PRAMILAN TILAN HISTORIA

Uotila 7_08-teksti Pramilan vanha asuinrakennus ja aitta enh väri osasuurennos_2

19 huhtikuun, 202112 syyskuun, 2025 ~ admin ~ Jätä kommentti

PRAMILAN VARHAISET VUOSISADAT (1400-1600 -luvut)

Pramilan aikaisin historia liittyy aatelisten hallitsemaan Yläneen Vanhankartanon historiaan. Vanhin maininta Pramilasta on 1300-luvulta, jolloin miltei kaikki Yläneen maa-alueet kuuluivat Yläneen Vanhaankartanoon. Kartanon tiloja joutui esim. perinnönjaoissa myös muille aatelissuvuille. Muun muassa 1450-luvulla Birgitta Klauntytär sai perintöosuudekseen kartanosta Pramilan ja Keihäskosken tilat.

Asutusta Pramilassa lienee ollut jo kivikaudella, koska alueelta on löydetty kivikautisena esinelöytönä ns. poikkikirves.
Tila oli kartanon rälssitila, missä lampuodit viljelivät määrättyä sopimusta vastaan. Lampuotitilat olivat joko kruunun, kirkon tai rälssin (kartanoiden) vuokralle antamia kokonaisia tiloja asumista ja maanviljelyä varten peltoineen ja niittyineen. Vuokramies eli lampuoti viljeli tilaa, mutta ei ollut tilan omistaja. Kartanoiden työvoimantarve tyydytettiin 1600-luvulle saakka pääosin lampuodeilla. Sen jälkeen lampuodit korvattiin usein torppareilla. Pramilassa oli lampuoteja aina 1800- luvun puoliväliin asti. Pramila oli puolen manttaalin tila. Manttaali oli Ruotsin valtakunnassa käytetty veroyksikkö, jonka pohjalta laskettiin maatilojen verotus..
Pramilan lampuoteja tunnetaan jo 1500-luvulta alkaen;

1556 Matts Olsson
1563 Sigfried Mattsson
1610 Sigfrid Thomasson
1616-1645 Michel Järansson
1646-1681 Mårten Mårtensson
1682-1686 Erich Mårtensson Pramila (Mårtenin poika)
1688-1709 Henrich Mårtensson Pramila
Henrich Mårtensson (s. 1662, k. 1736) oli kirkon kuudennusmies. Perhekuntaan kuuluivat vaimo, Walborg Mattsdotter (s. 1695, k. 1736) sekä heidän kuusitoista lastaan, joista kolme kuoli lapsena. Aulikki Ylönen (Pöytyän, Yläneen ja Oripään historia, 1969) kertoo: Kuudennusmiehen ainoa etu oli ilmainen hautapaikka kirkon lattian alla. Kun Henrich Mårtensson haudattiin Yläneellä vuonna 1736 soitettiin ilmaiseksi myös nelinkertaiset kuolinkellot ja paarivaatetta käyttäen hänet kannettiin kirkkoon. Edelleen löytyy maininta: Talvikäräjillä, vuonna 1696: Henrich Mårtensson valittiin kuudennusmieheksi. Henrich ei tainnut oikein tajuta sitä arvoasemaa, minkä oli saavuttanut. Istuttuaan vuoden 1696-1697 käräjät, hän jätti seuraavana vuonna omavaltaisesti tulematta, joten Yläne jäi ilman käräjäedustajaansa noin vuoden ajaksi. Keväällä 1699 hänen tilalleen nimitettiin Yrjänä Fransinpoika Keihäskoskelta.

Vuosina 1695-1697 olivat suuret kuolonvuodet, joiden sanotaan olleen kaikkein raskaimpia aikoja, mitä Suomen kansa sotia lukuun ottamatta on koskaan kokenut. Olisikovatko edellä mainitut vaikeat ajat vaikuttaneet Herichin päätökseen olla osallistumatta kirkolliskokoukseen? Myös yksi Mårtenssonin lapsista kuoli vuonna 1696. Vuosina 1696-1697 Yläneellä kuoli kaikkiaan 189 henkilöä.

Pramilan viimeisin lampuoti oli Gustaf Michelsson (s.1819 k.1887) vuoteen 1861, jolloin Gustaf muutti Pöytyän Karhunojalle Ali-Simolaan..

1. Kustaa Pramilan huutokauppa ilm korj suur

Pramilan viimeisen lampuodin, Kustaa Pramilan lehti-ilmoitus, hänen muuttaessaan Pramilasta Pöytyän Karhunojan Ali-Simolaan vuonna 1861. Lampuotien aikana kynnettiin härkiä apuna käyttäen, mutta hevosiakin talossa oli, kuten huutokauppailmoituksesta selviää. Uudet omistajat, Lundénit ostivat todennäköisesti lampuodin huutokaupasta karjaa, hevosia, ym.

PRAMILA LAMPUOTIEN ISÄNNÖIMÄNÄ 1700-LUVULLA

Usko Uotilan tarinaa 1700-luvun elämästä Pramilassa

Pramilan seuraavat isännät eli lampuodit olivatkin Henrich Mårtenssonin jälkeläisiä. Aatelisherrojen omistamaan, mutta lampuoti eli vuokramies Simon viljelemään taloon syntyi poikalapsi Henric vuonna 1730. Isonvihan kauhut olivat takanapäin, mikäli niitä Länsi-Suomessa oli juuri ollutkaan. Edessä oli Suomen viimeinen vuosisata Ruotsin alaisuudessa. Itä-Suomessa käytiin vielä sotia, mutta täällä oli rauhallisempaa eikä varsinaisia nälkävuosiakaan koettu. Ruotusotamiehet, niin Pramilan ja Tourulan Spanski, kuin Keihäskosken Paimenenmäen sotamieskin saivat keskittyä torpissaan rauhan töihin.
Pramilan Henric kasvoi ja varttui ja kiinnostui tytöistä. Tuskin siinä puhemiehiä tarvittiin, kun rajanaapurin, Keihäskosken Prusilan saman ikäinen tytär, Lisa Thomasdotter, perheen kesken varmasti vain Liisa, löytyi aviokumppaniksi. Naapurusten sukulaisuus toi varmasti etuja. Vaativia töitä voitiin tehdä yhdessä, lainata härkiä ja ajokaluja, elotalkoista ja rakennuspuuhista puhumattakaan. Kylän yhteispuuhin jonkinnäköinen tiekin valmistui Yläneen kirkolle.
Nuorelleparille syntyi välillä 1761-1775 yhteensä seitsemän lasta, kuusi tyttöä ja niiden keskelle Mikko poika. Itse asiassa yksi lapsi enemmänkin, mutta ihan pienenä kuollut Elisabeth sai samannimisen sisaren parin vuoden päästä. Koko lista siis suomalaisittain Maria, Valpuri, Mikko, Elisa, Kristiina, Anna ja Regina. On siinä ollut eloa ja vilinää jokivarressa ja kotimetsässä, kun tytöt ovat käpylehmillään ja hakohärjillään leikkineet tai päässeet uimaan kesäkuumalla saunalahden rantaan.

