Kustaa Kukola rauhoitetun ”Kukolan” katajan juurella.

Haastattelija Lea Uusikartano.
Yläneen Kotiseutuyhdistyksen arkisto.

Kustaa Kukola s.29.12.1896, oli Kukolan torpan poika Keihäskoskella.
Kustaa ja Hilja Kukola lunastivat torpan itselleen v.1923.

Haastattelu:

Haastattelija: Muistatteko miten ne rakennukset siinä oli, teijän umpipihassa ?
Kustaa: Siinä oli talli ja navetta ja molemmis oli lato.
Haastattelija: Oliko ne samassa rivissä ?
Kustaa: Oli, mut oli vinkkelis niinko nykkin on ja sit oli navettalato ja sit oli vaja siin ja sit alko riihi. Oli katto siinä navettaladon ja riihen välissä. Siin oli tie ja siit kuljettiin alta.
Haastattelija: Siin oli sit semmonen katos vaan, ei seiniä.
Kustaa: Ja sit oli taas riihi ja riihilato, tai niinko ensin oli luva ja sit lato peräs. Sit oli taas tälläi vinkkeliin halkohuone, ratasvaja ja kellari. Sit oli pirtti niit vastapäätä.
Haastattelija: Mikä se ratasvaja oli ?
Kustaa: Siin oli kaikkii hevosenkalui ja semmosii säilytettiin, kärryi. Ja halkovajas oli sit puut. Kellari oli siin.
Haastattelija: Minkälainen kellari oli ?
Kustaa: Se oli puusta tehty.
Haastattelija: Olikse niinko maan alle kaivettu ?
Kustaa: Ei ollu, se oli maan päällä vaan,
Haastattelija: Siin taisi jo tulla selitettyä koko piha ?
Kustaa: No, sit oli viälä tolla kantil yks lato ja siin oli pieni veräjä, et pääsi ton kaivol menemään. Kyl ne rakennukset siin sit tuli.
Haastattelija: Ei ollu sit ulkopuolella mittään rakennuksii ?
Kustaa: Ei ollu, se kaivo oli ja tosa pihal viälä toinen kaivo, ko siin nykki on.
Haastattelija: Eiks ollu saunaa erillään ?
Kustaa: Ei ollu ku sillon käytiin riihes saunas.
Haastattelija: No, kuinka siellä kylpeminen kävi ?
Kustaa: No, hyvin se kävi, ko vaan lämpimäks sai, niin kyl siällä sit tilaa oli. Ja siällä kävi paljo sit saunas naapureita.
Haastattelija: Kui ussei se lämmitettiin ?
Kustaa: No, ei sitä vallan ussein, sitä lämmitettiin sillai vuoroon toisten torppain kans. Ja käytiin yhres sit saunas. Kun tosa oli Mattilan ja Lehtilän torpat.
Haastattelija: Kuis peseminen sit siihen aikaan suoritettiin ?
Kustaa: No, samal taval ko nykki.
Haastattelija: Oliks vettä siäl riihessä, joku vesipata ?
Kustaa: Juu se oli kiukaalla ja sisält kans vietiin ku tääl lämmitettiin.

Kustaa: Mitäs rakennukset ne oli kaikki sit niin kauan ku tämä oli verojen (vuokra) alainen torppa, niin ne oli vanhuudeltas. Mut sikko se ostettiin, sit vasta nämä rakennukset kaikki on tehty.

Haastattelija: Minkäs torppia nää oli ?
Kustaa: No, Rekolan.
Haastattelija: Se taisi olla aika suuri talo ?
Kustaa: Oli oikein, siellä oli kuus torppaa, tommoset ku teki veroo taloon.
Haastattelija: Kuis suuri se vero oli, muistatteko vielä ?
Kustaa: Se oli kaks päivää viikkoon talon töis ja sit oli hevospäivii viälä ja sit oli semmosii ku sanottiin apupäiviksi. Semmosii ku oltiin suvel elos ja heinäs.
Haastattelija: Ja joka torpal oli sama määrä sitä veroo.
Kustaa: Juu kyl se siin samois oli.
Haastattelija: Kukas teiltä kävi niitä päiviä tekemässä ?
Kustaa: Minä olin viimekseks siin, viis vuotta tein sit.
Haastattelija: Se oli ympäri vuoden sit se sama ?
Kustaa: Juu, kaks päivää viikkois.
Haastattelija: No siinä sit kaikennäköistä työtä joutu tekemään.
Kustaa: Juu, kaikkii vaan, mitä oli semmosii töitä.

Haastattelija: No, nyt olitte juuri heinää lähdös hakemaan, kuis siihen aikaan tehtiin heinää ?
Kustaa: Sillon ei ollu viäl pelloi niin paljoo ku nykyään on. Jo peltoheinääki oli kylvetty. Kyl sitä siihenki aikaan pelloil oli, mut ei sitä ollu paljoo. Sit oli noit luonnon niittui, niit sit sillo tehtiin. Ko taas nykyään ei meilläkään ole enää ollenkaan niit.
Haastattelija: Tekin olette ollu kokoomas sitä heinää ?
Kustaa: Joo ja niittämäs. Rekolas oli monta semmosta niittuu joilla niitettiin. Tämmönen väärävartinen vikate , te ette semmost varmaan ole ikinä nähny.
Haastattelija: En ole, ei teil semmosta ole jäljellä ?
Kustaa: On kyl.

Suora- ja väärävartinen viikate ja heinäpellolla. Kuva Museovirasto.

Haastattelija: Kuinkas se sit koottiin ?
Kustaa: No, se koottiin, ku se oli siällä leviäl kuivumas ja hevosten kans sitä koottiin. Ajettiin tommosilla rekihäkeillä ja parihevoset edessä.
Haastattelija: Mihis se ajettiin ?
Kustaa: Siällä oli semmosii latoja, niittulatoja, semmosii pienii ja niit oli monta.
Haastattelija: Ja niist sit talvel haettiin. Ne ei ollu välil seipäällä tai missään kuivumassa ?
Kustaa: Ei ollu, kun ne kuivattiin siin maan pinnalla.
Haastattelija: Millai ne sit koottiin ?
Kustaa: No, haraval pääasiassa. Ensin ne haravoitiin karheisiin, sit ajettiin ylös, niinko sanottiin, ne nostettiin kahden pualen harvalla. Sit ku koottiin ni lykättiin haravalla semmosii kasoihin ja nostettiin heinähäkkiin.
Haastattelija: Oliks siinä useampii ihmisii sit tekemäs sitä ?
Kustaa: Oli, mitäs ko Rekolaski ko oli täysi väki, niin neljä miestä ajo häkkiin ja kahdel pualella oli sit vielä perräinottaja, ne oli naisii.
Haastattelija: Oliks siinä kuorman pääl joku ?
Kustaa: Oli sit taas häkkimies, niit oli kaksikin häkkimiestä, jotka vuoroin siäl kävivät.
Haastattelija: Ja sit mentiin sinne latoon tyhjentämään sitä ?
Kustaa: Siällä oli toiset miehet, jotka oli siellä koko ajan, ku toiset hevoset lähti niin toinen tuli.

Haastattelija: Kyl se viljan korjjuuki kai oli vähä erilaista siihen aikaan ?
Kustaa: Oli kuissit, mitäs munkin aikana viälä riihes käytiin. Kyl puimakonneetkin jo olivat, ettei sillai tehty enää ja heinäkonneet. Kaadettiin heinä näil pelloilla koneella, mut niituilla sit vaan viikatteen kans.
Haastattelija: Tääl Rekolaskin oli useampi riihi ?
Kustaa: Niit oli kuus kaikkiaan.
Haastattelija: Oliko ne kaikki rakennettu ihan samal taval ?
Kustaa: Toi ku tääl viäläki on, ni oli kaikkein suurempi.
Haastattelija: Mitä tiloi siin riihirakennukses oli ?
Kustaa: Ei siin ollu muut ko se riihi ja sit sanottiin luvaks, sitä mis ne viljat sit tapettiin ja sit oli lato pääs.
Haastattelija: Ei semmosii rakennuksii tääl ollu et olis molemmis päis ollu riihi ?
Kustaa: Ei ollu täsä, kyl tuolla Oripään puolellakin, Makkarkoskellakin oli semmonen ja oli täälki Kajalas.
Haastattelija: Olettekste semmosel riihel ollu ?
Kustaa: En oo ollu, mut samal taval se kävi.
Haastattelija: Eiks niis ollu latoa lainkaan ?
Kustaa: No, niis oli lato takana sillai vinkkelis.

