Rekolan torpasta Kukolan tilalliseksi

Kukolan torppa on Keihäskosken Lallin (myöhemmin Rekolan) tilan vanhimpia torppia. Kukola sijaitsee Keihäskosken kyläkeskuksessa Ylikyläntie (nykyisen Niittykulmantien) risteyksessä. Jo 1700-luvun puolivälin jälkeen siellä mainitaan asuneen sotilas Jöran Pilz eli Yrjö Juhanpoika Pikström, s 1716, vaimonsa Maria Juhantyttären kanssa. Maria asui Kukolassa vielä leskenä 1800-luvun alussa. Sotilastorpassa näyttää asuneen 1700-luvun lopulla ja 1800-luvun alussa useita leskiä lapsineen.

1810-luvulla torppa oli jäänyt nuoren Maria Mikonpojan, s. 1794, haltuun hänen jäätyään leskeksi. Uudeksi mieheksi tuli vuonna 1820 Makkarkoskelta Kaapo Jaakonpoika, s. 1795. Heille syntyi kuusi lasta, mutta kolme kuoli jo pienenä lapsena. Vanhin poika Matti, s. 1821, rakensi tuvan nykyisen Kylänpään lähelle ja kävi töissä Rekolan talossa. Keskimmäinen poika Juho, s. 1829, päätyi monien muuttojen kautta Ulvilaan. Nuorin poika Antti, s.1832, jäi pitämään Kukolan torppaa vuodesta 1854 alkaen. Antti Kaaponpoika alkoi käyttää nimeä Antti Kukola. Hän eli yli 80-vuotiaaksi ja oli Kukolan torpparina kuolemaansa asti. Antti sai vaimokseen Valpuri Heikintyttären Oripäästä. Heillä oli seitsemän lasta: Matti, s. 1855, Juho, s. 1858, Antti, s. 1861, Kalle, s. 2864, Miina, s. 1868, Maria, s. 1871 ja Fia, s. 1875. Vanhin poika Matti piti aluksi viereistä Rekolan Mattilan torppaa, mutta muutti sittemmin Korkeakoskelle viljelemään Linnamäen torppaa, jonka lunasti Rekolasta omaksi.

Kukolan seuraavaksi torppariksi tuli Antti Kukolan tyttären Miinan poika Kustaa Nikolai, s.1896. Hän lunasti omaksi Kukolan torpan (Rno 3:3) vuonna 1923. Hänen vaimonsa oli Hilja Emilia, s. 1893, o.s. Virtanen Makkarkoskelta (Hänen vanhempansa olivat Antti ja Wilhelmiina Virtanen Makkkarkoskelta. Leski Wilhelmiina muutti poikansa Antti Nikolai Virtasen perheen mukana vuonna 1935 Keihäskoskelle Koiviston tilalle.)
Kustaalle ja Hiljalle ei syntynyt omia lapsia ja he ottivat kasvattilapsekseen Hiljan sisaren tyttären Aini Annikki Virtasen (s. 1928).

Kukolan torppa edusti vanhaa rakennustapaa, jossa lukuisat rakennukset muodostivat suljetun umpipihan. Turun historiallisen museon johtajana toimineen Irja Sahlbergin luonnospiirros Kukolasta (v.1940) esittää rakennuksia sellaisina, kuin niiden tiedetään olleen 1920-luvulle asti.

Kustaa Kukola uudisti 1920-luvulla tilan kaikki rakennukset. Korkeaharjainen hirrestä tehty päärakennus, jossa on kolme huonetta, valmistui v. 1927. Vuonna 1925 valmistui hirsinen karjarakennus, jossa oli navetta, talli, sikala ja rehuvaja. Pihapiiriin rakennettiin 1960-luvulla uusi sauna ja uusi suuli tien toiselle puolelle komean katajan viereen. Kataja rauhoitettiin myöhemmin virallisesti. Ylikyläntien toisella puolella oli myös maakellari.

