Suomeen perustettiin kansanhuoltoministeriö syyskuussa 1939. Sen toimesta aloitettiin elintarvikkeiden ja myöhemmin myös muutamien kriittisten tavaroiden säännöstely. Poltto- ja voiteluaineiden, sokerin ja kahvin ostot tulivat luvanvaraisiksi syksyllä -39, jo ennen tavisodan alkua. Enimmillään ihmisillä oli 51 erilaista ostokorttia, yhteensä kortteja painatettiin n.780 miljoonaa kappaletta ja kansanhuoltoministeriön palkkalistoilla oli yli 7000 toimihenkilöä.

Ostokorteilla sai kukin iästä ja työpanoksestaan riippuvan määrän elintarvikkeiden hankintalupia. Korteilla saatavat tavaramäärät vähenivät sodan jatkuessa, ja lisää tuotteita tuli säännöstelyn piiriin. Välirauhan aikana tulivat voimaan myös elintarvikkeiden luovutuspakot; niillä velvoitettiin viljelijät ja muut elintarvikkeiden tuottajat luovuttamaan leijonan osa tuottamastaan ruoasta valtion määräämään hintaa. On selvää, että tällaisessa ruokapula tilanteessa on aina ihmisiä, jotka pyrkivät hyötymään tilanteesta. Yhteiskunta oli talvisodan aikana sellaisessa kuohuntatilassa, että kaikkia järjestelmiä ei saatu vielä toimimaan, ei myöskään niin sanottu musta pörssi vielä juurikaan toiminut.

Vuodesta 1940 mustalla pörssillä, tällä laittomalla kaupalla oli sangen merkittävä osa Suomen ruokahuollosta. On arvioitu, että kolmasosa elintarvikkeista kulki mustaan pörssin kautta. Aluksi sen toimintaa paheksuttiin kovasti, mutta vuosien vieriessä mukauduttiin sen toimintaan, jolloin sitä alettiin nimittää myös vapaaksi huolloksi. Tosiasia taisi olla, ettei juuri kukaan olisi selvinnyt sota-ajan läpi ilman mustaa pörssiä.

Vaihtokauppaa sukulaisten kesken

Suurin osa mustan pörssin toiminnasta oli sitä, että kaupungissa asuvat kävivät ostamassa maalla asuvilta sukulaisiltaan ja tuttaviltaan elintarvikkeita. Maksun he suorittivat joko rahana tai tavarana, jota kaupungista oli helpompi hankkia. Isäni, joka oli sodan alkaessa seitsemän vuotta vanha, kertoi että sotien aikana kävi Turusta paljon etäisempiäkin sukulaisia ruokaa hakemassa. Moni heistä oli Kupittaan Savessa töissä, joten meillä on vieläkin astioita, joita he silloin toivat.

Pienimuotoinen kauppa hiljaisella kuittauksella hyväksyttiin varmaan meidänkin kylillä, mutta laajempaa toimintaa paheksuttiin. Muistan kuulleeni vanhempien ihmisten paheksuvalla äänellä puhuneen siitä, että suurimmatkin mustan pörssin kauppiaat istuivat kirkossa etupenkissä ja kävivät ensimmäisten joukossa ripillä. No ehkä siihen olikin tarvetta. Luulen, ettei Tourulan – Keihäskosken alueella tilanne ruokahuollon kannalta ollut erityisen huono, ja matka Turkuun sentään kohtuullinen. Monista taloista, kuten minunkin kotoani, oli Turkuun muuttaneita sukulaisia paljon. Kyllä täältä varmaan ruokaa riitti sekä Turkuun, että myös rintamalla oleville miehille, joille muutamien elintarvikkeiden, kuten voin lähettäminen oli kiellettyä.

Kiellettyä liiketoimintaa

Mustan pörssin toiminta sai isompiakin, rikollisia muotoja. Tässä toiminnassa kunnostautuivat monet sellaisista yrittäjistä, jotka olivat olleet trokaamassa pirtua kieltolain aikaan. Tavaraa myös salakuljetettiin ulkomailta perinteisiä reittejä pitkin. Tämä toiminta painottui lähinnä rannikkoseuduille.

Mustan pörssin kauppiaita ja myös niitä, jotka jäivät kiinni luovutusrikkomuksista, oli paljon. Vuosittain annettiin 10–20 tuhatta tuomiota. Yleisesti toiminta oli tietysti tuomittavaa ihmistenkin mielestä, mutta ajan oloon suhtautuminen lieventyi.

