Uusi koti ja maatila Keihäskoskella

Taavetti Aataminpoika Hämäläinen, s. 1870 ja Anni Hämäläinen, o.s. Piironen, s. 1885, joutuivat jättämään kotinsa Metsäpirtissä talvisodan alkaessa 30.11.1939. Martinkorholan kylä sijaitsi aivan rajan pinnassa Laatokan lähellä ja joutui pitäjistä ensimmäisinä vihollisen hyökkäyksen kohteeksi. Anni-emännän kerrotaan levittäneen tuvan pöydälle juhlaliinan, ennen kuin he lähtivät. Sitten tulivat omat sotilaat ja sytyttivät talon ja talousrakennukset tuleen. Jokaista taloa oli ohjeistettu tekemään sytykkeet valmiiksi ennen lähtöä.

Evakkomatka suuntautui ensin Räisälän ja Rautjärven kautta talvisodan ajaksi Rantasalmen Kolkontaipaleen kylään. Sieltä evakkomatka jatkui vaatimattomiin oloihin Peräseinäjoelle, joka oli osoitettu perheen sijoituspaikaksi. Mukana matkassa olivat perheen poika Väinö, s. 1917 ja tytär Hilda, s. 1919. Vanhin poika Alesanteri, s. 1914, oli jo saanut kutsun rintamalle ja kaatui sodan ensimmäisenä päivänä kotipitäjässään. Tyttäret Hanna, s. 1908, Aina, s. 1909 ja Emma, s. 1911, olivat avioituneet Metsäpirtissä ja lähtivät evakkoon puolisoidensa ja perheidensä kanssa.

Peräseinäjoelta Väinö löysi itselleen vaimon, Lauran o.s. Jaskari, s. 1917 ja siellä syntyivät pojat Markku vuonna 1942 ja Timo 1945 sekä tytär Liisa 1948. Sota vei myös Väinön pois perheen luota. Hän oli rintamalla viisi vuotta, josta loppuajan Lapin sodassa. Perhe oli Peräseinäjoella syksyyn 1947 asti. Väinön sisar Hilda oli sodanaikana lottana rintamalla mm. Mökerikön saarella, joka on yksi Laatokan saarista. Siellä piti silloin syyskuussa 1943 majapaikkaansa Rannikkotykistörykmentti 3:n yksi patteri (III/RTR3).

Menetettyyn Karjalaan ja poltettuun kotiin ei enää voinut palata. Taavetti Hämäläinen mieli Pohjanmaalta etelämmäksi samantapaisiin maisemiin, kuin koti oli ollut Karjalassa. Tarjottuja vaihtoehtoja oli Angelniemellä ja Yläneellä, mistä Taavetti osti Keihäskosken kylästä perheelleen asutustilan uuden kodin ja maatilan rakentamista varten. Tilan luovutus tapahtui 28.9.1947. Asutustilan 15 ha peltoala, Rno 4:13, oli lohkaistu Keihäskosken Rekolan tilasta ja se sai silloin nimeksi Timola. Jonkin ajan kuluttua Taavetti osti noin 50 ha metsää, joka oli erotettu A. Ahlström-yhtiön maista Tourulasta. Metsä oli kokonaisuudessaan karsintahakattu, joten sieltä ei juurikaan saanut rakennuspuuta. Polttopuuta, juhannuskoivut ja joulukuusi sentään löytyi. Tilalla ei ollut luovutushetkellä muuta kuin vanha suuli ja sen kyljessä oleva katettu työkonesuoja. Tuosta tilasta tehtiin hevosille ensimmäinen, varsin hatara tilapäistalli. Koska pellot olivat aluksi heinällä, suuli oli heinälatona, jossa heinää paalattiin talvella myytäväksi ja karjan rehuksi muille tarvitsijoille. Vuonna 1957 peltoala laajeni 5 ha, kun Väinö Hämäläinen osti Kajalasta Kerttu Kairiselta Kulmala-nimisen pellon.

Keihäskoskelle saavuttua asetuttiin ensin kunnan omistaman Knuutilan tilan vanhaan saliriviin, joka oli hatara ja kylmä. Tytär Hilda toi lehmät junalla karjavaunuissa Auran asemalle ja sieltä taluttaen Keihäskoskelle. Hän muisteli usein lämmöllä Rekolan tilan työjohtajaa Juho Roosia, joka tarjosi hänelle omista pöönistä keitettyä kahvia, kun hän pitkän matkan jälkeen poikkesi Rekolan talon pirttiin viedäkseen lehmät talon navettaan.
Sopeutuminen kylään saattoi kuitenkin olla vaikeaa. Kun esimerkiksi opettaja koulussa nimeä kysyttäessä sai Markulta vastaukseksi ”Hämäläinen”, hän totesi siihen ”Ai Venäläinen” ja sama toistui vielä uudelleen. Tarvittiin äidin puuttuminen asiaan, ennen kuin nimi meni kohdalleen. Myös Kustaa Rekola nimitteli poikia monasti päiväkävelyllään ”hämmähäkin pojiksi”.

