Kukolan torpparin Kaapo Jaakonpojan vanhin poika Matti, s. 1821, rakensi Rekolan maalle mäkitupalaismökkinsä metsikköön, jonka tienhaara ennen nykyistä Kylänpään taloa on nyt jo melkein metsittynyt. Matin vaimo Johanna Mikontytär, s. 1818, oli lähtöisin Virttaalta Uusimaan torpasta. Heidän yhdeksästä lapsestaan yksi kuoli pienenä ja kaksi nuoruusiässä. Vuonna 1853 syntynyt Kalle Kylänpää asui poikamiehenä vanhempiensa mökissä kuolemaansa, vuoteen 1916 saakka ja kävi töissä Rekolassa isänsä ja veljensä Wilhelmin tapaan. Hänen jälkeensä mökki jäi tyhjäksi ja sortui ajan mukana. Myös ohessa ollut perunamaa ja muu pieni pelto jäivät luonnonvaraiseksi.
Kylänpään vanhin poika Wilhelm (Wille), joka oli syntynyt vuonna 1848, rakensi nykyisen Kylänpään mökin Prusilan maalle. Se sijaitsee Jussi Peltolan omistaman Kotirannan tilan naapurissa. Jussi Peltola, omistaa nykyisin myös Kylänpään talon tontteineen. Wille Kylänpää avioitui Sofia Jaakontyttären, s. 1853, kanssa ja heille syntyi yhdeksän lasta, 5 tyttöä ja neljä poikaa. Lapsista vuosina 1884-1889 syntyneet kaksoset Matilda ja Maria sekä Antti ja Kaarle kuolivat kulkutauteihin pieninä, heistä kolme samana vuonna 1892.
Valkopartainen Wille Kylänpää tyttärensä Mimmin ja poikansa Laurin kanssa ehkä 1910-luvulla.
Ennen edellä mainittuja nuorena menehtyneitä sisaruksia olivat syntyneet tyttäret Elisabeth Aurora (Elli) v. 1876 ja Wilhelmiina v. 1882. Elli Kylänpää, myöhemmin Suojanen muutti Mynämäelle v. 1895 ja sieltä Pöytyälle. Hänellä oli miehensä kanssa tytär ja kolme poikaa, joista Kustaa ja Hannes työskentelivät merillä. Wilhelmiina (Mimmi) Kylänpää muutti myös Mynämäelle, jossa palveli Hannulan talossa. Sieltä hän muutti Maariaan Kaerlan kylään, jossa palveli Kirveen talossa. Katkelma Mimmin kirjeestä isälleen Willelle ja velipojilleen Laurille ja Jussille ”Jannulle” tammikuussa 1912:.
”Weli pojat Sanon teille oikein hauskat terveiset Lauri ja Jannu. En tierä misä te olete. Oleteko kotona vai oleteko trenkinä. Minä lähetän kuvetin etä saatte minule piirtä hiukan jotain tietoa. Kyllä Jannu osa hiukan kirjota taikka te Isää. Tehkä niin hyvin ja kirjotaka Miinale jotan tietoa. Sanon mitä saan tältä vuorelta palkka. Saan 200. 60 kymmentä markka. Kylä sitä sinä on. Minä tahdoin kolmia satta muttei annetu. En minä tule sinne kattoman enen kun syksyllä jos elän sitte tulen. Turusa minä käyn välin kansa kattomasa mutta en oikein usein. Kyllä on sukkela kun näke aina niin valkoisia sähkän valoja. Meilä on sieltä Nummojan kulmalta semmonen Niituman tytär nyt on minun kansani pihatosa härämäsä. Nyt on hänen äitinsä täälä kattomasa. Minä lähetän tämän nitten kansa sinne teille. Pyrän teitä Weli pojat että olette niin kiltit ja kiriotate siskole. Sanon hyvästi teile kaikile”
Kylänpäähän syntyi vielä 1890-luvun alussa tytär Sofia Emilia (1891-1975) sekä veljet Lauri ja Jussi. Sofia asui Rymättylässä kuolemaansa asti. Sofialla ei ollut puolisoa eikä omia lapsia, mutta hän otti kasvattilapsikseen Ritvan ja Pentin. Sofia asusti pienessä mökissään ja ansaitsi elantonsa työskentelemällä taloissa palkollisena.
Kylänpään nuorimmat veljekset Lauri ja Jussi
Lauri Robert syntyi vuonna 1894 ja nuorin Johannes eli Jussi (Jannu) 1896. He jäivät asuttamaan vanhempiensa mökkiä. Laurin avioiduttua Jussi rakensi lähelle Laurin torppaa oman mökkinsä ja asui siinä poikamiehenä kuolemaansa, vuoteen 1949 saakka. Hän työskenteli myös Rekolassa ja Keihäskosken muissa taloissa.
Komeita miehiä pyörineen Keihäskoskella. Vasemmalta Väinö Heikkilä sekä Lauri ja Johannes (Jussi) Kylänpää. Oikealla Lauri tunnetussa huopahatussaan ystävänsä kanssa.
Lauri Robert Kylänpää (1894-1977) työskenteli nuorena Rekolassa renkinä ja myöhemmin itsellisenä työmiehenä Keihäskosken talojen lisäksi mm. Rymättylässä ja Pohjanmaalla. Pitkään poikamieselämää viettänyt Lauri kihlasi juhannuksena 1938 Oripään osuuskaupan myyjättären, Helmi Kyllikin (1912-1974), joka oli Virttaan kievarinpitäjä Matilda Lampin ainoa lapsi. Lauri ja Helmi avioituivat vielä samana vuonna ja tytär Liisa Marja syntyi jouluna 1939 (k. 2020). Liisan pikkuveli menehtyi vähän ennen syntymäänsä.
Lauri ja Helmi viljelivät pientä 30 aarin vuokratilaa ja kasvattivat lampaita ja possuja. Lehmiä ja kanoja oli myös sen verran, että perhe sai elantonsa. Lauri maksoi maaveroa Prusilaan Antti Majaselle mm. osallistumalla metsä- ja peltotöihin. Sen lisäksi hän työskenteli Keihäskosken muissakin taloissa, ja Helmi piti huolellisesti kirjanpitoa Laurin tekemistä työpäivistä, tuloista ja menoista sekä lehmien astutuksista ja poikimisista. Ossi Rekola muisteli teoksessaan Tuohikuun aikaan, ettei Lauri sallinut vaimonsa lähtevän oman Sofia-äitinsä tavoin kylän taloihin töihin; ”En mää oll ottanu työn raskaan raatajaa, mut kon elämän sulostuttajan”. Helmin kirjanpidon mukaan näin onkin ollut asian laita, ja vain perunanhalkaisu ja -nostotalkoissa Helmi ja Liisa-tytär olivat mukana.
Nuoripari Helmi ja Lauri Kylänpää naapuruston tuntemattomaksi jääneen lapsen kanssa ihmettelemässä kanaemoa poikasineen Kylänpään talon pihamaalla.
Vapun aattona 1958 Lauri ja Helmi ostivat Antti ja Ida Majaselta Kylänpään ”asuintonttialueen” omakseen. Tytär Liisa muutti v.1957 Lietoon, jossa avioitui v. 1960 Markku Harjalan (1936-2020) kanssa. Markun ja appivanhempien välit olivat poikkeuksellisen lämpimät, ja Markulle Kylänpäästä tuli kuin toinen koti ja Keihäskoskelaisista ystäviä. Helmin ja Laurin kuoltua Liisa ja Markku halusivat säilyttää Kylänpään entisellään, ja Kylänpää oli vuosikymmenet heidän ja tyttäriensä Maaritin (s. 1962) ja Mariannen (s. 1966) kesäpaikkana..
Kylänpään talo punamullalla maalattuna. Vasemmalla uusi sauna ja takana näkyy karjarakennus, jonka yläkerrassa pidettiin kanoja.
Muisteluja Lauri ja Helmi Kylänpäästä
Laurin tyttärentytär Marianne Ulfstedt, os. Harjala muistelee: Isovanhempieni Helmin ja Laurin luona oli aina erityisen mukava tunnelma. Lauri ja Helmi olivat lapsirakkaita, ja omien lastenlasten lisäksi heille oli muidenkin lasten ja nuorten tapana poiketa. Kylänpäässä kävi usein vieraita ja kyläläisten yhteisöllisyys korvasi sen, ettei Helmillä ja Laurilla asunut sukulaisia lähellä. Helmin ja Laurin ystävien oli tapana mm. kokoontua Kylänpäähän pelaamaan Marjapussia ja korttia. Olimme Maarit-siskoni kanssa usein isovanhempien luona lomailemassa, ja silloin Lauri ja Helmi veivät meitä polkupyörillä tai potkukelkoilla kylään naapuritaloihin kuten Tuomisille, Saarelle, Kukolaan, Lehtilään, Kajanderille, Niemisille ja ”pikku-Kajanderille” Rauhan luokse. Helmi nautti keittiö- ja puutarhatöistä. Kellarissa oli aina sievät rivit puutarhan ja metsän antimista valmistettuja herkkuja. Tuvan leivinuunissa valmistui herkkuja kuten vehnälettejä, kakkoja, kaneliässiä, korppuja ja lihapullia kermakastikkeessa. Pienessä astiakaapissa oli vain muutamia Arabia-astioita, mutta kaikki ruoka tarjoiltiin aina kauniisti katettuna. Kotiaskareiden lomassa Helmi kävi kesäaikaan kutomassa heinäladossa kangaspuilla ja talvisaikaan harrastuksena olivat neule- ja virkkuutyöt. Helmi oli hillitty ja älykäs, kuvaili isäni anoppiaan.
Helmi ja Lauri Kylänpää tyttärentyttärensä Maaritin kanssa talonsa edustalla.
