Usko Uotilan muisteluja elämästä joen varrella

Lyhennelmä laajemmasta artikkelista, joka löytyy historiatoimikunnan kokoelmakansiosta mm. Yläneen kirjastosta.

Varsinais-Suomi on jokien maakunta. Matalien savikkopeltojen halki virtailee hitaasti matalarantaisia pikku jokia. Kylät ovat pitkänä nauhana niiden varsilla. Sellainen on minun jokenikin, Yläneenjoki. Minun se on oikeasti vain siltä osin, kun Sillanpään luona Töyryn oja siihen laskee ja toisaalta joki jyrkässä uomassa alittaa Sydänojan sillan jatkaakseen kohti Rantakylää “Katinhäntää” niin kuin me kyläläiset sanoimme. Siihen väliin mahtuu vanhan äijän muistoissa monenmoista tapahtumaa Keihäskoskella, Pramilassa ja Tourulassa.

Pramilan talo joen rannalla.

Vesi lähtee aina sinnepäin, mistä se matalimman uoman löytää. Jos sitä joku patoaa, se laajenee suoksi, lammeksi tai peräti järveksi, kunnes joskus purkautuu omia aikojaan uudelle uomalle. Silloin maisema voi muuttua paljonkin. Oletan Keihäskosken ja Tourulan peltoaukeittenkin aikanaan olleen tulvajärven pohjaa. Ehkä yli valuva vesi oikaisi metsien läpi suoraan Sydänojalle, muttei jaksanut kunnon väylää itselleen murtaa. Tourulassa puolestaan tulvavesi hätyytteli jo Nummiojaa ja Pyhäjärveä. Vaan eipä jaksanut sinne painua ja koskesta löytyi metsien läpi uusi reitti, kenties ihmistenkin vähän auttamana

Minun lapsuudessani joki oli rauhoittunut elämään vakiintunutta vuosirytmiä, ihan niin kuin kylätkin sen varrella. Kunnon talvien lumikerrokset ja soista pikkuhiljaa tihkuva vesi synnyttivät reippaat kevättulvat ja toisaalta pitivät kesäisen vedenkorkeudenkin melko ylhäällä. Poikkeuksellisiakaan kevättulvia ei ihmetelty, sen paremmin kuin loppukesän kuivia kausia. Muutamana sodan jälkeisenä vuonna joessa uitettiin peräkkäin kolmenkin yhtiön tukkeja, mikä nyt tuntuu täysin mahdottomalta. Olin kuitenkin itse pikkupoikana vierittämässä tukkeja teloilta alas virtaan. Se oli haluttua tienestiä, varsinkin, jos sai jyrkän rinteen, mistä puut helposti vyöryivät veteen. Toisaalta tahdin saneli Pajakuljuun lankuista rakennettu kosken kivikon ylittävä tukkiruuhi. Uittopäivät toivat paikkakunnalle pienoiskoossa Suomi Filmien näyttämää tukkilais- romantiikkaa. Työvoimapulan takia naisiakin oli uittotöissä, ja taloista ostettiin ruokaa ja kahvia.

Keihäskoskella Sillanpään luona Yläneenjokeen yhtyy sivu-uoma, joka tulee aina Juvankoskelta asti. Näin Oripään kuntakin on saatu mukaan joen ja Pyhäjärven suojelijoihin. Kooltaan tämä sivujoki on lähes samansuuruinen kuin Latvaalta tuleva. Sanon sitä Töyrynojaksi, koska sen varrella on minulle tuttu Töyryn torppa.

Sillanpään luota Yläneenjoki alkaa halkoa Keihäskosken peltomaisemaa. Sotien jälkeen tähän on tullut paljon uusia rakennuksia; kaikki Oksasen rakennukset, Rintalan kauppa, verstas ja lampolat, Kauko Pihlavan ja Kaino Väinölän omakotitalot. Tällä kohtaa joessa on myös ollut hevoskulju, kuten Keihäskoskellakin. Hevoset tekivät raskaita päiviä, ja kesäisin oli tapana viedä ne illalla jokeen virkistymään. Samalla sopi harjata hiet pois ja ajomieskin voi pulahtaa uimaan. Oksasen kohdalla joessa oli myös levennys ja puita kasvoi sen kohdalla.

