Rintala Knuutilan isäntien syytinkitorppana

Rintalan tilan historia liittyy kiinteästi Knuutilan tilan historiaan. Knuutila oli yksi Keihäskosken kylän neljästä Yläneenkartanon perustamasta kantatilasta, joiden historia alkaa noin 1400-luvulta. Rintala oli Knuutilan torppa, joka tunnetaan ainakin 1800-luvun puolivälistä lähtien. (jo 1830-luvulla oli Knuutilassa Haanojan torppa, joka myöhemmin näyttää liittyneen Rintalan torppaan.) Rintala oli erityinen syytinki- ja perintötorppa, johon muutti vuorollaan kaksi Knuutilan tilan entistä omistajaa ja jonka lopulta osti ja osaksi peri yksi Knuutilan pojista.

Keihäskosken Knuutilan tilan isäntänä oli 1820-luvulta alkaen Johan Simonpoika Honkilahdelta, s. 1801. Hänen poikansa Juha Juhanpoika, s. 1824, jatkoi Knuutilan isäntänä vaimonsa Valpuri Sofia Antintyttären kanssa. Juha Juhanpoika kuoli kuitenkin jo 30-vuotiaana vuona 1854, jolloin hänen isänsä vielä eli. Knuutila myytiin vuonna 1861 ja Knuutilan vanhaisäntä Juha Simonpoika muutti Rintalan torppaan, jolloin torppa tiettävästi mainitaan ensimmäisen kerran rippikirjoissa nimellä Rintala. Hän asui siellä kuolemaansa asti vaimonsa Maijan ja lastensa kanssa.

Knuutilan seuraava isäntä Kaarle Kustaa Jaakonpoika, s. 1820, viljeli Knuutilan tilaa kymmenen vuoden ajan yhdessä vaimonsa Juliana Lovisa Juhantyttären kanssa. Vuonna 1872 he myivät Knuutilan Alastarolta kotoisin olevalle Samuel Juhanpojalle ja hänen vaimolleen Fredrika Juhantyttärelle.

Knuutilan entinen isäntä Kaarle Kustaa Jaakonpoika muutti puolestaan v. 1873 perheineen Rintalan torppaan, missä Knuutilan entinen vanhaisäntä Johan Simonpoika oli kuollut niihin aikoihin. Kaarle Kustaa alkoi käyttää sukunimeä Rintala. Hän kuoli Rintalassa v. 1886.

Knuutilan uusi isäntä Samuel Juhanpoika (s. 1841) on Rintalan nykyisen isännän Samuli Rintalan isoisän isoisän isä. Hän oli syntyisin Alastaron Tammiaisten kylästä, Kestilän talon Kestin torpasta. Samuelin isä oli Kestin torppari Johan Andersson, s. 1796, (joka oli tullut renkinä sinne Oripäästä Makkarkosken Ylitalosta). Samuelin äiti Maria Juhantytär oli syntynyt vuonna 1805 Pöytyällä. Kestin torpassa mainitaan myös piika Fredrika Juhantytär, s. 1844, joka oli Latvan Tuomolan tilan tytär ja josta tuli myöhemmin Samuelin vaimo. Fredrikan isä oli kuudennusmies Juho Matinpoika Tuomola, äiti Justiina Heikintytär.

Samuel Jalmari Knuutila ostaa Rintalan torpan

Knuutilan tilalliselle Samuel Knuutilalle ja hänen Fredrika-vaimolleen syntyi 12 lasta: Josefiina 1868, Juho 1870, Mikael 1872, Samuel Jalmari 1873, Joel 1875, Kaarle ja Fredrika 1878, Maria 1880, Valpuri 1882, Olga sekä Matilda 1885 ja Amanda 1886. Vuonna 1897 isäntä Samuel Knuutila alkoi kunnostamaan ja laajentamaan Rintalan torppaa, jonne aikoi eläkepäiviään viettämään, mutta hän kuoli 59-vuotiaana vuonna 1900, kun nuorimmat tyttäret olivat vielä alaikäisiä. Pojista vuonna 1873 syntynyt Samuel Jalmari avioitui Hilma Elvira Fredrikintyttären kanssa vuonna 1901. Häälahjaksi saatu lämpömittari on vielä talossa käyttökuntoisena. Samuel osti isän kuoleman jälkeen v. 1901 yhdessä vaimonsa Hilman kanssa Rintalan torpan äidiltään ja sisaruksiltaan 5000 mk:n (nykyeuroina 25900 euroa) hinnasta. Kauppaan kuuluivat torpan rakennukset, siihen kuuluvat maat sekä Kulju-niminen maalohko. Tila käsitti peltoa 8 ha, niittyä 5 ha, viljelykelpoista maata 4,6 ha ja metsää 15 ha, yhteensä 33 ha.

Hilma Elvira Fredrikintytär oli syntynyt 1878 Keihäskoskella Kajalan talossa. Hänen isänsä oli Kajalan talollinen Fredrik Matinpoika Kajala (s. 1835) ja äitinsä Loviisa Wilhelmiina Esaiantytär (s. 1839). Muut heidän lapsensa olivat Amanda, Ida Sofia, Emma Matilda ja Frans Fredrik, josta tuli myöhemmin Kajalan seuraava isäntä. Hän avioitui v. 1905 Knuutilan tyttären Olga Samuelintyttären kanssa.
Samuel Jalmari Rintala kuoli Rintalassa 77-vuotiaana v. 1950. Heidän ainoa lapsensa Yrjö Nikolai (s. 1903) oli ryhtynyt Rintalan isännäksi vuonna 1938. Hän sai vaimokseen Hilda Maria Niemisen, s. 1904, jonka koti oli naapurissa toisella puolella tietä. Heille syntyi Rintalassa kaksi lasta, Helmi Maria v. 1928 ja Heikki Johannes v. 1932.

Vanhaa torppaa uudistetaan

Rintalan torppa on oletettavasti ollut olemassa jo 1800-luvun alkupuolesta asti. Ensimmäiset maininnat on 1830 luvulta, jolloin torpan nimi on ollut Haanoja. Perimätiedon mukaan samalla alueella on ollut myös Saiju-niminen torppa, joka on yhdistetty Rintalan tilaan. Saijun maat ovat vieläkin kartoissa nimellä Jokila.

Alkuperäistä Rintalan torpparakennusta on 1800-luvun loppupuolella laajennettu yhdellä kamarilla, toiseen päähän taloa Samuel Knuutila rakensi kamarin 1897-1899, ja tapetit saatiin seiniin v. 1907 hänen poikansa Samuel Rintalan aikana. Taloon tehtiin ns. lautanosto, eli taloa korotettiin vintillä ajan muodin mukaan v. 1928. Samalla talo sai myös tiilikaton ja seinät pystylaudoituksen, joka maalattiin ajan tavan mukaan alakerta punamullalla ja yläkerta keltamullalla.