Sota-aikana annettiin monenlaisia tuomioita ja tapahtui myös ilmiantoja. Esimerkkinä on erään Varsinais-Suomalaisen pitäjän nokkamiehen tapaus, kun hän sai tuomion luovutusvelvollisuuden noudattamatta jättämisestä. Hän meni Turussa Uuden Auran lehteen ja vaati, että oikeudenkäynnistä kertovassa jutussa tulee hänen nimensä mainita. Toimittajan kysyessä miksi niin, sillä yleensä heiltä pyydetään juuri päinvastaista. Mies sanoi, että heidän kylällä on jäänyt monta talollista kiinni samasta asiasta, ja jotkut olivat epäilleet häntä ilmiantajaksi.

Pieni kirjasta löytynyt anekdootti tähän loppuun. Sota-aikana täytyi monille elintarvikkeille keksiä korvikkeita. Kuoritusta maidosta valmistettiin rasvatonta korvikejuustoa. Tätähän tehdään taas.

Teksti: Tapio Rintala  v. 2025

Rakennustoiminta oli Suomen maaseudulla ollut kohtalaisen vilkasta jo 1920 ja 1930 luvuilla.
Torppari-laki 1918 ja maaseudun asutustoiminta 1930-luvulla lisäsi paljon tilojen määrää ja niin myös rakennustoimintaa.

Siirtoväki ja rakentaminen

Siirtoväki oli suurin asunnon tarvitsijoiden ryhmä sekä talvisodan, että jatkosodan jälkeen.
Noin 400 000 evakosta suurin osa sai elantonsa maataloudesta, kaupunkilaisia evakkoja oli 90 000 ja he sijoittuivat edelleen kaupunkeihin. Uuden rakentaminen painottui maaseudulle. Rakentamista leimasi pula materiaaleista ja jatkosodan aikana myös työvoimasta. Jälleenrakentaminen perustui pitkälti ns. hartiapankkirakentamiseen ja talkoot ja naapuriapu olivat merkittäviä. Kotirintamalla myös naiset, lapset ja vanhukset osallistuivat rakennustöihin. Yleinen tapa oli tehdä ensin jokin ulkorakennus, sauna tai navetta, jossa ensin myös asuttiin ja asuinrakennus tehtiin, jahka saatiin tarvikkeita ja rahaa. Suurin osa kylillemme tulleista siirtolaisista kuitenkin muutti johonkin valmiiseen rakennukseen rakentamisen ajaksi.

Raija Salminen kertoo evakkoajan muistelmissaan heidän perheensä asuneen ensin Tourulan kartanon pesularakennuksessa. Varsinkin Tourulassa oli paljon asuinrakennuksia kartanon ajoilta ja niitä hyödynnettiin tilapäisasuntoina.

Korjausrakentamistakin oli paljon: Maassamme oli ilmahyökkäyksissä tuhoutunut 3900 rakennusta ja Lapin-sodan seurauksena tuhoutui vielä sotiemme viime vaiheessa 41 000 erilaista rakennusta. Lapin tuhoon sisältyi paljon muutakin, kuten 516 maantiesiltaa ja 218 rautatiesiltaa.

Maanhankintalaki ja uudet tilat

Jatkosodan päättymisen jälkeen v. 1945 astui voimaan maanhankintalaki, jonka myötä maansaajien määrä laajeni huomattavasti. Näin myös kyliemme alueella. Tähän tilojen määrään emme ole löytäneet tarkkaa vastausta mistään. Keihäskoskelle ja Tourulaan tuli arviolta parikymmentä varsinaista siirtolais- ja rintamamiestilaa. Tourula oli erilainen rakenteeltaan, koska kartano palstoitettiin lähes kokonaan, jolloin tuli myös paljon pieniä asuntotontteja, joissa oli maata muutama hehtaari tai vain tontti.
Suurin osa näistä myytiin kartanon entisille työntekijöille, joista osa oli myös rintamamiehiä. Näitä tuli Tourulaan arviolta n. 10–20. Mutta  joudumme tyytymään vain summittaisiin lukuihin.
Uusien asuntojen rakentaminen painottui koko 1940-luvun ajan maaseudulle ja vasta 1950-luvulla kaupunkeihin. Lisäksi paikkakuntien omalla väestölläkin oli sotavuosien jälkeen tarvetta rakentaa tai korjata asuntoja ja talousrakennuksia.

Tyyppitalot, rintamamiestalot

Monet asunnot rakennettiin tyyppitalojen (ns. rintamamiestalojen) mukaisiksi. Maatalousministeriö ja sosiaaliministeriö järjestivät arkkitehdeille omakotitalojen piirustuksista kilpailun, jonka pohjalta syntyivät tyyppipiirustussarjat 1940 ja 1941. Myös talojen tehdastuotanto aloitettiin. Arkkitehdit suunnittelivat tyyppitaloja ennen kaikkea rintamamiehille, mutta tyyppipiirustuksia tehtiin myös navettoja ja ulkorakennuksia varten.

