Sillanpää torppa mainitaan Prusilan torppana 1700-luvun lopulla. Talo sijaitsee Keihäskoskella kohdassa, jossa Myllyoja laskee Yläneenjokeen. Jo 1500-luvulla samalla kohdalla oli puromylly. Talonpoikaiset kotitarvemyllyt eli puromyllyt saattoivat sijaita varsin pienenkin purouoman rannalla ja niitä käytettiin ehkä vain pari kertaa vuodessa, kun vettä oli riittävästi.
Sillanpään kohdalla Oripääntiellä oleva silta kevättalvella, jolloin Myllyojan vesimäärä oli suurimmillaan. Kuvassa Lauri Kajander 1920-30-luvulla.
Keihäskosken ensimmäinen kantatila Kuopola eli Prusila oli peräisin 1400-luvulta. Sen isäntänä oli 1760-luvulla Heikki Tuomaanpoika, joka oli lunastanut siihen asti kruununtilana olleen Prusilan perintötilaksi vuonna 1766. Hänellä ja vaimollaan Valpurilla oli kahdeksan lasta, joista nuorin oli äitinsä kaima Valpuri Heikintytär, s. 1768. Hän meni naimisiin vuona 1780 tilan rengin Antti Heikinpojan kanssa, s. 1755. He saivat asuttavakseen Sillanpään torpan. Tällaisia suvun jäsenelle annettuja torppia sanottiin perintötorpiksi ja ne olivat yleensä huomattavasti suurempia kuin tavalliset torpat. Torppa säilyi Prusilan suvulla yhtä lyhyttä ajanjaksoa lukuun ottamatta siihen asti, kunnes se lunastettiin omaksi ja on suvun omistuksessa edelleen.
Valpuri ja Antti Sillanpään vanhimmasta pojastaan Heikki Antinpojasta, s. 1782, tuli Sillanpään seuraava torppari noin vuonna 1830. Heikin ja niin ikään Valpuri-nimisen vaimon lapsista nuorin Kustaa, s. 1823 sai vaimonsa Maija Liisa Matintyttären kanssa torpan viljeltäväkseen 1850-luvun alussa. Kustaa ja Maija Liisa kuolivat jo 50- ja 40-vuotiaina (1874 ja 1868) ja heidän ainoa poikansa Juho, s. 1847, muutti Oripäähän äitinsä kotipaikkakunnalle. 1880-luvulla Prusilan torpassa näyttää rippikirjojen mukaan asuneen Erforsin sukua, torpparin leski Lisa Mikontytär Erfors, s. 1823 lapsineen..
Vuonna 1897 Sillanpään isännäksi tuli jälleen Prusilan talollisen poika, Juho Vihtori Juhonpoika, s. 1851, joka oli edellisenä vuonna vihitty Venla Karoliina Kallentyttären kanssa, s. 1853. Venla oli Keihäskosken Rintalan torpparin tytär. Molemmat olivat silloin jo yli 40-vuotiaita eikä heillä ollut yhteisiä lapsia. Venlalla oli naimisiin mennessään kaksi tytärtä, Maria s. 1877 ja Veera Matilda s. 1892. Maria vihittiin vuonna 1889 oripääläisen Matti Jokisen kanssa, joka tuli muutamiksi vuosiksi vävyksi Sillanpäähän, missä heille syntyi neljä lasta.
Frans SillanpääHilda Sillanpää
Frans ja Hilda Sillanpää kuvattuna 1920-luvulla.
1920-luvun vaihteessa elettiin ns. torpparivapautuksen aikaa. Tuolloin jo lähes seitsemänkymmentävuotias Juho Vihtori Sillanpää lunasti Sillanpään torpan omaksi. Sillanpää oli sitä ennen vuonna 1913 siirtynyt osaksi Prusilasta lohkottua Väinölän tilaa. Kauppa tehtiin 4.7.1919. Sillanpään tila sai rekisterinumeron 1:14.
Kun Vihtori Sillanpää kuoli vuonna 1929, Sillanpään tilan omistus siirtyi hänen vaimonsa tyttärelle Veera Matilda eli Hilda Sillanpäälle ja tämän aviomiehelle Frans Anselm Sjöholmille, s. 1886. Heidät oli vihitty 1920-luvun alussa ja Frans alkoi käyttää nimeä Frans Sillanpää. Frans oli Keihäskosken Knuutilan mäkitupalaisen Frans Sjöholmin poika. Hänen isänsä, ”Töykän pappa” oli suutari, joka asui myöhemmin Töykän mökissä (entisessä Ketolan torpassa) nykyisen Kajanderin lähellä. Siellä käytiin korjauttamassa kenkiä ja taisi hän tehdä uusia kenkiäkin.