Uuden ajan mukavuuksina saatiin tilalle sähköt ja puhelin luultavasti 1920-luvulla. Kunnallinen vesi ja vesiklosetti tulivat v. 1984. Ulkovuoraus uusittiin 1980 luvun lopulla ja tiilikatto 1990 luvulla. Samalla 60 vuotta vanha vintti otettiin käyttöön; sinne tehtiin kaksi huonetta ja säilytystiloja. Paineviemäriverkostoon liityttiin 2010 ja samalla tilalle tuli valokuitu.

Yrjö Rintala kehitti ja uudisti tilaa

Yrjön ja Hildan aikana 1940-luvulta alkaen tilaa kehitettiin, niittyä raivattiin pelloksi ja tehtiin uusia rakennuksia. Tilalla oli vanhoja rakennuksia ainakin rekivaja, suuli, puinen aitta, kammio sekä sen yhteydessä puuvaja. Vuonna 1947 rakennettiin hirsinen karjarakennus, jossa oli navetta, talli ja rehuvarasto sekä navettalato. 1940 luvun lopulla tehtiin myös suuli ja v. 1955 rakennus, jossa oli sauna, traktoritalli ja kanala. Vuonna 1956 tehtiin tilalle tiilinen vilja-aitta ja myös uusi kellari. Vuonna 1967 rakennettiin tilalle vielä tiilirakenteinen autotalli ja kanalarakennus.

Rintalaan hankittiin ensimmäinen traktori Korean suhdanteen aikana 1953. Se oli Zetor A25. Sillä Heikki Rintala urakoi paljon Keihäskosken ja lähikylien pelloilla ja metsissä. Traktoreita oli silloin vain suuremmissa taloissa, joten urakoitsijalla riitti töitä. Ensimmäinen puimuri tuli taloon 1962, ruotsalainen Thermenius Volvo. Samana vuonna tehtiin sille myös oma varastorakennus. Myös tällä ja seuraavalla puimurilla, Fahr MDL, ajettiin paljon rahtia. Tilan viimeisestä hevosesta, v. 1946 syntyneestä Leimusta luovuttiin.

Rintalan tilan viimeinen, vuonna 1946 syntynyt hevonen, Leimu vetää heinäkuormaa 1950-luvun puolivälissä. Ohjaksissa on Heikki Rintala. Hevosesta luovuttiin vuonna 1967. Oikealla Yrjö Rintala sekä Heikki ja Helmi sitomassa rukiista lyhteitä ja kokoamassa niitä kuhilaiksi.

Helmi Rintala tilan isäntänä

Tila siirtyi talon tyttärelle Helmi Rintalalle vuonna 1968. Tällöin tilalla oli peltoa 12 hehtaaria, eläimiä oli hevonen, viisi lehmää ja viisi nuorta karjaa, 250 kanaa ja kymmenkunta lammasta, jotka laidunsivat Yläneenjoen rannoilla. Helmi Rintalan ja hänen äitinsä äkillisen poismenon johdosta tila palautui Yrjö Rintalalle. Vuodesta 1956 alkaen viljeltiin myös Heikki Rintalan vaimon Ritvan (o.s. Reinonen) kotitilaa, joka sijaitsee Oripäässä seitsemän kilometrin päässä.

Tapio ja Anne perustavat Rintalan lammastilan

Vuonna 1977 tilalle muodostettiin maatalousyhtymä Yrjö Rintalan sekä Heikki ja Ritva Rintalan ainoan lapsen Tapio Rintalan toimesta. Yrjö Rintala kuoli vuonna 1986. Rintalan tila siirtyi vuonna 1982 Tapio Rintalan, s. 1958, ja Anne Rintalan, s 1958, o.s. Karppinen, omistukseen ja he siirtyivät asumaan tilalle. Häälahjaksi saaduista viidestä lampaasta alkoi tilan tuleva päätuotantosuunta lammastalous.
Tapio ja Anne Rintala kävivät muualla töissä, Anne opettajana ja Tapio konekauppiaana, mutta harjoittivat maanviljelyä ja lampaidenkasvatusta siinä sivussa. Vähitellen toiminta on kasvanut ja viidestä lampaasta katras on kasvanut jo noin tuhatpäiseksi. Tilalle on rakennettu tuotantotiloja: konehalli v. 1985, lampola 1 v. 1999, puutavaravarasto v. 2002, lampola 2 v. 2004, rehuvarasto v. 2005, lampola 3 v. 2008, rehuvarasto 2 v. 2006, rehuvarasto 4 v. 2007, lammastupa v. 2009 ja lampola 5 v. 2013.

Peltoa ja metsää on myös hankittu lisää; nyt omaa peltoa on 40 hehtaaria, vuokramaita 15 ja lisäksi tehdään rehuyhteistyötä monen tilan kanssa. Metsää tilalla on noin 40 ha. Lammastalous on paljolti perustunut suoramyyntiin. Lihaa, lankoja ja taljoja on myyty toreilla, markkinoilla ja viimevuosina myös nettikaupassa. Rintalan tilalla on harjoitettu luomuviljelyä vuodesta 1996 ja eläimet ovat olleet luomussa vuodesta 2005.

Annella ja Tapiolla on kaksi lasta, Mari, s. 1984, ja Samuli, s. 1985. Lapset ovat myös osallistuneet jo pienestä pitäen kovasti tilan toimintaan. Samuli on naimisissa Satu Rintalan kanssa, o.s. Mikkola, s. 1985, ja heillä on kolme lasta: Helmi s. 2012, Kerttu s. 2014 ja Akseli s. 2016. Samuli ja Satu asuvat Pikarojan tilalla, jossa olevat kiinteistöt he ovat kunnostaneet ja uudistaneet. Rintalan tilan pito siirtyy heille kesällä 2023.

MUISTELUKSIA SAMUEL RINTALAN SUVUN ELÄMÄSTÄ RINTALASSA

Samuel Jalmari Rintala

Rintalan torppa ja tila on nähnyt monenlaista aikaa. Kovin paljoa ei ole muistijälkiä 1800-luvun elosta, mutta elämä ei varmaankaan ole ollut yltäkylläistä, päinvastoin. Kun isoisäni isä Samuel Jalmari Rintala ent. Knuutila tuli isännäksi vuonna 1901, oli ensimmäiset sortovuodet meneillään. Seuraavalla vuosikymmenellä ensimmäinen maailmansota ja vuosikymmenen lopulla punakapina, kuten isoisäni sanoi. Vaikka tila oli pienehkö, Samuel Rintala oli vanhankansan tilallinen, ei hän juurikaan osallistunut ruumiillisiin töihin. Varovainen hän myös oli. Isäni muisteli, kuinka Samuel aina häntä varoitteli mm. piikkilangan vaaroista. Mutta ei Samuel silloin pelännyt, kun hän kapinan aikana piilotteli Kustaa Rekolaa täällä Rintalassa useita viikkoja. Rintalan tilan väki ei muutoin osallistunut sisällissotaan.

