Koivulan tila 1:27 perustettiin v. 1911, kun se erotettiin omaksi tilakseen Tourulan kartanon Pellon alueella olevasta Koskihuhdan tilasta. Omistajia oli useita alkuvuosina, mm. Juho ja Naimi Tammi. Heidän aikanaan rakennettiin mm. nykyinen asuinrakennus. Rakentamiseen käytettiin silloin jo puretun lasitehtaan suuria vankkoja hirsiä. Navettarakennus on myös vanha, sen ikkunat ovat Tourulan lasitehtaan ikkunalasia.
Nestori ja Johanna Lehtonen
Vuonna 1931 Koivulan silloiset omistajat Tuomas ja Amanda Ojala myivät tilan Nestori ja Johanna Lehtoselle. Kauppaan kuului myös tilalle määrätystä tieosuudesta huolehtiminen. Nestori Lehtonen toimi Tourulan kartanossa A. Ahlström Oy:n metsänvartijana. Metsänvartija liikkui kartanon laajoilla metsäalueilla ympäri pitäjää. Hänen tehtävänsä oli suunnitella ja valvoa metsien hakkuita, puutavaran ajoja, puutavaran käyttöä ja metsien istutuksia ym. Hän piti kirjanpidon näistä asioista ja maksoi myös palkat työmiehille. Nestori Lehtonen teki puusta kauniita huonekaluja ja seinäkelloja, joita on vieläkin nähtävissä Koivulassa. Puutarhanhoito kuului hänen harrastuksiinsa. Hänen aikanaan pengerrettiin Koivulan rinteessä olevaa pihaa kolmeen kerrokseen tarkkaan ladotuilla kivireunuksilla. Rinne on lämmin ja aurinko paistaa melkein koko päivän. Niinpä pihalla kasvoi paljon omenapuita ja erikoisia puita kasvaa yhä, valtavia makedonianmäntyjä, sembramäntyjä ja vanhoja tuijia. Suurimman makedonianmännyn ympärysmitta lähenee neljää metriä.
Nestori Lehtonen
Kauniit puukoristeet talon päädyissä ja kivipenkereet.
Sota-aikana Pentti Lehtonen (synt.v.1924) taisteli jääkärinä Lauri Törnin osastossa. Vuonna 1946 Pentti Lehtonen osti Koivulan tilan itselleen. Johanna äiti jäi myös asumaan tilalle.
Pentti Lehtonen
Asuinrakennus 40-luvulla
Pentti Lehtonen solmi avioliiton Sirkan (os. Keihäs, synt.v.1923) kanssa v. 1948. Perheeseen syntyivät pojat Veijo ja Jouko. Pentti Lehtonen toimi tilanpidon lisäksi muurarina. Hän harrasti hiihtämistä ja mäenlaskua menestyen kilpailuissa. Pojat harrastivat myös urheilua, voittaen palkintoja monissa lajeissa. Sirkka toimi aktiivisesti erilaisissa yhdistyksissä. Tilalla oli muutama lehmä, vasikoita, kanoja, lampaita, sikoja ja hevonen. Lisämaita hankittiin 50- ja 70-luvuilla. Puutarhaa hoidettiin huolella edelleen ja v. 1991 Koivulan piha valittiin Yläneen Paras Piha-kilpailussa voittajaksi
Pentti Lehtonen hiihtämässä.
Pentti toimi myös muurarina.
AIV-rehun tekoa Koivulassa.
Ilmakuva Koivulasta 1940-luvulla.
Veijo Lehtonen
Työura vei Veijon Turun suuntaan ja Joukon Forssan seudulle. Isä Pentin kuoltua v. 2005 Veijo oli yhä enemmän Koivulassa tyttärensä Tiinan kanssa äiti Sirkan seurana. Taloa ja pihan rakennuksia korjailtiin ja puutarhaa hoidettiin.
Metsätyöt ja polttopuiden teko ovat hyvä vastapaino lukuisille luottamustoimille. Puutarhassa ja pihan lukuisissa rakennuksissa riittää tekemistä. Vuonna 2009 hänet valittiin Auranmaan positiivisimmaksi kansalaiseksi. Veijo on kaupunginvaltuutettu Turussa, jossa hän kuuluu liikuntalautakuntaan ja vammaisneuvostoon. Kehitysvammaisten Tuki ry. n toiminnassa Veijo on mukana.
