Maaseudulla väestönsuojelun tarve oli toisenlainen kuin kaupungeissa, joissa varauduttiin laajoihin pommituksiin ja jopa kaasuhyökkäyksiin. Vaikka ilmapommitukset kohdistuivat pääasiassa taajamiin, sodan uhka ulottui myös maaseudulle.

Talvisodan aikana Yläneelle pudotettiin pommeja, mutta ne eivät aiheuttaneet merkittävää tuhoa. Pommikoneita lensi kuitenkin usein alueen yli, ja ilmahälytyksiä annettiin toistuvasti. Turun pommitukset kuuluivat Yläneelle asti, ja taivaanranta hehkui ajoittain tulipalojen punaisena.

Helmikuussa 1944 kirkonkylän kansakoulun mäelle rakennettiin ilmavalvontatorni. Ilmavalvontaa hoitivat pääasiassa paikalliset lotat, joiden tehtävänä oli seurata ilmatilaa ja ilmoittaa havainnoista eteenpäin.

Pimennysmääräykset astuivat voimaan talvisodan alkaessa v.1939 ja ne jatkuivat jatkosodan loppuun asti. Pimennysmääräysten ajat vaihtelivat vuodenaikojen ja sotatilanteen mukaan.

Pelkoa herättivät myös desantit, joista kerrottiin ja varoiteltiin paljon. Monen mieleen jäivät puheet oudoista kulkijoista ja varovaisuuden tarpeesta.
Desantteja lähetettiin Suomeen tarkkailu-, vakoilu- ja sabotaasitehtäviin. Heitä pudotettiin laskuvarjolla eri puolille maata ja heidän kerrottiin liikkuvan joko siviilivaatteissa tai suomalaisiin sotilaspukuihin pukeutuneina. Erityisesti itärajalla heidän toimintansa synnytti pelkoa ja desanttien hirmuteoista kerrottiin lehdissä ja ihmisten puheissa.

Vaikka näillä seudulla ei tiettävästi tavattu yhtään desanttia, havaintoja ilmoitettiin viranomaisille, ja niiden perusteella järjestettiin etsintöjä.

Väestösuojelutoimikunnat Yläneelle valittiin marraskuussa v.1939

Väestönsuojelun valvojana kunnassa toimi Frans Lukkala. Kokouksen alussa keskusteltiin toimintatavoista ilmavaaran uhatessa.
Päätettiin tehdä hälytys kylien alueella seuraavilla tavoilla. Sähkövaloja vilkutetaan lyhyesti muutaman kerran. Makkarkosken meijerin höyrypilliä vihellytetään ja Tourulan kartanon ruokakelloa soitetaan, muulloin sitä ei sota-aikana soitettu. Ilmavaaran ohimenosta ilmoitetaan vastaavalla tavalla.
Valittiin Yläneen kyliin erilaisia toimintaryhmiä seuraavasti:
Ensiapuryhmään: Keihäskoskelle Teuvo Uotila, Juho Roos, Jalmari Kairinen, Tuovi Valo, Frans Sillanpää. Tourulaan Oiva Seppälä, Martti Seppälä, Kustaa Grönholm, Onni Lehtonen ja Gunnar Lindström.
Paloruiskujen ryhmään: Keihäskoskelta Antti Majanen, Kalle Mäkelä, Eemil Lehtilä, Kustaa Laine, Jussi Kylänpää, Lauri Kylänpää ja Ilmari Männistö. Tourulasta Veikko Ristimäki, Taisto Ristimäki, Viljo Ruusunen, Aaro Östlund, Jalmari Heikkilä, Kalle Mäkinen, Alvar Raittinen, Toivo Seppälä,
Arvo Mattila, Nikolai Mäkelä, Onni Virtanen ja Viljo Vähätalo.
Paloruiskujen kuljetuksiin valittiin Keihäskoskelta Prusilan hevonen ja Tourulasta kartanon hevonen.
Tähystäjiksi valittiin Keihäskoskelta Jukka Korkeakoski ja Olavi Väinölä. Tourulasta Kalle Haavisto ja Uuno Mäkelä.
Korjausryhmiin valittiin: Kustaa Kukola ja Kalle Paukkio.
Sairaiden kuljetuksiin määrättiin Keihäskoskelta Rekolan auto ja Tourulasta Seppälän auto.
Sairaiden vastaanottohuoneiksi sovittiin kirkonkylän Allila, Kunnalliskoti ja Pöytyän sairaala.

