Vakka-Suomen Sanomat  16.4.1921   

Kristiina Rantala

Kansa pystyttää muistokiviä ja patsaita sotasankareille ym. kansalaisille, jotka tekevät isänmaalle suuria palveluksia. Tämä on kiitettävä tapa, mutta löytyy myös paljon työn sankareita, joille ei ole varaa pystyttää patsaita, eikä se ole tarpeellistakaan, koska heidän työnsä elää ja kertoo tuleville sukupolville tuntemattomasta tekijästään. Maatyön sankarien muistolaulua lainehtivat viljapellot vuosisadasta vuosisataan. Tästä huolimatta kuitenkin osoittakaamme arvoa maanraivaaja kunniavanhuksille.

Yllä oleva kuva, on erään kansannaisen, urhean maanraivaajanaisen Kristiina Rantalan (o.s. Korpelin), joka viime tammik. 21 pv.nä täytti 90 vuotta. Hänen elämänsä ei eroa yhtään tuhansien muiden maanraivaajien elämästä, mutta siitä huolimatta kerron siitä muutamia piirteitä.

Kristiina Rantala syntyi Yläneellä vuonna 1830. Vanhemmat olivat köyhiä työläisiä ja oli Kristiina kuudesta lapsesta toinen järjestyksessä. Niin kuin suuren perheen ensimmäisten lasten ainakin, oli Kristiinankin verrattain nuorena mentävä vieraalta itse leipänsä ansaitsemaan. Ensin paimentyttönä sen ajan suurissa korpimetsissä, joissa paimenta tarvittiin pääasiassa susien tähden. Vaikealta tosin tuntui ypö yksin aamusella lähteä karjan kanssa suureen metsään, jossa milloin tahansa voi saada ”hukan” vieraakseen. Mutta mentävä kuitenkin oli, kun muuta turvaa ei ollut.

Sitten piikatyttönä suuressa Tourulan kartanossa, jossa talvet karjaa hoidettiin ja käsitöitä pitkinä puhteina ahkerasti tehtiin, niin kuin sen ajan tapa oli. Kesät ulkotöissä niin paljon kuin askareilta aikaa jäi. Sanomattakin on selvä, että työ oli raskasta. Varsinkin suuren talon riihenpuinti, jossa piikatytön aina piti mukana olla. Oikein kauhisti se suuri viljaläjä, joka Kristiinalle jätettiin yksin käsiäyskärilla viskeltäväksi ja pohtimella pohdittavaksi. Sillä parempia puhdistuslaitteita ei siihen aikaan tietystikään ollut. Nuoruusvuodet kuluivat kuitenkin onnellisesti muuten. Mutta kerran vihainen sonni puski häntä niin pahoin, josta oli seurauksena sellaisia vammoja, että ne ovat tuottaneet kärsimystä koko pitkän elämän ajaksi.

Oltuaan sitten muutaman vuoden Loimaalla, tuli Kristiina synnyinseudulleen, jossa noin 30 ikäisenä meni naimisiin urhean ja reilun Matti-nimisen miehen kanssa. Eipä nuorella parilla ollut perhettä perustaessaan muuta omaisuutta kuin terveet kädet, sekä riittämiin asti innostusta, joilla pääomilla kuitenkin alettiin olemaan ”huushollia”, Katinhännän Rantalan torpassa, ennen mainitun Tourulan kartanon alueella. Tästä torpasta sitten johtuikin nimi Rantala, torpan nimen mukaan. Torppaan kuului verrattain vähän tyystin uuvutettua kovaa savipeltoa, mutta vuokraa oli sentään paitsi hevos- ja naistyöpäiviä, myös kolme vakinaista miehen taksvärkkipäivää viikossa. Kristiina joutui määrättyjen taksvärkkipäivien lisäksi suoriutumaan torpan omista töistä, miehen tehdessä noita pitkiä taksvärkkipäiviä, jotka kartanossa aloitettiin kello 3-4 tienoissa aamulla ja lopetettiin vasta yhdeksältä illalla. Matkaa torpalta kartanoon oli kuusi kilometriä.

