Kukolan torppa on Keihäskosken Lallin (myöhemmin Rekolan) tilan vanhimpia torppia. Kukola sijaitsee Keihäskosken kyläkeskuksessa Ylikyläntie (nykyisen Niittykulmantien) risteyksessä. Jo 1700-luvun puolivälin jälkeen siellä mainitaan asuneen sotilas Jöran Pilz eli Yrjö Juhanpoika Pikström, s 1716, vaimonsa Maria Juhantyttären kanssa. Maria asui Kukolassa vielä leskenä 1800-luvun alussa. Sotilastorpassa näyttää asuneen 1700-luvun lopulla ja 1800-luvun alussa useita leskiä lapsineen.
1810-luvulla torppa oli jäänyt nuoren Maria Mikonpojan, s. 1794, haltuun hänen jäätyään leskeksi. Uudeksi mieheksi tuli vuonna 1820 Makkarkoskelta Kaapo Jaakonpoika, s. 1795. Heille syntyi kuusi lasta, mutta kolme kuoli jo pienenä lapsena. Vanhin poika Matti, s. 1821, rakensi tuvan nykyisen Kylänpään lähelle ja kävi töissä Rekolan talossa. Keskimmäinen poika Juho, s. 1829, päätyi monien muuttojen kautta Ulvilaan. Nuorin poika Antti, s.1832, jäi pitämään Kukolan torppaa vuodesta 1854 alkaen. Antti Kaaponpoika alkoi käyttää nimeä Antti Kukola. Hän eli yli 80-vuotiaaksi ja oli Kukolan torpparina kuolemaansa asti. Antti sai vaimokseen Valpuri Heikintyttären Oripäästä. Heillä oli seitsemän lasta: Matti, s. 1855, Juho, s. 1858, Antti, s. 1861, Kalle, s. 2864, Miina, s. 1868, Maria, s. 1871 ja Fia, s. 1875. Vanhin poika Matti piti aluksi viereistä Rekolan Mattilan torppaa, mutta muutti sittemmin Korkeakoskelle viljelemään Linnamäen torppaa, jonka lunasti Rekolasta omaksi.
Kukolan seuraavaksi torppariksi tuli Antti Kukolan tyttären Miinan poika Kustaa Nikolai, s.1896. Hän lunasti omaksi Kukolan torpan (Rno 3:3) vuonna 1923. Hänen vaimonsa oli Hilja Emilia, s. 1893, o.s. Virtanen Makkarkoskelta (Hänen vanhempansa olivat Antti ja Wilhelmiina Virtanen Makkkarkoskelta. Leski Wilhelmiina muutti poikansa Antti Nikolai Virtasen perheen mukana vuonna 1935 Keihäskoskelle Koiviston tilalle.) Kustaalle ja Hiljalle ei syntynyt omia lapsia ja he ottivat kasvattilapsekseen Hiljan sisaren tyttären Aini Annikki Virtasen (s. 1928).
Ainin 30-v päivillä otettu kuva. Vasemmalta Hilda Kukola, Jaakko Sillanpää, Kustaa kukola ja Aini Virtanen.
Vasemmalla Hilja Kukola vanhuuden päivinään ja oikealla Aini Virtanen 1980-luvulla.
Kukolan torppa edusti vanhaa rakennustapaa, jossa lukuisat rakennukset muodostivat suljetun umpipihan. Turun historiallisen museon johtajana toimineen Irja Sahlbergin luonnospiirros Kukolasta (v.1940) esittää rakennuksia sellaisina, kuin niiden tiedetään olleen 1920-luvulle asti.
Kukolan vanha umpipiha 1920-luvulle asti. Piirros Irja Sahlberg.
Kustaa Kukola uudisti 1920-luvulla tilan kaikki rakennukset. Korkeaharjainen hirrestä tehty päärakennus, jossa on kolme huonetta, valmistui v. 1927. Vuonna 1925 valmistui hirsinen karjarakennus, jossa oli navetta, talli, sikala ja rehuvaja. Pihapiiriin rakennettiin 1960-luvulla uusi sauna ja uusi suuli tien toiselle puolelle komean katajan viereen. Kataja rauhoitettiin myöhemmin virallisesti. Ylikyläntien toisella puolella oli myös maakellari.
Vasen kuva on Niittykulmantieltä, jossa näkyy kukolan asuinrakennus. Pyöräilijä on tuntematon. Oikealla on Kukolan suojeltu kataja.
Kukolan tilan kokonaispinta-ala oli noin 20 hehtaaria. Peltoa oli vähän yli 7 hehtaaria. Kustaa Kukolan aikana tehtiin uudisraivausta 3,2 ha. Tilalla kasvatettiin heinää, kauraa ja ohraa rehuksi sekä perunaa. Metsää oli 11 ha. Metsästä saatiin polttopuut ja rakennuksiin tukit. Tallissa oli yksi hevonen, jolla tehtiin maataloustyöt. Kustaa Kukolalla oli osuus kylän puimakoneeseen. Kukolan navetassa oli lehmiä ja sikoja, 1960-luvulla Suomenkarjaa oli 6 lypsävää ja 3 teurasta.
Kustaa Kukola 1920-luvulla.Kustaa Kukola rauhoitetun katajan alla
Kustaa Kukola oli isäntänä Kukolassa kuolemaansa, vuoteen 1971 asti. Hilja Kukola kuoli v. 1976. Tytär Aini hoiti iäkkäät ottovanhempansa ja eli heidän jälkeensä Kukolassa vielä 20 vuotta vuoteen 1993 asti. Tilan peri hänen veljensä Jaakko Sillanpää. Sen jälkeen tilan pellot ovat olleet vuokralla ja päärakennuksessa on ollut vuokralaisia.
