Tekstiiliostokortteja oli erikseen naisille, miehille ja lapsille. Niitä oli viisi erilaista, eri vaatteisiin.

Sota vaikeutti ulkomaan kauppaa, osa aiemmin tuoduista tavaroista jäi kokonaan saamatta. Puuvillan, villan ja nahkojen tuonti loppui kokonaan v.1942. Suomen kutomateollisuuden tuotanto määrättiin kokonaan vain armeijan käyttöön v.1941.
Tilanteeseen varauduttiin jo syksyllä v.1940, kun säännöstelyn piiriin määrättiin vaatteet, muut tekstiilit ja jalkineet. Kansanhuoltoministeriö velvoitti samaan aikaan kauppiaita ja maahantuojia ilmoittamaan varastonsa ja niiden käyttöä alettiin valvoa.
Materiaalipula vaati ihmisiltä käytännöllisyyttä ja kekseliäisyyttä.
Sodan jälkeen tekstiilipula jatkui vielä useita vuosia.
Myös viljelijät joutuivat tekemään tiliä kansanhuollolle lampaan villasta, pellavasta ja teurastuksessa saaduista nahoista ja niistäkin osa piti luovuttaa valtiolle.

Jalkineet
Nahka oli ollut tuontitavaraa suurimmaksi osaksi ja kun sota katkaisi tuonnin moniksi vuosiksi, nahasta oli pulaa. Kaikki nahka otettiin talteen, nahkaa tarvittiin paljon mm. armeijan saappaisiin, ja armeijan tarpeet olivat etusijalla.
Kenkien ostolupaa ei saanut helposti. Kenkien ostajalta kysyttiin, monetko kengät hänellä jo oli, sillä käytössä ei saanut olla kuin kahdet kengät. Pieniksi käyneet lastenkengät oli uusia ostettaessa myytävä kenkäkauppaan. Lupaa kumisaappaiden ostoon sai vain, jos työ sitä ehdottomasti vaati ja siltikin niiden saanti oli vaikeaa.
Vanhoja kenkiä ja saappaita korjautettiin suutarilla ja korjailtiin kotona.
Kenkä pulassa yleisjalkineina oli talvisin monot.

Monot, paperikengät ja tallukkaat

Kesällä käytettiin puukenkiä tai oltiin paljain jaloin. Paperikengät ovat kävelykenkätyyppiset. Niissä on 1,5 cm paksu puupohja, johon on sahattu viiltoja antamaan pohjalle hieman taipuisuutta. Päällyskankaana käytettiin kudottua paperinarua. Sateella kenkien paperipäällys pehmeni ja kengät hajosivat helposti.

Pula-aikana alettiin elvyttää tallukoiden valmistusta pitämällä kursseja, niitä pidettiin satoja eri puolilla maata ja kursseilla kävi tuhansia tallukkaiden tekijöitä . Sotavuosina tallukkaista tuli suosittu korvikejalkine niin aikuisille kuin lapsillekin. Niitä oppi valmistamaan kuka hyvänsä neulan ja langan käyttäjä, joskin mallikas jalkine syntyi vain taitajan käsistä. Aikaa ja malttia piti tekijällä olla, sillä yksistään paksuun, monikerroksiseen pohjankankaaseen oli pisteltävä tuhatkunta tikkiä pohjaa vahvistamaan. Tikkaaminen suoritettiin vahvalla pellavanarulla, jota kierrettiin suoraan pellavasäikeistä tai pellavalangoista. Toppapohjaan kelpasivat huonotkin kangassuikaleet, kunhan vain ulkopohjaksi tullut kangas oli kestävää. Erinomainen pohja saatiin vanhoista huopasaappaan varsista tai koneremmin palasista. Päällisinä käytettiin mm. vanhoista sarkavaatteista saatua kangasta.

Lehti-ilmoituksia sota-aikana.