Yrjö Rintala

Samuel Rintalan pojan Yrjö Rintalan ollessa nuori mies, tuli Rintalaan vuonna 1921 Kronstadtin kapinaan osallistunut, muistitiedon mukaan Vasili niminen matruusi, joka oli tilalla töissä reilun vuoden. Hän ystävystyi saman ikäisen Yrjö Rintalan kanssa niin, että yhteistä kieltäkin löytyi ajan kanssa. Pappani muisti venäjän kielen sanoja vielä ikämiehenä. Vasili palasi kuitenkin Neuvostoliittoon, koska kaikille kapinallisille luvattiin armahdus. Hän lupasi kirjoitella, miten on selviytynyt perille. Kirjeitä ei koskaan tullut ja syynkin tiedämme; kaikki palaajat tapettiin.

Vuonna 1923 Yrjö Rintala astui asepalvelukseen Suomenlinnaan. Kasarmiolot olivat ankeat, ja vuoden palvelukseen kuului yksi viikon kotiloma. Se jäi kuitenkin saamatta, koska Yrjö oli sattunut käymään sotamiehiltä kielletyssä kahvilassa. Silloinhan oli voimassa kieltolaki, joten kuppiloista sai lähinnä vain kahvia, teetä ja kovaa teetä. Kysyin joskus isoisältäni miten viinaa käytettiin hänen nuoruudessaan. Hän sanoi, että kun joku kylän isännistä kävi Turussa tehden matkaa ensin hevosella Auran asemalle ja siitä junalla kaupunkiin, hän toi pullon pari itselleen ja ehkä jollekin naapurille. Alkoholin käyttö oli hyvin pientä, koska saatavuus oli heikkoa. Mutta kun tuli kieltolaki, sekä saatavuus että käyttö lisääntyivät, sillä olihan myyjiä joka kylässä.

Toisessa maailmansodassa vuonna 1903 syntynyt Yrjö Rintala oli muiden vähän vanhempien yläneläisten miesten mukana Ahvenanmaan miehitysjoukoissa ja sodan loppupuolella myös Kannaksella torjuntataisteluissa. Sota-ajasta hän muisteli mieluimmin aikaa Ahvenanmaalla. Pahin hetki Ahvenanmaalla oli hänen mukaansa se, kun hän oli hammaslääkärissä ja ronskimman puoleinen lääkäri aikoi vetää pois useamman hampaan, mikä ei isoisälleni sopinut. Poljettavasta hammaslääkärin porasta hänellä ei ollut juuri mitään hyvää sanottavaa. Itärintamalta muistot olivatkin paljon vakavampia.

Sodan aikana ja sen jälkeen Rintalassa oli evakkoja asumassa. Sovun sanottiin silloin antaneen sijaa. Silloin talossa oli vielä iso leivinuuni, jonne mahtui kypsymään 33 leipää. Rintalassa leivottiin isossa uunissa myös näkkileipää miehille rintamalle. Aitassa on näkkileipämuotti jäljellä, mutta toivotaan, ettei sitä enää siihen tarkoitukseen tarvita.

Rintala oli talo, jota kiertävät kaupustelijat, laukkuryssät käyttivät majapaikkanaan. Muistan viimeisten käyneen vielä 1960-luvulla. Oli kulkukauppias ja toinen oli kelloseppä, joka oli talossa muutaman päivän ja korjaili kyläläisten kelloja. Laukkuryssät, itä-karjalaiset kulkukauppiaat myivät lähinnä lyhyttavaraa. 60- luvulla kulki polkupyörällä myös joka kevät kylällä puku päällä herra Häsä, joka kauppasi puiden ja pensaiden taimia. Taimet toimitettiin myöhemmin linja-autolla, ja herra Häsä kirjoitti aina tilaukseen ”erikoisvalinta”, tämä oli hänen myyntikikkansa.

Helmi Rintala

Sodan jälkeen tilaa kehitettiin ja tilan nuoret varttuivat. Tytär Helmi Rintala, s 1928, kävi Turun Kristillisen kansanopiston. Rintalassa olivat naiset tehneet aina paljon käsitöitä, ja niiden tekemisessä Helmi oli erityisen taitava. Hän voitti valoverhoillaan palkinnon Loimaan maatalousnäyttelyssä järjestetyssä kutomakilpailussa v. 1962. Helmi Rintala kuului Keihäskosken Marttoihin, Maa- ja kotitalousnaisiin ja Maataloustuottajiin. Sodan aikana Helmi kuului vapaaehtoisiin ilmavalvojiin, jotka suorittivat ilmavalvontaa tornissa lähellä Kirkonkylän kansakoulua. Vaaran uhatessa hälytys annettiin lyömällä lekalla köydessä riippuvaan pitkään ratakiskon pätkään. Kerrottiin, että tyynellä ilmalla ääni kuului Keihäskoskelle asti. Tilan iso ja hyvin hoidettu puutarha oli Helmin ja myöhemmin Yrjön harrastus, josta tietysti saatiin paljon apua ruokapöytään. Helmi toi tilan ruokalistaan uusia ruokia kuten sienet ja tomaatit. Sodan aikana tuvan seinänvieressä kasvoi myös tupakkaa, Armiroa ja Virginiaa. Muutama isolehtinen nippu on vielä jäljellä pahoja päiviä varten. Lapsuuden muistoihini kuuluu myös mamman ja pappan kammarissa viltin sisällä jännittävästi pulputtava lasinen AIV-pullo, jossa joka syksy tehtiin marjaviiniä naisvieraille tarjottavaksi, miehet saivat kahvipunssin.

