Ojalan torppa kuului Ahlström Oy:n omistaman Tourulan kartanon Lennon tilaan ja kuului siihen aikaan Vainionperän kylän alueeseen. Ojalan ostivat v.1910 itsenäiseksi tilaksi Eurajoelta tulleet Kustaa Erland Tamminen, s.1854, Eurajoki ja Amanda Juhantytär s.1849, o.s. Niittymaa, Eurajoki. Ojala oli Tourulan suurimpia torppia pinta-alaltaan, lähes kolmekymmentä hehtaaria. Kustaa ja Amanda Tammisella oli kuusi lasta, Kustaa s.1875, Alma s.1880, Hilma s.1883, Frans s.1885, Maria (Milkka) s.1888 ja Martta s.1896. Tytär Maria avioitui v.1915 Koskihuhdan torpan pojan Aleksander Tuomisen kanssa, s.1882 ja he asuivat Ojalassa, kunnes ostivat oman tilan.
Tytär Hilma avioitui v.1930 Tuomo Ojalan kanssa, s.1876, Loimaa. Tuomo Ojala kuoli jo v.1935 ja Hilma jäi leskenä elämään tilalla. Hilman veli Frans ja vaimonsa Saima asuivat tilalla muutaman vuoden Tuomo-isännän kuoleman jälkeen. Hilma Ojala kuoli v.1963 ja sen jälkeen Ojalan talo myytiin naapureille Johannes ja Aira Sepälle, jotka omistivat Veräjänkorven tilan. Veräjänkorven torppa oli erotettu alun perin Ojalan torpan maista 1800-luvun puolivälissä. Sepät purkivat Ojalan talon 1960-luvun lopulla.
Ojalan talo
SIPILÄ
Sipilän tila erotettiin Ojalan tilasta v.1923, kun Sipilän ostivat Ojalan tytär Maria ja Aleksander Tuominen. Tilalle rakennettiin asuinrakennus ja navetta kolmelle lehmälle, sekä muut ulkorakennukset. Maria ja Aleksander saivat kaksi poikaa, Erkki Aleksander s.1917 ja Elias Aleksander s.1922.
Maria ja Aleksander Tuominen, sekä pojat Erkki ja Elias.
Aleksander Tuominen kuoli v.1945 ja Maria jäi asumaan leskenä Sipilään. Erkki ja Elias asuivat Turussa perheineen. Elias ja Eila o.s. Hakala s.1929, Tuominen jatkoivat Sipilän isännyyttä vuodesta 1960. Heillä on kaksi lasta Markku s.1950 ja Leena s.1951.
Leena avioitui Jorma Lahden kanssa, s.1950 ja heillä on kaksi lasta Miia s.1975 ja Ossi s.1986.
Nykyisin Leena perheineen pitää Sipilän tilaa kesämökkinään.
Teksti: Tuija Olenius ja Merja Rouvali v.2023 Kuvat: Leena Lahti
Kustaa Kukola s.29.12.1896, oli Kukolan torpan poika Keihäskoskella. Kustaa ja Hilja Kukola lunastivat torpan itselleen v.1923.
Haastattelu:
Haastattelija: Muistatteko miten ne rakennukset siinä oli, teijän umpipihassa ? Kustaa: Siinä oli talli ja navetta ja molemmis oli lato. Haastattelija: Oliko ne samassa rivissä ? Kustaa: Oli, mut oli vinkkelis niinko nykkin on ja sit oli navettalato ja sit oli vaja siin ja sit alko riihi. Oli katto siinä navettaladon ja riihen välissä. Siin oli tie ja siit kuljettiin alta. Haastattelija: Siin oli sit semmonen katos vaan, ei seiniä. Kustaa: Ja sit oli taas riihi ja riihilato, tai niinko ensin oli luva ja sit lato peräs. Sit oli taas tälläi vinkkeliin halkohuone, ratasvaja ja kellari. Sit oli pirtti niit vastapäätä. Haastattelija: Mikä se ratasvaja oli ? Kustaa: Siin oli kaikkii hevosenkalui ja semmosii säilytettiin, kärryi. Ja halkovajas oli sit puut. Kellari oli siin. Haastattelija: Minkälainen kellari oli ? Kustaa: Se oli puusta tehty. Haastattelija: Olikse niinko maan alle kaivettu ? Kustaa: Ei ollu, se oli maan päällä vaan, Haastattelija: Siin taisi jo tulla selitettyä koko piha ? Kustaa: No, sit oli viälä tolla kantil yks lato ja siin oli pieni veräjä, et pääsi ton kaivol menemään. Kyl ne rakennukset siin sit tuli. Haastattelija: Ei ollu sit ulkopuolella mittään rakennuksii ? Kustaa: Ei ollu, se kaivo oli ja tosa pihal viälä toinen kaivo, ko siin nykki on. Haastattelija: Eiks ollu saunaa erillään ? Kustaa: Ei ollu ku sillon käytiin riihes saunas. Haastattelija: No, kuinka siellä kylpeminen kävi ? Kustaa: No, hyvin se kävi, ko vaan lämpimäks sai, niin kyl siällä sit tilaa oli. Ja siällä kävi paljo sit saunas naapureita. Haastattelija: Kui ussei se lämmitettiin ? Kustaa: No, ei sitä vallan ussein, sitä lämmitettiin sillai vuoroon toisten torppain kans. Ja käytiin yhres sit saunas. Kun tosa oli Mattilan ja Lehtilän torpat. Haastattelija: Kuis peseminen sit siihen aikaan suoritettiin ? Kustaa: No, samal taval ko nykki. Haastattelija: Oliks vettä siäl riihessä, joku vesipata ? Kustaa: Juu se oli kiukaalla ja sisält kans vietiin ku tääl lämmitettiin.
Kustaa: Mitäs rakennukset ne oli kaikki sit niin kauan ku tämä oli verojen (vuokra) alainen torppa, niin ne oli vanhuudeltas. Mut sikko se ostettiin, sit vasta nämä rakennukset kaikki on tehty.
Haastattelija: Minkäs torppia nää oli ? Kustaa: No, Rekolan. Haastattelija: Se taisi olla aika suuri talo ? Kustaa: Oli oikein, siellä oli kuus torppaa, tommoset ku teki veroo taloon. Haastattelija: Kuis suuri se vero oli, muistatteko vielä ? Kustaa: Se oli kaks päivää viikkoon talon töis ja sit oli hevospäivii viälä ja sit oli semmosii ku sanottiin apupäiviksi. Semmosii ku oltiin suvel elos ja heinäs. Haastattelija: Ja joka torpal oli sama määrä sitä veroo. Kustaa: Juu kyl se siin samois oli. Haastattelija: Kukas teiltä kävi niitä päiviä tekemässä ? Kustaa: Minä olin viimekseks siin, viis vuotta tein sit. Haastattelija: Se oli ympäri vuoden sit se sama ? Kustaa: Juu, kaks päivää viikkois. Haastattelija: No siinä sit kaikennäköistä työtä joutu tekemään. Kustaa: Juu, kaikkii vaan, mitä oli semmosii töitä.
Haastattelija: No, nyt olitte juuri heinää lähdös hakemaan, kuis siihen aikaan tehtiin heinää ? Kustaa: Sillon ei ollu viäl pelloi niin paljoo ku nykyään on. Jo peltoheinääki oli kylvetty. Kyl sitä siihenki aikaan pelloil oli, mut ei sitä ollu paljoo. Sit oli noit luonnon niittui, niit sit sillo tehtiin. Ko taas nykyään ei meilläkään ole enää ollenkaan niit. Haastattelija: Tekin olette ollu kokoomas sitä heinää ? Kustaa: Joo ja niittämäs. Rekolas oli monta semmosta niittuu joilla niitettiin. Tämmönen väärävartinen vikate , te ette semmost varmaan ole ikinä nähny. Haastattelija: En ole, ei teil semmosta ole jäljellä ? Kustaa: On kyl.
Suora- ja väärävartinen viikate ja heinäpellolla. Kuva Museovirasto.
Haastattelija: Kuinkas se sit koottiin ? Kustaa: No, se koottiin, ku se oli siällä leviäl kuivumas ja hevosten kans sitä koottiin. Ajettiin tommosilla rekihäkeillä ja parihevoset edessä. Haastattelija: Mihis se ajettiin ? Kustaa: Siällä oli semmosii latoja, niittulatoja, semmosii pienii ja niit oli monta. Haastattelija: Ja niist sit talvel haettiin. Ne ei ollu välil seipäällä tai missään kuivumassa ? Kustaa: Ei ollu, kun ne kuivattiin siin maan pinnalla. Haastattelija: Millai ne sit koottiin ? Kustaa: No, haraval pääasiassa. Ensin ne haravoitiin karheisiin, sit ajettiin ylös, niinko sanottiin, ne nostettiin kahden pualen harvalla. Sit ku koottiin ni lykättiin haravalla semmosii kasoihin ja nostettiin heinähäkkiin. Haastattelija: Oliks siinä useampii ihmisii sit tekemäs sitä ? Kustaa: Oli, mitäs ko Rekolaski ko oli täysi väki, niin neljä miestä ajo häkkiin ja kahdel pualella oli sit vielä perräinottaja, ne oli naisii. Haastattelija: Oliks siinä kuorman pääl joku ? Kustaa: Oli sit taas häkkimies, niit oli kaksikin häkkimiestä, jotka vuoroin siäl kävivät. Haastattelija: Ja sit mentiin sinne latoon tyhjentämään sitä ? Kustaa: Siällä oli toiset miehet, jotka oli siellä koko ajan, ku toiset hevoset lähti niin toinen tuli.
Haastattelija: Kyl se viljan korjjuuki kai oli vähä erilaista siihen aikaan ? Kustaa: Oli kuissit, mitäs munkin aikana viälä riihes käytiin. Kyl puimakonneetkin jo olivat, ettei sillai tehty enää ja heinäkonneet. Kaadettiin heinä näil pelloilla koneella, mut niituilla sit vaan viikatteen kans. Haastattelija: Tääl Rekolaskin oli useampi riihi ? Kustaa: Niit oli kuus kaikkiaan. Haastattelija: Oliko ne kaikki rakennettu ihan samal taval ? Kustaa: Toi ku tääl viäläki on, ni oli kaikkein suurempi. Haastattelija: Mitä tiloi siin riihirakennukses oli ? Kustaa: Ei siin ollu muut ko se riihi ja sit sanottiin luvaks, sitä mis ne viljat sit tapettiin ja sit oli lato pääs. Haastattelija: Ei semmosii rakennuksii tääl ollu et olis molemmis päis ollu riihi ? Kustaa: Ei ollu täsä, kyl tuolla Oripään puolellakin, Makkarkoskellakin oli semmonen ja oli täälki Kajalas. Haastattelija: Olettekste semmosel riihel ollu ? Kustaa: En oo ollu, mut samal taval se kävi. Haastattelija: Eiks niis ollu latoa lainkaan ? Kustaa: No, niis oli lato takana sillai vinkkelis.