Rakennustarvikkeista pulaa

Pulaa oli kaikista rakennustarvikkeista kuten sementistä, betoniraudoista, nauloista, tiilistä, lasista ja eristeistä. Puutavaraa oli riittävästi. Suurena syynä materiaalipulaan oli Salpalinjan rakentamistyöt sekä muu varustautuminen. Salpalinjassa kyse oli 1200-kilometrisen puolustuslinjan rakentaminen. Tällä Suomen kautta aikojen suurimmalla työmaalla työskenteli keväällä 1941 noin 35 000 miestä, joita oli ruokkimassa 2000 lottaa.

Pulaa koetettiin selättää monin konstein, betonin joukkoon laitettiin kaikkia nurkista löytyviä rautoja piikkilangasta lähtien. Betoniin laitettiin myös niin sanottuja säästökiviä. Käytettyjä nauloja oiottiin ja eristeenä käytettiin sahanpurua, jonka kuivaamiseen oli omia kuivaamojaa. Kalle Päätalo kertoo kirjoissaan, kuinka myös tuoreita puruja käytettiin, valitettavasti, koska silloin uudet rakenteet kokivat heti kosteusvaurioita. Seinän sisustat voitiin myös jättää ilmataskuiksi, tämä rakenne eristää varsin hyvin, kunhan ilmavuotoja ei ole.
Salmisen Raija Tourulasta kertoo muistelmissaan, että heidän talonsa rakennettiin tontilla olleen, aiemmin palaneen kartanon navetan tiilistä, joita hänen vanhempansa puhdistivat uutta muurausta varten. Keskitalon asuinrakennus rakennettiin hyödyntäen kartanon puretun leivintuvan hirsiä. Pekkala rakennettiin metsän keskellä olleen kartanon myllärin talon hirsistä, jotka siirrettiin uudelle paikalle.
Armas Olenius muisteli sodan jälkeen myllyn pihan olleen täynnä tukkeja ja sahaustoiminnan olleen vilkkaampaa kuin koskaan aiemmin. Rakentaminen oli materiaalipulasta huolimatta vilkasta sotien jälkeen.

Isoisäni Yrjö Rintala kertoi, että hän sai hankittua sementtiä tulevaa navettaa varten, mutta niin myöhään syksyllä, että valutyöt voitiin tehdä vasta seuraavana vuonna, ehkä 1947. Ongelmaksi muodostui sementin säilytys yli talven, sillä sementti tuli säilyttää lämpimässä tilassa, ettei se kovettuisi. Sellainen löytyi tupakeittiön nurkasta. Useamman tonnin sementti kuorma painoi lattian jonkin verran notkolle talven aikana. No se suoristettiin, kun lattia tehtiin uusiksi vuonna 1988.

Teksti: Tapio Rintala v.2025  
Kuvat: Museovirasto   

   

Kenttäposti oli sotavuosina 1939–1945 puolustusvoimien perustama postinkuljetusjärjestelmä rintaman ja kotiväen välille. Kenttäpostia kulki noina vuosina yli miljardi lähetystä, kirjeitä, kortteja ja paketteja. Sen merkitys mielialaan, niin kotona kuin rintamallakin oli suuri. Se oli ainoa keino pitää yhteyttä läheisiin ja kertoa että: ”hengissä ollaan”. Yhteydenpitoon kannustettiin myös valtion taholta ja asiasta muistutettiin tiedotusvälineissä.

Kirjeissä käsiteltiin myös arkisia asioita, kuten lasten kasvatusta, raha-asioiden hoitoa ja annettiin ohjeita maanviljelyyn. Moniin kotipuolen töihin piti naisväen ja nuorukaisten tarttua varsin vähäisellä kokemuksella ja tiedoilla, siksi neuvojakin kaivattiin. Toisaalta isälle kerrottiin, miten oli töissä edistytty, esimerkiksi poika kirjoitti isälleen:
”rukiit koottiin jo eilen ja ohra saatiin eilen poikki. Ohria tuli 64 seipäällistä. Isoisä niitti kaikki ohran ja me toiset teimme puhdasta jälkeä perässä. Tänään tappuroitiin meijän yksi kuorma rukiita, että saaraan siemenrukiita. Niitä tuli siinä hehton paikkeilla. Täällä on tuhkarokkoa liikkeellä. Kyllä minä sentään vielä terve olen ollut. Kävimme Kuokkamaalta hakemassa pehkua säkillisen ja olen tuonut luuraksia ja äiti teki luutia. Me tulimme juuri tallista. Minä olen sen tallin ruokonnut aina kun olen tullut koulusta. Mutta kyllä siskokin on ruokonnut sen silloin kun olen ollut koulussa ja Hessu (hevonen) on pois tallista kun hän pelkää että se potkasee. Hyvin täällä on voitu. Milloin pääsette lomalle? ”

