Veijo Lehtonen muistelee

TAPPURIPÄIVÄ 1950-LUVULLA

Yksi syksyn kohokohdista oli päivä, jolloin tappuri tuli taloon. Tourulan Pienviljelijä- yhdistyksellä oli Farmall-merkkinen traktori, kyntöaurat, äes ja tappuri. Traktori oli Antero Mäkelän hoidossa ja hän kiersi puintiaikaan talosta toiseen tappurin kanssa. Joskus mukana oli muitakin miehiä, jos talossa ei ollut työväkeä omasta takaa. Vilja niitettiin ja laitettiin seipäälle ja kun se oli kuivunut, ajettiin se puitavaksi tappurilla. Kun Antero saapui traktorin ja tappurin kanssa esimerkiksi Koivulaan, sen äänen kuuli jo kaukaa tappurin puupuolaisten rautapyörien kolistessa maantiellä. Koivulan alatie oli rinteessä ja miehien piti tukea tappuria, ettei se kaatunut matkalla. Suulin edessä tappuri ja traktori piti saada suoraan ja siinä tarvittiin monenlaista laudanpätkää, ennen kuin traktorin remmisiivan ja tappurin väliin tuleva hihna kulki täysin suorassa. Kaksi miestä nosti viljan seipäältä hevoskärryyn ja kahdella hevosella ajettiin vilja pellolta suulille. Joskus saattoi olla vielä joku haravoimassa tarkkaan viljanrippeet seipään altakin. Hevonen ja kärryt ajettiin tiettyyn paikkaan tappurin viereen, jossa oli mies syöttämässä viljaa tappurin kitaan. Tappurissa vilja erottui jyviksi säkkeihin, pahna meni pahnapuhaltimen läpi putkea pitkin suoraan suuliin ja ruumenet putosivat koppaan, jonka ns. ruumenpässi eli joku poikanen, kuten Veijo kantoi suuliin. Kaikki otettiin tarkkaan talteen. Säkkipoika vaihtoi säkkejä ja sulki pussit. Saattoi olla kolmaskin hevonen, joka ajoi säkit taas eteenpäin. Koko hommassa tarvittiin lähes kymmenen ihmistä. Veijo muistelee, että homma oli vaivalloista, mutta mukavaa. Taloissa käytiin välillä syömässä ja kahvilla. Kun homma oli valmis, tappuri pakattiin traktorin perään kuljetusasentoon ja lähdettiin porukalla seuraavaan taloon. Osa töistä tehtiin ihan talkoilla, joskus maksettiin palkkaa. Veijo muistelee saaneensa tomuisesta ja hikisestä ruumenpässin hommastaan joskus pienen palkan.

Farmall traktori ja puimakone eli tappuri

Vilja kuivattiin joka talossa eri tavoin. Koivulassa oli Onnelaksi ristitty rakennus, jonka alakerrassa oli kiuas, jota lämmitettiin. Välikaton välissä oli kymmenen sentin ilmatila, jonne kuuma ilma nousi katossa olevasta luukusta. Viljat kannettiin sinne yläpuolelle vinttiin ja ne kuivuivat lämpimällä lattialla. Sinne mahtui kymmenkunta säkkiä kerrallaan. Joskus kuivattiin Raittisella, jossa oli jonkinlainen kuivuri, osaa ei ehkä kuivattu lainkaan. Veijo muistelee isän ostaneen hänelle oman punavartisen viikatteen, hänen ollessaan kaksitoista vuotias. Isällä oli sepän takoma viikate, jonka terä oli vahvempi. Molemmat viikatteet ovat edelleen tallella. Joskus oli märkiä vuosia ja vilja oli niin laossa, että se piti melkein kaivaa maasta. Hankalaa oli, kun seipäät eivät meinanneet pysyä pystyssä vettyneessä pellossa. Mutta aina vilja sieltä jollain tavalla korjuun saatiin.

Seuraava kehitysaskel oli, kun pelloille tuli traktorin perään liitettävä itsesitoja, joka leikkasi viljan ja kiersi narulla viljan lyhteiksi, jotka nekin laitettiin seipäille kuivumaan.
Sitten tulivat leikkuupuimurit, jotka kiinnitettiin traktorin sivuun. Ja lopulta nykyisen tapaiset leikkuupuimurit. Veijo muistelee kylän ensimmäisen puimurin olleen Tuomisen Kallaksella ja se tuntui hirmuisen isolta koneelta, vaikka taisi olla nykyisten isojen traktorien kokoinen. Alkuun puimurit olivat säkkipuimureita, joissa tarvittiin erikseen ihminen hoitamaan säkkien vaihdot. Nykyiset säiliöpuimurit tulivat sitten näiden jälkeen.

