Kukolan torpparin Kaapo Jaakonpojan vanhin poika Matti, s. 1821, rakensi Rekolan maalle mäkitupalaismökkinsä metsikköön, jonka tienhaara ennen nykyistä Kylänpään taloa on nyt jo melkein metsittynyt. Matin vaimo Johanna Mikontytär, s. 1818, oli lähtöisin Virttaalta Uusimaan torpasta. Heidän yhdeksästä lapsestaan yksi kuoli pienenä ja kaksi nuoruusiässä.
Vuonna 1853 syntynyt Kalle Kylänpää asui poikamiehenä vanhempiensa mökissä kuolemaansa, vuoteen 1916 saakka ja kävi töissä Rekolassa isänsä ja veljensä Wilhelmin tapaan. Hänen jälkeensä mökki jäi tyhjäksi ja sortui ajan mukana. Myös ohessa ollut perunamaa ja muu pieni pelto jäivät luonnonvaraiseksi.

Kylänpään vanhin poika Wilhelm (Wille), joka oli syntynyt vuonna 1848, rakensi nykyisen Kylänpään mökin Prusilan maalle. Se sijaitsee Jussi Peltolan omistaman Kotirannan tilan naapurissa. Jussi Peltola, omistaa nykyisin myös Kylänpään talon tontteineen. Wille Kylänpää avioitui Sofia Jaakontyttären, s. 1853, kanssa ja heille syntyi yhdeksän lasta, 5 tyttöä ja neljä poikaa. Lapsista vuosina 1884-1889 syntyneet kaksoset Matilda ja Maria sekä Antti ja Kaarle kuolivat kulkutauteihin pieninä, heistä kolme samana vuonna 1892.

Ennen edellä mainittuja nuorena menehtyneitä sisaruksia olivat syntyneet tyttäret Elisabeth Aurora (Elli) v. 1876 ja Wilhelmiina v. 1882. Elli Kylänpää, myöhemmin Suojanen muutti Mynämäelle v. 1895 ja sieltä Pöytyälle. Hänellä oli miehensä kanssa tytär ja kolme poikaa, joista Kustaa ja Hannes työskentelivät merillä. Wilhelmiina (Mimmi) Kylänpää muutti myös Mynämäelle, jossa palveli Hannulan talossa. Sieltä hän muutti Maariaan Kaerlan kylään, jossa palveli Kirveen talossa. Katkelma Mimmin kirjeestä isälleen Willelle ja velipojilleen Laurille ja Jussille ”Jannulle” tammikuussa 1912:.

”Weli pojat
Sanon teille oikein hauskat terveiset Lauri ja Jannu. En tierä misä te olete. Oleteko kotona vai oleteko trenkinä. Minä lähetän kuvetin etä saatte minule piirtä hiukan jotain tietoa. Kyllä Jannu osa hiukan kirjota taikka te Isää. Tehkä niin hyvin ja kirjotaka Miinale jotan tietoa.
Sanon mitä saan tältä vuorelta palkka. Saan 200. 60 kymmentä markka. Kylä sitä sinä on. Minä tahdoin kolmia satta muttei annetu. En minä tule sinne kattoman enen kun syksyllä jos elän sitte tulen. Turusa minä käyn välin kansa kattomasa mutta en oikein usein. Kyllä on sukkela kun näke aina niin valkoisia sähkän valoja. Meilä on sieltä Nummojan kulmalta semmonen Niituman tytär nyt on minun kansani pihatosa härämäsä. Nyt on hänen äitinsä täälä kattomasa. Minä lähetän tämän nitten kansa sinne teille. Pyrän teitä Weli pojat että olette niin kiltit ja kiriotate siskole. Sanon hyvästi teile kaikile”

Kylänpäähän syntyi vielä 1890-luvun alussa tytär Sofia Emilia (1891-1975) sekä veljet Lauri ja Jussi. Sofia asui Rymättylässä kuolemaansa asti. Sofialla ei ollut puolisoa eikä omia lapsia, mutta hän otti kasvattilapsikseen Ritvan ja Pentin. Sofia asusti pienessä mökissään ja ansaitsi elantonsa työskentelemällä taloissa palkollisena.