Riihen puintia varstoilla, eli ”tappamista”. Kuva Museovirasto

Haastattelija: Kertokaas ny semmosest riihipäiväst sitten.
Kustaa: Siin mentiin seittemäks töihin, sillon ku viälä taksvärkkii tein. Mut kyl tollai niinko kotonakin mentiin aikasemmin.
Haastattelija: Sitä oli sit lämmitetty jo etukäteen ?
Kustaa: Juu, niin paljo et olivat viljat kuivat sit. Kyl se semmost kuumaa hommaa oli.
Haastattelija: Kuis kauan se vilja siellä oli etukäteen kuivumassa ?
Kustaa: No se oli parikin vuorokautta, kui saatiin, jos saatiin kuivana ne riiheen, ni se tuli pikemmin. Mut jos märkää oli niin kesti kauemmin kuivua.
Haastattelija: Missä ne riihes oli kuivumassa ?
Kustaa: Ne oli parsilla, parsiksi sanottiin ku oli sillai harvakseltaan puut ylhäällä, et siin pysyivät viljat. Kyl meilkin semmoset tual oli viälä. Siihen mahtu usempii kuorma sit kerrallaan.
Tohon Rekolanki riiheen meni kuus-seittämän kuormaa.
Haastattelija: Kuis se viljan korjuu sieltä pellolta kävi, korjattiinks aina riihi kerrallaan ?
Kustaa: Kyl sillo ku riiheen, mut kyl Rekolas sit jo puimakone oli. Rukiita ja jottain semmosii tapettiin vähä.
Haastattelija: Kuis se työ sillon tehtiin, ku aamulla alotettiin ?
Kustaa: Ensiks riihes oli pari ihmistä, ne löi seinään se viljan. Ne oli tavallisesti naisia, tai jottai semmosii heikompii. Ne lyötiin seinään, niin se vilja varisi siin jo pois. Sit ne ladottiin permannolle tollai kahtiipäin, niin kauan ku saatiin varvit sit täyteen. Ja sit ruvettiin tappamaan varstain kans. Sit tuli ne ihmiset ku riihes oli kääntämään ne, jos oli täysi väki. Kyl tappajatkin sit käänsi, jolsei ollu.
Haastattelija: Kuinkas monta siin tappamas oli ?
Kustaa: Siin oli neljä miestä tavallisesti, kaks kummassakin varvis, vuoroon löivät siin.
Haastattelija: Oliks mittää väliä niil pareil, et kui ne yhteen löi ?
Kustaa: No ei siin muut, mut jämptisti piti vaan vuoronsa.
Haastattelija: Oliks siellä riihen parsilla joku, vai kuin ne sieltä alas saatiin ?
Kustaa: Täyty kuissit, jos sillonki ku niitä sinne tällättiin, niin parsilla oli tällääjät, jokka ne pystyyn sin reeras.
Haastattelija: No, siäl kai kaikkein kuumin sit oli ?
Kustaa: Kyl siällä kuuma oli, ku oli kuuma riihi.
Haastattelija: No, sit kun ne oli käännetty ja tarpeeks tapettu, ni mitä sit tehtiin ?
Kustaa: Sit ruvettiin, sanottiin pudistamiseks, ku pudistettiin ne sillai aikataval käsin. Ja tällättiin ne oljet sitoen lyhteisiin. Ja sit ku kaikki oli tapettu, niin ruvettiin sit puhdistamaan sitä viljaa. Kaikki tähkät ja kaikki haravoitiin useampaan kertaan oikein ja sit viskurin kans se lopultas puhdistettiin.
Haastattelija: Jaa viskuri on sit ollu jo niin kauan ku te muistatte ?
Kustaa: Juu, emmää muist semmost aikaa ku ilmaan viskaamalla puhdistettiin.
Haastattelija: Onks teil tietoo, ku Rekolas oli useampi riihi, niin millä tavalla niit sit käytettiin oikein, memmosessa järjestyksessä ?
Kustaa: Siält tuli ain sit tietoo ku riiheen mentiin. Tai kyl se oikein sillai oli et meinkin päivät oli maanantai ja tiistai. Juu ne oli sillai järjestetty ku kuus torppaa oli, ettei ne kaikki si yhten päivän mennee, tommosii tavallisii töihin.
Haastattelija: Ku oli useampi riihi ni käytiinkö samana päivänä useammassa riihessä ?
Kustaa: Ei ne oli sillai vähä järjestetty et yhdes tai kahdes. Mut ei siihen aikaan ku mää kävin, ollu ennää ku tämä yks riihi. Niit tapettiin ennää niin vähä riihes.
Haastattelija: Tein omat viljat tapettiin kaikki sit tässä omassa riihessä ?
Kustaa: Kyl ne silla sit enskastiin, vaik kyl sit jo kans puimaan ruvettiin.
Haastattelija: No, minäs päivänä sit kaikki torpparit meni taloon samana päivänä ?
Kustaa: No, ei oikein samana päivänä, tollai muuta kun heinäaikaan ja elon aikaan. Sit käskettiin erikseen, koska paremmin tarvittiin.
Haastattelija: Oliko tääl Rekolas paljo eloa ?
Kustaa: Oli oikein, et monta päivää meni, ko kaikki vikatteella niitettin.
Haastattelija: Ei sit talkoita tarvinnu pitää tämmöses paikas ku oli työntekijöitä muutenkin ?
Kustaa: Ei kyl ne sillai tehtiin.
Haastattelija: Tulkiko sinne Rekolaan muita ku torpparit ?
Kustaa: Kyl nii ain semmosii kans ja talos oli useampi mies, oikein vakituiset rengit.
Haastattelija: Mut sit elopäivänä oli naiset kans mukana ?
Kustaa: Kyl ja heinän aikaan.
Haastattelija: Kummostas se elon niitto oli, montako oli sitomassa yhden miehen niiton perässä ?
Kustaa: Siin oli tavallisesti kaks peräs.
Haastattelija: Oliko samassa sarassa useampi niittämässä ?
Kustaa: Kyl sikko kauraa niitettiin, rukiissa oli tavallisesti yks vaan.
Haastattelija: Mitä muita tarvittiin vielä ?
Kustaa: No siin oli sit taas seipääseen tällääjät ja rukiit tällättiin semmosille kuhilaille. Sit oli lyhteiden sitojat ja kuhilaitten tekijät. Kaura ja ohra tällättiin seipäälle.
Haastattelija: Oliko teil tapana joskus niittää kilpaa ?
Kustaa: Oli kyl, kovii kilpailui tuli.
Haastattelija: Muistatteko kertoo jostain kilpailusta ?
Kustaa: Kyl niit oli usseinki, kyl ne oli semmosii lujii paikoi. Ku päivän oikein hakkas, ei tahtonu sormet oikein ehtool oikias pysyy.
Haastattelija: Oliks tapana talosta antaa ruokaa ?
Kustaa: Ei muullon ku elopäivänä. mut kyl ne veropäivät tehtiin ain omalla ruualla.
Haastattelija: Evästä oli mukana ?
Kustaa: Juu, nahkanen reppu seljäs ja siellä eväät sitte.
Haastattelija: Mitäs evästä siellä oli ?
Kustaa: Mitä ny kunastikki sattu olemaan.
Haastattelija: Mitäs juotavaa ?
Kustaa: No, sitä sai talosta.
Haastattelija:. Elopäivinä tuotiin sinne pellollekin kai ?
Kustaa: Kyl sinne elopäivän tuotiin, se oli semmost kotitekost kaljaa.
Haastattelija: Minkälaista ruokaa se sit oli, ku elopäivänä annettiin ?
Kustaa: No yhtä ja toista, ei mittää erikoista, tai ehkä se vähä enempi ku muuten.
Haastattelija: Ei tääl sit ollu mittään tansseja tai semmosta ?
Kustaa: Oli oikein, sikko rukiin elo loppus.
Haastattelija: Missä niitä pidettiin ?
Kustaa: Rekolan pirtissä, siällä oli suuri pirtti.
Haastattelija: Ja sinne tuli se eloväki ?
Kustaa: Nii ja sinne tuli sit naapureist kans, kyl siällä väkkee sit oli.
Haastattelija: Mitäs soitettiin ?
Kustaa: Kaikenlaisia tahteja vaan. Rekolas pruukas isäntä soitella.
Haastattelija: Mitä hän soitti ?
Kustaa: Kyl se kaikki tahdit soitti, mitä vaan.
Haastattelija: Mitäs peliä hän soitti ?
Kustaa: No, viuluu. Kyl hän oli torvisoittokunnan johtajakin, mut ei semmosis tilaisuuksis ollu torvisoittajii. Hän oli hyvä viulun soittaja.
Haastattelija: Kuin myöhään näit oli tapana pitää, tämmösii tansseja ?
Kustaa: Kyl sillonki oli viälä ku määkin taksvärkkii tein. Eloa oli monta päivää tehty ja sit ko se oli reeras oli tanssit.

Haastattelija: Mistä sen sit tiesi kuin paljo päivii oli tullu tehtyy ?
Kustaa: No, kattokaas ku se laitettiin joka viikko ylös. Vedettiin kaks piirii siihen, ku se oli puusta semmoset pulkat. Toinen oli torpparilla ja toine isännän hallussa. Ja ne pantiin sillai ristiin ja sahan kans vedettiin merkit. Ja sikko tuli taas vuosi täyteen, ni sit ne taas luettiin. Sit höylättiin merkit poisko alko uusi vuosi.

Pulkka, isännällä ja torpparilla oma puolikas, jotka sopivat yhteen. Sanonta: ”päivä on pulkassa”.

Haastattelija: Miksikäs niitä nimitettiin ?
Kustaa: Pulkaks niit sanottiin, tuli päivä pulkkaan. Ei sillon tarvinnu sen paremmin paperiin tällätä, ko ne vaan luettiin sit ain.
Haastattelija: Jos olis ollutkin vaan se kaksi päivää viikos, se olis ollu helppo muistaa, mutta sitko tuli niit ylimääräisiä päiviä.
Kustaa: Nii oikke, mut ei niit ylimääräsii niihin pulkkiin tällätty, niit ko apupäiviks sanottiin, ne muistettiin sit erinäs taas. Siihen laitettiin vaan oikeen taksvärkkipäivät, ku oltiin oman ruuan kans töis.

Haastattelija: Kukas teiltä sit teki sitä taksvärkkiä ennen teitä ?
Kustaa: Se oli mun setäni. Mut sitko se lähti pois, mää olin semmonen, sikko pääsin suvel rippikoulusta, nii rupesin sit tekemään sitä taksvärkkiä.
Haastattelija: Olitteko sitä ennen käyny yhtään kertaa ?
Kustaa: Emmää ollu sillon viälä ollu, mut sit oli pakko men, ku ei ollu enää muuta miestä.
Haastattelija: Oliks teijän isä sit jo käyny aikasemmin ?
Kustaa: Oli oikein.
Haastattelija: Muistatteko mittää mitä he oli kertonu taksvärkin teosta ?
Kustaa: No, kyl maar se semmost yhtlaist sit oli, ko se oli senkin aikaa ku mää tein.
Haastatttelija: Oliko se veromäärä ollu aina sama ?
Kustaa: Oli oikke. Ja puut sai talon mettästä, sai ottaa niittuin syrjän mettistä, ko niist koivuist tehtiin kerpoo, ni ne ruodot sai polttopuiks ottaa. Koottiin puuta mistä sopi.
Haastattelija: Oliks siinä joku määrä kuin paljo sitä puuta sai ottaa ?
Kustaa: Ei siin mittään määrää ollu.
Haastattelija: No, oliko muuta tämmöstä etua ?
Kustaa: Ei siin mittää muuta sit ollu.
Haastattelija: Kukas niitä puita oli kokoomassa ?
Kustaa: No, oma väki vaan.
Haastattelija: Mihis aikaan ne puut sit kotiin ajettiin.
Kustaa: Talvella ne sit ajettiin, ensin ne koottiin vaan.
Haastattelija: Mihis niit kerpoi käytettiin ?
Kustaa: Lampaille.
Haastattelija: Teilläkin oli niitä ?
Kustaa: Oli oikein ja ennen oli se karjan ruakaki paljo huonompaa ku se nykypäivän on. Mitäs semmonen luonno heinäkin, ei se ollu semmost ku nykyään noi kylvöheinät jo on. Mut ei ollu se tuotoskaan sitten semmost ku se nykyään karjal on.
Haastattelija: Nii lehmiäki teillä oli ?
Kustaa: Oli ja hevonen kans.
Haastattelija: Oliko niitä navetoita sit useampi, vai missä niitä lampaita pidettiin ?
Kustaa: Ne oli siäl samas navetas.
Haastattelija: Oliko muita kotieläimiä ?
Kustaa: Kyl sika pruukas olla.
Haastattelija: Missä sitä sikaa pidettiin ?
Kustaa: Sil oli taas sit eri paikka, läätiks sitä sanottiin.

Haastattelija: Tääl on kulkenu semmosii käsityöläisii ?
Kustaa: Juu, Tourulas oli suutari Lingreeni, ko teki, ko kotona nahat ittel oli, niin hän teki kaikel väel jalkinei.
Haastattelija: Käviks se talois kans ?
Kustaa: Kävi ja torpis kans.
Haastattelija: Teilläki on ollu, viipykse monta päivää ?
Kustaa: Se riippu siit kuin paljo tehtiin kunastikki. Kyl tavallisest jokasel tehtiin ja välil useemmatkin.
Haastattelu: Kuin usein se suutari sit tuli, sitko kerkis ?
Kustaa: Kyl se kerran vuoteis oli.
Haastattelija: Tekikö hän siäl kotonas kans kenkii ?
Kustaa: Kyl ne melkein ain sillai et tultiin tekemään.
Haastattelija: No, missäs se yötä oli ?
Kustaa: No, torpassa hän sit yöt oli kans, missä hän töiski oli ja ruuas kans.
Haastattelija: Oliks hän siin sit syömäs väen kans ?
Kustaa: Oli oikein.
Haastattelija: Tiedättekö millai se talois oli, oliks samanlailla ?
Kustaa: Ei kai, kyl siäl oli erikseen.
Haastattelija: Mitäs muita sit kävi ?