Kuten sanottu pellot olivat pienet ja laihat, joten uudismaiden raivaaminen oli ensimmäisiä tehtäviä. Mutta kun miehen ajasta kului suurin osa vuokrapäivien tekemiseen, oli kaikki tähteeksi jäänyt aika uhrattava torpan töihin. Omat peltotilkut eivät ensi alkuun kyenneet antamaan riittävästi leipää ja rahaa ei suinkaan liioin ollut käytettävissä. Siksi oli vaimon tartuttava kuokkaan ja lapioon. Ja niin ne pellot suurenivat. Niin, että viljelykset, jotka alkuunsa olivat vain noin 3-4 tynnyrinalaa, muutaman vuoden kuluessa lisääntyivät noin viidentoista tynnyrin alan suuruisiksi.

Karjaa hankittiin aluksi 2 lehmää ja yksi hevonen, joista kuitenkin toinen lehmä hetimiten kuoli. Lapsia syntyi torpan väelle 6, yhteen kasaan, kuten on tapana sanoa, kun lapsia syntyy lyhyin väliajoin. Tarvittiin siinä ”kynää ja kyynärää” kun sitten tulivat meille nälkävuodet 1860-luvulla. Tuolloin oli torpassa pikkulapsillekin pakko syöttää ohdakkeista ja nokkosista valmistettua keittoa ja jäkäläleipää.

Vaikeat olivat siis Kristiina Rantalan miehuusvuodet, niin kuin silloiset ajat yleensä. Mutta perheväellä oli kuitenkin vahva usko Jumalaan ja häneen turvaten, sekä ankarasti raataen läpäistiin sentään tämäkin taival, niin ettei yksikään pienokaisista kuollut.

Koitti sitten parempiakin päiviä. Lapset, kolme poikaa ja yhtä monta tyttöä kasvoivat isoiksi, niin että voivat auttaa, ei ainoastaan kotitöissä, vaan miehistyttyään niin, että voitiin käyttää miehen sijaan kartanon taksvärkkitöihinkin. Se aika taisi olla vanhuksille levon aikaa. Ainakin helpotusta se toi. Silloin oli tilaisuus vähän kunnostaa torppaakin. Niin että peltosarkoja jatkettiin ja pojat raivasivat omiin nimiinsä yhä uusia aloja. Torpan perin puutteelliset rakennukset uusittiin miltei järjestään, tosin sen ajan mallin ja tavan mukaan.

Sen jälkeen kulki elämä säännöllistä rataansa. Lapset yksi toisensa perään lähtivät maailmalle paitsi vanhin poika, joka otti kotitorpan haltuunsa. Muutama vuosi se jälkeen mummon niin urhea elämäntoveri, Matti Rantala kuoli ja mummo siirtyi asumaan nuoremman tyttärensä luo Tourulan kartanon alueelle.

Kristiina-mummo on sielunvoimiltaan vielä aivan terve, osoittamatta vähääkään ns. vanhuuden höperyyttä. Kristiina Rantalasta voidaan sanoa, että hän on vilpitön ja rehellinen, sekä syvästi uskonnollinen. Kaikista puutteesta ja sairaudestaan huolimatta hän on tyytyväinen siksikin, että on saanut nähdä lastenlasten lapset, aina neljänteen polveen asti.

Mitään maailmaa kääntävää ei tämä raatajavanhuksen elämä ole ollut. Mutta eräs suurmies on lausunut että ”joka saa kaksi kortta kasvamaan siinä missä ennen kasvoi yksi, hän on suorittanut suurtyön isänmaalleen”. Kunniaa työlle. Kunniaa maanraivaajille. Kunniaa lapion ja kuokan varressa käyristyneille maanraivaaja sankarittarille. Tämänlaisia naisia karu Suomi ensi sijasta tarvitsee.

Tekstin tulkitsi Tuija Olenius

USKO UOTILA MUISTELEE LAPSUUSAJAN JOULUA KEIHÄSKOSKEN PRAMILASSA

Joulu on sarja elämyksiä talvipäivän seisahduksen aikoihin. Osa niistä elää perinteenä joulusta toiseen. Osa katoaa ja uusiakin syntyy. Joulu, jota tänään muistelen, on maatalon pikkupojan joulu sotavuosien aikaan.

