Keihäskosken, Pramilan ja Tourulan rälssitilojen varhaisesta historiasta.
Keihäskosken ja Tourulan kylät sekä Pramilan yksinäistila ovat olleet asuttuja ainakin 1400-luvulla, ehkä jo aikaisemmin. Yläneenjoen rannalle perustettiin Tourulan kylä, johon tulivat kuulumaan Peltojan (Pellon), Liisalan ja Keskitalon tilat. Siitä yläjuoksulle päin parin kilometrin päähän nousi Pramilan yksinäistila ja Keihäskosken kohdalle rakentui tiiviisti toistensa viereen neljä uudistaloa: Kuopola (myöhemmin Brusila), Knuutila, Lalli ja Rekola muodostaen Keihäskosken kylän. Metsät ja niityt olivat kylän tilojen yhteiskäytössä. Uudistilat olivat karjatiloja. Vähäiset pellot oli raivattu joen rannoille. Karja laidunsi metsissä ja luonnonniityillä, joilta myös kerättiin talveksi karjalle heinät. Yläneenkartano omisti jo keskiajalla lähes kaikki Yläneen pitäjän maat ja em. tilojen oletetaan olleen kartanon perustamia uudistiloja. Kartano omisti tilat, mutta niitä viljelivät lampuodit, jotka maksoivat kartanoon veroa. Näiden lampuoti- eli rälssitilojen aateliset omistajat vaihtuivat kuitenkin vuosisatojen aikana kartanon omistajan vaihtuessa tai kartanon perinnönjakojen seurauksena.
Yläneenkartanon uudistilojen perustaminen
Keihäskosken ja Tourulan kylien sekä Pramilan yksinäistalon varhaiset vaiheet kietoutuvat Yläneenkartanon historiaan. Yläneenkartano on maamme vanhimpia aateliskartanoita. Se mainitaan jo vuonna 1381 ns. vanhana rälssinä. Kartanon omistuksessa oli jo keskiajalla yli 20 lampuotitilaa tai torppaa, jotka sijaitsivat kartanon läheisyydessä. Näistä osa polveutui varhaisesta viikinkiaikaisesta Anivehmaan alueen asutuksesta. Kartano pyrki laajentamaan tiluksiaan syrjäisemmillekin alueilleen saadakseen niistä lisää verotuloja. Uudisasutus levisi lähinnä Yläneenjoen varrelle. Joki tarjosi helppokulkuisen reitin tiettömien metsien halki. Jokirantojen alavat savimaat sopivat viljelysmaiksi ja niityt karjankasvatukseen. Jokivarsien uudistiloilla karjanhoito menestyi paremmin kuin maanviljelys. Yläneenjoen kaukaisimmatkin rannat saivat asutuksensa viimeistään 1400-luvulla, jolloin niistä löytyy jo mainintoja kirjallisissa lähteissä.
Yläneenkartanon vouti sai ehkä tehtäväkseen etsiä sopivia joenrantoja perustettaville kylille, joille kartanon omistaja sitten määräsi maa-alueet ja rajat. Voidaan kuvitella voudin ja muutamien hänen alaistensa tehneen retkiä tässä tarkoituksessa Yläneenjokea pitkin kartanosta yläjuoksulle päin. Nykyisen Tourulan tienoilta joen mutkasta löytyi rannoilta alavia niittyjä. Ne olivat oivallisia karjan laiduntamiseen ja myös muokattavissa pelloiksi. Siitä pari kilometriä etäämpänä oli Pramilan ranta ja sitten Keihäskoski. Sieltäkin tiedetään jatketun aina Makkarkoskelle ja Latvaalle asti. Missä järjestyksessä kylät asutettiin, ei ole tiedossa. Keihäskoskella mainitaan neljä taloa: Kuopola, Knuutila, Rekola ja Lalli, joka esiintyy maakirjoissa vasta 1500-luvun lopulla. Pramila perustettiin yksinäistilana. Tourulasta mainitaan varhain Tourulan ja Peltojan tilat, myöhemmin 1600-luvulla Tourula esiintyy erillisenä kartanona, jonka muodostivat Pellon, Liisalan ja Keskitalon tilat.
