Yläneenjokeen Tourulaan oli rakennettu pato jo ennen 1800-luvun alkua. Kivet on louhittu Lellankalliosta, joka on joen pohjoispuolella metsässä. Kalliossa on näkyvissä poranreikiä ja louhittua kallion reunaa. Sieltä kivet on alamäkeä pitkin tuotu joelle. Tarinan mukaan myös ns. suomen sodan sotavangit rakensivat patoa. Ehkä patoa korotettiin jo silloin. Tourulan kartanon omistaja Abraham Kingel haki lupaa vesimyllyn ja sahan laajentamiseen v.1831. Padon korkeus oli luvan mukaan n. 3,5 m.

Ensimmäinen mylly lienee ollut Tourulan lampuotien yhteinen, joka 1800-luvun alussa siirtyi kartanon hoitamaksi. Kyseessä oli silloin mylly, joka sai voimansa kosken sivuun louhitusta erillisestä vesiuomasta. Uoma kulki myllyn alta ja pyöritti vesiratasta. Myöhemmin laitteisto vaihtui muutamaan kertaan, vesi säilyi kuitenkin voiman lähteenä. Saha oli alkuun joen toisella puolella, mutta siirrettiin myöhemmin myllyn yhteyteen. Paja oli samassa pihassa myllyn kanssa. Kartanon mylly jauhoi kyläläistenkin viljaa, toki kartanon omilla jauhatuksilla oli aina etusija. Mylly paloi v. 1907 jonka jälkeen meni muutama vuosi ennen kuin uusi rakennettiin. Nykyinen myllyrakennus on valmistunut v. 1915. Uuteen myllyyn vaihdettiin uusi turbiini, joka alkoi tuottaa myös sähköä lähitaloihin ja varsinkin kartanoon. Myllärin tehtävä oli sammuttaa sähköt illalla jo kello kymmeneltä, ellei kartanossa ollut juhlia. Yleisesti sähköt tulivat kylään vasta kymmenen vuoden kuluttua siitä.

Tukkien uitto oli keväinen suuri tapahtuma. Uitto alkoi Latvaalta asti ja päättyi Pyhäjärven jokisuuhun, jossa tukit niputettiin ja vedettiin hinaajalla Kauttualle. Puut ajettiin talviaikaan hevosella metsästä joen varteen pelloille. Metsätöitä oli varsinkin Ahlströmin omistaessa kartanon paljon tarjolla. Talvella tukit ajettiin kasoihin rantapelloille ja keväällä töitä oli tukkien vierittämisessä pelloilta jokeen. Varsinaisia tukkilaisia saapui muiltakin paikkakunnilta. Heidän yöpymisestään ja ruokailustaan moni torppa sai lisätuloja. Lienee romanssejakin syntynyt suomifilmin tapaan, koska kerrotaan tukkijätkistä haetun tietoja jälkeenpäin Ahlströmin Noormarkun konttorista asti. Padon ohi tukit päästettiin tukkiruuhta pitkin. Se oli iso kourun mallinen puusta tehty uoma padolta kosken yli. Siihen tukkilaiset ohjasivat tukit kulkemaan veden mukana. Tukkiruuhen ylläpito kuului padon omistajalle. Viimeiset tukit uitettiin Tourulan padon yli v. 1947. Joen alajuoksulla uitettiin tukkia vielä myöhemminkin. Uittosääntö eli lupa uittoon kumottiin vasta v. 1974.

Seppä-mylläri Armas Pietari Olenius

Armas Pietari Olenius (s. 1894) oli Tourulan kartanon seppä-myllärinä jo 1920-luvun alussa. Hän kuitenkin siirtyi välillä töihin Vampulaan Jonkan myllylle, palatakseen takaisin perheineen v. 1932. Hänen vaimonsa Lyyli (s. 1899) ja pojat Armas (s. 1922) ja Pekka (s. 1929) seurasivat mukana Tourulaan. Kartanon pehtoori Seppälälle hevoset olivat tärkeitä ja hän halusi kartanoon sepän, joka oli käynyt kengityskursseja ja osasi hankalienkin hevosten kengityksen. Myllärin asunto oli joen pohjoispuolella metsän keskellä. Siellä oli myös pieni navetta. Myllärillä oli lehmä, joskus kaksikin, sika, kanoja ja lampaita omiksi tarpeiksi. Pieni pelto kuului myös myllärin käyttöön. Kartanon töiden lisäksi seppä-myllärillä oli oikeus tehdä töitä myös kyläläisille