Avustuspaketteja saapui etenkin Yhdysvalloista, Kanadasta ja Ruotsista, niistä muutama saattoi saada jalkineet ja muitakin vaatteita.
Musta pörssi tai vaihtotalous saattoivat myös auttaa pahimmassa pulassa, jos oli jotain vaihdettavaa.

Lampaan villan ja pellavan käsittely kotona lisääntyi uudelleen pula-aikana.

Vaatteet
Kankaiden tuonti ulkomailta loppui lähes kokonaan, oltiin maan omien varastojen varassa.
Ostokortti vaadittiin paitsi valmiiden vaatteiden ostoon, myös erikseen kankaille, ompelulangoille ja muille ompelutarvikkeille. Niiden saatavuus kaupoista vaihteli ja useinkaan tuotetta ei saanut ostokortista huolimatta.
Kankaita kudottiin kotona kangaspuilla ja jo unohtuneet taidot otettiin uudelleen käyttöön.
Vanhat vaatteet ratkottiin, pestiin, silitettiin, käännettiin nurin, poistettiin rikkinäiset kohdat ja käännettiin kuluneet kohdat pois näkyvistä. Ikkunaverhot kelpasivat vaikkapa morsiuspukuun. Neulonnassa käytettiin langan puutteessa materiaalina vanhoja purettuja villavaatteita. Lankaan kehrättiin villan joukkoon myös korvikemateriaaleja, paperinarua, eläinten karvoja ja jopa hiuksia.
Vanhoja vehnäjauho- ja sokerisäkkejä hyödynnettiin. Niistä tehtiin mm. pyyheliinoja, lasten lakanoita, pöytäliinoja, kylpytakkeja, esiliinoja, vaippoja ja lasten paitoja.
Erilaiset järjestöt ja yhdistykset pitivät kursseja eri aiheista. Käsityökursseilla opetettiin mm. muassa kutomista, neulomista, vaatteiden korjaamista ja uudelleen käyttöä. Puhki kuluneista aikuisten vaatteista etsittiin ehjiä kohtia lastenvaatteisiin. Miesten puvuista valmistettiin naisten kävelypukuja, nuorten pikkutakkeja ja lasten koulupukuja. Vauvanvaatteita syntyi vanhasta kaulaliinasta ja vanhoista villavaatteista. Jopa aikuisten vanhat sukat ja alushousut säästettiin ja niistä valmistettiin lastenvaatteita.

Pellavan viljely nelinkertaistui sota-aikana, samoin lampaiden pito kotieläimenä lisääntyi.
Hamppuakin viljeltiin vähäisiä määriä, siitä tehtiin köysiä ja säkkejä.
Pula-aikana eri järjestöt pitivät kursseja, joissa opeteltiin lampaiden hoitoa, pellavan ja villan käsittelyä.
Lehdissä oli ohjeita, miten käyttää vanhoja kankaita ja lankoja uudelleen. Oli ohjeita vaatteiden korjaamisesta, värjäyksestä luonnonkasvien avulla ja kaikkea muutakin, josta oli hyötyä jokapäiväisessä elämässä selviytymiseen. Kotirintamalla naiset kerääntyivät yhteisiin ompeluiltoihin, joissa ommeltiin sotilaille mm. lumipukuja ja alusvaatteita. Neulottiin lämpimiä kypärämyssyjä, kaulureita, sukkia ja lapasia.

Käsityölehdessä ”Omin käsin” oli mm. ohje miten naisten pitkistä sukista saadaan tehtyä lapselle puvun. Sotilaille neulottiin mm. kypärän alle laitettavia kypärämyssyjä ja ampumiseen soveltuvia lapasia.

Vaatehuoltoon liittyen neuvottiin lehdessä säästöpesun tekeminen. Paitsi että kiinnitettiin huomiota pesuun, oli myös vaatteiden siisti ja ilmava säilytys osa vaatehuoltoa ja vaatteiden käyttöiän pidentämistä. Koin tuhoja torjuttiin monin keinoin.