Lampuodit
Keskiajalta lähtien ylimysten kartanoiden tiloja ja kruununkartanoita olivat viljelleet lampuodit (ruots. landbo). Myös Yläneenkartanon aatelisten omistajien talous pohjautui lampuoteihin tai torppareihin. Kartano kantoi veroa tiloja viljeleviltä lampuodeilta ja varusti puolestaan ratsun ja sotilaan kuninkaan sotavoimia varten ollen itse kruununverosta vapaa. Koska kartanon omistajat asuivat usein muualla omistaen useita maaomaisuuksia, kartanoon tarvittiin vouti ja tiloille vuokraviljelijät eli lampuodit viljelemään tiloja ja hoitamaan niiden karjaa. Lampuodeilta saatavat verot takasivat maata omistaville ylimyksille mahdollisuuden hoitaa muita tehtäviä sekä saada etuja ja mukavuuksia, joiden turvin he voivat elää ajalle tyypillistä aatelisten yltäkylläistä elämää.
Lampuodit raivasivat uudistilojen tonttimaan ja ryhtyivät rakentamaan asumuksia ja karjasuojia. Vähitellen raivattiin myös peltoja. Kylän talot rakennettiin lähelle toisiaan ja pihapiirien ympärille tehtiin yhteinen aita pitämään petoeläimet loitolla. Lampuodin ja tilanomistajan välillä tehtiin kirjallinen tai suullinen sopimus ja lampuotien nimet kirjattiin maakirjaan. Maakirjoista on mahdollista selvittää kunkin tilan lampuodit eri aikakausina aina 1500-luvulta alkaen. Lampuotien asema saattoi periytyä myös seuraaville sukupolville.
Keskiajalla ja vielä uuden ajan alussa 1600-luvulla lampuotien yleisin vero oli jakovero. Tiloilla oli oman karjan lisäksi ns. inventaariokarjaa, joka kuului isännälle ja sen pääluku oli pidettävä aina yhtä suurena. Tilan omistaja sai karjan tuotteista määrätyn osan, esim. leiviskän (8,5 kg) voita lehmältä, naulan (½ kg) villoja lampaalta sekä teuraselukan määrättyä inventaarioelukkalukua kohden. 1600-luvulla tuli käyttöön uusia veroja. Lampuotien piti luovuttaa ruokalisäviljaa, lautoja, tuohia ja vastaavia tavaroita sekä osallistua maanteiden ja siltojen rakentamiseen. Kaikilta tiloilta kerättiin myös papinkymmenykset. Keihäskoskelta tiedetään vuoden 1781 veroista, että Lalli, Rekola sekä Pramila maksoivat kartanon rälssitiloina vuosittain kukin ruista 2 tynnyriä (tynnyri oli noin 165 l), ohraa ja kauraa yhden tynnyrin, leiviskän (8,5 kg) voita, 4 naulaa (2 kg) pellavalankaa, aamin (1/4 kuormaa) heiniä, 40 munaa ja 6 kanaa. Lampuodit tekivät lisäksi 20 päivätyötä sekä yhden kaupunkimatkan.
Aateliston vaatimat rälssitilojen verorasitukset voivat olla lampuodeilleen raskaita, mutta viisaimmat isännät eivät rasittaneet lampuoteja kohtuuttomilla veroilla, jotta tilat menestyivät. Jos tila ei kyennyt maksamaan veroja kolmeen vuoteen, talonpoika voitiin häätää tilalta ja antaa se toiselle viljeltäväksi. Tiloja, joilla ei ollut viljelijää, sanottiin autioiksi.
Maanviljelys ja karjanhoito
Länsi-Suomessa oli käytössä kaksivuoroinen viljelyjärjestelmä, jolloin toinen puoli viljelysmaasta oli kesännolla. Ruis oli tärkein vilja ohran rinnalla. Naurista, papua, hernettä, ja kaalia kasvatettiin myös sekä humalaa. Keskiajalta isojakoon eli 1700-luvun loppupuolelle saakka kylän viljelysmaat jaettiin verotuksen määräämistä varten lohkoihin, joiden leveys ja pituus mitattiin määrämittaisella tangolla. Kullakin talolla oli oma tankolukunsa, joka määräsi kuinka monta tangon leveyttä hänelle kuului kustakin viljelyslohkosta. Erik Flemingin maakirjassa 1540-luvulta mainitaan Keihäskosken 3 talolla olleen yhteensä 12 tankoa peltoa (tanko oli 3,5 m). Kylän peltoalaksi on tämän perusteella arvioitu yhteensä kahdeksan hehtaaria. Tourulan ja Peltojan tankoluku oli yhteensä myös 12 eli kahdeksan hehtaaria ja Pramilan kuusi eli neljä hehtaaria.