Sodan jälkeen Tourulan kartano jaettiin ja myytiin kokonaan asutustoimintaan ja samalla myllyn ja sahan ostaminen omaksi tuli ajankohtaiseksi. Armas ja Lyyli Olenius ostivat
v. 1945 myllyn, saha, padon ja pajan, sekä tontin joen molemmin puolin (Rno 2:16). Myllärin asuntona ollut Katavisto jäi kartanon palstoituksessa uuden omistajan alueelle. Se purettiin ja hirret siirrettiin kosken pohjoisrannalle, jonne rakennettiin uusi talo
v. 1946, (nyk. Pekkala), rakennusaikana asuttiin kosken rannalla olleessa kaksikerroksisessa saunassa. Molemmat pojat, Armas ja Pekka olivat töissä myllyssä, sahalla ja pajassa isänsä apuna. Sahalla oli paljon töitä, silloin rakennettiin runsaasti kylään tulleiden siirtolaisten taloja ja navetoita. Mylly pyöri jo osittain sähkövoimalla, eikä ollut niin riippuvainen veden määrästä.

Seppä-mylläri Armas Olenius

Armas ja Beata menivät avioon v. 1950 ja asuivat Keihäskoskella Beatan kotona, Kajanderilla, josta Armas kävi Tourulassa töissä. Tytär Seija syntyi Keihäskoskella ja Tuija Tourulassa. Pekka ja Irja menivät avioon v. 1951 ja asuivat tyttärensä Annen kanssa yhdessä Pekan vanhempien talossa Tourulassa. Vuonna 1956 Armas ja Lyyli Olenius myivät ostamansa tilan kahdessa osassa siten, että Pekka ja Irja Olenius ostivat joen pohjoispuolelta tontin ja talon (Pekkala Rno 2:35). Armas ja Beata Olenius ostivat myllyn, sahan, pajan ja padon tontteineen joen eteläpuolelta (Koskela Rno 2:36). Asuinrakennus on rakennettu v. 1957, jolloin perhe muutti Keihäskoskelta Tourulaan. Armas jatkoi isänsä työtä seppä-myllärinä. Serkukset Anne ja Seija muistelivat heillä olleen mielenkiintoisia leikkipaikkoja sahan ja myllyn vaiheilla. Nykyään ajatus radalla kulkevalla tukkivaunulla ajelusta päin sahan peräseinää, ei kuulosta oikein turvalliselta. Myllyssä kulki ns. valtaremmi, jolla kaikki toiminnat pyörivät. Sen yli kuljettiin tietysti harppaamalla, mitään suojia siinä ei ollut. Myllytupa oli kylän miesten kohtaamispaikka, jossa parannettiin maailmaa ja odoteltiin jauhojen valmistumista. Jutut eivät aina olleet pikkutyttöjen korville sopivia, niinpä ne heitä kovin kiinnostivat. Myllyyn tultiin aamulla ja iltasella lähdettiin pois, osa tuli kauempaakin naapurikylistä ja joskus juomat olivat miestä vahvempia. Kerrotaan joskus kannetun isäntä ja säkit kärryyn ja lähetetty hevonen kotiinpäin, jonne se varmaan menikin omaan tahtiinsa. Myllyn pihalla oli katos, johon hevoset sai suojaan päivän ajaksi. Sahan toiminta loppui 50-luvun lopulla ja mylly lakkasi jauhamasta v.1964. Suuri tulva v. 1966 tuhosi padon ja kyläkuva muuttui ison patoaltaan hävitessä maisemasta.

Pekka ja Irja muuttivat töiden perässä Turkuun v. 1970, jolloin heidän talonsa jäi kesämökiksi.

