Rajalan torppareita

Rajala oli Knuutilan, Keihäskosken yhden kantatilan vanhin torppa. Knuutilan isännällä Yrjö Yrjönpoika nuoremmalla (s. 1735) ja hänen vaimollaan Anna Jaakontyttärellä (s. 1748) oli 10 lasta. Vanhin tytär Valpuri (s. 1766) ja hänen aviomiehensä Matti Juhanpoika (s. 1767) asuivat Knuutilassa, missä heille syntyi kaksi tytärtä, Justiina Matintytär (s. 1794) ja Liisa Matintytär (s. 1798). Matti Juhonpoika kuoli vuonna 1799 vain 32-vuotiaana. Kun Valpuri meni v. 1800 naimisiin makkarkoskelaisen Antti Gabrielinpojan (s. 1754) kanssa, he saivat asuttavakseen Knuutilan Rajalan torpan. Antti kuoli vuonna 1814 ja Valpuri löysi kolmanneksi miehekseen nuoren Samuli Henrikinpojan (s. 1790 Pöytyällä). He asuivat Rajalan torpassa ja Samuli alkoi käyttää sukunimeä Rajala. Torpassa asui myös Valpurin tyttären Liisan mies Heikki Juhanpoika (s. 1798). Hänestä tuli torpan isäntä Valpurin kuoleman jälkeen v. 1837. Samuli Rajala ja hänen toinen vaimonsa Leena (s. 1823) muuttivat vieressä olevaan Haanojan torppaan, jossa he elivät vielä pitkään.

Vuonna 1861 Knuutilaan tuli uusi omistaja, talonpoika Kalle Kustaa Jaakonpoika (s.1820). Pian sen jälkeen Rajalan torppakin sai uuden torpparin, renki Kalle Mikonpojan (Karl Robert Michelsson Lindström s. 1838) ja vaimonsa Hedda Karolina Åkermanin (s. 1836). Rajalan torpasta tehtiin Knuutilan ja Kalle Mikonpojan välillä kirjallinen torpparisopimus vuonna 1863. Sopimuksen mukaan Kallen oli maksettava torpassa vielä asuvalle entiselle torpparille Samuli Haanojalle (ent. Rajala) yksi tynnyri rukiita. Lisäksi viljelymaahan määrättiin rajoitus siihen asti, kun Samuli kuolee. Kalle Mikonpojan tuli myös maksaa ”sisällepääsy rahha kolmekymmentä rupla hopeassa siittä syystä, että hän sai vastaanotta vanhan reeratun torpan”. Torpparille osoitettiin myös niittyalueita ja metsää hän sai ”nauttia huushollin tarpeeksi ja rakennusaineeksi”. Sopimuksessa luetellaan torpparin työvelvollisuuksia: ”Yksi miehenpäivä joka viikko, myös sonnan vetoon talvella mies ja hevonen talon ruualla sekä maantien ylläpito. Kun Samuli Haanoja kuolee, työvelvollisuus lisääntyy kahteen miespäivään viikossa”.

Rajala Yläneen kunnan omistuksessa

Yläneen kunta osti vuonna 1906 Knuutilan koko tilan, johon sisältyi myös Rajalan torppa. Kunta teki tuolloin Rajalan torppari Kalle Mikonpojan kanssa uuden sopimuksen. Sen mukaan vero muuttui maksettavaksi rahassa, joka oli 150 markkaa vuodessa. Yläneen kunta palstoitti Knuutilan pellot ja niityt sekä osan metsää tarkoituksena myydä syntyneet tilat maattomille henkilöille. Yksi muodostetuista palstoista oli Rajala Rno 2:12. Palstaan tuli 6,2 ha peltoa, 0,7 ha niittyä, 3,5 ha viljelykelpoista maata ja 2,1 ha varsinaista metsämaata, yhteensä 12,6 ha. Rajalan torpassa asui kuitenkin vielä torppari Kalle Rajalan leski Hedda Karoliina Rajala. Hän luopui torpan vuokraoikeudesta 1.1.1916 alkaen ja kunta maksoi siitä hänelle vuotuisen eläkkeen.