Kylissä vallitsi tällöin ns. sarkajako. Kaikkien kylän talojen sarat sijaitsivat yhdessä tai useammassa lohkossa vierekkäin ja vuorotellen. Tällöin jokainen talo sai tankolukunsa verran maata lohkon parhaasta ja huonommasta osasta. Talojen sarat muodostivat vierekkäin pitkiä ja kapeita kaistaleita, joita oli mahdoton talokohtaisesti aidata tai niiden väliin tehdä teitä. Kaikkien saman lohkon osakkaiden oli tehtävä maatyönsä samaan aikaan, muokata, kylvää ja korjata, jotta naapurin osuus ei olisi vahingoittunut. Tätä kutsuttiin vainiopakoksi.
Jakokunnan (mikä uudistiloilla yleensä vastasi yhtä kylää) niityt, metsät, kalliot ja suot olivat kylän tilojen yhteisomistuksessa. Talojen karjat käyttivät yhteisiä maita laitumina. Kaikki niityt olivat luonnonniittyjä. Joen rannoilla, puuttomilla soilla ja tulva-alueilla olevilta niityiltä korjattiin heinää ja myös laidunnettiin karjaa. Keihäskosken ja Tourulan kylistä tunnetaan elukoiden määrät vuodelta 1600: Hevosia oli Keihäskosken kolmessa talossa yhteensä 4 ja Tourulan kolmessa talossa 3. Vastaavasti härkiä oli Keihäskoskella 18 ja Tourulassa 10, lehmiä 35 ja 21, nuorta karjaa 18 ja 20, vuohia 8 ja 19, lampaita 53 ja 48 sekä sikoja Keihäskoskella 5 ja Tourulassa 9. Pramilassa oli 1 hevonen, 2 härkää, 5 lehmää, 5 nuorta karjaa, 6 vuohta, 10 lamasta ja 7 sikaa. Suurin lehmämäärä yhdessä talossa oli Keihäskoskella 19 lehmää ja Tourulassa 11. Hevonen oli tuolloin kulkuväline, liian kallis maatöihin käytettäväksi. Härkäparia käytettiin veto- ja työjuhtina.
Savupirtistä tupaan
Keskiajalla asuttiin savupirtissä, jonka hirret olivat veistämättömiä ja lattia maavarainen. Katto oli kurkihirren ja riukujen varaan ladottu turve- ja tuohikate, jota piti paikoillaan riukukerros. Pirttiä lämmitettiin suurella luonnonkivistä ladotulla kiukaalla. Lämmitettäessä savu levisi pirttiin ja kertyi korkean hirsikehikon yläosaan. Valoa pirttiin tuli savuaukosta sekä kahden hirren väliin koverretusta matalasta aukosta ”akkunasta”, johon pingotettu sianrakosta tehty kalvo päästi valoa läpi. Pimeän aikaan poltettiin päreitä. Ruoka tehtiin riippuvassa tai jalallisessa padassa uunin edessä olevalla liesipenkillä, johon vedettiin uunista hehkuvia hiiliä. Kesällä ruoka valmistettiin ulkona kodassa ja leipomista varten voi olla erillinen leivintupa eli paakari. Savupirtti saattoi olla jaettu kahteen osaan. Kiukaan eli naisten puolella oli maalattia ja sinne voitiin ottaa pakkasilla karsinaan eläimiä, kuten vasikoita tai kanoja. Isommalla miesten puolella saattoi olla puurakenteinen lattia.
Tupa alkoi kehittyä tarpeesta vähentää savuhaittoja ja varata lämpöä. Kiukaan rakennetta kehitettiin varaavaksi ja tupaan tehtiin korkea välikatto. Savupiippua ei vielä tunnettu, savu johdettiin ulos lakiaistorven kautta. Savujohdolliset uunit yleistyivät vasta 1700-luvulla maan länsi- ja eteläosissa. Niihin tehtiin korotettu puurakenteinen lattia ja sisäseinät veistettiin piilukirveellä. Vähitellen kehittyivät vesikattorakenteet ja myös ikkunalasit alkoivat yleistyä, ensin säätyläisten asunnoissa.
Paritupa syntyi, kun tupaan yhdistettiin porstua ja sen toiselle puolelle apurakennus, joka voi toimia aittana, saunana tai riihenä ja joka muuttui myöhemmin asuinhuoneeksi. 1700- ja 1800-lukujen vaihteessa rakennetuista tupa- ja parituparakennuksista on vielä muistitietoa ja valokuviakin mm. Pramilasta, Rekolasta, Kajalasta, Knuutilasta, Prusilasta jne.