Riihen puintia varstoilla, eli ”tappamista”. Kuva Museovirasto
Haastattelija: Kertokaas ny semmosest riihipäiväst sitten. Kustaa: Siin mentiin seittemäks töihin, sillon ku viälä taksvärkkii tein. Mut kyl tollai niinko kotonakin mentiin aikasemmin. Haastattelija: Sitä oli sit lämmitetty jo etukäteen ? Kustaa: Juu, niin paljo et olivat viljat kuivat sit. Kyl se semmost kuumaa hommaa oli. Haastattelija: Kuis kauan se vilja siellä oli etukäteen kuivumassa ? Kustaa: No se oli parikin vuorokautta, kui saatiin, jos saatiin kuivana ne riiheen, ni se tuli pikemmin. Mut jos märkää oli niin kesti kauemmin kuivua. Haastattelija: Missä ne riihes oli kuivumassa ? Kustaa: Ne oli parsilla, parsiksi sanottiin ku oli sillai harvakseltaan puut ylhäällä, et siin pysyivät viljat. Kyl meilkin semmoset tual oli viälä. Siihen mahtu usempii kuorma sit kerrallaan. Tohon Rekolanki riiheen meni kuus-seittämän kuormaa. Haastattelija: Kuis se viljan korjuu sieltä pellolta kävi, korjattiinks aina riihi kerrallaan ? Kustaa: Kyl sillo ku riiheen, mut kyl Rekolas sit jo puimakone oli. Rukiita ja jottain semmosii tapettiin vähä. Haastattelija: Kuis se työ sillon tehtiin, ku aamulla alotettiin ? Kustaa: Ensiks riihes oli pari ihmistä, ne löi seinään se viljan. Ne oli tavallisesti naisia, tai jottai semmosii heikompii. Ne lyötiin seinään, niin se vilja varisi siin jo pois. Sit ne ladottiin permannolle tollai kahtiipäin, niin kauan ku saatiin varvit sit täyteen. Ja sit ruvettiin tappamaan varstain kans. Sit tuli ne ihmiset ku riihes oli kääntämään ne, jos oli täysi väki. Kyl tappajatkin sit käänsi, jolsei ollu. Haastattelija: Kuinkas monta siin tappamas oli ? Kustaa: Siin oli neljä miestä tavallisesti, kaks kummassakin varvis, vuoroon löivät siin. Haastattelija: Oliks mittää väliä niil pareil, et kui ne yhteen löi ? Kustaa: No ei siin muut, mut jämptisti piti vaan vuoronsa. Haastattelija: Oliks siellä riihen parsilla joku, vai kuin ne sieltä alas saatiin ? Kustaa: Täyty kuissit, jos sillonki ku niitä sinne tällättiin, niin parsilla oli tällääjät, jokka ne pystyyn sin reeras. Haastattelija: No, siäl kai kaikkein kuumin sit oli ? Kustaa: Kyl siällä kuuma oli, ku oli kuuma riihi. Haastattelija: No, sit kun ne oli käännetty ja tarpeeks tapettu, ni mitä sit tehtiin ? Kustaa: Sit ruvettiin, sanottiin pudistamiseks, ku pudistettiin ne sillai aikataval käsin. Ja tällättiin ne oljet sitoen lyhteisiin. Ja sit ku kaikki oli tapettu, niin ruvettiin sit puhdistamaan sitä viljaa. Kaikki tähkät ja kaikki haravoitiin useampaan kertaan oikein ja sit viskurin kans se lopultas puhdistettiin. Haastattelija: Jaa viskuri on sit ollu jo niin kauan ku te muistatte ? Kustaa: Juu, emmää muist semmost aikaa ku ilmaan viskaamalla puhdistettiin. Haastattelija: Onks teil tietoo, ku Rekolas oli useampi riihi, niin millä tavalla niit sit käytettiin oikein, memmosessa järjestyksessä ? Kustaa: Siält tuli ain sit tietoo ku riiheen mentiin. Tai kyl se oikein sillai oli et meinkin päivät oli maanantai ja tiistai. Juu ne oli sillai järjestetty ku kuus torppaa oli, ettei ne kaikki si yhten päivän mennee, tommosii tavallisii töihin. Haastattelija: Ku oli useampi riihi ni käytiinkö samana päivänä useammassa riihessä ? Kustaa: Ei ne oli sillai vähä järjestetty et yhdes tai kahdes. Mut ei siihen aikaan ku mää kävin, ollu ennää ku tämä yks riihi. Niit tapettiin ennää niin vähä riihes. Haastattelija: Tein omat viljat tapettiin kaikki sit tässä omassa riihessä ? Kustaa: Kyl ne silla sit enskastiin, vaik kyl sit jo kans puimaan ruvettiin. Haastattelija: No, minäs päivänä sit kaikki torpparit meni taloon samana päivänä ? Kustaa: No, ei oikein samana päivänä, tollai muuta kun heinäaikaan ja elon aikaan. Sit käskettiin erikseen, koska paremmin tarvittiin. Haastattelija: Oliko tääl Rekolas paljo eloa ? Kustaa: Oli oikein, et monta päivää meni, ko kaikki vikatteella niitettin. Haastattelija: Ei sit talkoita tarvinnu pitää tämmöses paikas ku oli työntekijöitä muutenkin ? Kustaa: Ei kyl ne sillai tehtiin. Haastattelija: Tulkiko sinne Rekolaan muita ku torpparit ? Kustaa: Kyl nii ain semmosii kans ja talos oli useampi mies, oikein vakituiset rengit. Haastattelija: Mut sit elopäivänä oli naiset kans mukana ? Kustaa: Kyl ja heinän aikaan. Haastattelija: Kummostas se elon niitto oli, montako oli sitomassa yhden miehen niiton perässä ? Kustaa: Siin oli tavallisesti kaks peräs. Haastattelija: Oliko samassa sarassa useampi niittämässä ? Kustaa: Kyl sikko kauraa niitettiin, rukiissa oli tavallisesti yks vaan. Haastattelija: Mitä muita tarvittiin vielä ? Kustaa: No siin oli sit taas seipääseen tällääjät ja rukiit tällättiin semmosille kuhilaille. Sit oli lyhteiden sitojat ja kuhilaitten tekijät. Kaura ja ohra tällättiin seipäälle. Haastattelija: Oliko teil tapana joskus niittää kilpaa ? Kustaa: Oli kyl, kovii kilpailui tuli. Haastattelija: Muistatteko kertoo jostain kilpailusta ? Kustaa: Kyl niit oli usseinki, kyl ne oli semmosii lujii paikoi. Ku päivän oikein hakkas, ei tahtonu sormet oikein ehtool oikias pysyy. Haastattelija: Oliks tapana talosta antaa ruokaa ? Kustaa: Ei muullon ku elopäivänä. mut kyl ne veropäivät tehtiin ain omalla ruualla. Haastattelija: Evästä oli mukana ? Kustaa: Juu, nahkanen reppu seljäs ja siellä eväät sitte. Haastattelija: Mitäs evästä siellä oli ? Kustaa: Mitä ny kunastikki sattu olemaan. Haastattelija: Mitäs juotavaa ? Kustaa: No, sitä sai talosta. Haastattelija:. Elopäivinä tuotiin sinne pellollekin kai ? Kustaa: Kyl sinne elopäivän tuotiin, se oli semmost kotitekost kaljaa. Haastattelija: Minkälaista ruokaa se sit oli, ku elopäivänä annettiin ? Kustaa: No yhtä ja toista, ei mittää erikoista, tai ehkä se vähä enempi ku muuten. Haastattelija: Ei tääl sit ollu mittään tansseja tai semmosta ? Kustaa: Oli oikein, sikko rukiin elo loppus. Haastattelija: Missä niitä pidettiin ? Kustaa: Rekolan pirtissä, siällä oli suuri pirtti. Haastattelija: Ja sinne tuli se eloväki ? Kustaa: Nii ja sinne tuli sit naapureist kans, kyl siällä väkkee sit oli. Haastattelija: Mitäs soitettiin ? Kustaa: Kaikenlaisia tahteja vaan. Rekolas pruukas isäntä soitella. Haastattelija: Mitä hän soitti ? Kustaa: Kyl se kaikki tahdit soitti, mitä vaan. Haastattelija: Mitäs peliä hän soitti ? Kustaa: No, viuluu. Kyl hän oli torvisoittokunnan johtajakin, mut ei semmosis tilaisuuksis ollu torvisoittajii. Hän oli hyvä viulun soittaja. Haastattelija: Kuin myöhään näit oli tapana pitää, tämmösii tansseja ? Kustaa: Kyl sillonki oli viälä ku määkin taksvärkkii tein. Eloa oli monta päivää tehty ja sit ko se oli reeras oli tanssit.
Haastattelija: Mistä sen sit tiesi kuin paljo päivii oli tullu tehtyy ? Kustaa: No, kattokaas ku se laitettiin joka viikko ylös. Vedettiin kaks piirii siihen, ku se oli puusta semmoset pulkat. Toinen oli torpparilla ja toine isännän hallussa. Ja ne pantiin sillai ristiin ja sahan kans vedettiin merkit. Ja sikko tuli taas vuosi täyteen, ni sit ne taas luettiin. Sit höylättiin merkit poisko alko uusi vuosi.
Pulkka, isännällä ja torpparilla oma puolikas, jotka sopivat yhteen. Sanonta: ”päivä on pulkassa”.
Haastattelija: Miksikäs niitä nimitettiin ? Kustaa: Pulkaks niit sanottiin, tuli päivä pulkkaan. Ei sillon tarvinnu sen paremmin paperiin tällätä, ko ne vaan luettiin sit ain. Haastattelija: Jos olis ollutkin vaan se kaksi päivää viikos, se olis ollu helppo muistaa, mutta sitko tuli niit ylimääräisiä päiviä. Kustaa: Nii oikke, mut ei niit ylimääräsii niihin pulkkiin tällätty, niit ko apupäiviks sanottiin, ne muistettiin sit erinäs taas. Siihen laitettiin vaan oikeen taksvärkkipäivät, ku oltiin oman ruuan kans töis.
Haastattelija: Kukas teiltä sit teki sitä taksvärkkiä ennen teitä ? Kustaa: Se oli mun setäni. Mut sitko se lähti pois, mää olin semmonen, sikko pääsin suvel rippikoulusta, nii rupesin sit tekemään sitä taksvärkkiä. Haastattelija: Olitteko sitä ennen käyny yhtään kertaa ? Kustaa: Emmää ollu sillon viälä ollu, mut sit oli pakko men, ku ei ollu enää muuta miestä. Haastattelija: Oliks teijän isä sit jo käyny aikasemmin ? Kustaa: Oli oikein. Haastattelija: Muistatteko mittää mitä he oli kertonu taksvärkin teosta ? Kustaa: No, kyl maar se semmost yhtlaist sit oli, ko se oli senkin aikaa ku mää tein. Haastatttelija: Oliko se veromäärä ollu aina sama ? Kustaa: Oli oikke. Ja puut sai talon mettästä, sai ottaa niittuin syrjän mettistä, ko niist koivuist tehtiin kerpoo, ni ne ruodot sai polttopuiks ottaa. Koottiin puuta mistä sopi. Haastattelija: Oliks siinä joku määrä kuin paljo sitä puuta sai ottaa ? Kustaa: Ei siin mittään määrää ollu. Haastattelija: No, oliko muuta tämmöstä etua ? Kustaa: Ei siin mittää muuta sit ollu. Haastattelija: Kukas niitä puita oli kokoomassa ? Kustaa: No, oma väki vaan. Haastattelija: Mihis aikaan ne puut sit kotiin ajettiin. Kustaa: Talvella ne sit ajettiin, ensin ne koottiin vaan. Haastattelija: Mihis niit kerpoi käytettiin ? Kustaa: Lampaille. Haastattelija: Teilläkin oli niitä ? Kustaa: Oli oikein ja ennen oli se karjan ruakaki paljo huonompaa ku se nykypäivän on. Mitäs semmonen luonno heinäkin, ei se ollu semmost ku nykyään noi kylvöheinät jo on. Mut ei ollu se tuotoskaan sitten semmost ku se nykyään karjal on. Haastattelija: Nii lehmiäki teillä oli ? Kustaa: Oli ja hevonen kans. Haastattelija: Oliko niitä navetoita sit useampi, vai missä niitä lampaita pidettiin ? Kustaa: Ne oli siäl samas navetas. Haastattelija: Oliko muita kotieläimiä ? Kustaa: Kyl sika pruukas olla. Haastattelija: Missä sitä sikaa pidettiin ? Kustaa: Sil oli taas sit eri paikka, läätiks sitä sanottiin.
Haastattelija: Tääl on kulkenu semmosii käsityöläisii ? Kustaa: Juu, Tourulas oli suutari Lingreeni, ko teki, ko kotona nahat ittel oli, niin hän teki kaikel väel jalkinei. Haastattelija: Käviks se talois kans ? Kustaa: Kävi ja torpis kans. Haastattelija: Teilläki on ollu, viipykse monta päivää ? Kustaa: Se riippu siit kuin paljo tehtiin kunastikki. Kyl tavallisest jokasel tehtiin ja välil useemmatkin. Haastattelu: Kuin usein se suutari sit tuli, sitko kerkis ? Kustaa: Kyl se kerran vuoteis oli. Haastattelija: Tekikö hän siäl kotonas kans kenkii ? Kustaa: Kyl ne melkein ain sillai et tultiin tekemään. Haastattelija: No, missäs se yötä oli ? Kustaa: No, torpassa hän sit yöt oli kans, missä hän töiski oli ja ruuas kans. Haastattelija: Oliks hän siin sit syömäs väen kans ? Kustaa: Oli oikein. Haastattelija: Tiedättekö millai se talois oli, oliks samanlailla ? Kustaa: Ei kai, kyl siäl oli erikseen. Haastattelija: Mitäs muita sit kävi ?