Ensimmäiseksi asumukseksi valmistui v. 1948 asuin- ja navettarakennus. Rakennuksen kattotalkoissa oli lukuisia kylän miehiä, joten työ valmistui yhden päivän aikana. Tupaan majoittui kahdeksan henkilöä, isovanhemmat Taavetti ja Anni, Väinön ja Lauran viisihenkinen perhe sekä Väinön sisar Hilda.

Uuden kotitalon rakentaminen alkoi vuonna 1950. Koska omasta metsästä ei löytynyt tarvittavia rakennuspuita, jouduttiin ne ostamaan. Tukit kaadettiin talvella 1949-50 Valtion metsästä Raasista. Ne kuljetettiin sieltä kuorma-autoilla rakennuspaikalle. Väinö ja Laura kaivoivat käsin talon sokkelikaivannon, johon tuli mm. 3 kellarihuonetta. Betonivaluihin tarvittavat kivet louhittiin Niittykulmantien varrella olevista siirtolohkareista lähellä Aron ja Saaren taloja. Kivet kuljetettiin rakennuspaikalle hevosilla. Rakennustöihin palkattiin kolme kirvesmiestä, jotka olivat myös siirtokarjalaisia. Heille oli hankittu asunto muualta, mutta miehet halusivat asua perheen kanssa samoissa tiloissa. Näin sovittiin ja kaikki 11 henkilöä asuivat tuvan, saunan ja saunakamarin noin 40 neliön tiloissa.

Uusi tilava asuinrakennus valmistui vuonna 1951. Yläkerrassa oli 3 huonetta ja alakerrassa 3 huonetta ja keittiö. Ulkokuistin tilalle Timo rakensi 1970-luvulla ”elintasosiiven” ja alakerran tiloja uusittiin 1970- ja 1990-luvuilla. Navetta rakennettiin vuosina 1952-53 ja siihen tarvittavat betonitiilet lyötiin talon pihapiirissä. Tiilet valmisti Jaakko Aho, joka myöhemmin toimi paikallisena maitokuskina. Uusi lato rakennettiin myös 50-luvulla ja samassa yhteydessä vanha suuli purettiin. Ensimmäinen viljankuivuri rakennettiin 1960-luvulla ja toinen kuivuri v. 1984.

Tilan asukasluku väheni 1960-luvulla, kun Hilda-täti muutti Vammalaan, jossa hän kuoli v. 2002. Lapsista Markku lähti ylioppilaaksi tultuaan varusmiespalvelukseen Imatralle 1962. Sen suoritettuaan hän hakeutui opiskelemaan Kadettikouluun (Maanpuolustuskorkeakoulu) 1963 ja teki elämäntyönsä Rajavartiolaitoksen ja Puolustusvoimien palveluksessa sekä vapaaehtoisen maanpuolustuskoulutusjärjestelmän piirissä. Liisa lähti 1972 opiskelemaan Sveitsiin, jonne hän jäi työskentelemään sairaanhoitoalalla. Timo työskenteli tilan ulkopuolella useita vuosia ja palasi takaisin isänsä sairastuttua.

Timolan viljelijöitä kolmessa sukupolvessa

Taavetti ja Anni Hämäläisen jälkeen tilan omistus siirtyi vuodesta 1953 lähtien Väinö ja Laura Hämäläiselle. Heidän poikansa Timo vuokrasi tilan vuodesta 1979 alkaen vanhemmiltaan ja v. 1980 lähtien isän kuoleman jälkeen perikunnalta. Vuodesta 1998 hän on omistanut tilan yhdessä vaimonsa Soilen o.s. Lehtonen, s. 1951, kanssa. Timolla ja Soilella on kaksi lasta, Eveliina, s. 1978, ja Erno, s. 1980.
Taavetti Hämäläinen kuoli v. 1956 ja puolisonsa Anni v. 1964. Väinö Hämäläinen kuoli v. 1980 ja puolisonsa Laura v. 2011.