Isoisäni Lauri oli sosiaalinen ja puhelias mies. Hänellä oli vanhana miehenä tapana hakea polkupyörällään posti kylän yhteisestä postilaatikosta, ja tullessaan jakaa sitä matkanvarrella asuville naapureilleen. Postireissut kestivät pitkälle iltapäivään, kun Lauri jäi samalla vaihtamaan kuulumisia. Lupsakkaasta luonteesta huolimatta hän oli kasvatusasioissa varsin tiukka. Välillä Lauri uhkasi viedä minut Pramilaan, jos en käyttäydy kunnolla. En ollut koskaan käynyt Pramilassa ja vähän salaa kai toivoinkin, että olisin sinne jonkun pikku kolttoseni jälkeen päässyt. Aika likellä taisi olla sillä kertaa, kun Lauri tuli kotiin ja näki kaurapeltonsa olleen ajettu maitokärryillä lakoon. Olin näet keksinyt ajeluttaa naapurissa asuvia Peltolan Katriinaa, Mikaa ja Jussia maitokärryillä pitkin kahisevaa kaurapeltoa. ”Ei laps sitä ymmärrä”, puolusti Helmi, ja Lauri nieli kiukkunsa.
Lauri oli vaatimaton mies, mutta tyylilleen uskollisesti hänellä oli aina taskukello vitjoineen ja hattu. Muistan, kuinka Lauri yritti opettaa alle kouluikäiselle tyttärentyttärelleen kellonaikoja. Istuimme tuvan arkulla vierekkäin ja katsoimme ”taskunauriin” viisareita. Lopulta Lauri äkääntyi tähän oppimattomuuteeni ja totesi ”Ov vai, kun et kerran opi.”. Kellonaikoja ei sen koommin yhdessä enää harjoiteltu. Isäni muisteli, kuinka oli ajanut 1960-luvulla Keihäskoskelle kuorma-autollaan. Lauri kun oli voinut itse ajaa vain lainahevosella ja polkupyörällä, hänelle vävyn ostama kuorma-auto oli ollut erityisen merkittävä asia. Isäni oli ollut hieman vaivaantunut, kun Lauri oli seissyt kuorma-auton vieressä ja rehvastellut kyläläisille: ” Näyttääk kööhältä, vai?”.
Lauri arvosti ruokaa, ja se siunattiin aina ennen ruokailun aloittamista. ”Pistäs likka tuulen varjoon”, hän sanoi, kun ruoka-annos ei meinannut huveta loppuun asti. Kyläkaupan lopetettua toimintansa Laurilla oli tapana käydä kauppa-autolla ja ostaa viikonloppuvierailujamme varten limonadia, Taloussuklaata, Sisuja ja ”sarvia ” eli banaaneita. ”Ota likka sarvi kaapista”, hän sanoi ja nauroi silmät sirrillään. Kylänpää liesi on jo kauan sitten jäähtynyt, mutta siellä tallentuneet muistot lämmittävät edelleen. Mielikuvissa on helppo taas kuulla, kuinka mökin ovi narahtaa, käkikello raksuttaa ja uuninpesässä ”hyppii poukka”. Pieni, nutturapäinen Helmi häärii levollisena kodikkaassa tuvassa. Lauri sukii hopeisia viiksiään, kaivaa taskunauriin esiin ja toteaa olevan aika mennä ruokkimaan Talvikki ja kanat.
Liisan rippikuva. Oikealla Lauri ja Helmi Kylänpää Liisan tyttären Maaritin kanssa Laurin 70-vuotispäivänä 1964.
Kyläläisten muistoja Lauri Kylänpäästä
Usko Uotila muistelee: Keihäskosken asukkaista Kylänpään Lauri oli kaikkien tuntema ja monet muistot hänestä ovat säilyneet kylässä pitkään. Lisäksi hänellä oli aina jotain humoristista sanottavaa. En muista Laurin juurikaan metsätöitä tehneen, ikämies kun alkoi jo olla noina vuosina, jolloin hänet tunsin. Sotiinkaan ei Lauri enää joutunut. Parhaimmillaan hän oli taitoa vaativissa töissä kuten niittämisessä. Taisi opettaa muitakin poikia kuin minut ja Rekolan Ossin viikatetta käyttämään. Laurin viikatteeseen ei saanut koskea. Ajan tapaan varressa oli nimikirjaimet, mutta minun työkaluni hän kiinnitti ensin kunnolla varteen ja teroitti sitten alkajaisiksi lipsuttamalla kovasinta kahta puolen terää vikkelästi ja kokeilemalla sitten peukalon syrjällä, joko oli tullut makuterä, niin kuin hän sanoi. Siihen aikaan ei kaikkea laihoa vielä korjattu puimurilla tai leikkuukoneilla. Ja sateisina vuosina lakoviljassa riitti niittämistä paljonkin. Erikoisen vaikeaa oli rukiin niitto, jotta siitä saisi kauniita sitomia.
Juhannuksen aikoihin Lauri kävi Rekolassa niittämässä piharuohoja lehmälleen “väärävartisella” viikatteellaan. Rekolan Ossinkin piti sitä kokeilla. “Sää verät niet maata karvastellee viäl kolp päevää jälkeempäinki” sanoi Lauri katsellessa Ossin tottumattomia otteitani. Laurilta niittäminen kävi vielä vanhoilla päivillä ja kankeaselkäisenäkin. Myös Pertti Peltolalla oli muistoja Laurin niittotaidosta ja nuorempien miesten opastamisesta.
Pramilassa Lauri oli joskus päivätöissä vielä vanhalla iällään. Taidettiin olla taaskin niittämässä, minä alta parikymppisenä. Kiertävä konekauppias, lienee ollut Hankkijan miehiä, tallusteli pellolle ja rupesi myymään repertuuriaan, tuskin sentään puimuria kun niitä ei silloin ollut kuin Rekolassa ja Rintalan Heikillä. Lauri nojasi viikatteeseensa ja kuunteli pitkät tovit pää kallellaan. Vasta sitten hän sanoi, että kannattaa tuolta isännältäkin kysyä. Eikä ollut ainoa kerta, kun häntä oli isännäksi luultu.
Puintipäivinä tarvittiin talossa paljon väkeä. Töitten aluksi siinä valikoiduttiin osaamisten takia eri tehtäviin. Lauri kai noteerattiin jo vähän heikoksi rajumpiin hommiin ja hänestä tehtiin ruhmenpässi. Nuoremmille lukijoille pitää selittää, että sanottu henkilö korjaa talikolla tappurin perään kertyvät ruhmenet. Vallankin ohraa puitaessa tomua ja piikkejä riittää. Illalla ruhmenpässin mustasta naamasta erottuvat vain silmänvalkuaiset. Pahaksi onneksi vielä Helmi oli varustanut Laurin kylmän syyspäivän varalle uuden uutukaisella flanellipaidalla. Illan tultua mies sekä paita olivat melkoinen nähtävyys.
Rekolan pellolla ovat ojankaivuussa Urho Oksanen, Urho Heikkilä ja Lauri Kylänpää.
Ossi Rekola kirjassa Tuohikuun aikaan (2004): Lauri kävi kylän taloissa ahkerasti työssä vielä ikämiehenäkin. Nuorena hän oli Rekolassa vakituisena renkinä. Rauhallinen Lauri oli kerran Rekolassa ottanut nuoren riuskan hevosen opettelemaan metsäajoihin. Isännän kysyessä illalla, miten siellä sujui, tuumailin Lauri: “Ei siin aut mikkään muu, kon täytyy menp polvilles kuarman pääll, pannee silmäs kii ja rukkoilee Jumalaa”.
Talvisiin töihin kuului jäiden nosto joesta maidon jäähdytykseen kesäaikana. Työtä olivat tekemässä usein Lauri Kylänpää ja veljensä Jussi. Ossi Rekola kertoo seuranneensa pikkupoikana jännittävää tapahtumaa. Kylänpään Lauri sahasi jäälohkaretta irti pitkällä sahalla ja otti kerran rannalla norkoilevan pojankossin katsomaan. Ossi kertoo: “Lauri piteli minua koko ajan kauluksesta ja vei ihan avannon reunalle, missä vedessä näkyi peilikuvamme. Lauri selitti: ”Katsos nyt, kyl muun kelpaa, mut mun veljeni Jussi joutuu vetelemmään tuol sahan toisesa päässä”.
Lauri Kylänpää oli vakaa ja juureva mies tumma huopahattu päässään ja paksulenkkiset kellonperät poikittain vatsan päällä liivin taskusta liivin nappiin. Aina hyväntuulinen valkeine hiuksineen ja tuuheina viiksineen, niin että hänet kohdatessaan tuli itsekin hyvälle tuulelle
Kuvassa Vasemmalta Jussi Kylänpää, Vihtori Kronström ja Yrjö Mäkelä, istumassa tuntematon mies ja oikealla Lauri Kylänpää.
Teksti. Esa Virtanen, Lasse Mäkelä, Marianne Ulfstedt Muisteluita: Usko Uotila ja Ossi Rekola sekä Marianne Ulfstedt Kuvat: Pääosin Marianne Ulfstedtin kokoelmasta,, yksittäisiä kuvia Rekolan, Taina Kajanderin, Anja Mahosenahon ja Anni Heikkilän kokoelmista. Koonnut: Hanna-Leena Kaihola
Liite. Matti Kylänpään neljän nuorimman pojan historiasta Teksti Esa Virtanen
Edellä mainitun Matti Kylänpään, s. 1821, pojan Kallen kaksoisveli Kustaa syntyi vuonna 1853. Hän avioitui Kustaava Helanderin kanssa ja he päätyivät Ortenojan torppaan Virttaalle. Torppa lunastettiin ja tilaa jatkoi poika Kustaa Fredrik Järvinen. Vuonna 1856 syntynyt Joel ja 1859 syntynyt Erland elivät naimattomina. Joel kävi töissä Juvankosken taloissa pääasiassa renkinä Isosaaressa ja Erland ansaitsi elantonsa Makkarkosken Matintalon renkinä asuen mökissään pienessä metsikössä melkein vastapäätä Latvan entistä kauppaa. Nuorin poika Antti, s. 1863, eli Makkarkoskella vaimonsa Wilhelmiinan kanssa. Avioitumisen myötä he ottivat sukunimekseen Virtanen. He olivat Mattilan torppareina ja toimivat myöhemmin myös siirtomaatavarakauppiaana Latvalla vuodesta 1899 alkaen. Antti Virtanen kuoli vuonna 1917 vain 52-vuotiaana. Perikunta jatkoi kaupan pitoa ja lunastettujen torpparimaiden viljelyä, kunnes kauppa myyttiin vuonna 1935 Osuuskunta Maapohjalle. Silloin Wilhelmiina Virtanen ja poikansa Nikolai Virtanen perheineen muuttivat Keihäskoskelle Koiviston tilalle.