Rajala itsellisenä maatilana

Edvard Maurits Kajander oli syntynyt v.1879 Rintalan torpassa Kustaa Adolf Kaarlenpoika Kajanderin ja Sofia Vilhelmiina Kajanderin poikana. Hän osti yhdessä vaimonsa Hildan (os. Mäkelä, s. 1889) kanssa Rajalan palstan Yläneen kunnalta 19.11.1915. Noin 13 hehtaarin tilan hinnaksi kunta oli määrännyt 3400 mk (noin 11600 e vuoden 2018 rahassa). Tilan asuinrakennus, joka on vielä olemassa, valmistui vuonna 1919. Navetta- ja tallirakennus tehtiin 1930-luvulla. Pellolla sijaitsevat sauna ja makasiini saattoivat olla peräisin torpan ajoilta ja vanha aitta lienee peräisin 1800-luvulta. Tila oli tyypillinen sen aikainen karjatila, jossa oli viljelyksessä noin 6 hehtaaria peltoa. Perheessä oli kahdeksan lasta. Perhe muutti sukunimensä Rajalaksi vuonna 1936.

Rajalan vanhin poika Reino Aleksander Rajala (s. 1916) jatkoi tilalla isäntänä vuodesta 1949 alkaen. Hänen vaimonsa oli Milja Kaarina (os. Uusitalo, s. 1919). Reino Rajala oli paikkakunnalla tunnettu puuseppä.
Rajalan tilalla tällä hetkellä olevat kuusi rakennusta saivat nykyisen muotonsa asuinrakennuksen ympärille 1950-luvulla. Sauna siirrettiin peltojen keskeltä lähelle asuinrakennusta. Pihapiirissä on navetta, puuverstas ja makasiini, jonka paikalta purettiin vanha navetta- ja tallirakennus 50-luvulla. Uudessa navetassa toimi muutaman vuoden ajan Niilo Elorannan tiilitehdas 50-luvun alussa. Tiilitehtaan lopetettua eläimet siirrettiin nykyiseen navettaan.
Tilalle hankittiin ensimmäinen traktori 70-luvun alussa ja pellot salaojitettiin vuonna 1974. Viljeltyä maata oli salaojituksen jälkeen noin 7 ha ja metsää noin 5 ha. Tilalla viljeltiin lähinnä kauraa, ohraa ja heinää ruuaksi kotieläimille. Kotieläiminä oli lehmiä ja kanoja.

Viljelyn lisäksi Reino Rajala toimi puuseppänä. Verstaassa oli monipuolinen puutyökone, jolla tehtiin mm. ovia ja ikkunoita useihin lähiseudun rakennuksiin sekä työstettiin puutavaraa moniin eri tarkoituksiin. Reino toimi myös 60 -luvun vaihteessa muutaman vuoden puutyön (veiston) opettajana Keihäskosken kansakoulussa. Vuonna 1964 Reinon sairastumisen seurauksena puusepän työt jäivät tilalla taka-alalle ja puuverstaasta tehtiin kanala noin 200 kanalle. Lehmät laitettiin pois 1980 luvun alussa ja kanojen pitoa jatkettiin 1980-luvun loppupuolelle asti. Pellot vuokrattiin kanoista luopumisen jälkeen naapuritilalle Peltolaan 1980-luvun lopulla.

Reino ja Kaarina Rajalalle syntyi 3 lasta, Tuula Anneli Rajala (s. 1945), Salme Mirjami Rajala (s.1950) ja Pentti Tapani Rajala (s. 1959). Lapset muuttivat tilalta pois Turkuun opiskelemaan, Tuula Turun kauppakorkeakouluun vuonna 1964, Salme Turun yliopistoon vuonna 1971 ja Pentti armeijan kautta vuonna 1978 Turun yliopistoon.
Reino Rajala kuoli vuonna 1982 ja Kaarina 1996. Tila oli Rajalan perikunnan hallussa vuokrattuna naapuritilalle, Peltolalle vuoteen 2017 asti, jolloin se myytiin kokonaisuudessaan Peltolalle.