Muistelmia Kustaa Kukolasta
Kustaa Kukola oli ahkera isäntä ja kova tekemään töitä. Kustaalla oli kovapäinen hevonen, joka metsätöissä sai kerran kuusenoksan kuppeesta läpi, mutta parani siitä. Kustaan hevonen meni kerran työpäivän jälkeen pellolle piehtaroimaan, jolloin se putosi selälleen pelto-ojaan ja meinasi tukehtua. Kustaa juoksi hevosen luo ja piti kiinni sen kielestä, jotta se ei olisi tukehtunut. Samalla hän huusi apua ja kehotti ottamaan köyttä mukaa. Timo Hämäläisen isä ja muutama muu menivät apuun ja saivat hevosen ylös. Hevonen lähti tyytyväisenä juoksentelemaan, kuin mitään ei olisi tapahtunut. Kustaan hevosta muistelivat Mikko Mäkelä ja Timo Hämäläinen. Timon mieleen on jäänyt osallistuminen nuorena poikana kyläläisten kanssa Kukolan puintihommiin. Kun työt oli tehty, koko väki pääsi Kustaan lämmittämään Kukolan suureen savusaunaan, missä poikasen silmiä kirveli kovasti.
Ossi Rekolan tarinointia kyläyhdistyksen historiaillassa vuonna 2003: Kustaa katseli aina jouten ollessaan ulos keittiön ikkunasta ja tiesi kylän asiat. Erforsin Simo sanoi Kustaalle: ”Sun pitäisi hankkia kiikarit, niin tietäisit Latvaankin asiat”. Kustaa sanoi tullessaan Oripäästä päin Keihäskosken aukian reunaan: ”Mikäs se näin komia kylä oikeen on?” ”Ei mikkään pain niin paljon kun sadan kilon perunajauhosäkki”, sano Kukolan Kustaa, ”kun se painaa ja rutisee”. Ossi Rekola kertoo kirjassaan Tuohikuun aikaan: Vuoden 1918 alussa vapautustoiveiden innostamana nuori torppari Kustaa Kukola heitti taksvärkkikapulansa Rekolan pirtin nurkkaan sanoen samalla: ”Ja totaka pirruu ei sit enää tarvita!” Tämä olikin ainoa tiukkasanainen ”yhteenotto” silloin Rekolan ja torpparien välillä. Rekolan torpat saatiin lunastettua ajallaan, Kukola v. 1923. Myöhemmin molemmat Kustaat suhtautuivat kuitenkin toisiinsa kunnioittavasti.
Lähteet: Yläneen rippikirjat ja henkikirjat Ossi Rekolan muistelmat ja teos Tuohikuun aikaan, 2004 Kyläläisten haastatteluja Kts. myös artikkeli Kustaa Kukolan haastattelu Kuvat: Liisa Koiviston , Taina Kajanderin ja Esa Virtasen kokoelmista Teksti: Hanna-Leena Kaihola ja Lasse Mäkelä
Kartanonomistaja Frans Björni vaikutti voimakkaasti puhelimen tuloon Yläneelle. Hän oli ollut jo Eurassa asuessaan perustamassa Euran Telefooniyhtiötä ja halusi saada uuden tekniikan myös Yläneelle. Loimaalla pidettiin 1895 yleinen telefoonikokous, jossa Björni toimi puheenjohtajana. Telefooniyhtiön päälinja päätettiin vetää Turusta Pöytyän ja Oripään kautta Huittisiin. Varsinainen sentraaliasema perustettiin Oripäähän ja sieltä johdettiin haaralinjat Loimaalle ja Yläneelle. Vielä samana vuonna oli Oripään Telefooni-Osakeyhtiön perustava kokous ja puhelinliikenne käynnistyi syyskuussa 1895. Taloustirehtööri Björni toimi osakeyhtiön ensimmäisenä puheenjohtajana vuoteen 1899 saakka. Oripään Telefooni-Osakeyhtiö on yksimaamme vanhimpia maaseudun puhelinlaitoksia. Yläneen ensimmäinen puhelinkeskus perustettiin Keihäskoskelle ja sieltä vedettiin linjat Yläneelle. Vuonna 1902 oli Björnin kolmen liittymän lisäksi Yläneen kirkonkylän keskusasemalla neljä liittymän omistajaa. Keihäskosken suunnalla viisi omistajaa: K. Prusila ja K. Rekola sekä Ahlström osakeyhtiö Tourulan kartanossa ja lisäksi Oripään puolelta O. Alatalo ja Matintalosta J. Koski. Myöhemmin tilaajien lisääntyessä tuli tarpeelliseksi perustaa lisää puhelinkeskuksia Yläneen pitäjän alueelle.
Telefooniluettelo 1902Oripään telefooniosuuskunnan puhelinkeskuksetYläneen asemaKeihäskosken asema
Yläneen puhelintoimi erkani kuitenkin muutaman vuoden kuluttua Oripään Telefooni- Osakeyhtiöstä ja liittyi Honkilahden Puhelinosuuskuntaan, sillä Björni oli jatkuvasti tyytymätön puhelinyhteyksien toimintaan. Jo aikaisemmin oli rakennettu puhelinyhteydet Yläneeltä Auran asemalle ja sieltä Turkuun. Keihäskosken puhelinkeskus säilyi kuitenkin Oripään, myöhemmältä nimeltään Loimaan Seudun Puhelin Oy:n yhteydessä aina puhelinliikenteen automatisointiin asti. Vuonna 1948 Yläne liittyi takaisin Loimaan Seudun Puhelin Osakeyhtiöön (ent. Oripään Telefooni Oy). Tällöin uusittiin lähes 300 puhelinpylvästä sekä asennettiin myös uusia linjoja, mm. Yläneeltä suora yhteys Oripäähän. Lisäksi suunniteltiin Yläneen keskuksen laajennusta 160:een tilaajaan. Tilaajien määrä lisääntyi erityisesti sotien jälkeen ja 1960-luvun puolivälissä oli Yläneellä puhelintilaajia lähes 300.