Kustaa: Räätäli kävi kans.
Haastattelija: Kukas räätäli tääl kävi ?
Kustaa: Täsä oli semmonen Pohjola Katinhännäst, se meilläki pruukas käydä. Ei se kyl niin vakituinen ollu ku suutari.
Haastattelija: Tääl oli muitakin räätälei ?
Kustaa: Kyl niit oli, Yläneel semmonen Okkermanni ja Tourulas oli Filanderi.
Haastattelija: Se teki sit pukuja ?
Kustaa: Juu.
Haasattelija: Oliks sit kans kotona ne aineet ?
Kustaa: Kotona kankaat tehtiin. Ko siihen aikaan elintaso oli semmost vähä heikompaa ku nykyään.
Haastattelija: Mut työvaatteet tehtiin sit jostain paksummast kankaasta ?
Kustaa: Juu, niit sanottiin rohtimisiks kankaiks, ne oli semmosii kotikutosii, ku tehtiin tyävaatteet. Ja ennen oli sit oikein vanhemmalla väel, semmonen sanottiin mekoksi, ko laitettiin vaatteiten pääl suojaks. Se oli talvel sit ain siin yllä. Mut ei mul oo semmost ikän ollu.
Haastattelija: Olettekste nähny semmosen ?
Kustaa: Joo se oli pitkä, alapuolel polven.
Haastattelija: Milläs se kiinnitettiin ?
Kustaa: Se tällättiin oikein pää kautta ja vyöl sit kiinni. Ja nauhal kaulan alt kiinni.
Haastattelija: Oliko siinä hihat ?
Kustaa: Oli, eikä tommoset vanhemmat miähet osanne ilman oikein mihinkään lähteekkä, jolsei semmonen yllä ollu.
Haastattelija: Minkälaisia päällysvaatteita sit käytettiin, ku sitä ei enää pidetty ?
Kustaa: Sit ne oli semmosii jakui, vähä vahvemmast kankaasta.

Haastattelija: Oliko muita kiertäviä ?
Kustaa: Ei niit, joku kelloseppä, joka korjaili kelloi, senkin nimi oli Lingreeni.
Haastattelija: Käytiiks sit myymässä tavaroita ?
Kustaa: Kyl semmost pikkutavaraa ja oli Vienan karjalaisii, reppuryssiks sanottiin, jokka kankaita möivät. Suuri nahkareppu seljäs ja se kankaita täynnä.
Haastattelija: Milläs ne kulki ?
Kustaa: Kävellen ja jollain oli hevonen kans.
Haastattelija: Käviks ne useammin ?
Kustaa: Kyl ja vähä samois paikois kävivät.
Haastattelija: Kuin ussein ne tuli ?
Kustaa: No, ei siin mittään ollu, millai he kerkisivät, useamman kerran vuodes.
Haastattelija: Ei niil sit muuta ollu ku kankaita, minkälaisia hintoja oli ?
Kustaa: Emmää muista, mut sillon oli rahaki semmost, ettei sitä ollu, hinnatki oli sit piänet.

Kulkukauppiaita, reppuryssiä, 1800-luvun lopulla. Kuva: Museovirasto.

Haastattelija: Muistatteko muita kulkijoita ?
Kustaa: Kyl niit oli, oli semmosii kaiteitten myyjii, kaituripari, ku oli isä ja poika.
Haastattelija: Niit oli sit erilaisia ?
Kustaa: Juu niit oli.
Haastattelija: Niiltäkö ne sit tavallisesti ostettiin ?
Kustaa: Kyl niilt ostettiin, muaaltaki semmosii teräskaiteita, ko näil oli vaan semmosii ruovoista tehtyjä.
Haastattelija: Ne kävi sit useammin tämä pari ?
Kustaa: Kyl ne vähä ussein kävevät. Ja kävi sit kaikkii, ko hevosii ei nylkeny muukko semmoset ko sitä ammatiks tekivät. Oli Laitilast semmonen Viiklundi, ko käve täsä ja sit semmonen ku sanottiin tanttumaijan Jussiksi. Se oli oikein Yläneelt kotosin. Se oli semmonen ku se kiersi yhtäpainoo täsä näis pitäjis. Ei sil ollu sit oikein olinpaikkaa ollenkaan.
Haastattelija: Käytiinkö semmosii oikein pyytämäs taloon ?
Kustaa: juu, ku ei niit sit kukkaan muu nylkeny ?
Haastattelija: Et ei ne sillai kiertäny et olis tullu kyselemään ?
Kustaa: Kyl he tollai kulkivat ja sikko ne oli liikkeel ni koitettiin sillon tällät hevonen pois. Välil tietty täyry laittaa muulloikin pois, tollai ku tuli kipiäks.
Haastattelija: Oliks näillä joku erityinen nimi ?
Kustaa: Ei niil erityistä nimmee ollu. Yläneel oli sit viäl Vastamäki, et kolmeki niit oli. Hevoset ei kaikki nylkeny, vaikka muuta teurastusta tekikin.
Haastattelija: Millais ihmiset suhtautu niihin nylkyreihin ?
Kustaa: Kyl se vähä semmost oli, kun niille syämistäkin annettiin niin se lusikka täyry polttaa sit. Ku puulusikat oli. Et kyl sitä vähä kammoksuttiin.
Haastattelija: Tuliko se sit kuitenkin syömään tupaan muun väen kans.
Kustaa: Kyl ne siinä söivät.
Haastattelija: Missäs se hevonen sit nyljettiin ?
Kustaa: Ulkona jossain vaan. Ei meilläkään ole teurastettu ku yks hevonen, et se tällättiin pois ja nyljettiin, mää oli silloin tommonen vähänen poika.
Haastattelija: Mihis se liha pistettiin ?
Kustaa: Se kuopattiin maahan, ei siit muuta otettu ku se nahka käyttöön si.
Haastattelija: Mihis sitä nahkaa sit käytettiin ?
Kustaa: Siit tehtiin hevosen valjaita, sitko se ensin valmistettiin.
Haastattelija: Valmistettiinko se kotona ?
Kustaa: Ei ku se vietiin nahkurille.
Haastattelu: Missäs semmone oli ?
Kustaa: Kyl niit oli Loimaalla ja lähempänäkin oli, Pöytyälläkin oli.
Haastattelija: Ja kaikki muutkin nahat kans samalla tavalla ?
Kustaa: Juu kaikki valmistettiin ja sit tuli taas suutari ko teki, ku nahat oli valmiina.
Haastattelija: Ei sit semmosii kiertävii nahkurei ollu ?
Kustaa: Ei, siinä tarvittiin niin suuri vehkei, ku niit nahkoi valmistettiin niin suurissa ammeissa.
Haastattelija: Tiedättekö kuin se nahkuri sen teki.
Kustaa: Emmää sen paremmin tiedä, muutko et liotettiin suuris ammeissa. Parkkii siin tarvittiin. Tääl parkkii sit kiskottiin pajust ja nahkurit osti niit.
Haastattelija: Mikä osa pajusta se parkki on ?
Kustaa: Se kuori siit päältä otettiin.
Haastattelija: Mikäs tarkotus sil parkil sit oli ?
Kustaa: Kyl kai se sit lähti se karva pois paremmin, ko se siin likos.
Haastattelija: Miksi näitä nimitettiin, nahan valmistajia ?
Kustaa: Karvariks niit sanottiin ja nahkuriks.

Haastattelija: Äsken oli puhetta niist kaitureista, oliko niillä mukana jottain muuta myytävää ?
Kustaa: Oli sil pojal sit neuloi ja napei, semmost pientä tavaraa.
Haastattelija: Milläs ne kulki ja mist ne oli kotoisin ?
Kustaa: Jalkasin ne kulki, emmää tiedä mist ne tuli.
Haastattelija: Onkos täälläpäin kalastettu koskaan ?
Kustaa: Ei tässä ollu oikein mist kalastaa.
Haastattelija: Oliko tämmösii kulkijoita sit muita ?
Kustaa: Kyl sitä semmosii ku pientä kauppa teki, kävi ain jokunen.
Haastattelija: Käytettiiks sillon viälä saviastioita, kivivatei ?
Kustaa: Käytettiin kuissit, kaikki vatit ja kaikki.
Haastattelija: Mistäs niit saatiin ?
Kustaa: Niit oli kyl semmosii kauppiaita, et möivät niitä.
Haastattelija: Ei niit sit valmistettu tääl missään ?
Kustaa: Ei tääl missään, jaa mut kyl Säkyläs vissiin valmistettiin.
Haastattelija: Oliks niillä kauppiailla sit muuta myytävää ?
Kustaa: Ei niil sit muuta ollu ku niit saviastioita.
Haastattelija: Mitäs muita astioita sitä oli tavallisesti ?
Kustaa: Kyl niit oli tommosii ku maitokannui, kaikkii niinko nykki.

Haastattelija: Käytettiiks jottai muunlaisia jalkineita, kun ne mitä suutari teki ?
Kustaa: Käytettiin koipikkaita kans.
Haastattelija: Mitä ne semmoset oli ?
Kustaa: Ne oli semmosii ku elukan jalast otettiin se nahka ja tällättiin sillai karvasena.
Haastattelija: Kukas niit teki ?
Kustaa: Ei niit ihan vissiin jokamies tehny, mut kyl niit moni paljo teki, ko ne oli yksinkertaset.
Haastattelija: Mihin aikaan niit sit pidettiin ?
Kustaa: Talvel, pakkasil.
Haastattelija: Millai se karva siihen tuli, mihinpäin ?
Kustaa: Karva tuli ulospäin.
Haastattelija: Millais niit tehtiin ?
Kustaa: Neulottiin oikein.
Haastattelija: Oliko sitä varten joku eri neula ?
Kustaa: Oli kyl, äimäks sanottiin.
Haastattelija: Minkälainen se oli ?
Kustaa: Iso neula, semmonen  hiukan väärä se kärki ja sil tehtiin tommosii toppatollukkaita kans. Ko tällättiin kankaasta anturat oikein monin kerroin ja sit neulottiin aika piukkaan ja päälline kankaasta kans.
Haastattelija: Semmosia käytettiin ihan yleisesti sillon ?
Kustaa: Juu, kyl niit käytettiin.
Haastattelija: Mitäs lankaa niihin koipikkaihiin käytettiin ?
Kustaa: Siihen tehtiin pellavast, sillai punomalla lanka. Ja sit täydy, ko ne oli valmiit ne semmosel tervan kuseks sanotulla liottaa, ettei se karva lähteny poies.  
Haastattelija. Tuliks niihin mittään muuta sin sisäpuolelle ?
Kustaa: Niihin laitettiin olkia sisälle, ko ne oli niinpal suuret et sin mahtus vähä enempi tavaraa.
Haastattelija: Oliks niis pitkät varret ?
Kustaa: Ei niis vartta ollu, mut siihen tällättiin kankaast semmoset suut ja ne nuoralla kiinni. Ei ne sen sukkelammat ollu.
Haastattelija: Oliks niis pohjat jostain erikseen ?
Kustaa: Ei ko ne oli siit nahast ja sitte kierretty tähän päälle sillai et tuli semmoset sarvet, niist elukan kyntösistä, tähä etupuolelle.
Haastattelija: Oletteko te tehny semmosii ?
Kustaa: En oo, enkä pitänykkä.
Haastattelija: Te olette nähny kumminkin, olettekste nähny niit tehtävän
Kustaa: Kyl mää tehtävänkin näin. Ne oli semmoset ettei niit kuivatakka tarvinnu, ne jätettiin yöks ulos ettei ne kuivannu.
Haastattelija: Ne oli sit ihan yleiset talvijalkineet sillon ?
Kustaa: Niit ja toppatollukkaita.
Haastattelija: Olettekste pitäny semmosii ?
Kustaa: Kyl mää semmosii, toppatollukkaita.