Veijo Lehtonen
Veijolle tila siirtyi äidin kuoltua v. 2016. Pellot on vuokrattu.
Veijo Lehtonen kertoo äidistään Sirkka Lehtosesta
Äiti syntyi Uudenkartanon Kreivilässä Hilda ja Rafael Keihään lapsena. Sirkka kohtasi tulevan miehensä Pentti Lehtosen Portaanpään tansseissa. He menivät avioliittoon ja Sirkka muutti Tourulan Koivulaan asumaan. Heille syntyi pojat Veijo ja Jouko. Koivula oli pieni maatila, jonka lehmät, vasikat, siat ja kanat olivat äidin hoidossa.
Sirkka oli erittäin ulospäin suuntautunut ja hyvä huolehtivainen äiti. Hänellä oli päättäväinen ja määrätietoinen luonne. Hän sai moottoripyöräkortin v.1953 ja oli hurja tyttö ajamaan. Myöhemmin hän ajeli autolla.
Koti oli aina siisti ja äiti leipoi usein. Kotona oli aina rakkautta, lämpöä ja ruokaa. Jos pojat olivat tehneet kolttosia, niistä kerrottiin äidille ensin. Sirkka ompeli ja korjasi perheen vaatteet. Puutarhanhoito ja huonekasvit olivat hänelle tärkeitä. Harrastuksia oli paljon, käsityöt, laulaminen ja tanssiminen. Sirkka osallistui ahkerasti Eläkeliiton, Eläkkeen saajien ja Marttojen toimintaan.
Äidillä oli isän kanssa harvinainen tilaisuus, jopa kahteen kertaan, tulla kutsutuksi Presidentti Mauno Koiviston vieraiksi Kultarantaan. Mauno Koivisto ja isä Pentti taistelivat samassa Lauri Törnin osastossa sodan aikana ja sotakaverit kutsuttiin vierailulle Kultarantaan.
Veijo ja Jouko.
Sirkka ja Pentti ja pojat.
Sirkka ja moottoripyörä.
Sirkka ja metso pihalla.
Kuvat: Veijo Lehtosen kotialbumista. Teksti: Veijo Lehtonen ja Tuija Olenius v. 2019
Tourulan kartanon Pellon tilan torppa Koskihuhta, mainitaan ensimmäisen kerran vuoden 1854 rippikirjoissa. Silloin torpassa asui Matts Simonsson perheineen. Ajan tavan mukaan he alkoivat käyttää sukunimenään torpan nimeä Koskihuhta.
Fredrik ja Amalia Tuominen
Fredrik Aleksander Tuominen, s.1852, muutti Koskihuhdan torppaan v. 1893 Yläneen Huvituksesta, jossa toimi työnjohtajana. Vaimonsa Amalian, o.s. Tammelin, s. 1858, kanssa heillä oli kymmenen lasta. He rakensivat uuden asuinrakennuksen.
Johannes ja Aleksanda Tuominen
Koskihuhta itsenäiseksi tilaksi
Pojista vanhin Johannes, s. 1879, toimi muurarina ja jatkoi tilanpitoa vaimonsa Aleksanda, o.s. Nummentaka, s. 1883, kanssa. He lunastivat torpan itsenäiseksi v. 1912. Lisämaita ostettiin Tourulan kartanosta v. 1927.
Koskihuhdan perhettä 1910-luvulla: Vas. Aleksanda, Nestori ja Juho (Johannes) Tuominen. Keskellä. Juhon sisaria ja veljiä. Istumassa edessä Amalia ja Fredrik Tuominen.
Edessä istuvat Aleksanda ja Johannes Tuominen. Takana Nestori ja Lyydi Tuominen.