Loimaan Seudun Puhelin Oy päätti 1950-luvulla aloittaa suuria investointeja vaativan puhelinliikenteen automatisoinnin. Se toteutettiin vaiheittain vuosina 1955-65 alkaen Loimaan kauppalasta 1956 ja päätyen viimeisenä Oripään keskuksen automatisointiin. Yläne oli kuitenkin merkitty 1960-luvulla verkkoryhmäsuunnittelussa Turun verkkoryhmään ja siirtyi vuonna 1964 ensin Paattisten-Vahdon Puhelinosuuskuntaan ja myöhemmin Turun puhelimeen. Yläneellä puhelinliikenteen automatisointi aloitettiin vuonna 1966 ja Keihäskosken keskus automatisoitiin vuonna 1967.
Kronströmin talo, jossa sijaitsi Keihäskosken puhelinkeskus 50-luvulle asti. Kuva 1930-luvulta.
Keskusneitejä Keihäskosken keskuksessa
Keihäskosken puhelinkeskus oli ainoa Yläneen keskuksista, joka pysyi koko ajan Oripään Telefooni-Osakeyhtiön, myöhemmin Loimaan seudun Puhelin Oy:n jäsenenä. Se sijaitsi syrjässä muista Yläneen keskuksista ja toisaalta lähellä Oripäätä. Keihäskosken puhelinkeskus oli myös koko toimintansa ajan saman suvun, Kronströmin perhekunnan naisten hoidossa. Keihäskosken puhelinkeskus sijoitettiin Kalle Kronströmin omistamaan ns. vanhaan Kronströmin taloon kylän keskelle Virttaantien risteykseen. Keskuksen hoitajaksi tuli hänen vaimonsa Amanda Kronström. Hänen jälkeensä virkaa hoiti Kronströmin tytär Ninni Kronström, joka asui samassa talossa. Kun hän kuoli vuonna 1950, keskuksen hoitajaksi nimettiin Kalle Kronströmin pojan Vihtori Kronströmin tytär, vielä alle 20-vuotias Mirja (myöhemmin Hakala). Keskus siirrettiin 50-luvun puolivälissä vanhasta Kronströmistä naapuriin Jukka ja Hilda Korkeakosken taloon, sen keittiön nurkkaan. Talo sijaitsee Virttaalle menevän tien alussa.
Mirja Kronström ja pikku Anne Eino puhelinkeskuksessa. Oikealla Päivölän talo, jossa keskus sijaitsi 50-luvulta lähtien.
Keskuksen tuli toimia läpi vuorokauden, eikä sitä saanut koskaan jättää valvomatta. Siksi sitä hoitamaan tarvittiin useita henkilöitä. Ennen sotia Ninnin veljentytär Taimi oleskeli paljon Kronströmillä ja osallistui myös keskuksen hoitamiseen. Korkeakosken talossa puolestaan asui myös Mirjan sisar Liisa ja yläkerrassa Anja Mahosenaho, joka toimi Makkarkosken karjantarkastusyhdistyksen tarkastuskarjakkona.
Miten puhelinkeskus toimi?
Kun keskukseen soitettiin, soittaja veivasi puhelimensa kampea, jolloin keskuksessa soittajan puhelinta vastaava läppä aukeni. Keskuksenhoitaja vastasi ”Keihäskoski” (Ninni Kronströmillä oli tapana vastata ”Keiskoski, Keiskoski”) ja yhdisti haluttuun numeroon. ”Keskusneidit” osasivat numerot ulkoa ja useimmiten tilaus tehtiinkin henkilön tai talon nimellä. Keskuksesta voitiin yhdistää suoraan oman keskuksen alueen numeroihin, Yläneen muihin keskuksin tai Oripäähän, jonka kautta yhdistettiin ns. kaukopuhelut. Puhelu voitiin myös tilata etukäteen, mutta se oli kallista. Joissakin taloissa oli sama linja kuin naapurilla ja ne erotettiin siten, että keskus soitti toiseen yhden ja toiseen kaksi soittoa. Puhelun loputtua soittajan tuli vääntää veivistä lyhyt loppusoitto. Se avasi keskuskaapin alaosassa olevan läpän merkiksi puhelun loppumisesta. Myöhemmin kehitettiin puoliautomaattinen keskus. Kaapin kylkeen asennettiin rasia, josta numerot valittiin numerovalintalevyä kiertämällä. Vuoden 1902 puhelinluettelossa ilmoitettiin, että ”Telefooni on avoinna klo 7:stä aamulla klo 9:ään illalla”, mutta myöhemmin keskuksesta vastattiin myös yöllä. Keskuksenhoitaja nukkui samassa huoneessa keskuskaapin vieressä. Yöksi laitettiin erityinen ”tappi” kaapin tiettyyn aukkoon, joka aiheutti keskuksessa kilahduksen soiton merkiksi ja herätti keskusneidin.
Vanhankartanon puhelin, joka 1910-luvulla ostettiin Keihäs-kosken Kajalaan.