Yläneenjoen ja paikkakunnankin nimen moni yhdistää vain ylhäällä olevaan maastoon. Mutta 2000 luvulla soitti meille eräs itäsuomalainen eläkkeellä oleva metsänhoitaja, joka tutki nimistöjä eri puolilta Suomea. Hän kyseli minulta ja vaimoltani Yläneenjoen lähteistä ja talven jääoloista selittäen, että nimi johtuukin ylisvedestä, joka talvisin nousee jään päälle lähteitten virtaaman takia. Rupesimme miettimään lähteitä ja löytyihän niitä. Rapakon lähde Sydänojalla, joka oli monen käyttämä kuivana aikana. Useat lähteistä ovat miltei vesirajassa, kuten Pramilassa ja Tourulassa, eikä niitä tulva-aikana voi käyttää. Toisaalta sitä ylisvettä ei kuitenkaan kovin paljon voinut tulla, koska jokijää talvella oli ajoreitti. Vaikka kyllähän ainakin viime vuosikymmeninä myös melkoiset talvitulvat ovat olleet jokavuotisia.

Tulvat

Tulvista puhuttaessa kukaan 60-luvulla elänyt ei unohda vuoden 1966 suurtulvaa, joka Vapunpäivänä yllätti koko maakunnan. Moni uskoo että sellainen voi syntyä vain kerran vuosisadassa. Vesi peitti pellot ja pihat. Sillat ja padot hajosivat, tiet syöpyivät poikki ja virrassa ajelehti kaikenlaista puutavaraa. Yritin ajella autolla tulvaa ihmettelemässä. Keihäskoskella otin pari kuvaakin. Heikkilän Kosti seisoi Kylän sillalla vesi saappaanvarren korkeudella. Rekolan Ossi tuli autolla kotiin, kantoi Kaijan ojasillan yli ja ajoi traktorin painoksi, ettei vesi veisi siltaa. Kuva tietenkin otettiin, samoin kuin Pramilan sillasta, joka rantapuihin köytettynä oli kuin pieni lautta veden keskellä. Paljon riitti kaivuritöitä, kun vesi laski ja ennen kuin linja-autotkin taas uskalsivat ajaa vanhoja reittejään.

Kalastusta

Joesta on aina kalastettu. Eräänä keväänä tulva toi mukanaan pajumerran. Se oli suuri ja painava, limaantunut ja kasvien peittämä. Toivotin sille hyvää matkaa alavirralle. Vuosia myöhemmin Luontokapinetissa oli näyttely muinaisajan kalanpyydyksistä. Siellähän se oli uusvanhaksi tehtynä, aivan samanlainen merta. Minua nauratti ja mietin kuka olisi 1900 luvulla kalastellut kivikauden pyydyksillä. Keihäskoskella ei järin paljon kalamiehiä ollut, mutta Makkarkoskella ainakin Männistön Oiva, äitinsä mukaan Anetin Oivaksi kutsuttu, oli kova kalamies. Hänellä oli jopa uudenlaisia iskeviä haukikoukkuja. Oivan kalamiestaidot periytyivät myös myöhemmin Kirkolla asuneelle Erkki- pojalle.

Minun kalanpyydyksiäni olivat rautalankakatiskat, kalastajanlangasta punotut isot rysät ja tietysti onget. Ne vaan eivät tahtoneet monivuotisia olla, katiskat ruostuivat, rysät repeytyivät ja itse tehdyt onget katosivat. Mukava oli, kun kevätliukkailla ehti pyydykselle ja seipään värinästä jo arveli nyt saalista saatavan. Parhaimmillaan katiska oli niin täynnä särkiä, ettei tahtonut jaksaa rannalle kiskoa. Sellainen saalis taidettiin keitellä kanojen ruuaksi. Mutta isoimmat ahvenet ja silloin tällöin saadut hauet kelpasivat ruokapöytään. Kolmikiloinen ennätyshauki päätyi Honkilahden Pietilän koulun keittäjän kalasoppaan, vaikkei pyytäjä sopasta suurempia kiitoksia saanut. Ensi kerran katiskaan osunut made sai pyytäjän ihmettelemään, josko semmoisiakin kaloja oli olemassa. Kun kesä eteni, saattoi katiskasta löytyä vain pari sammakkoa somasti päällekkäin. Oli aika korjata sen kutukauden pyydykset talteen. 

Anniina pappan kanssa kalassa. Oik. Kristian kalasaaliin ja kissan kanssa.