Nestori ja Lyydi Tuominen
Johanneksen ja Aleksandan poika Nestori, s. 1907, jatkoi tilanpitoa vaimonsa Lyydin, o.s. Railo, s. 1912, kanssa vuodesta 1952 alkaen. Jo aiemmin he olivat ostaneet Tourulan kartanon palstoituksen yhteydessä v. 1946 Rahka- ja Rantala-nimiset tilat. Heille syntyi kaksi lasta, Kallas ja Sirpa. Nestorin ja Lyydin toimesta asuinrakennusta peruskorjattiin ja uusi tiilinen karjarakennus rakennettiin. Tilalla oli hevonen, lypsylehmiä, vasikoita, kaksi emakkoa ja kanoja. Pelloilla viljeltiin tavanomaisia viljoja ja heinää. Koneina oli traktori työkoneineen ja osuuksia puimuriin ja viljankuivaamoon.
Koskihuhdan tila 1950-luvulla
Kallas ja Lotta Tuominen
Seuraava isäntäväki olivat Kallas, s. 1931, ja Lotta, o.s. Myllymäki, s. 1930. Heille syntyi tytär Merja. He peruskorjasivat asuinrakennusta ja navettaa sekä lisäsivät karjaa. Lehmiä oli kymmenkunta, lisäksi sikoja ja kanoja. Kallas ja Lotta ostivat osan tilasta, Rantalan ja Rahkan v. 1960 ja koko tila siirtyi heille v. 1982. Lehmistä luovuttiin v. 1974, mutta kanataloutta jatkettiin vuoteen 1995. Viljelyksessä oli eri viljoja ja Kallas pui puimurillaan monen muunkin talot viljat. Kallakselle metsästys, varsinkin hirvien ja peurojen metsästys oli tärkeä harrastus. Hän toimi pitkään Yläneen Erämiehien Keihäskosken-Tourulan alaosaston vetäjän ja hänen nimissään on monet hirvien kaadot. Metsästysseuran kirjojen mukaan hänen kaatamiaan hirviä oli alaosaston toiminnan aikana vuosina 1965-1993 ennätykselliset 43 hirveä ja 26 peuraa. Koskihuhdassa on aina kasvatettu metsästyskoiria.
Kallas ja Nestori. Koiran nimi oli Ponne. Onnistuneen kaadon jälkeen Mikkolan jahtivajalla v. 1967. Kallas takana, toinen vasemmalta.
Traktori 1960-luvulta ja Kallas puimassa 1970-luvulla.
Vasemmalta: Lyydi, Aleksanda, Nestori, Kallas, Merja ja Lotta Tuominen
.
Merja Rouvali
Koskihuhdan seuraava isäntäväki vuodesta 1987 alkaen olivat Merja, o.s. Tuominen ja miehensä Jorma Rouvali. He muuttivat tilalle Turusta ja kävivät tilan ulkopuolella töissä. Heille syntyi poika Jarkko, jolle tila siirtyi v. 2004. Merja asuu Koskihuhdassa. Jarkko rakensi talon perheelleen Mansikkamäkeen Koskihuhdan lähelle. Pellot ovat vuokralla. Jarkko jatkaa perheen metsästysharrastusta.
Teksti ja kuvat: Merja Rouvali, koonnut Tuija Olenius v. 2020
Yksi syksyn kohokohdista oli päivä, jolloin tappuri tuli taloon. Tourulan Pienviljelijä- yhdistyksellä oli Farmall-merkkinen traktori, kyntöaurat, äes ja tappuri. Traktori oli Antero Mäkelän hoidossa ja hän kiersi puintiaikaan talosta toiseen tappurin kanssa. Joskus mukana oli muitakin miehiä, jos talossa ei ollut työväkeä omasta takaa. Vilja niitettiin ja laitettiin seipäälle ja kun se oli kuivunut, ajettiin se puitavaksi tappurilla. Kun Antero saapui traktorin ja tappurin kanssa esimerkiksi Koivulaan, sen äänen kuuli jo kaukaa tappurin puupuolaisten rautapyörien kolistessa maantiellä. Koivulan alatie oli rinteessä ja miehien