Lähteet: Yläneen rippikirjat. Torpparisopimus Yläneen kunnan yhdistysarkisto, Rekolan tilan asiakirjat
Teksti: Pentti Rajala ja Hanna-Leena Kaihola

Mattila oli Lallin, myöhemmin Rekolan torppa, joka tunnetaan jo 1770-luvulta. Silloin torpparina oli Matti Simonpoika, s. 1723. Torppaa alettiin kutsua räätälin torpaksi 1700-luvun lopulta alkaen, jolloin torpparina oli räätäli Matti Juhonpoika, s. 1747. Torppa periytyi isältä pojalle kolmen sukupolven ajan, ensin Matin pojalle Mikolle, s. 1794, joka jatkoi torpparina 1820-50-luvuilla. Mikon ja vaimonsa Eevan vanhimmasta pojasta Matista, s. 1831, tuli torppari isänsä kuoleman jälkeen vuonna 1855, mutta hän kuoli jo vuonna 1868.

Seuraava Mattilan torppari Kalle Kustaanpoika Lundberg, s. 1849, tuli Vampulasta vuonna 1868. Kalle ja vaimonsa Eeva Liisa Juhontytär, s. 1836, alkoivat käyttää myös Mattila-nimeä. Perheeseen kuului kolme lasta vaimon ensimmäisestä avioliitosta sekä yhteinen poika Ropert, s. 1872. Hänet mainitaan nimellä Ropert Virtanen ja hän asui myöhemmin myös torpassa yhdessä vaimonsa Emilia Kaarlentyttären ja lastensa Juho Nikolain ja Gunnar Rafaelin kanssa.
Kalle Lundberg mainitaan henkikirjoissa Mattilan torpparina vuoteen 1915 asti. Hänen vaimonsa Liisa kuoli vuonna 1916 ja Kalle eli sen jälkeen torpassa yksin vielä entisenä torpparina.

Loppuvuodesta 1925 Mattilaan muutti tilallinen Antero Knaapi perheineen Oripäästä. Hän oli lunastanut Mattilan entisen torpan omaksi ja todennäköisesti aloittanut uuden asuinrakennuksen rakentamisen. Knaapin perhe muutti kuitenkin jo kahden vuoden kuluttua takaisin Oripäähän ja vuoden 1928 alussa Mattilan tilalliseksi tulivat Kalle Jalmari Rantala, s. 1894 ja vaimonsa Laina Emilia lapsineen. Viljeltyään tilaa noin kuuden vuoden ajan, hekin muuttivat v. 1934 Oripäähän. Heidän jälkeensä Mattilassa asui lyhyen aikaa Vampulalainen Eino Evert Hanhi perheineen.
Mattilan ostivat vuonna 1934 Kalle August Paukkio ja vaimonsa Hilda Maria, o.s. Aaltonen, s. 1903. (Aikaisempi sukunimi oli Svensberg, joka muutettiin 1.7.1935 Paukkioksi.) Perheen muuttaessa Mattilaan, asuinrakennus oli osin keskeneräinen sen toisen pään ollessa vielä kylmänä tilana. Paukkiot tulivat Huittisista, missä heidän kotinsa oli tuhoutunut asuinkelvottomaksi tulipalossa.

Hilda-emännällä oli tapana sanoa, että Kalle Paukkio oli Huittisten paras kirvesmies. Hän oli kätevä käsistään ja tilanpidon lisäksi Paukkio valmisti ja myi mm. hevosenlänkiä ja puisia kengänlestejä, joita vielä myöhemminkin löytyi runsaasti talosta. Kalle Paukkio kuoli vuonna 1960. Hilda-mamma eli leskenä Mattilassa 90-vuotiaaksi asti. Hänet muistetaan ahkerana ja kilttinä ihmisenä, joka piti vielä huolta tyttärensä neljästä pojasta seuraavan polven viljellessä tilaa.