Kukolan tilan kokonaispinta-ala oli noin 20 hehtaaria. Peltoa oli vähän yli 7 hehtaaria. Kustaa Kukolan aikana tehtiin uudisraivausta 3,2 ha. Tilalla kasvatettiin heinää, kauraa ja ohraa rehuksi sekä perunaa. Metsää oli 11 ha. Metsästä saatiin polttopuut ja rakennuksiin tukit. Tallissa oli yksi hevonen, jolla tehtiin maataloustyöt. Kustaa Kukolalla oli osuus kylän puimakoneeseen. Kukolan navetassa oli lehmiä ja sikoja, 1960-luvulla Suomenkarjaa oli 6 lypsävää ja 3 teurasta.

Kustaa Kukola oli isäntänä Kukolassa kuolemaansa, vuoteen 1971 asti. Hilja Kukola kuoli v. 1976. Tytär Aini hoiti iäkkäät ottovanhempansa ja eli heidän jälkeensä Kukolassa vielä 20 vuotta vuoteen 1993 asti. Tilan peri hänen veljensä Jaakko Sillanpää. Sen jälkeen tilan pellot ovat olleet vuokralla ja päärakennuksessa on ollut vuokralaisia.

Muistelmia Kustaa Kukolasta

Kustaa Kukola oli ahkera isäntä ja kova tekemään töitä. Kustaalla oli kovapäinen hevonen, joka metsätöissä sai kerran kuusenoksan kuppeesta läpi, mutta parani siitä. Kustaan hevonen meni kerran työpäivän jälkeen pellolle piehtaroimaan, jolloin se putosi selälleen pelto-ojaan ja meinasi tukehtua. Kustaa juoksi hevosen luo ja piti kiinni sen kielestä, jotta se ei olisi tukehtunut. Samalla hän huusi apua ja kehotti ottamaan köyttä mukaa. Timo Hämäläisen isä ja muutama muu menivät apuun ja saivat hevosen ylös. Hevonen lähti tyytyväisenä juoksentelemaan, kuin mitään ei olisi tapahtunut. Kustaan hevosta muistelivat Mikko Mäkelä ja Timo Hämäläinen.
Timon mieleen on jäänyt osallistuminen nuorena poikana kyläläisten kanssa Kukolan puintihommiin. Kun työt oli tehty, koko väki pääsi Kustaan lämmittämään Kukolan suureen savusaunaan, missä poikasen silmiä kirveli kovasti.

Ossi Rekolan tarinointia kyläyhdistyksen historiaillassa vuonna 2003:
Kustaa katseli aina jouten ollessaan ulos keittiön ikkunasta ja tiesi kylän asiat. Erforsin Simo sanoi Kustaalle: ”Sun pitäisi hankkia kiikarit, niin tietäisit Latvaankin asiat”.
Kustaa sanoi tullessaan Oripäästä päin Keihäskosken aukian reunaan: ”Mikäs se näin komia kylä oikeen on?”
”Ei mikkään pain niin paljon kun sadan kilon perunajauhosäkki”, sano Kukolan Kustaa, ”kun se painaa ja rutisee”.
Ossi Rekola kertoo kirjassaan Tuohikuun aikaan:
Vuoden 1918 alussa vapautustoiveiden innostamana nuori torppari Kustaa Kukola heitti taksvärkkikapulansa Rekolan pirtin nurkkaan sanoen samalla: ”Ja totaka pirruu ei sit enää tarvita!” Tämä olikin ainoa tiukkasanainen ”yhteenotto” silloin Rekolan ja torpparien välillä. Rekolan torpat saatiin lunastettua ajallaan, Kukola v. 1923. Myöhemmin molemmat Kustaat suhtautuivat kuitenkin toisiinsa kunnioittavasti.

Lähteet:
Yläneen rippikirjat ja henkikirjat
Ossi Rekolan muistelmat ja teos Tuohikuun aikaan, 2004
Kyläläisten haastatteluja
Kts. myös artikkeli Kustaa Kukolan haastattelu
Kuvat: Liisa Koiviston , Taina Kajanderin ja Esa Virtasen kokoelmista
Teksti: Hanna-Leena Kaihola ja Lasse Mäkelä