Onkiminen sopivissa paikoissa oli hyvinkin sallittua, ja suostuipa äiti joskus ottamaan vastaan ja perkaamaan, jos saalis oli isoja ahvenia. Helpommin nousevat särjet sen sijaan menivät kissalle tai keitettiin sellaisenaan kanojen ruuaksi. Kaikista ei ollut onkijoiksi. Hätähousut siellä hermostuivat alle aikayksikön, vaikka mukavaa katseltavaakin olisi riittänyt. Pääskyset viilettivät lähellä vedenpintaa hyönteisiä metsästellen. Joskus iso hauki molskahti rantavedessä. Sorsapoikue lähti kalamiestä karkuun ja viiksekäs vesirotta nosti uteliaana kuonoaan vedestä. Piisami oli kerännyt avaamistaan simpukankuorista keon rantakalliolle. Sudenkorennot päristelivät ja vesihämähäkit oikoivat laihoja pitkiä koipiaan leveitten ulpukanlehtien välissä. Kesäinen joki sykki väkevää positiivista elämää. Ilkimyksiäkin oli. Villiminkki karkotti äkkiä saaliseläimensä, inhottavat mustat iilimadot uiskentelivat rantavedessä ja kävivät kiinni uimarin sääreen, josta ne piti ihan kiskaista irti. Iilimadot kokivat kolkon kohtalon, kun ne pantiin kalliolle ja hakattiin kivenmurikalla tuusan nuuskaksi.

Ravustus oli jo onkimista paljon vaativampi laji. Mutta kun katiskoista aina joskus löytyi komea saksiniekka, se antoi intoa lähteä niitä erikseen pyytämään, ei siksi, että niitä syöty olisi, mutta pojat tiesivät, että kaupunkiin vietyinä niistä saisi hyvätkin rahat. Jokiravun alamitta oli 10 senttiä, mutta aina joskus saaliiksi jäi paljon suurempia, ruskeita tai siniharmaita rumiluksia. Ekakerralla niitä piti oikein tutkiskella, koetella heinänkorrella saksien nipistyksiä ja käännellä selälleen katsoakseen oliko pyrstön alla poikasia. Rapupaikat edellyttivät kivikkoja tai uppotukkeja rapujen suojapaikoiksi. Ravustuksesta saisi oman pitkän tarinansa. Kerrottakoon tässä vain, ettei se ihan pieniltä pojilta yksin sujunut. Rapuhan söi vasta yön pimeydessä. Ja jo syöttien valmistelu, vanhan kanan tappo ja paloittaminen ei ollut mitään siistiä sisätyötä. Mutta kun yön pimeydessä sitten koettiin taskulampun valossa haaveja ja merkkikohot lupaavasti tärisivät ennen haavin nostoa kaksihaaraisella kepillä, jännitys oikein kihelmöi. Montako saksiniekkaa sieltä nousisi? Rapuvesiä oli etenkin Tourulan padolta Susiniemen läpi Sydänojan mutkaiselle joen uomalle. Kaikkea sattui näissä puuhissa. Kerran putosi äidin kutoma uusi villapusero pimeässä yössä metsään koskaan löytymättä. Kerran kaatoivat pyydetyt puolisataa rapua koppansa Pramilan pihassa ja ryhtyivät tuoreessa ruohikossa kuivan maan eläjiksi. Aamulla alkoi uusi pyynti ilman haaveja.

Uimapaikkoja joella

Mitään uimarantaa ei joella ollut, mutta pikkupojat tiesivät paikkoja, joissa oli sopivan syvyinen kesävesi, hiekkapohja ja rauhallinen ranta. Sitä paitsi uimaan pääsikin vain, jos sovitut työt, kuten juurikkaan harvennus tai vastaava oli tinkityönä saatu valmiiksi. Tyttöjä ei uimassa juuri käynyt, eikä suurin surminkaan yhdessä poikien kanssa. Koulun alapuolella oli yksi sopiva uimapaikka. Siellä Paukkion Pentti jäi kerran jostain syystä veden alle ja oli tukehtua. Vaistonvaraisesti painelimme häntä keuhkoista ja selästä, kunnes pärskinä taas muuttui tasaiseksi hengitykseksi ja poika hyökkäsi pelastajiensa kimppuun luullen heidän häntä tahallaan mukiloineen. Laajat alueet rannoista olivat laitumina, joten uimarien oli otettava huomioon myös sonnien mielipide asiasta. Sitäkään ei hyvällä katsottu, jos uimarit sotkivat niitettäväksi aiottua rehevää heinikkoa.