JOULUAATON ASKAREITA

Aattoaamuna ei monia herätyksiä tarvittu. Pikemminkin harmitti, mitä oli jo ehtinyt tapahtua lämpöisessä pirtissä tai pihapiirissä. Pitkä päivä oli alkamassa. Äkkiä sarkapusakat ja housut päälle, kulunut karvalakki päähän ja kopertuneet nahkasaappaat jalkaan. Hätäisen korvikkeen ryystämisen jälkeen pimeälle pihalle, jossa miehet jo valjastivat Pruunia heinähäkkireen eteen. Ohjakset sallittiin pikkumiehen käteen korvauksena ladossa toimitettavasta heinien polkemisesta.

Naisväki oli sillä välin jatkanut jo monta päivää kestäneitä ruoanvalmistuspuuhiaan ja leipomisiaan. Herkullisten tuoksujen maailma olisi sekin kovasti houkutellut, mutta oli elettävä sukupuoliroolien mukaan. Tuoksuvat heinät, sileä hangonvarsi, totinen ponnistelu ja hevosen lämmin turpa sitä suupielistä ladossa käännettäessä oli nyt erilaista. Kaikkea sävytti juhlan odotus, tunne pian koittavasta jännittävästä juhlan täyttymyksestä, jota jo lukemattomat arkiviikot oli ehditty odottaa.

Ennen puolista ehdittiin vielä pilkkoa jouluhongasta tervainen klappikasa ja etsiä savusaunan lämmitystä varten punertavia leppähalkoja. Iso kiuas vaati paljon puita ja pitkän lämmitysajan, mutta aatonaattona oli jo otettu yksi pesällinen ennakkoa, jotta hirsiseinät olivat alkaneet lämmetä. Hiljaa alkoi sininen savukiehkura nousta nokisten kivien välistä kohti päädyn räppänää ja sieltä valkenevaan aamupäiväiseen autereeseen. Illaksi olisi kaikki valmista, ja saunatonttu valvoi parven hämärästä lämmitystä.

Päivällinen nyt oli varsin vaatimaton, vähän jotakin arkista, jolla iltaan selvittäisiin, sillä vielä oli monenlaista tekemistä. Väkisin piti välillä kurkistaa komeroon, että siellä todella oli paketteja, mutta äkkiä käsi esti tarkemmat tutkimusretket. Kuusen hakuun piti ehdottomasti päästä mukaan, vaikka se tiesi kenties pitkääkin prohjaamista lumisessa metsässä. Sitä vaan aina puhuttiin, että valikoidaan kuusi hyvissä ajoin ennen joulua. Aaton keskipäivällä kumminkin aina haettiin, joskus pyryssä, joskus pakkasessa, joskus leppoisan auringonkin hetken näyttäytyessä. Ja aina sen piti olla kaunis, ei mikään toispuolinen harvaoksa.

Vielä oli edessä kuusen sulattelu karjakeittiössä ja jalkaan paneminen. Vasta sitten kun iltapäivän hämärä jo taas kolkutteli, se kannettiin sisään ja koristelu voi alkaa. Minä olisin halunnut kuusesta kirjavan kuin pakanamaan kartan, mutta jostain syystä aikuisten hillitty hopeapaperilinja aina voitti. Aidot oikeat, pienet valkeat kynttilät piti ripustaa metallijalkoihin tarkasti, etteivät ne vain sytyttäisi oksistoa. Myös pöydälle ilmestyi punainen kolmihaara ja siihen vähän isommat kynttilät. Ne riittäisivät sopivan kontrollin alla poltettuina koko joulun juhlahetkiksi.

JOULUSAUNA

Vieläkään ei päästy saunaan. Se siintyi nyt yksikseen ja sinne kannettiin saaveilla tai tonkilla reilusti pesuvettä. Vielä piti jotain ajankulua keksiä. Pikku poika sai juosta aikuisten asioilla, lakaista ennestäänkin puhdasta pihapolkua tai tuoda puusylyksen karjakeittiöön, jossa joulunakin oli askareet tehtävä. Mutta kun aika koitti, ei saunomisessa pidetty kiirettä. Nokisten ortten alla viipyivät kaikki vuoden tuoksut, pellava ja mallassaunojen, talkkunainkuivatusten ja lihan palvaamisen. Visusti piti varoa lyömästä päätään kattolautoihin. Aikuisia odoteltiin sitten suureen pyyheliinaan kääriytyneenä pitkän penkin viljasäkkiin nojaten.