Lampuodit olivat vuokramiehiä. Tilan omistivat aatelisherrat, jotka niissä harvoin kävivätkään. Ne olivat perua sotilasansioista ja ystävyydestä kuninkaaseen. Suuri etu Pramilan omistajille oli se, että talo oli verovapaa rälssi, näin omistaja sai nauttia koko vuokran. Se perustui suulliseen sopimukseen ja tuppasi kasvamaan aatelisherran velkaantuessa. Lainaan suoraan Aulikki Ylösen historiakirjaa: Pramilan vuokra v. 1769 oli vuodessa kaksi tynnyriä rukiita, yksi tynnyri ohraa, yksi kauraa, leiviskä voita, neljä naulaa pellavalankaa, aami heiniä, 40 munaa, kuusi kanaa, 20 päivätyötä, yksi kaupunkimatka, 200 kerppua haavan lehdeksiä, kaksi syltää koivuhalkoja, ja kuorma honkatukkeja. Teuraseläimiä, tuohia, tervaa ja muita metsäntuotteita ei saanut myydä ennen kuin oli tarjonnut niitä kartanoon. Melkoinen lista! (Tynnyri on 165 litraa, leiviskä 8,5 kg, naula 2 kg ja aami ¼ kuormaa.)
Omat veronsa keräsi myös kirkko. Muistettakoon, että Yläneen uusi kirkko valmistui 1782. Sinne piti taloista viedä erilaista puutavaraa manttaalin mukaan. Kirkon penkit sitten jaettiin arvojärjestyksessä edestäpäin. Jossain päin Suomea aatelisherrat tappelivat miekoilla kirkossa, kumpi pääsi etupenkkiin.

Tuon vuokrarasitteen kokoon saaminen ei tainnut Pramilan kohdalla olla kuitenkaan ylivoimaista, koska samanaikaisesti ilmeisesti rakennettiin aittoja, karjasuojia ja jopa suuri asuinrakennus. Pramilan etuna oli runsaat metsävarat. Esim. tervaa on poltettu ainakin kahdessa kohtaa jokivarren törmässä. Joki on myös tarjonnut kalastusmahdollisuutta ja jopa vesimyllyn rakentamisen. Jokivarren pellot ovat myös olleet vähemmän arkoja hallalle. Metsästykselläkin on voitu elämistä parantaa. Kun jokivarren peltoja oli pitkälti, mutta kapealti, oli toisaalta viljelytyöt hankalia. Lyhyitä vinopäisiä sarkoja oli vaikka millä mitalla. Myöhemmin pöytyäläiset sukulaiset sanoivatkin: Pramila on paska talo, jollei siellä härkä ole joessa, niin se on metsässä.

Jos oli äiti löytynyt läheltä, samaa ei enää voitu sanoa tyttärien aviopuolisoista. Haluttuja olivat Pramilan tyttäret, koskapa kaikki naitiin vähän yli parikymppisinä. Häitä saatiin pitää vuosien 1788-1801 välillä peräti kuudet. Maria meni Heinijoen Jaakkolan rusthollarin pojalle, Valpuri Kärrilään lampuodille, Elisa Säkylään maajussi Johanille. Kristiinan sulhanen oli myös Matti, rusthollarin poika, Annan taas rusthollari Jaakko. Nuorin sisar Regina meni kaikkein kauemmas Vampulan Hanhikosken talonpojalle. Kun peräti neljä tytöistä avioitui Heinijoelle, täytyy selityksenä olla sikäläisen puhemiehen aktiivisuus. Tuskinpa ainakaan Valasrannalla silloin mitään kemuja pidettiin, niin sopivasti kuin se olisikin ollut puolivälissä kyliä.

PRAMILAN VANHAT RAKENNUKSET

Yläneenjoen varrella, Pramilan kylässä on oletettavasti ollut jonkinmoinen asumus jo keskiajalla, koska talo historiakirjoissa mainitaan. Kuvien osoittamassa muodossa rakennukset lienevät jo olleen 1700-luvun loppupuolella. Salme Uotilan mukaan Pramilassa oli hirsistä rakennettu harmaa suuri asuinrakennus, vinkkeli, jossa oli kulmittain pitkä tuparivi; iso tupa ja pirtti sekä niiden välissä porstuakamari. Rakennukset olivat suuret ja kylmät. Vanhat rakennukset on purettu 1930-luvulla. Savusauna-riihirakennus jäi paikoilleen vielä vuosiksi, kunnes sekin hävitettiin uuden ajan tieltä.

Uotila 6_07 teksti Pramilan vanhoja rakennuksia enh väri osasuur_2 — Pramilan vanhoja rakennuksia tien suunnasta kuvattuina. Pihalla oli navetta, talli, heinälato, riihi ja savusauna. Otsikkokuvassa joen puolelta katsottuna näkyy salirivi kuusine ikkunoineen ja kolme kamaria.

Joen toisella puolella on aitta, jonka sepäntekemään avainsommitelmaan on taottu vuosiluku 1771. Aitta on rakennettu sulkasalvosnurkalla. Vanhoista rakennuksista on jäljellä ainoastaan tämä aitta. Pramilan lampuotina oli tuolloin Simon Henrichsson (s. 1702, k. 1774), joka oli todennäköisesti aitan rakennuttaja. Sään runtelema aitta pelastettiin vuona 2013.

Sään runtelema aitta pelastettiin vuonna 2013.

PRAMILAN OMISTAJIA 1800-LUVULLA

Yläneen kartanon Lybeckerin suvun perilliset myivät vuonna 1807 Uudenkartanon alueen majuri Isac Sahlbergille, mihin kauppaan liittyi myös Tourulan kartano, Pramilan yksinäistalo ja Keihäskosken Lalli ja Rekola.
Syksyllä vuonna 1811 Pöytyän pappi, teologian tohtori Johan Sundwall osti langoltaan Majuri Isaac Sahlbergiltä Tourulasta Liisalan ja Pellon rälssitilat, Keihäskoskelta Lallin ja Rekolan sekä Pramilan. Tuomola Yläneen kirkonkylästä kuului myös kauppaan. Sundwallin vaimo Hedvig oli Isac Sahlbergin sisar, mikä lienee vaikuttanut kauppaan.
Kolmetoista vuotta myöhemmin Sundwall halusi perustaa Tourulaan lasitehtaan, mutta papin palkka ei siihen riittänyt. Niinpä hän neuvotteli Porissa vaikuttaneen kauppaneuvos Ascholinin kanssa lainasta, minä hän saikin. Lainasumma oli 17280 hopearuplaa ja lainan vakuudeksi Sundwall kiinnitti Liisalan, Pellon ja Pramilan.
Seuraavana kesänä Sundwall sairastuikin vakavasti ja hän kuoli samana vuonna joulupäivänä. Seuraavana keväänä pesänselvityksessä todettiin pesä varattomaksi. Sitä seuranneessa konkurssihuutokaupassa vuonna 1827 Sundwallin poika, hovioikeuden neuvos Carl Gustaf huusi itselleen Pellon ja Liisalan. Pramila jäi vielä konkurssipesään Pöytyän ”kansliiseen”, kuin myös Lalli ja Rekola sekä Tuomola Kirkonkylästä.