Kylänpään nuorimmat veljekset Lauri ja Jussi

Lauri Robert syntyi vuonna 1894 ja nuorin Johannes eli Jussi (Jannu) 1896. He jäivät asuttamaan
vanhempiensa mökkiä. Laurin avioiduttua Jussi rakensi lähelle Laurin torppaa oman mökkinsä ja asui siinä poikamiehenä kuolemaansa, vuoteen 1949 saakka. Hän työskenteli myös Rekolassa ja Keihäskosken muissa taloissa.

Lauri Robert Kylänpää (1894-1977) työskenteli nuorena Rekolassa renkinä ja myöhemmin itsellisenä työmiehenä Keihäskosken talojen lisäksi mm. Rymättylässä ja Pohjanmaalla. Pitkään poikamieselämää viettänyt Lauri kihlasi juhannuksena 1938 Oripään osuuskaupan myyjättären, Helmi Kyllikin (1912-1974), joka oli Virttaan kievarinpitäjä Matilda Lampin ainoa lapsi. Lauri ja Helmi avioituivat vielä samana vuonna ja tytär Liisa Marja syntyi jouluna 1939 (k. 2020). Liisan pikkuveli menehtyi vähän ennen syntymäänsä.

Lauri ja Helmi viljelivät pientä 30 aarin vuokratilaa ja kasvattivat lampaita ja possuja. Lehmiä ja kanoja oli myös sen verran, että perhe sai elantonsa. Lauri maksoi maaveroa Prusilaan Antti Majaselle mm. osallistumalla metsä- ja peltotöihin. Sen lisäksi hän työskenteli Keihäskosken muissakin taloissa, ja Helmi piti huolellisesti kirjanpitoa Laurin tekemistä työpäivistä, tuloista ja menoista sekä lehmien astutuksista ja poikimisista. Ossi Rekola muisteli teoksessaan Tuohikuun aikaan, ettei Lauri sallinut vaimonsa lähtevän oman Sofia-äitinsä tavoin kylän taloihin töihin; ”En mää oll ottanu työn raskaan raatajaa, mut kon elämän sulostuttajan”. Helmin kirjanpidon mukaan näin onkin ollut asian laita, ja vain perunanhalkaisu ja -nostotalkoissa Helmi ja Liisa-tytär olivat mukana.

Vapun aattona 1958 Lauri ja Helmi ostivat Antti ja Ida Majaselta Kylänpään ”asuintonttialueen” omakseen. Tytär Liisa muutti v.1957 Lietoon, jossa avioitui v. 1960 Markku Harjalan (1936-2020) kanssa. Markun ja appivanhempien välit olivat poikkeuksellisen lämpimät, ja Markulle Kylänpäästä tuli kuin toinen koti ja Keihäskoskelaisista ystäviä. Helmin ja Laurin kuoltua Liisa ja Markku halusivat säilyttää Kylänpään entisellään, ja Kylänpää oli vuosikymmenet heidän ja tyttäriensä Maaritin (s. 1962) ja Mariannen (s. 1966) kesäpaikkana..