Seikkailua ja haavereita

Niin leppoisalta kuin kotijoki useimmin tuntui, sillä oli myös hurjempi puolensa ja se saattoi joissakin asioissa olla melkoinen kiusantekijä. Kammottavimpana tapahtuma kolmen Tourulan pikkupojan hukkuminen Pajakuljun heikoille jäille joskus 1900- luvun alussa. Äitini oli pikkutyttönä nähnyt nuoret vainajat rivissä rannalla, eikä varmaan kokemustaan koskaan unohtanut. Tietyn varovaisuuden minunkin touhuiluihini tämä aiheutti. Monta kertaa silti veteen kierin ja kaatuilin liukkailta rannoilta, putosin ohuen jään läpi tai tieten tahtoen vain hankin äidille pyykkiä ja itselleni yskää ja nuhaa. Aika isona poikana ajoin traktorilla suoraan jokeen. Jalka luiskahti liukkaalta polkimelta ja niin sitä mentiin suoraan alas törmältä. Fergun perässä olleet kyntöaurat hidastivat onneksi menoa, mutta yhtäkkiä istuin traktorissani keskellä jokea, onneksi silloin oli vähävetistä. Sammutin moottorin ja keinottelin itseni rannalle. Kuin sattumalta oli Pinomäen Ville kaivureineen tulossa seuraava päivänä meille hommiin. Hän veti heti aamulla ajokkini kuivalle maalle. Häpeäkin jäi vähäiseksi, kun vastarannalla kasvava pitkä ruis esti näkymät maantielle. Antti poikani sai monivuotisen aiheen vitsailla ajotaidoistani, kunnes kerran ajoi itse mönkijällä samoilta paikoilta jokeen ykspäisen sonnin perässä kaahatessaan.

Ihme ettei kukaan tuon ajan vesseleistä sentään hukkunut, niin paljon rannoilla ja jäillä oltiin. Hurjimmalta näytti Tourulan poikien ajelu jäälautoilla kevättulvissa. Reppu selässä ja vankka seiväs kourassa pojat kokeilivat vapaamatkustajan kyytiä Paimenenmäeltä Pajakuljuun. Jos onni suosi, löytyi iso vahva jäälautta, joka oli helposti lykättävissä liikkeelle. Virta pitikin lopusta huolta. Saattoi tosin olla, että lautta törmäsi jääpatoon tai ajelehti vallan väärälle puolen jokea, josta seurasi entistä pidempi jalkamatka. Jos vaatteet säilyivät kastumatta, melko varmaa ainakin oli, että vuotavat, punaisilla paikoilla paikatut kumiteräsaappaat kastelivat vesillä liikkujien jalat. Viitasen Kauno on ainakin kertonut näitä muistoja. Muistaapa hän pelastaneensa Virtasen Jaakon virran keskeltä

Melontaa joella

Melontajokena Yläneenjoki on tietyiltä osiltaan mitä parhain. Alkupäästään toki vain korkeamman veden aikana. Vaan mitäpä me sodanjälkeisen ajan pikkupojat melonnasta ymmärsimme. Pahanpäiväinen lautta oli jokaisessa jokivarren talossa. Mutta se vain toimitti laiturin virtaa tai palveli korkeintaan joen ylitystä. Se oli myös varsin painava melottava, kun se puolet vuodesta makasi vedessä. Usein sekin vesiurheiluväline kaikenlisäksi karkasi alajuoksulle. Styroksi-levyjen tulo markkinoille merkitsi aivan uusia materiaaleja rantarakentamiseen, mutta silloin minä olin niihin puuhiin jo yli-ikäinen. Majasen veljeksillä oli hirsilautta, jossa oli oikein istuinlankku ja jonkinnäköiset airot, mutta kovin montaa “solmua” senkään nopeus ei ollut. Ja mieluummin veljeksetkin keskittyivät kuivanmaan kulkuvälineisiin, kuten sivuvaunulliseen Zyntap moottoripyörään, jonka isä-Antti oli pojille armeijan huutokaupasta ostanut.