Kustaa: Räätäli kävi kans. Haastattelija: Kukas räätäli tääl kävi ? Kustaa: Täsä oli semmonen Pohjola Katinhännäst, se meilläki pruukas käydä. Ei se kyl niin vakituinen ollu ku suutari. Haastattelija: Tääl oli muitakin räätälei ? Kustaa: Kyl niit oli, Yläneel semmonen Okkermanni ja Tourulas oli Filanderi. Haastattelija: Se teki sit pukuja ? Kustaa: Juu. Haasattelija: Oliks sit kans kotona ne aineet ? Kustaa: Kotona kankaat tehtiin. Ko siihen aikaan elintaso oli semmost vähä heikompaa ku nykyään. Haastattelija: Mut työvaatteet tehtiin sit jostain paksummast kankaasta ? Kustaa: Juu, niit sanottiin rohtimisiks kankaiks, ne oli semmosii kotikutosii, ku tehtiin tyävaatteet. Ja ennen oli sit oikein vanhemmalla väel, semmonen sanottiin mekoksi, ko laitettiin vaatteiten pääl suojaks. Se oli talvel sit ain siin yllä. Mut ei mul oo semmost ikän ollu. Haastattelija: Olettekste nähny semmosen ? Kustaa: Joo se oli pitkä, alapuolel polven. Haastattelija: Milläs se kiinnitettiin ? Kustaa: Se tällättiin oikein pää kautta ja vyöl sit kiinni. Ja nauhal kaulan alt kiinni. Haastattelija: Oliko siinä hihat ? Kustaa: Oli, eikä tommoset vanhemmat miähet osanne ilman oikein mihinkään lähteekkä, jolsei semmonen yllä ollu. Haastattelija: Minkälaisia päällysvaatteita sit käytettiin, ku sitä ei enää pidetty ? Kustaa: Sit ne oli semmosii jakui, vähä vahvemmast kankaasta.
Haastattelija: Oliko muita kiertäviä ? Kustaa: Ei niit, joku kelloseppä, joka korjaili kelloi, senkin nimi oli Lingreeni. Haastattelija: Käytiiks sit myymässä tavaroita ? Kustaa: Kyl semmost pikkutavaraa ja oli Vienan karjalaisii, reppuryssiks sanottiin, jokka kankaita möivät. Suuri nahkareppu seljäs ja se kankaita täynnä. Haastattelija: Milläs ne kulki ? Kustaa: Kävellen ja jollain oli hevonen kans. Haastattelija: Käviks ne useammin ? Kustaa: Kyl ja vähä samois paikois kävivät. Haastattelija: Kuin ussein ne tuli ? Kustaa: No, ei siin mittään ollu, millai he kerkisivät, useamman kerran vuodes. Haastattelija: Ei niil sit muuta ollu ku kankaita, minkälaisia hintoja oli ? Kustaa: Emmää muista, mut sillon oli rahaki semmost, ettei sitä ollu, hinnatki oli sit piänet.
Kulkukauppiaita, reppuryssiä, 1800-luvun lopulla. Kuva: Museovirasto.
Haastattelija: Muistatteko muita kulkijoita ? Kustaa: Kyl niit oli, oli semmosii kaiteitten myyjii, kaituripari, ku oli isä ja poika. Haastattelija: Niit oli sit erilaisia ? Kustaa: Juu niit oli. Haastattelija: Niiltäkö ne sit tavallisesti ostettiin ? Kustaa: Kyl niilt ostettiin, muaaltaki semmosii teräskaiteita, ko näil oli vaan semmosii ruovoista tehtyjä. Haastattelija: Ne kävi sit useammin tämä pari ? Kustaa: Kyl ne vähä ussein kävevät. Ja kävi sit kaikkii, ko hevosii ei nylkeny muukko semmoset ko sitä ammatiks tekivät. Oli Laitilast semmonen Viiklundi, ko käve täsä ja sit semmonen ku sanottiin tanttumaijan Jussiksi. Se oli oikein Yläneelt kotosin. Se oli semmonen ku se kiersi yhtäpainoo täsä näis pitäjis. Ei sil ollu sit oikein olinpaikkaa ollenkaan. Haastattelija: Käytiinkö semmosii oikein pyytämäs taloon ? Kustaa: juu, ku ei niit sit kukkaan muu nylkeny ? Haastattelija: Et ei ne sillai kiertäny et olis tullu kyselemään ? Kustaa: Kyl he tollai kulkivat ja sikko ne oli liikkeel ni koitettiin sillon tällät hevonen pois. Välil tietty täyry laittaa muulloikin pois, tollai ku tuli kipiäks. Haastattelija: Oliks näillä joku erityinen nimi ? Kustaa: Ei niil erityistä nimmee ollu. Yläneel oli sit viäl Vastamäki, et kolmeki niit oli. Hevoset ei kaikki nylkeny, vaikka muuta teurastusta tekikin. Haastattelija: Millais ihmiset suhtautu niihin nylkyreihin ? Kustaa: Kyl se vähä semmost oli, kun niille syämistäkin annettiin niin se lusikka täyry polttaa sit. Ku puulusikat oli. Et kyl sitä vähä kammoksuttiin. Haastattelija: Tuliko se sit kuitenkin syömään tupaan muun väen kans. Kustaa: Kyl ne siinä söivät. Haastattelija: Missäs se hevonen sit nyljettiin ? Kustaa: Ulkona jossain vaan. Ei meilläkään ole teurastettu ku yks hevonen, et se tällättiin pois ja nyljettiin, mää oli silloin tommonen vähänen poika. Haastattelija: Mihis se liha pistettiin ? Kustaa: Se kuopattiin maahan, ei siit muuta otettu ku se nahka käyttöön si. Haastattelija: Mihis sitä nahkaa sit käytettiin ? Kustaa: Siit tehtiin hevosen valjaita, sitko se ensin valmistettiin. Haastattelija: Valmistettiinko se kotona ? Kustaa: Ei ku se vietiin nahkurille. Haastattelu: Missäs semmone oli ? Kustaa: Kyl niit oli Loimaalla ja lähempänäkin oli, Pöytyälläkin oli. Haastattelija: Ja kaikki muutkin nahat kans samalla tavalla ? Kustaa: Juu kaikki valmistettiin ja sit tuli taas suutari ko teki, ku nahat oli valmiina. Haastattelija: Ei sit semmosii kiertävii nahkurei ollu ? Kustaa: Ei, siinä tarvittiin niin suuri vehkei, ku niit nahkoi valmistettiin niin suurissa ammeissa. Haastattelija: Tiedättekö kuin se nahkuri sen teki. Kustaa: Emmää sen paremmin tiedä, muutko et liotettiin suuris ammeissa. Parkkii siin tarvittiin. Tääl parkkii sit kiskottiin pajust ja nahkurit osti niit. Haastattelija: Mikä osa pajusta se parkki on ? Kustaa: Se kuori siit päältä otettiin. Haastattelija: Mikäs tarkotus sil parkil sit oli ? Kustaa: Kyl kai se sit lähti se karva pois paremmin, ko se siin likos. Haastattelija: Miksi näitä nimitettiin, nahan valmistajia ? Kustaa: Karvariks niit sanottiin ja nahkuriks.
Haastattelija: Äsken oli puhetta niist kaitureista, oliko niillä mukana jottain muuta myytävää ? Kustaa: Oli sil pojal sit neuloi ja napei, semmost pientä tavaraa. Haastattelija: Milläs ne kulki ja mist ne oli kotoisin ? Kustaa: Jalkasin ne kulki, emmää tiedä mist ne tuli. Haastattelija: Onkos täälläpäin kalastettu koskaan ? Kustaa: Ei tässä ollu oikein mist kalastaa. Haastattelija: Oliko tämmösii kulkijoita sit muita ? Kustaa: Kyl sitä semmosii ku pientä kauppa teki, kävi ain jokunen. Haastattelija: Käytettiiks sillon viälä saviastioita, kivivatei ? Kustaa: Käytettiin kuissit, kaikki vatit ja kaikki. Haastattelija: Mistäs niit saatiin ? Kustaa: Niit oli kyl semmosii kauppiaita, et möivät niitä. Haastattelija: Ei niit sit valmistettu tääl missään ? Kustaa: Ei tääl missään, jaa mut kyl Säkyläs vissiin valmistettiin. Haastattelija: Oliks niillä kauppiailla sit muuta myytävää ? Kustaa: Ei niil sit muuta ollu ku niit saviastioita. Haastattelija: Mitäs muita astioita sitä oli tavallisesti ? Kustaa: Kyl niit oli tommosii ku maitokannui, kaikkii niinko nykki.
Haastattelija: Käytettiiks jottai muunlaisia jalkineita, kun ne mitä suutari teki ? Kustaa: Käytettiin koipikkaita kans. Haastattelija: Mitä ne semmoset oli ? Kustaa: Ne oli semmosii ku elukan jalast otettiin se nahka ja tällättiin sillai karvasena. Haastattelija: Kukas niit teki ? Kustaa: Ei niit ihan vissiin jokamies tehny, mut kyl niit moni paljo teki, ko ne oli yksinkertaset. Haastattelija: Mihin aikaan niit sit pidettiin ? Kustaa: Talvel, pakkasil. Haastattelija: Millai se karva siihen tuli, mihinpäin ? Kustaa: Karva tuli ulospäin. Haastattelija: Millais niit tehtiin ? Kustaa: Neulottiin oikein. Haastattelija: Oliko sitä varten joku eri neula ? Kustaa: Oli kyl, äimäks sanottiin. Haastattelija: Minkälainen se oli ? Kustaa: Iso neula, semmonen hiukan väärä se kärki ja sil tehtiin tommosii toppatollukkaita kans. Ko tällättiin kankaasta anturat oikein monin kerroin ja sit neulottiin aika piukkaan ja päälline kankaasta kans. Haastattelija: Semmosia käytettiin ihan yleisesti sillon ? Kustaa: Juu, kyl niit käytettiin. Haastattelija: Mitäs lankaa niihin koipikkaihiin käytettiin ? Kustaa: Siihen tehtiin pellavast, sillai punomalla lanka. Ja sit täydy, ko ne oli valmiit ne semmosel tervan kuseks sanotulla liottaa, ettei se karva lähteny poies. Haastattelija. Tuliks niihin mittään muuta sin sisäpuolelle ? Kustaa: Niihin laitettiin olkia sisälle, ko ne oli niinpal suuret et sin mahtus vähä enempi tavaraa. Haastattelija: Oliks niis pitkät varret ? Kustaa: Ei niis vartta ollu, mut siihen tällättiin kankaast semmoset suut ja ne nuoralla kiinni. Ei ne sen sukkelammat ollu. Haastattelija: Oliks niis pohjat jostain erikseen ? Kustaa: Ei ko ne oli siit nahast ja sitte kierretty tähän päälle sillai et tuli semmoset sarvet, niist elukan kyntösistä, tähä etupuolelle. Haastattelija: Oletteko te tehny semmosii ? Kustaa: En oo, enkä pitänykkä. Haastattelija: Te olette nähny kumminkin, olettekste nähny niit tehtävän Kustaa: Kyl mää tehtävänkin näin. Ne oli semmoset ettei niit kuivatakka tarvinnu, ne jätettiin yöks ulos ettei ne kuivannu. Haastattelija: Ne oli sit ihan yleiset talvijalkineet sillon ? Kustaa: Niit ja toppatollukkaita. Haastattelija: Olettekste pitäny semmosii ? Kustaa: Kyl mää semmosii, toppatollukkaita.
Tallukkaat tai tollukkaat.
Haastattelija: Oliks kesällä sit jottai erikoisii jalkineita ? Kustaa: Oli tarokkaita. Semmosii ko koivun tuohesta tehtiin, vedettiin semmost soukkaa siiruu , kierrettiin ympäri puun ja siit sit tehtiin. Mut ei täsä kyläs kukkaan tehny. Eiks Heiniilläkin ollu joku ku teki. Mut kyl niit täälläki pidettiin kans, mut hyvin vähä. Haastattelija: Millai ne oli tehty ? Kustaa: Ne oli sillai tehty ko koppakin, sillain ristiin ja ei niis ollu varsii, ne oli niinko kenkii. Niit kävi myymäs joku sit tääl. Mut ei semmoset kauaa kestäny, kyl maar ne kuival aikaa vähä kesti. Haastattelija: Onks tääl pidetty jonkunlaisis puukenkiä ? Kustaa: Kyl niitäki kans vähä oli, mut ne oli semmosii vähä hankalii. Haastattelija: Oliks niis niinko pohjat vai koko kenkä puusta ? Kustaa: Eiko pohjat vaan. Haastattelija: Mistäs se päälline sit oli ? Kustaa: Se oli nahast. Haastattelija: Mikkäs sit oli tavallisempii kesäjalkineita niinko työssä ? Kustaa: Suutarit teki miehillekki semmosii suvisaappaita ko oli lyhkäset varret. Ei sillon kenkii oikein ollu.