PRAMILAN NYKYINEN OMISTAJASUKU

Ylijoen talon isäntä Johan Ylijoki Pöytyältä kiinnostui Pramilan tilasta ja osti sen konkurssipesästä vuonna 1843. Johan Ylijoen puoliso oli Anna-Liisa (o.s. Siikarla). He viljelivät Ylijoen tilaa Pöytyän Karhunojalla. Heillä oli yksi elossa oleva lapsi, Juha Ylijoki, joka oli syntynyt vuonna 1840. Isä Johan kuitenkin kuoli toukokuussa vuonna 1849, jolloin Pramilan tila siirtyi Anna-Liisan omistukseen.
Anna-Liisa, s. 1817, joka oli Marttilan Siikarlan rusthollista, vihittiin toiseen avioliittoon Johan Andreas Lundénin kanssa vuoden kuluttua isännän kuolemasta. Heille syntyi kolme lasta, joista kaksi jäi eloon: Eufemia (s. 1851) ja Anna Elisabeth (s. 1858).
Johan Andreas Lundén oli jahtivouti, hattumaakari Henrich Lundénin nuorin lapsi. Henrich oli muuttanut Ruotsista Suomeen 1700-luvun loppupuolella. Johan Andreas hallitsi ruotsin kielen ja kirjallisesti hän oli taitava asiakirjoja laatimaan.

7.Pramilan mamma korj_2poisto MV — *Anna-Liisa eli Pramilan mamma ja tyttärenpoikansa Teuvo Uotila kuvattuna v. 1904 Teuvon Olga-sisaren häissä.*

Nyt Anna-Liisa ja Johan Andreas omistivat yhdessä Pramilan tilan. Johan Ylijoen (Anna-Liisan poika edellisestä avioliitosta) ollessa 21- vuotias, hän jäi Ylijoen talon isännäksi vuonna 1861. Samana vuonna Pramilasta poistui viimeinen lampuoti, Gustaf Michelsson, ja Lundénin perhe muutti Pöytyän Karhunojalta Pramilaan.
Yhdeksän vuoden kuluttua vanhin tytär Eufemia vihittiin Loimaan Kurittulaan Juho Fredrik Tuomolan vaimoksi. Seuraavana vuonna 1871 Johan Andreas Lundén kuoli sulkutautiin, ehdittyään olla vain kymmenen vuotta Pramilan isäntänä.

Anna-Liisan ja Andreas Lundénin aikana Pramilassa oli lehmiä, lampaita ja kanoja. Hevosella tehtiin peltotyöt. Puolison kuoltua Anna-Liisa, Pramilan mamma, jäi taloon ja kerrotaan hänen aikanaan rakennusten kovasti rapistuneen.
Pramilan mammasta on lukuisia tarinoita. Kerrotaan, että mamman ollessa jo leskenä tupa oli talven tullen viileä ja vanha mummu viluinen. Joku kylänmies oli poikennut taloon, astunut tupaan, mutta mammaa ei näkynyt eikä kuulunut. Kunnes yht´äkkiä tuvan leivinuunin luukku aukesi, mamma kömpi sieltä takaperin ulos ja sanoi tullessaan: ”Olin vähän lämmittelemässä.”

Nuorin tyttäristä Anna Elisabet oli kotona Pramilassa äidin ilona, kunnes tupaan tuli puhemies mukanaan Samuel Alfred Uotila Oripäästä. Anna Elisabet oli vielä kovin nuori, 18-vuotias. Kerrotaan Samuel Alfredin jo kauan katselleen Anna Elisabetia ja odottaneen, koska tytär kasvaisi sen verran, että hän uskaltaa mennä kosimaan. Kerrotaan myös, että kosijoiden lähdettyä Anna Elisabet pyysi leskiäitiänsä ”Menkää te!” Anna Elisabet ja Samuel Alfred vihittiin vuonna 1877.

Anna Elisabet ja Samuel Alfred Uotila viljelivät Pramilaa Oripäästä käsin, Samuel oli saanut lainhuudon Pramilaan vuonna 1879. Pramilassa oli tuohon aikaan apuna myös ”Vampulan Manta”, ”Pikku-Manti” sekä Liinojan Kalle. Anna-Lindström hoiti karjaa. Joskus saatiin peltotöihin avuksi muitakin kylän miehiä. Anna Elisabet kävi usein äitiänsä tervehtimässä ja samalla huolehti töiden sujumisesta Pramilassa. Pramilan mamma Anna-Liisa eli elämänsä loppuun asti Pramilassa ja kuoli 95-vuotiaana 21.3.1912.
Oripäässä Anna Elisabet ja Samuel Alfred Uotila saivat neljätoista lasta, joista elämään jäi kahdeksan. Lapsista kolmanneksi vanhimmasta, Oskar Teodor (Teuvo) Uotilasta, tuli Pramilan isäntä vuonna 1929. Samuel Alfred Uotila kuoli 2.2.1920.

Anna Elisabeth ja Samuel Uotila korj_1 TO1-1

Anna Elisabet ja Samuel Alfred Uotila 1870-luvun lopulla ja oikealla Anna Elisabeth kuvattuna 1890-luvun alussa poikansa Teuvon kanssa.

Pramila, Rno 1:2 a, käsitti kaikkiaan 421 hehtaarin alueen, josta peltoa oli 23 hehtaaria, niittyjä ja viljelykelvotonta suota noin 73 hehtaaria sekä metsää 324 hehtaaria. Samuel Alfred Uotilan jälkeen käynnistettiin omaisuuden jako perikunnan kesken. Perinnön jaossa muun muassa Pramila jaettiin kaikkien kahdeksan lapsen kesken. Lopullinen lohkomiskirja on päivätty 22.10.1929. Tässä jaossa Teuvo Uotila sai Pramilan ja hänelle muodostui 53 hehtaarin suuruinen ala, missä oli peltoa noin 23 hehtaaria ja metsää 30 hehtaaria. Pramilan peltoihin kuuluu mm. Hautausmaa-niminen pelto, aittapellon takana kallioiden välissä oleva hiekkainen alue. Tästä alueesta historia olettaa sitä käytetyn hautausmaana eläimille. Peltoa muokatessa ei tähän päivään mennessä ole tästä viitteitä tai todistuskappaleita löytynyt. Muut sisarukset saivat etupäässä metsäalueita, niittyjä ja suota. Sisaruksista vanhimman, Olga Vanhakylän, saama Kulju-tila päätyi lopulta vuonna 1945 siirtolaisia asutettaessa karjalaisväestölle.

TEUVO JA LEMPI UOTILA

Oscar Theodor (Teuvo) Uotila opiskeli Hämeenlinnan lyseossa mm. latinaa ja venäjää. Siihen aikaan varsinainen ylioppilastutkinto piti suorittaa Helsingissä. Teuvon luokalta tuli 20 ylioppilasta, joista oli 8 tyttöä. Teuvo opiskeli myöhemmin mm. sukukansojen kieliä ja historiaa sekä osallistui innolla fennomaaniseen ylioppilaselämään. Loppututkinto jäi kesken, mutta silti häntä kutsuttiin maisteriksi. Teuvo oli runoilija, puheiden pitäjä ja kirjailija. Häntä pyydettiin lukuisiin eri tilaisuuksiin puhumaan.