LIITO-ORAVIA

Koivulan ja Pramilan välissä oli metsää tien molemmin puolin, pellon puoli on myöhemmin raivattu pelloksi. Siinä kasvoi isoja haapoja, joihin tikat olivat hakanneet pesäkoloja. Niihin tikankoloihin pesi muistini mukaan 5-10 liito-oravaa. Kesällä poikasten ollessa pesissä elämä pesien ympärillä oli vilkasta ja oravien touhuja seurattiin. Pojankoltiaisena heiteltiin kiviä haavan kylkeen, jolloin oravat tulivat kurkkimaan ulos pesästä. Joskus pojat myös kiipesivät puuhun ja kinttaat kädessä otettiin poikanen pesästä ihmeteltäväksi. Veijo otti yhden poikasen elätiksi. Hän vei poikasen kotinsa vinttikamariin, jossa he veljensä Joukon kanssa kesällä nukkuivat. Veijo rakensi männynkarahkasta ja karvalakista sinne pesän oravan poikaselle. Veijo ruokki poikasta ja se kasvoi ja kesyyntyi. Eräänä päivänä avattiin vintin ikkuna ja aikansa kuikuiltuaan liito-orava lensi ikkunasta lähimpään puuhun. Illalla kun pojat menivät nukkumaan ja ikkuna oli ollut päivän auki, he ihmeekseen näkivät oravan tulleen yöksi takaisin karvalakkiin nukkumaan. Kesän aikana tämä jatkui joka päivä ja orava palasi tuttuun pesäänsä lenneltyään välillä ulkona.

Kun tuli syksyilmat ja ikkuna piti pistää kiinni, liito-orava osasi tulla ikkunan ulkopuolelle seinään roikkumaan ja pitämään omaa ääntään, jolloin se tiedettiin päästää sisälle.

Tälläisiä muistellessa voi vaan ihmetellä miten paljon liito-oravasta nykyään pidetään meteliä. Suuretkin rakennushankkeet siirtyvät, jos joku näkee liito-oravan jätöksiä alueella. Ennen ne ainakin asuivat ihmisten lähellä, eikä niitä haitannut ihmisten tekemiset.

LINNUNMUNIEN KERUU

Kylän pojat olivat kovia keräämään linnunmunia. Tolppakengät puihin kiipeämistä varten tehtiin niin, että jalan ympärille kiedottiin sanomalehteä ja sen päälle kierrettiin piikkilankaa, jonka piikit tarrasivat puun runkoon kiivetessä. Veijolla itsellään oli seitsemänkymmenen eri linnun munaa sisältävä kokoelma. Munat oli kääritty pumpuliin ja niitä säilytettiin munakennoissa, jokaisen munan mukaan oli liitetty tiedot paperilla, jossa oli linnun nimi, ym. Veijo myi kokoelmansa toiselle kylän pojalle, joka ei ollut niin hyvä kiipeilemään puissa.

JOEN ANTIMIA

1950-luvulla joki oli Tourulan kohdalla paljon nykyistä isompi. Joessa oli paljon kalaa, haukia, ahvenia, särkiä ja mateita. Ravustuksella ansaitsi rahaakin.
Rapuja oli Kontulaisen kohdalla, jossa oli pieni koski ja varsinkin myllypadon alapuolella Oleniuksen kohdalla ja siitä alaspäin Susiniemessä ja aina Hyötiönkoskelle asti. Oleniuksen Armas ei aina tykännyt, että heidän kohdallaan ravustettiin mutta kyllä siellä sitten salaa kumminkin käytiin. Veijo muistelee tienanneensa hiukan rahaa, kun hän lähetti jopa satoja rapuja Turun ravintoloihin. Ravut lähetettiin linja-autossa, jota ajoi silloin Heikkilän Martti Tourulasta. Martti toimitti ravut perille ostajille ja toi rahat paluumatkalla. Näillä rahoilla Veijo muistelee ostaneensa ainakin farmarit ja lenkkitossut. Joella tietysti kalastettiin paljon, ongittiin ja Latvaalta tuli Männistön veljekset, joilla oli oikein iskukoukkujakin. Niitä he vetivät Koivulan valtaojan ja Pramilan välissä ja aina tuli hauki tai pari. Katiska oli käytössä ja kalaa tuli. Myös sorsia metsästettiin. Kesän kohokohtia joella oli, kun Tourulan nuoret ja lapset kokoontuivat Nummentaan rantaan. Siinä kohtaa laski valtaoja jokeen tuoden hiekkaa mukanaan ja vettä oli puolitoistametriä. Joessa oli Kaunismäen ja Nummentaan valtaojien välissä parisataa metriä pitkä kohta, jossa oli hyvä uida. Joen ranta oli jyrkkä ja kilpailtiin, kuka hyppäsi pisimmälle jokeen. Joen vastarannalla oli kylän yhteislaidun, jossa monen kyläläisen lehmät laidunsivat. Kesällä lehmänläjät olivat leveitä lautasia ja aurinko kuivasi ne koviksi, silloin keksittiin sen ajan frispii-kiekon heitto. Näitä kiekkoja heitettiin kohti joessa olevia kavereita, jotka väistivät parhaansa mukaan veden alle. Joskus tietysti joku sai osumankin. Joella uitiin välillä koko päivä, uimakopin virkaa toimitti pajupusikko. Joskus käytiin ostamassa läheisestä Kauppakunnasta, Vastamäen Sulolta punaista limonadia ja Rix-raxeja. Se oli huoletonta aikaa, paljon kavereita ja pitkät kesäpäivät. Joen varrella pestiin myös pyykit. Veijo muistelee olleensa lähellä hukkumista erään kerran ollessaan äitinsä mukana pyykillä Koivulan rannassa. Hän oli kolmen-neljän vanha ja luiskahti jokeen mäntysuovan liukastamalta laiturilta. Paikalla sattumalta ollut pikkuserkku pelasti hänet ja pikkuhiljaa uimataitokin alkoi kehittyä.