Heikki ja Ritva Rintala

Heikki Rintala, s. 1932, osallistui nuorena tilan töihin ja urakoi traktorin kanssa. Sen jälkeen hän oli koneenkäyttäjänä Makkarkosken meijerissä Martti Erkkilän apulaisena suorittaen itsekin koneenkäyttäjän tutkinnon. Tultaessa 60-luvulle hänellä oli kuorma-auto ja hän korjaili koneita. Vanhempani Heikki ja Ritva Rintala olivat rakentaneet vuonna 1958 Oripääntien ja Yläneenjoen väliin omakotitalon Rintalan tilasta erotetulle Pikaroja nimiselle tilalle. Uuden talon alakerrassa oli autotalli, jossa Heikki korjaili mm. kyläläisten autoja. Tämän kirjoittajakin oli 3-4 vuotiaana ollut kiinnostuneena seuraamassa, kun naapurin, Urho Oksasen autoa oli laitettu. Mentyäni takaisin yläkertaan äitini luokse, tämä oli kysynyt mikäs siinä autossa oli vikana? Tähän olin tietäväisenä vastannut, että se perkeleeni.

Taloa laajennettiin ja helmikuun alussa vuonna 1964 siinä avattiin sekatavarakauppa. Kauppatoiminta laajeni pian ja vuonna 1967 rakennettiin kaupan varastorakennus ja huoltoasema. Kaupalla oli myös myymäläauto, joka kiersi lähikuntien alueella. Maatalous- ja öljykauppaa tehtiin myös ja liikkeellä oli kaksi kuorma-autoa ja öljyauto. Toinen myymälä avattiin Säkylän Löytäneellä vuonna 1969. Pienten kyläkauppojen aika alkoi kuitenkin olla ohi, ja myymälät suljettiin vuoteen 1973 mennessä. Silloin toiminta siirtyi kokonaan Säkylään ja sinne Heikki Rintala rakensi Huovin-kauppakeskuksen, huoltoaseman ja perusti vieläkin hyvin vilkkaan Säkylän torin.

Säkylässä hänellä oli maatalouskauppa Huovinmaatalous, autolii17ke Huovinauto ja TB:n huoltoasema. Vaimollaan Ritvalla oli Säkylässä kemikalioliike Finni. Liiketoimet Säkylässä myytin 70-luvun lopussa, ja hän perusti poikansa kanssa Sikli Oy:n, joka valmisti mm. halkokoneita ja tuulivoimaloita. Halkokoneiden myynti- ja asennusmatka vei hänet 80-luvun alkupuolella Tansaniaan, jossa hän viettikin yhteensä lähes 10 vuotta, pyrkien aloittamaan maanviljelyn siellä. Seuraavan vuosikymmenen lopulla hän kehitti ja valmisti mm. öljypuristimia, ja toimintaa oli tällöin myös Virossa.

Lähteet: Yläneen rippikirjat, Hanna-Leena Kaihola: Keihäskosken Kajalan ja Knuutilan historiaa, 2010.
Kuvat: Tapio Rintalan suvun kuva-albumista
Teksti: Tapio Rintala

Tässä kirjoituksessa kuvataan pääasiassa niitä Keihäskosken torppia tai mäkitupia, joita ei enää ole. Torppia ei aikanaan lunastettu omiksi, mutta niiden rakennukset saattoivat säilyä kuitenkin vuokralaisten koteina vuosikymmeniä ja jäivät sitten lopulta asumattomiksi. Tähän on koottu tietoja niistä Keihäskosken torpista, joista ei ole laadittu erillistä kirjoitusta ja ovat siten jäämässä unohduksiin. Torpparit rakensivat usein itse asumuksensa ja saivat raivata peltonsa kylän yhteispeltojen ulkopuolelle. Mäkituvat sijaitsivat nimensä mukaan mäkialueilla eikä niillä ollut viljelykelpoista peltoa tai niittyä, vaan korkeintaan pieni perunamaa ja maata muutamalle marjapensaalle.

LALLIN JA REKOLAN TORPPIA JA MÄKITUPIA

Lallin ja Rekolan torpista suuri osa sijaitsi silloisessa Ylikylässä nykyisen Niittykulmantien tuntumassa. Seuraavista myöhemmin itsenäistyneistä torpista on kirjoitettu erillinen historia: Mattila, Kukola ja myös lunastamatta jäänyt Lehtilän torppa Ylikylässa sekä Heikkilän (myöhemmin Mäkiheikkilä) ja Mäkelän torpat Paimenenmäen kylätalon lähellä.

Keihäskosken kartassa vuodelta 1883 näkyvät Rekolan rakennukset ja Tourulan tien risteyksessä Knuutilan jsekä tien pohjoispuolella Prusilan rakennukset. Pohjoisen suuntaan Tourulaan menevän tien varrelta on sivutie Heikkilän (myöh. Mäkiheikkilän) ja Mäkelän torpille, joiden historia on kuvattu erikseen. (Paimenenmäkeen ei v. 1883 ole vielä rakennettu koulua.) Kun jatketaan Knuutilan ja Prusilan ohi kohti silloista Ylikylää, ensimmäisinä tulevat vastaan Kukolan torppa ja sen takana Jaakolan torppa. Ylikyläntien (nyk. Niittykulmatien) varressa seuraavana ovat Mattilan torpan rakennukset vasemmalla ja sen takana Heikkilän torppa. Kukolasta, Mattilasta ja Heikkilästä on myös kirjoitettu erilliset historiat. Mattilaa vastapäätä tien toisella puolella on Ketolan mäkitupa ja kauempana tien varressa Takalan torppa. Joen toisella puolella on Kajalan taloa vastapäätä Männistön mäkitupa ja tien toisella puolella Mäkisen mäkitupa.

JAAKOLAN TORPPA
Jaakola oli Keihäskosken vanhimpia torppia, joka perustettiin 1760-luvulla paimenentorpaksi. Vaikka se säilyi torppana sadan vuoden ajan, sitä ei koskaan lunastettu omaksi. Jaakola sijaitsi Kukolan torpan naapurina. Se oli ”yhden huoneen” pieni torppa, joka säilyi asuttuna pitkälle 1900-luvulle. Nimensä torppa sai pitkäaikaisen torpparin Jaakko Juhonpojan mukaan, joka oli syntynyt v. 1752.

