Mustelee Veijo Lehtonen

Muistellessa 1940-60 lukuja, tulee mieleen, miten paljon kylillä vielä kulki linja-autoja. Silloin pääsi Loimaan, Turun, Säkylän ja Raumankin suuntaan monta kertaa päivässä. Autoja meni Koivulankin ohi kymmenkunta päivittäin. Liikennöitsijöitä oli useita kuten Reinonen, Satakunnan Liikenne, Valtanen ja Leiniö. Ensin linja-autot olivat pitkänokkaista mallia, 60-luvulla tulivat nykyisen näköiset autot liikenteeseen. Autoissa oli kylmä, ainakin etupäässä, ja kuljettajalla oli karvahattu ja kintaat tarpeen talvella. Auton takaosassa oli lasiseinillä jaettu osasto, jossa sai tupakoida ja joskus siellä saatettiin ottaa muutama ryyppykin, joka toki oli kielletty.
Autoissa kulkivat niin ihmiset, kuin tavaratkin. Tavaraa kuljetettiin molempiin suuntiin. Kauppoihin ja kaupunkien toreille vietiin myytävää tavaraa ravuista alkaen ja vastaavasti tuotiin kaupungeista tavaraa takaisin. Linja-auton kuljettajalla oli monenlaista työtä, kun hän toimitteli lähetyksiä perille.

Koululaiset kulkivat linja-autoissa kirkonkylään, jossa oli keski- ja kansalaiskoulu. Sillä matkalla joillain koululaisilla oli oma paikka, kuten Kankareen Markulla takapenkin keskellä. Veijo muistelee istuneensa Metsälän Tarmon vieressä, joka matkalla auttoi häntä läksyjen teossa. Mieleenpainuneita linja-automatkoja oli se, kun Veijo oli suksien ja repun kanssa menossa Rannanmäkeen isovanhempien luokse. Linja-auto lähti liikkeelle Tourulan Haavistosta, jossa oli Leiniön Liikenteen auto tallissa. Kuskilla oli kortteeri Haavistossa. Auton piti aikataulun mukaan lähteä kahdeksan aikaan. Mitään ei tapahtunut, auto oli tallissa ja kuskia ei näkynyt. Lopulta Veijo uskaltautui koputtamaan kuskin ovelle. Lopulta sieltä kuljettaja heräsi ja tuli ajamaan autoa tallista ulos. Peruuttaminen sujui jotenkin oudosti, mutta matkaan lähdettiin. Ajettiin Kauppakunnan kurviin asti, jossa auto meni kyljelleen ojaan. Kauppakunnasta tuli kauppias Vastamäen Sulo katsomaan ja huomasi kuskin olevan hirmuisesti humalassa. Sulo soitti Leiniölle ja ilmoitti matkan päättyneen heti alkuunsa. Kuski sai lopputilin välittömästi.

Raittisen Heimolla oli taksi, hän ajoi myös postia vaimonsa Meerin ohella. Siihen aikaan taksin sai tarvittaessa ja posti tuli ajallaan. Kaikki tämmöiset palvelut ovat huonontuneet. Enää kulkee kouluauto aamuin-illoin ja sekin vain kouluaikana.

Yllä: Martti Heikkilä ajoi linja-autoa Tourulasta Turkuun 1950-luvulla.
Alla: Oikealla Reinosen linja-auto 1960-luvulla

Raija Tuominen o.s. Salminen

Evakkotytön muistoja sota-ajan jälkeisestä ajasta Tourulassa.

Lapsuuden perheeni, Salmiset,  ovat lähtöisin luovutetun Karjalan Kurkijoen pitäjän Räihävaaran kylästä.  Ensimmäiselle evakkomatkalle lähtömme sijoittui juuri talvisodan alle 1939. Siitä ajasta minulla ei ole mielikuvaa, olinhan syntynyt vähän ennen lähtöämme, elokuun lopulla ja siis vielä aivan sylivauva.

Itseäni on jäänyt kovasti harmittamaan, etten haastatellut evakkoretkistämme vanhempiani Taunoa ja Aunea sekä setääni Akselia Aino-vaimoineen. Sen olen kuullut kuitenkin, että monien muiden tavoin matkustimme  härkävaunussa ensin Keski-Suomeen, Suolahteen. Toisella kerralla Ylistaron pappila tarjosi meille suojan ennen Tourulaan asettumistamme.