KOULUMATKAT

Koulumatkat Keihäskosken kansakouluun tehtiin 50-luvulla kesällä polkupyörällä ja talvella hiihtämällä. Siihen aikaan oli paljon lapsia ja ladut pysyivät kunnossa, kun kulkijoita oli paljon. Saatettiin ensin kokoontua yhteen paikkaan, kuten Juvankosken tienhaaraan ja sitten mentiin letkassa kouluun. Minkäänlaista koulukyytiä ei ollut, sellainen ei käynyt mielessäkään, kun matka oli vain 3 kilometriä.

KORTINPELUU

Nuorisolla oli tapana kokoontua kauppojen tai Kalliopohjan rappusille. Kalliopohjan rappusilla pelattiin kloppiporukassa pennillä sököä. Pelikortit kuluivat ja kerättiin porukassa rahat uusien ostoon. Kerran sattui raittiustarkastaja tulemaan Kalliopohjan rappusille ja kysyi mitä pojat oikein tekevät ? Vaikka pojat pelasivat vain penneillä, katsoi hän se uhkapeliksi ja takavarikoi pojilta kortit. Jonkun pojan vanhempi kuitenkin haki kortit raittiustarkastajalta takaisin. Paikallinen raittiustarkastaja seurasi kylän nuorison tekemisiä ja puuttui herkästi arvioimiinsa virheisiin. Mainittakoon ettei hän itse kuitenkaan ollut mikään esimerkillinen omassa elämässään.

MUISTO KARTANON ISOSTA KELLARISTA

Kartanossa oli iso maakellari, nykyisen Jalosen korjaamorakennuksen paikalla. Kellari oli kymmeniä metrejä pitkä, keskellä käytävä ja kahtapuolta perunalaarit. Sitä käyttivät monet kyläläiset omien perunoidensa säilyttämiseen. Kerran eräs emäntä oli lähtenyt perunoita hakemaan, eikä häntä vielä illansuussa kuulunut reissultaan takaisin. Kyläläiset kokoontuivat ja päättivät että on mentävä kellariin tarkistamaan, onko hän jäänyt sinne. Kellari oli vähän synkkä pimeä paikka, eikä sinne tässä tapauksessa oikein mielellään menty. Salmisen Pertti ja Lehtosen Veijo sitten lähtivät katsomaan. Tämän emännän perunalaari oli tietysti ihan perällä ja lopulta he löysivät hänet perunoiden päältä makaamasta. Emäntä oli saanut jonkin halvauskohtauksen, mutta oli vielä hengissä ja miehet kantoivat hänet viltin päällä pois kellarista. Kylässä oli jo silloin muutama auto, jolla hänet sitten vietiin sairaalaan. Se oli tämän kaikille kyläläisille tutun emännän viimeinen perunanhakumatka. Pojille reissu jäi lähtemättömästi mieleen kolkkona ja surullisena tapauksena.

Kartanon iso maakellari, kuva 1950-luvulta

Muistot kirjannut Tuija Olenius.
Kuvat: I. Olenius, Museovirasto (Voutilainen, Pietinen) ja vanhat oppikirjat.