Lapsuusmuistojen joukkoon sopii kaiketi yhden melontaretken muistelu, vaikka silloin olinkin jo kuuskymppinen. Mutta niinhän sitä sanotaan, että tullaan lapsiksi uudestaan. Vaimo oli hankkinut opaspuuhiaan varten kanootteja ja päätimme kokeilla myös kotijoen reittiä lapsuusmaisemissani. Oli ihan eväitäkin suljetussa muovipussissa, mukavat varusteet kaunis kesäinen pyhäpäivä. Tulva alkoi jo olla ohi, mutta mukavasti virta vielä auttoi melojia, joista painavampi, jääköön nyt sanomatta kumpi, istui takamaisena ja keveämpi oli keulassa. Matka sujui hienosti. Pajakuljussa aukeni melkein kuin järvimaisema, ja kohta oltiin padolla. Moikattiin terveiset katsomaan tulleelle Oleniuksen Armakselle, kannettiin vähän matkaa kanoottia ja painuttiin metsäiselle osuudelle kohti Susiniemeä. Väylä alkoi käydä kapeammaksi. Puitten oksat pakottivat kyyryyn. Kanootti teki virran mukana äkkiliikkeitä. Ohitettiin Susiniemen Sosialistin, niin kuin olin hänet nimennyt, Virpa Puiston mökit. Joku sieltä nosti kättään. Yhtäkkiä virta jakaantuu kahdeksi. Pyörre vetää kanootin väärään uomaan. Se on kaatua ja keula nousee pystyyn. Vesi valahtaa kanootin perään ryöpsähtäen. Ja siellä istun minä kaikki vaatteet märkinä. Kaveri kiipeää kuivana keulasta puunrunkoa pitkin ylös rannalle. Minäkin kiipeän, mutta kuin uitettu rotta.

Mitä nyt? Opas selostaa, mitä Lapissa oli vastaavassa tilanteessa tapana tehdä. Riisun ilkosilleni ja kierrän vaatteet yksi kerrallaan kuiviksi. Onneksi aurinko paistaa ja yläneläinen erämaa on tyynen hiljainen. Nyt on sopiva hetki kaivaa muovipussista eväät esille. Siellä suojassa on myös kännykkä. Soitto pojalle. Tuletko puolen tunnin päästä avolavan kanssa Sydänojan sillalle vastaan. Loppumatkalla naurattaa. Vieläkin on puitten alittamista ja kivien kiertämistä, mutta enää ei tarvitse pelätä vaatteitten kastumista. Tuli todistettua, että Yläneenjoki on mainio melontajoki.

Rantaniityillä laidunnettiin ja niitettiin heinää

Tourulassa joen takaisilla pelloilla, joita Salon Veikko nyt viljelee, oli kartanon aikana ollut erikoista toimintaa. Ahlström yhtiö teki jotain sotatarpeita, joihin tarvittiin villaa. Silloin Tourulan kartanon rantapelloille otettiin muutamaksi vuodeksi lampaita. Lauma kasvoi pian monisatapäiseksi. Olisiko yhtiön historiassa kerrottu mihin villaa tarvittiin. Elettiin elintarvikepulaa ja ilmeisesti joku salametsästäjä oli ihastunut lammaspaistiin, ehkä useampikin meni oravametsään, mutta saikin isomman saaliin. Kun omistaja kiinnitti asiaan huomiota, levisi huhu, että kotkan oli nähty lentelevän laitumen yllä.

Tourulan kartanon karjalle riitti laitumia ja heinämaita yllin kyllin pelloistakin, joten kartanon jokirannat, ja niitä oli paljon, myytiin huutokaupalla etenkin muonamiesten tarpeeseen. Kepeillä erotetut kaistat niitettiin, pantiin seipäille ja kannettiin visusti viljapeltoa sotkematta tien varteen. Mutta jos lehmä hyvin lypsi, riitti pikkuinen kannu meijeriinkin kuskin rattaille ja jos tyydyttiin piimään ja pluttanaan janojuomina, saatiin joku markka tulojakin.

Meidän talossa jokirantoja riitti, vaikka osa oli laituminakin. Tuo rantojen niitto ei ollut kaikkein helpointa hommaa. Se aloitettiin ylempää, mentiin alas kohti vesirajaa ja kiivettiin taas ylös uudelle laistolle. Ruohon laatu vaihteli kovasti. Voi olla rehevää villi apilaa tai sitten pelkkiä ohdakkeita tai horsmaa. Niittotyö tehtiin aina ennen varsinaista peltoheinän korjuuta. Joen vesi oli saattanut tuoda rannoille monenlaista roinaa, laudanpalasia ja piikkilangan pätkiä. Niistä ei viikatteen terä pitänyt ja taas oli edessä hionta, ellei peräti tahkon veivaaminen. Joskus huomasi viime hetkellä sorsan pesän. Se jäi tietysti rauhaan, mutta rauha oli kaukana erään kerran kun viikatteeni vetäisi rehevässä ruohikossa olleen ampiaispesän kahtia. Pelästyneenä putosin istualleni ja keltaraitaisten pikku siivekkäiden kodinturvajoukot lähtivät vastaiskuun. Parin päivän kimmoilulla siellä täällä kehoa siitä selvittiin. Koko työläs rantojen puhdistaminen jäi, kun apujoukoiksi myöhemmin 2000-luvulla tuli vuohien katras. Näille pajukon kuoret ja lehdet sekä kaikenlaiset rikkaruohot olivat parasta herkkua. Myös leveälehtistä jokiruokoa niittelin joskus vuohien iloksi. Myöhemmin Ylämaankarjan sarvipäät perivät vuohilta tämän rantojen siivoamisurakan.