Muistelua Sillanpään väestä
Frans ja Hilda Sillanpäälle syntyivät lapset: Sylvi v. 1922, Sirkka v. 1923, Erkki v. 1925, Salme v. 1929, Suoma v. 1931, Sisko v. 1934 ja Tuomo v. 1935. Erkki eli naimattomana kotitalossa ja viljeli Sillanpään tilaa. Apuna hänellä oli sisarensa Sirkka, joka hoiti karjan. Sylvi oli käsityöihminen, joka työskenteli aikuiseksi tultuaan Uudenkaupungin sairaalassa käsityöterapeuttina. Sisarukset Salme ja Sisko muuttivat Turkuun, missä he pitivät ruokalaa. Suoma meni naimisiin muurari Kauko Pihlavan kanssa. He asuivat perheineen omassa talossa Sillanpäätä vastapäätä.
Tuomo oli sisarussarjan kuopus. Hän oli vahva työmies ja harrasti urheilua. Naapuripojat, Simo Erforss ja Tuomo, hankkivat kylän ensimmäiset moottorisahat. Ennen sahojen hankintaa pojat kaatelivat suuria siemenpuita justeerilla. Moottorisahoillaan he urakoivat ja saattoivat kaataa päivässä valtavan määrän puita. Tuomo kävi omalla traktorillaan pelto- ja metsätöissä mm. Pramilassa ja muissakin taloissa. Myöhemmin hän löysi vaimokseen Oksasen tilan karjanhoitajan, jonka kanssa he rakensivat Turkuun oman kodin.
Sillanpääläiset osallistuivat kylän yhteisiin tapahtumiin ja talkoisiin. Naiset olivat mukana maatalouskerholaisina, osallistuivat kotitalouskursseille ja toimivat Keihäskosken Martoissa. Frans Sillanpää oli Keihäskosken koulun johtokunnan puheenjohtaja vaikeina sota-aikoina. Kun koulussa elettiin levottomia aikoja, hänen kerrotaan käyneen rauhoittelemassa poikien vallattomuutta naisopettajan pyynnöstä.
Sillanpään lapsia v. 1931. Vas. Sylvi, Sirkka ja Erkki, edessä Salme.
Sillanpään tila 1900-luvulla
Frans ja Hilda Sillanpää asuivat tilalla vielä 1950-luvun lopulla, Frans kuoli vuonna 1957 ja Hilda 1963. Heidän vanhetessaan Erkki Sillanpää jatkoi kotitilan viljelyä yhdessä sisarensa Sirkan kanssa. Sirkka kuoli 56-vuotiaana vuonna 1979 ja Erkki eli vuoteen 1998 asti. Sillanpää oli kohtalaisen kokoinen tila, jonka pellot rajoittuivat Yläneenjoen rantaan. Lypsykarjaa oli puolenkymmentä lypsävää, lisäksi nuorta karjaa ja sikoja sekä kanoja. Karjanhoito lopetettiin tilalla 70-luvulla. Nykyisin tilan omistaa perikunta ja pellot ovat vuokralla.
Sillanpään asuinrakennus on 1800-luvun lopulta. Sen lisäksi pihapiirissä on edelleen karjarakennus ja tien toisella puolella on kellari. Pitkänurkkainen suurehko asuinrakennus on perustettu kulmakiville. Sen pystyrimalaudoitus on saanut jo varhain punamultavärin valkoisin ikkunanpielin ja nurkkalaudoin. Talossa on viisi huonetta. Alkuperäinen sisäänkäynti ja eteinen talon keskellä on muutettu 1900-luvun alussa keittiöksi. Myöhemmin taloon on tehty mittava remontti, jolloin kyläläisten mukaan talo korjattiin sisältä komeaan kuntoon.
Sillanpään asuinrakennus 1900-luvun alussa, jolloin siinä sijaitsi myös Keihäskosken Osuuskassan ensimmäinen toimipaikka.
Haastattelut: Usko ja Salme Uotila, Pertti Peltola sekä muita kyläläisiä Lähteitä: Yläneen rippikirjat ja henkikirjat, Museoviraston rakennusinventointi v. 1987, Oripään Osuuskassan 50-vuotisjuhlajulkaisu, 1958 Teksti: Hanna-Leena Kaihola Kuvat: Oripään Osuuskassa 50-v juhlajulkaisu, Laina Tuomisen, Taina Kajanderin ja Leena Lehtilän kokoelmat .
Knuutila, yksi Keihäskosken neljästä kantatilasta, oli 1700-luvulla kruununvoudin palkkatila. Knuutilaa lampuotina viljelevä Yrjö Yrjönpoika osti itselleen 2/3 Knuutilasta perintötilaksi vuonna 1766. Jäljelle jäänyttä ”1/3 Knuutilaa” viljeli lampuotina hänen poikansa Heikki Yrjönpoika, joka lunasti sen myöhemmin myös perintötilaksi. Hänen veljensä Tuomas osti tilan vuonna 1800 ja alkoi viljellä sitä. Silloin tila sai nimekseen Kajala, joka tarkoittaa laidunmaata. Tuomas rakensi sinne paritupa-tyyppisen asuintalon, jossa oli toisessa päässä iso tupa ja toisessa päässä pirtti, keskellä porstua ja sen takana kamari. Pihapiiriin nousivat myös tarvittavat talousrakennukset. Kajalan talo sijaitsee kylän muista tiloista erillään joen toisella puolella, joka lienee ollut kylän laidunmaata. Kajalassa oli vuoden 1783 isojakokirjan mukaan 6 tynnyrinalaa varsinaista peltoa (n. 3 ha), 37 tynnyrinalaa (n. 18 ha) viljelykelpoista maata ja 211 tynnyrinalaa metsää (105 ha). Knuutilan rekisterinumero oli 2 ja Kajalan isojaon jälkeen 2.14..