Kalle ja Hilda Paukkion perheeseen kuuluivat tytär Rauha, s. 1929 ja viisi poikaa: Heimo, s. 1930, Hannes, s. 1931, Vieno, s. 1933, Pentti, s. 1935 ja Kaino, s. 1936. Paukkiot viljelivät tilaa vuoteen 1961 asti ja isän kuoleman jälkeen tilan omistus siirtyi tytär Rauhalle ja hänen miehelleen Into Pentti Niemiselle, joka oli syntynyt v. 1931 Oripäässä.

Avioiduttuaan Into ja Rauha Nieminen olivat työskennelleet 1950-luvulla Kaarinassa Kairiston suurella karjatilalla. Kauppa Mattilan tilasta tehtiin vuonna 1961. Tilalla oli 1960-70-lukujen vaihteessa salaojitettua peltoa oli noin 8 ha ja metsää noin 7 ha. Neljä huonetta käsittävän päärakennuksen rakentaminen oli aloitettu vuonna 1927 ja karjarakennus oli valmistunut v. 1939. Koneistuksena oli traktori ja siihen kuuluvat työkoneet, osuus puimakoneeseen ja kotitarvemylly. Tilalla oli silloin vielä myös hevonen. Mattilassa viljeltiin tuolloin rehuviljaa ja rehukaalia, heinää ja perunaa sekä sokerijuurikasta. Tilalla oli neljä ayshire-rotuista lypsävää ja neljä nuorta karjaa sekä vuosittain noin viisi sikaa ja 200 kanaa.

Into ja Rauha Niemisen aikana tilan viljelty pinta-ala kasvoi noin 20 hehtaariin, josta osa oli Mäki-heikkilästä ja Aarne Valolta vuokrattuja peltoja. Tilanhoidon lisäksi Into Nieminen teki myös muille tiloille metsätöitä ja kasvinsuojeluruiskutuksia. Elokoneessa hänellä oli etusitoja, joka helpotti viljan laittoa seipäille. McCormick-merkkisellä traktorilla hän ajoi joitakin vuosia maitoa Makkarkosken meijeriin ensin Peräsuon, sitten Perämäentien ja viimeksi Niittykulmantien suunnalta. Into Nieminen kuoli 51-vuotiaana v. 1982. Pari vuotta sitä ennen oli luovuttu lypsykarjasta ja siirrytty lihakarjan kasvattamiseen. Lihakarjaa oli navetassa jopa 12 päätä, viimeisen sonnin lihapainon muistetaan olleen 350 kg.

Niemisen perheeseen kuului neljä poikaa: Jukka, Jouko, Heikki ja Ossi, joista vuonna 1954 syntynyt Jouko jatkoi tilan viljelemistä. Hän osti tilan yhdessä vaimonsa Irman kanssa vuonna 1988. Mattila on ollut viljatilana vuodesta 1985 lähtien ja isäntä on tehnyt sen lisäksi metallialan töitä Riihikoskella eri työnantajilla. Vuonna 1995 hän perusti toiminimen, jonka alaan kuuluvat metallityöt sekä erilaiset maansiirtotyöt.
Niemiset myivät Mattilan tilan tyttärelleen Piia Vuorelle vuonna 2010.

Lähteet Yläneen rippikirjat ja henkikirjat
Haastattelu, tiedot ja kuvat Jouko Nieminen
Teksti Hanna-Leena Kaihola

Lähteet: Yläneen rippikirjat, perheen haastattelu
Teksti: Hanna-Leena Kaihola

Lehtilän torppa oli Rekolan vanhin torppa, joka mainitaan Yläneen rippikirjassa jo 1700-luvun lopulla. Se oli myös suurin torppa, jossa Ossi Rekolan mukaan oli laajat pellot ja hyvät rakennukset, jopa oma tuulimylly aikaisemmin kuin Rekolassa. Lehtilän torppa sijaitsi Kukolan talon kohdalta lähtevän tien varrella sen oikealla puolella nykyisen Koivumäen (aikaisemmin Aarne Valon) talon takana.

