Häitä, hautajaisia ja muita juhlia
Juhlista suurimpia ovat aina olleet häät. Niitä voitiin juhlia varsinkin isoissa taloissa komeasti useita päiviä, mutta vaatimattomissakin taloissa häät olivat suuri juhla. Nuori pari vihittiin pappilassa ja vieraille tarjottiin kotona ehkä kahvia ja emännän parhaita leivonnaisia. 1930-luvulta alkaen tuli tavaksi järjestää kirkkohäitä sekä isojen talojen että tavallisen kansan keskuudessa. Varhaisempina aikoina morsiamen puku oli tumma, mutta huntu saattoi olla valkoinen. 1930-luvulta alkaen alettiin käyttää yleisesti puhtaan valkoista morsiuspukua. Morsian koristeltiin kukin, samoin häätalo. Hääjuhlan suhteen oli varallisuuden mukaan suuria eroja. Morsiamen kotona voitiin viettää suuria ruokahäitä, jotka saattoivat Yläneelläkin kestää useita päiviä. Vihkiminen voi tapahtua myös sulhasen kotona, jos talo sattui olemaan morsiamen kotia suurempi. Suuret isäntätalot saattoivat järjestää häät pitkään palvelleille piioille ja palvelijoille. Näin oli esimerkiksi Keihäskosken Rekolassa. Seurojentalot tulivat sitten aikanaan suosituiksi häätaloiksi, Tourulassa vietettiin 1930-luvulta alkaen monet häät Tourulan pienviljelijäyhdistyksen Kalliopohjalla. Nuorisolle häät olivat iloinen juhla, jossa tanssittiin ja tavattiin muita nuoria.
Hautajaiset olivat varsinkin isoimmissa taloissa suuri tapahtuma, jolla haluttiin kunnioittaa vainajaa ja hänen elämäntyötään. Vieraita voi olla jopa useita satoja. Hautajaiset pidettiin yleensä vainajan kotona. Juhlatalot koristeltiin ulkoa päin, häissä koivuilla ja hautajaisissa surutalon eteen ja pihaan johtavan tien varteen pystytettiin kuusia. Itse rakennus koristeltiin havuköynnöksillä ja sisälle kiinnitettiin salin kulmista ylös katon keskelle ulottuvat kreppipaperinauhat, jotka oli sivuilta venytetty koristeellisiksi. Häätalossa nauhat olivat tavallisesti sinivalkoiset, hautajaisissa mustavalkoiset. Häissä voitiin ripustaa kattoon narut, joihin kiinnitettiin pieniä oksia ja niiden väliin kukkia. Pöytiin tuotiin kukkia puutarhasta tai luonnosta. Nuoret naiset ja myös miehet kulkivat porukalla tienvierillä poimimassa kukkia ja hakemassa havuja. Juhlien järjestäminen oli kylissä yhteisöllinen tapahtuma.
Aina 60-luvulle saakka suurempiin juhlin kutsuttiin sukulaisten lisäksi koko kylän väki. Tapana oli käydä kutsumassa vieraita henkilökohtaisesti kiertäen talosta taloon. Myös lapset voitiin laittaa asialle. Kauempana asuville saatettiin lähettää kutsu. Lehti-ilmoituksia alettiin käyttää maaseudulla harvemmin, mutta esim. Keihäskoskella on julkaistu joitakin hautajaiskutsuja jo 1920-luvulla. Hautajaisiin oli tapana lähettää kotiin erityiset mustareunaiset kutsut, jotka voivat olla myös painettuja.
Muita suuria juhlia olivat syntymäpäivät ja joskus kutsuttiin runsaasti väkeä myös nimipäiville. Monissa taloissa on vietetty isännän, joskus emännänkin 50-vuotispäiviä. Keihäskosken Peltolassa juhlittiin suurella joukolla isäntä Risto Peltolan 50-vuotissyntymäpäivää, Kajalassa emännän 50-vuotispäiväksi keitettiin punamultaa ja juhlistettiin tapahtumaa maalaamalla koko talo uudelleen. Keihäskoskella muistetaan Rekolan suuressa pirtissä vietetyt Kustaan päiviä, joihin oli aina kutsuttu koko kylä. Juhlissa tarjottiin vieraille kahvia ja kahvileipänä oli komea pullakranssi, jonka keskellä monenlaisia pikkuleipiä.