Kun taloon hankittiin puhelin, oli ostettava puhelinosakeyhtiön osake tai otettava vuokrapuhelin, jolloin käyttömaksut olivat kalliimpia. Vuosimaksu oli aluksi osakkailta 30 mk ja muilta 40 mk. Ne, joilla ei ollut puhelinta, voivat tulla soittamaan keskuksesta. Tällöin puhelu maksoi oman keskuksen alueella 10 p ja mm. Turkuun soitettaessa 50 p. Puhelu sai kestää korkeintaan 4 minuuttia. 1930-luvulla otettiin käyttöön ns. vuosimaksuluokitus. Vuoden 1936 aikana tehtiin kaksi viikon kestävää puhelujen seurantaa, joista laskettiin kunkin tilaajan keskimääräinen puhelujen määrä vuodessa. Sen perusteella tilaajat luokiteltiin kymmeneen käyttöluokkaan, joiden vuosimaksu riippui puhelimen käytöstä. Seurantaa toistettiin myöhemmin ns. laskentapäivinä. Keihäskosken keskuksen alueella soitettujen puhelujen koko määräksi saatiin 24100 kpl vuodessa eli 66 päivässä. Oripään keskuksen alueella puheluja oli 52200. Jokaisella puhelimen osakkaalla oli oma linjansa keskukseen. Hän kustansi itse johdon ja siihen tarvittavat posliiniset eristeet sekä asennuksen. Siten saman pylvään orsilla voi olla suuri määrä puhelinlankoja. Joskus myrskyssä langat sotkeutuivat toisiinsa ja niitä piti käydä pitkillä kepeillä irrottelemassa. Pikkupojilla oli joskus tapana huvikseen kivittää posliinisia eristeitä rikki, jolloin linja lakkasi toimimasta. Siitä tuli kovat sapiskat. Keihäskosken keskukseen kuului enimmillään noin viisikymmentä liittymää Tourulasta ja Keihäskoskelta sekä joitakin taloja Latvalta. Puhelinkeskuksen toimintaa muistellessa Liisa Koivisto kertoi muistavansa vielä kaikki numerot ulkoa. Hän luetteli koko joukon alkupään numeroita, joiden joukossa oli useita tilaajia Oripään puolelta: ”1 Torkkeli, 2 Auramaa, 3 Ojala, 4 Alatalo, 5 Matintalo Varho, 6 Risto Peltola, 7 Rauhalan talo, 8 Martti Matintalo, 9 Prusila, 10 Kauppa, 11 Rekola, 12 Sillanpää, 13 Kajala, 14 Pramila, 15 Makkarkosken meijeri jne.”
Sattumuksia puhelinkeskuksessa
Puhelinkeskus oli keskellä kylää. Se oli samalla monessa mielessä kylän tietokeskus. Ihmiset kävivät myös soittamassa keskuksesta, jos kotona ei ollut puhelinta. Usein tapahtui niin, että jollakin kaukana asuvalla oli tärkeää tai kiireistä asiaa Keihäskoskella asuvalle henkilölle, jolla ei ollut puhelinta itsellä eikä naapureillakaan. Silloin saatettiin soittaa keskukseen ja pyytää keskuksenhoitajaa toimittamaan tieto perille tavalla tai toisella, joskus kilometrienkin päähän. Usein puhuttiin siitä, että ”keskusneidit” olivat kylän tietotoimisto. Paljon he tiesivätkin ihmisten elämästä, vaikka eivät olisi puheluja kuunnelleetkaan. Heillä oli kuitenkin ehdoton vaitiolovelvollisuus. Puhelinta ei saanut jättää koskaan valvomatta, mutta aina se ei ollut mahdollista. Linjatkin saattoivat aika ajoin olla huonot. Kerran kartanon pehtori Seppälä soitti Tourulasta saadakseen yhteyden Kauttualle, mutta ei saanut keskuksesta vastausta. Silloin hän otti hevosen ja ajoi täyttä laukkaa keskukseen, jossa oltiin kyllä paikalla. Hetken manattuaan hän otti hevosensa ja ajoi takaisin kartanoon ja soitti uudelleen. Silloin keskus vastasi. Anja Mahosenaho oli tuuraamassa keskusta. Kerran nimismies Rinne soitti kirkonkylästä, eikä keskus vastannut. Vähän ajan kuluttua hän soitti ärräpäitä ladellen uudelleen ja kysyi missä keskuksesta oltiin, kun ei vastattu? Anja mietti hetken ja vastasi totuudenmukaisesti ”Paskalla”. Hetkeen ei kuulunut mitään, sitten Rinne alkoi nauraa hersyvästi ja lopulta tokaisi: ”Niin sitä pitää, eihän kukaan ole umpiperä”. Ossi Rekolan kertomus kirjasta Tuohikuun aikaan. Kun puhelin oli uusi, Juho Anttila soitti Latvaalta Kustaa Rekolalle ja sanoi: ”Orotas kon mää panen torven pöörälle, otan fiolin ja soitan sulle komian polkan.” Anttila oli kuullut polkan eräältä toiselta Jussilta, joka puolestaan oli kuullut sen niin ikään Jussi-nimiseltä pelimannilta. Kustaa Rekola kirjoitti kappaleen nuotille ja antoi sille nimeksi ”Kolmannen Jussin polkka”.
Lähteet: Pia Mattila-Lonka, Kartanoita ja korven kansaa, Yläneen historia nälkävuosilta 2000-luvulle, 2001. Jukka Heininen, Yhdistävää osaamista 100 vuotta Loimaan seudulla, Loimaan seudun puhelin Oy, 1995 Haastattelut: Liisa Koivisto, Mirja Hakala, Usko Uotila, Salme Uotila ja Anja Mahosenaho. Kuvat: Liisa Koiviston ja Anja Mahosenahon kokoelmista, Tuija Olenius Teksti: Hanna-Leena Kaihola
Keihäskosken, Pramilan ja Tourulan rälssitilojen varhaisesta historiasta.
Keihäskosken ja Tourulan kylät sekä Pramilan yksinäistila ovat olleet asuttuja ainakin 1400-luvulla, ehkä jo aikaisemmin. Yläneenjoen rannalle perustettiin Tourulan kylä, johon tulivat kuulumaan Peltojan (Pellon), Liisalan ja Keskitalon tilat. Siitä yläjuoksulle päin parin kilometrin päähän nousi Pramilan yksinäistila ja Keihäskosken kohdalle rakentui tiiviisti toistensa viereen neljä uudistaloa: Kuopola (myöhemmin Brusila), Knuutila, Lalli ja Rekola muodostaen Keihäskosken kylän. Metsät ja niityt olivat kylän tilojen yhteiskäytössä. Uudistilat olivat karjatiloja. Vähäiset pellot oli raivattu joen rannoille. Karja laidunsi metsissä ja luonnonniityillä, joilta myös kerättiin talveksi karjalle heinät. Yläneenkartano omisti jo keskiajalla lähes kaikki Yläneen pitäjän maat ja em. tilojen oletetaan olleen kartanon perustamia uudistiloja. Kartano omisti tilat, mutta niitä viljelivät lampuodit, jotka maksoivat kartanoon veroa. Näiden lampuoti- eli rälssitilojen aateliset omistajat vaihtuivat kuitenkin vuosisatojen aikana kartanon omistajan vaihtuessa tai kartanon perinnönjakojen seurauksena.