Kirjeissä kerrottiin joskus myös tunteista, ikävästä ja rakkaudesta, sekä pelosta ettei enää tavata.
Moni seurustelukin alkoi kirjeistä tuntemattoman kanssa.

Kenttäposti kulki nopeasti, olosuhteet huomioiden. Posti oli perillä viikon sisällä ja useimmiten parissa kolmessa päivässä. Sodan aikana oli erilaisia rajoituksia postin määrään, sotilaille jaettiin tietty määrä kenttäpostilipukkeita, joilla posti kulki ilmaiseksi tai ainakin alennetulla taksalla. Paketeissa kotoa lähetettiin mm. villasukkia, kaikenlaisia pieniä tarvikkeita ja säilyvää ruokaa. Tämän lisäruuan merkitys sotilaille oli ajoittain suuri. Pakettien paino oli rajoitettu kahteen kiloon. Viinaa ei saanut lähettää.
Kirjeitä ja kortteja kirjoittivat nekin, jotka aiemmin eivät olleet juuri kynään käyttäneet. Kirjeitä kirjoitettiin kotiväelle, sukulaisille ja kavereille. Kirjeenvaihtoilmoituksia julkaistiin lehdissä ja kirjeitä lähetettiin myös tuntemattomille sotilaille. Tavaksi tuli lähettää rintamalle, varsinkin jouluna paketteja myös ns. tuntemattomille sotilaille. Ne jaettiin niille, jotka eivät kotoa pakettia saaneet.

Kenttäpostiin merkittiin sana ”kenttäposti”, oli olemassa myös valmiita merkkejä ja leimoja tähän tarkoitukseen. Lähetykseen rintamalle ei kirjoitettu selkeää osoitetta, vaan sotilaan nimi ja tietty numero- ja kirjainyhdistelmä, jonka avulla se löysi perille. Tämä salainen koodisto oli vain kenttäpostia lajittelevien tiedossa.

Yleisohjeena oli kirjoittaa kirjeitä reippaaseen ja kannustavaan sävyyn. Sotilaille jaetussa opaskirjassa ohjeistettiin, että: ”Ankarasti oli kielletty mm. sellaisten seikkojen tiedottaminen kotiseudulle ja yleensä kenellekään, joista jossakin muodossa voi olla hyötyä viholliselle, kuten joukko-osaston sijoituspaikka, vahvuus, kunto, aseistus, siirto, varustuksen laatu jne.”

Kirjeet alkoivatkin usein sanoilla: ”täällä jossain” tai ”kannon nokassa”. Luultavasti myös itsesensuuri toimi kirjoittaessa, etulinjan kauheuksista ei kerrottu kotiväelle. Kotirintamaa puolestaan kehotettiin kirjoittamaan positiiviseen sävyyn asioistaan.

Kirjeitä myös sensuroitiin sitä varten perustetun sensuuritoimiston virkailijoiden toimesta. Kirjeistä saatettiin leikata osia pois, tai mustata kielletyt sanat. Joskus koko kirje hylättiin ja se lähetettiin Päämajaan tutkittavaksi. Tarkastuksen jälkeen kirje suljettiin ja siihen laitettiin tarkastusleima. Kirjeiden tarkastamisen yhteydessä sensuurivirkailijat tekivät myös huomioita kirjoittajien mielialoista ja näistä huomioista raportoitiin valtionjohdolle. Kirjeitä avattiin pistokokein ja on arvioitu kirjeistä tarkastetun sotien aikana muutaman prosentin. Sensuuria kierrettiin lähettämällä kirje kotiin ”nyrkkipostina”, lomalle päässeen mukana tai lähettämällä se tavallisen postin välityksellä, joka oli kiellettyä.

Sotasensuurin tarkastusleima ja ”salainen”  osoite, joka oli käytössä kenttäpostissa.

Lähteet:
Kyläläisten kirjeitä
Kirja: Kirjeitä sodasta 2015, Marko Tikka ja Ilari Taskinen
Kuvat: SA-kuva-arkisto
Teksti: Tuija Olenius