Tourulan alue kuului aikoinaan Yläneenkartanolle. Yläneenkartanon alue oli laaja, siihen kuului koko nykyinen Yläneen alue ja osa Satakunnasta. Rajat olivat siihen aikaan häilyviä ja jokainen omistaja tulkitsi niitä omaksi edukseen. Ruotsin kuningas antoi käskyn laajentaa viljelyksiä myös täällä Suomen puolella. Perustettuja uudistiloja viljelivät vuokraviljelijät, lampuodit. Varhaisin merkintä Tourulan nimellä löytyy vuoden 1540 maakirjasta (aiempia asiakirjoja on hyvin vähän saatavilla). Maakirjan mukaan Tourula muodosti yhden tilan, joka jakautui Tourulan ja Peltojan taloihin, joita lampuodit hoitivat. Tourulan talojen yhteinen peltoala oli tuolloin 12 tankoa, eli n. 8 hehtaaria. Tourulan alueen raivautti 1400-luvun lopulla Klaus Steninpoika Finne (s. 1470). Klaus Steninpojan vanhemmat olivat Sten Henrikinpoika Finne ja Anna Jaakopintytär Kurki. He käyttivät myös nimeä Renhuvud ja heidän sukuvaakunassaan oli kuvattuna poron pää.
Uusien tietojen mukaan Yläneenkartano oli annettu läänityksenä Klaus Steninpojalle, hänen eliniäkseen. (Läänitys on hallitsijan antama lahjoitus jostain palveluksesta). Klaus Steninpoika Finne käytti valtaansa omistajien tapaan. Hän raivautti ja otti omakseen, keinoja kaihtamatta, myös muiden jo omistamia alueita.
Klaus Steninpojan kuoltua Tourula palautui Yläneenkartanoa hallinneen Djekn-suvun perillisille. Perinnönjaoissa pyrittiin pitämään emätila ehjänä ja kaukaisemmat sukulaiset perivät ns. ulkotiloja kauempaa emätilasta. Perintöjen kautta, 1500-luvun puolivälissä Tourulan tilojen omistajaksi tuli Savonlinnan käskynhaltija Gödik Gustavinpoika Fincke. Hänen aikanaan Tourulassa oli jo kolme lampuotitaloa, Tourula, Peltoja ja Keskitalo ja näihin aikoihin Tourula on nimetty rälssitilaksi. (Rälssitila oli hallitsijalle suoritetun ratsupalvelun palkkioksi ikuisiksi ajoiksi maaverosta vapautettu aatelisen maatila).
Bircholtz suvun vaakuna
Avioliitto Gödik Fincken sisarentyttären Hebla Ållogrenin ja Yläneenkartanon perineen Hieronymus von Birckholtz nuoremman välillä, palautti Tourulan takaisin Yläneenkartanon omistukseen. Seuraavat vuosikymmenet Tourula oli Birckholtz-suvulla ja monet heistä asuivatkin Tourulassa ainakin 1600-luvun alkupuolella. Birckoltzit lienevät viimeiset aateliset, jotka varsinaisesti asuivat Tourulassa. Vielä vuoden 1675 henkikirjassa Tourulan kolme tilaa omistivat Kustaa von Birckholtzin perilliset.
Creutz suvun vaakuna
Tourula ja Pelto siirtyivät 1600-luvun lopulla, osana Yläneenkartanoa maaherra Lorentz Creutzille, hänen solmiessa avioliiton Yläneenkartanon perijän Ebba Maria Flemingin kanssa. Yläneenkartanon maihin kuuluneeseen Kauttuan koskeen Lorentz Creutz perusti mm. Kauttuan Ruukin.
Isovihan aikaan 1700-luvun alussa Yläneenkartano joutui rappiolle ja useat sen tiloista olivat asumattomia. Tourula luultavasti säästyi pahimmalta hävitykseltä, syrjäisen sijaintinsa vuoksi.
Lorenz Creutzin lapsista Ebba Eleonora peri Yläneenkartanon ja avioitui v. 1720 kenraalimajuri Georg Henrik Lybecker nuoremman kanssa. Näin alkoi Lybecker-suvun aika Yläneenkartanon ja samalla Tourulan tilojen omistajana.
Lybecker suvun vaakuna
Lybeckerien aikaan Yläneenkartanossa elettiin varsinaista seurapiirielämää ja kartanossa kävi arvovaltaisia vieraita. Tämä heijastui myös kaukaisempiin tiloihin, kuten Tourulaan. Tiloilta kerättiin mm. paljon viljaa ja karjataloustuotteita ylellisen elämän ylläpitoon. Lybecker osallistui myös paikalliseen elämään, toisin kuin aiemmat omistajat. Carl Lybecker kuoli Yläneellä v. 1781 ja hänen leskensä Helena Hising jatkoi kartanon omistajana aina kuolemaansa v. 1804 asti. Perinnönjaossa Yläneenkartano siirtyi tyttärelle Eleonora Lybeckerille ja hänen puolisolleen, sotaneuvos Reinhold Jägerhornille.
Yläneenkartano oli kuitenkin velkaantunut pahoin ja v. 1807 lähes puolet siitä myytiin majuri Isac Sahlbergille. Kartano jakautui silloin Vanhaan- ja Uuteenkartanoon. Tourulan tilat Pelto ja Liisala siirtyivät samalla Uudenkartanon omistajan Isac Sahlbergin omistukseen.
Tourulan kolmas talo, Keskitalo oli ollut velan panttina 1600-luvun viimeisinä vuosina ja sen seurauksena sen omistus siirtyi kapteeniluutnantti Caspar von Qvantenille. Sen jälkeen Keskitalolla oli paljon omistajia, joiden selvittäminen on hankalaa. Tila oli jaettuna kolmeen osaan, Keskitalo, Rantala ja Peltola. Omistajista lainhuudatusten perusteella löytyy 1700-luvulta mm. Anders Mandelin, Laurentz Ekenberg, Bernhard Starck, Jaakko Heikinpoika ja Jaakko Jaakonpoika. 1800-luvun alussa Heikki Jaakonpoika Keskitalo, Jonas Lindberg, Didrik Ekerodde, Albert Hjort, Emanuel Heikinpoika Rantala ja Simon Brusila. Armfeltin perikunta osti 2/3 Keskitalosta v. 1853 takaisin Tourulan kartanon yhteyteen ja kreivi Gustaf Armfelt osti lopun 1/3 Keskitalosta, eli Rantalan v. 1881.
JOHAN SUNDVALL
Majuri Isac Sahlberg myi Tourulan tilat, Pellon ja Liisalan monien muiden Yläneen tilojen kanssa v. 1811 Pöytyän kirkkoherra Johan Sundvallille (s. 1780-k. 1825), joka oli Isac Sahlbergin vaimon veli. Johan Sundvall perusti Tourulaan lasitehtaan. Hänen kuoltuaan Tourulan peri hänen poikansa hovioikeuden notaari Carl Sundvall. Carl Sundvallin aikana lasitehdas alkoi varsinaisesti toimimaan. Hän ei kuitenkaan selvinnyt perimistään veloista ja myi kartanon jo vuonna 1829 turkulaiselle kauppiaalle Matts Serénille, joka myi sen vielä samana vuonna vävylleen kauppaneuvos Abraham Kingelinille.
ABRAHAM KINGELIN
Abraham Kingelin (s.1788-k.1849), oli keuruulaisen kappalaisen poika, joka kohosi merkittäväksi liikemieheksi ja laivanvarustajaksi Turun seudulla. Kingelinin tärkeimmät, osittain tai kokonaan omistamat yritykset Littoisten verkatehdas, Turun vanha laivatelakka, vanha purjekangastehdas sekä Tourulan lasitehdas työllistivät v. 1847 yhteensä yli 200 henkeä. Rahoitusalalla Kingelin oli tärkeä luotonantaja. Hän oli opetuksen uranuurtaja, sillä hänen aloitteestaan Turkuun perustettiin maan ensimmäinen kauppakoulu. Myös Mustialan, maan ensimmäisen maatalousoppilaitoksen perustamisessa hän oli mukana.
Kauppaneuvos Abraham Kingelinin aika oli Tourulan kartanolle merkittävää kehityksen aikaa ja hänen rakennuttamiaan rakennuksia löytyy Tourulasta vieläkin, lähes 200-vuotta myöhemmin. Abraham Kingelinin aika Tourulan omistajana jäi lyhyeksi hänen kuoltuaan v. 1849 ja hänen leskensä Charlotta Serén myi Tourulan kartanon Armfelt-suvulle.
Ylhäällä: Abraham Kingelin. Kingelinin aikana 1830-luvulla rakennettuja rakennuksia ovat mm. Fryykelin moniväriset talot ja komea viljamakasiini. Viljamakasiini paloi 1970-luvun alussa.
ARMFELT
Tourulan kartano palasi Armfeltien myötä taas aatelisten omistukseen. Kreivi Magnus Reinhold Armfeltin lapset, August Magnus Gustaf, Gustaf Johan Filip, Karl Magnus Mauritz ja Hedvig Johanna Wilhelmiina Gustaava ostivat yhdessä kartanon v. 1849. Sisarukset tekivät v. 1857 keskenään perinnönjaon, jossa Tourulan omistus siirtyi kreivi August Magnus Gustaf Armfeltille (s. 1826-k. 1894) ja vaimolle Sigrid Creutzille. Armfeltit asuivat Halikon Wiurilan kartanossa, ja aikaisempien omistajien tapaan Tourulaa isännöi pehtori.
Tourulassa Kontulaisen tilalla, on entisöitynä vanha kartanon kellotorni ja tuuliviiri, joka on mukaelma Armfeltien sukuvaakunasta. Siinä on käsivarsi ja nuija, jotka löytyvät vaakunasta keskeltä. Kellossa on vuosiluku 1829.
ANTTI AHLSTRÖM
Kartanon viimeinen omistaja oli kauppaneuvos Antti Ahlström (s .1827-k. 1896). Hän osti Tourulan tilat kauppakirjalla, joka on päivätty 31.12.1888. Kauppahinta oli tuon ajan rahassa 170000 mk.
Antti Ahlström
Ahlström-yhtiöt osti lisää maata Yläneeltä vielä 1900-luvulla ja omistaa metsää vieläkin Yläneellä tuhansia hehtaareja. Antti Ahlströmin ura oli erikoinen, vaatimattomista lähtökohdista hän eteni puutavarakauppiaaksi ja laivanvarustajaksi. Hän oli täysin itseoppinut lukuunottamatta muutamaa vuotta alkeiskoulussa. Koulussa hän oppi laskemaan ja ruotsin kieltä, mutta muut aineet eivät sujuneet ja haave papiksi valmistumisesta kaatui siihen. Jo varhain lapsena hän osoitti liikemiestaitoja ja lopulta Antti Ahlström omisti useita ruukkeja, kuten Kauttuan, Noormarkun, Leineperin ja Strömforsin ruukit sekä viitisentoista sahaa. Vähitellen hänen toimintansa keskittyi enemmän sahaukseen ja puutavarakauppaan.
Ahlström laajensi omistustaan ostamalla lisää tiloja ja v. 1905 Ahlströmin omistuksessa olivat Tourulassa tilat Pelto 1066 ha, Liisala 948 ha ja Keskitalo 1212 ha sekä lisäksi Vainionperän alueella 1551 ha. Lisäksi Ahlströmin omistuksessa oli yksittäisiä tiloja eri puolilla pitäjää ja lopulta Ahlström Oy omisti 1940-luvulla Yläneellä yhteensä 7000 ha maata.
.
Antti Ahlströmin aikana Tourulaan perustettiin v. 1895 koulu alustalaisten lapsille. Torppareita houkuteltiin laittamaan lapsiaan kouluun antamalla veron (vuokran) alennusta 20 mk vuodessa.