Yläneenkartanon uudistilojen perustaminen
Keihäskosken ja Tourulan kylien sekä Pramilan yksinäistalon varhaiset vaiheet kietoutuvat Yläneenkartanon historiaan. Yläneenkartano on maamme vanhimpia aateliskartanoita. Se mainitaan jo vuonna 1381 ns. vanhana rälssinä. Kartanon omistuksessa oli jo keskiajalla yli 20 lampuotitilaa tai torppaa, jotka sijaitsivat kartanon läheisyydessä. Näistä osa polveutui varhaisesta viikinkiaikaisesta Anivehmaan alueen asutuksesta. Kartano pyrki laajentamaan tiluksiaan syrjäisemmillekin alueilleen saadakseen niistä lisää verotuloja. Uudisasutus levisi lähinnä Yläneenjoen varrelle. Joki tarjosi helppokulkuisen reitin tiettömien metsien halki. Jokirantojen alavat savimaat sopivat viljelysmaiksi ja niityt karjankasvatukseen. Jokivarsien uudistiloilla karjanhoito menestyi paremmin kuin maanviljelys. Yläneenjoen kaukaisimmatkin rannat saivat asutuksensa viimeistään 1400-luvulla, jolloin niistä löytyy jo mainintoja kirjallisissa lähteissä.
Yläneenkartanon vouti sai ehkä tehtäväkseen etsiä sopivia joenrantoja perustettaville kylille, joille kartanon omistaja sitten määräsi maa-alueet ja rajat. Voidaan kuvitella voudin ja muutamien hänen alaistensa tehneen retkiä tässä tarkoituksessa Yläneenjokea pitkin kartanosta yläjuoksulle päin. Nykyisen Tourulan tienoilta joen mutkasta löytyi rannoilta alavia niittyjä. Ne olivat oivallisia karjan laiduntamiseen ja myös muokattavissa pelloiksi. Siitä pari kilometriä etäämpänä oli Pramilan ranta ja sitten Keihäskoski. Sieltäkin tiedetään jatketun aina Makkarkoskelle ja Latvaalle asti. Missä järjestyksessä kylät asutettiin, ei ole tiedossa. Keihäskoskella mainitaan neljä taloa: Kuopola, Knuutila, Rekola ja Lalli, joka esiintyy maakirjoissa vasta 1500-luvun lopulla. Pramila perustettiin yksinäistilana. Tourulasta mainitaan varhain Tourulan ja Peltojan tilat, myöhemmin 1600-luvulla Tourula esiintyy erillisenä kartanona, jonka muodostivat Pellon, Liisalan ja Keskitalon tilat.
Keihäskosken neljä kantatilaa asuin ja talousrakennuksineen 1800-luvulla. Ossi Rekolan piirros muistitiedon mukaan. Alkuperäiset asuinpaikat ovat säilyneet samoina vuosisatojen ajan, mutta talousrakennuksia on tullut ajan myötä lisää.
Lampuodit
Keskiajalta lähtien ylimysten kartanoiden tiloja ja kruununkartanoita olivat viljelleet lampuodit (ruots. landbo). Myös Yläneenkartanon aatelisten omistajien talous pohjautui lampuoteihin tai torppareihin. Kartano kantoi veroa tiloja viljeleviltä lampuodeilta ja varusti puolestaan ratsun ja sotilaan kuninkaan sotavoimia varten ollen itse kruununverosta vapaa. Koska kartanon omistajat asuivat usein muualla omistaen useita maaomaisuuksia, kartanoon tarvittiin vouti ja tiloille vuokraviljelijät eli lampuodit viljelemään tiloja ja hoitamaan niiden karjaa. Lampuodeilta saatavat verot takasivat maata omistaville ylimyksille mahdollisuuden hoitaa muita tehtäviä sekä saada etuja ja mukavuuksia, joiden turvin he voivat elää ajalle tyypillistä aatelisten yltäkylläistä elämää.
Lampuodit raivasivat uudistilojen tonttimaan ja ryhtyivät rakentamaan asumuksia ja karjasuojia. Vähitellen raivattiin myös peltoja. Kylän talot rakennettiin lähelle toisiaan ja pihapiirien ympärille tehtiin yhteinen aita pitämään petoeläimet loitolla. Lampuodin ja tilanomistajan välillä tehtiin kirjallinen tai suullinen sopimus ja lampuotien nimet kirjattiin maakirjaan. Maakirjoista on mahdollista selvittää kunkin tilan lampuodit eri aikakausina aina 1500-luvulta alkaen. Lampuotien asema saattoi periytyä myös seuraaville sukupolville.
Keskiajalla ja vielä uuden ajan alussa 1600-luvulla lampuotien yleisin vero oli jakovero. Tiloilla oli oman karjan lisäksi ns. inventaariokarjaa, joka kuului isännälle ja sen pääluku oli pidettävä aina yhtä suurena. Tilan omistaja sai karjan tuotteista määrätyn osan, esim. leiviskän (8,5 kg) voita lehmältä, naulan (½ kg) villoja lampaalta sekä teuraselukan määrättyä inventaarioelukkalukua kohden. 1600-luvulla tuli käyttöön uusia veroja. Lampuotien piti luovuttaa ruokalisäviljaa, lautoja, tuohia ja vastaavia tavaroita sekä osallistua maanteiden ja siltojen rakentamiseen. Kaikilta tiloilta kerättiin myös papinkymmenykset. Keihäskoskelta tiedetään vuoden 1781 veroista, että Lalli, Rekola sekä Pramila maksoivat kartanon rälssitiloina vuosittain kukin ruista 2 tynnyriä (tynnyri oli noin 165 l), ohraa ja kauraa yhden tynnyrin, leiviskän (8,5 kg) voita, 4 naulaa (2 kg) pellavalankaa, aamin (1/4 kuormaa) heiniä, 40 munaa ja 6 kanaa. Lampuodit tekivät lisäksi 20 päivätyötä sekä yhden kaupunkimatkan.