Aluksi tila oli karjatila, jolla harjoitettiin myös viljanviljelyä. Lehmiä oli 6-7 ja lisäksi nuorta karjaa sekä kaksi hevosta ja varsa. Lisäksi oli pari emakkoa, joilla vuosittain kymmeniä porsaita. Kanoja pidettiin kotitarpeiksi. Väinö ja Laura Hämäläisen aikana 1960-luvulla viljeltiin vehnää, ruista ja sopimusviljana mallasohraa. Muutamina vuosina kasvatettiin myös sokerijuurikasta. Tilan pellot salaojitettiin 1960-luvulla. Tilalla oli tuolloin traktori ja bensiinikäyttöinen leikkuupuimuri Massey Ferguson. Lisäksi pidettiin edelleen hevosta. Vuonna 1969 tilalla luovuttiin karjasta.
Timon isännöidessä tilaa hän raivasi 5 ha lisää peltoa Tourulan metsästä. 1990-luvulla Timolassa siirryttiin luomuviljelyyn, mutta palattiin kymmenen vuoden kuluttua takaisin perinteiseen viljelyyn. Tilalla viljeltiin perinteisiä viljakasveja sekä härkäpapua, pellavaa, apilaa, nurminataa ja pienissä määrin kurkkua, kesäkurpitsaa ja lanttua. Konekanta lisääntyi Timon aikana. Peltojen muokkauksessa siirryttiin kultivointiin ja suorakylvöön. Pellot annettiin vuokralle 2010-luvulla.

Maanviljelyn ohella Timo Hämäläinen on tehnyt rakennustöitä kalusteasentajana ja talonrakentajana. Puoliso on käynyt koko ajan töissä kodin ulkopuolella. Timo rakensi 2000-luvun alussa Metsolantien varteen lähelle Yläneelle menevää tietä kolme hirsimökkiä ja kaksi saunarakennusta. Timon perustama yritys Metsolan Matkailu vuokraa mökkejä majoitukseen, juhliin ja kokouksiin. Vuonna. 2005 Timo rakensi lisäksi Ukkometson, suuren kodan juhla- ja kokoustilaksi 30 hengelle. Rakennuksessa on käytetty 18 eri puulajia.

Harrastuksia ja luottamustehtäviä

Väinö Hämäläinen valittiin pian Yläneelle muuton jälkeen kunnan asukkaanottolautakunnan jäseneksi, ja hän toimi myöhemmin useiden Yläneen kunnan lautakuntien jäsenenä. Hän kuului Yläneen Osuuskassan johtokuntaan ja Yläneen Säästöpankin isännistöön. Keihäskoskella hän oli kansakoulun johtokunnan ja Maamiesseuran johtokunnan jäsen. Hän oli mukana 1960-luvulla Yläneen Erämiehet ry:n alaosaston Keihäskosken ja Tourulan metsästysseurassa. Laura Hämäläinen oli pitkään mukana Keihäskosken Marttayhdistyksessä.

Timo toimi vuodesta 2007 lähtien pitkään Yläneen kotiseutuyhdistyksen johtokunnassa ja on yhdistyksen kunniajäsen. Hän on Tourulan-Keihäskosken kyläyhdistyksen perustajajäsen ja oli sen ensimmäinen puheenjohtaja v. 1991 lähtien. Yhdistyksessä hän on ollut kantavana voimana sekä toiminnan kehittämisessä että lukuisissa rakennushankkeissa. Timo on rakentaja, jonka käden jälki tunnetaan erilaisten puumateriaalien käytöstä ja työn persoonallisesta viimeistelystä. Mainittakoon hirsityökurssit, kirkkopolku-hanke ja mittavat remonttityöt. Hän on ollut alullepanija ja hankkeiden toteuttaja myös mm. lukuisissa metsästysseuran ja Yläneen kotiseutuyhdistyksen rakennus- ja remonttihankkeissa. Luontoihmisenä Timo oli mukana myös Yläneen luontokapinetin rakentamis- ja näyttelytoimikunnassa.

Timo Hämäläisen kunnalliset luottamustoimet:
Yläneen kunnanhallituksen jäsen 1993-1998; Yläneen kunnanvaltuuston jäsen 1997-2000 ja I varapuheenjohtaja 2005-2008; Yläneen rakennuslautakunnan pj 1997-2004; Yläneen teknisen lautakunnan pj 2005-2008; Yläneen elinkeinotoimikunnan varapuheenjohtaja 30.11.1993-1996; Yläneen suunnittelu- ja elinkeinotoimikunnan jäsen 1999-2000; Yläneen luontokapinetin rakentamis- ja näyttelytoimikunnan jäsen 2001-2002.
Pöytyän kunnanvaltuuston jäsen 17.11.2008-31.5.2017; Pöytyän teknisen lautakunnan jäsen 2009-2012; Pöytyän teknisen lautakunnan tiejaoston jäsen 2009-2012; Pöytyän tarkastuslautakunnan pj 2013-31.5.2017.
Muut luottamustehtävät: Pöytyän seurakunnan diakoniatyön toimikunnan jäsen 2015-2016 ja puheenjohtaja 2017.
Tasavallan Presidentti on myöntänyt 6.12.2017 kunniamerkin SVR MI kr (Suomen Valkoisen Ruusun I luokan mitali kultaristein).