Armas jatkoi sepän töitä ja siirsi pajansa myllyn alakertaan isompiin tiloihin. Sinne mahtui ajamaan sisälle kuorma-autonkin, kuten Mikkolan Paulin teurasauton, johon hitsattiin karsinat pajalla. Peräkärryjä tehtiin kuorma-auton akseliston päälle ja myös kippikärryjä alettiin valmistaa. Syksyisin puoli kylää oli sankan savun peitossa, kun Armas takoi auran vantaita kivihiilen palaessa ahjossa. Siihen liittyi keksintö, jossa katonrajassa olevasta tynnyristä tuli letku ahjoon ja tynnyrissä oli tietysti jäteöljyä. Kuten arvata saattaa, eräänä päivänä se tynnyri kippasi sisältönsä sepän niskaan. Tuijan piti vastentahtoisesti koulumatkalla hakea Kirkonkylän Kauppakunnasta, pahalta haisevaa karbidia. Sitä käytettiin pajassa oli karbidikehittimessä, jolla tehtiin hitsauskaasua. Joskus kehitin aiheutti vaaratilanteita, kun paine nousi korkealle, koskaan se ei kuitenkaan ihan räjähtänyt. Myöhemmin siirryttiin kaasupullojen käyttöön. Ne lähetettiin Turkuun täytettäväksi linja-autossa ja tuotiin täysinä takaisin linja-autossa jälleen. Hiukan riskialtis kuljetettava se kai oli, koska ne kuljetettiin autossa matkustajien penkin alla, etteivät olleet tavaratilassa pyörimässä. Puintiaikaan oli joskus montakin puimuria jonossa pajalle. Pienestä likasta ne näyttivät valtavan suurilta. Lienevät olleet aika pieniä nykyisiin verrattuna. Kuivureita rakennettiin lähes joka taloon ja suuria kuivurin siilon peltisiä alakartioita tehtiin pajalla paljon. Tässä työssä omatekoinen peltien kanttauskone oli välttämätön. Joskus seppää tarvittiin hitsaamaan jotain muuallekin ja raskaan hitsausmuuntajan siirtäminen olikin oma juttunsa. Isomman tulvan aikaan vesi saattoi nousta pajaan sisälle, silloin piti painava hitsausmuuntaja kiskoa mäkeä ylös turvaan.

Suurin osa pajan koneista on itse tehtyjä, kuten pylväsporakone ja mirkeli.
Sorvi on peräisin Viipurin ammattikoulusta 1800-luvun lopulta
ja siihen on liitetty myöhemmin auton vaihdelaatikko.
Kaikenlaisia keksintöjä ja omintakeisia ratkaisuja löytyi paljon.

Pajan toiminta loppui v.1978.

Seppä toki puki haalarit ylleen vielä vuosikymmeniä, joka aamu. Metallitöiden lisäksi hän harrasti puutöiden tekoa eläkepäivinään ja osa pajasta muutettiin puutyöverstaaksi, jonne koneet tehtiin tietenkin itse. Koska Armas oli koko ikänsä elänyt joen varrella, oli joen seuraaminen tärkeää. Veden korkeutta mitattiin ja saukon palaaminen joen rannoille ilahdutti.

Beata ompeli kotona vaatteita kyläläisille. Muutamana kesänä hän oli muiden Tourulan naisten kanssa Virttaan taimitarhalla töissä ja Silon ompelimossa kirkonkylässä myös hetken aikaa. Kotieläiminä oli 60-luvulla kanoja parikymmentä. Kissoja oli aina ja Tuijalla lemmikkipässi pari vuotta. Kun eläkepäivät koittivat, Armas ja Beata alkoivat hoitaa puutarhaa kokopäiväisesti. Puutarhaa oli toki ollut aiemminkin ja marjoja riitti myyntiin asti, viinimarjapensaita oli satakunta.

Puutarhan hoitoa auttoi kastelumahdollisuus joesta, omaperäisiä sadetinmalleja oli rakennettu useita. Kun aikaa oli enemmän, piha-alue laajeni huomattavasti. Puutarha oli komeimmillaan 80-luvulla, jolloin siellä kasvatettiin paljon vihanneksia ja marjoja. Kukkia oli paljon erilaisia, joukossa erikoisuuksiakin. Alhaalla oleva pelto metsitettiin, mutta sitä hoidettiin kuin puistoa.

Joessa on aina käyty uimassa, vaikkei vesi 70-luvulla ollut kovin puhdastakaan.
Armas rakensi v.1983 savusaunan, joka oli hänen pitkäaikainen haaveensa.