Teksti:    Tuija Olenius
Lähteet: Kansalliskirjasto, digitaaliset aineistot
             Pia Mattila-Lonka: Kartanoita ja korven kansaa
            

Suomeen perustettiin kansanhuoltoministeriö syyskuussa 1939. Sen toimesta aloitettiin elintarvikkeiden ja myöhemmin myös muutamien kriittisten tavaroiden säännöstely. Poltto- ja voiteluaineiden, sokerin ja kahvin ostot tulivat luvanvaraisiksi syksyllä -39, jo ennen tavisodan alkua. Enimmillään ihmisillä oli 51 erilaista ostokorttia, yhteensä kortteja painatettiin n.780 miljoonaa kappaletta ja kansanhuoltoministeriön palkkalistoilla oli yli 7000 toimihenkilöä.

Ostokorteilla sai kukin iästä ja työpanoksestaan riippuvan määrän elintarvikkeiden hankintalupia. Korteilla saatavat tavaramäärät vähenivät sodan jatkuessa, ja lisää tuotteita tuli säännöstelyn piiriin. Välirauhan aikana tulivat voimaan myös elintarvikkeiden luovutuspakot; niillä velvoitettiin viljelijät ja muut elintarvikkeiden tuottajat luovuttamaan leijonan osa tuottamastaan ruoasta valtion määräämään hintaa. On selvää, että tällaisessa ruokapula tilanteessa on aina ihmisiä, jotka pyrkivät hyötymään tilanteesta. Yhteiskunta oli talvisodan aikana sellaisessa kuohuntatilassa, että kaikkia järjestelmiä ei saatu vielä toimimaan, ei myöskään niin sanottu musta pörssi vielä juurikaan toiminut.

Vuodesta 1940 mustalla pörssillä, tällä laittomalla kaupalla oli sangen merkittävä osa Suomen ruokahuollosta. On arvioitu, että kolmasosa elintarvikkeista kulki mustaan pörssin kautta. Aluksi sen toimintaa paheksuttiin kovasti, mutta vuosien vieriessä mukauduttiin sen toimintaan, jolloin sitä alettiin nimittää myös vapaaksi huolloksi. Tosiasia taisi olla, ettei juuri kukaan olisi selvinnyt sota-ajan läpi ilman mustaa pörssiä.

Vaihtokauppaa sukulaisten kesken

Suurin osa mustan pörssin toiminnasta oli sitä, että kaupungissa asuvat kävivät ostamassa maalla asuvilta sukulaisiltaan ja tuttaviltaan elintarvikkeita. Maksun he suorittivat joko rahana tai tavarana, jota kaupungista oli helpompi hankkia. Isäni, joka oli sodan alkaessa seitsemän vuotta vanha, kertoi että sotien aikana kävi Turusta paljon etäisempiäkin sukulaisia ruokaa hakemassa. Moni heistä oli Kupittaan Savessa töissä, joten meillä on vieläkin astioita, joita he silloin toivat.

Pienimuotoinen kauppa hiljaisella kuittauksella hyväksyttiin varmaan meidänkin kylillä, mutta laajempaa toimintaa paheksuttiin. Muistan kuulleeni vanhempien ihmisten paheksuvalla äänellä puhuneen siitä, että suurimmatkin mustan pörssin kauppiaat istuivat kirkossa etupenkissä ja kävivät ensimmäisten joukossa ripillä. No ehkä siihen olikin tarvetta. Luulen, ettei Tourulan – Keihäskosken alueella tilanne ruokahuollon kannalta ollut erityisen huono, ja matka Turkuun sentään kohtuullinen. Monista taloista, kuten minunkin kotoani, oli Turkuun muuttaneita sukulaisia paljon. Kyllä täältä varmaan ruokaa riitti sekä Turkuun, että myös rintamalla oleville miehille, joille muutamien elintarvikkeiden, kuten voin lähettäminen oli kiellettyä.