Timon tärkein harrastus on ollut metsästys. Hän oli mukana Yläneen Erämiehet ry:n Keihäskosken-Tourulan alaosaston toiminnassa sen perustamisesta vuodesta 1965 alkaen. Timo kuului parhaiden kaatajien joukkoon ja on uhrannut paljon aikaansa toiminnan kehittämiseksi ja rakennusprojektien toteuttamiseksi sekä alaosaston että myös 2005 perustetun uuden yhdistyksen Hunting Group Yläne ry:n metsästysmajahankkeissa.
Soile Hämäläinen on toiminut Tourulan- Keihäskosken kyläyhdistyksen johtokunnassa ja Keihäskosken Marttojen hallituksessa.

Timon lapsuudenmuistoja

Taavetti ja tupakanviljely
Taavetti kasvatti pihalla navetan kupeessa kessua eli tupakkaa. Se kuivattiin ulkona ja pätkittiin petkeleellä. Isoveli Markku meni kerran siihen apulaiseksi liian lähelle ja sai siinä touhussa petkeleen terästä sormenpäänsä halki. Taavetti-äijä, kuten häntä lapset kutsuivat, poltti piippua ja kasvatti siihen itse tupakkansa.

Taavetin hautajaiset
Taavetti Hämäläinen, Timon isoisä haudattiin Yläneellä 5.8.1956, jolloin Timo oli noin kymmenvuotias. Hautajaiset pidettiin kotona ja vieraiksi odotettiin koko kylää sekä muualla asuvia sukulaisia ja tuttuja Karjalan ajoilta. Timoa kiinnostivat kovasti hautajaisvalmistelut, joita tehtiin vanhassa tuvassa. Oli paistettu täytekakun pohjia, joiden pinta oli päässyt palamaan. Siitä Timo ihmettelemään, että mitäs kakkuja nämä ovat, ovatko suklaakakkuja. Silloin tuli pojalle pirtistä häätö. Kuuma kesäaika tuotti ruuan suhteen ongelmia. Talossa oli teurastettu vasikka, jonka lihasta oli tarkoitus tehdä hyytelöä, mutta liha pääsi happanemaan. Ruokaa oli paljon ja herkkuja monenlaisia. Niitä tarjottiin vielä seuraavanakin päivänä. Timon mieleen ovat erityisesti jääneet tomaatit, jotka olivat siihen aikaan outo, mutta hyvältä maistuva herkku. Timo söi niitä ja muutakin ruokaa niin paljon, että hautajaismuistona muistaa vieläkin kipeän vatsan.

Markun muistoja lapsuuden Keihäskoskella

Iso-oja
Se vieritti kirkkaita kylmiä vesiään kaiken kesää peltojen takaisilta ojittamattomilta soilta ja metsistä. Oja kulki Hämäläisen peltojen halki, ohi Heikkilän saunan ja Rekolan sillan alitse kohti Yläneenjokea. Se oli aluksi merkittävä eläinten vesilähde. Siihen pojat rakensivat monasti vähäisen padon ja saivat tällä tavoin itsellensä muutaman kymmenen metrin pituisen uimapaikan.
Ojaan nousi keväisin varsin paljon haukia kutemaan. Veden vähetessä kalat jäivät vangiksi ojan pieniin lampareisiin. Pojat sen hoksattuaan pyysivät aikuiset apuun ja monen monta haukea nostettiin perheen ruokatalouden jatkeeksi. Kalastus päättyi ojitusten muutettua veden juoksun, määrän ja laadun. Muistot tuosta riemusta sentään jäivät.

Rajaojat
Metsien ja soiden ojituksen alettua tuli tarve syventää ja oikoa tilusten rajoilla olevia valtaojia. Ojien reunamilla kasvoi ensialkuun pajukkoa, yksittäisiä koivuja ja mäntyjä. Niiden katsottiin olevan haitaksi peltoviljelylle ja usean kesän työn tuloksena nuo pikkulintujen, sisiliskojen ja kyiden suosimat pensaikot hakattiin pois ja multavallit tasoitettiin pelloksi. Monokulttuurin ensimmäiset kirveeniskut lyötiin ehkä osana suurta kehitystä.