Evakkojen ongelmat tuntuivat ratkeavan, kun Suomi valloitti syksyllä 1941 takaisin talvisodassa menettämänsä alueet. Karjalaiset suuntasivat toivorikkaina sodan loppumisesta matkansa takaisin kotikonnuilleen.

Siellä oli jälleen päästy hyvään elämisen alkuun, kunnes kesäkuussa 1944 sota räjähti täyteen mittaansa ja karjalaiset joutuivat taas lähtemään evakkotielle. Jo toisen kerran viiden vuoden sisällä alkoi heidän sijoittumisensa uusille asuinsijoille. Kesäkuun alussa, jolloin lähdimme kotoamme Eskonmäeltä,  oli huhtikuussa 1944 syntynyt veljeni vauvaikäinen. Tällä kertaa köröteltiin härkävaunussa kohti Pohjanmaata, Ylistaroa. Mukana mm. isän äiti Alma Teresia sekä äidin äiti Lyydia Lankinen. Isäni isä, Ukko-Matti  oli kuollut välirauhan aikana ja jäänyt Kurkijoen multiin.  Hänen hautajaisiaan muisteli usein Heinosen Jenny vielä viime vuosinakin tavatessamme. Jenny, o.s Siltala, oli tavannut Taunonsa tämän ensimmäisellä evakkomatkalla ja lähtenyt Kurkijoelle muiden Heinoslaisten mukana..

ASETTUMINEN TOURULAAN

Myös Haapaniemen tila on lohkottu entisen Tourulan kartanon maista. Oston jälkeen se jaettiin veljesten Tauno ja Akseli Salmisen kesken. Akselin tila sai nimen Uusipelto.

Veljesten  perheet asuivat ensin sillan vieressä sijaitsevassa rakennuksessa, joka taisi olla kartanon entinen pyykkitupa. Joki virtasi etenkin tulva-aikoina vain muutaman metrin päässä, ja Pertti-veljeni oli kerran vähällä hukkuakin. Myöhemmin muutimme entiseen palveluskunnan rakennukseen, lähelle palaneen navetan raunioita.

Kumpikin veljeksistä aloitti uusien talojen rakentamisella. Suuresta palaneesta navetasta oli jäänyt melkoinen määrä tiiliä, joista muurattiin seinät uuteen navettaamme sekä myöhemmin asuinrakennukseenkin. Muistan miten vanhempani kaikkien muiden töiden lomassa puhdistivat iltakaudet tiiliä laastista. Äitini oli  pienikokoinen, mutta kantoi navetta- ja taloustöiden lomassa sinnikkäästi selässään tiilikasoja muuraajille

Kotitalomme rakentajat olivat sen ajan mestareita Talo on kestänyt hyvin aikaa; rappauksetkin pysyneet.

Talon sijainti on mielestäni onnistunut avarine näkymineen Pajakuljuun sekä koivukujalle joen toiselle puolelle. Koivukuja on kyllä ajat sitten ollut muisto vain ja Pajakuljukin pienentynyt. Joen sen aikainen runsas vesimäärä mahdollisti mm. tukkien uiton, jossa yläjuoksulta tulevat puut uitettiin Pajakuljuun ja siitä kosken ja myllyn luona olevan uittorännin kautta alas Susiniemen suuntaan.

Talvisin Pajakuljusta sahattiin isoja jääkuutioita, jotka kuljetettiin hevospelillä Makkarkosken Osuusmeijeriin sekä taloihin.  Myös meillä oli navetan lähellä kuusikon suojassa iso sahanpurukasa, jonka kätköistä lohkottiin kesällä jäänpalasia maitohuoneeseen vesialtaassa olevien maitotonkkien sekaan. Se oli sen aikaista maidon säilyvyyden parantamista. Maitokuski vei joka päivä kylän tilojen maidot meijeriin ja toi takaisin voita, juustoa, kirnupiimää sekä pluttanaa, nykyistä rasvatonta maitoa. Sitä  juotettiin siihen aikaan kuitenkin vain  eläimille, etenkin vasikoille.