Carlströmin suku Kajalassa
Vuonna 1813 Kajalan osti Jaakko Carlström ja vaimonsa Saara. Kajala pysyi heidän suvullaan aina vuoteen 1871 asti. Jaakko Carlström oli puutarhurina ja pehtorina Lietsassa, Yläneen Vanhankartanon yhdessä rajapiiritalossa ja oli siellä tutustunut sen ajan maanviljelyksen uusimpiin oppeihin. Carlströmin aikana Kajalan peltoala kasvoi 10 hehtaariin. Tilalla viljeltiin pääasiassa ruista ja kauraa, vähän ohraa ja vehnää sekä perunoita. Elukoita oli hevonen, 3 härkää, 3 lehmää ja nuorta karjaa sekä sikoja ja lampaita. Jaakko Carlström oli arvostettu henkilö, hänen perunkirjansa kertoo kohtalaisesta vauraudesta. Carlströmien aikana Kajalaan rakennettiin uusi hirsinen asuinrakennus 1800-luvun puolivälissä, kun seuraava sukupolvi alkoi isännöidä taloa. Hyvin rakennettu talo, jossa on keittiö, kaksi kamaria ja sali, on käytössä vielä 2000-luvulla. Carlströmien kasvattitytär Gustava viljeli tilaa vanhempiensa jälkeen miehensä Juha Åkermanin kanssa. Tämän kuoltua heidän poikansa Juho Kustaa Åkerman jatkoi tilanpitoa vuosina 1865-71.
Kajalan asuinrakennukset kuvattuna 1930-luvulla. Oikealla on vuonna 1800 rakennettu pirttirivi ja vasemmalla 1850-luvulla Carlströmien aikana tehty rakennus.
Fredrik ja Frans Sipilä Kajalan omistajina
Kajalan kolmas pitempään vaikuttanut omistajasuku tuli Säkylästä. Fredrik Matinpoika Sipilä osti Kajalan vaimonsa Loviisan kanssa vuonna 1878. Fredrik-isäntä kuoli jo 10 vuoden kuluttua, jolloin kaikki viisi lasta olivat alaikäisiä. Tytär Ida Sofia meni naimisiin yläneläisen Kustaa Hemming Kustaanpojan kanssa, joka tuli vävynä isännöimään taloa vuonna 1892. Hän alkoi käyttää Hemming Kajala-nimeä. Nuori emäntä Ida Sofian kuoli vuonna 1901. Samana vuonna tilan oma poika Frans Fredrik Sipilä tuli täysi-ikäiseksi ja lunasti Kajalan äidiltään ja sisaruksiltaan. Hän avioitui Olga Samuelintytär Knuutilan kanssa. He viljelivät Kajalan tilaa vain 10 vuoden ajan.
Kairisen suvun aika Kajalassa
Jalmari Kairinen (s. 1880) oli kotoisin Kaarinasta ja kävi Orismalan maamieskoulun, jossa hänen opiskelutoverinaan oli Onni Rantasalo. Tämä tarjosi Jalmarille työtä kirjurina Yläneen Vanhassakartanossa. Vuonna 1910 Jalmari osti yhdessä kihlattunsa meijeristi Fanni Paavolan kanssa Kajalan. Tila oli lohkottu isojaon yhteydessä kuudeksi tilaksi: Kajala, Arola, Kulmala, Rantala, Ruohola ja Rantainmaa. Kajalan koko pinta-ala oli noin 100 ha, josta viljeltyä maata 10 ha, niittyä 15 ha ja metsää 85 ha. Tilalla oli kaksi asuinrakennusta. Ne muodostivat talousrakennusten kanssa umpipihan. Talousrakennukset kaksiosaista kammiota ja aittaa lukuun ottamatta, olivat huonossa kunnossa. 1920-luvulla rakennettiin uusi navetta 12 lehmälle, talli, sikala ja saunarakennus sekä suuri lohkaistuista kivistä tehty kellari.
Jalmari ja Fanny Kairinen sekä lapset Liisa, Ulla ja Paavo vuonna 1917. Kuvassa mukana Kajalan karjakot ja köksä valkeissa esiliinoissa sekä sukulaistäti Fanni Kairinen.