JOULUATERIASTA ALKOI JUHLAN VIETTO

Joulusaunaa seurasi jouluateria. Se ei ollut mässäilyä vaan arjesta poikkeava odotettujen ruokalajien makuelämys. Vain lipeäkala oli asia, josta piti selvitä joko kokonaan tai ainakin mahdollisimman pienellä annoksella. Riisipuuro, siihen piilotettu manteli ja sekahedelmäsoppa päättivät muutoin suolaisensävyisen aterioinnin. Ja kahvia ja joulutorttu oli odotettavissa vasta illan päätteeksi, pukinkin jo käytyä. Mitään evankeliumia meillä ei luettu, ruokarukous kylläkin.

Monina peräkkäisinä vuosina illan hartaudesta vastasi Taata Sillanpään joulupakina, jota hiljaisuuden vallitessa kuunneltiin rätisevästä ”Pikku-Matti” radiosta. Maltettiin sen toki antaa soida myös joulumusiikkia, kun arkeen yleensä kuuluivat vain uutiset ja säätiedot. Mutta radio suljettiin ja unohtui, kun tuli pukin vuoro. Se oli vain leikkipukki, kenties viimeistä kertaa, kun en minäkään kuopuksena siihen enää uskonut. Mutta olipahan isän vanhoilla susiturkeilla väärinpäin käännettyinä vielä joku palvelutehtävä.

Me olimme iloisia ja onnellisia enemmän tai vähemmän onnistuneista lahjaideoista. Pehmeät paketit olivat käytännöllinen osa juhlaa ja tarpeen myöhemmin. Mistäpä me olisimme osanneet kännyköitä ja tietokonepelejä toivoa. Sitä paitsi Kotiliedessä oli kerrottu pohjoisen köyhistä kodeista, joiden jouluakin puute sävytti. Kummikerho oli kerännyt sinne lahjoja. Tuon ajan lapset oli opetettu olemaan vähästä tyytyväisiä, eikä Osuuskaupan kylämyymälä ollut mikään tavaratalo.

Jouluillan traditio oli vielä leipäpalojen jakelu karjasuojan asukeille. Jokaisen vihoviimeistä possua myöten tuli saada pieni erikoisannos. Pisimpään viivyttiin pienimmän vasikan karsinalla. Se ressukka osasi vasta imeä peukaloa, mutta hyppeli iloisena huomiosta ja taputuksista ymmällään.

JOULUAAMUN KIRKKOMATKA

Jouluiltana oli tallinvajassa tarkastettu myrskylyhdyn valossa, että aamun valjaat, aisakello ja kirkkoreki olivat valmiina. Meillä oli vara valita kolmesta hevosesta kirkkokyytiläinen. Käytäntö saneli kumminkin, että sen piti olla rauhallinen ja hyvässä kengässä. Kilpa-ajojen aika oli silloin historiaa.

Jouluaamun kirkkomatkassa oli huikaisevinta itse kirkon valaistus kuusineen ja kynttilöineen. Vain tähtien valaisemasta pimeästä syrjäkylän aamuyöstä oli elämys tulla kirkolle, jossa sähkölamput loistivat, tumma-asuinen väki kiiruhti kirkkoon ja hevospuomeissa kymmenet hevoset hirnahtelivat ja kilisyttivät kulkusiaan värikäs loimi selässä ja heinäsäkki edessään. Saattoi aamun pääasiasta, papin sanomastakin jotain pieneen päähän jäädä, tunnelmaa enemmänkin maalaispojan elämänmatkalle.

Ei joulu vielä ohi ollut, kun valkenevaan jouluaamuun kotia kohti ajettiin, mutta se oli jo huipentunut. Pikkuhiljaa alkaisivat uudet odotukset. Maalaiselämän vuoden rytmi oli kokenut yhden kohokohtansa. Kynttilä kiitollisena niitten haudoille, joitten toimesta meidän sukupolvellamme on unohtumattomat lapsuus joulujen elämykset!

U.K.U:n pakina on julkaistu Auranmaan Viikkolehdessä joulukuussa 1998.
Kuvat Anselm Laakso ja Uotilan kuvakokoelma.