Pajakulju

Myllypato Tourulan koskessa laajentaa joen pieneksi lammeksi, Pajakuljuksi, joka monella tapaa oli kylän ja kartanomiljöön keskeinen osa. Siihen kuului monia rakennuksia, tiehaarat ja sillat. Suurin rakennus oli jyhkeä navetta, joka kuitenkin paloi heti sodan jälkeen

Jos joku ihmettelee Pajakuljussa olevaa pikku saarta lystkoppeineen, pitää kertoa senkin synty. Kartanon alkuvuosina yhtiö oli aikonut rakentaa rannalle mahtavan päärakennuksen muitten kartanoitten malliin. Puuha oli aloitettu kaivamalla iso pohjakerros, josta saatu maa kasattiin lampeen pikku saareksi. Ei tullut uutta kartanoa, mutta tulipahan pikkuinen lystkoppi saarelleen. Kun rakennustyö keskeytyi, katettiin pohjakerros isoksi kellariksi, johon muonamiehet ja torpparit saivat omat perunalaarinsa.

(Keihäskosken Rekolakin on aikanaan rakennettu jokivarteen paikalle, jossa joessa on ollut leveämpi kulju. Rekolasta kuljettiin tällä kohtaa portaalta yli, kun tarvitsi mennä joen takaisille pelloille töihin. Näin on myös saatu pihapiiriin näyttävyyttä ja viihtyisyyttä. Nyt kulju on umpeenkasvanut ja tulva-aikaa lukuun ottamatta kaikkea muuta kuin viehättävä vesinäkymä.)

Navetan palaminen on jäänyt mieleeni, olinhan isän kanssa sammutustyötä katsomassa. Karjapiiat olivat tavan mukaan aamuvarhaisella tehneet karjakeittiön padan alle valkean ja lähteneet hevosella lypsylle. Tuuli teki tepposet ja kipinät lensivät kuivalle pärekatolle. Muuta ei tarvittu. Sammutusväkeä oli kyllä paljon paikalla ja Keihäskoskelta lennätettiin hevoskyydillä iso, käsin pumpattava paloruisku. Sama ruisku on nyt museoesineenä Yläneen VPK:n edessä. Palaneen rakennuksen kivijaloille on rakennettu nykyisin Salon tilan kuivuri. Navetan lisäksi lähistöllä oli myös pari asuntoa karjanhoitajille, kartanon pitkä, mutta vaatimaton päärakennus, mustakeltaiset Fryygelin rakennukset, talli, väentupa ja puuvaja sekä jyhkeä kivinen viljamakasiini, joka myös paloi joitakin vuosia myöhemmin. Sinne oli laitettu sisälle uuden ajan siilokuivuri, joka ei ollut niitä paloturvallisimpia. Tämän palon syttymistä katselin elokuiselta pellolta, muistaakseni lannanlevityspuuhissa. Musta savupatsas kuivurin katolla suureni suurenemistaan ja lopulta liekit löivät sieltä ulos. Aitan raunioille jäi mahtava määrä tiiliä. Olihan se aikanaan rakennettu kartanon oman tiilipruukin tuotteista. Läheistä Kontulaisen kanalaa suojeltiin perinteisellä vesiämpäri ketjulla, siinä onnistuenkin.