Koneet alkoivat tulla 1910- ja 20-luvuilla avuksi pienemmillekin tiloille ja kyläkunnat perustivat koneosuuskuntia. Keihäskoskelle hankittiin v. 1911 tilojen yhteinen hevosvetoinen niittokone ja haravakone, seuraavana vuonna kylvökone ja puimakone. Kajalan 26 ha:n peltoalalla viljeltiin 1920-luvun lopulla ruista ja ohraa kumpaakin 2 ha:n ja kauraa 5 ha:n alalla. Perunaa viljeltiin hehtaarilla. Loput peltoalasta oli heinällä tai kesannolla. Siihen aikaan talossa oli jo oma sähkömoottorilla käyvä puimakone ja uusi hevosvetoinen elonleikkuukone. Lisäksi oli kylvökone, niittokone ja hevosharava. 1930-luvulla Kajalassa oli pari hevosta, 12 lehmää ja nuorta karjaa, 12 sikaa ja karju, 80-leghorn kanaa ja muutama lammas. Lehmät olivat suomenkarja-rotua. Lehmien ravintoon alettiin kiinnittää myös Kajalassa yhä enemmän huomiota ja 1920-luvun lopulla maitomäärä lehmää kohti oli noin 2700 kg vuodessa, kun se Yläneen parhaimmissa taloissa oli 3000 kg. Jalmarilla oli tilalla muutama luotettava renki ja emännän apuna oli karjakko ja tuvassa ”köksä”.
Kajalan uskolliset rengit Kalle Mäkelä ja Sulo Vahlroos heinäpellolla 1930-luvulla.Jalmari ja Fanny kahden vanhimman lapsensa kanssa
Jalmari Kairinen tunnettiin innokkaana osuuskuntamiehenä. Hän oli ollut perustamassa Yläneen Osuuskassaa ja omassa kylässä Keihäskosken Sonniosuuskuntaa ja Sammalkuivikeosuuskuntaa. Hän oli pitkään Keihäskosken koulun johtokunnan puheenjohtajana ja myös Makkarkosken osuusmeijerin johtokunnan jäsen. Jalmari oli mukana edistämässä sähkön saamista Keihäskoskelle ja myös puhelin hankittiin Kajalaan varhain. Tilinpitotaitonsa vuoksi hän toimi kunnallislautakunnan sihteerinä ja auttoi kyläläisiä tehden perunkirjoituksia ja toimien mm. uskottuna miehenä.
Jalmari ja Fanni Kairisen viidestä lapsesta kolme vanhinta koulutettiin Loimaalla ja Turussa ylioppilaiksi, mikä oli 30-luvulla maaseudulla tavallisten tilallisten keskuudessa vielä harvinaista. Nuorin tytär, Kerttu Kairinen jäi äitinsä kuoltua hoitamaan emännyyttä Kajalassa. Vuonna 1942 hän lunasti Kajalan isältään ja sisaruksiltaan. Vaikean sairauden takia hän luopui tilanpidosta 50-luvun lopulla. Ensin pellot vuokrattiin, mutta vähitellen hän myi valtaosan pelloista ja metsistä keihäskoskelaisille maanviljelijöille. Rantalan tilan pellon osti Kaino Väinölä, Kulmalan pellon Väinö Hämäläinen ja Rantalan metsän Risto Peltola. Jo sukupolvenvaihdoksen yhteydessä oli Arolan tila myyty Vilho Satolalle. Kajalan uudempi asuinrakennus oli kunnostettu 1950-luvun alussa, mutta vanha pirttirivi ja pihapiirin talousrakennukset hajotettiin, kun maanviljelys loppui. Jalmari Kairinen eli Kajalassa kuolemaansa asti vuoteen 1964.
Vuonna 1979 Kerttu Kairinen myi Kajalan talon ja sen kotopellon ja -metsän siskontyttärelleen Hanna-Leena Kaiholalle ja hänen miehelleen Lauri Kaiholalle kesäpaikaksi. Kertulle jäi elinikäinen oikeus asua kesäisin Kajalassa. Vuonna 2002 Kajalan pihaan siirrettiin Rekolan pellolta Lallin vanha aitta, joka on rakennettu v. 1783. Kaiholat myivät saunarakennuksen ja sitä ympäröivän tontin Hanna-Leenan sisarelle Outi Salolle vuonna 2015, joka yhdessä avomiehensä Seppo Heinon kanssa on rakentanut siitä itselleen kesämökin. Tilan nimeksi tuli Kairila. Samana vuonna myytiin Kajalan kotometsä Tapio Peltolalle.
Toppareita ja mäkitupalaisia Kajalassa
Kajalassa oli 1880-luvun alussa kolme torppaa. Vanhinta Latokorven torppaa asusti Kajalan entisen omistajan Gustava Åkermanin kasvattitytär Fredrika Eleonora miehensä Matti Juhonpojan kanssa. Myöhemmin 1900-luvun alussa torpassa asui maankuulu kuppari Latokorven Tiina. Ylijoen torpassa asui Gustava ja Juho Åkermanin tytär Maria Sofia miehensä Kustaa Adolf Pajun ja lastensa kanssa. Mäenpään torpassa asui August Kustaa Kustaanpoika ja vaimo Anna-Liisa Juhantytär lapsineen.