Kiellettyä liiketoimintaa

Mustan pörssin toiminta sai isompiakin, rikollisia muotoja. Tässä toiminnassa kunnostautuivat monet sellaisista yrittäjistä, jotka olivat olleet trokaamassa pirtua kieltolain aikaan. Tavaraa myös salakuljetettiin ulkomailta perinteisiä reittejä pitkin. Tämä toiminta painottui lähinnä rannikkoseuduille.

Mustan pörssin kauppiaita ja myös niitä, jotka jäivät kiinni luovutusrikkomuksista, oli paljon. Vuosittain annettiin 10–20 tuhatta tuomiota. Yleisesti toiminta oli tietysti tuomittavaa ihmistenkin mielestä, mutta ajan oloon suhtautuminen lieventyi.

Sota-aikana annettiin monenlaisia tuomioita ja tapahtui myös ilmiantoja. Esimerkkinä on erään Varsinais-Suomalaisen pitäjän nokkamiehen tapaus, kun hän sai tuomion luovutusvelvollisuuden noudattamatta jättämisestä. Hän meni Turussa Uuden Auran lehteen ja vaati, että oikeudenkäynnistä kertovassa jutussa tulee hänen nimensä mainita. Toimittajan kysyessä miksi niin, sillä yleensä heiltä pyydetään juuri päinvastaista. Mies sanoi, että heidän kylällä on jäänyt monta talollista kiinni samasta asiasta, ja jotkut olivat epäilleet häntä ilmiantajaksi.

Pieni kirjasta löytynyt anekdootti tähän loppuun. Sota-aikana täytyi monille elintarvikkeille keksiä korvikkeita. Kuoritusta maidosta valmistettiin rasvatonta korvikejuustoa. Tätähän tehdään taas.

Teksti: Tapio Rintala  v. 2025

Rakennustoiminta oli Suomen maaseudulla ollut kohtalaisen vilkasta jo 1920 ja 1930 luvuilla.
Torppari-laki 1918 ja maaseudun asutustoiminta 1930-luvulla lisäsi paljon tilojen määrää ja niin myös rakennustoimintaa.

Siirtoväki ja rakentaminen

Siirtoväki oli suurin asunnon tarvitsijoiden ryhmä sekä talvisodan, että jatkosodan jälkeen.
Noin 400 000 evakosta suurin osa sai elantonsa maataloudesta, kaupunkilaisia evakkoja oli 90 000 ja he sijoittuivat edelleen kaupunkeihin. Uuden rakentaminen painottui maaseudulle. Rakentamista leimasi pula materiaaleista ja jatkosodan aikana myös työvoimasta. Jälleenrakentaminen perustui pitkälti ns. hartiapankkirakentamiseen ja talkoot ja naapuriapu olivat merkittäviä. Kotirintamalla myös naiset, lapset ja vanhukset osallistuivat rakennustöihin. Yleinen tapa oli tehdä ensin jokin ulkorakennus, sauna tai navetta, jossa ensin myös asuttiin ja asuinrakennus tehtiin, jahka saatiin tarvikkeita ja rahaa. Suurin osa kylillemme tulleista siirtolaisista kuitenkin muutti johonkin valmiiseen rakennukseen rakentamisen ajaksi.

Raija Salminen kertoo evakkoajan muistelmissaan heidän perheensä asuneen ensin Tourulan kartanon pesularakennuksessa. Varsinkin Tourulassa oli paljon asuinrakennuksia kartanon ajoilta ja niitä hyödynnettiin tilapäisasuntoina.

Korjausrakentamistakin oli paljon: Maassamme oli ilmahyökkäyksissä tuhoutunut 3900 rakennusta ja Lapin-sodan seurauksena tuhoutui vielä sotiemme viime vaiheessa 41 000 erilaista rakennusta. Lapin tuhoon sisältyi paljon muutakin, kuten 516 maantiesiltaa ja 218 rautatiesiltaa.