Isäni Arvo Peltola (s. 1891) osti vuonna 1932 pakkohuutokaupasta Yläneen Keihäskoskella sijaitsevan 35 ha:n maa-alueen (Aro 1:9), jossa oli sekä metsää että niittyä. Maat olivat kolmena erillisenä palstana. Suurin palsta oli maantien tuntumassa ja siihen rakennettiin myöhemmin tilan talouskeskus. Toinen palsta, noin 5 ha, nimeltään Kullansuo, sijaitsi kauempana maantiestä. Sinne pääsi kulkemaan Aarne Valon omistaman metsän läpi, joskin ilman kunnon tieyhteyttä. Kolmas palsta, noin 5 ha sekin, oli erillään reilun kilometrin päässä ja sitä sanottiin takametsäksi. Vuonna 1961 saatiin ostettua Aarne Valolta lisämaata noin 18 ha (Aro 3:20). Osa siitä raivattiin pelloksi, joka yhdisti viljelysmaat talouskeskuksesta Kullansuon perälle asti. Lisämaan oston jälkeen kokonaispinta-ala oli noin 53 ha, joka on tilan nykyinenkin pinta-ala.
Vuonna 1932 isäni oli vielä poikamies ja asui veljensä Risto Peltolan talon peräkamarissa. Hän toimi jo silloin Makkarkosken Osuusmeijerin isännöitsijänä ja vuodesta 1935 alkaen myös Makkarkosken Munanmyyntiosuuskunnan hoitajana. Vuosien varrella isä raivasi niittymaistaan peltoa. Peltotöitä veljekset Arvo ja Risto (Peltola) tekivät hyvin paljon yhteistyössä. Sota-aikana, kun Risto oli sodassa, vastuu peltotöistä oli entistä enemmän Arvolla. Vuosien myötä Riston lapset kasvoivat ja 1950-luvulta alkaen Pertti ja Markku olivat töissä myös Aron pelloilla. Isäni kuoleman jälkeen Markku Peltola vuokrasi Aron peltoja vuodesta 1973 vuoteen 1997. Sukupolven vaihdoksen myötä vuokraus siirtyi Jussi Peltolalle, joka on vuokrannut peltoja vuodesta 1998 alkaen.
Uusin ”lisäys” Aron tilan peltohistoriaan tuli muutama vuosi sitten, kun talvimyrsky kaatoi kauempana olevasta takametsästä puita niin paljon, että päätettiin raivata siitä osa pelloksi. Raivauksen toteutti Peltolan tila Oy (Tapio ja Tero Peltola). Noin 2 hehtaarin uudispeltoa viljelee tällä hetkellä Tero Peltola. Viidestä hehtaarista osa on edelleen metsää. Pellot salaojitettiin 1960-luvulla niin, että viimeinen lohko tuli ojitettua kesällä 1970 eli muutama kuukausi isäni kuoleman jälkeen. Viljelykasveina olivat ohra, kaura, vehnä ja ruis sekä vuoroviljelyssä myös heinä.
Arvo ja Jenny Peltola..
Isäni ja äitini Jenny os. Lavikainen (s. 1900) menivät naimisiin v. 1942. Äitini oli alun perin kotoisin maatilalta Pohjois-Karjalasta Liperistä ja ammatiltaan karjatalousteknikko. Hän toimi karjatalousneuvojana Varsinais-Suomessa ja Hämeessä ja naimisiin menon jälkeen vielä sikatalousneuvojana Varsinais-Suomessa. Sota-aikana avioliiton alussa he asuivat vielä Peltolan peräkamarissa, josta käsin äiti kävi neuvontakierroksillaan ympäri Varsinais-Suomea ja Peltolassa ”paitaa vaihtamassa”, kuten hän sanoi. Vuonna 1945 he muuttivat Makkarkosken Osuusmeijerin yläkertaan ja äiti jäi pois ns. palkkatyöstä. Aron tilan töitä hoidettiin meijeriltä käsin. Välimatkaa oli noin 4 km. Se kuljettiin polkupyörällä.
Peltotöissä oli oman perheen lisäksi väkeä Peltolasta, mutta varsinkin heinänkorjuussa ja puintiaikana myös muita kyläläisiä. Muistelen, että parhaimmillaan saattoi Arossa olla puintipäivinä 16-18 henkeä töissä. Se oli ennen kuin kuvaan tulivat mukaan leikkuupuimurit. Tuohon aikaan 1950-luvulla Keihäskoskelta löytyi ihmisiä, miehiä ja naisiakin, jotka lähtivät vieraaseen taloon maataloustöihin.
Aron päärakennus.
Rakennukset
Ensimmäisenä rakennettiin jo 1930-luvun alkupuolella kaksi latoa, takalato ja etulato. Ne toimivat lähinnä heinän ja olkien varastona. Takalato oli harmaa, etulato oli jossain vaiheessa maalattu punaiseksi. Katot olivat aluksi olkikattoja, mutta 1950-luvulla ne uusittiin tiilikatoiksi. Nykyisin jäljellä on etulato. Vuonna 1954 alettiin rakentaa asuinrakennusta. Se jäi pitkäksi aikaa puolivalmiiksi. Ulkoa se oli valmis. Sisälle oli tehty huoneet, väliseinät, katot ja lattiat. Varsinaiset sisustustyöt tehtiin kevättalvella 1962 ja muutimme sinne kesällä 1962 isän jäätyä eläkkeelle meijerin isännöitsijän työstä.
Navettarakennus, joka oli suuruudeltaan noin 300 neliötä, rakennettiin vuonna 1957. Se oli sementtitiilinen, yläosa eli ns. navetan vintti oli puusta. Valmista karjarakennusta siitä ei koskaan tullut, sillä vanhempani muuttivat Aroon niin iäkkäinä, ettei karjanhoidon aloittaminen ollut enää mielekästä. Koko rakennus oli kuitenkin käytössä, käyttömuodot vain muuttuivat aikojen saatossa. Navetta toimi varastona. Talli oli ”oikeassa” käytössä, kun hevosemme Hessu oli siellä vanhuutensa viimeiset vuodet (1962-1966). Sitä ennen Hessu oli Peltolassa tallissa Peltolan hevosten kanssa. Puuvaja, sauna ja pesutupa olivat koko ajan niille suunnitellussa käytössä. Navetan vintti oli suuri, yhtenäinen tila, joka toimi alkuvuosina heinävarastona. Myöhemmin siellä oli lähinnä vanhoja, käytöstä poistettuja hevosajan maatalouskoneita, heinäharava, äes, heinäkärryt ym.
Peltolan hevoset Hessu ja Humu navettarakennuksen edessä. Vasemmalla Ulla Peltola. hevosen selässä USA:sta vierailulle tullut Pikku-Aino ja oikealla Pertti Peltola.
Navettarakennus olisi palvellut meitä erittäin hyvin, mutta sen kohtaloksi koitui lähellä olleeseen muuntajaan tullut oikosulku. Muuntajasta lähti 4.5.2016 iltapäivällä tuli alas ruohikkoon ja sieltä kulottunutta ruohoa pitkin navetan päätyyn. Koko rakennus paloi tunnissa täysin. Vain tiiliseinät ja savupiippu olivat pystyssä. Palon jälkeen aloimme heti suunnitella uuden talousrakennuksen rakentamista, koska navetan myötä menivät pesutilat ja varastotilat lähes kokonaan. Vanha lato aittoineen on huonokuntoinen, mutta toimi auttavasti väliaikana. Kesällä 2017, reilu vuosi palon jälkeen, valmistui uusi talousrakennus, jossa on autotalli, puutarhatyövaja, puuvaja, sauna, lämmönpitävä pukuhuone sekä ulkovessa.
Naapurit
Lähinaapurit olivat Johansson (= Lehmisuo), Saari ja Ruohola (Kronström) sekä Aune ja Mauno Maanpää. Johanssonilla asuivat sisarukset Anni, Martta ja Pauli Johansson, joista Anni kuoli ensimmäisenä, Pauli joulun aikaan 1980 ja Martta viimeisenä. Martta asui jonkin aikaa ennen vanhainkotiin joutumistaan kesät Keihäskoskella ja talvet Yläneen kirkonkylässä vanhuksille rakennetun rivitalon yksiössä. Hänellä oli vanhainkotiin menoon asti iso kollikissa Heikki ja Keihäskoskella monena vuonna kesäkanoja. Nyt taloa ovat kesäasuntonaan pitäneet jo lähes 20 vuotta kaarinalaiset Ulla-Kaija Suominen ja Hannu Heino. Piha on kaunis ja heillä on kesäisin iso kasvimaakin. Pariskunnalla oli koira, jota he ahkerasti ulkoiluttivat, ensin oli Alina, sitten Hertta. Ulla-Kaija ja Hannu myivät Lehmisuon kesällä 2020 uusmaalaiselle pariskunnalle loma-asunnoksi. Saaren talossa asuivat 1960-luvulla Yrjö ja Mirja Saari perheineen. Lapsia oli viisi, Markku, Eeva, Maija, Hannu ja Timo. Talo on ollut tyhjillään jo kauan, mutta on edelleen suvun hallussa ja rakennukset ilmeisesti hyvin vähällä käytöllä. Ruoholassa asuivat ensin Vihtori Kronström ja hänen vaimonsa. Heidän kuoltuaan talo kunnostettiin ja rakennettiin mm. sisäsauna ja heidän tyttärensä Ulla Kajander asui siellä kuolemaansa asti. Nyt Ruohola on Ullan tyttären Tainan kesäpaikkana. Aune ja Mauno Maanpää asuivat hieman kauempana, mutta heidän kanssaan meillä oli paljon kanssakäymistä. Mikko Mäkelän koti on noin reilun kilometrin päässä Arosta. Hän on ollut vuosien varrella apunamme hyvin monenlaisissa asioissa. Aron peltotöissä hän oli usein mukana jo silloin, kun itse viljeltiin peltoja ja nyt myöhemmin hän on ollut tekemässä pieniä rakennuksien remonttihommia sekä itsekseen että yhdessä mieheni Pentin kanssa.