Muisteluja Lauri ja Helmi Kylänpäästä

Laurin tyttärentytär Marianne Ulfstedt, os. Harjala muistelee:
Isovanhempieni Helmin ja Laurin luona oli aina erityisen mukava tunnelma. Lauri ja Helmi olivat lapsirakkaita, ja omien lastenlasten lisäksi heille oli muidenkin lasten ja nuorten tapana poiketa. Kylänpäässä kävi usein vieraita ja kyläläisten yhteisöllisyys korvasi sen, ettei Helmillä ja Laurilla asunut sukulaisia lähellä. Helmin ja Laurin ystävien oli tapana mm. kokoontua Kylänpäähän pelaamaan Marjapussia ja korttia. Olimme Maarit-siskoni kanssa usein isovanhempien luona lomailemassa, ja silloin Lauri ja Helmi veivät meitä polkupyörillä tai potkukelkoilla kylään naapuritaloihin kuten Tuomisille, Saarelle, Kukolaan, Lehtilään, Kajanderille, Niemisille ja ”pikku-Kajanderille” Rauhan luokse.
Helmi nautti keittiö- ja puutarhatöistä. Kellarissa oli aina sievät rivit puutarhan ja metsän antimista valmistettuja herkkuja. Tuvan leivinuunissa valmistui herkkuja kuten vehnälettejä, kakkoja, kaneliässiä, korppuja ja lihapullia kermakastikkeessa. Pienessä astiakaapissa oli vain muutamia Arabia-astioita, mutta kaikki ruoka tarjoiltiin aina kauniisti katettuna. Kotiaskareiden lomassa Helmi kävi kesäaikaan kutomassa heinäladossa kangaspuilla ja talvisaikaan harrastuksena olivat neule- ja virkkuutyöt. Helmi oli hillitty ja älykäs, kuvaili isäni anoppiaan.

Isoisäni Lauri oli sosiaalinen ja puhelias mies. Hänellä oli vanhana miehenä tapana hakea polkupyörällään posti kylän yhteisestä postilaatikosta, ja tullessaan jakaa sitä matkanvarrella asuville naapureilleen. Postireissut kestivät pitkälle iltapäivään, kun Lauri jäi samalla vaihtamaan kuulumisia. Lupsakkaasta luonteesta huolimatta hän oli kasvatusasioissa varsin tiukka. Välillä Lauri uhkasi viedä minut Pramilaan, jos en käyttäydy kunnolla. En ollut koskaan käynyt Pramilassa ja vähän salaa kai toivoinkin, että olisin sinne jonkun pikku kolttoseni jälkeen päässyt. Aika likellä taisi olla sillä kertaa, kun Lauri tuli kotiin ja näki kaurapeltonsa olleen ajettu maitokärryillä lakoon. Olin näet keksinyt ajeluttaa naapurissa asuvia Peltolan Katriinaa, Mikaa ja Jussia maitokärryillä pitkin kahisevaa kaurapeltoa. ”Ei laps sitä ymmärrä”, puolusti Helmi, ja Lauri nieli kiukkunsa.

Lauri oli vaatimaton mies, mutta tyylilleen uskollisesti hänellä oli aina taskukello vitjoineen ja hattu. Muistan, kuinka Lauri yritti opettaa alle kouluikäiselle tyttärentyttärelleen kellonaikoja. Istuimme tuvan arkulla vierekkäin ja katsoimme ”taskunauriin” viisareita. Lopulta Lauri äkääntyi tähän oppimattomuuteeni ja totesi ”Ov vai, kun et kerran opi.”. Kellonaikoja ei sen koommin yhdessä enää harjoiteltu.
Isäni muisteli, kuinka oli ajanut 1960-luvulla Keihäskoskelle kuorma-autollaan. Lauri kun oli voinut itse ajaa vain lainahevosella ja polkupyörällä, hänelle vävyn ostama kuorma-auto oli ollut erityisen merkittävä asia. Isäni oli ollut hieman vaivaantunut, kun Lauri oli seissyt kuorma-auton vieressä ja rehvastellut kyläläisille: ” Näyttääk kööhältä, vai?”.

Lauri arvosti ruokaa, ja se siunattiin aina ennen ruokailun aloittamista. ”Pistäs likka tuulen varjoon”, hän sanoi, kun ruoka-annos ei meinannut huveta loppuun asti. Kyläkaupan lopetettua toimintansa Laurilla oli tapana käydä kauppa-autolla ja ostaa viikonloppuvierailujamme varten limonadia, Taloussuklaata, Sisuja ja ”sarvia ” eli banaaneita. ”Ota likka sarvi kaapista”, hän sanoi ja nauroi silmät sirrillään.
Kylänpää liesi on jo kauan sitten jäähtynyt, mutta siellä tallentuneet muistot lämmittävät edelleen. Mielikuvissa on helppo taas kuulla, kuinka mökin ovi narahtaa, käkikello raksuttaa ja uuninpesässä ”hyppii poukka”. Pieni, nutturapäinen Helmi häärii levollisena kodikkaassa tuvassa. Lauri sukii hopeisia viiksiään, kaivaa taskunauriin esiin ja toteaa olevan aika mennä ruokkimaan Talvikki ja kanat.