Vuonna 1999 Vesi- ja Ympäristöhallitus haki lupaa uuden padon rakentamiseen hajonneen tilalle, puolet matalampana kuin alkuperäinen. Samalla ruopattiin patoallasta. Monien epäonnistuneiden rakennelmien jälkeen padon paikalle tehtiin lopulta ns. pohjapato, jonka korkeus ei ole puoltakaan vanhasta. Pato rakennettiin vesiensuojelun vuoksi, jotta yläpuolinen lampi toimisi veden kiintoaineen laskeutusaltaana. Epäonnisten patorakennelmien seuraukset näkyvät kosken alapuolella olevan suvannon täyttymisenä, koska ensimmäisiin hajonneisiin patorakennelmiin ajetut kymmenet kuormat mursketta ja hiekkaa valuivat sinne ja kasvillisuus täyttää nyt joen. Uimapaikka meni pilalle samalla. Kauniimpi maisema on toki matalankin padon kanssa. Kosken partaalla kuuluu taas veden kohinaa. Talot joen molemmin puolin ovat nyt kesämökkeinä.

Joessa on nykyään pohjapato, joskus tulvan aikaan on näinkin paljon vettä.
Taustalla näkyy vanhan padon pääty ja Pekkalan talo 

Kuvat ja teksti: Irja Olenius ja Tuija Olenius    v. 2019                            

Tourulan kartanon Mattilan torppa mainitaan Tourulassa jo 1840-luvulla, jolloin torpparina oli Gabriel Mattsson (Kaapo Matinpoika), s. 1803. Kaapon isä Matts Grönroth. s. 1761, oli sotilas, joka oli asunut vaimonsa Annan kanssa Tourulassa sotilastorpassa jo vuodesta 1808 lähtien. Kaapo Matinpoika oli Mattilan torpparina vaimonsa Kaisa Jaakontyttären kanssa, s. 1796 aina 1870-luvun lopulle asti. Perheen tytär Liisa, s. 1836, meni naimisiin torpan rengin oripääläisen Israel Israelinpojan kanssa, s. 1835, josta tuli seuraava Mattilan torppari. Heidän poikansa Juho Wilhelm, ryhtyi isänsä jälkeen 1900- luvun alussa Mattilan torppariksi. 

Juho ja Josefiina Mattila

Ahlström Oy:n omistaman Tourulan kartanon alaisuuteen kuului Tourulassa kymmeniä torppia. Kartanon pehtoori K. A. Seppälällä oli suuri ansio siinä, että torppien lunastaminen tuli mahdolliseksi jo ennen torpparilain voimaantuloa 1918. Kartanosta lohkottiin vuonna 1912 tila, jonka lunastivat Juho Wilhelm Israelinpoika (Mattila), s. 1869 ja hänen vaimonsa Josefiina Heikintytär, s. 1879. Tilan nimeksi tuli Mattila, Rno 1:110 ja siihen tulivat kuulumaan neljän entisen torpan maat. Mattilan tilan kooksi tuli n. 8 ha peltoa ja noin kaksinkertainen ala metsää. Mattilan tila sijaitsee Juvankosken tien varrella. Juho ja Josefiina Mattilalla oli kolme lasta: Arvo, s. 1900, Yrjö, s. 1903 ja Elli, s. 1910.
Kaikki oli aloitettava suurin piirtein tyhjästä. Tilan asuinrakennus on rakennettu n. v. 1922. Sitten rakennettiin navetta v. 1927, aitta v. 1929 ja kaksi suulia 1930-40-luvuilla. Navettarakennusta uusittiin 1956 ja uusi kanala rakennettiin v. 1964.

Yrjö ja Katri Mattila

Tilan omistus siirtyi seuraavalle sukupolvelle sodan kynnyksellä v. 1937, jolloin Yrjö Mattila ja hänen vaimonsa Katri (os. Mäkelä, s. 1914) siirtyivät tilan omistajiksi. Ennen omistajavaihdosta tilan uusi omistaja oli rakentanut v. 1936 vanhemmilleen erillisen syytinkirakennuksen, Pikkurivin. Rakennuksen lisäksi sukupolven vaihdokseen kuului luonnollisesti syytinki, joka sisälsi mm. tarvittavat elintarvikkeet kuten voita, maitoa, perunoita ja jauhoja.