Nykytilanne
Aron tila ehti olla normaalisti asuttuna vain 11 vuotta (1962-1973). Kun äitini kuoli 16.4.1973, jäivät rakennukset vapaa-ajan käyttöön. Pentin kanssa olemme äidin kuolemasta asti hoitaneet tilan rakennuksia ja käyneet siellä työaikana lomilla ja viikonloppuina ja nyt eläkkeellä ollessa vaihtelevasti pitkin kesää vapusta lokakuun alkuun. Kotimme on ollut koko ajan Helsingissä Laajasalossa. Lapsillemme, Paulalle ja Päiville, on paikka tullut tutuksi. Lapsena he olivat siellä enemmän, nykyisin yleensä kerran kesässä omien lapsiensa kanssa.
Voita on tehty maassamme keskiajalta asti, ehkä jo aiemminkin. Voilla on suoritettu mm. verojen maksua. Voita saatiin aikoinaan vain kesällä. Siihen aikaan lehmät poikivat vain keväisin ja lypsivät ollessaan laitumella, luonnonniityillä ja metsissä. Talviruokinta oli vaatimatonta, hyvä että eläimet pysyivät hengissä talven yli. Vasta 1800-luvun puolivälin jälkeen alettiin kiinnittää huomiota lehmien oloihin. Edelläkävijöinä olivat kartanot ja isoimmat talot. Ensimmäisen meijerin Varsinais-Suomeen perusti kreivi A. Armfelt v. 1859 Wiurilan kartanoon Halikkoon. Meijeriaate levisi melko nopeasti ja jo v. 1864 Moskovan maatalousnäyttelyyn lähetettiin voinäytteitä yhdeksästä eri meijeristä. Ulkomaankauppaa hoitivat tuolloin yksityiset kauppiaat ja aluksi vienti suuntautui itään. Voin laatu oli vientivaltti, hyvästä voista maksettiin korkeampi hinta. 1800-luvulla suurin osa voista oli kuitenkin ns. kotivoita, joka tehtiin itse taloissa ja joka käytiin myymässä kaupungeissa ja markkinoilla. Yläneeltä käytiin myyntimatkoilla Turussa ja siihen kului aikaa ja vaivaa. Kaupunkireissuun metsien halki kinttupolkuja kulkiessa kulua kaksikin vuorokautta. Valtiovalta kannusti maatalouden ja karjatalouden kehittymistä omalta osaltaan. Kuvernöörin toimesta v. 1886 perustettiin jokaiseen lääniin kaksi kiertävää läänin- karjakkoa ohjaamaan voin ja juuston valmistusta taloissa. Varsinainen meijerikoulu perustettiin Salon Inkereen kartanoon v. 1875. Samaan aikaan 1800-luvun loppupuolella maassamme perustettiin paljon uusia tiloja ja torppia, väestön määrä kasvoi nopeasti ja tarvittiin uusia rahan saanti mahdollisuuksia ja elintarvikkeita. Pienille tiloille voista saatavat myyntitulot olivat usein lähes ainoat saatavissa olevat rahatulot.
Maitoastioita talon maitohuoneessa. Maito seisotettiin laakeissa puuvadeissa, jotta kerma nousi pintaan ja se voitiin kuoria maidon pinnalta voin valmistukseen. Keskellä perinteinen käsikirnu. Oikealla iso kirnu, joka oli alkuun käsin veivattava ja myöhemmin muutettu konevoimalla pyöriväksi. Näitä käytettiin useamman talon yhteisissä meijereissä.
Osuuskunta-aate levisi 1900-luvun alussa maassamme kattaen monia aloja, kaupoista sonniosuuskuntiin. Osuuskunnan turvin pienetkin tuottajat saivat tuotteensa markkinoille helpommin. Kyliemme alueella toimi jo 1800-luvun lopulla Tourulan kartanon meijeri, joka jalosti lähinnä oman karjansa maitoa ja pieni, meijeristi Eevertti Riihikosken yksityismeijeri. Separaattorin keksiminen oli merkittävä muutos 1800-luvun lopulla, joka teki kerman erottamisen maidosta paljon tehokkaammaksi ja mahdollisti suurempienkin maitoerien käsittelyn nopeammin. Näin isommatkin meijerit tulivat mahdollisiksi.
Makkarkosken Osuusmeijeri perustetaan
Meijerin perustaminen alkoi yhteisellä hankkeella 19.6.1903. Mukana olivat tuolloin Kalle Prusila, Juho Ylitalo, Juho Tuomola, Juho Jaakonpoika Tuomola, Juho Alatalo, Amanda Matintalo ja Jaakko Tuomola. He lähettivät hakemuksen Senaatin talousosaston rekistraattorikonttoriin meijerin ohjesäännön hyväksymiseksi ja osuuskunnan perustamiseksi.
Vas: leima kuvernöörilta saadun perustamisluvan lopusta v. 1903. Oik: Kokouksen osanottajia v. 1905.
Meijerin maidon vastaanotto alkoi 7.4.1904. Makkarkosken Ylitalosta vuokratussa huoneessa. Isännät toivat maitonsa itse ja hoitivat maidon kuumennuksen ja separoinnin. Kaikki toimi käsivoimilla. Meijerissä oli voin valmistukseen koulutettu meijerikkö ja apulainen. Osuuskuntaan liittyi heti 28 jäsentä, joilla oli yhteensä osuuksia eli lehmiä 244. Lehmämäärästä voidaan päätellä jäsenten olleen alussa isompien karjojen omistajia. Ensimmäinen isännöitsijä oli talon osakas Juho Tuomola. Maitomäärät alkoivat lisääntyä, kun mukaan liittyi uusia taloja, mm. suuret karjat kuten Rekola Keihäskoskelta ja Tourulan kartano. Tämän vuoksi meijerin oman talon rakentaminen ja parempien koneiden hankinta tuli ajankohtaiseksi. Rakennukselle vuokrattiin tontti nykyisen meijerirakennuksen kohdalta, vastapuolelta tietä. Rakennus tehtiin kivijalan päälle hirrestä. Siinä oli jo erilliset huoneet voin valmistukseen, voin säilytykseen, jäiden varastointiin ja maidon vastaanotolle. Tourulan kartanon pehtori Seppälä ehdotti v. 1907 meijerin muuttamista kokonaan höyrykoneella toimivaksi. Lainaa haettiin Senaatin perustamasta erityisestä meijerirahastosta. Talkootöinä tehtiin paljon, vaikka monet urakat myytiinkin ulkopuolisille. Meijerin piha-alue kunnostettiin talkoilla ja pihan reunoille istutettiin koivuntaimia. Meijeriliiton kilpailussa v.1917 Makkarkosken meijeri sai toisen palkinnon piha-alueen siisteydestä. Sisällissota aiheutti ongelmia meijerin toiminnalle. Maidon tulo meijeriin oli vähentynyt niin paljon, että syksyllä 1917 meijeri laitettiin kiinni ja työntekijät irtisanottiin. Suomessa oli elintarvikepula ja elintarvikkeita säännösteltiin. Karjan rehuista oli pulaa, ulkomaisia rehuja ei saatu maahamme ja vielä sattui katovuosi. Tilanne kuitenkin helpottui vähitellen ja jo v. 1920 toiminta meijerissä oli palautunut entiselleen. Jäsenluettelossa v. 1924 oli jo 107 tuottajaa ja heillä lehmiä yhteensä 662.
Vas. ylhäällä: Makkarkosken meijeri voitti meijerien välisen voikilpailu. Keskellä: Tietoja toiminnasta v. 1922, ja leima joka lyötiin voidritteliin vientiin hyväksymisen jälkeen. Oik. ylhäällä: Vientivoin arvostelua Hangon vientisatamassa. Vientiin kelpaamaton voi myytiin kotimaassa, missä siitä sai huonomman hinnan. Oik alhaalla: Meijerska ottaa voita kirnusta ns. voin vanutuspöydälle.
Uusi meijeri valmistui v. 1927
Meijerin rakennustoimikuntaan valittiin syksyllä v. 1925 osuuskuntakokouksessa K.A. Seppälä Tourulasta, Evert Erkkilä ja Kalle Junnila Latvaalta, Frans Wahlberg, Martti Matintalo, Emanuel Teinilä ja Edward Mattila Makkarkoskelta, Frans Sjöholm ja Väinö Väinölä Keihäskoskelta.
Uuden talon tontti ostettiin Antti Koskelta v. 1925. Meijerin rakentaminen annettiin urakalla rakennusmestari K. E. Metsäselle ja Frans Lahdelle Aurasta. Meijeri rakennettiin keskusosuusliike Hankkijan piirustusten mukaan. Hankkija myös toimitti koneistuksen asennuksineen meijeriin. Urakan hinta oli alkuvaiheessa puoli miljoonaa markkaa. Meijeristä tehtiin kaksikerroksinen, alakerrassa oli varsinainen meijeri ja yläkerrassa asuntoja ja kokoushuone. Seinät muurattiin sementtitiilestä ja katto tehtiin Kupittaan tehtaan kattotiilistä. Muureja muuraamaan valittiin muurari K. Leppäsen miehet Tourulasta. Lainaa jouduttiin ottamaan lisääkin, ennen kuin meijeri oli valmis ja lopullinen hinta rakennukselle oli n. 800000 mk.
Meijeri rakennusvaiheessa
Meijeri otettiin käyttöön vielä hiukan keskeneräisenä 4.2.1927. Seuraavana kesänä vietettiin suuret vihkijäisjuhlat, joihin saapui n. 500 henkeä juhlistamaan tämän uuden ison tehdaslaitoksen valmistumista. Vihkiäisjuhla pidettiin meijerin pihalla kauniissa säässä. Meijeri oli koristeltu koivuin ja havuköynnöksin, valkoisin pöytäliinoin peitetyt pöydät loivat juhlatunnelmaa. Kustaa Rekolan johtama torvisoittokunta soitti musiikkia ja kanttori Holtarin johtama sekakuoro esitti lauluja. Ohjelmaa oli runsaasti ja välillä nautittiin juhlakahvit. Tervehdyssanat lausui meijerin hallituksen puheenjohtaja Väinö Väinölä ja meijeritoiminnasta kertoi isännöitsijä Arvo Peltola. Juhlarunon lausui maisteri T. Uotila. Juhlapuheen piti Valion voinvientisataman johtaja O. Auer. Esitelmän laiduntamisesta esitti konsulentti Stenius ja Lounais-Suomen meijeriliiton tervehdyksen esitti M. Metsola. Vaarin pakinan esitti A. Åkerman. Lähialueen meijerien edustajat toivat tervehdyksensä uudelle talolle. Lopuksi eläinsuojelusta esitelmöi opettaja A. Sjöblom. Rakennuksen rakennusmestareille ojennettiin lahjaksi kultainen kantasormus ja hopeinen kauha. Meijerin pitkäaikaista koneenhoitaja K. Lehtoa kiitettiin uskollisuudesta 500 markan lahjalla.