Jaakko Juhonpoika toimi koko kylän yhteisenä paimenena kuolemaansa, vuoteen 1810 asti. Jaakolla ja vaimollaan Vappu Juhontyttärellä, s. 1757, oli kaksi poikaa, Jaakko, s. 1790 ja Matti, s. 1793, joista Matti ryhtyi isänsä jälkeen Jaakolan torppariksi. Matin vaimo Liisa Heikintytär, s. 1784, kuoli, kun heidän poikansa Juho oli vasta kuusivuotias. Matti eli leskenä torpassa ja taksvärkkiä Rekolaan teki renki Matti Mikonpoika, s.1803, joka ryhtyi 1830-luvulla Jaakolan torppariksi. Hänellä ja vaimo Liisa Tuomontyttärellä, s. 1800, oli viisi lasta, joista osa oli vielä pieniä äidin kuollessa 47-vuotiaana. Matin toisella vaimolla Justiina Juhontyttärellä, s.1799, oli edellisestä avioliitosta poika Johannes Reinhold Tapaninpoika, s. 1832. Hän ryhtyi 1870-luvulla Jaakolan seuraavaksi torppariksi. Hänen vaimonsa oli Maria Miina Taavetintytär, s. 1845. Heidän vanhin poikansa Juha (s. 1868), joka käytti sukunimeä Tuominen, asui itsellisenä mutta ei enää torpparina Jaakolassa 1900-luvun alussa vaimonsa Aleksandra Vilhelmiina o.s. Takalan ja kuuden lapsensa kanssa.

Torpparisuhteen päätyttyä entisten torppien rakennuksissa asui usein vuokralaisia. Jaakolassa asui mm. 1920-40-luvuilla Maria Matilda Kajander, s. 1886, joka oli Hilma Niemisen, o.s. Kajanderin sisar. Matilda Kajanderia kutsuttiin Jaakolan Tildaksi tai ”Pitkä-Tildaksi”. Hän työskenteli mm. siivoojana Keihäskosken koulussa ja teki tilapäistöitä taloissa. Tilda Kajanderin vanhin poika Lauri, s. 1910, osti 1930-luvulla Keihäskoskelta Latokorven torpan.

TAKALAN TORPPA
Takalan torppa sijaitsi nykyisen Ylitalon tilan kuivurin kohdalla Niittykulmantien varressa. Takalassa oli 1820-60-luvuilla vain yksi pitkäaikainen torppari. Hänen jälkeensä Takalassa oli asukkaina hänen lapsensa ja heidän jälkeläisiään. Takalan torppari Iisakki Juhanpoika, s. 1796, tuli 1820-luvulla Merimaskusta. Iisakilla ja vaimollaan Liisa Matintyttärellä oli kuusi lasta, joista kolme kuoli pieninä. Esikoisena v. 1819 syntyi Maria, v. 1831 poika Joel ja v. 1834 tytär Vilhelmiina. Vaimonsa kuoltua Iisakki meni uusiin naimisiin Maija Matintyttären kanssa, s. 1821. Perhe kasvoi neljällä lapsella, joista Fredrika ja Kalle Kustaa olivat Iisakin lapsia. Iisakki kuoli vuonna 1868 ja vaimonsa Maija v. 1873. Torppaan jäi asumaan Maijan tytär Maria Miina (s. 1842) sekä hänen perhettään

Takalan torpassa ei 1900-luvun alussa mainita asukkaita, mutta torpassa ovat voineet silti asua esim. Rekolaan kirjatut ns. itselliset työntekijät perheineen, joiden asuinpaikkaa ei erikseen mainita. Takalassa asui 1930-luvulta 1950-luvun alkuun Erkki Mäkelä ja vaimonsa Venla kolmen lapsensa kanssa. Sittemmin he lunastivat Keihäskoskelta rintamamiestilan, josta on erillinen kirjoitus.

PERTTULAN TORPPA
Bertula eli Perttula tunnetaan myös vain yhden torpparin elinajalta. Torppari Johan August Lithen eli Johan Perttula, oli syntynyt Turussa v. 1803 ja tuli torppariksi Pöytyältä vuoden 1830 paikkeilla. Hänen vaimonsa Maria Heikintytär oli syntynyt 1805 Keihäskosken ruotusotilas Henric Ringbomin tyttärenä. Torpassa asui myös anoppi Walborg (Vappu) Juhontytär. Keihäskoskella Lithenille syntyi tytär Justiina v. 1829 ja tytär Maria v. 1833. Johan Perttulan kuoltua vuonna 1854 perheessä ei ollut sen jälkeen torpan jatkajaa.

On mahdollista, että torppa sai uuden torpparin ja myös uuden nimen. Se on voitu myös purkaa ja rakentaa muualle uudelleen. Perttulan torpan sijainti ei ole tiedossa, mutta oletettavasti se sijaitsi samalla alueella muiden Rekolan Ylikylän torppien kanssa. Keihäskosken kartassa olevat Bertulanoja ja Bertulan suo voivat viitata Perttulan torpan sijaintiin. Lähistöllä on myös Pertulan pelto, joka kuuluu nykyisin Heikkilän tilaan.

MÄNNISTÖN MÄKITUPA
Köyliöstä kotoisin oleva Keihäskosken Rekolan piika Agneta Juhontytär, s. 1854, asui Männistön mäkituvassa, joka sijaitsi Yläneelle menevän tien läheisyydessä Kajalan taloa vastapäätä paikalla, jonka naapurina oli v. 1920 perustettu Salon kauppa, sittemmin ns. Kalinin koulu.
Yhden huoneen ja karjasuojan käsittävän mökin lienee rakentanut Juho Erfors, joka mainitaan Agnetan aviomiehenä. He molemmat ottivat nimekseen Männistö. Juho oli seppä Heikki Erforsin poika, s. 1850. Hän oli renkinä Rekolassa vanhoihin päiviinsä asti. Ossi Rekola kuvailee Agnetaa voimakastahtoiseksi naiseksi, joka oli todellinen perheen pää. Agnetan nimi vääntyi kyläläisten puheessa Anetiksi ja siksi Juhaa kutsuttiin ”Anetin Juhaksi”. Oli avioliiton laita niin tai näin, Agneta Männistö sai kaksi aviotonta tytärtä, joista v. 1887 syntynyt Maria eli Maija Eufemia eli koko elämänsä Männistön torpassa.

Myös ”Männistön Maija” oli palveluksessa Rekolassa heti kun töihin kykeni. Hän oli varreltansa pieni ja hentoinen. Ossi Rekolan mukaan hän oli töissään hidas, mutta korvasi sen uskollisuudellaan. Maijalla ei ollut aviomiestä, mutta hän sai kaksi poikaa, Oivan ja Ilmarin. Pojat asuivat osan elämästään Keihäskoskella ja tekivät töitä Rekolassa, mutta varsinkin Ilmari oli kulkija, joka viihtyi talvella Lapissa metsätöissä ja uittotöissä.
Ikääntyessään Maija eli yksin mökissään hoitaen kuttuja ja kanoja, joista hän sai eläkkeen lisäksi vähän tuloja. Maijan tekemä kutunjuusto oli herkullista. Kuttujen heinät hän niitti tienpientareilta ja kantoi vedet naapureiden kaivoista. Talvipakkasilla hän otti kanat tuvan lämpimään ja tokaisi ”On niin kanamaista tämä elämä”, kun joutui jakamaan huoneen kanojen kanssa. Monesti kerrottu tarina on joulun ajoilta. Rekolasta oltiin viemässä ruuan apua Maijan joulupöytään: ”Joulu kaikki uuvuttaa, sanoi Männistön Maija, kun joulupäivän aamuna permantoa kuurasi”.