Mylly

Tourulankoskessa on satoja vuosia ollut myös vesimylly, jolla alueen ihmisten jyvät on jauhettu. Vanhoina aikoina muina vaihtoehtoina olivat tuulimyllyt tahi taloissa olevat pienet käsikivet. Kaikkien periaatteena kuitenkin on, että vilja joutuu kahden pyöreän kiven väliin musertuen siinä vähitellen jauhoksi. Ylempi kivistä pyörii, millä voimalla sitten pyöriikin, ja sen reiästä kivien väliin valuvat jyvät murskaantuvat. Sarka museossa saa omin voimin kokeilla käsikiviä. Tapana oli ensimmäisten ruislaihojen kypsyttyä, jauhaa uutisjyvät ja keittää niistä pitkään kypsyttäen uutispuuro. Hetki on ollut nälkäisen talven jäljeltä pientä juhlaa. Tuulimyllyt puolestaan edellyttivät korkeaa rakennusta tuuliselle paikalle. Niiden toiminta vaati navakkaa tuulta. Mutta toisaalta viljaa ei tarvinnutkaan päivittäin jauhaa, vaan jauhot säilyivät kuukausikaupalla. Vesimyllyjen toiminta-aika rajoittui taas tulvavesiin, ellei sitten kyseessä ollut runsasvetinen voimakas koski.

Kosket olivat menneinä vuosisatoina arvokkaita energian lähteitä, vaikkeivät sähköä tuottaneetkaan. Mitä isompi koski, sitä suurempi teollisuuspaikkakunta yleensä sen ympärille on kehittynyt. Löysin vanhoja asiapapereita jostain Tourulan kosken järjestelyistä 1800 luvulla. Niissä isoisäni oli saanut oikeuden jauhattaa ilmaiseksi kosken myllyssä tietyn hehtomäärän viljaa vuodessa ilmaiseksi. Tämä oikeus oli korvausta siitä, että pato nosti vettä Pramilan rannoille ja ehkä alaville pelloillekin. Nauratti kun isoisä oli allekirjoittanut paperin nimellä Samuel Pramila, vaikka hänen sukunimensä oli Uotila.

Myllymuistoja Tourulasta minulla on vaikka millä mitalla. Meillä oli sen ajan mittakaavassa paljon karjaa ja jauhoja tarvittiin säännöllisesti. Myllyssä kävi isäntiä melko kaukaakin. Oripään suunnasta tulijat ajoivat Pramilan ohi. Anna-täti, joka meillä hoiti vuosikymmenet karjaa, tunsi myllymiesten hevoset, niin kuin nyt tunnetaan ohiajajat autoistaan. Myllymiesten tuttu loru oli. Aikaisin myllyyn ja myöhään kirkkoon niin pääse kummastakin pian pois. Usein tehtiinkin myllykuorma jo illalla valmiiksi. Kun maksu, myllytulliksi sanottu, meni säkkikohtaisesti, minunkin kuormassani säkit olivat yhtä pitkiä kuin kantaja ja huomattavasti paksumpia. Asia oli näet niin, että Annalle oli sanottu, montako säkkiä saa käyttää, ja hän tietysti piti lehmiensä puolta. Renki Martti sitten myös teki myllyreissuja ja hänelle annettiin rahaa mukaan. Hiukan ihmeteltiin, kun se aina oli kulunut kokonaan, ollut tasaraha. Sekin asia selvisi, sillä Tourulassa oli myös kauppa, jonka ohi ajettiin. Myllyssä oli oma hieno tunnelmansa. Pihassa rivi hevosia rekineen. Joku kantoi jyväsäkkejä alaparvelle, joku jauhosäkkejä alamyllystä kuormaansa. Talvella istuttiin pienessä myllykamarissa odotusaikaa viettämässä ja turinoimassa. Välillä mylläri käski joukon nuorimmaista hakemaan oksakasasta lisää puita kamiinan kitaan. Ja taas levisi leppoisa lämpö jäseniin.

Mylly sai voimansa veden pyörittämistä rattaista ja siirtyi sitten akselien ja koivupuisten hampaitten kautta varsinaisia myllynkiviä pyörittämään. Selvää oli, että korkean veden aikana voimaa oli paljon enemmän ja kiviä voitiin panna lähemmäs toisiaan ja näin jauho tuli hienompaa. Liika puhti päästettiin pois ohijuoksutuksella. Itse myllynkivet olivat ilmeisesti silmäpuolien säkyläläisten hakkaamia, eikä niitä kovin usein uusittu, mutta teroittaminen piti silloin tällöin tehdä. Vasaralla ja taltalla hakattiin tietyn muotoiset urat syvemmiksi. Monen pikkumyllyn surmana oli rajut kevättulvat ja niissä ryskyvät jäät. Uomia kaivamalla tätä vaaraa osattiin varoa. Kosken voima saatiin siirrettyä myös sirkkelisahaan ja pärehöylään, joita käytettiin omassa tilassaan alamyllyssä. Aika varhain Oleniuksen miehet alkoivat tehdä myös pajatöitä myllyn tontilla pienessä pajassa, joka taidettiin muutama kerta rakentaa uudelleenkin. Näin jokivarren koskeen syntyi todellinen pieni teollisuuspaikka. Muita myllyjä tai pajoja Tourulassa ei enää ollutkaan. Äidinisäni paja oli ollut kuivalla maalla Kuljunkulman tien varressa. Sieltä on enää muistona vanha suuri alasin.