piti tukea tappuria, ettei se kaatunut matkalla. Suulin edessä tappuri ja traktori piti saada suoraan ja siinä tarvittiin monenlaista laudanpätkää, ennen kuin traktorin remmisiivan ja tappurin väliin tuleva hihna kulki täysin suorassa. Kaksi miestä nosti viljan seipäältä hevoskärryyn ja kahdella hevosella ajettiin vilja pellolta suulille. Joskus saattoi olla vielä joku haravoimassa tarkkaan viljanrippeet seipään altakin. Hevonen ja kärryt ajettiin tiettyyn paikkaan tappurin viereen, jossa oli mies syöttämässä viljaa tappurin kitaan. Tappurissa vilja erottui jyviksi säkkeihin, pahna meni pahnapuhaltimen läpi putkea pitkin suoraan suuliin ja ruumenet putosivat koppaan, jonka ns. ruumenpässi eli joku poikanen, kuten Veijo kantoi suuliin. Kaikki otettiin tarkkaan talteen. Säkkipoika vaihtoi säkkejä ja sulki pussit. Saattoi olla kolmaskin hevonen, joka ajoi säkit taas eteenpäin. Koko hommassa tarvittiin lähes kymmenen ihmistä. Veijo muistelee, että homma oli vaivalloista, mutta mukavaa. Taloissa käytiin välillä syömässä ja kahvilla. Kun homma oli valmis, tappuri pakattiin traktorin perään kuljetusasentoon ja lähdettiin porukalla seuraavaan taloon. Osa töistä tehtiin ihan talkoilla, joskus maksettiin palkkaa. Veijo muistelee saaneensa tomuisesta ja hikisestä ruumenpässin hommastaan joskus pienen palkan.
Farmall traktori ja puimakone eli tappuri
Vilja kuivattiin joka talossa eri tavoin. Koivulassa oli Onnelaksi ristitty rakennus, jonka alakerrassa oli kiuas, jota lämmitettiin. Välikaton välissä oli kymmenen sentin ilmatila, jonne kuuma ilma nousi katossa olevasta luukusta. Viljat kannettiin sinne yläpuolelle vinttiin ja ne kuivuivat lämpimällä lattialla. Sinne mahtui kymmenkunta säkkiä kerrallaan. Joskus kuivattiin Raittisella, jossa oli jonkinlainen kuivuri, osaa ei ehkä kuivattu lainkaan. Veijo muistelee isän ostaneen hänelle oman punavartisen viikatteen, hänen ollessaan kaksitoista vuotias. Isällä oli sepän takoma viikate, jonka terä oli vahvempi. Molemmat viikatteet ovat edelleen tallella. Joskus oli märkiä vuosia ja vilja oli niin laossa, että se piti melkein kaivaa maasta. Hankalaa oli, kun seipäät eivät meinanneet pysyä pystyssä vettyneessä pellossa. Mutta aina vilja sieltä jollain tavalla korjuun saatiin.
Itsesitoja, jota käytettiin traktorin tai hevosen perässä.
Seuraava kehitysaskel oli, kun pelloille tuli traktorin perään liitettävä itsesitoja, joka leikkasi viljan ja kiersi narulla viljan lyhteiksi, jotka nekin laitettiin seipäille kuivumaan. Sitten tulivat leikkuupuimurit, jotka kiinnitettiin traktorin sivuun. Ja lopulta nykyisen tapaiset leikkuupuimurit. Veijo muistelee kylän ensimmäisen puimurin olleen Tuomisen Kallaksella ja se tuntui hirmuisen isolta koneelta, vaikka taisi olla nykyisten isojen traktorien kokoinen. Alkuun puimurit olivat säkkipuimureita, joissa tarvittiin erikseen ihminen hoitamaan säkkien vaihdot. Nykyiset säiliöpuimurit tulivat sitten näiden jälkeen.