REKOLAN TUNTEMATON TORPPA
Muistitiedon mukaan Ylikylässä Riihimäen kallion lähellä oli harmaa mökki, johon kuljettiin Kukolan ulkorakennuksen takaa, entisen Aarne Valon talosta vasemmalle. Sotien jälkeen tässä torpassa asui Mari Torkki ja sisarensa Hilja sekä lapset Tauno ja Hilkka. He olivat Antti ja Johannes Pölläsen sukua, Keihäskoskelle muuttaneita Karjalan siirtolaisia. Mari ompeli villatakkeja kutomakoneen avulla sekä teki muita käsitöitä. He muuttivat 1950-luvun lopulla Euraan. Heidän jälkeensä talossa asui mm. Aarne Valon veli Harri, joka valmisti ja myi harjoja.

Edellä kuvattu torppa voisi olla Marttilanmäen torppa, jonka Ossi Rekola mainitsee kirjassaan Tuohikuun aikaan. Torppaa ei sen nimisenä tunneta rippikirjoissa. Kartan mukaan ko. torppa voisi olla myös Lehtilän siihen aikaan jo entinen torppa. Myös Jaakolan torppa olisi myös mahdollinen, mutta sen sijainti ei sovi kuvaukseen. Odotamme tähän lisävalaistusta tai ehdotuksia kyläläisiltä.

KNUUTILAN JA KAJALAN TORPPIA JA MÄKITUPIA

KUUSELA ELI JOKISEN PALSTATILA
Johannes Heikinpoika Jokinen, s. 1978 ja hänen vaimonsa Josefina Kustaantytär, s. 1876, olivat ensin itsellisinä Rekolan talossa ja lunastivat noin v. 1920 Kuuselan palstan Kajalan Rantalasta läheltä Peltolan tilaa. Heillä oli kasvattitytär Aina Inkeri, s. 1906.
Kuuselan palstassa oli noin 1 hehtaarin peltosarka. Asuinrakennuksessa oli tupa, kamari ja kylmä eteinen. Johannes kävi töissä taloissa. Hän teki mm. rakennustöitä ja hänet muistetaan vakituisena syöttäjänä tappuroinneissa. Fiia oli mestari tekemään kaljaa. Pihapiirissä oli vesikuoppa, johon heitettiin ruissäkki likoamaan, kunnes ruis alkoi itää. Sitten se vedettiin narulla maalle, tyhjennettiin ja levitettiin saunan parvelle. Vilja kuivattiin ns. mallassaunassa ja vietiin sitten myllyyn. Fiia teki myös talkkunajauhoja ja palvasi lihaa.
Johannes Jokinen kuoli vuonna 1951. Josefina eli Kuuselassa leskenä ja kuoli varsin iäkkäänä. Kuuselan talon osti Sirkka Peltola itselleen kesämökiksi.

Jokisen rakennuksia ja Fiinu Jokinen syntymäpäivänään..

KETOLAN MÄKITUPA
Knuutilan mäkitupa Ketola sijaitsi Ylikylässä nykyisen Niittykulmantien varrella Mattilan taloa vastapäätä. Ketolan ensimmäinen mäkitupalainen oli 1840-luvulla Oripäässä v. 1805 syntynyt Heikki Matinpoika vaimonsa Anna Matintyttären kanssa, s. 1793. Heikki kuoli kuitenkin jo vuonna 1854 ja sen jälkeen leski Anna eli yksin mökissä vielä 1860-luvulla.
Tourulan Marjalaakson renki Frans Sjöholm, s. 1859, tuli 1870-luvun lopulla Keihäskoskelle ensin rengiksi Kajalaan ja mainitaan myöhemmin itsellisenä Knuutilassa. Frans ja vaimonsa Miina Iisakintytär, s. 1861, saivat perheelleen Knuutilasta asuttavakseen Ketolan mäkituvan. Heille oli ennen mäkitupalaiseksi tuloaan syntynyt neljä lasta: Nestori (1882), Frans Anselmi (1886), Hilda (1892) ja Lyydia (1895). Ketolassa syntyvät vielä Aina (1898), Erkki (1901) ja Suoma (1905). Yläneen kunta osti koko Knuutilan tilan vuonna 1906 ja palstoitti Knuutilan maita myyntiä varten. Tällöin Ketolan mäkitupa tuli osaksi Ylitalon tilan palstaa, jonka Kustaa Kajander osti vuonna 1910.

Frans Sjöholm lunasti Ketolan tonttialueen vuonna 1920. Sitä kutsuttiin myös nimellä Töykkä. Sjöholmin poika Frans Anselmi meni naimisiin 1920-luvulla Hilda Sillanpään kanssa ja hänestä tuli Sillanpään talon isäntä. Isä Frans Sjöholm toimi suutarina, Töykän pappana Ketolan talossa vielä yli 70-vuotiaana.
Töykässä, kuten muissakin entisissä torpissa ja mäkituvissa asuttiin vielä 1900-luvulla vähintäänkin tilapäisesti. Mm. Kosti ja Lempi Heikkilä asuivat nuorena parina Töykässä vuokralla, kunnes saivat rakennettua itselleen Heinilän talon Heikkilän maalle.
Kustaa Kajanderin poika Eero Eino Kajander asui Töykässä, mutta hän kaatui talvisodassa. Hänen sisarensa Rauha Kajander osti Ketolan talon 1940-luvun alussa.

MÄKINEN
Kajalan talon läheisyydessä oli mäkitupia 1880-luvulta lähtien. Wilhelmiina Justiina Mäkilä (s. 1848) asui silloin Kajalan pihapiirin kallioisella mäellä. Hänellä oli kaksi poikaa, vuonna 1874 syntynyt Juha Tapani ja vuonna 1886 syntynyt Kalle Verneri, jotka molemmat käyttivät sukunimeä Mäkinen. Kalle Mäkinen hankki vaimonsa Eevi Aleksandra Ruohosen kanssa talon Tourulasta.
Juha Mäkinen jäi Kajalan mäkeen mäkitupalaiseksi vaimonsa Ida Matildan sekä lastensa Anna Vilhelmiinan (s. 1897) ja Aina Marian (s. 1901) kanssa. Anna Vilhelmiina meni naimisiin Kynnenojalle. Aina Maria Mäkinen asui Yläneelle menevän tien vieressä olevassa mökissä naimattomana vanhuuteensa asti. Aluksi harmaa, myöhemmin punaiseksi maalattu mökki muistetaan kauniiden kukkien ympäröimänä. Aina oli tunnettu taitavana pitokokkina, joka työskenteli mm. Rekolassa ja muiden talojen kokkina. Mäkisen mäkitupa samoin kuin naapurissa oleva Vuorio lunastettiin itsenäisiksi ns. torpparilain tultua voimaan v. 1920.
Aina Mäkisen kuoltua 1970-luvulla Lauri ja Pirjo Tuominen rakensivat tontille ja ostamalleen lisämaalle omakotitalon. 1980-luvulla talon osti Pirjo Tolkki, joka asui siinä avomiehensä Erkki Ahtin kanssa kuolemaansa, vuoteen 2021 saakka.