10. Teuvo ja Tyttö kor väri — *Teuvo vietiin hevoskyydillä Oripäästä Auran asemalle, mistä hän jatkoi junalla opiskelupaikkakunnalleen Hämeenlinnaan. Kuva on vuodelta 1903.*

12. Lempi korj — *Lempi o.s. Lindström ja Theodor eli Teuvo Uotila*
.

11. Teuvo korj — *Lempi o.s. Lindström ja Theodor eli Teuvo Uotila*
.

Oskar Theodor (Teuvo) Uotila (s.1884, k.1947) vihittiin vuonna 1924 Tourulan kartanon sepän tyttären Lempi Matilda Lindströmin (s. 1900, k.1980) kanssa. He olivat Pramilan uusi isäntäpari vuodesta 1929 alkaen. Uotilan perheeseen syntyi neljä lasta: Ulpu, Salme, Salama ja Usko.

13. Pramilan vanha pirtti 1935_korj (Tuija) — *Kuva Pramilan vanhasta pirtistä vuonna 1935, Vasemmalla Teuvo, Salama, Lempi Usko sylissöön sekä Ulpu ja Salme,*

Usko muistelee elämää lapsuuskodissaan

.Pramilassa, synnyinkodissani, oli tietysti ollut navetta jo vuosisatoja. Oli myös talli hevosille ja härjille ja monenlaisia muita karjarakennuksia. 1930-luvulle tultaessa ne vain olivat tulleet tiensä päähän. Onneksi ehdittiin valokuvakin napata, jota nyt naureskellen katselemme. Uudet omistajat, isäni Teuvo ja äitini Lempi sinnittelivät aluksi vanhoissa rakennuksissa, mutta varmaan he heti myös suunnittelivat uusia ajanmukaisia tiloja. Äitini sisko Anna oli ollut Pramilassa pikkutytöstä asti ja hänestä oli tuleva talon karjanhoidon sielu vuosikymmeniksi. Perheeseen alkoi syntyä pikkulapsia, ja ilmeisesti nuo vuodet olivat iloisia ja onnellisia kaikin puolin. Paljon valokuviakin noista vuosista on säilynyt.

15. Vanhat kuvat Pramilasta teksti korj — *Perhekuvat 1920- ja 30-lukujen vaihteesta.* *Äiti Lempi, Salme, Ulpu, Salama ja isä Teuvo joen rannalla sekä lapset Ulpu, Salme ja Teuvo. Oikealla Salama ja pikku-Usko v.1937.*
*Alla nuori Lempi-emäntä vanhan rivin rapuilla.*

14. Ulpu, Salme ja Salama korj — *Perhekuvat 1920- ja 30-lukujen vaihteesta.* *Äiti Lempi, Salme, Ulpu, Salama ja isä Teuvo joen rannalla sekä lapset Ulpu, Salme ja Teuvo. Oikealla Salama ja pikku-Usko v.1937.*
*Alla nuori Lempi-emäntä vanhan rivin rapuilla.*

TEuvo Uotila 60v_yhd — Uusi Aura 8.11.1944

Lempi-emännän vastuulle jäi paljon kodin, karjan ja viljelyksien hoitamista, Teuvon kiertäessä puhujamatkoillaan. Pramilassa oli Lempin aikana lehmiä toistakymmentä, lisäksi nuorta karjaa, kaksi tai kolme hevosta, sikoja sekä kanoja. Lempin ja Annan vanhetessa karjaa vähennettiin. Lopuksi oli lehmiä kymmenkunta vuoteen 1977, jolloin Anna muutti omaan taloonsa Tourulaan. Tämän jälkeen Salme piti vielä muutamaa lehmää ”aikansa kuluksi” vuoteen 1987.

Uusi navetta valmistui vuonna 1933 sekä uusi asuinrakennus vuonna 1935. Teuvon aikana ostettiin takaisin Pramilan entisiä maa-alueita: Toivio 1:2 i, joka oli 7 hehtaarin suuruinen peltoala sekä Haukkavuori 1:2 b, kooltaan 55 hehtaarin metsäpalsta.

Uotila 9_10 teksti Pramilan asuonrakennus rakennettu 1935 ja navetta 1930-luvulta enh grey_2 — *Uotilan pihapiiriä, jossa näkyy v. 1935 valmistunut uusi asuinrakennus ja uusi navetta.*, *joka valmistui v. 1933.*

Salme Uotila

21.Sairaanhoitaja — *Salme Uotila vastavalmistuneena sairaanhoitajana.*

Salme kävi Loimaan Yhteiskoulun, mistä hän kirjoitti ylioppilaaksi vuonna 1945. Kouluajat hän asui Loimaalla. Sen jälkeen hän opiskeli sairaanhoitajaksi Turun sairaanhoito-oppilaitoksessa ja myöhemmin jatkoi terveyssisareksi. Kansallinen rokotusohjelma tuberkuloosin vastustamiseksi aloitettiin Suomessa 1950-luvulla. Tähän urakkaan Salme osallistui kiertämällä rokottamassa aina Itä-Suomessa asti. Salme jatkoi opiskelua vielä sairaanhoidon opettajaksi ja hän oli mm. mukana Salon sairaanhoito-oppilaitoksen käynnistämisessä. Pääsääntöisesti Salme työskenteli Turussa.

Salme käytti kaiken vapaa-aikansa ja lomansa siten, että kiiruhti kotitilalle auttamaan äitiä ja Annaa lypsäen, hoitaen karjaa ja ahertaen heinätöissä ja puutarhassa. Eläkkeelle jäätyään Salme muutti vakituisesti Pramilaan asumaan toimien siellä emäntänä, hoitaen vanhenevan äitinsä sekä sairaan veljensä. Lempi-mummu kuoli vuonna 1980.

Pramilan Anna

22. Vanhat kuvat Pramilasta korj_1 — Kuva Pramilasta noin v. 1920. Vasemmalla Anna Elisabeth (Oripään Uotilasta), Anna Lindström, Vampulan Manta ja Pikku Manti. Takarivissä oripääläisiä työmiehiä: Liinojan Kalle ja Koskinen sekä kolmantena ”Ryssä”.

Tässä yhteydessä pitää mainita Lempin sisar Anna Lindström (1904-1984), joka oli jo pikkulikkana sanonut, että kun hän pääsee ripille, hän menee Pramilaan eläintenhoitajaksi. Tuon homman hän aloittikin vuonna 1917. Annan työrupeama kestikin 60 vuotta. Anna oli talossa töissä jo ennen kuin sisarensa Lempi tuli taloon emännäksi. Anna rakasti työtään ja lehmiään. Navetassa oli siistiä ja puhdasta. Anna oli myös hevosnainen. Jos tarve vaati, Anna lähti vaikka Oripäähän hevosen kanssa. Tarina kertoo, että aikoinaan, kun Oripään Uotilan emäntä Anna Elisabet tuli tiluksiaan katsomaan, hänen hevosensa kyllästyi odottamaan. Hevonen lähti omia menojaan takaisin kotiin Oripäähän – ilman ajuria. Pramilan Annan ei auttanut kuin lähteä emäntää kyyditsemään takaisin kotiinsa Pramilan hevosella.
Anna oli joskus pudonnut heinähäkin päältä ja loukannut selkänsä pahanpäiväisesti. Taisi hän silloin hetken oikaista selkänsä ja levätä, mutta säryistä huolimatta jatkoi töitänsä. Pikkuhiljaa Annan selkä painui kumarammaksi ja loppuelämänsä hän kulki koukkuselkäisenä. Anna vanheni ja voimat uupuivat. Edessä oli muutto Tourulaan Annan ja ”Lindströmin flikkain” yhteisesti omistamaan taloon vuonna 1977.