Aateliston vaatimat rälssitilojen verorasitukset voivat olla lampuodeilleen raskaita, mutta viisaimmat isännät eivät rasittaneet lampuoteja kohtuuttomilla veroilla, jotta tilat menestyivät. Jos tila ei kyennyt maksamaan veroja kolmeen vuoteen, talonpoika voitiin häätää tilalta ja antaa se toiselle viljeltäväksi. Tiloja, joilla ei ollut viljelijää, sanottiin autioiksi.
Maanviljelys ja karjanhoito
Länsi-Suomessa oli käytössä kaksivuoroinen viljelyjärjestelmä, jolloin toinen puoli viljelysmaasta oli kesännolla. Ruis oli tärkein vilja ohran rinnalla. Naurista, papua, hernettä, ja kaalia kasvatettiin myös sekä humalaa. Keskiajalta isojakoon eli 1700-luvun loppupuolelle saakka kylän viljelysmaat jaettiin verotuksen määräämistä varten lohkoihin, joiden leveys ja pituus mitattiin määrämittaisella tangolla. Kullakin talolla oli oma tankolukunsa, joka määräsi kuinka monta tangon leveyttä hänelle kuului kustakin viljelyslohkosta. Erik Flemingin maakirjassa 1540-luvulta mainitaan Keihäskosken 3 talolla olleen yhteensä 12 tankoa peltoa (tanko oli 3,5 m). Kylän peltoalaksi on tämän perusteella arvioitu yhteensä kahdeksan hehtaaria. Tourulan ja Peltojan tankoluku oli yhteensä myös 12 eli kahdeksan hehtaaria ja Pramilan kuusi eli neljä hehtaaria.
Keihäskosken kartta vuodelta 1705, Turun maakunta-arkisto. Kartan kopioon on vahvistettu sinisellä Yläneenjoki ja punaisella talot (vasemmalta Rekola, Lalli, Kuopola eli Brusila ja Knuutila). Samoin on lisätty ”tienviitat”. Joen varsilla näkyvät talojen yhteiset peltolohkot ja niiden sisällä sarkajaon mukaiset peltosarat.
Kylissä vallitsi tällöin ns. sarkajako. Kaikkien kylän talojen sarat sijaitsivat yhdessä tai useammassa lohkossa vierekkäin ja vuorotellen. Tällöin jokainen talo sai tankolukunsa verran maata lohkon parhaasta ja huonommasta osasta. Talojen sarat muodostivat vierekkäin pitkiä ja kapeita kaistaleita, joita oli mahdoton talokohtaisesti aidata tai niiden väliin tehdä teitä. Kaikkien saman lohkon osakkaiden oli tehtävä maatyönsä samaan aikaan, muokata, kylvää ja korjata, jotta naapurin osuus ei olisi vahingoittunut. Tätä kutsuttiin vainiopakoksi.
Jakokunnan (mikä uudistiloilla yleensä vastasi yhtä kylää) niityt, metsät, kalliot ja suot olivat kylän tilojen yhteisomistuksessa. Talojen karjat käyttivät yhteisiä maita laitumina. Kaikki niityt olivat luonnonniittyjä. Joen rannoilla, puuttomilla soilla ja tulva-alueilla olevilta niityiltä korjattiin heinää ja myös laidunnettiin karjaa. Keihäskosken ja Tourulan kylistä tunnetaan elukoiden määrät vuodelta 1600: Hevosia oli Keihäskosken kolmessa talossa yhteensä 4 ja Tourulan kolmessa talossa 3. Vastaavasti härkiä oli Keihäskoskella 18 ja Tourulassa 10, lehmiä 35 ja 21, nuorta karjaa 18 ja 20, vuohia 8 ja 19, lampaita 53 ja 48 sekä sikoja Keihäskoskella 5 ja Tourulassa 9. Pramilassa oli 1 hevonen, 2 härkää, 5 lehmää, 5 nuorta karjaa, 6 vuohta, 10 lamasta ja 7 sikaa. Suurin lehmämäärä yhdessä talossa oli Keihäskoskella 19 lehmää ja Tourulassa 11. Hevonen oli tuolloin kulkuväline, liian kallis maatöihin käytettäväksi. Härkäparia käytettiin veto- ja työjuhtina.
Savupirtistä tupaan
Piirros savupirtistä.
Keskiajalla asuttiin savupirtissä, jonka hirret olivat veistämättömiä ja lattia maavarainen. Katto oli kurkihirren ja riukujen varaan ladottu turve- ja tuohikate, jota piti paikoillaan riukukerros. Pirttiä lämmitettiin suurella luonnonkivistä ladotulla kiukaalla. Lämmitettäessä savu levisi pirttiin ja kertyi korkean hirsikehikon yläosaan. Valoa pirttiin tuli savuaukosta sekä kahden hirren väliin koverretusta matalasta aukosta ”akkunasta”, johon pingotettu sianrakosta tehty kalvo päästi valoa läpi. Pimeän aikaan poltettiin päreitä. Ruoka tehtiin riippuvassa tai jalallisessa padassa uunin edessä olevalla liesipenkillä, johon vedettiin uunista hehkuvia hiiliä. Kesällä ruoka valmistettiin ulkona kodassa ja leipomista varten voi olla erillinen leivintupa eli paakari. Savupirtti saattoi olla jaettu kahteen osaan. Kiukaan eli naisten puolella oli maalattia ja sinne voitiin ottaa pakkasilla karsinaan eläimiä, kuten vasikoita tai kanoja. Isommalla miesten puolella saattoi olla puurakenteinen lattia.