LIITO-ORAVIA
Koivulan ja Pramilan välissä oli metsää tien molemmin puolin, pellon puoli on myöhemmin raivattu pelloksi. Siinä kasvoi isoja haapoja, joihin tikat olivat hakanneet pesäkoloja. Niihin tikankoloihin pesi muistini mukaan 5-10 liito-oravaa. Kesällä poikasten ollessa pesissä elämä pesien ympärillä oli vilkasta ja oravien touhuja seurattiin. Pojankoltiaisena heiteltiin kiviä haavan kylkeen, jolloin oravat tulivat kurkkimaan ulos pesästä. Joskus pojat myös kiipesivät puuhun ja kinttaat kädessä otettiin poikanen pesästä ihmeteltäväksi. Veijo otti yhden poikasen elätiksi. Hän vei poikasen kotinsa vinttikamariin, jossa he veljensä Joukon kanssa kesällä nukkuivat. Veijo rakensi männynkarahkasta ja karvalakista sinne pesän oravan poikaselle. Veijo ruokki poikasta ja se kasvoi ja kesyyntyi. Eräänä päivänä avattiin vintin ikkuna ja aikansa kuikuiltuaan liito-orava lensi ikkunasta lähimpään puuhun. Illalla kun pojat menivät nukkumaan ja ikkuna oli ollut päivän auki, he ihmeekseen näkivät oravan tulleen yöksi takaisin karvalakkiin nukkumaan. Kesän aikana tämä jatkui joka päivä ja orava palasi tuttuun pesäänsä lenneltyään välillä ulkona.
Kun tuli syksyilmat ja ikkuna piti pistää kiinni, liito-orava osasi tulla ikkunan ulkopuolelle seinään roikkumaan ja pitämään omaa ääntään, jolloin se tiedettiin päästää sisälle.
Tälläisiä muistellessa voi vaan ihmetellä miten paljon liito-oravasta nykyään pidetään meteliä. Suuretkin rakennushankkeet siirtyvät, jos joku näkee liito-oravan jätöksiä alueella. Ennen ne ainakin asuivat ihmisten lähellä, eikä niitä haitannut ihmisten tekemiset.
LINNUNMUNIEN KERUU
Kylän pojat olivat kovia keräämään linnunmunia. Tolppakengät puihin kiipeämistä varten tehtiin niin, että jalan ympärille kiedottiin sanomalehteä ja sen päälle kierrettiin piikkilankaa, jonka piikit tarrasivat puun runkoon kiivetessä. Veijolla itsellään oli seitsemänkymmenen eri linnun munaa sisältävä kokoelma. Munat oli kääritty pumpuliin ja niitä säilytettiin munakennoissa, jokaisen munan mukaan oli liitetty tiedot paperilla, jossa oli linnun nimi, ym. Veijo myi kokoelmansa toiselle kylän pojalle, joka ei ollut niin hyvä kiipeilemään puissa.
JOEN ANTIMIA
1950-luvulla joki oli Tourulan kohdalla paljon nykyistä isompi. Joessa oli paljon kalaa, haukia, ahvenia, särkiä ja mateita. Ravustuksella ansaitsi rahaakin. Rapuja oli Kontulaisen kohdalla, jossa oli pieni koski ja varsinkin myllypadon alapuolella Oleniuksen kohdalla ja siitä alaspäin Susiniemessä ja aina Hyötiönkoskelle asti. Oleniuksen Armas ei aina tykännyt, että heidän kohdallaan ravustettiin mutta kyllä siellä sitten salaa kumminkin käytiin. Veijo muistelee tienanneensa hiukan rahaa, kun hän lähetti jopa satoja rapuja Turun ravintoloihin. Ravut lähetettiin linja-autossa, jota ajoi silloin Heikkilän Martti Tourulasta. Martti toimitti ravut perille ostajille ja toi rahat paluumatkalla. Näillä rahoilla Veijo muistelee ostaneensa ainakin farmarit ja lenkkitossut. Joella tietysti kalastettiin paljon, ongittiin ja Latvaalta tuli Männistön veljekset, joilla oli oikein iskukoukkujakin. Niitä he vetivät Koivulan valtaojan ja Pramilan välissä ja aina tuli hauki tai pari. Katiska oli käytössä ja kalaa tuli. Myös sorsia metsästettiin. Kesän kohokohtia joella oli, kun Tourulan nuoret ja lapset kokoontuivat Nummentaan rantaan. Siinä kohtaa laski valtaoja jokeen tuoden hiekkaa mukanaan ja vettä oli puolitoistametriä. Joessa oli Kaunismäen ja Nummentaan valtaojien välissä parisataa metriä pitkä kohta, jossa oli hyvä uida. Joen ranta oli jyrkkä ja kilpailtiin, kuka hyppäsi pisimmälle jokeen. Joen vastarannalla oli kylän yhteislaidun, jossa monen kyläläisen lehmät laidunsivat. Kesällä lehmänläjät olivat leveitä lautasia ja aurinko kuivasi ne koviksi, silloin keksittiin sen ajan frispii-kiekon heitto. Näitä kiekkoja heitettiin kohti joessa olevia kavereita, jotka väistivät parhaansa mukaan veden alle. Joskus tietysti joku sai osumankin. Joella uitiin välillä koko päivä, uimakopin virkaa toimitti pajupusikko. Joskus käytiin ostamassa läheisestä Kauppakunnasta, Vastamäen Sulolta punaista limonadia ja Rix-raxeja. Se oli huoletonta aikaa, paljon kavereita ja pitkät kesäpäivät. Joen varrella pestiin myös pyykit. Veijo muistelee olleensa lähellä hukkumista erään kerran ollessaan äitinsä mukana pyykillä Koivulan rannassa. Hän oli kolmen-neljän vanha ja luiskahti jokeen mäntysuovan liukastamalta laiturilta. Paikalla sattumalta ollut pikkuserkku pelasti hänet ja pikkuhiljaa uimataitokin alkoi kehittyä.