23.Lehmät navettaan korj_1 — *Iltalypsylle! Hoi, hoi!*

USKO JA EEVA KUUTAMOVILJELIJÖINÄ

Teuvo isän kuoltua Pramila oli kymmeniä vuosia Teuvo Uotilan perikunnan hoidossa. Sisarukset, Lempi-emäntä ja Anna, työskentelivät tilalla, apunaan mm. työmies Eino Rintala Tourulasta 1960 luvulla. Syksyiset leikkuupuinnit tehtiin vuokrakoneita ja -miestä käyttäen. Tekijöinä mm. Kallas Tuominen, Veikko Salo ja Toivo Pöllänen.
Pramilassa oli hevonen vielä 1960-luvulla, kunnes 60-luvun loppupuolella Usko osti Massey Ferguson 165:n. Se on vieläkin käytössä, mutta toimii voimakeskuksena esimerkiksi klappikoneessa. Niin – ja hevosta ei enää tarvittu.
Kaikki Pramilan pellot salaojitettiin 1970-luvun lopussa. Sydänojan vanhasta metsästä raivattiin uutta peltoa seitsemän hehtaaria 1980-luvulla.

28. Hevonen ja Usko heinässä.korj — *Usko ja Jaana haravoimassa.*

Usko, joka oli Uotilan perheen kuopus, opiskeli Turun Opettajakorkeakoulussa valmistuen vuonna 1959 kansakoulunopettajaksi. Siitä asti hän toimi Honkilahden Pietilän koulun johtajaopettajana eläkeikäänsä asti lukuun ottamatta paria vuotta, jolloin hän opiskeli Hämeenlinnan seminaarissa kansalaiskoulun opettajaksi ja sen jälkeen oli vuoden Laitilan kansalaiskoulussa opettajana.
Tuo kaksi vuotta oli muutoksen aikaa Uskolle. Honkilahtelaiset vieläkin muistelevat, että kun Usko lähti kahden vuoden opiskeluvapaalle poikamiehenä, niin takaisin palatessaan hänellä oli vaimo ja lapsi kainalossaan.
Uskon perhe asui Pietilän koululla opettaja-asuntolassa, mistä Usko kiiruhti koulusta päästyään Euraan kunnanhallituksen tai valtuuston kokouksiin. Sieltä hän jatkoi Yläneelle Pramilaan huolehtimaan tarvitsiko Lempi-mummu ja Anna-täti apua. Näin tuli useasti viikon aikana Pyhäjärvi kierrettyä.

27. Viljanlajittelua korj — Viljanlajittelua Uotilan malliin 1970-luvulla. Oikealla Eeva, joka oli vakituinen äestäjä ja traktorinainen, kunnes Antti-poika ylettyi traktorin polkimille. Alla kahvitauko heinäpellolla ja oikealla Pramilan viimeinen heinäpelto v. 1987.

31. EU ja Fergu korj — Viljanlajittelua Uotilan malliin 1970-luvulla. Oikealla Eeva, joka oli vakituinen äestäjä ja traktorinainen, kunnes Antti-poika ylettyi traktorin polkimille. Alla kahvitauko heinäpellolla ja oikealla Pramilan viimeinen heinäpelto v. 1987.

ANTTI JA HENNA – VUOHITILALLISET

Antilla oli lapsesta asti kiinnostusta ryhtyä maajussiksi. Hän sai lainhuudon Pramilaan 10.12.1993. Käytyään Porin teknillisen ammattikoulun ja valmistuttuaan sähköteknikoksi, hän muutti lapsuuskodistaan Pramilaan. Tässä yhteydessä pihapiiriin rakennettiin ”Ylämökki” kellarinmäkeen, mihin Salme ja Veli Salama muuttivat uuden isännän jäädessä vakituisesti Pramilaan.

34. Antti ja Henna korj — *Antti ja Henna vuohia hoitamassa*..

Antin puoliso Henna löytyi naapurikylästä. He saivat kolme tytärtä. Henna huolehti, että jokaisella vuohella ja lehmällä oli oma nimensä ja numeronsa – EU:n vaatimuksesta tietenkin. Käyräsarviset pukit ja jättiläismäiset sonnit saivat Hennan taholta hyvän huolenpidon. Tilalla oli viisitoista vuotta yli 200 vuohta. Maito toimitettiin Kolatun Juustolaan Somerolle ja myöhemmin Juustoportti Jalasjärveltä haki maidon pari kertaa viikossa. Vuohien pito loppui vuonna 2013. Nyt tilalla on ollut ylämaankarjaa vuodesta 2008.
Pihapiiri on Antin isännöinnin aikana muuttunut. Antti rakensi mm. kone- ja rehusuojan, vuohinavetan ja päärakennuksen lisäsiiven.

Tilalla on ollut vuohien tulosta lähtien paimenkoiria. Australiankelpiet Kelju, Moona ja Martta ovat aikanaan pitäneet lauman koossa ja tuoneet lauman välittömästi takaisin laitumelle, jos ne ovat yrittäneet karata naapuriin, vaikka Koivulan puutarhaan. Keljua ei enää ole, paitsi muistoissamme.
Antin perheellä on yksi yhteinen harrastus ylitse muiden: jalkapallo. Viikoittain nuoria urheilijoita kuljetetaan milloin harjoituksiin, milloin turnauksiin ja peleihin ympäri Varsinais-Suomea. Tällä hetkellä Emilia on Raision lukiossa ja pelaa jalkapalloa Raision Futiksessa, Lotta pelaa EuPan joukkueessa Eurassa, mitä joukkuetta myös isä-Antti valmentaa. Anni puolestaan käy Huittisten joukkueessa harjoituksissa ja peleissä. Lotta ja Anni opiskelevat vielä Yläneen Yhtenäiskoulussa.