Liisan rippikuva. Oikealla Lauri ja Helmi Kylänpää Liisan tyttären Maaritin kanssa Laurin 70-vuotispäivänä 1964.

Kyläläisten muistoja Lauri Kylänpäästä

Usko Uotila muistelee:
Keihäskosken asukkaista Kylänpään Lauri oli kaikkien tuntema ja monet muistot hänestä ovat säilyneet kylässä pitkään. Lisäksi hänellä oli aina jotain humoristista sanottavaa. En muista Laurin juurikaan metsätöitä tehneen, ikämies kun alkoi jo olla noina vuosina, jolloin hänet tunsin. Sotiinkaan ei Lauri enää joutunut. Parhaimmillaan hän oli taitoa vaativissa töissä kuten niittämisessä. Taisi opettaa muitakin poikia kuin minut ja Rekolan Ossin viikatetta käyttämään. Laurin viikatteeseen ei saanut koskea. Ajan tapaan varressa oli nimikirjaimet, mutta minun työkaluni hän kiinnitti ensin kunnolla varteen ja teroitti sitten alkajaisiksi lipsuttamalla kovasinta kahta puolen terää vikkelästi ja kokeilemalla sitten peukalon syrjällä, joko oli tullut makuterä, niin kuin hän sanoi. Siihen aikaan ei kaikkea laihoa vielä korjattu puimurilla tai leikkuukoneilla. Ja sateisina vuosina lakoviljassa riitti niittämistä paljonkin. Erikoisen vaikeaa oli rukiin niitto, jotta siitä saisi kauniita sitomia.

Juhannuksen aikoihin Lauri kävi Rekolassa niittämässä piharuohoja lehmälleen “väärävartisella” viikatteellaan. Rekolan Ossinkin piti sitä kokeilla. “Sää verät niet maata karvastellee viäl kolp päevää jälkeempäinki” sanoi Lauri katsellessa Ossin tottumattomia otteitani. Laurilta niittäminen kävi vielä vanhoilla päivillä ja kankeaselkäisenäkin. Myös Pertti Peltolalla oli muistoja Laurin niittotaidosta ja nuorempien miesten opastamisesta.

Pramilassa Lauri oli joskus päivätöissä vielä vanhalla iällään. Taidettiin olla taaskin niittämässä, minä alta parikymppisenä. Kiertävä konekauppias, lienee ollut Hankkijan miehiä, tallusteli pellolle ja rupesi myymään repertuuriaan, tuskin sentään puimuria kun niitä ei silloin ollut kuin Rekolassa ja Rintalan Heikillä. Lauri nojasi viikatteeseensa ja kuunteli pitkät tovit pää kallellaan. Vasta sitten hän sanoi, että kannattaa tuolta isännältäkin kysyä. Eikä ollut ainoa kerta, kun häntä oli isännäksi luultu.

Puintipäivinä tarvittiin talossa paljon väkeä. Töitten aluksi siinä valikoiduttiin osaamisten takia eri tehtäviin. Lauri kai noteerattiin jo vähän heikoksi rajumpiin hommiin ja hänestä tehtiin ruhmenpässi. Nuoremmille lukijoille pitää selittää, että sanottu henkilö korjaa talikolla tappurin perään kertyvät ruhmenet. Vallankin ohraa puitaessa tomua ja piikkejä riittää. Illalla ruhmenpässin mustasta naamasta erottuvat vain silmänvalkuaiset. Pahaksi onneksi vielä Helmi oli varustanut Laurin kylmän syyspäivän varalle uuden uutukaisella flanellipaidalla. Illan tultua mies sekä paita olivat melkoinen nähtävyys.