Tallukkaat tai tollukkaat.

Haastattelija: Oliks kesällä sit jottai erikoisii jalkineita ?
Kustaa: Oli tarokkaita. Semmosii ko koivun tuohesta tehtiin, vedettiin semmost soukkaa siiruu , kierrettiin ympäri puun ja siit sit tehtiin. Mut ei täsä kyläs kukkaan tehny. Eiks Heiniilläkin ollu joku ku teki. Mut kyl niit täälläki pidettiin kans, mut hyvin vähä.
Haastattelija: Millai ne oli tehty ?
Kustaa: Ne oli sillai tehty ko koppakin, sillain ristiin ja ei niis ollu varsii, ne oli niinko kenkii. Niit kävi myymäs joku sit tääl. Mut ei semmoset kauaa kestäny, kyl maar ne kuival aikaa vähä kesti.
Haastattelija: Onks tääl pidetty jonkunlaisis puukenkiä ?
Kustaa: Kyl niitäki kans vähä oli, mut ne oli semmosii vähä hankalii.
Haastattelija: Oliks niis niinko pohjat vai koko kenkä puusta ?
Kustaa: Eiko pohjat vaan.
Haastattelija: Mistäs se päälline sit oli ?
Kustaa: Se oli nahast.
Haastattelija: Mikkäs sit oli tavallisempii kesäjalkineita niinko työssä ?
Kustaa: Suutarit teki miehillekki semmosii suvisaappaita ko oli lyhkäset varret. Ei sillon kenkii oikein ollu.

Haastattelua vapaasti tulkinnut Tuija Olenius

Usko Uotilan muisteluja elämästä joen varrella

Lyhennelmä laajemmasta artikkelista, joka löytyy historiatoimikunnan kokoelmakansiosta mm. Yläneen kirjastosta.

Varsinais-Suomi on jokien maakunta. Matalien savikkopeltojen halki virtailee hitaasti matalarantaisia pikku jokia. Kylät ovat pitkänä nauhana niiden varsilla. Sellainen on minun jokenikin, Yläneenjoki. Minun se on oikeasti vain siltä osin, kun Sillanpään luona Töyryn oja siihen laskee ja toisaalta joki jyrkässä uomassa alittaa Sydänojan sillan jatkaakseen kohti Rantakylää “Katinhäntää” niin kuin me kyläläiset sanoimme. Siihen väliin mahtuu vanhan äijän muistoissa monenmoista tapahtumaa Keihäskoskella, Pramilassa ja Tourulassa.

Pramilan talo joen rannalla.

Vesi lähtee aina sinnepäin, mistä se matalimman uoman löytää. Jos sitä joku patoaa, se laajenee suoksi, lammeksi tai peräti järveksi, kunnes joskus purkautuu omia aikojaan uudelle uomalle. Silloin maisema voi muuttua paljonkin. Oletan Keihäskosken ja Tourulan peltoaukeittenkin aikanaan olleen tulvajärven pohjaa. Ehkä yli valuva vesi oikaisi metsien läpi suoraan Sydänojalle, muttei jaksanut kunnon väylää itselleen murtaa. Tourulassa puolestaan tulvavesi hätyytteli jo Nummiojaa ja Pyhäjärveä. Vaan eipä jaksanut sinne painua ja koskesta löytyi metsien läpi uusi reitti, kenties ihmistenkin vähän auttamana

Minun lapsuudessani joki oli rauhoittunut elämään vakiintunutta vuosirytmiä, ihan niin kuin kylätkin sen varrella. Kunnon talvien lumikerrokset ja soista pikkuhiljaa tihkuva vesi synnyttivät reippaat kevättulvat ja toisaalta pitivät kesäisen vedenkorkeudenkin melko ylhäällä. Poikkeuksellisiakaan kevättulvia ei ihmetelty, sen paremmin kuin loppukesän kuivia kausia. Muutamana sodan jälkeisenä vuonna joessa uitettiin peräkkäin kolmenkin yhtiön tukkeja, mikä nyt tuntuu täysin mahdottomalta. Olin kuitenkin itse pikkupoikana vierittämässä tukkeja teloilta alas virtaan. Se oli haluttua tienestiä, varsinkin, jos sai jyrkän rinteen, mistä puut helposti vyöryivät veteen. Toisaalta tahdin saneli Pajakuljuun lankuista rakennettu kosken kivikon ylittävä tukkiruuhi. Uittopäivät toivat paikkakunnalle pienoiskoossa Suomi Filmien näyttämää tukkilais- romantiikkaa. Työvoimapulan takia naisiakin oli uittotöissä, ja taloista ostettiin ruokaa ja kahvia.

Keihäskoskella Sillanpään luona Yläneenjokeen yhtyy sivu-uoma, joka tulee aina Juvankoskelta asti. Näin Oripään kuntakin on saatu mukaan joen ja Pyhäjärven suojelijoihin. Kooltaan tämä sivujoki on lähes samansuuruinen kuin Latvaalta tuleva. Sanon sitä Töyrynojaksi, koska sen varrella on minulle tuttu Töyryn torppa.

Sillanpään luota Yläneenjoki alkaa halkoa Keihäskosken peltomaisemaa. Sotien jälkeen tähän on tullut paljon uusia rakennuksia; kaikki Oksasen rakennukset, Rintalan kauppa, verstas ja lampolat, Kauko Pihlavan ja Kaino Väinölän omakotitalot. Tällä kohtaa joessa on myös ollut hevoskulju, kuten Keihäskoskellakin. Hevoset tekivät raskaita päiviä, ja kesäisin oli tapana viedä ne illalla jokeen virkistymään. Samalla sopi harjata hiet pois ja ajomieskin voi pulahtaa uimaan. Oksasen kohdalla joessa oli myös levennys ja puita kasvoi sen kohdalla.

Yläneenjoen ja paikkakunnankin nimen moni yhdistää vain ylhäällä olevaan maastoon. Mutta 2000 luvulla soitti meille eräs itäsuomalainen eläkkeellä oleva metsänhoitaja, joka tutki nimistöjä eri puolilta Suomea. Hän kyseli minulta ja vaimoltani Yläneenjoen lähteistä ja talven jääoloista selittäen, että nimi johtuukin ylisvedestä, joka talvisin nousee jään päälle lähteitten virtaaman takia. Rupesimme miettimään lähteitä ja löytyihän niitä. Rapakon lähde Sydänojalla, joka oli monen käyttämä kuivana aikana. Useat lähteistä ovat miltei vesirajassa, kuten Pramilassa ja Tourulassa, eikä niitä tulva-aikana voi käyttää. Toisaalta sitä ylisvettä ei kuitenkaan kovin paljon voinut tulla, koska jokijää talvella oli ajoreitti. Vaikka kyllähän ainakin viime vuosikymmeninä myös melkoiset talvitulvat ovat olleet jokavuotisia.

Tulvat

Tulvista puhuttaessa kukaan 60-luvulla elänyt ei unohda vuoden 1966 suurtulvaa, joka Vapunpäivänä yllätti koko maakunnan. Moni uskoo että sellainen voi syntyä vain kerran vuosisadassa. Vesi peitti pellot ja pihat. Sillat ja padot hajosivat, tiet syöpyivät poikki ja virrassa ajelehti kaikenlaista puutavaraa. Yritin ajella autolla tulvaa ihmettelemässä. Keihäskoskella otin pari kuvaakin. Heikkilän Kosti seisoi Kylän sillalla vesi saappaanvarren korkeudella. Rekolan Ossi tuli autolla kotiin, kantoi Kaijan ojasillan yli ja ajoi traktorin painoksi, ettei vesi veisi siltaa. Kuva tietenkin otettiin, samoin kuin Pramilan sillasta, joka rantapuihin köytettynä oli kuin pieni lautta veden keskellä. Paljon riitti kaivuritöitä, kun vesi laski ja ennen kuin linja-autotkin taas uskalsivat ajaa vanhoja reittejään.

Kalastusta

Joesta on aina kalastettu. Eräänä keväänä tulva toi mukanaan pajumerran. Se oli suuri ja painava, limaantunut ja kasvien peittämä. Toivotin sille hyvää matkaa alavirralle. Vuosia myöhemmin Luontokapinetissa oli näyttely muinaisajan kalanpyydyksistä. Siellähän se oli uusvanhaksi tehtynä, aivan samanlainen merta. Minua nauratti ja mietin kuka olisi 1900 luvulla kalastellut kivikauden pyydyksillä. Keihäskoskella ei järin paljon kalamiehiä ollut, mutta Makkarkoskella ainakin Männistön Oiva, äitinsä mukaan Anetin Oivaksi kutsuttu, oli kova kalamies. Hänellä oli jopa uudenlaisia iskeviä haukikoukkuja. Oivan kalamiestaidot periytyivät myös myöhemmin Kirkolla asuneelle Erkki- pojalle.

Minun kalanpyydyksiäni olivat rautalankakatiskat, kalastajanlangasta punotut isot rysät ja tietysti onget. Ne vaan eivät tahtoneet monivuotisia olla, katiskat ruostuivat, rysät repeytyivät ja itse tehdyt onget katosivat. Mukava oli, kun kevätliukkailla ehti pyydykselle ja seipään värinästä jo arveli nyt saalista saatavan. Parhaimmillaan katiska oli niin täynnä särkiä, ettei tahtonut jaksaa rannalle kiskoa. Sellainen saalis taidettiin keitellä kanojen ruuaksi. Mutta isoimmat ahvenet ja silloin tällöin saadut hauet kelpasivat ruokapöytään. Kolmikiloinen ennätyshauki päätyi Honkilahden Pietilän koulun keittäjän kalasoppaan, vaikkei pyytäjä sopasta suurempia kiitoksia saanut. Ensi kerran katiskaan osunut made sai pyytäjän ihmettelemään, josko semmoisiakin kaloja oli olemassa. Kun kesä eteni, saattoi katiskasta löytyä vain pari sammakkoa somasti päällekkäin. Oli aika korjata sen kutukauden pyydykset talteen. 

Anniina pappan kanssa kalassa. Oik. Kristian kalasaaliin ja kissan kanssa.

