Tourulan kartanolla ja sen koskella oli aikanaan merkittäviä omistajia. Lasitehdas ja tiilitehdas eivät kuitenkaan hyötyneet vesivoimasta ja ne sijaitsivatkin kauempana. Mylly, paja ja sirkkelisaha sensijaan olivat kosken partaalla patoluukkujen ja tukkirännin tuntumassa. Lapsuudessani Ahlströmin aikana tällä tontilla tapahtuikin monenlaista toimintaa. Paitsi kartanoa, yritykset palvelivat lähiseudun asukkaita, ja sähkövoiman korvattua koskivoiman tontilla riitti kävijöitä. Uusi seppä, satakunnasta muuttanut Armas Olenius oli monitoimimies. Se oli myös kylän onni, sillä edellinen seppä, isoisäni Kustaa Lindström oli kuollut ja hänen pajansa kylän toisella laidalla oli hiljentynyt. Säkylästä tullut seppä oli toisen polven ammattilainen. Samanlainen tilanne tuli Oleniuksille. Kahta Kustaata seurasi siis Tourulan seppinä kaksi Armasta.

Oleniuksen paja sijaitsi Pajakuljun rannalla, myöhemmin myllytoiminnan loputtua,
paja siirrettiin myllyrakennuksen alakertaan.

    Talonpoikaisessa elämänmenossa tarve turvautua kylän seppään tuli useimmiten yllättäen ja kesken kiireitten. Kovin avuttomia olivat isännät ja torpanäijät. Jopa rautanaulat rakennuksille oli sepältä tilattava. Kun joku työkalu kesken kaiken rikkoutui, oli tietysti tärkeää saada se äkkiä kuntoon. Sepällä taas saattoi juuri silloin olla myös ruuhkaa. Tästä asioinnista on monissa kirjoissa kuvauksia. Yleensä huvittavia, mutta ei välttämättä viikatteen teränsä katkaisseen isännän kannalta, heinänteon ollessa pahasti kesken.

   Minulle pajakäynnin seremonia oli tuttu lapsesta asti. Usein seppä jo asiakkaan kantamuksesta näki, mistä oli kysymys, mutta hän odotti rauhassa ja teki keskeneräisenä olevaa työtään. Sopiva aloitus oli ilmoista puhuminen. Sitten voi jo varovaisesti mennä asiaan. Saattoi siinä joku tökerö edetä ihan väärästä päästä kysymällä; Vieläkö tästä saisi korjattuna kunnollisen?  Tai peräti; Osaisitkos tämmöisen laitteen korjata. Se oli vähän kuin olisi papilta kysynyt osaatkos isämeidän rukouksen. Seppä osasi mitä vain. Honkilahden seppä Vieno teki itselleen tekohampaat samana päivänä, kun piti mennä naapurin häihin. Paras siis vain avata keskustelu; Tämmönen vahinko kävi. Jos oli kyse sepän itsensä tekemästä koneesta, sopi sanoa; Rikkoivat tämän tyhmästi kiveen ajamalla. Muuten on kone hyvin pelannut. Saattoi silloin jo pieni hymynkare sepän poskille ilmestyä, ja se tiesi pajakäynnin onnistumista.

   Iso osa maalaissepän työstä oli hevosten kengitystä. En ole ihan varma tekikö niitä hommia Tourulassa jotkut muutkin kuin sepät. Hevosia oli jo kartanossa kymmenkunta. Tärkeitä vuotuisia töitä oli esimerkiksi auran vantaitten ja veitsien teroitus. Siinä ahjokin oli kuumana ja alasimella riitti pauketta, kun tylsiksi kuluneet teräsosat sopivan kuumina taottiin ja karkaistiin teräviksi. Raudan ja teräksen väri oli se mistä seppämestari näki työvaiheen onnistumisen. Nuoremman Armaksen aikana pajatyöt sentään kevenivät konesahojen, takovasaroiden, kaasuleikkauksen ja erilaisten hitsauksien myötä. Silloin sepän oli myös entistä useammin käytävä hakemassa materiaalia. Eivät riittäneet Ailin kaupan seinustalla olleet putket, puikot ja kulmaraudat. Joudun toteamaan, että Tourulan pajan piha pysyi melko siistinä, kun virkaveli Tepposella Virttaantien varressa oli puoli hehtaaria metsää romujen vallassa. Varmaan monenlaista rautamateriaalia haettiin Turun Kupittaaltakin, jossa oli monta romu- ja rautakauppiasta. Niiden kuljetus oli Virtasen Jaakon tehtäviä.