1900-luvun alussa Kajalan mailla oli asumassa useita mäkitupalaisia, joista monet lunastivat itselleen tontin. Mäkitupalaisena asuivat meijeristi Eevertti Sebastian Riihikoski perheineen sekä Frans Iisakinpoika Nieminen ja vaimo Hilma os. Kajander, jotka ostivat v. 1912 Kajalasta Latokorvenpelto-nimisen noin 3 ha suuruisen maakappaleen. Kalle Kronström ja vaimonsa Amanda puolestaan lunastivat omaksi ns. Kronströmin tontin sekä Ruohola-nimisen tilan v. 1914. Myös työmies J. Laineelle myytiin Kajalasta tontti. Otto Juho Haaparanta (Rantanen) asui ensin mäkitupalaisena Rantala-nimisellä Kajalan tilalla, josta hän lunasti omaksi Rantanen-nimisen mäkitupa-alueen. Kaupanhoitaja Jukka Korkeakoski osti 1930-luvulla Kajalasta tontin ja kaksi peltosarkaa.
Kajalan viereisellä mäellä asui mäkitupalaisena Wilhelmiina Mäkilä kahden poikansa kanssa. Itsellinen Juha Tapani Mäkinen asui Matilda-vaimon ja lastensa Annan ja Ainan kanssa saman mäen reunassa tien vieressä. Aina Mäkinen asui siinä 1970-luvulle, vanhuuteensa saakka (kuva vasemmalla). Hän oli tunnettu taitavana pitokokkina. Samalla puolella tietä, mutta kauempana metsässä oli Vuorion mäkitupa, joka siirrettiin myöhemmin lähemmäs Yläneelle menevää tietä. Siinä asuivat August ja Amanda Vuorio lapsineen. Taloon muuttivat sotien jälkeen Jaakko ja Laina Tuominen perheineen. Mäkisen ja Vuorion mäkituvat lunastettiin itsenäisiksi v. 1920.
Kuvat: Kairisen suvun kokoelmasta. Teksti: Hanna-Leena Kaihola
Perustaminen ja toiminnan ensimmäinen vuosikymmen.
Kanatalous alkoi kehittyä Suomessa ensimmäisen maailmansodan lopulla. Silloin perustettiin kanatarhoja ja alettiin kiinnittää huomiota kanojen ruokintaan. Munantuotanto lisääntyi ja munien kauppaamiseen perustettiin munanmyyntiosuuskuntia. Oripäähän oli perustettu Hunajan- ja munanmyynti osuuskunta jo vuonna 1914. Se toimi vaihtelevasti, mutta 1920-luvun kuluessa sen toiminta oli loppunut kokonaan. Munantuotannon merkitys kasvoi kuitenkin 1930-luvun alussa talouspulan aikana.
Latvan pienviljelijäyhdistys piti maaliskuussa 1932 kokouksen, jossa pohdittiin Munanmyyntiosuuskunnan perustamista Makkarkoskelle. Puheenjohtajana toimi Jalmari Ojala Latvalta ja Martti Väinölä selosti kokousväelle munanmyyntisuuskunnan toimintaa, laatukysymyksiä jne. Kokouksessa tehtiin koemerkintä, jossa saatiin 23 jäsentä merkitsemään yhteensä 1690 osuuskunnan osuutta. Kokouksessa päätettiin suositella perustettavaksi ”Makkarkosken munanmyyntiosuuskunta”, jonka säännöiksi tulisi hyväksyä munanmyyntiosuuskuntien mallisäännöt. Osuuskunnalle esitettiin hallitusta, jonka jäseniksi tulisivat Kalle Virtanen Tourulasta, Antti Nummela Latvalta, Martti Matintalo Makkarkoskelta ja varalle Kalle Teinilä Makkarkoskelta ja Lauri Junnila Latvalta. Jäseniä keräämään valittiin J. Ojala Latvalta, Frans Pienjoki Makkarkoskelta, Kalle Virtanen Tourulasta ja Martti Kajander Keihäskoskelta.