Onkiminen sopivissa paikoissa oli hyvinkin sallittua, ja suostuipa äiti joskus ottamaan vastaan ja perkaamaan, jos saalis oli isoja ahvenia. Helpommin nousevat särjet sen sijaan menivät kissalle tai keitettiin sellaisenaan kanojen ruuaksi. Kaikista ei ollut onkijoiksi. Hätähousut siellä hermostuivat alle aikayksikön, vaikka mukavaa katseltavaakin olisi riittänyt. Pääskyset viilettivät lähellä vedenpintaa hyönteisiä metsästellen. Joskus iso hauki molskahti rantavedessä. Sorsapoikue lähti kalamiestä karkuun ja viiksekäs vesirotta nosti uteliaana kuonoaan vedestä. Piisami oli kerännyt avaamistaan simpukankuorista keon rantakalliolle. Sudenkorennot päristelivät ja vesihämähäkit oikoivat laihoja pitkiä koipiaan leveitten ulpukanlehtien välissä. Kesäinen joki sykki väkevää positiivista elämää. Ilkimyksiäkin oli. Villiminkki karkotti äkkiä saaliseläimensä, inhottavat mustat iilimadot uiskentelivat rantavedessä ja kävivät kiinni uimarin sääreen, josta ne piti ihan kiskaista irti. Iilimadot kokivat kolkon kohtalon, kun ne pantiin kalliolle ja hakattiin kivenmurikalla tuusan nuuskaksi.

Ravustus oli jo onkimista paljon vaativampi laji. Mutta kun katiskoista aina joskus löytyi komea saksiniekka, se antoi intoa lähteä niitä erikseen pyytämään, ei siksi, että niitä syöty olisi, mutta pojat tiesivät, että kaupunkiin vietyinä niistä saisi hyvätkin rahat. Jokiravun alamitta oli 10 senttiä, mutta aina joskus saaliiksi jäi paljon suurempia, ruskeita tai siniharmaita rumiluksia. Ekakerralla niitä piti oikein tutkiskella, koetella heinänkorrella saksien nipistyksiä ja käännellä selälleen katsoakseen oliko pyrstön alla poikasia. Rapupaikat edellyttivät kivikkoja tai uppotukkeja rapujen suojapaikoiksi. Ravustuksesta saisi oman pitkän tarinansa. Kerrottakoon tässä vain, ettei se ihan pieniltä pojilta yksin sujunut. Rapuhan söi vasta yön pimeydessä. Ja jo syöttien valmistelu, vanhan kanan tappo ja paloittaminen ei ollut mitään siistiä sisätyötä. Mutta kun yön pimeydessä sitten koettiin taskulampun valossa haaveja ja merkkikohot lupaavasti tärisivät ennen haavin nostoa kaksihaaraisella kepillä, jännitys oikein kihelmöi. Montako saksiniekkaa sieltä nousisi? Rapuvesiä oli etenkin Tourulan padolta Susiniemen läpi Sydänojan mutkaiselle joen uomalle. Kaikkea sattui näissä puuhissa. Kerran putosi äidin kutoma uusi villapusero pimeässä yössä metsään koskaan löytymättä. Kerran kaatoivat pyydetyt puolisataa rapua koppansa Pramilan pihassa ja ryhtyivät tuoreessa ruohikossa kuivan maan eläjiksi. Aamulla alkoi uusi pyynti ilman haaveja.

Uimapaikkoja joella

Mitään uimarantaa ei joella ollut, mutta pikkupojat tiesivät paikkoja, joissa oli sopivan syvyinen kesävesi, hiekkapohja ja rauhallinen ranta. Sitä paitsi uimaan pääsikin vain, jos sovitut työt, kuten juurikkaan harvennus tai vastaava oli tinkityönä saatu valmiiksi. Tyttöjä ei uimassa juuri käynyt, eikä suurin surminkaan yhdessä poikien kanssa. Koulun alapuolella oli yksi sopiva uimapaikka. Siellä Paukkion Pentti jäi kerran jostain syystä veden alle ja oli tukehtua. Vaistonvaraisesti painelimme häntä keuhkoista ja selästä, kunnes pärskinä taas muuttui tasaiseksi hengitykseksi ja poika hyökkäsi pelastajiensa kimppuun luullen heidän häntä tahallaan mukiloineen. Laajat alueet rannoista olivat laitumina, joten uimarien oli otettava huomioon myös sonnien mielipide asiasta. Sitäkään ei hyvällä katsottu, jos uimarit sotkivat niitettäväksi aiottua rehevää heinikkoa.

Seikkailua ja haavereita

Niin leppoisalta kuin kotijoki useimmin tuntui, sillä oli myös hurjempi puolensa ja se saattoi joissakin asioissa olla melkoinen kiusantekijä. Kammottavimpana tapahtuma kolmen Tourulan pikkupojan hukkuminen Pajakuljun heikoille jäille joskus 1900- luvun alussa. Äitini oli pikkutyttönä nähnyt nuoret vainajat rivissä rannalla, eikä varmaan kokemustaan koskaan unohtanut. Tietyn varovaisuuden minunkin touhuiluihini tämä aiheutti. Monta kertaa silti veteen kierin ja kaatuilin liukkailta rannoilta, putosin ohuen jään läpi tai tieten tahtoen vain hankin äidille pyykkiä ja itselleni yskää ja nuhaa. Aika isona poikana ajoin traktorilla suoraan jokeen. Jalka luiskahti liukkaalta polkimelta ja niin sitä mentiin suoraan alas törmältä. Fergun perässä olleet kyntöaurat hidastivat onneksi menoa, mutta yhtäkkiä istuin traktorissani keskellä jokea, onneksi silloin oli vähävetistä. Sammutin moottorin ja keinottelin itseni rannalle. Kuin sattumalta oli Pinomäen Ville kaivureineen tulossa seuraava päivänä meille hommiin. Hän veti heti aamulla ajokkini kuivalle maalle. Häpeäkin jäi vähäiseksi, kun vastarannalla kasvava pitkä ruis esti näkymät maantielle. Antti poikani sai monivuotisen aiheen vitsailla ajotaidoistani, kunnes kerran ajoi itse mönkijällä samoilta paikoilta jokeen ykspäisen sonnin perässä kaahatessaan.

Ihme ettei kukaan tuon ajan vesseleistä sentään hukkunut, niin paljon rannoilla ja jäillä oltiin. Hurjimmalta näytti Tourulan poikien ajelu jäälautoilla kevättulvissa. Reppu selässä ja vankka seiväs kourassa pojat kokeilivat vapaamatkustajan kyytiä Paimenenmäeltä Pajakuljuun. Jos onni suosi, löytyi iso vahva jäälautta, joka oli helposti lykättävissä liikkeelle. Virta pitikin lopusta huolta. Saattoi tosin olla, että lautta törmäsi jääpatoon tai ajelehti vallan väärälle puolen jokea, josta seurasi entistä pidempi jalkamatka. Jos vaatteet säilyivät kastumatta, melko varmaa ainakin oli, että vuotavat, punaisilla paikoilla paikatut kumiteräsaappaat kastelivat vesillä liikkujien jalat. Viitasen Kauno on ainakin kertonut näitä muistoja. Muistaapa hän pelastaneensa Virtasen Jaakon virran keskeltä

Melontaa joella

Melontajokena Yläneenjoki on tietyiltä osiltaan mitä parhain. Alkupäästään toki vain korkeamman veden aikana. Vaan mitäpä me sodanjälkeisen ajan pikkupojat melonnasta ymmärsimme. Pahanpäiväinen lautta oli jokaisessa jokivarren talossa. Mutta se vain toimitti laiturin virtaa tai palveli korkeintaan joen ylitystä. Se oli myös varsin painava melottava, kun se puolet vuodesta makasi vedessä. Usein sekin vesiurheiluväline kaikenlisäksi karkasi alajuoksulle. Styroksi-levyjen tulo markkinoille merkitsi aivan uusia materiaaleja rantarakentamiseen, mutta silloin minä olin niihin puuhiin jo yli-ikäinen. Majasen veljeksillä oli hirsilautta, jossa oli oikein istuinlankku ja jonkinnäköiset airot, mutta kovin montaa “solmua” senkään nopeus ei ollut. Ja mieluummin veljeksetkin keskittyivät kuivanmaan kulkuvälineisiin, kuten sivuvaunulliseen Zyntap moottoripyörään, jonka isä-Antti oli pojille armeijan huutokaupasta ostanut.

Lapsuusmuistojen joukkoon sopii kaiketi yhden melontaretken muistelu, vaikka silloin olinkin jo kuuskymppinen. Mutta niinhän sitä sanotaan, että tullaan lapsiksi uudestaan. Vaimo oli hankkinut opaspuuhiaan varten kanootteja ja päätimme kokeilla myös kotijoen reittiä lapsuusmaisemissani. Oli ihan eväitäkin suljetussa muovipussissa, mukavat varusteet kaunis kesäinen pyhäpäivä. Tulva alkoi jo olla ohi, mutta mukavasti virta vielä auttoi melojia, joista painavampi, jääköön nyt sanomatta kumpi, istui takamaisena ja keveämpi oli keulassa. Matka sujui hienosti. Pajakuljussa aukeni melkein kuin järvimaisema, ja kohta oltiin padolla. Moikattiin terveiset katsomaan tulleelle Oleniuksen Armakselle, kannettiin vähän matkaa kanoottia ja painuttiin metsäiselle osuudelle kohti Susiniemeä. Väylä alkoi käydä kapeammaksi. Puitten oksat pakottivat kyyryyn. Kanootti teki virran mukana äkkiliikkeitä. Ohitettiin Susiniemen Sosialistin, niin kuin olin hänet nimennyt, Virpa Puiston mökit. Joku sieltä nosti kättään. Yhtäkkiä virta jakaantuu kahdeksi. Pyörre vetää kanootin väärään uomaan. Se on kaatua ja keula nousee pystyyn. Vesi valahtaa kanootin perään ryöpsähtäen. Ja siellä istun minä kaikki vaatteet märkinä. Kaveri kiipeää kuivana keulasta puunrunkoa pitkin ylös rannalle. Minäkin kiipeän, mutta kuin uitettu rotta.

Mitä nyt? Opas selostaa, mitä Lapissa oli vastaavassa tilanteessa tapana tehdä. Riisun ilkosilleni ja kierrän vaatteet yksi kerrallaan kuiviksi. Onneksi aurinko paistaa ja yläneläinen erämaa on tyynen hiljainen. Nyt on sopiva hetki kaivaa muovipussista eväät esille. Siellä suojassa on myös kännykkä. Soitto pojalle. Tuletko puolen tunnin päästä avolavan kanssa Sydänojan sillalle vastaan. Loppumatkalla naurattaa. Vieläkin on puitten alittamista ja kivien kiertämistä, mutta enää ei tarvitse pelätä vaatteitten kastumista. Tuli todistettua, että Yläneenjoki on mainio melontajoki.