Tekstiiliteollisuudessa käytettiin lumppuja sekä sellupohjaisia keinokuituja sillaa ja säteriä
(viskoosia ja raionia), sekä paperia, joita sekoitettiin villaan tai pellavaan.
Tehtaat keskittyivät ompelemaan puolustusvoimien vaatteita, joten valmiita vaatteita ja kankaita
ei ollut tarjolla siviileille. Vaatepula oli niin vakava, että kun sotilaat kotiutettiin rintamalta, he saivat pitää sotilaspukunsa, toki kaikki sotilasmerkit irrotettiin.
Pula jatkui vuosia sodan loppumisen jälkeen.

Paperi korvasi monia asioita
Paperi korvasi kankaan missä se oli mahdollista, esimerkiksi pöytäliinoina ja ikkunaverhoina. Monet tekstiiliteollisuuden tehtaat siirtyivät tuottamaan paperista tuotteita sota-aikana. Paperista valmistettiin paitsi lankaa ja kangasta, myös ikkunaverhoja, pimennysverhoja, lakanoita, pyyhkeitä, mattoja, siivousliinoja, sidetarpeita, lämmikkeitä, kengänosia, käsilaukkukankaita, työesiliina- ja -puserokangasta ja suojapukukankaita.

Jätepaperia ja villalumppuja  kerättiin teollisuuden tarpeisiin ja niistä saatiin lankaa ja kankaita.

Vaatteista ja jalkineista oli suuri pula, joka paheni sodan kestäessä. Lisäksi vielä osa siirtolaisista oli joutunut lähtemään evakkotaipaleelle nopeasti ja vähin varustein. Syksyllä v.1944 järjestettiin vaatteiden suurkeräys auttamaan perheitä selviämään alkavasta talvesta.

Talvella 1944 järjestettiin tallukkaanneko- kurssit koulupiireittäin. Maatalouskerholaiset olivat ahkeria tossujen tekijöitä, koko maassa sota-aikana laskettiin kerholaisten valmistaneen erikokoisia tallukkaita 60000 paria.

Muistoja:

Anni Heikkilä muisteli kesällä 2024, että vielä 1950-luvulla hänen tullessaan Rekolaan töihin, siellä oli työväen asunnon ikkunoissa paperiverhot.

Ossi Rekolan kirjassa Tuohikuun aikaan: ”Myös pellavan viljely kotitarpeiksi elpyi… Yläneen Marttayhdistys hankki koneellisen pellavaloukun ja klihdan helpottaman raskaampia työvaiheita, mutta kyllä se silti oli kovan työn takana, kun paidan aineet kasvatetaan pellavansiemenistä alkaen.”

”Viimeiset kyläsuutarit ompelivat pikilanka savuten jalkineita ja hakkasivat puupinneillä puolipohjia kuluneiden tilalle. Vanhat, homeiset ja kovettuneet saapasvarret käytettiin tarkoin raaka-aineiksi.”

Kaikki vaatetavarakin oli kansanhuoltolautakunnan peukalon alla. Yläneellä sen puheenjohtaja, Sulho Tuominen hoiteli virkaansa varsin ansiokkaasti, mutta epäkiitollinen posti se oli. Rekolan Jussi marisi, kun hänen kankaanostolupansa oli evätty: -Ja perkele! Toi Tuamisen Sulho on täällä niinkon joku jumala, kunnei ihminen saa paitaakaan päällensä ilman sen lupaa.

Teksti: Tuija Olenius
Lähteet: Suomen Historia osa 7
 Kansallisarkiston sanomalehtiarkisto.
 Pula-ajan käsityöt: Pro gradu tutkielma, Pilvi Keskitalo
 Talvella tallukkaat – kesällä paperikengät: 
– Haastattelututkimus pula-ajan vaikutuksesta Satakunnassa
ja Suomessa, Jaana Virkkunen, Säkylän talvi- ja jatkosotamuseo.
 Ossi Rekolan kirja: Tuohikuun aikaan
 Valokuvat: Museoviraston kokoelmat, kuvaaja Pekka Kyytinen