Lukuset oli myös iso tapahtuma, jonka järjestäjinä olivat isommat talot vuorollaan. Lukusille saapui koko kylän väki. Talo tarjosi ruoan papille ja lukkarille, muille kahvit. Keihäskoskella muistellaan, että ruokaa tarjottiin usein kaikille. Lukusilla kuulusteltiin aikaisemmin annetun raamatunkertomuksen ja katekismuksen kohdan sisältöä, pappi pirtissä aikuisilta ja lukkari lapsilta kamarissa. Varsinkin vanhoina aikoina lukusilla tutkittiin myös lukutaito. Erityisesti sitä kuulusteltiin rippikouluun pyrkiviltä. Myös pienempien lasten lukutaitoa tutkittiin aikoina, jolloin ei ollut kouluja tai ainoa koulu oli kiertokoulu. Lukusilla valittiin myös kylänvanhin, jonka tehtävänä oli selostaa papille, miten siivosti kylässä on eletty. Rekolan Jussi oli 1940-50-lukujen vaihteessa kylänvanhin ja hänen muistetaan pyöritelleen sopivasti sanojaan, kun kirkkoherra Jaakko Haavio kyseli nuorten miesten käyttäytymisestä kuluneena vuotena.
Pitokokkeja ja passareita
Suuriin juhliin, pidettiin ne sitten kotona tai muualla, palkattiin pitokokki ja lisäksi apulaisia tarjoilijoiksi eli passareiksi. He osallistuivat yleensä myös juhlan valmisteluihin. Pitokokki tuli etukäteen kotiin useiksi päiviksi valmistelemaan ruokia. Tunnettuja pitokokkeja olivat esim. Laina Tuominen ja Aina Mäkinen Keihäskoskelta ja Varma Vuolukka Koivistosta Korkeakoskelta, Hilja Uotila Virttaalta ja Lempi Tuominen Rantakylästä. Elina Lehtilä oli vakituinen kokki Rekolassa, mutta myös muissa taloissa. Pitokokkeja haettiin myös naapurikylistä ja kauempaakin, mm. Virttaalta ja Oripäästä. Varma Vuolukasta kerrotaan, että hän oli paitsi taitava kokki, hän osasi myös johtaa muuta apuväkeä niin, että tarjoilut ja työt keittiössä saatiin ajallaan sujumaan hyvin.
.Tarjoilijoiksi eli passareiksi saatiin kylän naisia, joista jotkut olivat kartuttaneet taitojaan neuvontajärjestöjen kotitalouskursseillakin. Tavallisesti 5-6 naista toimi juhlassa tarjoilijoina sekä osallistui ruuan tai muun tarjottavan valmistukseen. Lempi Lindgren ja Irja Olenius muistavat passarikavereista Maija-Liisa Pölläsen, Anja Mäkelän, Beata Oleniuksen, Maiju Laineen ja monia muita. Passarina oleminen oli talkootyötä, vasta myöhemmin jotkut alkoivat maksaa avusta pientä palkkaa. Tuliaisia saatiin kuitenkin kotiin vietäväksi, sillä usein passareilla oli niin kiire, että herkut jäivät juhlissa nauttimatta.
Jos juhlat pidettiin esimerkiksi Kalliopohjalla, tarjottavana oli voileipiä ja erilaisia kahvileipiä ja kakkuja, sillä kokonaisen juhla-aterian valmistukseen ja säilyttämiseen ei siellä ollut tiloja. Kahvileivät sekä voileipien päällykset tehtiin etukäteen kotona, mutta kaikki voileivät valmistettiin juhlapaikalla aikaisesta aamusta alkaen. Kokin apulaiset ja passarit hääräsivät keittiössä valkoisissa esiliinoissa huivit tiukasti päässään.
.Passareiden varsinaisena tehtävänä oli juhlan aikana tarjoilu. Silloin vaihdettiin keittiössä käytetyt vaatteet tarjoilijan asuun, valkoiseen puseroon ja mustaan hameeseen, jonka eteen kiedottiin sievä valkoinen tarjoiluesiliina. Tarjottimia varten oli valkoiset kankaiset liinat. Kokeneet passarit tiesivät varustautua ainakin kaksilla kengillä, sillä tarjoileminen oli raskasta työtä. Vaikeinta oli tervetuliaismaljojen tarjoaminen, kun penkkien välissä piti kantaa painavia tarjottimia täynnä mehulaseja. Jotkut passarit jopa kieltäytyivät siitä tehtävästä. Passareiden tehtäviin kuului myös tiskaaminen ja astioiden kuivaaminen. Astioita vuokrattiin mm. pienviljelijäyhdistyksiltä tai Marttayhdistykseltä, myös Osuusliike vuokrasi astioita. Tourulassa olivat usein käytössä Juvankosken pienviljelijäyhdistyksen astiat. Ne tulivat isoissa puulaatikoissa ja passarien tehtävänä oli juhlan jälkeen laskea, että mitään ei puuttunut. Rikkoutuneiden tilalle oli hankittava samanlaiset astiat tilalle, mikä ei aina ollut helppo tehtävä.