Tupa alkoi kehittyä tarpeesta vähentää savuhaittoja ja varata lämpöä. Kiukaan rakennetta kehitettiin varaavaksi ja tupaan tehtiin korkea välikatto. Savupiippua ei vielä tunnettu, savu johdettiin ulos lakiaistorven kautta. Savujohdolliset uunit yleistyivät vasta 1700-luvulla maan länsi- ja eteläosissa. Niihin tehtiin korotettu puurakenteinen lattia ja sisäseinät veistettiin piilukirveellä. Vähitellen kehittyivät vesikattorakenteet ja myös ikkunalasit alkoivat yleistyä, ensin säätyläisten asunnoissa.
Paritupa syntyi, kun tupaan yhdistettiin porstua ja sen toiselle puolelle apurakennus, joka voi toimia aittana, saunana tai riihenä ja joka muuttui myöhemmin asuinhuoneeksi. 1700- ja 1800-lukujen vaihteessa rakennetuista tupa- ja parituparakennuksista on vielä muistitietoa ja valokuviakin mm. Pramilasta, Rekolasta, Kajalasta, Knuutilasta, Prusilasta jne.
Keihäskosken Rekolan tilan Heikkilän torppa perustettiin 1810-luvulla. Kuvassa heikkilän paritupa ja savusauna.
Keihäskosken ja Pramilan talot 1700- ja 1800-luvuilla
Isojako
Sarkajaon ongelmat kävivät 1700-luvulla ilmeisiksi. Vanhat ikiaikaiset viljelytavat olivat täysin vanhentuneet. Ennen isovihaa (1700-luvun alkua) vallinnut vainiopakko esti maanviljelyn kehityksen. Vuonna 1757 annettiin isojakoasetus koko valtakunnassa. Jakokunnan talojen hajallaan olevat peltosarat ja niittypalstat yhdistettiin suuremmiksi yhtenäisiksi talokohtaisiksi lohkoiksi. Sitä varten otettiin käyttöön maanlaadun arvioiminen eli jyvitys. Vähempituottoisia maita jaettiin enemmän kuin hyviä. Yhteismetsät jaettiin myöhemmin talojen kesken. Kullekin talolle määrättiin manttaalia kohden enimmäismäärä maata. Suurimmaksi määräksi tilaa kohti arvioitiin 600-1200 tynnyrinalaa eli noin 300-600 hehtaaria. Ensin jaettiin pellot. Maanmittari Johan Tillberg suoritti alkumittaukset Tourulassa vuonna 1781 ja seuraavina vuosina Keihäskoskella, Pramilassa sekä Makkarkoskella. Joskus isojakokartat valmistuivat samana vuonna, mutta varsinkin erimielisyyksien ilmettyä, kuten Tourulassa, isojako päästiin toimittamaan vasta useiden vuosien kuluttua.
Keihäskosken isojakokartta vuodelta 1783. Kartoissa näkyy vielä vanha sarkajako. Kylän tilat on merkitty kirjaimin. Keihäskosken talot sijaitsevat keskellä karttaa, valkoisella alueella. Kullekin talolle määrätyissä lohkoissa on vastaavat kirjaimet.Keihäskosken talot ovat: A Kuopola eli Prusila, B Lalli, C Knuutila ja D Rekola.
Isojaon mittausten tuloksena saatiin ensimmäisen kerran tietää pitäjien ja niiden kylien erilaisten maitten määrät. Keihäskosken ja Pramilan yhteisessä jakokunnassa oli isojaon jälkeen peltoa yhteensä 165 tynnyrinalaa (83 ha), tilaa kohden laskettuna 16.5 ha. Tourulan kolmella tilalla peltoa oli yhteensä 300 tynnyrinalaa (150 ha) eli 50 ha tilaa kohti. Noin sata vuotta myöhemmin vuonna 1881 Keihäskosken viidellä tilalla oli yhteensä 64 ha peltoa ja Pramilassa 13 ha. Tourulassa vastaavasti oli kolmella tilalla yhteensä 232 ha peltoa.
Aikaisemmin käytössä ollut kaksivuoroviljely oli muuttumassa 1800-luvulle tultaessa kolmivuoroviljelyksi, jossa kesanto, syysvilja ja suvivilja vaihtelivat. Niittyjen hoitoon alettiin kiinnittää huomiota 1700-luvun puolivälissä. Ojitusta parannettiin, heinätuppaita tasoitettiin, lehtipuustoa poistettiin ja estettiin niittyjen tulviminen. Kylvöheinän merkitys opittiin myös vähitellen 1800-luvun puolivälissä.
tilat
Manttaali
metsää
niittyä
viljeltyä
ha
ha
ha
Prusila
1/2
214
55
15
Knuutila
1/3
189
33
14
Kajala
1/6
85
15
10
Rekola ja Lalli
1/1
492
87
25
Pramila
1/2
?
?
13
Vuonna 1881 tehtiin Suomessa tilakohtainen selvitys tilojen maataloudesta. Taulukossa on tiedot Keihäskosken tilojen ja Pramilan metsistö, luonnoniityistä ja peltoalasta..Seuraavassa taulukossa on tiedot tilojen karjasta.
KARJA
pRUSILA
kNUUTILA
KAJALA
REKOLA
PRAMILA
Hevoset
7
8
3
13
7
Härät, , sonnit
6
–
2
10
6
Lehmät/ nuori karja
14/11
12/12
7/7
35/ 32
7/?