Lehtilän torppaa viljeli koko sen historian ajan sama suku. Lehtilän ensimmäinen torppari oli Tuomo Tuomonpoika, joka eli vuosina 1759-1826. Hänellä oli vaimonsa Anna Sigfridin tyttären kanssa tytär ja kaksi poikaa, joista vanhin oli v. 1797 syntynyt Tuomo. Isän kuoleman jälkeen Tuomo jatkoi torpparina. Hänen vaimonsa oli Loimijoella v. 1791 syntynyt Maria Matintytär. Heillä oli kolme lasta: Josef, s. 1824, Maija Liisa, s. 1826 ja Joel, s. 1835. Nuorimmasta pojasta Joelista tuli seuraava torppari. Hän viljeli torppaa aina 1900-luvun puolelle asti yhdessä vaimonsa, Oripäässä v. 1825 syntyneen Maija Stiinan, o.s. Palmin kanssa. Lapsia heillä oli Eeva Stiina, s. 1861, Maria Miina, s. 1864 ja Serafia (Fia), s. 1867. Maria Miinalle syntyi v. 1901 poika Juho Eemeli.

Koska Lehtilässä oli vain tyttäriä, seuraavaksi torppariksi tuli vanhimman tyttären Eeva Stiinan aviomies Karl Nestor Mäkelä Pöytyältä. Eeva Stiina kuoli kuitenkin lapsettomana jo v. 1905 ja Karl Nestor muutti toisen vaimonsa kanssa pois Lehtilästä. Vuoden 1915 henkikirjassa Lehtilässä mainitaan muonatalonpoikana jo yli 80-vuotias entinen torppari Joel Lehtilä sekä tyttäret Serafia ja Maria poikansa Juho Eemelin kanssa, joka oli silloin vasta 14-vuotias. Täten Lehtilässä ei ollut enää torpparin taksvärkin tekijää. Joel Lehtilän oli luovuttava torpasta eli kuten Ossi Rekolan kertoman mukaan lehtiläläiset sanoivat: ”Taata anno töllin talloon”. Torpparien vapautuslain tullessa voimaan v. 1920, Lehtilän suvulla ei ollut oikeutta torpan lunastamiseen.

Lehtilän asuinrakennuksen lähelle, tietä eteenpäin metsään nykyisen Koivumäen ulkorakennuksen kohdalle oli rakennettu pieni mökki, jossa asuivat Lehtilän tytär Maria ja hänen poikansa Eemeli. Paikkaa kutsuttiin Marttilanmäeksi. Äiti Maria asui mökissä kuolemaansa vuoteen 1942 asti ja sen jälkeen vielä hänen sisarensa Fia.

Elina ja Eemeli Lehtilä

Aikuiseksi tultuaan Eemeli Lehtilä mainitaan 1930-luvun alussa työmiehenä ja Rekolan muonatalonpoikana. Eemeli Lehtilä löysi Rekolasta vaimokseen v. 1903 syntyneen Elina Kallion, joka oli kotoisin Pöytyältä ja tullut nuorena Rekolaan keittiöapulaiseksi eli ”köksäksi”. Naimisiin mentyään he asuivat Rekolan Marttilanmäen torpassa ja myös Oripäässä, jossa Eemeli Lehtilä oli silloin sahalla töissä. Siellä heille syntyi vuonna 1930 tytär Leena.

Eemeli rakensi perheelleen oman kodin, nykyisen Lehtilän, Mattilasta Paukkiolta ostetulle tontille nykyisen Niittykulmantien varteen. Kaupan ajankohdasta ei ole tarkkaa tietoa, mutta lainhuuto tontista oli tehty v. 1940. Mikko Mäkelän kertoman mukaan ”Eemeli purki kototalonsa Lehtilässä ja rakensi niistä perheelle talon”. Ensin valmistui asuinrakennus, sitten sauna ja ulkorakennukset, kanala, pieni sikala sekä lehmälle ja vasikoille navetta.