Juhlaväkeä meijerin pihalla.Mainos lehdessä meijerin avajaisten aikaan
Maitomäärät lisääntyivät nopeasti, maatalous kehittyi. Karjantarkkailu, eläinten jalostus, peltojen hoito ja lannoitteiden lisääntynyt käyttö nostivat maitomääriä. Tuottajien määrä ei lisääntynyt, sillä jo lähes kaikki alueen karjanomistajat lähettivät maitonsa Makkarkoskelle. Vuonna 1928 osuuskunnan jäseniä oli 118 ja heillä lehmiä yhteensä 736. Osuuskuntaan kuulumattomia, jotka lähettivät maitonsa meijeriin, oli 78 ja heillä oli lehmiä yhteensä 200. Eli meijeriin tuli 936 lehmän maidot. Maitoa vastaanotettiin 1,6 milj. kg ja sen rasva-% oli 3,68. Voita siitä valmistettiin yli 70000 kg. Vuonna 1926 suoritetun laskennan mukaan maidonlähettäjillä oli 1 – 70 lehmää. Suurimmat karjat olivat Keihäskosken Rekolassa 45 ja Tourulan Kartanossa 70 lehmää.
Meijerin toiminta kehittyi suotuisasti aina v. 1939 asti, jolloin ensin talvisota ja sitten jatkosota varjostivat koko maata ja vaikuttivat myös meijerin toimintaan. Maatiloilta lähti miehiä sotaan, pelto- ja metsätyöt ja kuljetukset hankaloituivat. Hevosia vietiin rintamalle ja kaikki tavara meni vähitellen säännöstelyn piiriin. Maidosta ja voista oli meijerillä pidettävä tarkkaa kirjanpitoa. Kansanhuolto kävi tarkastamassa kirjanpidon säännöllisesti. Kaikesta oli lopulta pulaa, meijerillä voiteluaineista ja varaosistakin. Sähkön saantia säännösteltiin. Oli jopa laki, joka velvoitti kaikkia niitä, jotka olivat tuottaneet maitoa ennen v. 1940, tuottamaan sitä edelleen. Tämä ei tietenkään silloisessa tilanteessa ollut aina mahdollista. Maatiloilta puuttui työvoimaa, koneita ei voinut käyttää polttoainepulassa, ulkomailta ei saatu rehuja eikä apulantaa. Oli ankarat pakkastalvet ja kesällä 1941 ankara kuivuus.
Kuljetuksissa tiloilta meijeriin oli vaikeuksia ja ajoittain ei kaikilla reiteillä ollut kuskeja, vaan tilat toivat maitonsa yhteisesti meijeriin. Meijeriin tuodut maitomäärät putosivat kolmanneksen verrattuna aikaan ennen sotia ja meijeri toimi vain joka toinen päivä. Voin käyttöä kehotettiin vähentämään, jotta sitä riittäisi armeijalle.
Valtio tiedusteli kiertokirjeissään, onko alueella maidontuottajia, jotka eivät lähetä maitoaan meijeriin. Sellaisia ei meijerin hallitus ilmoittanut olevan. Tiloille välitettiin rehuselluloosaa karjojen hätärehuksi meijerin ja Munanmyyntiosuuskunnan kautta. Sodan jälkeen meijerin oli pakko, ankaran elintarvikepulan vallitessa, toimittaa Turkuun ns. täydennysmaitoa, joka vähensi voin valmistukseen käytettävissä olevaa maitomäärää. Sodan jälkeen tuotanto alkoi taas kohota. Uusia maidontuottajia saatiin Karjalan siirtoväen keskuudesta. Kesällä 1954 merkittiin meijerin jäseniksi kerralla 22 uutta jäsentä, joukossa Keihäskoskelta mm. Hämäläinen, Paukkio, Saari ja Mäkelä, sekä Tourulasta Kontulainen, Mielonen, Heinonen, Salmiset, Suominen, Lammela, Seppä ja Vuorinen.
Meijerin tuottajia ja toimihenkilöitä lähdössä retkelle.
Yhteisiä tilaisuuksia pidettiin Munanmyyntiosuuskunnan, Makkarkosken Tarkastusyhdistyksen ja Osuuskassan kanssa. Niissä oli puhujia meijeriliitosta, pankeista, karjanjalostusyhdistyksistä, siipikarjaliitosta ja sianjalostusyhdistyksestä. Retkiä oli mm. lomakoti Haukkavuoreen. Koulukeittiöille Latvalla, Keihäskoskella, Nummiojalla ja Niittykulmalla annettiin vuosittain rahalahjoitus. Äitienpäiväjuhlien pitoon kouluilla annettiin avustus erikseen. Oripään yhteiskoulun rakentamiseen annettiin 25000 mk vuonna 1949. Kuorma-auton ostoon meijerin käyttöön anottiin lupaa. Ensin tilauksessa oli Chevrolet, mutta kun sellaisen saantiin ei ollut mahdollisuutta, anottiin lupaa Ford-merkkiselle autolle, joka sekään ei toteutunut. Uusien meijerikoneiden hankintaan otettiin velkaa Oripään osuuskassasta, takaajina toimivat meijerin hallituksen jäsenet. Tällöin ostettiin uudet laitteet maidon pastörointiin ja separointiin sekä uusi vesipumppu. Meijeri alkoi toimia kokonaan sähköllä v.1952.
Meijerin 50-vuotisjuhla, vuonna 1954. Tourulan sekakuoro esiintyi, Amanda Torvelaisen johdolla.Juhlaväkeä ja meijeri koristeltuna havuköynnöksin.
Meijerirakennusta kunnostettiin 60-luvun alkupuolella, meijeritiloihin laitettiin uudet lattiat ja ulkoseinät maalattiin uudelleen. Meijeriin laitettiin keskuslämmitys. Työntekijöiden asuntoja kohennettiin, niihin hankittiin astiankuivauskaappeja, sähköliesiä ja jääkaappeja. Konttoriin hankittiin ajanmukaiset kalusteet ja kirjoituskone. Uuden kellarin meijeriin teki paikallinen muurari Pihlava. Makkarkosken meijeri oli yksinomaan voinvalmistusmeijeri. Aika alkoi kuitenkin ajaa tämäntyyppisen keskittymisen ohi. Kulutustavat muuttuivat. Meijeri oli kaukana asutuskeskuksista, joten maidon myyminen ei ollut vaihtoehto. Meijerillä alkoi 60-luvun lopulla, maitomäärien vähetessä, olla vaikeuksia pitää tilityshinta kohtuullisella tasolla. Suomessa oli ylituotantoa maidosta ja valtio alkoi maksaa lehmien tapporahaa ja peltojen paketointikorvauksia. Monet karjatilat lopettivat maidontuotannon. Meijeritoiminnan keskittyminen suurempiin yksiköihin alkoi ja pienten meijerien alasajo koski koko maata. Myös Makkarkosken meijeri aloitti yhdistymisneuvottelut, ensimmäiseksi Pöytyän osuusmeijerin kanssa.
Ote Pöytyän osuusmeijerin kanssa käydyn sulautumissopimuksen perusteista v. 1966:
”Taloudellinen ja tekninen kehitys meijeritoiminnassa on viime aikoina aiheuttanut sen, että vakaan ja pitkäjännitteisesti turvatun tilityshintatason saavuttamiseksi ovat pienehköt osuusmeijerit sulautuneet joko keskenään tai suurempaan osuuskuntaan. Osuuskuntamme vastaanottama maitomäärä on alentunut v. 1964 6,5 %, v. 1965 7,3 % ja v. 1966 2,2 %, sekä tänä vuonna tammi-elokuussa 8 %, joten tuotannon laskun pysähtyminen ei näytä olevan odotettavissa. Maitomäärän aleneminen merkitsee jo sellaisenaan meijerin kulujen nousua vastaanotettua maitolitraa kohti, minkä lisäksi on vielä otettava huomioon yleisen kustannustason kohoamisen aiheuttama menojen kasvu. Kun meijerimme taloutta on tähän saakka hoidettu äärimmäistä säästäväisyyttä noudattaen, ei meillä käsityksemme mukaan ole maitomäärien jatkuvasti alentuessa mahdollisuuksia kulujen nousun hillitsemiseen. Tilannetta tulee edelleen vaikeuttamaan 40-tuntiseen työviikkoon siirtyminen, sekä eräät lainsäädännölliset velvoitteet, jotka lisäävät meijerin kuluja.”
Neuvottelut Pöytyän kanssa eivät johtaneet tulokseen ja sulautumisehdotus hylättiin. Loimaan Juustokunta ehdotti yhteistyötä, mutta siihen ei suostuttu. Salon Seudun osuusmeijerin kanssa neuvoteltiin pitkään, aloittaen jo v. 1969. Välillä neuvottelut keskeytettiin, mutta kesällä v. 1971 päästiin sopimukseen. Voin valmistus Makkarkoskella lopetettiin 17.2.1970. Maidontuottajat siirtyivät Salon Seudun osuusmeijerin tuottajiksi, josta tuli myöhemmin Maito-Aura. Makkarkosken meijerin toiminta loppui asteittain v. 1971.
Isännöitsijä
Isännöitsijä johti meijerin toimintaa ja oli työntekijöiden esimies. Hän hoiti meijerin raha-asiat, tilitykset tuottajille ja muut juoksevat raha-asiat. Hallituksen valtuuttamana hän osti meijerille koneita ja suunnitteli toimintaa. Isännöitsijälle maksettiin pientä kulukorvausta edustustehtäviin, kuten meijeriliiton ja voinvientiosuuskunta Valion kokouksiin osallistumisesta. Isännöitsijä neuvotteli, joskus yhdessä hallituksen edustajan kanssa, tarvittavat velat ja hoiti viralliset asiat. Hän järjesteli maitojen kuljetukset ja muut asiat maidonlähettäjien kanssa. Isännöitsijöille järjestettiin kursseja ja neuvottelupäiviä Valion, Pellervo-seuran ja Lounais-Suomen Meijeriliiton toimesta. Paikkakunnalla isännöitsijä oli arvostettu henkilö. Meijerin pitkäaikaisin isännöitsijä oli Arvo Peltola.