Sydänoja ja uusi silta

Pramilassa oli jokirantoja toisessakin paikassa, Sydänojalla, jonne pääsi polkuja pitkin metsien halki Pramilan talosta, tahi sitten isolta tieltä Sydänojalta. Ison tien silta oli vähitellen rapistunut kurjaan kuntoon. Se sijaitsi matalalla lähes rotkossa. Kansilankut olivat hapertuneet ja pahimpiin reikiin automiehet olivat panneet pieniä kuusia varotusmerkeiksi.

Sydänojan vanha silta. Kuva Anja Mahosenaho.

Uusi silta ja tien oikaisu tehtiin vuonna 1960. Tie kulki nyt talon toiselta puolelta ja ahteet saatiin pois nostamalla siltaa ylemmäs. Joki virtaa tällä alueella syvällä montussa ja kiemurtelee aika ihmeellisesti. Veden virtaamaa ovat aikanaan hidastaneet maanvyörymät sekä virtaan kaatuneet puut. Lietettä on kertynyt alueelle paksuksi kerrokseksi, ja ravinteikas multa on kasvattanut rehevän aluskasvillisuuden. Vesi on kuljettanut paikalle harvinaisiakin kasveja. Sinivuokkoja ja maariankämmeköitä löytyy vaikka millä mitalla. Yhden ns. meanderin eli lähes lenkin katkaisivat sillan rakentajat. Toisen kaivoi poikki Koivusaari Pöytyältä peltoa alueelle raivatessaan. Hän teki myös lammen, jolle naapurin isäntä antoi nimeksi UKU lampi.

Ajatuksia vesiensuojelusta

Joen vesi oli aikanaan melko puhdasta, ilman että kukaan olisi siitä mitään vaivaa nähnyt. Päinvastoin ei pidetty ollenkaan tuomittavana, että joen vietäväksi heitettiin yhtä ja toista roinaa. Tulvahan ne sitten kuljettivat seuraavien jokivarren kylien harmiksi. Kaupungissa oli toki nähty vessoja, mutta kukapa järkevä kyläläinen nyt olisi arvokkaan huuskanalusen jättänyt virran vietäväksi.

Monet pitkät pelto-ojat tuovat vettä metsäalueilta jokeen. Kun ne perattiin koneellisesti ja samaan aikaan pitkät sarkaojat korvattiin salaojilla, tuli jokeen tietysti vesiä enemmän ja nopeammin. Mutta kun valtaojat sitten ruohottuivat, vesi taas kirkastui. Se meitä isäntiä kovasti ihmetytti, että salaojien laskuaukoista valuva kirkastakin kirkkaampi vesi sisälsi järveä saastuttavaa typpeä ja fosforia. Nyt järveä on suojeltu kymmeniä vuosia, ja pylväät konsulenttien kalvoilla ovat likipitäen yhtä pitkiä kuin ennenkin.

Mukana muutoksessa oli aikanaan Turun seutu pohjavettä hamuamassa ja innokkaat isännät kaikkea kuivattamassa, aivan kuin jokainen suo, lampi ja lätäkkö olisi vihollinen, joka äkkiä on saatava kuivaksi ja tasaiseksi. Ja sielläkin, missä vesi vielä virtailee, sitä saastuttavat jättiläiskanalat ja sikalat, joiden virtaamia ei saada kuriin. Moni syyttää ilmastonmuutosta. Yleensä nuo syyttäjät ovat itse olleet innokkaasti asialla. Maapallo ja sen luonto elää omaa elämäänsä muutoksen keskelläkin. Pitkässä juoksussa se piut paut välittää ihmisen poukkoilusta.

Mikä on minun jokeni tulevaisuus? Millaisilla rannoilla lastenlapset leikkivät?

Katselen Pramilan ikkunasta joelle, jolla sorsaparvi ui, kurkipari ja joukko peuroja rannalla, variksia, rusakoita, kettu poikasineen. Kaikille riittää joesta vettä helteeseen. Ehkei kaikkea ole vielä menetetty.

Teksti: Usko K Uotila
Kuvat: Uotilan kuvakokoelmasta