Keihäskosken ja Pramilan talot 1700- ja 1800-luvuilla
Isojako
Sarkajaon ongelmat kävivät 1700-luvulla ilmeisiksi. Vanhat ikiaikaiset viljelytavat olivat täysin vanhentuneet. Ennen isovihaa (1700-luvun alkua) vallinnut vainiopakko esti maanviljelyn kehityksen. Vuonna 1757 annettiin isojakoasetus koko valtakunnassa. Jakokunnan talojen hajallaan olevat peltosarat ja niittypalstat yhdistettiin suuremmiksi yhtenäisiksi talokohtaisiksi lohkoiksi. Sitä varten otettiin käyttöön maanlaadun arvioiminen eli jyvitys. Vähempituottoisia maita jaettiin enemmän kuin hyviä. Yhteismetsät jaettiin myöhemmin talojen kesken. Kullekin talolle määrättiin manttaalia kohden enimmäismäärä maata. Suurimmaksi määräksi tilaa kohti arvioitiin 600-1200 tynnyrinalaa eli noin 300-600 hehtaaria. Ensin jaettiin pellot. Maanmittari Johan Tillberg suoritti alkumittaukset Tourulassa vuonna 1781 ja seuraavina vuosina Keihäskoskella, Pramilassa sekä Makkarkoskella. Joskus isojakokartat valmistuivat samana vuonna, mutta varsinkin erimielisyyksien ilmettyä, kuten Tourulassa, isojako päästiin toimittamaan vasta useiden vuosien kuluttua.
Isojaon mittausten tuloksena saatiin ensimmäisen kerran tietää pitäjien ja niiden kylien erilaisten maitten määrät. Keihäskosken ja Pramilan yhteisessä jakokunnassa oli isojaon jälkeen peltoa yhteensä 165 tynnyrinalaa (83 ha), tilaa kohden laskettuna 16.5 ha. Tourulan kolmella tilalla peltoa oli yhteensä 300 tynnyrinalaa (150 ha) eli 50 ha tilaa kohti. Noin sata vuotta myöhemmin vuonna 1881 Keihäskosken viidellä tilalla oli yhteensä 64 ha peltoa ja Pramilassa 13 ha. Tourulassa vastaavasti oli kolmella tilalla yhteensä 232 ha peltoa.
Aikaisemmin käytössä ollut kaksivuoroviljely oli muuttumassa 1800-luvulle tultaessa kolmivuoroviljelyksi, jossa kesanto, syysvilja ja suvivilja vaihtelivat. Niittyjen hoitoon alettiin kiinnittää huomiota 1700-luvun puolivälissä. Ojitusta parannettiin, heinätuppaita tasoitettiin, lehtipuustoa poistettiin ja estettiin niittyjen tulviminen. Kylvöheinän merkitys opittiin myös vähitellen 1800-luvun puolivälissä.
| tilat | Manttaali | metsää | niittyä | viljeltyä |
|---|---|---|---|---|
| ha | ha | ha | ||
| Prusila | 1/2 | 214 | 55 | 15 |
| Knuutila | 1/3 | 189 | 33 | 14 |
| Kajala | 1/6 | 85 | 15 | 10 |
| Rekola ja Lalli | 1/1 | 492 | 87 | 25 |
| Pramila | 1/2 | ? | ? | 13 |
Vuonna 1881 tehtiin Suomessa tilakohtainen selvitys tilojen maataloudesta. Taulukossa on tiedot Keihäskosken tilojen ja Pramilan metsistö, luonnoniityistä ja peltoalasta..Seuraavassa taulukossa on tiedot tilojen karjasta.
| KARJA | pRUSILA | kNUUTILA | KAJALA | REKOLA | PRAMILA |
|---|---|---|---|---|---|
| Hevoset | 7 | 8 | 3 | 13 | 7 |
| Härät, , sonnit | 6 | – | 2 | 10 | 6 |
| Lehmät/ nuori karja | 14/11 | 12/12 | 7/7 | 35/ 32 | 7/? |
| Lampaat | 40 | 30 | 15 | 67 | 7 |
| Sikoja | 4 | 2 | 8 | 7 | – |
| Kanoja | 7 | 3 | ..- | 6 | – |
Tilat saavat talonpoikaiset omistajat
1700-luvun alussa Suomessa elettiin isovihan aikaa. Keihäskosken kylässä oli edelleen vain neljä taloa, Tourulassa kolme ja lisäksi Pramilan yksinäistila. Tilat olivat olleet välillä monien eri aatelissukujen omistuksessa, mutta olivat pääosin palautuneet 1600-luvun lopulla Yläneenkartanon omistukseen. Keihäskosken Kuopola ja Knuutila joutuivat kuitenkin kruununtiloiksi, mutta tilojen lampuodit saivat lunastaa ne perintötiloiksi jo vuonna 1766. Knuutilasta erotettiin 1/3 talosta Kajalan tilaksi v. 1800. Pöytyän rovasti Johan Sundvall osti 1800-luvun alussa kartanoiden omistuksessa olleet Tourulan tilat sekä Pramilan, Rekolan ja Lallin. Hänen kuolemansa jälkeen Rekolan ja Lallin osti v. 1827 Antti Heikinpoika Kärri Pöytyältä ja Pramilan osti v. 1843 Johan Ylijoki Pöytyältä. Näin olivat tilat saaneet talonpoikaiset omistajat. Tourulan eri tiloilla oli useita omistajia, kunnes 1800-luvun puolivälissä Tourulan omistajaksi tullut kreivi August Armfelt yhdisti ne yhdeksi tilaksi. Vuonna 1888-Tourula tuli kauppaneuvos Antti Ahlströmin omistukseen.