Rahamänty
Se sodanjälkeisissä setelirahoissa olevien puiden kaltainen mänty kasvoi Rajalan ahteelle päin menevän tien varrella, puolessa välissä tuota suoranpätkää omalla pienellä sorakummullaan, sen haltijana. Se oli ylväs muodoltaan, vahva rungoltaan vaikka sen latvus ei pilviä piirtänytkään. Se vaikutti olemassa olollaan ja olemuksellaan merkittävällä tavalla peltomaisemaan. Lintujen levähdyspaikkakin se oli.
Koska sodan jälkeen oli pulaa maanviljelyksen apuvälineistä, kaikki sellainen, josta voisi olla hyötyä, käytettiin hyväksi ajattelematta tekojen pitkäaikaisia vaikutuksia. Niinpä männyn juurelle tuotiin kirves ja saha. Ja eipä aikaakaan, kun tuo komistus oli kaadettu, tuhottu.
Männyn tukevasta tyvitukista tehtiin Tourulassa asuvan Juho Lehonmäen pelloille jyrä, jolla maa tiivistettiin kylvön jälkeen. Ehkä se oli kyseisinä köyhinä aikoina tarpeen, vaikka maisema vastavuoroisesti köyhtyikin.

Kuvat Timo Hämäläinen
Teksti Timo ja Soile Hämäläinen, Markku Hämäläinen
Kokosi Hanna-Leena Kaihola

Rekolan torpasta Kukolan tilalliseksi

Kukolan torppa on Keihäskosken Lallin (myöhemmin Rekolan) tilan vanhimpia torppia. Kukola sijaitsee Keihäskosken kyläkeskuksessa Ylikyläntie (nykyisen Niittykulmantien) risteyksessä. Jo 1700-luvun puolivälin jälkeen siellä mainitaan asuneen sotilas Jöran Pilz eli Yrjö Juhanpoika Pikström, s 1716, vaimonsa Maria Juhantyttären kanssa. Maria asui Kukolassa vielä leskenä 1800-luvun alussa. Sotilastorpassa näyttää asuneen 1700-luvun lopulla ja 1800-luvun alussa useita leskiä lapsineen.

1810-luvulla torppa oli jäänyt nuoren Maria Mikonpojan, s. 1794, haltuun hänen jäätyään leskeksi. Uudeksi mieheksi tuli vuonna 1820 Makkarkoskelta Kaapo Jaakonpoika, s. 1795. Heille syntyi kuusi lasta, mutta kolme kuoli jo pienenä lapsena. Vanhin poika Matti, s. 1821, rakensi tuvan nykyisen Kylänpään lähelle ja kävi töissä Rekolan talossa. Keskimmäinen poika Juho, s. 1829, päätyi monien muuttojen kautta Ulvilaan. Nuorin poika Antti, s.1832, jäi pitämään Kukolan torppaa vuodesta 1854 alkaen. Antti Kaaponpoika alkoi käyttää nimeä Antti Kukola. Hän eli yli 80-vuotiaaksi ja oli Kukolan torpparina kuolemaansa asti. Antti sai vaimokseen Valpuri Heikintyttären Oripäästä. Heillä oli seitsemän lasta: Matti, s. 1855, Juho, s. 1858, Antti, s. 1861, Kalle, s. 2864, Miina, s. 1868, Maria, s. 1871 ja Fia, s. 1875. Vanhin poika Matti piti aluksi viereistä Rekolan Mattilan torppaa, mutta muutti sittemmin Korkeakoskelle viljelemään Linnamäen torppaa, jonka lunasti Rekolasta omaksi.

Kukolan seuraavaksi torppariksi tuli Antti Kukolan tyttären Miinan poika Kustaa Nikolai, s.1896. Hän lunasti omaksi Kukolan torpan (Rno 3:3) vuonna 1923. Hänen vaimonsa oli Hilja Emilia, s. 1893, o.s. Virtanen Makkarkoskelta (Hänen vanhempansa olivat Antti ja Wilhelmiina Virtanen Makkkarkoskelta. Leski Wilhelmiina muutti poikansa Antti Nikolai Virtasen perheen mukana vuonna 1935 Keihäskoskelle Koiviston tilalle.)
Kustaalle ja Hiljalle ei syntynyt omia lapsia ja he ottivat kasvattilapsekseen Hiljan sisaren tyttären Aini Annikki Virtasen (s. 1928).