Isäni kuoli joulukuussa 1972 vain vähän alle 62-vuotiaana.  Koska meistä kummastakaan lapsesta ei ollut tilan jatkajaksi, myytiin pellot ja rakennukset viljelijäpariskunnalle, Marjatta ja Veikko Salolle. Veljeni Pertti asui perheineen jo Turussa. Samantien äidistämmekin tuli turkulainen.

 Salot ovat pitäneet huolella taloa ja ympäristöä, kohentaneet rakennuksia  ja rakentaneet mm. ison sienimörakennuksen.

Raija Tuomisen vanhemmat
Aune ja Tauno Salminen, rakensivat
talon kauniille paikalle, pajakuljun
yläpuolelle.

Vakka-Suomen Sanomat  16.4.1921   

Kristiina Rantala

Kansa pystyttää muistokiviä ja patsaita sotasankareille ym. kansalaisille, jotka tekevät isänmaalle suuria palveluksia. Tämä on kiitettävä tapa, mutta löytyy myös paljon työn sankareita, joille ei ole varaa pystyttää patsaita, eikä se ole tarpeellistakaan, koska heidän työnsä elää ja kertoo tuleville sukupolville tuntemattomasta tekijästään. Maatyön sankarien muistolaulua lainehtivat viljapellot vuosisadasta vuosisataan. Tästä huolimatta kuitenkin osoittakaamme arvoa maanraivaaja kunniavanhuksille.

Yllä oleva kuva, on erään kansannaisen, urhean maanraivaajanaisen Kristiina Rantalan (o.s. Korpelin), joka viime tammik. 21 pv.nä täytti 90 vuotta. Hänen elämänsä ei eroa yhtään tuhansien muiden maanraivaajien elämästä, mutta siitä huolimatta kerron siitä muutamia piirteitä.

Kristiina Rantala syntyi Yläneellä vuonna 1830. Vanhemmat olivat köyhiä työläisiä ja oli Kristiina kuudesta lapsesta toinen järjestyksessä. Niin kuin suuren perheen ensimmäisten lasten ainakin, oli Kristiinankin verrattain nuorena mentävä vieraalta itse leipänsä ansaitsemaan. Ensin paimentyttönä sen ajan suurissa korpimetsissä, joissa paimenta tarvittiin pääasiassa susien tähden. Vaikealta tosin tuntui ypö yksin aamusella lähteä karjan kanssa suureen metsään, jossa milloin tahansa voi saada ”hukan” vieraakseen. Mutta mentävä kuitenkin oli, kun muuta turvaa ei ollut.

Sitten piikatyttönä suuressa Tourulan kartanossa, jossa talvet karjaa hoidettiin ja käsitöitä pitkinä puhteina ahkerasti tehtiin, niin kuin sen ajan tapa oli. Kesät ulkotöissä niin paljon kuin askareilta aikaa jäi. Sanomattakin on selvä, että työ oli raskasta. Varsinkin suuren talon riihenpuinti, jossa piikatytön aina piti mukana olla. Oikein kauhisti se suuri viljaläjä, joka Kristiinalle jätettiin yksin käsiäyskärilla viskeltäväksi ja pohtimella pohdittavaksi. Sillä parempia puhdistuslaitteita ei siihen aikaan tietystikään ollut. Nuoruusvuodet kuluivat kuitenkin onnellisesti muuten. Mutta kerran vihainen sonni puski häntä niin pahoin, josta oli seurauksena sellaisia vammoja, että ne ovat tuottaneet kärsimystä koko pitkän elämän ajaksi.

Oltuaan sitten muutaman vuoden Loimaalla, tuli Kristiina synnyinseudulleen, jossa noin 30 ikäisenä meni naimisiin urhean ja reilun Matti-nimisen miehen kanssa. Eipä nuorella parilla ollut perhettä perustaessaan muuta omaisuutta kuin terveet kädet, sekä riittämiin asti innostusta, joilla pääomilla kuitenkin alettiin olemaan ”huushollia”, Katinhännän Rantalan torpassa, ennen mainitun Tourulan kartanon alueella. Tästä torpasta sitten johtuikin nimi Rantala, torpan nimen mukaan. Torppaan kuului verrattain vähän tyystin uuvutettua kovaa savipeltoa, mutta vuokraa oli sentään paitsi hevos- ja naistyöpäiviä, myös kolme vakinaista miehen taksvärkkipäivää viikossa. Kristiina joutui määrättyjen taksvärkkipäivien lisäksi suoriutumaan torpan omista töistä, miehen tehdessä noita pitkiä taksvärkkipäiviä, jotka kartanossa aloitettiin kello 3-4 tienoissa aamulla ja lopetettiin vasta yhdeksältä illalla. Matkaa torpalta kartanoon oli kuusi kilometriä.