Maanhankintalaki ja uudet tilat

Jatkosodan päättymisen jälkeen v. 1945 astui voimaan maanhankintalaki, jonka myötä maansaajien määrä laajeni huomattavasti. Näin myös kyliemme alueella. Tähän tilojen määrään emme ole löytäneet tarkkaa vastausta mistään. Keihäskoskelle ja Tourulaan tuli arviolta parikymmentä varsinaista siirtolais- ja rintamamiestilaa. Tourula oli erilainen rakenteeltaan, koska kartano palstoitettiin lähes kokonaan, jolloin tuli myös paljon pieniä asuntotontteja, joissa oli maata muutama hehtaari tai vain tontti.
Suurin osa näistä myytiin kartanon entisille työntekijöille, joista osa oli myös rintamamiehiä. Näitä tuli Tourulaan arviolta n. 10–20. Mutta  joudumme tyytymään vain summittaisiin lukuihin.
Uusien asuntojen rakentaminen painottui koko 1940-luvun ajan maaseudulle ja vasta 1950-luvulla kaupunkeihin. Lisäksi paikkakuntien omalla väestölläkin oli sotavuosien jälkeen tarvetta rakentaa tai korjata asuntoja ja talousrakennuksia.

Tyyppitalot, rintamamiestalot

Monet asunnot rakennettiin tyyppitalojen (ns. rintamamiestalojen) mukaisiksi. Maatalousministeriö ja sosiaaliministeriö järjestivät arkkitehdeille omakotitalojen piirustuksista kilpailun, jonka pohjalta syntyivät tyyppipiirustussarjat 1940 ja 1941. Myös talojen tehdastuotanto aloitettiin. Arkkitehdit suunnittelivat tyyppitaloja ennen kaikkea rintamamiehille, mutta tyyppipiirustuksia tehtiin myös navettoja ja ulkorakennuksia varten.

Rakennustarvikkeista pulaa

Pulaa oli kaikista rakennustarvikkeista kuten sementistä, betoniraudoista, nauloista, tiilistä, lasista ja eristeistä. Puutavaraa oli riittävästi. Suurena syynä materiaalipulaan oli Salpalinjan rakentamistyöt sekä muu varustautuminen. Salpalinjassa kyse oli 1200-kilometrisen puolustuslinjan rakentaminen. Tällä Suomen kautta aikojen suurimmalla työmaalla työskenteli keväällä 1941 noin 35 000 miestä, joita oli ruokkimassa 2000 lottaa.

Pulaa koetettiin selättää monin konstein, betonin joukkoon laitettiin kaikkia nurkista löytyviä rautoja piikkilangasta lähtien. Betoniin laitettiin myös niin sanottuja säästökiviä. Käytettyjä nauloja oiottiin ja eristeenä käytettiin sahanpurua, jonka kuivaamiseen oli omia kuivaamojaa. Kalle Päätalo kertoo kirjoissaan, kuinka myös tuoreita puruja käytettiin, valitettavasti, koska silloin uudet rakenteet kokivat heti kosteusvaurioita. Seinän sisustat voitiin myös jättää ilmataskuiksi, tämä rakenne eristää varsin hyvin, kunhan ilmavuotoja ei ole.
Salmisen Raija Tourulasta kertoo muistelmissaan, että heidän talonsa rakennettiin tontilla olleen, aiemmin palaneen kartanon navetan tiilistä, joita hänen vanhempansa puhdistivat uutta muurausta varten. Keskitalon asuinrakennus rakennettiin hyödyntäen kartanon puretun leivintuvan hirsiä. Pekkala rakennettiin metsän keskellä olleen kartanon myllärin talon hirsistä, jotka siirrettiin uudelle paikalle.
Armas Olenius muisteli sodan jälkeen myllyn pihan olleen täynnä tukkeja ja sahaustoiminnan olleen vilkkaampaa kuin koskaan aiemmin. Rakentaminen oli materiaalipulasta huolimatta vilkasta sotien jälkeen.

Isoisäni Yrjö Rintala kertoi, että hän sai hankittua sementtiä tulevaa navettaa varten, mutta niin myöhään syksyllä, että valutyöt voitiin tehdä vasta seuraavana vuonna, ehkä 1947. Ongelmaksi muodostui sementin säilytys yli talven, sillä sementti tuli säilyttää lämpimässä tilassa, ettei se kovettuisi. Sellainen löytyi tupakeittiön nurkasta. Useamman tonnin sementti kuorma painoi lattian jonkin verran notkolle talven aikana. No se suoristettiin, kun lattia tehtiin uusiksi vuonna 1988.

Teksti: Tapio Rintala v.2025  
Kuvat: Museovirasto