Kylien väestö
1700-luvun puolivälissä Tourulassa, Pramilassa ja Keihäskoskella olivat edelleen vain ne tilat, jotka oli perustettu 200-300 vuotta aikaisemmin. Henkikirjojen mukaan talossa oli tuolloin tavallisesti 3-4 aikuista, lapsia ja muutama palkollinen. Muita asukkaita ei kylissä ollut. 1700-luvun lopussa tapahtunut isojako mahdollisti maatalouden uudistamisen. Taloissa tarvittiin lisää työväkeä ja kasvavalle joukolle asuinsijoja. Kylän tiloille alettiin perustaa torppia ja palkollisille mäkitupia.
Kun vielä vuonna 1750 Keihäskoskella asui 15 aikuista, vuonna 1850 aikuisväestöä oli 111 henkeä. Tourulassa vastaava lukumäärä nousi 15:sta 168:aan. Keihäskoskella oli palkollisia tuolloin 24 ja torppariväestöä 60. Tourulassa oli tuolloin palkollisia 58 ja torppariväestöä 73. Ensimmäiset käsityöläiset ilmestyivät kyliin. Tourulassa heitä oli vuonna 1850 jo 18 henkilöä.
Torpat
Ennen 1700-lukua Yläneellä oli vain muutama torppa. Isojaon toteutuessa torppien luku kasvoi voimakkaasti aina 1860-luvulle asti. Torppien lunastus omiksi tiloiksi alkoi 1900-luvun alkuvuosina vapaaehtoisesti ja vuonna 1918 saatiin torpparivapautuslaki, jonka seurauksena jokaisella torpparilla oli mahdollisuus torppansa lunastukseen.
Torpaksi annettiin päätoimiseen maatalouden harjoittamiseen vuokrattu peltoalue ja siihen liittyvä asunto. Yleensä siihen ei liitetty metsää, mutta tarvepuita sai ottaa talon metsästä. Torppien viljelyalan laajuus oli vähintäin 2 ha, yleensä yli 3 ha. Sitä pienemmät olivat mäkitupia. Aina ei ollut valmista asuntoa tai peltoa, vaan torppari raivasi itse pellon ja rakensi talon. Tällöin hänelle annettiin vapaavuosia vuokranmaksusta. Ns. työmiestorpan asukkaat maksoivat vuokran työpäivinä. Tilalle voitiin perustaa myös perintötorppia. Tilan perijöistä yhdelle tai useammalle annettiin asuttavaksi torppa, kun tilaa ei haluttu pilkkoa.
Torpat olivat aikanaan erinomainen keino asuttaa lisääntyvää väestöä maaseudulla. Isäntätilan ja torpparin kesken tehtiin joko kirjallinen tai suullinen sopimus, jossa määriteltiin maa-alue, oikeudet käyttää maata ja vuokra, joka voi olla päivätöitä tai torpan tuotteita, myöhemmin 1800-luvun lopulla rahaa.
Torpparien lisäksi kylissä oli iso joukko mäkitupalaisia ja itsellisiä sekä renkejä ja piikoja tai muuta palvelusväkeä. Mäkituvat olivat torppia pienempiä asumuksia, joissa oli vain pieni peltotilkku maata. Ne sijaitsivat usein nimensä mukaisesti joutomaalla.
Pramilassa oli kaksi torppaa ja Keihäskoskella oli yhteensä 20 torppaa. Näistä Prusilassa oli kolme, Knuutilassa neljä ja Kajalassa kolme torppaa. Lallin ja Rekolan torppia oli yhteensä kymmenen. Rekolan torpista lunastettiin torpparilain mukaisesti kuusi torppaa, Prusilasta kaikki kolme ja Knuutilasta myös kolme. Tourulan torppien lukumäärä oli huomattavasti suurempi. Tourulan torpista on kerrottu Tourulan historiaa käsittelevässä kirjoituksessa.