36. Higlanderin karjaa Pramilassa v 2018

PRAMILAN TORPAT

Töykkälän torppa sijaitsi Pramilan kuivurin takana ja vielä 1960-luvulla maastossa oli havaittavissa torpan kivijalan ja tulisijan jäännöksiä. Sieltä on löytynyt myös Tourulan lasin vihertäviä lasinpalasia ja muuta alustaan heitettyä rikkinäistä talousastiaa. Lähimaastosta erottuu vieläkin mahdollisia pieniä peltoalueita.
Töykkälä mainitaan 1820-luvun alusta alkaen. Ensimmäinen torppari oli Henrik Mickkelsson, s. 1787, vaimonsa Liisan ja kahden lapsensa kanssa. Vuonna 1832 tuli Oripäästä torppariksi Henrik Mattsson, s. 1805. Hänellä ja Anna-vaimolla oli poika Henrik. 1840-luvun puolivälissä Töykkälä sai uuden torpparin, Johan Henrikssonin, s. 1818. Hänellä ja Eva-vaimolla oli viisi lasta: Maijastina, Johan, Gustaf ja kaksoset Mina ja Anders. He viipyivät 1860-luvun alkuun, jolloin Töykkälässä aloitti torpparina Isak Mattsson perheineen ja viipyi vain neljä vuotta. Töykkälän viimeinen torppari Johan Steffan Samuelsson, s. 1839, tuli Säkylästä vaimonsa Henrikan ja kahden tyttären kanssa vuonna 1866. Heistä on tietoja Töykkälässä 1870-luvun loppupuolelle asti.

Pramilan toiseksi torpaksi mainitaan Takamaan torppa, jonka sijainniksi oletetaan nykyinen Höyhenrahka. Siellä asukkaana oli 1870-luvulta alkaen 1890-luvulle asti torpparin leski Maria Johansdotter, joka tuli Oripäästä. 1870-luvulla torpassa asui myös renkinä leski Mikko Juhanpoika Santala, s. 1838 kahden poikansa Henrikin ja Hemmingin kanssa.

Teksti: Eeva ja Usko Uotila
Kuvat: Uotilan suvun kuvakokoelma
Lähteet: Uotilan suvun arkistot ja Hannu Perämäen kokoamat tiedot

PRAMILAN NAVETAN RAKENTAMINEN

16 huhtikuun, 2021 ~ admin ~ Jätä kommentti

Teuvo ja Lempi Uotilan isännöidessä Pramilan tilaa, ensimmäiseksi päätettiin rakentaa uusi navetta 1930-luvulla. 1700-luvun asuinrakennus sai kelvata. Sen muutamissa kammareissa voi vielä asua, ja olihan se kauniilla paikalla aivan jokivarressa. Navetan tekoon Teuvo valmistautui huolellisesti. Olen löytänyt muutamia piirustuksia ja monenlaisia laskelmia mitoista mutta myös markoista. Ilmeisesti jonkunlaisia konsultteja jo siihen aikaan oli olemassa isäntiä neuvomassa. Tourulassa toimi pienviljelijäin yhdistyskin aktiivisesti ja Pellervo-lehti jakoi valistusta. Toki talojen navetat siihen aikaan olivat varsin kirjavia. Kartanoissa ja ökytaloissa saattoi olla vanhoja suuria kivinavetoita ja torpissa parin lehmän puisia karjasuojia. Vasta hiljattain oli ymmärretty, että karjanpidon tärkein tuote ei ollutkaan lanta vaan maito. Niittyjen ja rantojen luonnonheinän tilalle opittiin myös vähitellen viljelemään peltoheinää apilaa ja timoteitä. Kirnut ja separaattorit saivat jäädä ja uusia meijereitä rakennettiin osuustoimintaperiaatteella.

Uotila 8_09 Pramilan navetta rakennettu 1930-luvulla enh väri2

Meillä päädyttiin tiilinavettaan, jossa kymmenen lehmän lisäksi olisi erilliset sikala, kanala, talli ja maidon käsittelytilat. Rakentaminen oli etupäässä miesvoimin tapahtuvaa aika rankkaakin työtä. Onneksi työvoimaa, kokenuttakin sellaista, oli hyvin saatavissa ja palkkataso varsin maltillinen. En tarkkaan tiedä ketkä kaikki navettatyömaalla ahersivat, mutta siihen aikaan oli tapana pyytää töihin väkeä sieltä, missä sitä sattui olemaan. Omia vakituisia renkejäkään en tiedä talossa olleen tai ne vaihtelivat eri vuosina. Rakentamiseen oli valmistauduttu ajamalla Moijosista santaa hevosilla ainakin parina talvena. Puita oli myös ajettu ja veistetty parruja, eri mittaisia eri tarkoituksiin. En tiedä missä varsinainen lautatavara oli sahattu, mutta sirkkeleitä oli kyllä eri puolilla, mm. Tourulassa. Varmaan monenlaista joutui ostamaankin, ikkunat, paneelilaudat, naulat, ovet jne. Varsinaisen muurausurakan teki äidin sukulaismies Koskihuhdan Jussi Nestori-poikansa kanssa. Jussi oli tunnettu Jehovan todistajana ja joku väitti hänen osaavan Raamatun ulkoa.

Salme-siskoni, joka silloin oli alle kymmenvuotias, muistaa tiililetkoja olleen kuivumassa rivissä maantielle asti. Aikamoinen myllerrys tontilla kuulemma sinä kesänä vallitsi. Salaojia tarvitsi kaivaa rakennuksen paikalle ja Männistön Oiva kertoi myöhemmin, että jotkut olivat kaivaneet ojat niin ettei vesi mennytkään jokeen, niin kuin kuuluisi, vaan pyrki tielle päin maaston mukaan. No, Oiva oli saanut työkseen toisten tekemän ojan syventämisen. Rakennuksen alle oli suunniteltu suuri pyöreä virtsakaivo. Kun sitä kaivettiin, sinne ilmestyi yllättäen vesisuoni, josta tuli kirkasta vettä niin että olisi kaivon saanut. Yllätykset ovat aina kuuluneet rakentamiseen.

Saman katon alle sijoitettiin kaikki toiminta karjan kanssa. Varmaan se olikin järkevää ja työtä ja askelia säästävää. Rakennuksesta vain tuli tällä tavoin suuri ja ikkunoita ja ovia tuli paljon eri seinämille. Ulkoseinissä oli kaksinkertainen muuraus ja ilmaväli lämpöeristeenä. Lähinnä asuinrakennusta olevassa nurkassa olivat rinnakkain maitohuone ja karjakeittiö. Niissä ja niiden takana olevassa sikalassa oli myös betoninen välikatto. Muussa rakennuksessa se oli puinen. Maitohuoneessa oli suuri vesisäiliö ja kaksi pienempää maidon jäähdytysallasta. Karjakeittiö oli koko navetan sydän. Sieltä johti ovi navettaan, sikalaan sekä parvelle, jonne piti mennä pitkiä portaita myöten. Siinä oli myös savupiipun kylkeen muurattu suuri vesipata, jonka alla tilava tulipesä. Sen peltistä suuluukkua ei kauan siedetty, koska isossa pesässä oli hyvä polttaa pitkiä halkoja jopa lampaiden kaluamia kerppoja. Karjakeittiössä sijaitsi vielä maitohuoneesta tulevan veden jakeluallas, jossa uimuri eli säätäjä huolehti edelleen navettaan ja talliin menevän veden korkeudesta. Putket sinne oli upotettu lattian betonin sisään.