Osuuskunnan perustava kokous pidettiin 18.3.1932 Oripään Osuuskassan talolla. Hallitus valtuutettiin ottamaan Oripään Osuuskassasta 10000 mk laina. Osuuskunta päätti liittyä Vientikunta Munan jäseneksi. Osuusmaksuksi määrättiin yksi mk/kana. Jäsenten tuli hankkia pieni munavaaka ja lajitella tuotteet kotona koon mukaan. Osuuskunnalle päätettiin ostaa munalaatikoita ja vaaka. Kokouksessa päätettiin myös kananrehun yhteisestä tilauksesta. Yhteisostoista tulikin tärkeä osa osuuskunnan toimintaa. Myöhemmin välitettiin myös naudan ja sianrehuja, joskus maissiakin osuuskunnan kautta. Osuuskunta päätti ostaa Kanaloiden Rehuosakeyhtiön osakkeita 10000 mk:lla. Rehun jakajaksi palkattiin Kalle Lehto. Hallitus valitsi puheenjohtajakseen Antti Nummelan ja varalle Martti Matintalon. Vuodesta 1935 alkaen puheenjohtajana oli Martti Matintalo. Osuuskunnan isännöitsijäksi valittiin Väinö Väinölä Keihäskoskelta. Hänen tehtävänään oli liikkeenjohto ja hän myös vastasi munien vastaanotosta ja välityksestä. Isännöitsijän huoleksi tuli apuväen palkkaaminen vastaanottoon.
Munia otettiin vastaan tiistaisin Makkarkosken osuusmeijerillä vastaanottohuoneessa, josta ei tarvinnut maksaa vuokraa. Munien kuljetuksesta tehtiin sopimus Kustaa Lehtimäen kanssa. Myöhempiä kuljettajia olivat mm. Artturi Lehtimäki ja Pauli Auramaa sekä pitkään Aatos Mäkelä. Munat vietiin Turkuun ja paluukuormassa kuljetettiin osuuskunnan ostamat tavarat, lähinnä rehut sekä tyhjät laatikot.
Ensimmäiset jäsenet liittyivät osuuskuntaan noin 40-70 kanan, jotkut jopa yli 100 kanan osuuksilla. Jäseniä liittyi tasaiseen tahtiin. Jo perustamisvuoden toukokuussa 1932 munia oli vastaanotettu noin 1800 kg, joista tilitettiin 21500 mk (nyk. 8000 euroa). Munien keskihinta oli 11,70 mk/kg (4,30 e). Vuodesta 1934 alkaen päätettiin vastaanottaa myös Oripään kirkonkylän kanankasvattajien munia ja ottaa heitä jäseniksi. Sitä varten avattiin munien vastaanottopaikka kirkonkylässä. Oripääläisiä kirjautui jäseniksi runsaasti, lyhyessä ajassa yhteensä noin 3000:lla osuudella.
Vuoden 1934 aikana jäsenille oli maksettu munista 840000 mk (nykyrahassa 320000 euroa). Teuraskanoja oli myyty 24000 mk:lla (n. 9000 e) ja rehujen yhteisostoja oli tehty 340000 mk:lla (131000 e). Vuosiylijäämä oli 5223 mk (n. 2000 e). Ylijäämää saatiin koko osuuskunnan toiminnan aikana vuosittain kohtalainen summa, josta annettiin alkuvuosina avustuksia paikallisille yhdistyksille. Mm. Oripään pienviljelijäyhdistystä avustettiin syysnäyttelyn järjestämiseksi, Tourulan pienviljelijäyhdistys sai avustuksen talonrakentamiseen ja myös Oripään maamiesseuraa avustettiin.
Vuonna 1935 valittiin edesmenneen Väinö Väinölän tilalle isännöitsijäksi Arvo Peltola. Uusia hallituksen jäseniä olivat Teuvo Uotila, Hannes Tuomisto ja Paavo Iso-Murto. Martti Matintalo toimi edelleen puheenjohtajana. Hallitus piti 2-4 kokousta vuodessa, joissa se päätti osuuskunnan toiminnan käytännön asioista. Osuuskunnan jäsenten kokouksia oli kaksi, vuoden lopulla ja keväällä. Kokoukset pidettiin meijerillä ja usein yhdessä Makkarkosken osuusmeijerin sekä muidenkin osuuskuntien tai yhdistysten kanssa. Niihin voitiin näin kutsua esitelmöitsijöiksi eri alojen asiantuntijoita.
Munien vastaanotto vasemmalla ja oikealla rehuvarasto. Isännät asioivat tavallisesti Munalassa ja viikon tapahtumat puitiin siinä samalla.
Vastaanottotilat Makkarkoskella ja Oripäässä
Munien vastaanotto ja rehun jakelu oli jatkunut Makkarkoskella meijerin tiloissa ja Oripään kirkonkylässä vuokratiloissa. Vuonna 1936 ostettiin Oripään kirkonkylästä Syrjämän taloa vastapäätä oleva tontti 4500 mk:lla, jolle päätettiin rakentaa 12×7 m suuruinen vastaanottohuoneisto. Rakennukseen tuli kaksi huonetta, joista munien vastaanottohuone oli lämmitettävä. Talon nimeksi tuli ”Munala”.