Kun tarjoilu päättyi, juhlassa oli tanssin aika. Passareita tanssitettiin usein kilvan palkinnoksi hyvin suoritetusta työstä. Joskus nuorimmat passarit eivät tunteneet tapoja ja karkasivat tanssin pyörteisiin ennen kuin kaikki työt oli keittiössä tehty, astiat tiskattu ja kuivattu. Tarjoilu jatkui vielä tanssin lomassa, pöytiin kannettiin tauon tullen lisää voileipiä ja juotavaa. Juhlan lopuksi oli tapana sekä häissä että muissakin juhlissa tarjota teetä ja korppuja, joita kastettiin teehen.
Juhlaruokia
Suurimmissa taloissa häät ja hautajaiset järjestettiin kotona. Silloin tarjottiin vieraille aina pitoruokaa. Ruokajuhlien valmistelut aloitettiin jo useita päiviä, ehkä viikkoakin aikaisemmin pitokokin johdolla. Talossa teurastettiin vasikka ja usein myös sika. Juhlaa varten lihat palvattiin tai valmistettiin palapaistiksi. Vasikanlihasta tehtiin myös hyytelöä eli silettä. Lihapullat kuuluivat myös pitopöytään. Muista ruhon osista valmistettiin makkaroita ja sianpääsylttyä. Luista ja joistakin lihoista keitettiin lihalientä eli buljonkia. Ateriaan kuuluivat erilaiset laatikot, kuten lanttu- ja perunalaatikot sekä sallatti ja piimäjuusto.
Myös piimäjuustoa valmistettiin. Yläneläisessä sallatissa oli keitettyä porkkanaa, punajuurta ja perunaa sekä raakaa sipulia. Ne hakattiin petkeleellä kaukalossa hyvin pieneksi ja koristeltiin keitetyillä munilla ja persiljalla. Sallatti tarjottiin punajuuren keitinvedellä värjätyn, etikalla maustetun kermavaahdon kera. Ruokajuomana oli kotikalja tai maito. Keihäskoskella Elina Lehtilä oli tunnettu hyvän kotikaljan valmistaja.
Ruisleivät, kakot ja piimälimput leivottiin edellisinä päivinä. Jos talo oli pitokokille outo, hän teki koeleipiä ja tutustui siten etukäteen talon uuniin ja jauhoihin. Entisinä aikoina ja vielä 1940-50-luvuillakin, jolloin elettiin sotien jälkeisiä niukkuuden aikoja, oli voimassa vanha tapa tuoda naapureista juhlataloon jauhoja, perunoita, munia, maitoa tai voita. Tuojille annettiin lämpimäisinä vastaleivottu kakko.
Jälkiruokana tarjottiin usein marjakiisseliä tai luumukiisseliä kermavaahdon kera. Taitavat kokit saattoivat valmistaa itse jäätelöä, joka oli suurinta herkkua. Kajalan talosta kerrotaan, että sota-aikana pidetyissä Hanna-tyttären häissä lomalle tullut sulhanen pantiin vispaamaan suuri määrä kermaa jäätelöä varten. Nuorimies vatkasi kerman innoissaan voiksi ja jäätelö jäi tarjoamatta. Myöhemmin 60-luvulla saatiin tilattua kaupasta jäätelöä, joka toimitettiin 5 kg:n pakkauksissa jäälaatikoissa.
Kun tarjottavana oli ruuan sijasta voileipiä, niitä tehtiin aikaisesta aamusta alkaen valtavat määrät. Oli juusto-, makkara-, palviliha- ja muna-sillivoileipiä, jotka tehtiin aina tummasta leivästä. Voileivät olivat suuria, leipä halkaistiin ja kumpikin puoli leikattiin neljäksi palaksi. Kodeissa oli pulaa kylmäsäilytystiloista, Kalliopohjalla ei niitä ollut lainkaan. Siellä on varsin pieni keittiö, jossa oli puuhella. Juoksevaa vettä ei ollut ja vesi tuotiin Mattilasta maitotonkissa. Voileipätarjottimet vietiin vintille viileään leipälautojen päälle tai vintin portaille. Joskus sattui, että jotkut pitkäkyntiset keksivät käydä takaoven kautta vintillä voileipävarkaissa.
Kaikissa juhlissa oli tarjolla kahvia ja pullapitkoa eli lonkaa, kuivakakkua ja erilaisia pikkuleipiä, kuten siirappileipiä, ässiä ja pursotinleipiä. Täytekakut kuuluivat myös useimpiin juhliin. Suuria kakkuja varten vatkattiin käsin munanvalkuaiset ja keltuaiset erikseen. Kakkupohjat paistettiin etukäteen ja jaettiin useaan kerrokseen. Väleihin levitettiin kotitekoista mansikka- tai omenahilloa. Kakut kuorrutettiin voikreemillä, joka voitiin maustaa kahvilla tai mauste-esansseilla. Kermakakkujen säilyttäminen olisi ollut sen ajan oloissa mahdotonta.