Meijerikön ammattitaito oli tärkeä
Meijerikkö, meijerska kuten häntä täälläpäin kutsuttiin, hoiti voin valmistuksen ja valvoi meijerin toimintaa tuotteiden valmistuksen osalta. Meijerskan ammattitaidosta riippui, miten hyvää voista tuli. Kun separaattorilla erotettiin maidosta kerma ja se lämmitettiin, sitten hapatettiin, kirnuttiin ja pakattiin, oli siinä monta vaihetta, joihin meijerskan taidot vaikuttivat. Vientivoi arvosteltiin vientisatamissa, joista Hangon satama oli suurin. Palkintoja voista saatiin useissa kilpailuissa. Makkarkosken voi voitti mm. Lounais-Suomen meijerien välisen kilpailun v.1922, kolmas palkinto tuli v. 1928. Voista arvosteltiin ulkonäkö, maku, haju, suolaisuus, vesipitoisuus ja kestävyys eli säilyvyys. Voi oli suolaisempaa kuin nykyään. Vientivoista saatiin parempi hinta, mutta laatuvaatimukset olivat kovemmat. Vientivoin piti kestää pitkä merikuljetus määränpäähänsä. Kuljetus saattoi kaikkiaan kestää kuukauden, ennen kuin voi oli kuluttajien käytössä Englannissa. Eniten voita vietiin 20-30 -luvuilla Englantiin ja se oli tuolloin toiseksi tärkein vientituotteemme metsäteollisuuden jälkeen. Esimerkiksi v. 1922 maassamme valmistetusta voista vietiin ulkomaille 72 prosenttia. Voi pakattiin dritteleihin eli puutynnyreihin, joita välitti meijereille mm. Valio. Alkuun ne olivat valkopyökistä tehtyjä, myöhemmin myös kuusesta. Painoa täytetyllä tynnyrillä oli 52 kg. Tynnyri vuorattiin suolavedessä liotetulla voipaperilla ja voi sullottiin niihin niin tarkkaan, ettei ilmakuplia jäänyt.
Voidritteli.
Voipakettien valmistuskone.
Hyvien työntekijöiden saaminen oli välillä vaikeaa. Pöytäkirjojen mukaan v. 1908 keskusteltiin kokouksessa tyytymättömyydestä meijerskan toimiin. Meijerska otti osuuskunnan jäsenten mielestä liikaa meijerin tuotteita omaan käyttöön ja vielä mittasi niitä meijerin työväelle liian ronskilla kädellä. Väitettä ei meijerska hyväksynyt, vaan myönsi ottaneensa ylimääräistä vain silloin kun voikappale oli pudonnut lattialle ja sitä ei olisi enää voinut myyntiin laittaa. Riidasta suivaantuneena meijerska kieltäytyi voin valmistuksesta. Pitkällisen riidan päätteeksi meijerska erotettiin. Ainakin 1940-luvulta lähtien meijerskalle maksettiin erikseen bonusrahaa hyvästä voista. Laadun lisäksi meijerin talouden kannalta oli tärkeää, montako kiloa maitoa tarvittiin yhteen voikiloon. Tarvittavan maidon määrä riippui tietysti maidon rasvapitoisuudesta ja separaattorin toiminnasta, mutta myös tekijänsä taidoista. Alkuvuosina voikiloon maitoa tarvittiin jopa 24 kiloa, myöhemmin tekniikan kehittyessä parhaimmillaan alle 20 kiloa Meijerskan töihin kuului maidon vastaanotossa tapahtunut laatukokeiden otto ja niiden analyysien teko. Meijerissä määritettiin rasvapitoisuus maidosta ja kermasta, paitsi tuottajien maidosta, myös voin valmistuksen eri vaiheissa. Makkarkosken Tarkastusyhdistyksen maitonäytteet tehtiin meijerillä aikana, jolloin niitä ei enää tehnyt assistentti tiloilla.
Meijeriapulaisia oli tarpeen mukaan
Meijerillä oli yleensä yksi apulainen kerrallaan. Lisäksi oli ajoittain harjoittelijoita. Apulainen osallistui voin valmistukseen meijerikön ohella. Apulainen pesi käytetyt meijerilaitteet tarkasti voin valmistuksen jälkeen, pesuaineina kalkki ja sooda. Lopuksi laitteet desinfioitiin kuuman veden ja höyryn avulla. Meijerin työntekijöiden kädet olivatkin kovilla, mitään suojahanskoja ei ollut. Uudenaikaiset pesuaineet tulivat käyttöön vasta 1950-luvulla.
Koneenkäyttäjän monipuolinen työ
Koneenkäyttäjän työnkuvaan kuului pitää kunnossa kaikki meijerin laitteet sekä pienempi rakennusten korjaus. Työ oli monipuolista ja haluttua. Jotain alkuajan vaatimattomista oloista kertoo kirjaus pöytäkirjassa v. 1913, missä koneenkäyttäjä Tammelle päätettiin myöntää ilmainen valo eli öljylamppu öljyineen asuntoonsa. Meijeriköillä ja koneenkäyttäjillä oli ammattitaitonsa kehittämiseen omia kursseja ja kilpailuja Lounais-Suomen Meijeriliiton alueella.
Ilmoituksia lehdissä v. 1917 ja 1925
Maidon kuljetus meijerille ja muut urakat
Alkuun maito kuljetettiin tiloilta meijeriin yhteisillä kyydeillä tai isännät toivat oman maitonsa itse. Kuljetuksesta korvattiin tuojalle yksi kymmenesosa penniä maitokiloa kohti jokaiselta kilometriltä. Joinakin vuosina Tourulasta ja Pramilasta maidot toi kartanon renki. Erillisestä kuskijärjestelmästä keskusteltiin jo v. 1906, mutta sen pelättiin tulevan kalliiksi. Vuosittain osuuskuntakokouksessa myytiin eli huutokaupattiin mm. voin kuljetukset Auran tai Turun asemalle sekä sieltä paluukuormassa tuotavien tarvikkeiden, kuten voitynnyreiden, voipapereiden ja välitettävien rehujen kuljetus meijerille. Samalla tavalla myytiin urakat jäiden otosta ja niiden kasaamisesta meijerillä. Jäitä nostettiin mm. Rintalan kuljusta, Tourulan patolammikosta ja Myllylähteestä. Esimerkiksi v. 1908 jääurakan voitti Kustaa Hakanpää 147 markan tarjouksella. Urakkaan kuului jäiden nosto, kuljetus ja kasaus meijerin pihalle. Jääkasan tuli olla 4 m leveä, 6 m pitkä ja 2,5 m korkea. Saumojen piti olla tiiviit ja se oli peitettävä runsaalla sahanpurukerroksella. Joinakin vuosina jäät nostettiin yhdessä ja jäsen, joka ei osallistunut jäiden ottoon, maksoi osuutensa rahassa.
Jään nostoa 1920-luvulla.
Ilmoitus lehdessä v. 1939
Halkojen hakkuu ja kuljetus oli iso urakka, kuluihan mejerissä vuodessa 300-500 mottia halkoja. Meijerin huuhteluvedet (maitoisia pesuvesiä, jota käytettiin eläinten ruokintaan) ja vieläpä tuhkakin huutokaupattiin. Joinakin vuosina meijerin huuhteluvesi oli niin haluttua, että se jaettiin eri ostajille jokaisena viikonpäivänä. Meijeri toimi alkuaikoina niin arkena kuin pyhänäkin. Myöhemmin myös maidonajot eri kulmakunnille myytiin halvimman tarjouksen tehneelle kuskille. Kuskijärjestelmään siirryttiin v. 1908.
Syyskokous v. 1925, jossa myytiin eri urakat ja huuhteluvedet.
Maidon laatu
Maidon laatu oli tärkeää, sillä vain hyvästä maidosta saatiin myyntiin ja vientiin kelpaavaa voita. Maidon tilityshinta muodostui maitokilojen, maidon laadun, sekä sen rasvapitoisuuden mukaan. Valkuaispitoisuutta ei tuolloin vielä mitattu.
Pikkuolioista muistutettiin Pellervo-lehdessä v. 1930.
Meijerikkö tekemässä rasvakokeita, 1960-luvulla. Sentrifuugit olivat alkuun käsin pyöritettäviä ja sellaisia ne olivat assistenteillakin, heidän kiertäessään tiloilla.
Ongelmia oli paljon, varsinkin kesäisin maidon jäähdytys tiloilla ja maidon pysyminen kylmänä kuljetuksen aikana oli hankalaa. Maidon jäähdytyksestä muistutettiin jopa lehti-ilmoituksilla. Muutamille tiloille ilmoitettiin maidon vastaanoton lopettamisesta, kunnes asiat olisivat kunnossa. Oli ruosteisia, huonosti tinattuja tonkkia ja niiden peseminenkin oli puutteellista. Maitoa jäähdytettiin kaivoissa, kellareissa, puroissa ja lähteissä, jos vain oli mahdollisuutta sellaisia käyttää. Vaikka jäitä nostettiin talvella ja säilöttiin kesän varalle jäähdytykseen, usein ne loppuivat kesken kesän helteissä. Maitokuskit velvoitettiin peittämään kuormat kesällä lämpenemisen ja talvella jäätymisen estämiseksi. Matka meijerille kesti hevosella kauimmaisista taloista useita tunteja, sillä maitoa tuotiin Kirkonkylästä ja Nummiojalta asti. Meijerin puolesta taloissa käytiin tarkastusmatkalla kerran vuodessa meijerskan johdolla. Mukana oli meijerin hallituksen jäsen. Tällöin tarkastettiin lehmät ja tilat, joissa maitoa pidettiin. Samalla laskettiin lehmät, jotta osuuksien määrät saatiin ajan tasalle. Vuodesta 1911 alkaen maidon hinnoitteluun otettiin mukaan puhtaus, maitokilojen ja rasvamäärän lisäksi. Puhtaus tarkistettiin kaatamalla kunkin tuottajan maito erikseen valkoisen siiviläkankaan läpi. Näin ainakin kiinteä lika jäi nähtäväksi. Nämä kankaat kuivattiin, säilytettiin ja saatettiin lähettää myös tuottajalle nähtäväksi.Varsinaiseen laatuhinnoitteluun siirryttiin v.1923, jolloin maidon bakteeripitoisuus määritettiin ns. reduktaasikokeella, jossa maitoon lisätty väriaine hävisi sitä nopeammin mitä enemmän maidossa oli bakteereja. Aika, joka kului värin häviämiseen, mitattiin ja maito jaettiin sen mukaan laatuluokkiin. Maidon vesipitoisuutta alettiin myös mitata erityisellä vesipitoisuusvaa´alla. Saattoihan jollakin olla kiusaus lorauttaa vettä maidon joukkoon maitomäärän lisäämiseksi. Maidon rasvamääritykset tehtiin Gerberin menetelmän avulla sentrifuugilla.