Ossi Rekola kirjassa Tuohikuun aikaan (2004):
Lauri kävi kylän taloissa ahkerasti työssä vielä ikämiehenäkin. Nuorena hän oli Rekolassa vakituisena renkinä. Rauhallinen Lauri oli kerran Rekolassa ottanut nuoren riuskan hevosen opettelemaan metsäajoihin. Isännän kysyessä illalla, miten siellä sujui, tuumailin Lauri: “Ei siin aut mikkään muu, kon täytyy menp polvilles kuarman pääll, pannee silmäs kii ja rukkoilee Jumalaa”.

Talvisiin töihin kuului jäiden nosto joesta maidon jäähdytykseen kesäaikana. Työtä olivat tekemässä usein Lauri Kylänpää ja veljensä Jussi. Ossi Rekola kertoo seuranneensa pikkupoikana jännittävää tapahtumaa. Kylänpään Lauri sahasi jäälohkaretta irti pitkällä sahalla ja otti kerran rannalla norkoilevan pojankossin katsomaan. Ossi kertoo: “Lauri piteli minua koko ajan kauluksesta ja vei ihan avannon reunalle, missä vedessä näkyi peilikuvamme. Lauri selitti: ”Katsos nyt, kyl muun kelpaa, mut mun veljeni Jussi joutuu vetelemmään tuol sahan toisesa päässä”.

Lauri Kylänpää oli vakaa ja juureva mies tumma huopahattu päässään ja paksulenkkiset kellonperät poikittain vatsan päällä liivin taskusta liivin nappiin. Aina hyväntuulinen valkeine hiuksineen ja tuuheina viiksineen, niin että hänet kohdatessaan tuli itsekin hyvälle tuulelle

Teksti. Esa Virtanen, Lasse Mäkelä, Marianne Ulfstedt
Muisteluita: Usko Uotila ja Ossi Rekola sekä Marianne Ulfstedt
Kuvat: Pääosin Marianne Ulfstedtin kokoelmasta,, yksittäisiä kuvia Rekolan, Taina Kajanderin, Anja Mahosenahon ja Anni Heikkilän kokoelmista.
Koonnut: Hanna-Leena Kaihola

Liite. Matti Kylänpään neljän nuorimman pojan historiasta
Teksti Esa Virtanen

Edellä mainitun Matti Kylänpään, s. 1821, pojan Kallen kaksoisveli Kustaa syntyi vuonna 1853. Hän avioitui Kustaava Helanderin kanssa ja he päätyivät Ortenojan torppaan Virttaalle. Torppa lunastettiin ja tilaa jatkoi poika Kustaa Fredrik Järvinen.
Vuonna 1856 syntynyt Joel ja 1859 syntynyt Erland elivät naimattomina. Joel kävi töissä Juvankosken taloissa pääasiassa renkinä Isosaaressa ja Erland ansaitsi elantonsa Makkarkosken Matintalon renkinä asuen mökissään pienessä metsikössä melkein vastapäätä Latvan entistä kauppaa.
Nuorin poika Antti, s. 1863, eli Makkarkoskella vaimonsa Wilhelmiinan kanssa. Avioitumisen myötä he ottivat sukunimekseen Virtanen. He olivat Mattilan torppareina ja toimivat myöhemmin myös siirtomaatavarakauppiaana Latvalla vuodesta 1899 alkaen. Antti Virtanen kuoli vuonna 1917 vain 52-vuotiaana. Perikunta jatkoi kaupan pitoa ja lunastettujen torpparimaiden viljelyä, kunnes kauppa myyttiin vuonna 1935 Osuuskunta Maapohjalle. Silloin Wilhelmiina Virtanen ja poikansa Nikolai Virtanen perheineen muuttivat Keihäskoskelle Koiviston tilalle.