   Jaakkoa ja Armasta tarvittiin joskus 70-luvulla Pramilan sillan teossa. Meillä oli puusilta, joka oli tulvan ja jäittenlähdön ajaksi aina purettava, muuten osat löytyivät Tourulan padolta, kosken niskalta. Jättitulvan keväänä 60- luvulla olin kumminkin jo ajoissa kasannut sillan tulvan ulottumattomiin. Jokavuotinen purku ja kasaus kumminkin harmitti, ja uusi idea muhi päässäni: Tehdään silta raudasta. Sitä ei virta vie. En muista kenelle tästä ideasta olisi kiitos laitettava. Setäni Samuli Pöytyältä, kun myös entisenä Amerikan kävijänä esitti sillan tekemistä niin korkeana ja leveänä, että se katettuna palvelisi myös latona. En hyväksynyt ajatusta kalliina. Itse kyselin seppä Armaksen mielipidettä siitä rautasillasta, jonka yli tulvavedet ja jäälautat saisivat keväällä rymistellä, ja kesän kuivattua sillan, siinä olisi kestävä lahoamaton kansi. Asiaa mietittyään hän piti sitä mahdollisena. Silta oli vain tehtävä paikallaan. Ei sitä pajassa voinut tehdä. Työt alkoivat kaivurilla rannoilta. Toisella puolen jokea oli kallio. Sinne porasin kiviporalla koko joukon reikiä ja niihin vahvat rautakanget. Ympärille sitten laudoista seinämät valuesteiksi betonille. Talon puolella kallio oli vasta kolmen metrin syvyydessä. Sinne oli juntattava vieri viereen vahvoja kuusitukkeja, joiden tyvien päälle sitten tuli vastaava valuarkku. Valettavan sementtisekoituksen joukkoon voi sitten viskellä myös kiviä säästämään betonia. Uskoin tällaisten monimetristen möykkyjen kestävän pienet maanjäristyksetkin.

 Ajattelin että vanhan talon kymmenet isännät olivat varmasti taistelleet siltaongelman kanssa. Olihan osa talon pelloista ja mm. kaksi aittaa joen toisella puolella. Kas kun ei rälssitalon lampuoteillekaan ollut tullut ratkaisu mieleen, vaikka heillä historian mukaan 1600 ja 1700 luvuilla oli myllyn pidosta verotettu.

    Armaksen piti ihan jalkautua koneineen sillalle ennenkuin se valmistui. Ja sähköjohdot vedettiin kuivurilta asti, vaikka korkeajännityslinjat kulkivat pihan poikki. Kun kysyin sepältä arviota, kauanko rautaosat kestäisivät, hän sanoi, ettei meidän kummankaan tarvitsisi olla siitä huolestuneita. Armas on jo poissa, enkä minäkään keppeineni enää kovin usein siltaa ylitä. Tähän juttuun kerron kumminkin vielä, että Pramilan tiluksilla on, tahi on ollut kolme muutakin siltaa. Sydänojan vanha puusilta karmeassa rotkossa. Siitä ajoin Skodalla monta kertaa yli ja nykyisen tieoikaisun kohdalla jo komeat terässillat. Ykkönen tehtiin 1960-luvulla ja tämä viimeinen 2026.Vanhojen kivimiesten kunniaksi kerrottakoon kuitenkin, että löytyy kauniisti holvattuja tosivanhoja kivisiltojakin kuten Himolan padolta.

   Kaikki sepät olivat jonkunkaltaisia teollisuusvakoilijoita, nykytermejä käyttääkseni. Nuorempi Oleniuskin, paljolti kotomiehenä pysyvä, vaihtoi pyhävaatteisiin, jos lähiseudulla oli messut, markkinat tai maatalousnäyttely. Varmasti hänellä oli myös taskussa pieni rullamitta, jolla oli helppo vähän koneosastoa mittailla. Varmasti siellä oli myös koreaksi maalattuja ja komeilla nimillä varustettuja vekottimia, joiden ikä jäi melko lyhyeksi verrattuna Armaksen paksusta raudasta, ellei peräti romusta, tekemiin tarvekaluihin. Saattoi seppä tekosistaan jotain luetteloakin pitää. Monia kymmeniä niitä pajalta tilattiin ja haettiin. Saattoi malli hiukan vaihdella, perusidea ei paljoakaan. Useimmat laitteet liitettiin traktorien silloin uutena keksintönä olevaan hydrauliikkaan. Ei tarvinnut käsivoimin nostaa tai väännellä koneita ylös maasta, vaan öljynpaine sen teki. Näppärästi nousivat painavat kyntöauratkin pellon päisteessä käännellessä. Olipa voimakoneena harmaa Ferguson, sininen Pikkufoortti tai peräti kotimainen Valmet, jota sanottiin myös piikkilangan kiristäjäksi.  