Meijerin tuottajien keskinäiset maidonhoidon kilpailut olivat osa maidon laatutyötä.
Vuosittain palkittiin parhaat ja voittajat julkaistiin myös lehdessä, kuten v. 1929.
Tuberkuloosi oli vakava kansansairaus, joka lisääntyi 1920-30 luvuilla. Sen pelättiin leviävän myös maidon mukana. Sitä esiintyi sekä ihmisillä että eläimillä. Jos tilalla tavattiin tuberkuloosia lehmällä, maidon vastaanotto keskeytettiin, kunnes tila sai taudista puhtaat paperit. Sellaisia tapauksia oli Makkarkosken meijerinkin alueella. Tuberkuloositarkastuksia tehtiin karjoissa alueittain. Alkutalvesta v. 1940 alkoi Suomessa levitä myös pelätty karjan sairaus suu-ja sorkkatauti. Meijerin johtokunnan kokouksessa tammikuussa v. 1940 asiaa käsiteltiin.
Maitokuskit
Maitokuskeja oli vuosien varrella paljon, jotkut ajoivat vain vähän aikaa, jotkut vuosikymmeniä. Aikataulut olivat joustavia, kuten sanonta ”reissu ja päivä” kertoo. Aamulla ei kuitenkaan saanut lähteä liian aikaisin matkaan, koska reitin ensimmäisten talojenkin piti saada lypsettyä ja maito ehkä vähän jäähtymäänkin kesähelteillä. Tästä asiasta valitettiin meijerille, sillä eräällä kuskilla oli tapana lähteä liian aikaisin ja jos emäntä ei ollut saanut lypsettyä, jäi talon maito ottamatta.
Myös naisia oli kuskien joukossa, kuten Wilhelmiina Kronström Tourulasta. Yllä hänen ja meijerin välinen sopimus, vuodelta 1907.
Siinä neitiKronström allekirjoitti sopimuksen maidon kuljetuksesta Tourulasta. Alkuaikoina kuskin piti auttaa myös meijerissä, maidon lämmittämisessä ja separaattorin kiertämisessä. Wilhelmiina Kronström kohtaloksi tuli v. 1909 saada sairauskohtaus maitoa kuljettaessaan, jonka seurauksena hän vielä raahautui hevosen ja kärryjen mukana ja kuoli tässä saamiinsa vammoihin. Ajan tavan mukaan asiasta kirjoitettiin varsin seikkaperäisesti useissa lehdissä. Sota-aikana naiset olivat maitokuskeina useinkin. Ongelmia oli ns. pistoteiden päässä asuvien maitojen kuljetuksissa. He joutuivat tuomaan maitonsa ison tien varteen, eivätkä olleet asiaan tyytyväisiä. Useiden valitusten jälkeen heille alettiin maksaa pientä korvausta erikseen.
Vas: Onni Virtanen ajoi maitoa meijerille pitkään. Oik:Jaakko Aho maitokuorman kanssaKeihäskoskella.
Vuonna 1908, meijerin kymmenen ensimmäistä jäsennumeroa olivat: 1. Hjalmar Kairinen, 2. Kustaa Rekola, 3. Oskari Komu, 4. Vihtori Kronström, 5. Kustaa Kukola, 6. Maria Lehtilä, 7. Martti Kajander, 8. Robert Heikkiä, 9. Juha Jokinen, 10. A. Peltola.
Meijeriin tuodut maitomäärät:
Vuonna 1915 maitoa tuli meijeriin 684754 kg, yli miljoonan kilon päästiin 1920-luvulla. (v. 1928 1643945 kg) Isoimmillaan maitomäärä oli 1950-60 luvuilla n. kolme miljoonaa kiloa vuodessa. (v. 1963 2730420 kg), kuusikymmenluvun puolivälin jälkeen maitomäärä alkoi laskea nopeasti ja meijerin lopettaessa toimintansa se oli alle kahden miljoonan kilon. (v. 1969 1912345 kg).
Meijerin isännöitsijät:
Juho Tuomola, Kustaa Rekola, K.A. Seppälä, Klaus Koponen, Frans Vahlberg, Arvo Peltola ja Jaakko Laaksonen. Arvo Peltola toimi isännöitsijänä 41 vuotta.
Meijerikköjä:
Maria Kuusela, Mimmi Syrjänen, Auroora Lehtinen, Hilda Nyberg, Suoma Suvitie, Kustaava Nuortamo, Maria Peltola, Elin Karlsson, Eva Immonen, Taimi Salminen, Helmi Saarinen, Maire Korkeakoski ja Maija Peltonen
Koneenhoitajia:
Juho Tammi, Otto Lehto, Kalle Lehto, Eero Aaltonen, Eino Lindström, Kalle Lehto, Aaro Kannisto, Rudolf Salminen, Arvi Mäntysaari, Martti Erkkilä, Pentti Virtanen, Heikki Rintala ja Jorma Kössi
Maitokuskeina toimivat mm:
J. Aho, K. Anttila, L. Arola, V. Aula, F. Eloranta, E. Haaparanta, Haavisto, J. Hartikka, E. Huhtamaa, A. Jokinen, Johansson, J. Kairinen, R. Kajala, V. Kallionpää, O. Kankare, E. Kankare, M. Kankare, Karjala, Kiukkonen, Kiviniemi, R. Koivisto, O. Koivisto, P. Kojo, K. Koponen, K. Kreivilä, V. Kronström, V. Kuismi, S. Kuismi, A. Kuusela, H. Kössi, Lammela, V. Lehtonen, J. Lehtonen, S. Levo, K. Lukkala, Maanpää, K. Mattila, M. Mäkelä,V. Mäentausta, K. Mäkinen, M. Mäkitalo, I. Nieminen, J. Niittymaa, J. Nurmela, P. Nuutila, U. Orrela, M. Pajula, S. Pihlava, F. Penttilä, L. Perämäki, H. Puola, Rantanen, J. Salminen, K. Salo, Satola, J. Simula, N. Suominen, H. Suonpää, A. Suvitie, A. Takala, A. Tepponen, E. Tuominen, J. Vehanen, O. Virtanen, O. Virtanen, N. Virtanen, S. Virtanen, K. Vuorinen, V. Vähätalo, V. Väinölä, E. Välilä, E. Välimäki.
Muistelijana Mikko Mäkelä: Maidon kuljetusreittejä:
Esimerkkejä maidonajopiireistä: 1950-60 luvuilta
1. Suvitie, Niittykulman tietä Satolaan asti, taloja mm. Kaukoranta, Niittymaa Kuskeina: Arvo Suvitie, Kiukkonen, Tepponen ja Kojo, sekä traktorilla Petteri Kojo ja Antti Tepponen
2. Virtanen, Satolan kulma, taloja mm. Mäkelä, Virtanen, Heikkilä, Rajala, Sillanpää, Väinölä, Rintala, Nieminen ja Teinilä Kuskeina: Virtanen, Mäkelä Mikko, joka siirtyi traktorin käyttöön v. 1960.
3. Kuljunkulma, taloja mm. Huhtamaa, Mäkelä, Teini, Vastamäki, Virtanen, Mattila Kuskeina: Veljekset Onni ja Oiva Virtanen
4. Nummiojalta, Tourulan kautta meijerille, sisälsi useampia reittejä, koska oli iso alue. Kuskeina mm. Jaakko Aho
5. Tourulasta Sydänojan kautta Keihäskoskelle, taloja mm. Lehtonen, Lammela, Seppä, Kuusela, Tuominen, Kajala, Rekola Kuskeina mm: Lehtonen ja Lammela
6. Rantakylä, (Korkeakoskelta meijerille) taloja mm. Köpilä, Markula, Moijonen,
7. Peräsuo, taloja mm. Nieminen, Aula, Matintalo
Kuskeina mm. Viljo Kallionpää
8. Perämäenkulma, Latvaalta meijerille päin, taloja mm. Perämäki, joka oli myös maitokuski
11. Kullansuo, taloja mm. Kuusela, Aarne Kuusela oli myös maitokuski
12. Oli myös taloja, jotka toivat itse maitonsa meijeriin asti.
Muisteluja Makkarkosken osuusmeijerin tiimoilta
Ulla Savolainen:
Ulla Savolaisen muistoja ja selostusta meijerin toiminnasta ajalta, jolloin Ulla Savolaisen isä Arvo Peltola oli meijerin isännöitsijä ja hänellä itsellään on muistikuvia (1950-luvulta vuoteen 1962).
Meijerin johtajana oli isännöitsijä, jonka vastuulla oli myös päivittäinen maitojen vastaanotto kirjauksineen. Meijerikkö vastasi voin valmistuksesta ja sen laadusta. Koneenhoitaja hoiti koneita ja lämmitykset. Lisäksi oli tavallisesti kaksi apulaista, toinen vastaanottoaikana joppivaa`alla, toinen tekemässä erilaisia yleisiä töitä, laitteiden pesua ym. Varsinaisen henkilökunnan lisäksi Arvo Peltolan vaimo Jenny hoiti ajoittain maidon vastaanoton eli punnitsemisen, kun Arvo oli kesäisin välillä Aron tilalla peltotöissä ja talvella metsätöissä. Jenny oli koulutukseltaan karjatalousneuvoja ja oli aikaisemmin toiminut neuvojana Varsinais-Suomessa ja Hämeessä.