Kirjallisuuslähteiden mukaan Antti Ahlström luonteeltaan vaatimattomana ei koskaan ottanut vastaan vuorineuvoksen arvonimeä, vaan tyytyi kauppaneuvoksen titteliin. Ahlströmille tultiin myös lähetystön kera tarjoamaan aatelisarvoa, vapaaherran titteliä. Hän ei suostunut ottamaan sitä vastaan vaan sanoi: ”Päivääkään en ole vapaana ollut ja herranakin vain hetken”.
Antti Ahlströmin kuoltua hänen yrityksensä siirtyi hänen leskelleen Eva Ahlströmille ja heidän seitsemälle lapselleen. Perheyrityksestä muodostettiin v. 1908 Ahlström Oy.
Ahlström Oy:n aikana 1900-luvun alussa tapahtunut torpparivapautus aiheutti suuren muutoksen kartanon toiminnassa. Silloin vuokralaiset saivat mahdollisuuden ostaa torpat ja mäkituvat itselleen. Tourulaan syntyi kymmeniä uusia tiloja 1900-luvun alkuvuosikymmeninä, joskin yhteys kartanoon säilyi mm. työssäkäynnin kautta.
Tourulan kartanon aika päättyi sotien jälkeen, kun v. 1945 säädetyn maanhankintalain mukaan Ahlström Oy luovutti koko Tourulan tilan asutustoimintaan. Luovuttamalla koko Tourulan, Ahlström säilytti Noormarkun tilan kokonaisena. Tourulan kantatilan ja useita muita tiloja, sekä asuntotontteja Ahlström Oy myi suoraan ostajille. Osa kartanon vanhoista työntekjiöistä osti itselleen talon tässä yhteydessä, kuten pehtori Seppäläkin. Osa alueesta meni valtion kautta lisämaiksi ja siirtolaistiloiksi. Metsää Ahlström Oy säilytti edelleen omistuksessaan Yläneellä.
Tourulan kartano, taustalla viljamakasiini. Kuva v.1936
Tourulan kartanon omistajat eivät 1500-1700-luvuilla osallistuneet tilojen käytännön hoitoon, vaan vuokrasivat tilat lampuodeille. Lampuotien tehtävänä oli myös raivata lisää peltoa. Tourulan tilat Pelto, Liisala ja Keskitalo olivat niin suuria sen ajan viljelymenetelmillä hoidettavaksi, että ne oli jaettu useammalle lampuodille. Omistajat kokosivat tiloilta veroina (vuokrana) erilaisia työsuorituksia, maataloustuotteita ja osittain rahaakin. Verotus oli siihenkin aikaan raskas ja se saattoi milloin vaan kiristyä. Veroja keräsivät myös niin kruunu, kuin kirkkokin. Vuokrasopimus lampuotien kanssa tehtiin useimmiten suullisena. Lampuoti sitoutui pitämään tilan hyvässä kunnossa ja joillakin tiloilla oli lisäksi isännän ns. inventaariokarjaa hoidettavana. Inventaariokarjaa piti hoitaa hyvin, eikä se saanut ainakaan vähentyä. Määrätty osa karjan tuotteista piti luovuttaa isännälle. Tourulassa erään lampuotitilan veroihin (vuokraan) sisältyi vuodessa mm. tynnyri tervaa, 22 päivää töitä, kyydityksiä ja erikseen kaupunkimatka. Lisäksi tuli luovuttaa ruista, ohraa, kauraa ja voita. Vuokraksi luovutettavat tuotteet ja niiden määrät vaihtelivat päätilan ja omistajan tarpeen mukaan. Eri tiloilla saattoi olla velvollisuus luovuttaa pellavalankoja, lihaa, nahkoja, villaa, kerppuja, halkoja ja lautaa ym. Lampuotien asema oli hiukan parempi kuin torppareiden, itsenäisyyttä oli enemmän ja tuloista suuremman osan sai pitää itsellä. Lampuotitilojen isännyys siirtyi usein isältä pojalle.
1800-luvun alussa Tourulan kolmella tilalla, jotka kaikki oli jaettu useampaan osaan, sekä kahdessa torpassa asui aikuisia n. 40 ja lapsia oli yli 70. Perheissä oli paljon lapsia ja vanhukset hoidettiin kotona. Tiloilla oli myös piikoja ja renkejä.
Kylien elämästä löytyy lisää tietoa Tourulan ja Keihäskosken historiakirjoitusten osiosta: Kylien historiaaja elämää kylissä.
Tourulan lampuodit isojaon aikaan v. 1783.
Tourulan tilat oli jaettu isojaossa tehdyn selvityksen mukaan seuraavasti v. 1783 Omistaja kenttävääpeli Laurentz Ekenberg Keskitalo, 1/3 tilasta. Lampuoti Anders Gabrielsson Keskitalo, 1/3 tilasta. ” Jöran Thomasson
Omistaja kersantti Daniel Strack Keskitalo, 1/3 tilasta. Lampuoti Jacob Jakobsson
Omistaja Yläneenkartano, Lybecker Liisala, ½ tilasta. Lampuoti Jöran Jöransson Liisala, ½ tilasta. ” Michel Simonsson
Omistaja Yläneenkartano, Lybecker Pelto, ½ tilasta. Lampuoti Matts Johansson Pelto, ½ tilasta. ” Michel Johansson
Kartta v.1783
Kartassa keltaiset ovat viljeltyjä peltoja, vihreät niittyjä, joita käytettiin luonnonheinän keräämiseen karjalle ja karja saattoi laiduntaa heinänniiton jälkeen.
Suurimmaksi osaksi karjaa laidunnettiin metsissä ja joutomailla paimenen ohjauksessa.
Talojen tontit on merkitty punaisella.
Kartanon viljelytapa muuttui vähitellen niin, että kirkkoherra Johan Sundvallin ostaessa Pellon ja Liisalan tilat, siirryttiin viljelemään kaikkia tiloja yhdessä pehtorin johdolla. Pehtorilla oli paljon valtaa ja vastuuta. Torppien lukumäärää lisättiin, jolloin työvoiman saanti oli turvattua. Keskitalo, joka oli eri omistajilla, säilytti lampuotijärjestelmän kauemmin.
Torpat lisääntyivät 1800-luvulla
Tourulaan oli 1700-luvulla perustettu 3 torppaa: Wahala, Eliasson ja Tiensuu. Torppien perustaminen jatkui voimakkaana Kingelinin ja Armfeltien hallitessa Tourulan tiloja. He ostivat myös uusia alueita kartanolle, mm. Vainionperästä, jolloin torppia tuli lisää. Vuonna 1850 torppia oli lähes 50. Niistä pieni osa oli ns. jyvätorppareita eli muonatorppareita, jotka asuivat omissa mökeissään, mutta tekivät töitä maanomistajalle, joskus vain osa-aikaisesti. Tällöin osan heidän palkastaan muodosti talon antama ruoka, mistä nimitys muonamies.
Kiviniemen ja Tiensuun torpat 1900-luvun alussa.
Torpparit olivat isoille taloille edullista työvoimaa. He tekivät sopimuksen isännän kanssa useimmiten suullisesti. Torpparisopimuksen sisältö vaihteli ja saattoi olla hyvin yksityiskohtainen. Jos vuokrattavalla alueella ei ollut rakennuksia, sai torppari tehdä ne talon metsien puista. Hänen piti myös raivata lisää peltoa sopimuksen ja tarpeen mukaan. Joskus torpassa oli jo valmiit rakennukset. Metsiä sai käyttää omiin tarpeisiin, mutta niistä ei saanut ottaa myytävää. Usein sopimuksessa (kontrahti) määrättiin vuokra maksettavaksi sekä rahalla että erilaisina töinä ja tuotteina. Sopimuksessa lueteltiin, paljonko torpasta piti toimittaa teuraskarjaa, voita, viljoja, villoja, kananmunia, halkoja, lautoja, marjoja, pellavia ym. omistajalle. Oli määrättyjä kyytimatkoja hevosella. Taitavat käsityöläiset maksoivat vuokrasta osan töillään. Oli miestyöpäiviä, hevosen kanssa tai ilman ja naistyöpäiviä, joita saattoi korvata alle 16-vuotias nuorikin. Yli 16-vuotias laskettiin siihen aikaan jo aikuisen työn tekijäksi. Eräs torpparisopimus v. 1869 sisälsi vuotta kohden 156 miestyöpäivää, 60 kananmunaa, neljä kyytimatkaa ja viisi naulaa pellavan kehräystä. Tärkein vuokranmaksu isännän kannalta oli torpparin tekemät työpäivät.
Varsinkin Ahlströmin aikaan metsää arvostettiin suuresti ja siihen aikaan olikin erimielisyyksiä torpparien kanssa, jotka olivat salaa myyneet metsää omaan lukuunsa.
Lehtikirjoitukset v. 1891 torpparien häädöstä, joka johtui torpparien omavaltaisesta metsän myynnistä ja samana kesänä olleista tahallaan sytytetyistä metsäpaloista. Nämä asiat yhdistettiin toisiinsa, mutta ketään ei tuomittu.
Kuitit maksuista, jossa Mojoisten ja Puolan torpparit maksavat vuokraa v. 1842 Kingelinille. Torpparit ja todistajat allekirjoittavat puumerkillä. Oikealla kauppalappu joka on annettu torppari Moijoselle mukaan matkalle Turkuun. Siinä luetellaan kaupunkiin vietävät tuotteet kartanosta, mm. vihanneksia ja juustoja, sekä palatessa kaupasta tuotavat tavarat, mm. mannakryynejä ja kanelia.
Torppien nimet v. 1850 (henki- ja rippikirjojen mukaan)
Torppien nimien kirjoitusasu vaihteli vuosien kuluessa. Joidenkin torppien nimet muuttuivat vuosien mittaan ja jotkut torpat hävisivät kokonaan. Ennen torppien itsenäistymistä kartanolla oli 1900-luvun alussa vielä 39 torppaa.
Mäkituvat
Mäkituvista on saatavilla hyvin vähän tietoa. Niitä ei ole merkitty vanhoihin karttoihin, eikä niiden sijaintia pysty varmasti selvittämään kuin muistitiedon perusteella. Mäkitupia on ollut paljon kylän keskustan ympärillä ja kauimmaisten torppienkin mailla. Mäkitupia oli erityisen paljon Torkkoonmäessä, sekä nykyisen Juvankoskentien ja Kiviniementien varressa, mutta niitä oli muuallakin kylässä. Rippikirjoihin merkityt perheelliset palkolliset, itselliset ja muonatorpparit asuivat niissä. Mäkituvat oli rakennettu mäkisille ja viljelyyn kelpaamattomille alueille kallioille ja metsän reunamille. Tuvat olivat alkuun yhden huoneen ja eteisen sisältäviä vaatimattomia rakennuksia. Ympärillä oli ehkä juuri sen verran maata, että perunamaan saattoi perustaa. Vuokra mökistä maksettiin työllä. Mäkituvat tulivat lainsäädännön piiriin 1700-luvun puolivälissä, jolloin laki velvoitti talonisännät rakentamaan naimisissa oleville palkollisilleen mäkitupia asunnoiksi. Lain pyrkimys oli saada maataloustyöväestön asuinolot paremmiksi ja siten lisätä syntyvyyttä ja samalla taata työvoiman saanti tiloille. Alkujaan itselliset mäkitupalaiset elättivät itsensä tilapäistöillä. He kävivät kartanossa metsä-, karja- ja peltotöissä, mutta eivät kuitenkaan olleet vakinaisesti palkattuja. Osa elätti itsensä käsitöillä tai muulla erikoisosaamisella. Myöhemmin 1900-lukua lähestyttäessä nimitykset muuttuivat. Luovuttiin piika ja renki nimityksistä ja varsinkin perheelliset palvelijat kirjattiin rippikirjoihin itsellisinä tai mäkitupalaisina.
Kartanon työväki
Pehtorit
Pehtorien palkkaaminen kartanon johtoon alkoi jo 1820-luvulla, kun kirkkoherra Johan Sundvall osti Pellon ja Liisalan tilat. Vähitellen luovuttiin lampuodeista ja siirryttiin hoitamaan kaikkia tiloja pehtorin johdolla, palkkatyövoiman ja torpparien avulla. Keskitalo oli eri omistajilla ja sen alueella lampuotijärjestelmä säilyi pidempään.