Kukolan torppa edusti vanhaa rakennustapaa, jossa lukuisat rakennukset muodostivat suljetun umpipihan. Turun historiallisen museon johtajana toimineen Irja Sahlbergin luonnospiirros Kukolasta (v.1940) esittää rakennuksia sellaisina, kuin niiden tiedetään olleen 1920-luvulle asti.

Kustaa Kukola uudisti 1920-luvulla tilan kaikki rakennukset. Korkeaharjainen hirrestä tehty päärakennus, jossa on kolme huonetta, valmistui v. 1927. Vuonna 1925 valmistui hirsinen karjarakennus, jossa oli navetta, talli, sikala ja rehuvaja. Pihapiiriin rakennettiin 1960-luvulla uusi sauna ja uusi suuli tien toiselle puolelle komean katajan viereen. Kataja rauhoitettiin myöhemmin virallisesti. Ylikyläntien toisella puolella oli myös maakellari.

Kukolan tilan kokonaispinta-ala oli noin 20 hehtaaria. Peltoa oli vähän yli 7 hehtaaria. Kustaa Kukolan aikana tehtiin uudisraivausta 3,2 ha. Tilalla kasvatettiin heinää, kauraa ja ohraa rehuksi sekä perunaa. Metsää oli 11 ha. Metsästä saatiin polttopuut ja rakennuksiin tukit. Tallissa oli yksi hevonen, jolla tehtiin maataloustyöt. Kustaa Kukolalla oli osuus kylän puimakoneeseen. Kukolan navetassa oli lehmiä ja sikoja, 1960-luvulla Suomenkarjaa oli 6 lypsävää ja 3 teurasta.

Kustaa Kukola oli isäntänä Kukolassa kuolemaansa, vuoteen 1971 asti. Hilja Kukola kuoli v. 1976. Tytär Aini hoiti iäkkäät ottovanhempansa ja eli heidän jälkeensä Kukolassa vielä 20 vuotta vuoteen 1993 asti. Tilan peri hänen veljensä Jaakko Sillanpää. Sen jälkeen tilan pellot ovat olleet vuokralla ja päärakennuksessa on ollut vuokralaisia.

Muistelmia Kustaa Kukolasta

Kustaa Kukola oli ahkera isäntä ja kova tekemään töitä. Kustaalla oli kovapäinen hevonen, joka metsätöissä sai kerran kuusenoksan kuppeesta läpi, mutta parani siitä. Kustaan hevonen meni kerran työpäivän jälkeen pellolle piehtaroimaan, jolloin se putosi selälleen pelto-ojaan ja meinasi tukehtua. Kustaa juoksi hevosen luo ja piti kiinni sen kielestä, jotta se ei olisi tukehtunut. Samalla hän huusi apua ja kehotti ottamaan köyttä mukaa. Timo Hämäläisen isä ja muutama muu menivät apuun ja saivat hevosen ylös. Hevonen lähti tyytyväisenä juoksentelemaan, kuin mitään ei olisi tapahtunut. Kustaan hevosta muistelivat Mikko Mäkelä ja Timo Hämäläinen.
Timon mieleen on jäänyt osallistuminen nuorena poikana kyläläisten kanssa Kukolan puintihommiin. Kun työt oli tehty, koko väki pääsi Kustaan lämmittämään Kukolan suureen savusaunaan, missä poikasen silmiä kirveli kovasti.

Ossi Rekolan tarinointia kyläyhdistyksen historiaillassa vuonna 2003:
Kustaa katseli aina jouten ollessaan ulos keittiön ikkunasta ja tiesi kylän asiat. Erforsin Simo sanoi Kustaalle: ”Sun pitäisi hankkia kiikarit, niin tietäisit Latvaankin asiat”.
Kustaa sanoi tullessaan Oripäästä päin Keihäskosken aukian reunaan: ”Mikäs se näin komia kylä oikeen on?”
”Ei mikkään pain niin paljon kun sadan kilon perunajauhosäkki”, sano Kukolan Kustaa, ”kun se painaa ja rutisee”.
Ossi Rekola kertoo kirjassaan Tuohikuun aikaan:
Vuoden 1918 alussa vapautustoiveiden innostamana nuori torppari Kustaa Kukola heitti taksvärkkikapulansa Rekolan pirtin nurkkaan sanoen samalla: ”Ja totaka pirruu ei sit enää tarvita!” Tämä olikin ainoa tiukkasanainen ”yhteenotto” silloin Rekolan ja torpparien välillä. Rekolan torpat saatiin lunastettua ajallaan, Kukola v. 1923. Myöhemmin molemmat Kustaat suhtautuivat kuitenkin toisiinsa kunnioittavasti.