Meijerirakennuksen yläkerta oli asuinkäytössä, alakerrassa toimi meijeri. Rakennuksen etupuolella oli katettu vastaanottolaituri, jonka Latvan puoleiseen päähän nostettiin maitotonkat kärryistä. Hevoset pysähtyivät laiturin vieressä olevan yläkerran oven kohdalle, jonka kautta Ullan oli kuljettava aamuisin kouluun lähtiessä. Jotkut hevoset olivat vihaisia ja pyrkivät näykkimään ja potkimaan pientä tyttöä. Hän oppi vähitellen tuntemaan tällaiset hevoset, joita oli varottavat. Kun kuskit noutivat joppikannut, ne haettiin laiturin toisesta päästä, josta hevosten suunta oli Keihäskoskelle päin, eikä niitä tarvinnut varoa koulusta tullessa.
Meijerihallin ”alatasolla” oli varsinainen koneisto ja maidon jatkokäsittely (mm. pastorointilaite, kirnu ym. laitteet). Erillisessä konehuoneessa oli iso puu-uuni, joka toimi meijerin lämmön- ja voimanlähteenä sähkön ohella. Lisäksi oli mm. erillinen kermahuone teräsaltaineen, jossa maidosta erotettu kerma jäähdytettiin joka ilta. Kerma siirtyi sieltä aamulla putkia pitkin kirnuun, jossa voi valmistettiin. Kirnuaminen alkoi aamulla klo 5. Lisäksi oli varastotiloja, pieni laboratoriohuone sekä iso jäähuone eli varasto jäille. Sinne tuotiin talvella Tourulasta jäitä vuoden tarve.
Meijerikerroksessa ei ollut lämpöpattereita. Esim. vaaoilla oli talvella hyvinkin kylmä, kun avoimista ulko-ovista pääsi kylmä ilma ja veto suoraan sisälle. Koneet antoivat lämpöä toimiessaan ympäristössään ja lämpimin paikka oli konehuone, jota iso uuni lämmitti.
Maitotonkat siirrettiin lastauslaiturilta sisäpuolelle. Samassa tasossa oli maitojen vastaanotto vaakoineen ja toisella laidalla ns. joppivaaka. Punnitus tapahtui niin, että kunkin talon maidot kaadettiin erilliseen maitovaakaan, säiliöön, jossa oli tarkka vaaka. Vastaanottaja kirjasi ylös vaa´an lukeman kunkin talon kohdalle ja sen jälkeen maito ”päästettiin” isoon maitosäiliöön, josta se jatkoi matkaansa ajallaan eteenpäin. Sitten seuraavan talon maidot, punnitus jne. Timo Hämäläisen kuulemma juttu kertoo, että Arvo Peltola pitkänä miehenä mittasi silmämääräisesti maidon määrän ja ylhäältä päin katsoessaan sai aina liian pienen lukeman. Ihan niin se ei sitten kuitenkaan käytännössä tapahtunut.
Jokaisen tilan maidoista otettiin ajoittain rasvanäytteitä ja tehtiin laatukokeita. Saadut tulokset vaikuttivat tilan saamaan tilityshintaan. Myös tonkien puhtautta tutkittiin kokeilla. Maitotili maksettiin kerran kuukaudessa ja se maksettiin tiloille siihen aikaan suoraan rahana. Summasta vähennettiin tilan ostot.
Maitovaa´alta tonkat siirtyivät suoraan pesemättöminä joppivaa´alle ja niihin punnittiin tilan tarvitsema määrä joppia. Tavallisesti käytettiin 40 l tonkia, mutta pienempiäkin oli ja jollain taloilla 50 l tonkkiakin. Joppikannujen mukana kuskit veivät tiloille myös mahdollisesti tilatun voin. Voi oli 1 kg:n paketeissa voipaperiin käärittynä. Myös 2 kg:n paketteja oli. Voita myytiin myös suoramyyntinä niille tiloille ja ihmisille, jotka eivät lähettäneet maitoa. Maitoa haettiin jopa 2 lehmän tiloilta. Voi myytiin Valiolle Turkuun. Se pakattiin 50 kg:n dritteleihin, tynnyriä muistuttaviin puulaatikoihin. Juustoa ei meijerissä tehty.
Meijerin yläkerrassa oli 4 asuntoa. Isännöitsijän asunnossa oli keittiö ja kaksi huonetta, joista toisessa toimi myös konttori. Lisäksi oli meijeristin ja koneenhoitajan huoneen ja keittiön asunnot sekä apulaisella yksi huone, jossa oli alkovi ja hella. Lisäksi oli iso kokoushuone, jossa pidettiin osuuskuntakokoukset. Hallituksen kokoukset pidettiin isännöitsijän asunnon konttorihuoneessa.
Yläkertaan tuli alhaalta kylmä vesi yhteiseen vesipisteeseen, viemäriä ja WC:tä ei vielä vuoteen 1962 mennessä ollut, mutta myöhemmin tuli yhteinen WC. Asuntoihin tuli keskuslämmitys syksyllä 1961. Sitä ennen asunnoissa oli puulämmitys. Puuvarasto oli pihan perällä olevassa varastorakennuksessa, jossa oli myös puusee. Jokainen asukas haki tarvittavat puut itse. Talvella apuna oli vesikelkka, jolla puut tuotiin ulko-oven eteen ja sieltä kantamalla ylös asuntoihin. Sauna ja pesutupa olivat erillisessä rakennuksessa tien toisella puolella. Asukkailla oli lauantaisin saunavuorot ja myös lämmitysvuorot. Pyykkejä pestiin tarpeen mukaan vuoroja sovitellen. Talvella pyykit kuivattiin meijerin vintissä, joka oli kauttaaltaan auki ja kylmänä varastotilana.
Keijo Nummela:
Lauri Perämäki, maitokuski Perämäenkulmalta
Lauri kuljetti hevosellaan maitoa Makkarkosken Osuusmeijeriin. Tarkemmin asiaa selvittämättä on muistikuvia, että Laurin työ maitokuskina kesti vuosikymmeniä. Ehkä Makkarkoskelle 1920-luvun lopulla rakennetun meijerin alkuajoista lähtien. ”Joppikuski” oli nimitys, jota hänestä paikallisesti käytettiin. Nimitys oli ilmeisesti tuttu laajemmaltakin. Kaikki maidot meijeriin kuljetettiin siihen aikaan hevosilla, koska traktorien ja autojen aika tuli vasta myöhemmin. Laurin reitti meijeriin alkoi hänen kotitorpastaan Perämäestä Matinkoiviston santatietä noin neljä kilometriä maantielle, josta noin kolme kilometriä Makkarkosken Osuusmeijeriin. Matka meijeriin tapahtui aamuvarhaisella. Siihen aikaan muutaman lypsylehmän pientiloja oli paljon. Tämä ilmeni kulkijalle tien varressa olleiden ”maitolavojen” suurella määrällä.
Lauri oli luonteeltaan seurallinen ja myös hyvä laulumies. Usein aamuvarhaisella emännät aamuaskareillaan kuulivatkin Laurin lauleskelun jo kaukaa matkan päästä. Oli aika kuljettaa maitotonkat tien varteen odottelemaan maitokuskia. Joskus uni oli pettänyt ja maitokannua ei Laurin saapuessa ollutkaan maitolavalla. ”Rokuliin” nukkuminen tapahtui kerran myös äidilleni, josta hän eläessään kertoi. Lauri ei kuitenkaan halunnut jättää maitoa kyydistä, vaan tuli herättelemään äitiäni reippaalla koputtelulla oveen. Äitini oli noussut avaamaan oven, jolloin Lauri oli sanavalmiisti tokaissut, että kuules Elma kyllä nyt tarttis ruveta jo molemmatkin silmät avaamaan ja tuomaan se ”tippakannu” tien viereen. Äidilläni oli tyypillistä, että unesta herätessä silmät aukenivat vähän eri tahdissa.
Lauri oli kansan mies, jossa olemukseen kuului myös tilanteeseen sopiva viihteellisyys pieniä ”näkäräisiä” myöden. Vauhti luonnollisesti silloin koveni monellakin tapaa. Kuulopuheiden mukaan Lauri olisi pienessä sivumyötäisessä kerran innostunut erään toisen miehen kanssa syömään kilpaa raakoja kananmunia kuorineen. Nautinnon jälkivaikutuksesta Lauri oli jälkeenpäin todennut käytyään ”pihan perällä” asioillaan, että tuotos oli kirjavaa kuin kyykäärmeen selkä. Tarina on kansan suussa varmaan muuntunut useampaankin versioon.
Toinen tarina, jota toisinaan muistellaan, oli Laurin myllyreissu Osuusliike Oripään jauhomyllyyn. Myllyreissulla oli perinteisesti tapana vähän irrotella arjesta. Laurikin oli myllytystouhussa kävellyt vähän horjahdellen myllyn kaiteettomalla ulkolaiturilla. Askel oli vähän vipattanut ja Lauri tipahtikin laiturilta maahan. Putous oli metrin luokkaa, eikä Laurille siinä kuinkaan käynyt. Ylös noustessaan Lauri olisi tarinan mukaan todennut, että ”ompas tämän huushollin rappusissa korkiat askelman välit”.
Soile Hämäläinen:
Peräsuolla asui 30- ja 40-luvulla kolme pientä sisarusta, Meera, Maara ja Kerttu (eli Meeri, Maire ja Terttu), jotka kävivät Latvaalla koulua. Kerrankin he kulkivat peräkkäin tienreunaa kouluun, jolloin Lauri tuli hevosellaan ja pysähtyi juttelemaan heidän kanssaan, ystävällinen mies kun hän oli kaikille, myös lapsille. Juttelusta on jäänyt mieleen Tertulle, että Lauri sanoi heille: ”Olette pienii tytöi ko pairannapei”.
Lähteet: Makkarkosken meijerin hallituksen pöytäkirjat Maito-Aura 100 vuotta, Kalervo Mäkinen Suomen maatalouden historia osa 2, Matti Peltonen Kotieläintuotanto v. 1932, Ilmari Poijärvi Kuvat: Ulla Savolainen, Anni Heikkilä, H-L Kaihola ja Timo Hämäläinen Museoviraston kuvakokoelmat (kuvaajat: Grotenfelt, Poutvaara, Saarinen, Kangas ja Voutilainen). Kansallisarkiston sanomalehtiarkisto: Kunnallinen Viikkolehti, Maaseudun tulevaisuus, Turunmaa,Pellervo, Karjantuote ja Karjatalous. Teksti: Tuija Olenius