Rantaniityillä laidunnettiin ja niitettiin heinää

Tourulassa joen takaisilla pelloilla, joita Salon Veikko nyt viljelee, oli kartanon aikana ollut erikoista toimintaa. Ahlström yhtiö teki jotain sotatarpeita, joihin tarvittiin villaa. Silloin Tourulan kartanon rantapelloille otettiin muutamaksi vuodeksi lampaita. Lauma kasvoi pian monisatapäiseksi. Olisiko yhtiön historiassa kerrottu mihin villaa tarvittiin. Elettiin elintarvikepulaa ja ilmeisesti joku salametsästäjä oli ihastunut lammaspaistiin, ehkä useampikin meni oravametsään, mutta saikin isomman saaliin. Kun omistaja kiinnitti asiaan huomiota, levisi huhu, että kotkan oli nähty lentelevän laitumen yllä.

Tourulan kartanon karjalle riitti laitumia ja heinämaita yllin kyllin pelloistakin, joten kartanon jokirannat, ja niitä oli paljon, myytiin huutokaupalla etenkin muonamiesten tarpeeseen. Kepeillä erotetut kaistat niitettiin, pantiin seipäille ja kannettiin visusti viljapeltoa sotkematta tien varteen. Mutta jos lehmä hyvin lypsi, riitti pikkuinen kannu meijeriinkin kuskin rattaille ja jos tyydyttiin piimään ja pluttanaan janojuomina, saatiin joku markka tulojakin.

Meidän talossa jokirantoja riitti, vaikka osa oli laituminakin. Tuo rantojen niitto ei ollut kaikkein helpointa hommaa. Se aloitettiin ylempää, mentiin alas kohti vesirajaa ja kiivettiin taas ylös uudelle laistolle. Ruohon laatu vaihteli kovasti. Voi olla rehevää villi apilaa tai sitten pelkkiä ohdakkeita tai horsmaa. Niittotyö tehtiin aina ennen varsinaista peltoheinän korjuuta. Joen vesi oli saattanut tuoda rannoille monenlaista roinaa, laudanpalasia ja piikkilangan pätkiä. Niistä ei viikatteen terä pitänyt ja taas oli edessä hionta, ellei peräti tahkon veivaaminen. Joskus huomasi viime hetkellä sorsan pesän. Se jäi tietysti rauhaan, mutta rauha oli kaukana erään kerran kun viikatteeni vetäisi rehevässä ruohikossa olleen ampiaispesän kahtia. Pelästyneenä putosin istualleni ja keltaraitaisten pikku siivekkäiden kodinturvajoukot lähtivät vastaiskuun. Parin päivän kimmoilulla siellä täällä kehoa siitä selvittiin. Koko työläs rantojen puhdistaminen jäi, kun apujoukoiksi myöhemmin 2000-luvulla tuli vuohien katras. Näille pajukon kuoret ja lehdet sekä kaikenlaiset rikkaruohot olivat parasta herkkua. Myös leveälehtistä jokiruokoa niittelin joskus vuohien iloksi. Myöhemmin Ylämaankarjan sarvipäät perivät vuohilta tämän rantojen siivoamisurakan.

Pajakulju

Myllypato Tourulan koskessa laajentaa joen pieneksi lammeksi, Pajakuljuksi, joka monella tapaa oli kylän ja kartanomiljöön keskeinen osa. Siihen kuului monia rakennuksia, tiehaarat ja sillat. Suurin rakennus oli jyhkeä navetta, joka kuitenkin paloi heti sodan jälkeen

Jos joku ihmettelee Pajakuljussa olevaa pikku saarta lystkoppeineen, pitää kertoa senkin synty. Kartanon alkuvuosina yhtiö oli aikonut rakentaa rannalle mahtavan päärakennuksen muitten kartanoitten malliin. Puuha oli aloitettu kaivamalla iso pohjakerros, josta saatu maa kasattiin lampeen pikku saareksi. Ei tullut uutta kartanoa, mutta tulipahan pikkuinen lystkoppi saarelleen. Kun rakennustyö keskeytyi, katettiin pohjakerros isoksi kellariksi, johon muonamiehet ja torpparit saivat omat perunalaarinsa.

(Keihäskosken Rekolakin on aikanaan rakennettu jokivarteen paikalle, jossa joessa on ollut leveämpi kulju. Rekolasta kuljettiin tällä kohtaa portaalta yli, kun tarvitsi mennä joen takaisille pelloille töihin. Näin on myös saatu pihapiiriin näyttävyyttä ja viihtyisyyttä. Nyt kulju on umpeenkasvanut ja tulva-aikaa lukuun ottamatta kaikkea muuta kuin viehättävä vesinäkymä.)

Navetan palaminen on jäänyt mieleeni, olinhan isän kanssa sammutustyötä katsomassa. Karjapiiat olivat tavan mukaan aamuvarhaisella tehneet karjakeittiön padan alle valkean ja lähteneet hevosella lypsylle. Tuuli teki tepposet ja kipinät lensivät kuivalle pärekatolle. Muuta ei tarvittu. Sammutusväkeä oli kyllä paljon paikalla ja Keihäskoskelta lennätettiin hevoskyydillä iso, käsin pumpattava paloruisku. Sama ruisku on nyt museoesineenä Yläneen VPK:n edessä. Palaneen rakennuksen kivijaloille on rakennettu nykyisin Salon tilan kuivuri. Navetan lisäksi lähistöllä oli myös pari asuntoa karjanhoitajille, kartanon pitkä, mutta vaatimaton päärakennus, mustakeltaiset Fryygelin rakennukset, talli, väentupa ja puuvaja sekä jyhkeä kivinen viljamakasiini, joka myös paloi joitakin vuosia myöhemmin. Sinne oli laitettu sisälle uuden ajan siilokuivuri, joka ei ollut niitä paloturvallisimpia. Tämän palon syttymistä katselin elokuiselta pellolta, muistaakseni lannanlevityspuuhissa. Musta savupatsas kuivurin katolla suureni suurenemistaan ja lopulta liekit löivät sieltä ulos. Aitan raunioille jäi mahtava määrä tiiliä. Olihan se aikanaan rakennettu kartanon oman tiilipruukin tuotteista. Läheistä Kontulaisen kanalaa suojeltiin perinteisellä vesiämpäri ketjulla, siinä onnistuenkin.

Mylly

Tourulankoskessa on satoja vuosia ollut myös vesimylly, jolla alueen ihmisten jyvät on jauhettu. Vanhoina aikoina muina vaihtoehtoina olivat tuulimyllyt tahi taloissa olevat pienet käsikivet. Kaikkien periaatteena kuitenkin on, että vilja joutuu kahden pyöreän kiven väliin musertuen siinä vähitellen jauhoksi. Ylempi kivistä pyörii, millä voimalla sitten pyöriikin, ja sen reiästä kivien väliin valuvat jyvät murskaantuvat. Sarka museossa saa omin voimin kokeilla käsikiviä. Tapana oli ensimmäisten ruislaihojen kypsyttyä, jauhaa uutisjyvät ja keittää niistä pitkään kypsyttäen uutispuuro. Hetki on ollut nälkäisen talven jäljeltä pientä juhlaa. Tuulimyllyt puolestaan edellyttivät korkeaa rakennusta tuuliselle paikalle. Niiden toiminta vaati navakkaa tuulta. Mutta toisaalta viljaa ei tarvinnutkaan päivittäin jauhaa, vaan jauhot säilyivät kuukausikaupalla. Vesimyllyjen toiminta-aika rajoittui taas tulvavesiin, ellei sitten kyseessä ollut runsasvetinen voimakas koski.

Kosket olivat menneinä vuosisatoina arvokkaita energian lähteitä, vaikkeivät sähköä tuottaneetkaan. Mitä isompi koski, sitä suurempi teollisuuspaikkakunta yleensä sen ympärille on kehittynyt. Löysin vanhoja asiapapereita jostain Tourulan kosken järjestelyistä 1800 luvulla. Niissä isoisäni oli saanut oikeuden jauhattaa ilmaiseksi kosken myllyssä tietyn hehtomäärän viljaa vuodessa ilmaiseksi. Tämä oikeus oli korvausta siitä, että pato nosti vettä Pramilan rannoille ja ehkä alaville pelloillekin. Nauratti kun isoisä oli allekirjoittanut paperin nimellä Samuel Pramila, vaikka hänen sukunimensä oli Uotila.

Myllymuistoja Tourulasta minulla on vaikka millä mitalla. Meillä oli sen ajan mittakaavassa paljon karjaa ja jauhoja tarvittiin säännöllisesti. Myllyssä kävi isäntiä melko kaukaakin. Oripään suunnasta tulijat ajoivat Pramilan ohi. Anna-täti, joka meillä hoiti vuosikymmenet karjaa, tunsi myllymiesten hevoset, niin kuin nyt tunnetaan ohiajajat autoistaan. Myllymiesten tuttu loru oli. Aikaisin myllyyn ja myöhään kirkkoon niin pääse kummastakin pian pois. Usein tehtiinkin myllykuorma jo illalla valmiiksi. Kun maksu, myllytulliksi sanottu, meni säkkikohtaisesti, minunkin kuormassani säkit olivat yhtä pitkiä kuin kantaja ja huomattavasti paksumpia. Asia oli näet niin, että Annalle oli sanottu, montako säkkiä saa käyttää, ja hän tietysti piti lehmiensä puolta. Renki Martti sitten myös teki myllyreissuja ja hänelle annettiin rahaa mukaan. Hiukan ihmeteltiin, kun se aina oli kulunut kokonaan, ollut tasaraha. Sekin asia selvisi, sillä Tourulassa oli myös kauppa, jonka ohi ajettiin. Myllyssä oli oma hieno tunnelmansa. Pihassa rivi hevosia rekineen. Joku kantoi jyväsäkkejä alaparvelle, joku jauhosäkkejä alamyllystä kuormaansa. Talvella istuttiin pienessä myllykamarissa odotusaikaa viettämässä ja turinoimassa. Välillä mylläri käski joukon nuorimmaista hakemaan oksakasasta lisää puita kamiinan kitaan. Ja taas levisi leppoisa lämpö jäseniin.

Mylly sai voimansa veden pyörittämistä rattaista ja siirtyi sitten akselien ja koivupuisten hampaitten kautta varsinaisia myllynkiviä pyörittämään. Selvää oli, että korkean veden aikana voimaa oli paljon enemmän ja kiviä voitiin panna lähemmäs toisiaan ja näin jauho tuli hienompaa. Liika puhti päästettiin pois ohijuoksutuksella. Itse myllynkivet olivat ilmeisesti silmäpuolien säkyläläisten hakkaamia, eikä niitä kovin usein uusittu, mutta teroittaminen piti silloin tällöin tehdä. Vasaralla ja taltalla hakattiin tietyn muotoiset urat syvemmiksi. Monen pikkumyllyn surmana oli rajut kevättulvat ja niissä ryskyvät jäät. Uomia kaivamalla tätä vaaraa osattiin varoa. Kosken voima saatiin siirrettyä myös sirkkelisahaan ja pärehöylään, joita käytettiin omassa tilassaan alamyllyssä. Aika varhain Oleniuksen miehet alkoivat tehdä myös pajatöitä myllyn tontilla pienessä pajassa, joka taidettiin muutama kerta rakentaa uudelleenkin. Näin jokivarren koskeen syntyi todellinen pieni teollisuuspaikka. Muita myllyjä tai pajoja Tourulassa ei enää ollutkaan. Äidinisäni paja oli ollut kuivalla maalla Kuljunkulman tien varressa. Sieltä on enää muistona vanha suuri alasin.