Eemeli Lehtilä oli taitava rakennusmies, joka oli mukana porukoissa paikkakunnan monissa rakennushankkeissa yhdessä mm. Jaakko Tuomisen kanssa etenkin sodan jälkeisinä vilkkaan rakentamisen vuosina. Eemeli oli hirsirakentamisen taitaja, jonka taitoa tarvittiin erityisesti nurkkasalvosten teossa. Mm. Urho Oksasen komean asuinrakennuksen hirsityössä Eemeli oli mestarina. Muita erityisiä tekniikoita edusti mm. Rauha Kajanderille tehty klapivaja, joka oli tehty kelteistä.
Keihäskosken pienviljelijöillä oli yhteinen tappuriosuuskunta, jonka tappurista Eemeli Lehtilä vastasi. Tappuria säilytettiin tappurikopissa nykyistä Kajanderin tienhaaraa vastapäätä. Eemelin kulki myös talosta taloon tappurin mukana ja hän syötti tavallisesti tappuria.

Elina Lehtilä oli korvaamattomana työntekijänä ja taitajana Rekolassa. Vuodesta 1944 alkaen Elina Lehtilä toimi Keihäskosken koululla keittäjänä. Ossi Rekola kirjoittaa kirjassaan Tuohikuun aika Elina Lehtilästä. ”Häntä tarvittiin leipomaan leipää, kääntämään suolia ja tekemään makkaraa, pesemään pyykkiä ja mankeloimaan, siivoamaan, valmistelemaan pitoja ynnä muihin erikoistöihin. Kukaan ei osannut tehdä niin hyvää kaljaa kuin Elina. Hän oli taitava, ahkera ja riuska ja hän pisti vielä toisetkin samalla työmaalla olevat tekemään. Hän saattoi komentaa: ”Piretään vaan kiirutta, että päästään täältä joskus kottiinki!” Nuorempana Elina oli myös paljon mukana maataloustöissä ja heinien seipäällepanossa hän oli todellinen haka. Parhaiden miestenkään oli turha yrittää siinä työssä pysyä Elinan rinnalla. Elina sai elää pitkän elämän ja vielä iäkkäänäkin hänen kätensä olivat ahkerassa työssä: Hän kutoi kangasta, mattoja, sukkia ja vanttuita. Elina Lehtilä kuuluu niiden ihmisten eturiviin, jotka ovat vaatimattomalla elämällään ja ahkeralla työnteollaan olleet nostamassa Suomea hyvinvointimaiden joukkoon.” Elina Lehtilän pitkä elämä päättyi yli 90-vuotiaana vuonna 1999. Eemeli Lehtilä kuoli vuonna 1961.

Elina ja Eemeli Lehtilän tytär Leena toimi nuorena Keihäskosken puhelinkeskuksen keskusneitinä Ninni Kronströmin vastatessa keskuksesta. Leena oli sittemmin töissä Makkarkosken meijerissä. Siellä hän tutustui tulevaan mieheensä Martti Erkkilään, joka oli meijerin koneenhoitajana. Työ vei heidät meijerialan töihin toisille paikkakunnille, mm. Karkkilaan.

Elina Lehtilä asui Keihäskoskella Lehtilässä 96-vuotiaaksi, lähes kuolemaansa asti. Leena ja Martti Erkkilä kävivät häntä auttamassa Karkkilasta käsin, mutta muuttivat Loimaalle lähemmäs iäkästä äitiä jäätyään eläkkeelle. Martti kunnosti taloa ja pihapiiri puutarhoineen pidettiin kauniissa kunnossa. Vielä 80-vuotiaana, useita vuosia miehensä kuoleman jälkeen, Leena hoiti Loimaalta käsin yksin taloa ja puutarhaa.
Nykyisin Lehtilän talon omistaa Minna Kajander-Aalto ja Juho Aalto.

Haastattelu: Leena Erkkilä
Muistelut: Ossi Rekolan kirjasta Tuohikuun aika, 2004
Kuvat: Leena Erkkilä ja Rekolan kuvakokoelma
Teksti: Hanna-Leena Kaihola