Yrjö ja Katri Mattila osallistuivat ahkerasti Tourulan Pienviljelijäyhdistyksen toimintaan, mm. tarjoamalla tilaansa erilaisten kurssien pitoon. Yhdistyksen talo, Kalliopohja rakennettiin Mattilasta ostetulle tontille ja talosta huolehtiminen oli pitkään Mattiloiden tehtävänä. Yrjö Mattilalla oli luottamustoimia myös kunnan hallinnossa, kansakoulun johtokunnassa ja pankin isännistössä. Katri kuului myös kansakoulun johtokuntaan ja toimi Marttayhdistyksessä                                                                                                 

Sodan alkaessa perheessä oli kaksi lasta ja sodan loppuessa neljä. Isä Yrjö joutui rintamalle ja isovanhemmat auttoivat kykyjensä mukaan tilan ja karjan hoidossa. Tilan navetassa oli 5-6 lehmää, 2 vasikkaa, muutama sika ja välillä myös emakko. Kanalassa oli 200-300 kanaa. Hevosia oli kaksi, Tella ja Poju, myöhemmin vielä Virkku. Hevosilla tehtiin kaikki pelto ja metsätyöt. Hevosten seurana oli 5-10 lammasta. Jokaiseen maatilaan kuului tietenkin hiirikissa tai useampikin. Jekku-koira haukkui tiellä kulkijat.

Sodan aikana äidin apuna oli hänen serkkunsa Rajalan Helmi ja myöhemmin inkeriläinen Eeva, sekä silloin 17-vuotias Maija-tyttö. Kotona tietysti leivottiin joka viikko hiivaleivät, kakot ja hapanleivät. Kesäisin omasta puutarhasta saatiin marjat ja omenat. Saippua tehtiin kotona, samoin perunajauhot, siirapit jne. Pellavat loukutettiin kotioloissa. Tuvassa kehrättiin ja kudottiin niin sukat kuin matotkin. Äiti ompeli vaatteita yleensä vanhoja vaatteita purkaen ja myös uusista kankaista, jos niitä oli saatavilla. Naapuriapu oli noina aikoina korvaamatonta. Pitkäaikaisin apulainen Mattilassa oli äidin ikäinen tuttu Lindströmin Elli, joka asui vinttikamarissa. Elli oli luotettava apulainen 6-7 vuoden ajan. Sodan loputtua 50-luvulla Mattilassa oli 6 lasta, joten apua todella tarvittiin

Sodan aikana kotiseuduiltaan lähtemään joutuneita karjalaisia majoittui Mattilassa useita. Mattilan talossa on alakerrassa kolme huonetta ja yhdessä niissä asui Anttolaisen perhe. Heidän jälkeensä siinä asui Revon nelihenkinen perhe. Koskaan ei muistin mukaan ollut epäsopua siirtolaisten kanssa, vaikka kaikesta oli puutetta.

Peltotyöt tehtiin hevosilla. Talvella tehtiin metsätöitä ja puut ajettiin hevosilla.  Ensimmäinen traktori Zetor 25 A hankittiin taloon v. 1956. Se oli Hankkijan maahantuoma edullinen Tsekki-kone, jota myi Kauppakunta. Siinä oli voimaa jo huimat 25 hv. Traktorin perässä kulki jo 2-siipinen aura ja 2 metrinen äes. Maatalouden kehittäminen alkoi salaojituksesta v. 1957 lapiopelillä ja sitä jatkettiin joka vuosi niin että kaikki silloiset pellot tuli salaojitettua vuoteen 1962 mennessä. Vähätalon Veikon kaivinkoneen apua tarvittiin välillä kovien ja kivisten lohkojen ojituksessa.

Lisämaita ostettiin mahdollisuuksien mukaan. Ensin saatiin lunastettua muutama hehtaari suota. V. 1963 ostettiin Leppäsen tila ja seuraavana vuonna Seppälän pelto ja metsää. Kun peltoala kasvoi ja väki väheni, tarvittiin tehokkaampia koneita. V. -66 vaihdettiin Zetor Valmet 565:een. Toinen Valmet 502 hankittiin ilmeisesti v. -76 ja vielä v. -84 neliveto Valmet 604-4. Lisäksi piti hankkia joitakin uusia koneita traktorien perään. Näillä koneilla ja omien poikien lisäksi vävypoikien avustuksella peltotyöt sujuivat säiden salliessa yleensä ripeästi.

Isän kuoltua 1970-luvulla tilaa hoidettiin pitkään yhdessä, mutta äidin kuoltua 2000-luvun alussa tila jaettiin kolmen lapsen kesken. Nykyisin kantatilan talouskeskuksen ja osan metsistä omistaa perheen nuorin lapsi, Seppo Mattila.

Teksti ja kuvat:  Seppo Mattila   v.2019