Lähteet:
Yläneen rippikirjat ja henkikirjat
Ossi Rekolan muistelmat ja teos Tuohikuun aikaan, 2004
Kyläläisten haastatteluja
Kts. myös artikkeli Kustaa Kukolan haastattelu
Kuvat: Liisa Koiviston , Taina Kajanderin ja Esa Virtasen kokoelmista
Teksti: Hanna-Leena Kaihola ja Lasse Mäkelä

Torpasta itselliseksi tilaksi.

Sillanpää torppa mainitaan Prusilan torppana 1700-luvun lopulla. Talo sijaitsee Keihäskoskella kohdassa, jossa Myllyoja laskee Yläneenjokeen. Jo 1500-luvulla samalla kohdalla oli puromylly. Talonpoikaiset kotitarvemyllyt eli puromyllyt saattoivat sijaita varsin pienenkin purouoman rannalla ja niitä käytettiin ehkä vain pari kertaa vuodessa, kun vettä oli riittävästi.

Keihäskosken ensimmäinen kantatila Kuopola eli Prusila oli peräisin 1400-luvulta. Sen isäntänä oli 1760-luvulla Heikki Tuomaanpoika, joka oli lunastanut siihen asti kruununtilana olleen Prusilan perintötilaksi vuonna 1766. Hänellä ja vaimollaan Valpurilla oli kahdeksan lasta, joista nuorin oli äitinsä kaima Valpuri Heikintytär, s. 1768. Hän meni naimisiin vuona 1780 tilan rengin Antti Heikinpojan kanssa, s. 1755. He saivat asuttavakseen Sillanpään torpan. Tällaisia suvun jäsenelle annettuja torppia sanottiin perintötorpiksi ja ne olivat yleensä huomattavasti suurempia kuin tavalliset torpat. Torppa säilyi Prusilan suvulla yhtä lyhyttä ajanjaksoa lukuun ottamatta siihen asti, kunnes se lunastettiin omaksi ja on suvun omistuksessa edelleen.

Valpuri ja Antti Sillanpään vanhimmasta pojastaan Heikki Antinpojasta, s. 1782, tuli Sillanpään seuraava torppari noin vuonna 1830. Heikin ja niin ikään Valpuri-nimisen vaimon lapsista nuorin Kustaa, s. 1823 sai vaimonsa Maija Liisa Matintyttären kanssa torpan viljeltäväkseen 1850-luvun alussa. Kustaa ja Maija Liisa kuolivat jo 50- ja 40-vuotiaina (1874 ja 1868) ja heidän ainoa poikansa Juho, s. 1847, muutti Oripäähän äitinsä kotipaikkakunnalle. 1880-luvulla Prusilan torpassa näyttää rippikirjojen mukaan asuneen Erforsin sukua, torpparin leski Lisa Mikontytär Erfors, s. 1823 lapsineen..

Vuonna 1897 Sillanpään isännäksi tuli jälleen Prusilan talollisen poika, Juho Vihtori Juhonpoika, s. 1851, joka oli edellisenä vuonna vihitty Venla Karoliina Kallentyttären kanssa, s. 1853. Venla oli Keihäskosken Rintalan torpparin tytär. Molemmat olivat silloin jo yli 40-vuotiaita eikä heillä ollut yhteisiä lapsia. Venlalla oli naimisiin mennessään kaksi tytärtä, Maria s. 1877 ja Veera Matilda s. 1892. Maria vihittiin vuonna 1889 oripääläisen Matti Jokisen kanssa, joka tuli muutamiksi vuosiksi vävyksi Sillanpäähän, missä heille syntyi neljä lasta.

Frans ja Hilda Sillanpää kuvattuna 1920-luvulla.

1920-luvun vaihteessa elettiin ns. torpparivapautuksen aikaa. Tuolloin jo lähes seitsemänkymmentävuotias Juho Vihtori Sillanpää lunasti Sillanpään torpan omaksi. Sillanpää oli sitä ennen vuonna 1913 siirtynyt osaksi Prusilasta lohkottua Väinölän tilaa. Kauppa tehtiin 4.7.1919. Sillanpään tila sai rekisterinumeron 1:14.