KOULUMATKAT
Koulumatkat Keihäskosken kansakouluun tehtiin 50-luvulla kesällä polkupyörällä ja talvella hiihtämällä. Siihen aikaan oli paljon lapsia ja ladut pysyivät kunnossa, kun kulkijoita oli paljon. Saatettiin ensin kokoontua yhteen paikkaan, kuten Juvankosken tienhaaraan ja sitten mentiin letkassa kouluun. Minkäänlaista koulukyytiä ei ollut, sellainen ei käynyt mielessäkään, kun matka oli vain 3 kilometriä.
KORTINPELUU
Nuorisolla oli tapana kokoontua kauppojen tai Kalliopohjan rappusille. Kalliopohjan rappusilla pelattiin kloppiporukassa pennillä sököä. Pelikortit kuluivat ja kerättiin porukassa rahat uusien ostoon. Kerran sattui raittiustarkastaja tulemaan Kalliopohjan rappusille ja kysyi mitä pojat oikein tekevät ? Vaikka pojat pelasivat vain penneillä, katsoi hän se uhkapeliksi ja takavarikoi pojilta kortit. Jonkun pojan vanhempi kuitenkin haki kortit raittiustarkastajalta takaisin. Paikallinen raittiustarkastaja seurasi kylän nuorison tekemisiä ja puuttui herkästi arvioimiinsa virheisiin. Mainittakoon ettei hän itse kuitenkaan ollut mikään esimerkillinen omassa elämässään.
MUISTO KARTANON ISOSTA KELLARISTA
Kartanossa oli iso maakellari, nykyisen Jalosen korjaamorakennuksen paikalla. Kellari oli kymmeniä metrejä pitkä, keskellä käytävä ja kahtapuolta perunalaarit. Sitä käyttivät monet kyläläiset omien perunoidensa säilyttämiseen. Kerran eräs emäntä oli lähtenyt perunoita hakemaan, eikä häntä vielä illansuussa kuulunut reissultaan takaisin. Kyläläiset kokoontuivat ja päättivät että on mentävä kellariin tarkistamaan, onko hän jäänyt sinne. Kellari oli vähän synkkä pimeä paikka, eikä sinne tässä tapauksessa oikein mielellään menty. Salmisen Pertti ja Lehtosen Veijo sitten lähtivät katsomaan. Tämän emännän perunalaari oli tietysti ihan perällä ja lopulta he löysivät hänet perunoiden päältä makaamasta. Emäntä oli saanut jonkin halvauskohtauksen, mutta oli vielä hengissä ja miehet kantoivat hänet viltin päällä pois kellarista. Kylässä oli jo silloin muutama auto, jolla hänet sitten vietiin sairaalaan. Se oli tämän kaikille kyläläisille tutun emännän viimeinen perunanhakumatka. Pojille reissu jäi lähtemättömästi mieleen kolkkona ja surullisena tapauksena.
Kartanon iso maakellari, kuva 1950-luvulta
Muistot kirjannut Tuija Olenius. Kuvat: I. Olenius, Museovirasto (Voutilainen, Pietinen) ja vanhat oppikirjat.