Aina Mäkinen ja oikealla Ainan mökki.

VUORIO JA TUOMINEN
Samalla puolen tietä Mäkisen naapurina oli Vuorion mäkitupa, jossa Aleksander August Vuorio, s. 1866, oli mäkitupalaisena 1900-luvun alusta vaimonsa Amanda Matilda Kaarlentyttären kanssa, s. 1871. He lunastivat Vuorion talon Kajalasta, Jalmari ja Fanny Kairiselta vuonna 1920 ns. Lex Kallion tultua voimaan. Torppa sijaitsi aluksi metsässä, mutta siirrettiin myöhemmin lähemmäs tietä nykyiselle paikalleen. Vuorion lapsia olivat Hilja (s. 1894), Juho (s. 1895), Anna (s. 1898), Eino (s. 1901), Aina (s. 1904), Kaarlo (s. 1911) ja Väinö (s. 1915). Sekä isä August, että lapset kävivät vartuttuaan töissä Keihäskosken taloissa, mm. Kajalassa ja Pramilassa ja lähtivät aikuisiällä kukin vuorollaan muualle. Tytöistä Anna jäi kolmen lapsensa kanssa pitämään kotitaloa. Leskeksi jäänyt August muutti nuorimman poikansa kanssa Oripäähän, missä kuoli vuonna 1944.

Salme Uotila on kertonut hauskan tapahtuman talvisodan ajalta: Pramilasta oli määrätty hevonen vietäväksi talvisotaan. Teuvo-isäntä pyysi Vuorion Eino-poikaa hoitamaan asian. Einon piti viedä hevonen määrättyyn aikaan Loimaan asemalle. Hän ei saanutkaan hallittua hevosta ja se pääsi karkuun. Hevonen tuli takaisin kotiin ja odotteli yksinään pihassa, kun talonväki tuli toimistaan. Myöhemmin annettiin hevosen viemiseen Loimaalle uusi päivämäärä. Sieltä alkoi hevosen talvisota, mistä sille ei paluuta ollut.

Jaakko Aatos Tuominen, s. 1909 Huittisissa, ja vaimonsa Laina Aleksandra, o.s. Rajala Keihäskosken Paavolan talosta, s. 1911, ostivat vuonna 1945 Vuorion talon. Heille syntyivät v. 1937 tytär Irja Irene (Viljanen), joka opiskeli lastenhoitajaksi ja v. 1945 poika Heikki Aatos. Molemmat muuttivat Turkuun, mutta Heikki lunasti Laina-äidin kuoltua talon sisareltaan ja asui siellä vaimonsa Eijan kanssa kesäkaudet kuolemaansa, vuoteen 2017 asti. Eija menehtyi keväällä 2021.
Talossa on pari aaria viljelysmaata ja saman verran tonttimaata. Kirvesmiehenä toiminut Jaakko Tuominen uudisti vuonna 1910 rakennetun asuinrakennuksen v. 1962 ja rakensi uuden karjarakennuksen. Tilalla oli kaksi lehmää ja noin 60 kanaa. Laina Tuominen eli leskeksi jäätyään yksin talossa erittäin hyväkuntoisena. Hän osallistui Marttojen toimintaan ja eläkeläisten retkiin vielä lähes 90-vuotiaana. Viimeiset vuotensa hän vietti Yläneen kirkonkylän Vanhusten ryhmäkodissa ja kuoli keväällä 2008 muutamaa päivää vaille 97-vuotiaana.
Vuorion omistaa nykyisin Daniel Lindvall, joka on pienestä saakka viettänyt kesiä ”Laina-mummulassa”.

Laina Tuominen 1980-luvulla ja oikealla Tuomisen talo.

PRUSILAN MÄKITUPIA

FRANS JA ANNA ERFORSIN MÖKIT
Erforsin sisarukset Frans ja Anna olivat kotoisin Erforsin torpasta Sillanpään läheltä. Frans Erfors, s. 1905, toimi Turussa Wärtsilän autonapumiehenä. Hänellä oli Turussa asunto ja Keihäskoskella pieni mökki Niittykulmantien varrella nykyisen Lehtilän naapurissa metsän reunassa. Naapurit muistavat, että hän oli intohimoinen kaikenlaisen tavaran kerääjä. Pula-ajat kokeneena hän osti suuret määrät säilyviä ruokatarvikkeita niin, että tavaraa oli ”lattiasta kattoon”. Naapuruston lapsille Fransin mökki oli mieluisa vierailukohde, sillä Fransin varastoista riitti heille mukaan makeisia. Fransin mökin ostivat hänen kuolemansa jälkeen Risto ja Marjatta Laakso kesäpaikakseen. He korjasivat talon perusteellisesti ja loivat sen ympärille laajan kukoistavan puutarhan.
Anna Erfors, s. 1889, asui pienessä mökissä Niittykulmantie vieressä Lehtilän naapurissa. Hän kävi työssä kylän taloissa.

Anna Erfors ja hänen mökkinsä Lehtilän naapurissa kuvattuna 1930-luvulla.

Valokuvat: Oleniuksen, Kajanderin, Rekolan, Kylänpään, Terttu ja Markku Peltolan, Kairisen, Anja Mahosenahon ja Satolan kuvakokoelmista.
Teksti: Hanna-Leena Kaihola

Latokorven torppa oli Keihäskosken Kajalan tilan vanhin torppa 1850-luvulta. Sen ensimmäiset asukkaat kuuluivat Jaakko Carlströmin sukuun, joka omisti Kajalan 1800-luvulla. Carlström oli aikaisemmin toiminut Yläneenkartanon Lietsan rajapiiritalon pehtorina. Carlströmin tytär Gustava oli ottanut kasvattityttärekseen Lietsan renkivoudin tyttären Fredrika Eleanoran (s. 1824). Fredrika kasvoi Kajalassa yhdessä Kajalan renkivoudin pojan Juha Fredrikin (s. 1821) kanssa ja heidät vihittiin v. 1845. Heille annettiin asuttavaksi Kajalan Latokorven torppa. Torppa sijaitsee Oripääntien varrella nykyisen Väinölän tilan naapurina. Juha ja Fredrika saivat neljä lasta (Johan August, s. 1847, Wilhelm, s. 1850, Amanda Fredrika, s. 1852 ja Karl Fredrik, s. 1855.)