Isossa navettaosastossa oli sitten kymmenen lehmän pöytä keskellä poikittain ja reunoilla karsinoita vasikoille. Isoimmasta karsinasta tehtiin myöhemmin paikka kahdelle lehmälle. Kahden ison pihalle aukeavan oven lisäksi oli kaksi kapeampaa sontaovea lantaruumaan, joka oli kolona Tourulan puoleisella seinällä. Sinne heitettiin lantakourusta tavarat pari kertaa päivässä. Virtsan oli tarkoitus valua omaa kapeaa putkeaan pitkin kusikaivoon, jonne se menikin, jos muisti kerran viikossa pitkällä oksalla puhdistaa putkea. Ihmeellisen sileäksi ja kestäväksi oli betonin pinta saatu, vaikka sitä päivittäin rasittivat väkevät aineet. Navetan pöytä oli niin suunniteltu, että pystyjen pälkkivipujen ollessa auki lehmät ulottuivat syömään ja kun ne suljettiin ei pöydältä päässyt mitään popsimaan. Jokaisen lehmän kohdalla pöydässä oli sileäpohjainen kaukalo, jonne voi kaataa nestemäistä tavaraa. Siitä juotiin tarkasti halutuin eines, jauhoinen juoma, jonka koostumus salli persoonallisen koostumuksen eri yksilöille. Pöydän yläpuolelle aukeni vintin luukku, josta karkearehu, heinät ja pahnat tiputettiin lehmien eteen.

Navetan ja tallin välissä oli kolmen komeron rivi, kahdesta aukeni ovi navettaan ja yhdestä sekä talliin että navettaan. Siitä pääsi siten myös kulkemaan läpi, ellei ollut kovasti alustepahnoja pudotettu tielle. Komeroihin oli luukut vintiltä ja niissä pidettiin tarpeen mukaan mm. jauhoja, juureksia tms. Yhteen tällaiseen pimeään komeroon minut uhattiin panna rangaistuksena pahoista töistä, ja taisin joskus siellä hetken viivähtääkin. Olen kuullut, että systeemi oli käytössä monessakin huushollissa. Mutta nyt talliin. Siellä oli kahden hevosen rinnakkaiset pilttuut ja yksi iso talli varsovalle tammalle tai sairastapauksia varten. Hevosilla oli lautalattia ja sonta paiskattiin omasta ovesta lantalaan. Hevoset piti juottaa ämpäreistä ja sitä varten tallissa oli iso allas, jonne putki toi vettä. Tämän säiliön kannella oli hyvä istuskella ja katsella isoja kilttejä elukoita, jotka jauhoivat leuoissaan purtavaa. Tallin ja sen eteisen lattiaan oli valettaessa painettu ruutumalliset pikku syvennykset. Tämä siksi, etteivät ne olisi olleet liian liukkaita. Talli oli rakennuksen pohjoisnurkalla ja siellä oli aina vähän kylmempää kuin navetassa, jota suuret lehmät lämmittivät. Joskus hevosten apekupit talvella jäätyivät. Talvella hevosille tehtiin niihin silpusta, vedestä ja jauhoista apetta. Se säästi heiniä ja oli hevosista haluttua.

Tallin edessä pihan puolella oli tallin vaja ja tallikamari. Tallin eteiseen johti isompi pariovi. Siitä hevosilla oli hyvä tila kopistella sisään valjaineen päivineen. Siitä voi myös tarvittaessa lykätä vaikka leveät rattaat sisälle. Jonain syksynä koko vaja oli täynnä lanttuja, milloin mitäkin tavaraa oli tallinvajassa säilössä. Hukkunutta kapinetta kannatti ensiksi etsiä juuri sieltä. Tallin vajasta meni ovi myös tallikamariin. Piirustuksissa se oli merkitty nimellä valjashuone. Siellä oli myös tulisija, pyöreä peltiuuni. Siellä oli myös asuinrakennusta myöhemmin tehtäessä keitetty ruokaa ja asuttukin väliaikaisesti. Tämä pieni kamari pysyi siistinä, kun sinne eivät elukat päässeet. Myöhemmin se oli mm. vuohiajan maitohuoneena ja Ylämaan karjan lihojen pakkasvarastona. Tallin eteisestä johtivat vielä portaat ullakolle, sinne oli hevosten heiniä pudottamaan mennessä kiivettävä luukusta, joka talvisin pidettiin muutoin kiinni. Kun navetta oli aika lähellä asuinriviä ja tie kulki ihan sen edestä, täytyi koko etupihaa hoitaa vähän karjan ehdoilla. Se tarkoitti tielle tipahtaneiden lantakasojen hoitamista pois näkösältä.

Navetta oli aikanaan tosi valoisa. Isoja ikkuna-aukkoja oli 20. Kussakin oli kolme pystysuuntaista puitetta ja jokaisessa puitteessa kolme ruutua. Tästä tulee yhteensä 180 pikkuruutua, ja kun joka ikkunassa oli samat ruudut tuplana, löytyy siis kaikkiaan 360 pikku ruutua, n. 40 kertaa 30 cm. Jokaisen pikkuruudun joku oli leikannut, pannut paikoilleen ja levittänyt kittiä sen neljälle sivulle. Jouduin vuosien myötä joitakin paikkaamaan. Sikalan kosteudessa ne pyrkivät mätänemään. Joskus lensi lintu päin. Joskus saattoi muksujen kivi tai pallokin eksyä väärälle lentoradalle. Ei niitä silti koskaan päreillä paikattu. Joskus isännyyteni hyvinä vuosina otin ja uusin varsinaisen navettasalin ikkunat kokonaan. Honkilahden puuseppä sanoi, ettei näin komeita ikkunoita ole kaikilla pirteissäänkään.

Tuon ajan navetoissa ja sikaloissa puiset välikatot tahtoivat ammoniakkihöyryissä aika pian pehmetä ja lahota uusimiskuntoon. Isännät kyselivät toisiltaan: Jokos teillä on navetan välikatto uusittu? Tämä oli tietysti paljon puuta ja työtä vaativa hanke. Meillä sikalan katto oli betonia, mutta navetan iso katto uusittiin yhden kerran. Kattoparruja kannattamassa oli tosi pitkä ja vahva hirsi. Rintalan Eino oli meillä silloin renkinä ja yhdessä me valikoimme metsästä siihen sopivan männyn, ja minusta se oli talon metsien komein puu. Oripääläinen sirkkelimies sen sahasi kuten työmaan pienemmätkin niskat. Merkillinen oli tämäkin mies, ei montaa sormeakaan jäljellä ja silti vain valmista kaunista tavaraa tuli tukkikasasta kuin turkin hihasta. Hirsien päälle tuli parituumaiset lankut, väliin tervapaperi ja sitten tuumainen lautakerros. Rasitus oli melkoinen, kun vintille ajettiin hevosella ja talvisinkin jäähokit kavioissa vaan narskuivat.