Osuuskunnan kevätkokouksessa v. 1938 todettiin, että Makkarkosken munanmyyntiosuuskunta on välitettyjen munamäärien osalta munanmyyntiosuuskuntien joukossa kolmas koko maassa. Jäseniä oli keväällä noin 220. Rehukaupan todettiin nousseen 30 % edellisestä vuodesta. Liikekulut olivat tuolloin 1,8 % liikevaihdosta ja myöhempinäkin vuosina vain noin 1-3 %. Kokouksessa päätettiin rakentaa oma toimitalo myös Makkarkoskelle. Sitä varten pyydettiin vuokralle tontti Makkarkosken meijeriltä, sitä vastapäätä tien toiselta puolelta. Rakentamista varten valittiin toimikunta, joka laati piirustukset ja työselitykset, antoi työn tehtäväksi halvimman tarjouksen tehneelle ja myös valvoi työtä. Rakennus tehtiin kaksiosaisena ja samankokoisena kuin Oripään Munala.
Jenny Peltola punnitsee munia, takana seisovat Vihtori Kulmala ja Antti Heinonen.
Munien vastaanotto tapahtui uudessa Munalassa Makkarkoskella edelleen tiistaisin ja Oripäässä keskiviikkoisin. Munat tuotiin puisissa Vientikunta Munan laatikoissa, mihin ne oli ladottu kennoihin. Laatikon keskellä oli puuseinä ja molempiin osiin mahtui 6 kpl 30 munan kennoa eli yhteensä laatikkoon 360 munaa. Aikaisemmin, ennen Vientikunta Munan laatikoita, käytettiin isoja, painavia puulaatikoita, joissa oli pahvista tehdyt lokerikot munia varten. Lokerikkojen välillä oli paksu pahvi, joka erotti munakerrokset toisistaan. Laatikot punnittiin tyhjänä lähtiessä ja paino kirjattiin laatikon ulkopuolelle. Täydet laatikot punnittiin ja erotukseksi saatiin munien paino, jonka mukaan maksettiin munien hinta. Vajaat laatikot täytettiin Turkuun kuljetusta varten. Munalassa oli yksi ihminen punnitsemassa munia, toinen täyttämässä laatikoita ja kolmas rehuladossa. Isännöitsijän sisko Martta Peltola oli yleensä täyttämässä laatikoita, toisinaan punnitsemassa. Välillä hän toimi Oripäässä. Tytär Ulla oli lomilla myös täyttämässä laatikoita ja vanhempana joskus myös punnitsemassa.
Rehuja punnisemassa vas. isännöitsujä Arvo Peltola, TuomasIsotalo ja Aaro Matintalo.
Munatilit maksettiin parin viikon välein. Tuloista vähennettiin tilojen ostamien rehujen hinnat ja erotus maksettiin käteisenä rahana viljelijöille. Ulla muistaa, miten laput, joihin Arvo-isä oli kirjannut tulot ja menot, levitettiin pöydälle. Kunkin lapun päälle laskettiin Oripään Osuuspankista haetuista rahoista tarvittava määrä markkoja. Rahat laitettiin ruskeisiin kirjekuoriin ja nimi päälle. Joskus voi käydä niin, että rehulasku oli munatiliä suurempi. Silloin velka siirrettiin seuraavaan tilitykseen ja tuottaja sai pelkän miinusmerkkisen tilityslapun. Kun maitotili päätyi usein isännän lompakkoon, munatilistä tuli monissa taloissa tärkeä emäntien oma tili. Tilojen isännät asioivat yleensä Munalassa. Viikon tapahtumat käytiin läpi eikä isännillä ollut kovaa kiirettä kotiin. Munantuontireissuilla olikin iso merkitys keskinäiselle kanssakäymiselle. Vaikka naisia kävi vähän, kerrotaan että ainakin yksi rakkaustarina olisi alkanut munareissulla.
Osuuskunnan toiminta sota-aikana
Sota-aikana osuuskunnan toiminta supistui huomattavasti. Kun vuonna 1937 munia vastaanotettiin 130000 kg, vuonna 1940 munia välitettiin noin 110000 kg ja vuonna 1942 enää noin 20000 kg, myöhempinä sotavuosina vain noin 5000 kg. Keväällä 1940 jäseniä oli vielä kuitenkin 231, joilla oli yhtensä 24000 kanaa. Munien kilohinta vaihteli sotavuosina rajun inflaation myötä ja oli koko sodan aikana korkea. Toimintaa kuitenkin jatkettiin aina vuosi kerrallaan. Munia vastaanotettiin vain Makkarkoskella. Isännöitsijän avuksi pyydettiin Martta Peltola ja sodan jälkeen vuodesta 1951 Jenny Peltola. Vaikka liikevaihto oli pientä, se oli myös sota-aikana kuitenkin kannattavaa. Saadusta ylijäämästä lahjoitettiin v. 1939 varattomien reserviläisperheiden auttamiseksi Oripäässä ja Yläneellä 2500 mk. Puolustuslaitokselle lahjoitettiin 5000 mk. Vuonna 1942 lahjoitettiin koulukeittoloille Latvalla, Keihäskoskella ja Nummiojalla yht. 500 mk ja Kansanavulle annettiin 500 mk.