   Vähän muisteluksia Tourulan Pajan tuotevalikoimasta, vaikkei Armas moista nimitystä olisi hyväksynytkään. Ehdottomasti ensimmäisenä oli Ämmä-lava, varmaan myös halutuin tuote. Muita nimiä, joita ei juuri käytetty: maansiirtolava, sorastuslaatikko, lava maitokannuille jne. Toimipa se työalustana ja nosturina maalatessa tai klappi pöllejä kuljetettaessa. Saattoi seppä niitä nähdä useita kerralla myllyn pihallakin säkkikuormassa. Laitteen nimi tuli kumminkin fiinimmästä käytöstä. Se oli helppo pestä, vaikka edellispäivänä sillä oli lantaa ajettu vasikankarsinasta. Heiniä pohjalle ja hevosloimi alusvaatteeksi. Mikäs sen sujuvampi kirkkokyytiinkin. Kun Latvaalta lähdettiin Nummiojan rantaan mattoja pesemään, mattokääröt tietenkin pehmikkeenä, saattoi sillälaillakin käydä hyvässä vauhdissa, että ojarummun kohdalla lasti ponnahti tielle. Jousitus oli vielä kehitysvaiheessa. Kuinka pian kuski sitten kuuli naisten kirkunan, siitä riippui matkan edistyminen. Saattaapa tällaisen ” monitoimilaitteen” jostain huutokaupasta vielä löytää. Useimmat isännät eivät siitä kumminkaan halua luopua. Se ikäänkuin kuuluu talon historiaan.

    Ämmälavaa vähän vahvemmalla teräsreunaisella laatikolla sopi jo perata ojiakin, ja jos aisat olivat vielä pitemmät, puhuttiin perälevystä. Sillä kunnosti jo soratietäkin ja talvisaikaan aurattiin lumet. Kun salaojitus pääsi vauhtiin, sillä oli kätevä tehdä monenlaista mm. tukkia ojia. Sontatalikolla levitettiin talvella ajetut patterit ennen äestystä. Sen teräviä piikkejä piti vähän varoa. Seiväskaira teki kunnon reiät sadoille heinäseipäille ja säästi voimia. Sillä oli myös helppo pystyttää aitatolpat laitumen ympärille. Piikkilanka oli jo korvannut riukuaidat ja sähköpaimen teki tuloaan. Metsätyövarusteina pajan kautta haettiin puomit ja vinssit, jolloin raskain vaihe saatiin koneellistettua. Pariskunnan metsätöissä kankeampi isäntä yleensä istui traktorissa ja paineli nappeja. Hiukan notkeampi emäntä taas kuljetti vaijerinpäässä olevat tukkisakset kaadetun tukin luo. Kettinki tukin ympärille ja veto voi alkaa. Päin kantoa tai kiveä jysähtänyttä tukkia nostamaan piti isännänkin jo tulla. Samalla tietysti luettiin madonluvut kaverille.

 Sillalla touhutessa Armaksen piti tietysti välillä tulla katsomaan sillan pielessä seisovaan vanhaan vilja-aittaan. Juuri niinä vuosina se oli jo jäänyt tyhjilleen Mäkisen Aaron ja kumppanien tehtyä uuden kuivurin. Mahtavista honkatukeista tehdyssä rakennuksessa sahan jälkeä ei löytynyt. Sepän työtä sentään paksun oven saranoissa, lukoissa ja puomissa. Olipa silloinen seppä niihin vuosiluvunkin painanut. Aika vähän 1700-luvun rakennuksia maalaiskylistä löytyy. Anna tätini kertoi paikalla olleen hänen lapsuudessaan toinenkin pienempi aitta. Rakennukset, sillat ja pato kertoivat jotain Tourulan myllyn kanssa kilpailevasta toiminnasta menneinä vuosisatoina. Rantapenkasta pikkupoikana löytämäni Ruotsinvallan aikainen paksu kolikko ei liene sinne sattumalta joutunut. Aitan raudoittaja-seppä jäi meistä arvailujen varaan, mutta se oli selvää, ettei se meidän kummankaan sukulainen voinut olla.