Pehtori edusti isäntää suurin valtuuksin. Pehtori kuului pitäjän herrasväkeen ja moni heistä osallistui kirkon ja myöhemmin kunnankin hallintoon. Kukaan kartanon omistajista ei enää 1820-luvun jälkeen asunut Tourulassa, joten käytännössä pehtori oli se, jonka käskyjä piti totella. Torpparien, mäkitupalaisten ja työväen elämä oli sidoksissa siihen, miten tultiin toimeen pehtorin kanssa. Pehtoreja oli monenlaisia ja aina oli sopeuduttava. Ensimmäinen pehtori v. 1825 oli turkulainen Nils Bäckner. Seuraava pehtori Gustaf Manser tuli v. 1829 ja muutti Säkylään jo seuraavana vuonna. Uudenkartanon verkatehtaan johtaja, Ruotsissa syntynyt Pehr Regnell viihtyi Tourulassa pehtorina kuusi vuotta. Lohjalainen Petter Thulén vain vuoden. Turkulainen Reinhold Lindström, joka oli hyvin nuori tullessaan Tourulaan pehtoriksi v. 1836, oli kartanossa vuoteen 1845 asti. Hän oli ensimmäinen perheetön pehtori. Seuraavat pehtorit viipyivät vain vuoden, siuntiolainen Carl Engholm, espoolainen Adolf Boberg ja Dragsfjärdistä tullut Gustaf Ekman.
ABRAHAMFAGERSTRÖM
Ensimmäinen pitkäaikainen Tourulan kartanon pehtori oli Abraham Fagerstöm (s. 1811, Dragsfjärdissä). Hänen vaimonsa oli Sofia (o.s. Corell, s. 1815 Halikossa). He tulivat Tourulaan v. 1949, kun Armfeltien suku osti kartanon. Abraham Fagerström oli syntynyt torpan pojaksi Dragsfjärdissä. Ennen Tourulaan tuloaan Fagerström oli Armfeltien omistaman Wiurilan kartanon kirjanpitäjä ja pehtori. Abraham ja Sofia Fagerström eivät saaneet omia lapsia ja he ottivat kasvattityttäreksi Dragsfjärdistä Wilhelmiina Kronströmin, joka oli myöhemmin Siltalan torppari ja lasitehtaan vuokraaja. Fagerström piti tarkkaa lukua torpparien työvelvollisuudesta ja vaati kovaa työtahtia, mistä johtuen tarinoiden mukaan häntä pelättiin ja jopa vihattiinkin. Armfeltit velvoittivat Fagerström ottamaan myös Tourulan lasitehtaan johdon 1860-luvulla, kun lasitehtaalle ei löytynyt vuokraajaa. Hän saikin lasitehtaan tuotannon nousemaan ja hänen aikanaan ikkunalasia tehtiin enemmän kuin koko tehtaan historiassa.
Abraham Fagerström toimi lähes kymmenen vuotta Yläneen kunnallislautakunnan ensimmäisenä puheenjohtajana. Fagerström toimi sekä kartanon että lasitehtaan johdossa kuolemaansa v. 1883 asti.
Kerrotaan hautajaisten olleet komeat ja Armfeltitkin osallistuivat niihin, olipa käytössä Armfeltien Halikosta tuomat ruumiskärrytkin hevosvaljakkoineen.
Ajan tavan mukaan pidettiin Adraham Fagerströmin hautajaisten jälkeen omaisuuden huutokauppa. Fagerströmin hautaristi löytyy Yläneen kirkon seinän vierestä, pohjoispuolelta.
Leski Sofia muutti asumaan Siltalan torppaan kasvattityttärensä Wilhelmiina Kronström kanssa, joka ryhtyi Siltalan torppariksi.Kauppakirjassa, jossa Armfelt myy kartanon Ahlströmille, mainitaan erikseen Fagerströmin leskellä Sofialla olevan oikeus ilmaiseen asumiseen Siltalan torpassa ja muutamassa lasitehtaan asuinrakennuksen huoneessa elämänsä loppuun asti.
Lisää torpparien elämästä ja Fagerströmin hautajaisista löytyy Tourulan ja Keihäskosken historiakirjoitusten osiosta: Muistelut, Kalle Rantalan radiohaastatteluja ja muistelu elämästä Tourulan kartanon torpassa 1800-luvulla.
ALEKSANDER WREDE
Wrede suvun vaakuna
Fagerströmin kuoleman jälkeen v. 1883 Tourulan pehtoriksi tuli 24-vuotias paroni ja vapaaherra Aleksander Wrede (s. 1859, Kaarina). Hänen vanhempansa olivat paroni Wilhelm Wrede af Elimä ja Hedvig Wrede, o.s. Armfelt. Tourulan kartano oli Armfeltien omistama, joten on luultavaa, että sukulaisuudellakin oli osuutta pehtorin valintaan. Aleksander Wrede oli käynyt Mustialan maatalousopiston. Paroni Karl Wreden hallinta-aika muistetaan Tourulan kartanossa ”paronin aikana”, joka poikkesi täysin edellisen pehtorin ajasta. Hän oli nuori ja huumorintajuinen. Wreden aikana ei yhtään torpparia häädetty ja hän tuli toimeen ihmisten kanssa. Aleksander Wreden kerrotaan olleen vahva mies, joka mielellään näytti voimiaan miesten kanssa painimalla. Tarina myös kertoo hänen uineen Huvituksesta järven yli ja pitkän matkaa vielä jokea pitkin kirkolle päin. Joen rannalla kasvoi vielä sata vuotta myöhemmin ”paronin mänty” paikassa, jossa hän nousi rannalle. Kirkon järjestämillä lukusilla käytiin paroni Wreden aikana mielellään, koska kartano tarjosi väelle voileipää ja miehille ryypyn. Toisaalta hän oli tarkka siitä, miten häntä puhuteltiin, sillä hän halusi itseään kutsuttavan paroniksi, ei pehtoriksi. Wrede toi mukanaan uusinta tietoa viljelymenetelmistä, olihan hän käynyt Mustialan maatalouskoulun ja hänen aikanaan aloitettiinkin heinien kuivaaminen seipäillä. Aiemmin heiniä oli kuivattu pellolla kääntelemällä ja haravoimalla niitä ympäri kuivumisen edistämiseksi. Aleksander Wrede lähti kartanosta seuraavana syksynä sen jälkeen, kun Armfeltit myivät kartanon A. Ahlströmille vuoden 1888 lopussa ja hän siirtyi Kemiöön Armfelt-suvun omistaman Gesterbyn kartanon ”förvalttariksi” eli pehtoriksi.
OSKARHANNUS
Seuraava pehtori oli Mouhijärveltä tullut tilallisen poika Oskar Alfred Hannus (s.1861). Hän oli käynyt maatalouskoulua ja harjoitellut mm. Mustialan maatalousoppilaitoksessa. Oskar Hannus meni avioliittoon v. 1895 taivassalolaisen urkurin tyttären Naémi Lindellin (s. 1870) kanssa ja heille syntyi yksi tytär (Naimi) Inkeri.
Ylh: Oskar Hannus ja Tourulan koulu Pruukinmäessä. Alh: Lehti-ilmoitukset syntyneestä perheenlisäyksestä ja arpajaisista.
Pehtori Hannuksen aikana v. 1895 perustettiin Tourulaan koulu, Hannus oli myös sen ensimmäinen isännöitsijä.
Oskari Hannus vaimoineen oli pehtoreista ehkä eniten kiinnostunut alustalaisten elämän parantamisesta ja pyrki heitä monin tavoin sivistämään. Pehtorin vaimo Naémi Hannus osallistui kylän elämään mm. perustamalla naisille ompeluseuran ja kehittämällä kartanon kirjastoa. Hänen aloitteestaan pidettiin v. 1900 suuret arpajaiset varojen hankintaan kirjojen ostoon. Rouva Hannus toimi kirjaston ensimmäisenä hoitajana. Tourulan kirjastossa kerrottiin olleen n. 100 kirjaa, uskonnollisia teoksia ja myös kaunokirjallisuutta. Tourulan kartanolla oli jo 1800-luvun puolivälistä asti ollut vaatimatonta kirjastotoimintaa. Kirjasto loppui, kun kirjat siirrettiin Keihäskoskelle perustetulle kansakoululle. Kartanolle tilattiin erilaisia sanomalehtiä, joita alustalaiset ja työväki saivat käydä lukemassa väentuvassa. Kartanon koulun opettaja Amanda Sjöblom toi eläinsuojeluaatteen paikkakunnalle, uuteen v. 1902 perustettuun Tourulan eläinsuojeluyhdistykseen liittyivät myös Hannukset. Kartanon omistaja Ahlström lahjoitti yhdistykselle kirjallisuutta.
Oskar ja Naémi Hannus muuttivat pois Tourulasta v. 1903 ostettuaan Louhisaaren kartanon Askaisista.
KUSTAASEPPÄLÄ
Kartanon viimeinen pehtori oli Janakkalassa syntynyt Kustaa Adolf Seppälä (s.1878-k.1953) ja vaimo Emma Lydia, o.s. Yrjänen (s.1878-k.1962).
Kustaa ja Emma Seppälä lapsineen kartanon edessä.
Kustaa Seppälä oli käynyt Orismalan maatalouskoulun ja ennen Tourulaan tuloaan hän oli toiminut Ahlströmin eri tiloilla työnjohtajana. Hän oli Ahlströmin luottomies.
Seppälän perhe kartanon kuistin edessä. Kartanossa oli Seppälän juhlat v. 1925. Vieraina oli pitäjän herrasväkeä ja Ahlström Oy:n herroja
Seppälöillä oli iso perhe, lapsia syntyi kaksitoista. Murheellinen tapaus oli v. 1923, jolloin kolme pikkupoikaa hukkui Pajakuljuun. Yksi pojista oli Seppälän Viljo ja kaksi poikaa Aallon perheestä.
Hevoset olivat pehtori Seppälälle tärkeitä. Vielä 1940-luvulla kartanossa oli viisitoista hevosta, joukossa muutama ravuri ja siitosori. Tarinan mukaan Seppälä vaati hevosille parempaa kohtelua kuin työmiehille. Kun Seppälä valitsi kartanoon uutta mylläriseppää, oli valinnan kriteerinä sepän taito kengittää hevosia. Traktoreita hän ei olisi halunnut lainkaan ottaa käyttöön ja sellainen tulikin kartanoon vasta 1940-luvulla Ahlström Oy:n painostuksesta.
Hevosten jalostus oli pehtori Seppälälle tärkeää ja kartanossa oli monta jalostusoria astutukseen. Siellä myös järjestettiin hevostapahtumia raveista näyttelyihin. Kerrotaan Seppälän konttorihuoneen seinillä olleen paljon kunniakirjoja palkituista hevosista.
Kustaa Seppälä oli mukana kunnan hallinnossa ja perustamassa Yläneen Säästöpankkia, hän toimi myös pitkään Makkarkosken Osuusmeijerin isännöitsijänä. Seppälä edusti Ahlström Oy:tä lähes kaikissa yhtiön tilakaupoissa Yläneellä.
Kyläläiset muistelivat Kustaa Seppälän olleen vakava, hiukan totinen, toisinaan huonokuuloinenkin, mutta jämpti pehtori. Emma Seppälä taas oli iloinen ja ulospäin suuntautunut ja hän tuli toimeen kaikkien kanssa.
Kartanon loppuessa Kustaa ja Emma Seppälä ostivat itselleen Jokisaaren tilan, johon he muuttivat asumaan kartanorakennuksesta Heidät on haudattu Yläneen hautausmaalle.
Torpparivapautus pehtori Seppälän aikana
Torppareiden vapautus alkoi Tourulassa vapaaehtoisesti jo ennen lain voimaantuloa v. 1918. Pehtori Kustaa Seppälä kirjoitti v. 1906 Ahlström Oy:lle kirjeen, jossa kertoi torpparien olevan halukkaita ostamaan tilansa ja suositteli kauppoihin ryhtymistä. Seppälä arveli työvoimaa saatavan ilman torpparien päivätyövelvollisuuttakin. Samoihin aikoihin oli jo siirrytty pääosin maksamaan torpan vuokra rahassa. Ensimmäiset torpan kaupat tehtiin v. 1906. Seuraavina vuosikymmeninä itsenäistyi lähes kolmisenkymmentä erikokoista torppaa ja palstatilaa kylän alueella. Kartano jatkoi kuitenkin muuten ennallaan ja työväki koostui vakinaisista palvelijoista, metsänhoitajista, karjakoista, sepistä ym. sekä tilapäisistä palkkatyöläisistä.
Muu palkattu työväki
Kartanon työmiehiä ehkä 1940-luvulla. Oikealla miehet maalaavat kartanon puuliiteriä, joka oli nykyisen Ahontien tienhaarassa.