Muisteluja juhlista
Ossi Rekola muistelee Rekolan pitoja kirjassaan Tuohikuun aikaan: ”Leipomiset tehtiin suuressa leivintuvassa, jossa oli kolmisenkymmentä leipää kerrallaan paistava uuni. Elina Lehtilä oli pitokokkina. Suurten leipomisten aikana uunia piti aina välillä ”tulistaa”. Sylillisestä pieniä puita tehtiin uuniin tuli ja tuhka vedettiin pois uuniluudalla. Lämpömittaria ei tietenkään ollut, mutta Elina Lehtilä kokeili kädellään lämpöä uuninsuusta tai työnsi sinne yhden leivän, ”pruuvikakon” kokeillakseen miten uuni paistaa. Leivintupa oli minulle, poikaselle mielenkiintoinen paikka. Elinalta saattoi saada pienen nokareen piparkakkutaikinaa, liiaksi kypsyneitä piparkakkuja tai palasen lonkaa eli pullaa. Mutta välittömästi oli myös toteltava, jos Elina komensi tuomaan sylillisen pikkupuita tai metsästä uuniluudan havuja. Tai muuten hän tokaisi: ”Mukulat pois konteista!”.
Rekolassa oli pitoja valmistelemassa Elina Lehtilän lisäksi köksä ja pikku-köksä, tilapäisapuna talon karjanhoitajat sekä muita naisia kylästä tarpeen mukaan. Varsinaisten pitojen ajaksi kutsuttiin kylästä kaksi tai kolme naista ”passareiksi”. Pääpassarina oli yleensä Maiju Laine. Ossi Rekolan kummitäti Tuovi Valo oli mestari jäätelön teossa. Se tehtiin vasta vierasjoukon ollessa jo paistin kimpussa. Ossi toteaa: ”Missään en ole saanut niin hyvää jäätelöä kuin kummitädin tekemänä.” Elina Lehtilä puolestaan totesi pitoja valmistellessaan ”Kon hyvistä ja tuareista aineista saa tehrä, niin siittä on pakko tulla hyvä.”
Isoissa juhlissa, varsinkin häissä kävi usein kuokkavieraita. He olivat nuoria miehiä ja naisia, tuttuja ja tuntemattomia, joita ei ollut kutsuttu häihin. Kuokkavieraat tulivat usein sakilla naapurikylistä tai kauempaakin. He saivat tanssia ja heille voitiin myös tarjotta voileipiä ja kahvia. Myöhemmin saatettiin kuitenkin ilmoittaa, että kuokkavieraita pyydettiin ystävällisesti poistumaan. Pelimanneilla oli tapana soittaa erityinen marssi merkiksi siitä, että kuokkavieraiden tuli poistua. Sotien jälkeen häissä ei tarjottu virallisesti alkoholia, mutta jossakin sitä aina oli juhlissa saatavilla. Sitä juotiin liikaa ja loppuillasta humalaisia miehiä makaili usein penkeillä. Jos Kalliopohjalla syntyi rähinöitä, järjestysmiehet veivät humalaiset talon putkaan, mistä poliisit korjasivat pahimmat rähinöitsijät pois. Kalliopohjalla on vieläkin vanha putka olemassa kaltereineen muistona noista ajoista. On todettava, että niistä ajoista olot ovat juhlissa huomattavasti siistiytyneet.
Timo Hämäläinen muistaa, miten omassa nuoruudessa mopoiässä saatettiin lähteä kesäaikaan joukolla kuokkavieraiksi kirkonkylälle tai lähikylille Tourulaan ja Korkeakoskelle. Häätilaisuuksia voi olla useitakin samana viikonloppuna Kalliopohjalla, Portaanpäässä tai Suojeluskuntatalolla Yläneellä. Liikkeellä oli myös vanhempia kuokkavieraita, jotka alkoholin vaikutuksen alaisena uhosivat ”Eiks lähretä kuokkimaan ja viikatteet mukaan!”. Järki kuitenkin yleensä voitti. Kuokkimassa kuitenkin käytiin. Joskus tarjottiin jotain, joskus käskettiin pois.
Lähteet: Pia Mattila-Lonka, Juhlan aikaa teoksessa Kartanoita ja korven kansaa. Yläneen historia nälkävuosista 2000-luvulle, Vammala 2001.
Haastattelut: Lempi Lindgren, Irja Olenius, Timo Hämäläinen sekä monet muut.
Kuvat: Yläneen kotiseutuyhdistyksen kuvakokoelmasta, Tuomisen perhealbumista sekä Kairisen suvun ja Tyyne Viitasen kuvakokoelmasta. Kuvitukseen käytetty lisäksi valokuvia kirjasta H. Koskimies ja E Somersalo: Keittotaito, 1933.
Teksti: Hanna-Leena Kaihola