   Tourulan taloissa lienee tallessa monenlaista Pajojen historiaan liittyvää. Suuret työkalut ja rautaesineet tosin ovat hankalia säilytettäviä. Käy kuten minulle, kun vein suuren kuusen juurelle ”kolokärryjen” akseliston pyörineen, muka sateen varjoon ja pois ladosta tilaa ottamasta. Vuosikymmenten jälkeen siitä on jäljellä ruostuneet pyörän rengaspinnat ja jämäkkä akseli. Tärkeän ajokalun tekoon ja raudoittamiseen oli varmaan kulunut päivä, jos toinenkin. Näyttivät tarjoavan peräkärryn rengasta vanteineen Puuilossa 50 euroon. Sen vaihtaminen neljällä mutterilla ei kovin paljon sepäntaitoja tarvitse. Itselläni on seppien perintönä kahdet pihdit, kelvottomat käytettäviksi, ja yksi iso alasin. Jälkimmäisen uskon suvussa säilyvän pitempäänkin. Oleniusten tekemisiä sentään löytyy koko lailla ja monia ihan käytössäkin. Eivät ne kaikki ole rautaa ja painavia. Hyllyllä on pari sorvattua pikkulintua. Armas oli ne lahjoittanut Marttojen arpajaisvoitoksi ja osuivat sopivasti äitimuorin numerolle.

   Siinä missä Yläneenjoki päättääkin kääntyä tulosuuntaansa sijaitsee Tourulan koski. Muodostuu metsäinen ”hevosenkenkä” korkeimpana kohtanaan Haukkavuori. Sen vieritse kulki ” Myllärin polku”.  Taisi joku Keihäskoskelta tuleva sitä käyttääkin. Pienen mylly- tai paja-asian voi ihan reppuselässä toimittaa. Polun varressa likempänä koskea sijaitsi myös Myllärin tupa. Oleniuksen Armaksen ja Pekan lapsuuskoti. Isäni ja vanha Olenius käyttivät sitä metsästykseen, marjastukseen tahi vain ulkoillakseen. Siinä sopi sitten myös poiketa ihan kyläilemään ja silloisten ukkojen tapaan maailmaa parantamaan. Muistan kummallakin olleen aika varmat mielipiteet, jotka aina eivät olleet ollenkaan samojakaan.

   Tästä metsäalueesta vanhat tourulalaiset käyttivät nimeä Spanskin mäki. Raittisen Antti oli minusta viimeinen, jonka sanavarastoon nimi kuului. Hän oli pikkupoikana käynyt siellä laskettelemassa. En ole varma ehtikö Antille selvitä nimen alkuperä. Itsellenikin vasta sukututkimuksen aikana. Spanski (espanjalainen) oli sotilasnimi Ruotsin armeijan sotilaalle, jonka Tourulan Keskitalo ja Pramila olivat määrätyt yhdessä ylläpitämään. Jos ruotusotamies kaatui tai kuoli, oli värvättävä uusi.  Armeija käytti Spanski-nimeä uudestakin sotamiehestä, siksi kai samannimisiä esiintyy useita. Isoveli esitteli taas minulle Spanskin torpankin jäännöksiä paikalla, jota parempaa piilopirttiä lähiseudulta minun on vaikea kuvitella. Siellä soturin eukko ja lapset yrittivät pysyä hengissä, perheenpään tapellessa kenties merten takana.

   Kun nuorempi Olenius lopetti jauhatukset ja pajatyöt, tulikin monelle totinen paikka. Eläkkeelle päästäkseen hänen oli lopetettava hommat kerralla, eikä vuosikymmenten asiakkaat tahtoneet sitä oikein ymmärtää. Muistan, miten hän minullekin viimeistä pientä pajatyötä hakiessani suorastaan puhisi: ” Eikö sitä nyt kertakaikkiaan käsitetä, että minä en voi enää pajatöitä tehdä.” Vähän aikaisemmin hän oli tehnyt minulle Kirkonkylään, uuteen kotiini, takkauunin pesän kehykset ja suuluukut. Toinen naapurini Pentti Lehtonen Koivulasta oli sen muurannut. Olinkin vallan ylpeä uudesta kodistani, joka on mahdollisimman pitkälti omista aineista. Takan luukun mittoja antaessani ajattelin saavani arkiset mustasta raudasta tehdyt, Yllätys oli melkoinen, kun Armas olikin tehnyt ne kuparilevystä ja takonut niihin kauniit kukkakuvioiset salvat ja saranat. Kaiken lisäksi hän sanoi, että nää ei sitten maksa mitään. Ne on sinulle tupaantulijaislahja. Olin kovin kiitollinen ja yllättynyt. Olkoon tämä vaatimaton pakina kiitos ”sinne jonnekin ”, missä tuskin pajan kalkatus ja myllynkivien jyrinä päällimmäisiä ääniä ovat.

  U. K. U.