Kun Vihtori Sillanpää kuoli vuonna 1929, Sillanpään tilan omistus siirtyi hänen vaimonsa tyttärelle Veera Matilda eli Hilda Sillanpäälle ja tämän aviomiehelle Frans Anselm Sjöholmille, s. 1886. Heidät oli vihitty 1920-luvun alussa ja Frans alkoi käyttää nimeä Frans Sillanpää. Frans oli Keihäskosken Knuutilan mäkitupalaisen Frans Sjöholmin poika. Hänen isänsä, ”Töykän pappa” oli suutari, joka asui myöhemmin Töykän mökissä (entisessä Ketolan torpassa) nykyisen Kajanderin lähellä. Siellä käytiin korjauttamassa kenkiä ja taisi hän tehdä uusia kenkiäkin.

Muistelua Sillanpään väestä

Frans ja Hilda Sillanpäälle syntyivät lapset: Sylvi v. 1922, Sirkka v. 1923, Erkki v. 1925, Salme v. 1929, Suoma v. 1931, Sisko v. 1934 ja Tuomo v. 1935. Erkki eli naimattomana kotitalossa ja viljeli Sillanpään tilaa. Apuna hänellä oli sisarensa Sirkka, joka hoiti karjan. Sylvi oli käsityöihminen, joka työskenteli aikuiseksi tultuaan Uudenkaupungin sairaalassa käsityöterapeuttina. Sisarukset Salme ja Sisko muuttivat Turkuun, missä he pitivät ruokalaa. Suoma meni naimisiin muurari Kauko Pihlavan kanssa. He asuivat perheineen omassa talossa Sillanpäätä vastapäätä.

Tuomo oli sisarussarjan kuopus. Hän oli vahva työmies ja harrasti urheilua. Naapuripojat, Simo Erforss ja Tuomo, hankkivat kylän ensimmäiset moottorisahat.  Ennen sahojen hankintaa pojat kaatelivat suuria siemenpuita justeerilla. Moottorisahoillaan he urakoivat ja saattoivat kaataa päivässä valtavan määrän puita. Tuomo kävi omalla traktorillaan pelto- ja metsätöissä mm. Pramilassa ja muissakin taloissa. Myöhemmin hän löysi vaimokseen Oksasen tilan karjanhoitajan, jonka kanssa he rakensivat Turkuun oman kodin.

Sillanpääläiset osallistuivat kylän yhteisiin tapahtumiin ja talkoisiin. Naiset olivat mukana maatalouskerholaisina, osallistuivat kotitalouskursseille ja toimivat Keihäskosken Martoissa. Frans Sillanpää oli Keihäskosken koulun johtokunnan puheenjohtaja vaikeina sota-aikoina. Kun koulussa elettiin levottomia aikoja, hänen kerrotaan käyneen rauhoittelemassa poikien vallattomuutta naisopettajan pyynnöstä.

Sillanpään tila 1900-luvulla

Frans ja Hilda Sillanpää asuivat tilalla vielä 1950-luvun lopulla, Frans kuoli vuonna 1957 ja Hilda 1963. Heidän vanhetessaan Erkki Sillanpää jatkoi kotitilan viljelyä yhdessä sisarensa Sirkan kanssa. Sirkka kuoli 56-vuotiaana vuonna 1979 ja Erkki eli vuoteen 1998 asti. Sillanpää oli kohtalaisen kokoinen tila, jonka pellot rajoittuivat Yläneenjoen rantaan. Lypsykarjaa oli puolenkymmentä lypsävää, lisäksi nuorta karjaa ja sikoja sekä kanoja. Karjanhoito lopetettiin tilalla 70-luvulla. Nykyisin tilan omistaa perikunta ja pellot ovat vuokralla.

Sillanpään asuinrakennus on 1800-luvun lopulta. Sen lisäksi pihapiirissä on edelleen karjarakennus ja tien toisella puolella on kellari. Pitkänurkkainen suurehko asuinrakennus on perustettu kulmakiville. Sen pystyrimalaudoitus on saanut jo varhain punamultavärin valkoisin ikkunanpielin ja nurkkalaudoin. Talossa on viisi huonetta. Alkuperäinen sisäänkäynti ja eteinen talon keskellä on muutettu 1900-luvun alussa keittiöksi. Myöhemmin taloon on tehty mittava remontti, jolloin kyläläisten mukaan talo korjattiin sisältä komeaan kuntoon.

Haastattelut:  Usko ja Salme Uotila, Pertti Peltola sekä muita kyläläisiä
Lähteitä: Yläneen rippikirjat ja henkikirjat, Museoviraston rakennusinventointi v. 1987, Oripään Osuuskassan 50-vuotisjuhlajulkaisu, 1958
Teksti: Hanna-Leena Kaihola
Kuvat: Oripään Osuuskassa 50-v juhlajulkaisu, Laina Tuomisen, Taina Kajanderin ja Leena Lehtilän kokoelmat .