Uusimaan jouduttiin myös vesikatto. Alun perin se oli tehty päreistä ja päreet tietenkin höylättyinä oman metsän männyistä. En nyt käy kuvailemaan tekotapaa, mutta lukija lienee nähnyt kuvia pärekaton naulaustalkoista. Vain mukana ollut tietää, mitä niissä tarkoittaa huuto “Riia nousee “. Vain parhailla aineilla ja kenties punamaalilla siveltynä pärekatto saatiin kestämään parikymmentä vuotta. Silloinkin se oli jo kuivunut tikkuiseksi ja reikäiseksi. Joku yritti pärekattoakin paikata, mutta tuloksena yleensä oli enempi reikiä. Vanha kuiva pärekatto oli erittäin valkeanvaarallinen ja pahimmilla tuulilla ei oikein uskallettu pesissä tulta pitää. No tiilet tulivat ja pelastivat tuohon aikaan pärekattojen uusimisen. Meillekin jäi tallin vintille iso kasa päreitä käyttämättä. Nyt ne ovat mainioita sytykkeitä. Päreistä jäi myös elämään sanonta. Jollakulla on päreitä kainalossa, mitä se sitten tarkoittaakin. Kattotiiliä tehtiin maakunnassa kahdenlaisia, isompia Oripään Saarikolla ja pienempiä Tourulan Lindgrenillä. Asuinrakennuksiin valittiin punaiset, mutta navetoissa ja ladoissa sai kelvata harmaa. Tiilikatto ei kipunoita pelännyt mutta sen harmina oli suuri paino. Heikosti tehdyt rakennukset painuivat tiilten ja lumen yhteispainosta vinoon. Sopii mennä katsomaan vaikkapa Tourulan kartanon vanhaa suurta suulia ns. Tappitorin mutkassa. Tiilet kestivät toki vuosikymmeniä, mutta rumiksi ja sammaleisiksi ne vähitellen muuttuivat. Muistan laskeneeni monenko traktorin verran painoa Pramilankin navetan katolla oli. Helpotus oli suuri, kun sitten taas kerran katto uusittiin teräspelliksi. Nyt katto oli keveä, ja sen teko sujui nopeasti. Halvin pelti oli galvanoitua ja kalleimmat moneen kertaan maalattuja. Lumi tulee niitten pinnalta lähes humahtaen alas, samoin kuin tietysti mies, joka uskaltautuu sinne kiipeämään.

Teksti: Usko K. Uotila
Kuva: Uotilan suvun kuvakokoelma

PRAMILAN VANHA AITTA

16 huhtikuun, 2021 ~ admin ~ Jätä kommentti

Usko Uotilan tarina vanhasta aitasta

Pramilan aitta Keihäskoskella, yksi alueen vanhimmista, sai kesällä 2013 uuden ehostuksen, tiilikaton ja sään suojaksi harmaan laudoituksen. 250-vuotiasta rakennusta ei sovi jättää oman onnensa nojaan, vaikkei sillä enää mitään varsinaista käyttöä ole, sanoo isäntä Antti Uotila ja uskoo, että arvokas rakennus säilyy taas ainakin yhden miespolven ajan.

Aitat ovatkin pisimpään säilyneitä puurakennuksia Varsinais-Suomessa. Toki ne on aikanaan tehty huolella valikoidusta puusta. Kun niissä lisäksi säilytettiin elämisen kannalta arvokkainta tuotetta, viljaa, on selvää, että katot pidettiin kunnossa. Hirsirakennusten pahimpana uhkana on polttava aurinko, joka pikkuhiljaa haperruttaa etelänpuoleisten seinien pintaa. Kovimmalla olivat ulkonevat nurkkahirsien päät. Pramilan aitan nurkkahirret ovat ns. sulkamallisia. Myöhemmin aittojen nurkkahirret muuttuivat suoriksi niin sanotuiksi ”kloppinurkiksi”, ja vielä myöhemmin opittiin salvomaan nurkat suoriksi.

Valtava määrä puutavaraa on käytetty Pramilankin aitan tekoon 1700-luvulla. Sekä lattia että katon ja välikaton rakenne on vieri viereen ladottua halkaistua hirren puolikasta. Kirves on ollut tärkein työkalu eikä sirkkelin jälkeä näy missään. Aitan paikaksi valikoitiin kuiva kumpare, ja jättimäiset alushirret pitivät rakennuksen alta auki ja ilmanvaihdon kunnossa.

Kovin käyttäjäystävällinen aittavanhus ei ollut. Säkki selässä oli kivuttava ensin yksipuiset portaat aitan lappeelle ja sitten keinoteltava itsensä sisään nelikulmaisesta korkeakynnyksellisestä ovesta. Jos vilja vietiin yläkertaan, oli vastassa vielä yläkerran portaat, joiden askelväli edellytti painonnostajan kuntoa. Viljakuskiksi valikoitiinkin puintipäivänä porukan kovakuntoisin mies. Ilmeisesti tämän aitan käyttövuosina riihestä tuodun viljan kanssa ei kiirettä tarvinnut pitää. Uutta tekniikkaa purkupuolella edustivat viljavarkaat, jotka ryömivät aitan alle, porasivat ohueen hirsien rajakohtaan reiän ja juoksuttivat siitä viljaa esim. pontikankeittotarpeiksi. Reikiin lyödyt tapit takasivat tempun onnistumisen toisenakin vuonna.

Aitan raudoitettu ovi on varmistettu kahdella lukolla, toinen itse ovessa ja toinen esilukkona rautaisen poikkipuomin päällä. Kun aitta oli toisella puolen jokea kuin talon muut rakennukset, kevättulva esti sen käytön väliaikaisesti. Kerran aitan avain tipahti hevosen rattailta sillalta jokeen ja aiheutti melkoisen haravointioperaation. Aikanaan samalla puolen jokea on sijainnut toinenkin pienempi aitta. Kun historian kirjat kertovat Pramilassa olleen myös vesimyllyn, lienee selvää, että jonkinlainen siltapato paikalla on myös sijainnut. Tulvat vaan tahtoivat viedä sen ajan myllyt mennessään.

Pramilan aitta on melko kookas ollakseen vain yhden tilan viljavarasto. Elinaikanaan se varmasti on nähnyt myös katovuosia, ellei peräti nälänhätää. Omalla tavallaan se on turvannut asujaimistonsa toimeentulon jo aikana, jolloin esimerkiksi pitäjien viljamakasiineja ei vielä ollut rakennettu. Olisi mielenkiintoista tietää, mikä tuon ajan riihikuivan rukiin arvoindeksi olisi EU:n aikakauden mittarissa. Minkäkokoisen viljakuorman saisi yhdellä hehdolla 1700-luvun ruista.

Leivän lisäksi aitta säilytti myös särpimen. Sinne vietiin kesäksi säilymään savusaunassa palvatut siankinkut ja suureen lihatiinuun suolaveteen käyttöä odottamaan sianlihakimpaleet. Eivätkä ne olleetkaan mitä tahansa laihoja rypsiporsaita, vaan satakiloisten sikojen läskin kimpaleita, oikeita kolesterolipommeja.

Nyt aitta kumisee tyhjyyttään. Joskus vien sinne lastenlapsia katsomaan ja kerron aittatontusta, joka vielä joskus kapuaa aitan parsille katsomaan, olisiko papusaavin pohjalle jäänyt jotain mutusteltavaa.

TOURULAN JA KEIHÄSKOSKEN HISTORIAA

Kokoelma artikkeleita kylien ja niiden talojen historiasta

Yleinen