Toiminta nousee uudelleen
Vuodesta 1946 lähtien munien vastaanotto alkoi elpyä ja myös Oripään kirkonkylässä toiminta aloitettiin uudelleen. Hallituksen jäseneksi valittiin edesmenneen Teuvo Uotilan tilalle Vihtori Kulmanen ja uudeksi hallituksen jäseneksi Toivo Laaksonen Oripään kirkonkylästä sekä varalle Hannes Tuomisto ja Esko Eskola. Hallituksen jäsenenä jatkoi Paavo Murto. 1950-luvun lopulla hallituksen edesmenneen Hannes Tuomiston tilalle tuli Toivo Tuomisto, Martti Matintalon tilalle Aaro Matintalo ja Toivo Laaksosen tilalle Pentti Peltola Oripään kirkonkylästä. Aaro Matintalo toimi puheenjohtajana ja varapuheenjohtajana oli Vihtori Kulmanen. Vuonna 1956 uusittiin osuuskunnan säännöt uutta osuustoimintalakia vastaaviksi ja Pellervoseuran mallisääntöjen mukaisiksi. Osuuskunnan yksi osuus määriteltiin 10 kanan suuruiseksi.
Sotavuosiin verrattuna välitettyjen munien määrä kymmenkertaistui vuoteen 1948 mennessä noin 50000 kiloon vuodessa ja kaksinkertaistui siitä vuoteen 1953-mennessä, jolloin se saavutti vuoden 1935 tason (noin 100000 kg). 1950-luvun loppuun mennessä munien määrä vielä kasvoi noin 250000 kiloon. Välitetyn rehun määrä kasvoi samaan tahtiin ja oli 50-luvun lopulla rahassa noin 24 miljoonaa markkaa (680000 e). Liiketoiminnan kasvu näyttää sen jälkeen tasoittuneen useiksi vuosiksi. Siipikarjaliiton esityksestä Makkarkosken munanmyyntiosuuskunta järjesti Siipikarjapäivät Makkarkoskella maaliskuussa 1952 esitelmineen ja kahvitarjoiluineen. Vuonna 1955 järjestettiin toistamiseen Siipikarjapäivät, tuolloin Oripään kirkonkylässä. Koulutus- ja valistustoiminta vilkastui myös uudelleen sotien jälkeen.
Helena Oksanen viemässä munalaatikoita Munalaan 1950-luvulla.
Yhteistyö Vientikunta Munan kanssa
Pellervo-seuran konsulentti oli ehdottanut jo syksyllä 1935, että Makkarkosken munanmyyntiosuuskunnan kaikki munat myytäisiin Vientikunta Munalle. Siihen ei kuitenkaan osuuskunnassa suostuttu, vaan munia haluttiin myydä sinne, mistä saatiin paras hinta. Tästä alkoi vuosia kestänyt keskustelu Vientikunta Munan kanssa. Sotien jälkeen v.1949 Vientikunta Muna lähestyi osuuskuntaa kirjelmällä, jossa esitettiin sitoumusta vähintään 60% osuuden keskittämisestä Vientikunta Munalle. Kokous päätti, että munia voidaan myydä Vientikunta Munaan silloin kun ”hintasuhteet myöten antavat”, kuten on tehty kuluvana vuonna. Vuonna 1955 Vientikunta Muna esitti jäsenkeräystä Makkarkosken munanmyyntiosuuskunnan alueella olevien tuottajien keskuudessa. Asiasta tehtiin jäsenkokouksessa selkeä päätös: Koska Makkarkosken munanmyyntiosuuskunta on Vientikunta Munan jäsen, ei jäsenkeräystä toimeenpanna tuottajien keskuudessa. Liikkeen toimintaa päätettiin jatkaa entisessä muodossa. Syyskuussa 1955 Vientikunta Munan edelleen painostaessa tehtiin päätös munakaupan uudelleen järjestämisestä siten, että Makkarkosken munanmyyntiosuuskunta ottaa lisää Vientikunnan osuuksia liikevaihdon perusteella. Toimintaa päätettiin jatkaa entiseen tapaan. Munien lähettäminen Vientikunta Munaan kuitenkin lisääntyi vähitellen ja kevätkokouksessa 1959 todettiin, että edellisenä vuonna kaikki munat toimitettiin Vientikunta Munaan.
Munanmyyntiosuuskunta jatkoi toimintaansa 1980-luvun alkupuolelle asti. Loppuaikoina toiminnan painopiste siirtyi Oripään Munalaan. Arvo Peltola jäi meijeristä eläkkeelle v. 1962, mutta sen jälkeen hän hoiti Munalaa vielä monta vuotta. Arvo Peltola kuoli huhtikuussa 1970, hänen isännöitsijän työtään jatkoi Aatos Mäkelä Munamyyntiosuuskunnan toiminnan loppuun asti.
Teksti Ulla Savolainen ja Hanna-Leena Kaihola Kuvat Ulla Savolaisen kokoelmasta