Sydänoja ja uusi silta

Pramilassa oli jokirantoja toisessakin paikassa, Sydänojalla, jonne pääsi polkuja pitkin metsien halki Pramilan talosta, tahi sitten isolta tieltä Sydänojalta. Ison tien silta oli vähitellen rapistunut kurjaan kuntoon. Se sijaitsi matalalla lähes rotkossa. Kansilankut olivat hapertuneet ja pahimpiin reikiin automiehet olivat panneet pieniä kuusia varotusmerkeiksi.

Sydänojan vanha silta. Kuva Anja Mahosenaho.

Uusi silta ja tien oikaisu tehtiin vuonna 1960. Tie kulki nyt talon toiselta puolelta ja ahteet saatiin pois nostamalla siltaa ylemmäs. Joki virtaa tällä alueella syvällä montussa ja kiemurtelee aika ihmeellisesti. Veden virtaamaa ovat aikanaan hidastaneet maanvyörymät sekä virtaan kaatuneet puut. Lietettä on kertynyt alueelle paksuksi kerrokseksi, ja ravinteikas multa on kasvattanut rehevän aluskasvillisuuden. Vesi on kuljettanut paikalle harvinaisiakin kasveja. Sinivuokkoja ja maariankämmeköitä löytyy vaikka millä mitalla. Yhden ns. meanderin eli lähes lenkin katkaisivat sillan rakentajat. Toisen kaivoi poikki Koivusaari Pöytyältä peltoa alueelle raivatessaan. Hän teki myös lammen, jolle naapurin isäntä antoi nimeksi UKU lampi.

Ajatuksia vesiensuojelusta

Joen vesi oli aikanaan melko puhdasta, ilman että kukaan olisi siitä mitään vaivaa nähnyt. Päinvastoin ei pidetty ollenkaan tuomittavana, että joen vietäväksi heitettiin yhtä ja toista roinaa. Tulvahan ne sitten kuljettivat seuraavien jokivarren kylien harmiksi. Kaupungissa oli toki nähty vessoja, mutta kukapa järkevä kyläläinen nyt olisi arvokkaan huuskanalusen jättänyt virran vietäväksi.

Monet pitkät pelto-ojat tuovat vettä metsäalueilta jokeen. Kun ne perattiin koneellisesti ja samaan aikaan pitkät sarkaojat korvattiin salaojilla, tuli jokeen tietysti vesiä enemmän ja nopeammin. Mutta kun valtaojat sitten ruohottuivat, vesi taas kirkastui. Se meitä isäntiä kovasti ihmetytti, että salaojien laskuaukoista valuva kirkastakin kirkkaampi vesi sisälsi järveä saastuttavaa typpeä ja fosforia. Nyt järveä on suojeltu kymmeniä vuosia, ja pylväät konsulenttien kalvoilla ovat likipitäen yhtä pitkiä kuin ennenkin.

Mukana muutoksessa oli aikanaan Turun seutu pohjavettä hamuamassa ja innokkaat isännät kaikkea kuivattamassa, aivan kuin jokainen suo, lampi ja lätäkkö olisi vihollinen, joka äkkiä on saatava kuivaksi ja tasaiseksi. Ja sielläkin, missä vesi vielä virtailee, sitä saastuttavat jättiläiskanalat ja sikalat, joiden virtaamia ei saada kuriin. Moni syyttää ilmastonmuutosta. Yleensä nuo syyttäjät ovat itse olleet innokkaasti asialla. Maapallo ja sen luonto elää omaa elämäänsä muutoksen keskelläkin. Pitkässä juoksussa se piut paut välittää ihmisen poukkoilusta.

Mikä on minun jokeni tulevaisuus? Millaisilla rannoilla lastenlapset leikkivät?

Katselen Pramilan ikkunasta joelle, jolla sorsaparvi ui, kurkipari ja joukko peuroja rannalla, variksia, rusakoita, kettu poikasineen. Kaikille riittää joesta vettä helteeseen. Ehkei kaikkea ole vielä menetetty.

Teksti: Usko K Uotila
Kuvat: Uotilan kuvakokoelmasta

Yleisradion toimittajan Niilo Ihamäen tekemiä haastatteluja 1970-luvulla.

Tourulan kartanolla oli useita torppia Rantakylässä, Katinhännässä, joista yksi oli Rantalan torppa. Rantalan torppaan Rantalan suku tuli jo v.1854 ja torppa ostettiin omaksi v.1915. Tila on edelleen saman suvun hallussa.
Rantalan torpan poika Kalle syntyi v. 1902 ja hän muistelee seuraavissa haastatteluissa erikoisia tapahtumia, joita on kuullut vanhemmiltaan tai on itse kokenut myöhemmin.
Kalle Rantalan jälkeen isäntäväkenä ovat jatkaneet Kallen poika Esko ja vaimonsa Mirjami. Heillä oli haastattelut tallella C-kasetilla.

Kartanon torpparin asema

– Kalle Rantala: Kartanossa oli monta kertaa vieraskieliset isännät ja ne yhdellä ja toisella muotoa sitten loukkasivat torpparia ja alustalaisten oikeuksia. Ei ollut mitään oikeusastetta mihin torppari olis valittanu. Oli vaan yks asia mihin turvata, uskottiin niin vahvasti kuin nykypäivän ihminen tuohon kallioon, että Jumala on se, joka lopulta rankasee, taikka palkitsee.
– Kalle Rantala: Tulee tässä mieleeni Tourulan kartanon tarina. Kartanon omisti 1800- luvun puolivälistä alkaen halikkolainen suurmaanomistaja kreivi Armfelt, joka ei täällä koskaan asunu. Armfelt pani tänne tilanhoitajan, joka oli isännän täysillä valtuuksilla. Tilanhoitaja oli omavaltainen mies, joka polki torppareiden ja alustalaisten oikeuksia ja sai alustalaisten vihat päällensä. Mikään ei auttanu, siihen oli alistuttava, tai lähdettävä torpasta pois. Ainoa mitä torppari voi odottaa oli, että miten kauan Jumala tätä kärsii ja rankaisee tälläsen herran.
Elettiin vuotta 1883, kevät oli lämmin ja suotuisa, heinä kasvoi kovasti. Mutta oltiin pikkasen myöhässä ja tehtiin heinää vielä elokuun alkupäivinä. Kaikki torpparit oli heinätöissä, koska koitettiin saada kartanon heinät korjuun ensin ja sen jälkeen vasta torpparit saivat ruveta tekemään omaa heinäänsä.
Kaikki torpparit oli taksvärkkituvassa kello kuuteen mennessä aamulla, jolloin tuli vouti ja määräsi töihin. Yhtenä aamuna vouti tuli ja sanoi, että kartanossa oli viime yönä tapahtunu semmonen tapaus, että aamulla isäntä oli löydetty kuolleena sängystään, vaikka illalla vielä oli täysissä voimissaan. Silloin torpparien keskuudessa jo vähän kohahti ja todettiin: ”että enkös minä oo sanonu, ettei se kauan Jumala kärsi tälläistä vääryyttä”. Mutta kukaan ei ajatellut sitä, että tämä oli vasta alkua siitä, mitä tuleman piti. Se saatiin vasta seuraavana sunnuntaina nähdä hautajaisten yhteydessä.
Hautajaisia hankittiin perusteellisesti. Halikosta tuotiin Armfelt suvun ruumisvaunut, kaksi hevosta edessä ja kuski. Oli suuri määrä arvovaltaista hautajaisväkeä. Yläneellä ei herrasväkeä siihen aikaan tietysti montaa henkeä ollutkaan, mutta lisää niitä tuli Pöytyältä ja ehkä Turustakin.
Oli hyvin kuuma helteinen päivä. Ruumisvaunulla tuotiin ruumis Tourulasta Tapalan talon kohdalle ja siitä torpparit kantoivat arkun hautaan. Hauta oli luotu pääkuorin ja sakariston väliseen kulmaukseen, Hakalan talon puolelle.
Jo ruumiinsiunauksen aikana oli Pyhäjärven päälle kokoontunut pahaenteisiä ukkospilviä ja jossain kaukana jyrähteli. Kun pappi sai ruumiinsiunauksen toimitettua, ukkonen rävähti koko voimallaan, salamoi, vettä ja rakeita tuli kaatamalla. Väki meni kirkkoon sisälle, papit ja saattoväki ja torpparit meni perässä. Kun rajuilma oli lopulta lakannu, yhtä nopiasti kuin se oli alkanukki, mentiin kattomaan ja hauta oli tullu täyteen kurasta vettä. Herran arkku kellui siellä veten päällä. Se oli tehty kuivasta honkapuusta. Nyt tiesi kaikki, että nyt oli Jumala puhunut tälle jumalattomalle miehelle. Oltiin hiljaa ja oltiin vakavia. Oli saatu hyvä opetus, että mitä se on, kun Jumalaa vasten asettuu, olkoon vaikka aatelisherra.

Tourulan herra

Haastattelija: Mitenkäs sitten tämä haudan peittäminen mahtoi tapahtua, kun hauta oli vettä  täynnä ?
– Kalle Rantala: No, sitten otettiin kaksi köyttä ja pantiin kivi kumpaankin päähän ja toinen köysi toiseen päähän arkkua ja toinen toiseen päähän ja upotettiin tämä sinne veteen ja sen jälkeen sitten hiekkaa päälle.

Haastattelija: Kyllä tälläisestä tapauksesta varmaan puhuttiin kauan pitäjällä.
– Kalle Rantala: Siitä puhuttiin kauan. Vielä minun lapsuuteni aikana vanhat ihmiset uskoivat tähän opetukseen. Vaikka joskus puhuttiin leikkiasioita, niin jos puhe meni Tourulan herran hautaukseen, niin kaikki vakavoitui. Kaikki tiesi, että Jumala oli ollu siällä Yläneen kirkonmäellä sillon, näyttämäs voimians, kun Tourulan herra haudattiin. Se hauta on tänä päivän siinä kulmauksessa, siinä on  musta malmiristi. Siinä on ruotsinkielinen kirjoitus, että tähän on haudattu Tourulan herra Fagerström ja sitten vuosiluvut. Siinä kulmassa ei ole muuta. Kun käy Yläneen kirkonmäellä, sen voi nähdä ja ajatella minkälainen veden paljous sillon on tullu, kun se on molemmilta kirkon lappeilta, rajailman aikana, lyöny vettä juuri haudan paikkaan.