Juha Fredrik kuoli v. 1865 ja Fredrika meni uudelleen naimisiin Matti Juhanpojan kanssa (s. 1833), jonka isä oli entinen Knuutilan isäntä, mutta asui myöhemmin perheineen Rintalan torpassa. Fredrika Eleonora kuoli 66-vuotiaana vuonna 1890. Matti meni vielä samana vuonna naimisiin Eva Stiina Lundbergin (s. 1852) kanssa. Latokorven Stiina oli pitäjässä ja laajemminkin tunnettu kuppari, joka eli Keihäskoskella leskenä lähes 90-vuotiaaksi miehensä Matin kuoltua jo v. 1904.

Latokorven torpan ostivat 1930-luvun alussa Lauri Johannes Kajander (s. 1910) ja hänen vaimonsa Olga Maria, o.s. Lehtilä (s. 1904). Lauri Kajander oli kotoisin Keihäskoskelta Jaakolan torpasta, jossa hänen äitinsä Matilda asui vuokralaisena. Jaakola sijaitsi Kukolan torpan naapurina nykyisen Niittykulmantien varrella. Lauri Kajander oli jo lapsena muuttanut Latokorven torppaan Stiinan kasvattipojaksi.

Lauri Kajander oli ammatiltaan nuohooja, mutta hän teki myös mm. metsätöitä. Hän oli monitaitoinen ja aikaansaava mies. Kajanderin lapset muistelevat, miten isä sodan jälkeen kokosi polkupyöriä rikkinäisten pyörien osista ja maalasi ne uudelleen. Hän rakensi sähköompelukoneen pesukoneen moottorista ja ompeli sillä trikoopaitoja ja housuja, hän teki kenkiä laittamalla hankkimiinsa kengän pohjiin uudet päälliset ja hän osasi kutoa sukkia. Vanhemmiten hän teki vielä pärekoreja ja himmeleitä sekä niin paljon polttopuita, että niistä riitti talon seuraavallekin omistajalle. Lauri Kajanderilla oli moottoripyörä, jolla hän kävi Oripäässä nuohoamassa. Isä Lauri asui elämänsä loppuun asti hyväkuntoisena Latokorven talossa, missä kuoli vuonna 1984. Äiti Olga eli lähes 90-vuotiaksi, mutta oli pitkään Yläneen vanhainkodissa.

Latokorven torpan palsta on alkujaan ollut nykyistä huomattavasti suurempi ja ulottui lähes jokirantaan asti. 1960-luvulla suuri osa sen pellosta jäi tien oikaisun alle. Pellossa perhe kasvatti sipulia myyntiin. Kotitarpeiksi kasvatettiin mm. perunaa, porkkanaa ja purjoa. Pihamaalla oli marjapensaita ja kukkaistutuksia. Kasviksista ja marjoista riitti satoa vielä lastenkin perheille.
Tontilla oli asuinrakennuksen lisäksi kanala ja puuvaja. Vanhassa yhden huoneen asuinrakennuksessa asuivat aluksi kasvattiäiti Stiina, hänen tyttärensä Fanny sekä Laurin ja Olgan nuori perhe. Ahdasta oli, joulukuusikin oli ripustettava kattoon. Iltaisin nukkumaan mennessä lattialle levitettiin patjat. Uusi talo rakennettiin 1950-luvulla. Siihen tehtiin kamari ja keittiö sekä vinttihuone.

.
Latokorven perheeseen syntyi kolme lasta: Ulla vuonna 1936, Antti 1837 ja Alli 1938. Parhaana lapsuuden leikkipaikkana heidän muistoissaan oli jokiranta. Kavereina olivat Erforsin lapset Simo ja Elli. Yhdessä kylän lasten kanssa pidettiin urheilukilpailuja. Kesällä pelattiin koulun lentopallokentällä, talvella hiihdettiin. Väinölän takana olevassa metsässä oli hyppyrimäki, johon päästiin hankikantoja pitkin peltojen poikki. Kouluun mentiin myös kaikki yhdessä isolla potkukelkalla Antin ja Ullan potkiessa ja Alli pienimpänä kyydissä ”pikkupotkurissa”. Isä oli tehnyt vesikelkan, jonka kyytiin mahtui monta lasta laskemaan töyräältä joen jäälle. Hauskaa oli ja naurua riitti.
Alakoulua käytiin Kalinin koulussa. Alli oli niin pieni, että häntä ei ensin olisi otettu kouluun, mutta opittuaan lukemaan Ullan ja Antin myötä, hän pääsi aloittamaan koulun ajallaan. Yläkoulussa opettajina olivat sodan jälkeisinä vuosina mm. Alli Kivikari, Linnea Haukka ja Juho Koivisto.

Alli lähti rippikoulun jälkeen Erforsin Ellin kanssa Turkuun, missä he asuivat yhdessä ja työskentelivät Allin tädin Kaarina Kajanderin kaupassa Raunistulassa. Alli oli naimisissa Kauko Jokisen kanssa ja heille syntyi neljä tytärtä. Myöhemmin Alli avioitui tunnetun muusikon Aulis Kotaviidan kanssa. Ulla oli ensin pikkupiikana Rekolan keittiössä, ja sitten hänkin lähti Turkuun ja oli myöhemmin ompelijana turkulaisessa ompelimossa. Ullalla ja miehellään Gunnar Leinolla on kaksi tytärtä. Antti meni Helsinkiin Valiolle töihin. Vaimonsa Mairen hän kuitenkin löysi Makkarkosken meijeristä, missä tämä toimi meijerikkönä. Perheeseen kuuluu tytär ja poika.

Latokorven sisarukset ovat kokoontuivat usein yhdessä perheineen kotitalolle. Suvun yhteisessä kesäpaikassa viljeltiin yhdessä edelleen juureksia ja vihanneksia. Myös isän kuoleman jälkeen he pitivät taloa ja sen ympäristöä kunnossa. Kukat kukkivat pihassa, vaikka talossa ei enää asuttu vakituisesti. Vuonna 2007 he päättivät myydä Latokorven talon Jari Venetpalolle ja hänen silloiselle vaimolleen.