Kartanossa oli palkattuina piikoja ja renkejä. Lisäksi melkein jokaisessa torpassa oli piika ja renki. Itse kartanossa renkejä oli 1800-luvulla vuosittain viidestä viiteentoista ja piikoja kuudesta kymmeneen. Heidän lukumääränsä arvioiminen on hankalaa, koska he vaihtoivat usein työpaikkaa lähes vuosittain. Tultaessa lähemmäs 1900-lukua heidät kirjattiin rippikirjoihin enimmäkseen itsellisinä ja ammattinimike rippikirjoissa vaihtui palvelijaksi. Osa piioista työskenteli navetalla ja osa oli sisätöissä. Useimmat kuitenkin osallistuivat myös sadonkorjuuseen ja puutarhatöihin. Rengit tekivät talvella myös metsätöitä, kunnostivat rakennuksia ja hoitivat kuljetuksia.
Kartanolla oli yhteislaitumia ja yhteinen kellari. Mökeissä tarvittiin polttopuita ja karjan rehua ym., joista kaikista maksettiin erilaisilla töillä. Kylän nuoret ja lapsetkin saivat kesätöitä kartanosta. Armas Olenius muisteli olleensa nuorena juurikasmaalla levittämässä apulantaa juurikkaan taimille. Se oli ollut tarkkaa puuhaa, kallista väkilannoitetta ripoteltiin käsin vain aivan taimen juureen. Kun kartanoon tuli vieraita, kylän naisväki osallistui siivoukseen ja ruuanlaittoon. Laajassa puutarhassa riitti hoitamista. Lauantaisin maantie kartanon kohdalta haravoitiin siistiksi.
Kartano ja puutarha joen vastarannalta kuvattuna. 1900-luvun alussa.
Ammattinimikkeitä kartanon piiristä löytyy kirkon rippikirjasta mm. pehtori, kirjanpitäjä, taloudenhoitaja, metsänhoitaja, puutarhuri, meijerikkö, suutari, räätäli, seppä, puuseppä, hevostenhoitaja, karjanhoitaja, opettaja, piikoja ja renkejä. Lasitehtaalla oli lasinpuhaltajia ja hyttirenkejä.
Muita asukkaita kartanon piirissä
Kartanon alueella asui monenlaista väkeä. Kaikille ihmisille piti merkitä joku asuinpaikka kirkonkirjoihin. Tourulassa oli kartanon vaikutuspiiriin kirjattu iso joukko irtolaisia sekä turvattomia lapsia. He asuivat jossain rakennuksien nurkissa ja saattoivat osallistua omien voimiensa mukaan työntekoon. Köyhäinhoitoa ei juurikaan ollut. Nälkävuodet ja niiden mukana tulleet tarttuvat taudit aiheuttivat monenlaista hätää. Orpoja lapsia ja työkyvyttömiä ihmisiä hoidettiin jotenkuten isojen talojen nurkissa. Kirkko yritti auttaa pahimmassa tilanteessa olevia, mutta asunto piti jostain muualta saada. Köyhien ja vaivaisten hoito huutokaupattiin ja se joka halvimmalla lupasi heidät hoitaa, otti vuodeksi heidät asumaan. Riskit ja työkykyiset lapset huudettiin ensin, sillä heistä saattoi olla hyötyä työvoimana. Yleensä vanhukset hoidettiin kotona omaisten toimesta. Paljon oli kuitenkin niitä, joilla ei ollut ketään omaista auttamassa.
Maatalous
Karjatalous 1500–1800 luvuilla
Tourulan viljelysmaat olivat alussa vain jokirannoilla, sillä ne oli helpompi raivata pelloksi. Karjatalous oli vaatimatonta 1600-luvulla, jolloin eläimiä pidettiin vain niiden tuottaman lannan vuoksi. Lanta sekoitettiin havuista tehtyyn hakosilppuun ja levitettiin pelloille. Kovin ravinteikasta se ei ollut, sillä eläinten ruokinta oli heikkoa. Kesäisin eläimet pääsivät metsiin ja luonnonniityille, mutta pitkä talvi oli niukkaa aikaa. Lehmät lypsivät vähän, lähinnä vain kesällä. Maidosta tehtiin voita, joka oli arvokasta, sillä sitä käytettiin verojen ja vuokran maksuun. Härät olivat tärkeitä peltotöissä ja hevosia käytettiin vain kulkemiseen. Lampaita ja vuohia pidettiin villan ja nahkojen vuoksi. Sikoja oli muutama joka tilalla. Karja kulki kesällä vapaana ja viljelykset oli aidattu. Kaikki metsät ja suurin osa niityistä oli yhteisiä. Kylässä oli talojen yhteinen paimen, joka kulki lehmien mukana.
Lisää paimenista löytyy Tourulan ja Keihäskosken historiakirjoitusten osiosta: Elämää kylissä: Kyläpaimenia Keihäskoskella ja Tourulassa.
Vuoden 1600 veroluettelon mukaan Tourulan kolmella tilalla oli lampuodeilla karjaa yhteensä:
Nämä olivat lampuotien omia eläimiä, lisäksi saattoi olla kartanon omistamaa inventaariokarjaa, jonka lukumäärää ei tässä ilmoitettu. Inventaariokarja oli lampuotien hoidossa ja niistä saatavat maito ja liha menivät suurimmaksi osaksi suoraan kartanon omistajalle. Inventaariokarja ei saanut vähentyä ja sitä piti hoitaa hyvin. Maitoa lehmät tuottivat parhaimmillaan n. 300 kg vuodessa, josta saatiin voita n.15 kg. Yläneenkartanoon vietiin karjan tuotteita, kuten myös Turun linnan tarpeisiin. Syksyisin teurastettiin osa eläimistä, kaikki käytettiin tarkkaan, ja lopusta rasvasta tehtiin kynttilöitä ja saippuaa. Hevosia ei syöty. Vuohista saatiin paitsi juustoa, myös pehmeää nahkaa, josta tehtiin vaatteita. Mm. sotilaiden housut olivat vuohen säämiskää ja niitä tarvittiin paljon. Vuohien nahkoja vietiin Ruotsiin asti tähän tarkoitukseen. Lampaista saatiin villaa, nahkoja ja lihaa. Sikoja oli vähän, mutta niiden rasva korvasi voin, niiden liha oli helppo suolata ja säilyttää sekä kuljettaa kauemmaskin verojen maksuun. Myös lihan palvaamista käytettiin säilömiskeinona. Kanoja, hanhia ja ankkoja oli, mutta niitä ei tilastoissa ole huomioitu. Veroparseleissa kuitenkin mainitaan kanan- ja ankanmunat. Kotitarpeiksi kalastettiinkin, mutta sen merkitys oli pieni. Metsästys oli myös keino hankkia ruoanlisää.
Petojen, susien ja karhujen määrää koetettiin vähentää. Menetelmät olivat sudenkuopat ja erilaiset ansaraudat. Tuliaseita ei tavallisella kansalla vielä ollut, aseina olivat keihäät, jouset ja kirveet. 1600-luvulla jokaisen talon velvollisuutena oli valmistaa sudenverkko, joka oli tehty hamppuköydestä ja jota käytettiin yhteisissä, jahtivoutien johtamissa sudenmetsästyksissä. Verkon puutteesta joutui käräjille ja sai sakkoja. Lintuja ja jäniksiä metsästettiin, isompaa riistaa oli metsissä vähän. Nahoista tehtiin vaatteita. Riistalintuja vietiin kartanoon ja niillä saattoi sopimuksen mukaan korvata jonkin muun vuokraan kuuluneen veroparsellin.
Viljelykset 1500–1800-luvuilla
Maakirjassa v. 1540 mainitaanTourulassa olleen tilan, jossa oli 12 tankoa peltoa ja sille alalle kylvetty 12 pannia viljaa. (Peltoa oli n. 8 ha ja sille kylvettiin n. 1000 litraa viljaa).
Kaksivuoroisessa viljelyssä oli ohraa ja ruista, toinen puoli pelloista oli kesannolla vuorovuosin. Kauraa viljeltiin vähän ja se syötettiin hevosille. Papuja ja hernettä viljeltiin pieniä määriä. Vehnä oli 1500-luvulla vasta tulossa herraskartanoiden viljelyksiin. Humala oli tärkeä kasvi, jota tarvittiin olueen valmistukseen. Olutta juotiin ruokajuomana paljon ja sitä tehtiin erilaisia vahvuuksia eri tarpeisiin. Nauris oli tärkeä ruokakasvi, kunnes 1700-luvulla peruna syrjäytti sen lähes täysin. Pellavaa ja hamppua viljeltiin vaatekankaiden ja köysien valmistukseen. Lanttu ja kaali tunnettiin, mutta viljely oli vielä vähäistä. Tupakkaa viljeltiin lähes joka mökissä.
Peltoaloista ei ennen isojakoa 1700-luvun lopulla ole saatavilla tarkkaa tietoa. Verotusta varten kerättiin tietoa vain käytetyistä siemenmääristä. Kartanossa lienee ollut tarkka kirjanpito, mutta niitä lukuja ei ole saatavilla. Peltoala oli varmasti lisääntynyt, koska Tourulassa oli 1600-luvun lopulla jo kolme tilaa, Pelto, Liisala ja Keskitalo. Peltoja raivattiin lisää ja kaskeamistakin käytettiin varsinkin niittyjen ja jokivarsien puuston poistoon. Kaskimaahan kylvettiin kerran viljaa ja sitten se jäi taas niityksi. Kaskimailla oli arvoa, sillä 1600-luvulla, kun Hieronimus von Birckholtz tarjosi Yläneenkartanoa pantiksi, mainittiin erikseen hyvät kaskimaat. Kaskeamista rajoitettiin 1600-luvun puolivälistä alkaen, koska verottaja ei saanut niistä tarkkoja tietoja, eikä siis verojakaan ja metsän hävittämistä pelättiin. Niityillä oli tärkeä merkitys heinämaina ja laitumena.
Viljely ja karjanhoito kehittyi 1800-luvulla
Suuri muutos maataloudessa oli 1780-luvun lopussa tehty isojako, jossa vanhasta sarkajaosta luovuttiin ja kullekin talolle määritettiin isommat peltolohkot kunkin manttaaliluvun mukaan. Ensin peltosarat jyvitettiin ja sen jälkeen uudet lohkot pyrittiin jakamaan tasapuolisesti eri taloille. Myöhemmin jaettiin myös metsät ja niityt. Isojako muutti kylän rakennetta myös asumisen suhteen. Ennen talot sijaitsivat kylän keskellä jalähekkäin, isojaon seurauksena monet siirsivät asuinrakennukset lähemmäs omia uusia peltolohkojaan ja asutus hajaantui.
Vasemmalla: Tourulan pellot oli jaettu sarkoihin ennen isojakoa. Oikealla: Isojaon jälkeen pellot oli jaettu isompiin lohkoihin, kartta v. 1783.
Isojaon jälkeen voitiin aloittaa peltojen kunnostus ja ojitus. Tilat eivät enää olleet riippuvaisia siitä, miten naapuri tuli hoitamaan omaa viereistä sarkaansa. Tourulassa Pellon ja Liisalan tilojen viljelyä johtamaan tuli pehtori. Keskitalo jatkoi lampuotien hallinnassa.
Isojaon mittauksissa 1780-luvullaTourulan tilojen pinta-alat olivat hehtaareiksi muunnettuna:
Peltoa 150 ha, niittyä 300 ha, kaskimetsiä 200 ha, kangasmaata 1200 ha, kallioita 225 ha, teitä ja tontteja 10 ha, suota 125 ha, rahkasuota 420 ha, vettä 5 ha, yhteensä 2700 ha. Jokaisella kolmella tilalla, Pelto, Liisala ja Keskitalo oli yhtä paljon maata ja jokaisella oli n. 50 ha varsinaista peltoa.
Isojaon jälkeen tilat kasvattivat peltoalaansa raivaamalla ja muuttamalla niittyjä pelloiksi. 1800-luvun puolivälin jälkeen paremmat aurat ja äkeet mahdollistivat siirtymisen kaksivuoroviljelystä kolmivuoroviljelyyn, jolloin kesannon osuus pieneni peltoalasta ja viljan viljelyala näin suurentui.