Uudenkartanon kohtalo

Haastattelija. Oliko muita tälläisiä tapahtumia, joissa nähtiin, että joku korkeampi voima puuttui niiden kulkuun ?
– Kalle Rantala: Kyllä niitä oli, sehän oli jokapäiväistä elämää, ei torppari olis sitä vääryyttä kestäny, jos ei olis ollu joku asia, johon luotettiin. Nykypäivän aikana, jos tehdään vääryyttä, me valitamme lääninoikeuteen ja saamme oikeuden siältä. Mutta sillon ennen ei ollu muuta turvaa ku Jumala.
Tässä Köpilän tilalla, siinä ei sillon ollu vuokramiestä, mutta siinä asui Mäntylän Heikki. Hän oli entiseltä ammatiltaan viinankeittäjä. Hän keitti manttaalin omistajille viinaa, ennen kun tuli tämä kieltolaki vuonna 1866, joka kielsi sen oikeuden manttaalin omistajiltakin. Hän sai talollisilta aineet ja viinavehkeet. Hän keitti vähä ittelens kans, vaikka se olikin kielletty, siihen ei hänellä ollu oikeutta, se oli vaan manttaalin omistajilla. Hän laitti sen viinan tynnyriin ja oli isälleni sanonu, että Rekolassa on niin hyvät viinavehkeet, et jolsei niillä saa hyvää viinaa, ni sitten on keittäjän vika.

Mutta kun tämä ammatti lailla ja asetuksella kiellettiin, niin hän koitti elättää ittensä jotenkin. Hän oli yksinäinen leskimies.
Kun hän oli Markulan poikia, hän oli kattonu, että siinä Markulan ja Köpilän rajamailla oli semmonen luonnonniitty, johon sai hyvän pellon palan. Hän meni Uudenkartanon isännän puheille ja esitti asiansa ja isäntä oli kovin myöntyväinen, että se onkin hyvä, että se tulee siittä tehtyä pelloksi. Sopivat että Heikki kuokkii ja ojittaa ja saa viisi vuotta viljellä ilman mitään maksua. Se oli semmonen vähä nafti hehtaarin kappale. Mutta viiden vuoden päästä pelto siirtyy kartanon omistukseen ilman, että kartano maksaa siittä mittään tekopalkkaa. Viidentenä syksynä, kun Heikki siitä ohran niitti, hän kynsi sen nopeasti ja kylvi siihen rukiin, minkä korjuu meni sitten seuraavan vuoden puolelle.
Oli juhannuksen aika ja Uudenkartanon isäntä tuli monen miehen kanssa ja käski miesten lyödä viikatteella Heikin rukiin maahan. Se oli paras heilimöintiaika ja ruis oli kovasti sillon kasvanu. Joku kylän miehistä meni sanomaan Heikille, että menes kattomaan, et ny ne lyövät sun ruistas maahan. Heikki tulistui ja otti kirveen ja lähti ensimmäisenä tietysti ahdistamaan Uudenkartanon isäntää. Mutta isäntä käski miestensä ottaa Heikki kiinni ja vetää veräjäntolppaan köydellä kiinni niin, et pyssyy. Ja miehet tekivät tämän. Heikki vedettiin tolppaan kiinni. Mutta sekään ei estäny, Heikki heristi nyrkkiänsä taivasta kohden ja huusi Jumalan kostoa tälläiselle miehelle.
Sanoen, että torpparit syövät joka talvi pettua ja sinä kehtaat tämmöisen vääryyden tehdä ja mitä Jumalakin ajattelee tälläsestä pilkasta. Miehet teki tehtävänsä ja Heikki päästettiin vapaaksi.
Mutta Uuttakartanoa alkoivat kiusata monenlaiset vastoinkäymiset.
Vanha Kotirannan Hemmi pani kätensä minun olkapäälle ja kysyi: ”Olekkos poika kuullu koskaan et joku noita on tämän Uudenkartanon noidunnu?”. Minä selitin hänelle, että minä tiedän hyvin tämän noidan tarinan. Ja että isäni on ollu sen kanssa lapsuuden kaveri. Jos sitä ny noituudeksi otetaan. Mutta kiukkuisen miehen mielenilmaus se varmaan on ollu. Mutta minä luulen, että sillon vielä moni vanha ihminen usko tälläisiin yliluonnollisiin asioihin.

Rosvoluola

Haastattelija: Korven keskellä Yläneen ja Oripään rajamailla on jääkauden muodostama mahtava kiviröykkiö. Kymmenkunta kuuden-seitsemän metrin korkuista kivenjärkälettä, joiden keskellä on luolamainen suoja. Olemme yläneläisen Kalle Rantalan kanssa tarponeet kummastelemaan tämän kivisen luolakammion mahtavuutta ja palauttamaan mieleen niitä tarinoita, joita tähän luolaan liittyy. Luonnonmukainen selitys tämän luolan syntymiselle on siis jääkausi. Mutta mistä sitten johtuu tämä nimi, Rosvoluola ?

– Kalle Rantala: Minun tietääkseni se johtuu siitä, että tässä viimeiseksi on asunu sellaisia Mouhijärveltä tulleita kuuluisia maakunnan rosvoja, jotka kävivät rosvoomassa tässä ympärillä. Pitivät tätä varastopaikkana ja tarkoituksena sieltä siirtää sitten tähän Yläneen-Keihäskosken tienvarteen ne rosvotut tavarat ja viedä hevosella pois. Ja ne on viimeiset asukkaat, jotka on tässä luolassa minun tietääkseni asuntoaan pitäny. He olivat tässä tietääkseni useamman päivän.
Olivat aina päivän ajan täällä piilossa ja iltahämärissä tulivat kylämaihin. Ottivat mitä saivat ja toivat tänne. Ja toisena yönä taas käytiin uudestaan.

Haastattelija: Minkähän laista tavaraa ne mahtoivat rosvota ?
– Kalle Rantala: No, niille kai kelpasi arvoesineet, mitä ny torpissa oli, sormukset, kellot ja silkit. Ehkä otettiin muutakin, sit kunnei tämmöstä tavaraa saatu.

Haastattelija: Ja tänne luolaan niitä sitten tuotiin kätköön ja täällä kai sitten piti niitä vartioida ?
– Kalle Rantala: Tänne ne kai tuotiin ja niinko näkkyy, se oli sateensuoja, ku se luola on niin syvällä tuolla, ettei sade pilannu.

Haastattelija: Mahtoiko kukaan paikkakuntalainen yllättää niitä täältä ?
– Kalle Rantala: No, en minä tiedä muuten, kuin sitten siinä kiinniottovaiheessa ja vähä sitä ennen. Tässä kilometrin päässä asui Kuusto niminen mies. Hän oli ollu Suomen kaartin mukana Turkin sodassa ja menestyny siellä niin hyvin, että hän oli saanu Pyhän Yrjön ristin ja jonkunlaisen jefföltarin arvon. Ja kun hän tuli sieltä sodasta, ajattelin hänellä olleen semmoinen halu näyttää paikkakunnan miehille, miten sotaväki oikein pelaa. Ja hän alkoi johtaa ja järjestää tätä rosvojen kiinniottoa tässä luolassa, hänellä oli jonkunlaista tietoa, että kyllä ne tässä täytyy olla.

Haastattelija: No, mitenkäs se kiinniotto mahtoi tapahtua ?
– Kalle Rantala: No, hän järjesti sen sitten sillä tavalla, että kun hän oli sotilas ja monet vuodet siellä Turkin maalla taistellu, niin hän tahto näyttää oikein miten se sotaväki toimii. Hän tähän kylätielle, joka on tässä kilometrin päässä, kokos koko kylän miesväen ja asetti sen kaksmiehisiin partioihin. Niin, että aina samaan partioon tuli suuri, iso ja riski mies ja heikompi mies. Ja taas muutaman kymmenen metrin päähän toisen partion, samalla perusteella. Kun hän anto määräyksen, niin lähdettiin haravoimaan tätä metsää, joka oli silloin kirveellä koskematon korpi. Siinä kävi sitten sillä tavalla kumminkin, että nämä miehet ei ollukkaan oikein sotaväen touhuihin tottuneet, ei kaikki ollee ikinä nähneekkä sotaväkkee. He sekaantus siellä synkässä mettässä.
Vain yks partio kohtas nämä rosvot täällä. Niitä rosvoja oli neljä miestä ja tässä partiossa oli kaksi miestä. Toinen oli Toivinojan isäntä, pieni kuuskymmentäkilonen, laiha äijänkääpä. Mutta hänen kaverinaan oli Mäkelän vaari, joka oli lähes satayhdeksänkymmentä senttinen jättiläinen ja maankuulu voimiltans. He rookasivat nämä rosvot tässä. Rosvot oli ovelia ja tiesivät, et miehiä on mettässä. Niin he painuikin tästä aika kyytiä pakkoon puolivälinkiveä kohti. Ja nämä partiomiehet seurasivat niitä. Kun sitten mouhijärven miehet ajatteli, että nyt ollaan tarpeeks kaukana korvessa, niin he pysähtyivät ja asettuivat vastarintaan. Mäkelän vaari oli isälleni jutellu, että hän näki miten toinen mies anto toiselle miehelle kirveen selkänsä takkaa ja itte nappas pahan haulikon ja yritti ampua tätä Toivinojan äijää sillä haulikolla ja toisen piti lyödä kirveellä sitä toista päähän. Mutta epäonnistuivat täysin. Tämä Toivinoja, pieni vikkelä mies oli heti mouhijärven miehen kauluksessa kiinni ja sai sen kaatumaan sellaseen suuren kuusen juurakon välliin seljälleen ja meni itte sen päälle. Ja Mäkelän vaari, joka oli se suuri jättiläinen, nappas kaksi muuta mouhijärveläistä ja paiskas ne siihen kolmanneks ja neljänneks ja meni itte vielä viidenneks päälle. Tämä mouhijärven mies, joka oli alimmaisena, se tunsi olonsa tukalaks ja yritti saada puukkoa tupestaan, mutta ahdasta oli. Toivinojan mies kumminkin huomas tämän aikeen ja kauhistui ja rupes repimään ittetäns sieltä välistä pois. Ja onnistui lopultans saaman ittensä irti ja sieppas sen kirveen, joka oli siihen tantereelle jääny. Ja rupes lyömään sitten siihen miesjoukkoon, niin paljo ku ikinä jakso. Mäkelän vaari oli sanonu, että kyllä se olis ne tappanu, mutta hän otti sen kirveen siltä pois ja sano että ei tällä tavalla sentään, ku ei tämänkä hullumpi asia sentään ole. Ne rosvot pidätettiin siinä sitten, mutta yks niistä pääsi pakenemaan. Kolme vaan tuotiin tänne Rantalan pirttiin, hyvin verisinä, kun oli kirveellä niitä silvottu. Lähetettiin Pöytyälle tieto siitä. Siellä oli virkamies, niin sanottu vankföörari. Vankföörari tuli ja haki nämä rosvot ja vei mennessään. Ne joutu aikanaan siitä oikeuteen, mutta oikeuden tuomio oli hyvin lievä, koska oikeus katsoi, että niitä oli pahoinpidelty jo tässä kiinniottovaiheessa. Mutta kyllä ne jottain harmia vielä siittä lisäksi sai.

Haastattelija: Ja kyläläiset saivat sitten takaisin heiltä varastetut sormukset ja silkit.
– Kalle Rantala: Kyläläiset saivat osan takaisin. Mutta niiltä oli joku sitten kadonnu, kun rosvot oli pakkoon juostessansa paiskinu kelloja polun varrella. Rosvot luulivat et nämä perässä tulevat miehet ruppeis niitä hakemaan. Mutta ei niitä kaikkia löydetty, mutta suurin osa saatiin takaisin.

Radiohaastattelusta lyhennelmän on kirjoittanut Tuija Olenius.