Lampaat
40
30
15
67
7
Sikoja
4
2
8
7
–
Kanoja
7
3
..-
6
–
Tilat saavat talonpoikaiset omistajat
1700-luvun alussa Suomessa elettiin isovihan aikaa. Keihäskosken kylässä oli edelleen vain neljä taloa, Tourulassa kolme ja lisäksi Pramilan yksinäistila. Tilat olivat olleet välillä monien eri aatelissukujen omistuksessa, mutta olivat pääosin palautuneet 1600-luvun lopulla Yläneenkartanon omistukseen. Keihäskosken Kuopola ja Knuutila joutuivat kuitenkin kruununtiloiksi, mutta tilojen lampuodit saivat lunastaa ne perintötiloiksi jo vuonna 1766. Knuutilasta erotettiin 1/3 talosta Kajalan tilaksi v. 1800. Pöytyän rovasti Johan Sundvall osti 1800-luvun alussa kartanoiden omistuksessa olleet Tourulan tilat sekä Pramilan, Rekolan ja Lallin. Hänen kuolemansa jälkeen Rekolan ja Lallin osti v. 1827 Antti Heikinpoika Kärri Pöytyältä ja Pramilan osti v. 1843 Johan Ylijoki Pöytyältä. Näin olivat tilat saaneet talonpoikaiset omistajat. Tourulan eri tiloilla oli useita omistajia, kunnes 1800-luvun puolivälissä Tourulan omistajaksi tullut kreivi August Armfelt yhdisti ne yhdeksi tilaksi. Vuonna 1888-Tourula tuli kauppaneuvos Antti Ahlströmin omistukseen.
Kylien väestö
1700-luvun puolivälissä Tourulassa, Pramilassa ja Keihäskoskella olivat edelleen vain ne tilat, jotka oli perustettu 200-300 vuotta aikaisemmin. Henkikirjojen mukaan talossa oli tuolloin tavallisesti 3-4 aikuista, lapsia ja muutama palkollinen. Muita asukkaita ei kylissä ollut. 1700-luvun lopussa tapahtunut isojako mahdollisti maatalouden uudistamisen. Taloissa tarvittiin lisää työväkeä ja kasvavalle joukolle asuinsijoja. Kylän tiloille alettiin perustaa torppia ja palkollisille mäkitupia. Kun vielä vuonna 1750 Keihäskoskella asui 15 aikuista, vuonna 1850 aikuisväestöä oli 111 henkeä. Tourulassa vastaava lukumäärä nousi 15:sta 168:aan. Keihäskoskella oli palkollisia tuolloin 24 ja torppariväestöä 60. Tourulassa oli tuolloin palkollisia 58 ja torppariväestöä 73. Ensimmäiset käsityöläiset ilmestyivät kyliin. Tourulassa heitä oli vuonna 1850 jo 18 henkilöä.
Torpat
Ennen 1700-lukua Yläneellä oli vain muutama torppa. Isojaon toteutuessa torppien luku kasvoi voimakkaasti aina 1860-luvulle asti. Torppien lunastus omiksi tiloiksi alkoi 1900-luvun alkuvuosina vapaaehtoisesti ja vuonna 1918 saatiin torpparivapautuslaki, jonka seurauksena jokaisella torpparilla oli mahdollisuus torppansa lunastukseen. Torpaksi annettiin päätoimiseen maatalouden harjoittamiseen vuokrattu peltoalue ja siihen liittyvä asunto. Yleensä siihen ei liitetty metsää, mutta tarvepuita sai ottaa talon metsästä. Torppien viljelyalan laajuus oli vähintäin 2 ha, yleensä yli 3 ha. Sitä pienemmät olivat mäkitupia. Aina ei ollut valmista asuntoa tai peltoa, vaan torppari raivasi itse pellon ja rakensi talon. Tällöin hänelle annettiin vapaavuosia vuokranmaksusta. Ns. työmiestorpan asukkaat maksoivat vuokran työpäivinä. Tilalle voitiin perustaa myös perintötorppia. Tilan perijöistä yhdelle tai useammalle annettiin asuttavaksi torppa, kun tilaa ei haluttu pilkkoa.
Torpat olivat aikanaan erinomainen keino asuttaa lisääntyvää väestöä maaseudulla. Isäntätilan ja torpparin kesken tehtiin joko kirjallinen tai suullinen sopimus, jossa määriteltiin maa-alue, oikeudet käyttää maata ja vuokra, joka voi olla päivätöitä tai torpan tuotteita, myöhemmin 1800-luvun lopulla rahaa.
Torpparien lisäksi kylissä oli iso joukko mäkitupalaisia ja itsellisiä sekä renkejä ja piikoja tai muuta palvelusväkeä. Mäkituvat olivat torppia pienempiä asumuksia, joissa oli vain pieni peltotilkku maata. Ne sijaitsivat usein nimensä mukaisesti joutomaalla. Pramilassa oli kaksi torppaa ja Keihäskoskella oli yhteensä 20 torppaa. Näistä Prusilassa oli kolme, Knuutilassa neljä ja Kajalassa kolme torppaa. Lallin ja Rekolan torppia oli yhteensä kymmenen. Rekolan torpista lunastettiin torpparilain mukaisesti kuusi torppaa, Prusilasta kaikki kolme ja Knuutilasta myös kolme. Tourulan torppien lukumäärä oli huomattavasti suurempi. Tourulan torpista on kerrottu Tourulan historiaa käsittelevässä kirjoituksessa.
Lähteet: Aulikki Ylönen: Pöytyän, Yläneen ja Oripään historia vuoteen 1865, Helsinki, 1969. Lasse Iso-Iivarin talonhaltijaluettelo; http://users.utu.fi/isoi/talot/poytya.htm. Pia Mattila-Lonka: Kartanoita ja korven kansaa, Yläneen historia nälkävuosilta 2000-luvulle, Vammala 2001. Kirsi Laine, Luento 6.2.2019 Lieto, Torppareista tilallisiksi. Wikipedia, Suomalaisen asutuksen historia. Ari Vilen, Luento 6.10.2010 Lieto, Savupirtistä tupaan Kartat: Kansallisarkiston Turun toimipiste ja Kansallisarkisto Kuvat: T.. ja M.. Peltolan kokoelma Teksti: Hanna-Leena Kaihola