Kylvömääristätehtiin tilastoja mm. v. 1860, jolloin kaikilla Tourulan tiloilla kylvettiin yhteensä: 40 tynnyriä ruista, 7 tynnyriä ohraa, 60 tynnyriä kauraa, 30 tynnyriä perunoita (tynnyri on n. 125 litraa)
Kotieläimiä oli samaan aikaan 24 härkää, 10 hevosta, 30 lehmää, 15 vasikkaa ja 80 lammasta.
Karjatalous alkoi kehittyä vasta 1870-luvun jälkeen, kun karjaan alettiin kiinnittää huomiota muutenkin kuin lannan tuottajina. Voin myynti tuli tärkeäksi tulolähteeksi ja sen osuus Suomen ulkomaanviennistä oli suurimmillaan viidennes koko viennin arvosta. Myös 1860-luvun nälkävuosien kokemukset kannustivat monipuolistamaan ruuan tuotantoa. Nälkävuosina hätäleipää velvoitettiin leipomaan alueen suurissa taloissa, mm. Tourulan kartanossa. Turussa oppinsa saanut neuvoja kiersi taloissa opettamassa hätäleivän tekoa. Rukiiseen sekoitettiin jäkälää ja sammalia. Jokainen yli 10-vuotias asukas velvoitettiin tuomaan niitä leivontapaikalle. Pettua ei tiettävästi käytetty tällä alueella.
Senaatin Kamarikonttorin tilaston mukaan Tourulan kolmella tilalla oli yhteensä v. 1881:
Peltoa 230 ha, niittyä 220 ha, hyödyllistä metsämaata 2000 ha, joutomaata 700 ha.
Kylvömäärät ja suluissa niistä saatu sato, v. 1881.
ruis 115 tynnyriä (463) – vehnä 2,6 ” (10)
kaura 127 ” (504) – herne 3 ” –
peruna 64 ” (350) – lisäksi kylvetty pellavaa 12,5 leiviskää (leiviskä = 8,5 kg)
ohra 17 ” (76)
sekavilja 15 ” (71)
Eläinmäärät v. 1881.
hevosia 40, varsoja 3
härkiä ja sonneja 29
lehmiä 124
lampaita 198
vuohia 6
kanoja 69
hanhia 5
Tourulan kartanon navetta, joka paloi 1940-luvulla.
Kartanossa oli oma meijeri ja hyvä karja
Ennen osuusmeijerien perustamista kartanoissa oli omia meijereitä, kuten Tourulassakin. Alkuun meijeri valmisti voita käsityönä, mutta 1880-luvulla ostettiin separaattori tehostamaan kerman erottamista maidosta, mikä nopeutti ja lisäsi voin valmistusta. Pääosa kartanon voista vietiin ulkomaille. Vuoden 1897 tilastosta selviää, että kartanossa valmistettiin voita sinä vuonna 4700 kg, josta vientiin meni suurin osa, eli 4650 kg. Meijerissä työskenteli koulutettu meijerska.
Kartanon meijeri sijaitsi sillan pielessä navetalle menevän tien varressa, nykyisellä Haapaniementiellä, takana näkyy vaalea navetta. Vientivoi tutkittiin Hangon satamassa ennen laivaan lastaamista, voita vietiin enimmäkseen Englantiin. Meijerillä oli myös harjoittelijoita meijerikoulusta, kuten oheinen ilmoitus meijerilehdessä kertoo.
Tourulan oman meijerin toiminta loppui, kun kartano alkoi lähettää maitoa uuteen Makkarkosken Osuusmeijeriin v. 1907. Pehtori Seppälä toimi silloin Makkarkosken meijerin isännöitsijänä.
Karjanhoidosta navetassa vastasi koulutettu karjanhoitaja apunaan navettapiikoja ja navettamies. Lehmät lypsettiin käsin, joten piikoja tarvittiin useita. Kesällä lehmät lypsettiin laitumella, jonne mentiin hevosrattailla maitotonkat rattailla kolkaten. Muistitiedon mukaan navettalaisten hevosen nimi oli Ebba. Tourulan karja oli parhaimpien joukossa. Karjantarkkailun tulostietojen mukaan esim. v. 1932 lehmät lypsivät keskimäärin vuodessa 3544 kg, joka oli 1000 kg enemmän kuin karjat keskimäärin.
Tourulan karja oli alkujaan rodultaan länsisuomenkarjaa. Suomen Talousseura toi v. 1847 Skotlannista maahamme ayrshire-rotuisia siitoseläimiä, joista kolme tuli Tourulaan, yksi sonni ja kaksi lehmää. Näitä käytettiin siitokseen ja ayrshire-rotuisten eläinten osuus karjassa kasvoi.
Ruokinta oli edistyksellistä, sillä jo 1930-luvulla tehtiin säilörehua rikkihapolla säilöen. Myös erikoisia rehukasveja kokeiltiin, kuten 1930-luvulla valkomesikkää.
Tallimies hoiti hevosia ja pehtori Seppälän aikana se olikin vaativa pesti.
Mylly ja saha
Tourulassa on ollut mylly ja saha ainakin jo 1800-luvun alussa. Siitä löytyy maininta kauppakirjasta, jossa Johan Sundvall osti Tourulan v. 1811. Todennäköisesti mylly on ollut jo aiemminkin, silloin Tourulan talojen lampuotien yhteisenä. Vesimylly on ollut samalla paikalla, sillä siinä kohtaa joessa on luontaisesti pudotusta veden patoamiseen. Saha, mylly ja pärehöylä saivat voimansa samasta vesirattaasta. Vesiratas vaihtui tehokkaammaksi turpiiniksi 1900-luvun alussa. Pato on rakennettu useampaan kertaan, sillä tulvat rikkoivat sen pari kertaa jo 1800-luvulla. Ehkä sitä korotettiinkin ajan kuluessa. Tarinan mukaan pato olisi haluttu 1800-luvun lopulla nykyaikaistaa ja käyttää betonia rakentamiseen, mutta päädyttiin kuitenkin nostamaan louhitut luonnonkivet taas kerran paikoilleen. Lopullisesti pato hajosi v. 1966 suuren tulvan seurauksena. Padon kivet on louhittu ns. Lellankalliosta, 200 metrin päästä padon yläpuolelta metsästä. Mylly ja saha olivat pääasiassa kartanon omiin tarpeisiin, mutta myllärillä oli oikeus jauhaa muidenkin viljoja, jos se ei häirinnyt kartanon omia jauhatuksia. Pajatoiminnan yhdistäminen myllärin toimeen alkoi luultavasti vasta 1930-luvulla, kun mylläriksi tuli Armas Olenius (vanhempi). Aiemmin paja sijaitsi eri paikassa, kuten seppä Kustaa Lindströmin paja Juvankoskentien varrella.
Mylly, saha, hevoskatos ja paja. Padon yli johtaa tukkiruuhi ja oikealla myllärin sauna. Kuva 1940-luvulta. Mylly paloi 1900-luvun alussa ja uusi valmistui v. 1915. Mylly ja saha myytiin v. 1945 kartanon myynnin yhteydessä, entiselle mylläri-seppä Armas P. Oleniukselle.
Tiilitehdas
Kartanolla oli oma tiilitehdas, alkuun omiin tarpeisiin, mutta myöhemmin tiiliä myytiin muillekin. Makkarkosken ja Pöytyän meijerien rakentamiseen käytettiin Tourulan tiiliä ja Yläneen seurakuntatalon rakentamiseen Ahlström Oy lahjoitti 3000 tiiltä.
Saven nostoa ja tiilimassan tekoa hevoskierrolla,1920–30-luvulla.
Tiilitehdas lienee sijainnut nykyisen Ahontien varrella, Veikkolan talon kohdalla. Metsästä löytyy lampia, jotka ovat syntyneet saven otosta. Tiilien tekoa jatkoi Veikko Vähätalo sodan jälkeen.
Metsätalous
Metsiä käytettiin ensimmäisinä vuosisatoina lähinnä omiin tarpeisiin rakentamiseen, laiduntamiseen ja polttopuiden hankintaan. Myös hiiliä ja tervaa poltettiin. Torpparit saivat ottaa kartanon metsistä tarvepuita sopimuksen mukaan ja mökkiläiset koota polttopuita sovittua työtä vastaan. Tämä melko vapaa metsien käyttö muuttui Tourulassa, kun A. Ahlström tuli omistajaksi 1800-luvun lopulla. A. Ahlström omisti puunjalostusteollisuutta ja oli ostanut koko kartanon sen suurten metsävarojen vuoksi. Metsien käyttöä alettiin alustalaisilta rajoittaa ja valvoa tarkasti, kuten aiemmin sivulla 9. olleista lehtijutuista ilmenee. Vuoden 1881 laskelman mukaan Tourulan alueella oli metsää 2000 ha, ja Ahlström osti lisää metsää Yläneeltä koko kartanon omistamisen ajan.
Samaan aikaan tapahtunut torpparien vapautus lisäsi pikkutilojen määrää, jolloin lisäansiot metsätöistä olivat monille tiloille tärkeä toimeentulon lisä.
Metsästä puut ajettiin talvikeleillä hevosilla joen varren pelloille. On kerrottu tukkipinoja olleen Tourulan rantapelloilla kahdenkin hehtaarin alalla. Kevättulvien aikaan tukit vieritettiin jokeen. Tämäkin tarjosi urakkatöitä miehille. Puut kuljetettiin Kauttualle uittamalla ne ensin jokea pitkin jokisuuhun ja sitten lauttaamalla ne järven selän yli. Joen rantojen omistaminen oli Ahlströmille iso etu, samoin kuin Kauttuan kosken hallinta. Tämä esti todellista kilpailua metsien ostamisessa tältä alueelta. Pieniä määriä muidenkin ostajien tukkeja toki uitettiin, mutta ilmeisen kalliilla hinnalla. Tukkilaisia kulki joen rannoilla keväisin ja padon yli tukit ohjattiin tukkiruuhta pitkin. Tukkilaisten muonituksesta moni talo sai lisätuloja. Tukkien uitosta oli harmia ainakin lehtijuttujen perusteella alavirralla asuville. Joskus jopa lahnojen kevätkalastus oli vaikeutunut tai Vanhankartanon pelloille oli tullut vahinkoa, josta Ahlström Oy joutui maksamaan korvauksia.
A. Ahlströmin ja myöhemmin Ahlström Oy:n aikana Tourulan metsiä hoidettiin suunnitelmallisesti ja uusimpien oppien mukaan. Metsien hakkuut suunniteltiin ja hakkuun jälkeen metsä kylvettiin tai istutettiin uudelleen. Erikoisempiakin puita kokeiltiin, niistä oli muutama vuosi sitten jäljellä vielä mm. siperianlehtikuusi- ja pihtakuusimetsä Lellankallion alapuolella.
Metsän istutusta tai kylvöä Tourulan metsissä v. 1932, metsänvartija Nestori Lehtosen (vasemmalla) ohjauksessa.
Lasitehdas
Lasitehdas toimi v. 1825-1901. Se oli kartanon omistuksessa, mutta oli suurimman osan toiminta-ajastaan vuokrattuna ulkopuolisille yrittäjille.
Lasitehtaasta löytyy lisää tietoa Tourulan ja Keihäskosken historiakirjoitusten osiosta: Elämää kylissä
Lähteet: Aulikki Ylönen: Pöytyän, Yläneen ja Oripään historia vuoteen 1865 Pia Mattila-Lonka: Kartanoita ja korven kansaa, Yläneen historia nälkävuosilta 2000-luvulle Kansallisarkisto: – Turun- ja Porin läänintilit ja Turun ja Porin läänin henkikirjat – Loimaan tuomiokunnan tuomiokirjat 1886-1974 – Maskun tuomiokunnan tuomiokirjat 1620-1870 – Maanmittaushallituksen historiallinen kartta-arkisto – Maanmittaushallituksen uudistusarkisto – Suomen asutuksen yleisluettelo Kansalliskirjasto.fi. Sanomalehtiarkisto Kansallisbiografia.fi. Henkilöhistoria Yläneen Seurakunnan kirkonkirjat (Suomen Sukuhistoriallinen yhdistys ry.) Juhani Aho: Antti Ahlström, Hänen elämänsä ja elämäntyönsä Kirsi Laine: Maatalous, isojako ja talonpoikainen päätöksenteko Lounais-Suomessa 1750-1850 Tapio Vähäkangas: Jeppe Kurjen esivanhemmat ja jälkeläiset
Valokuvat: Anja ja Antti Kontulainen Lehtosen perikunta Tarja Raittinen Hilkka Urhonen Tuija Olenius Museoviraston valokuvakokoelma Yläneen Kotiseutuyhdistys