Kuten sanottu pellot olivat pienet ja laihat, joten uudismaiden raivaaminen oli ensimmäisiä tehtäviä. Mutta kun miehen ajasta kului suurin osa vuokrapäivien tekemiseen, oli kaikki tähteeksi jäänyt aika uhrattava torpan töihin. Omat peltotilkut eivät ensi alkuun kyenneet antamaan riittävästi leipää ja rahaa ei suinkaan liioin ollut käytettävissä. Siksi oli vaimon tartuttava kuokkaan ja lapioon. Ja niin ne pellot suurenivat. Niin, että viljelykset, jotka alkuunsa olivat vain noin 3-4 tynnyrinalaa, muutaman vuoden kuluessa lisääntyivät noin viidentoista tynnyrin alan suuruisiksi.

Karjaa hankittiin aluksi 2 lehmää ja yksi hevonen, joista kuitenkin toinen lehmä hetimiten kuoli. Lapsia syntyi torpan väelle 6, yhteen kasaan, kuten on tapana sanoa, kun lapsia syntyy lyhyin väliajoin. Tarvittiin siinä ”kynää ja kyynärää” kun sitten tulivat meille nälkävuodet 1860-luvulla. Tuolloin oli torpassa pikkulapsillekin pakko syöttää ohdakkeista ja nokkosista valmistettua keittoa ja jäkäläleipää.

Vaikeat olivat siis Kristiina Rantalan miehuusvuodet, niin kuin silloiset ajat yleensä. Mutta perheväellä oli kuitenkin vahva usko Jumalaan ja häneen turvaten, sekä ankarasti raataen läpäistiin sentään tämäkin taival, niin ettei yksikään pienokaisista kuollut.

Koitti sitten parempiakin päiviä. Lapset, kolme poikaa ja yhtä monta tyttöä kasvoivat isoiksi, niin että voivat auttaa, ei ainoastaan kotitöissä, vaan miehistyttyään niin, että voitiin käyttää miehen sijaan kartanon taksvärkkitöihinkin. Se aika taisi olla vanhuksille levon aikaa. Ainakin helpotusta se toi. Silloin oli tilaisuus vähän kunnostaa torppaakin. Niin että peltosarkoja jatkettiin ja pojat raivasivat omiin nimiinsä yhä uusia aloja. Torpan perin puutteelliset rakennukset uusittiin miltei järjestään, tosin sen ajan mallin ja tavan mukaan.

Sen jälkeen kulki elämä säännöllistä rataansa. Lapset yksi toisensa perään lähtivät maailmalle paitsi vanhin poika, joka otti kotitorpan haltuunsa. Muutama vuosi se jälkeen mummon niin urhea elämäntoveri, Matti Rantala kuoli ja mummo siirtyi asumaan nuoremman tyttärensä luo Tourulan kartanon alueelle.

Kristiina-mummo on sielunvoimiltaan vielä aivan terve, osoittamatta vähääkään ns. vanhuuden höperyyttä. Kristiina Rantalasta voidaan sanoa, että hän on vilpitön ja rehellinen, sekä syvästi uskonnollinen. Kaikista puutteesta ja sairaudestaan huolimatta hän on tyytyväinen siksikin, että on saanut nähdä lastenlasten lapset, aina neljänteen polveen asti.

Mitään maailmaa kääntävää ei tämä raatajavanhuksen elämä ole ollut. Mutta eräs suurmies on lausunut että ”joka saa kaksi kortta kasvamaan siinä missä ennen kasvoi yksi, hän on suorittanut suurtyön isänmaalleen”. Kunniaa työlle. Kunniaa maanraivaajille. Kunniaa lapion ja kuokan varressa käyristyneille maanraivaaja sankarittarille. Tämänlaisia naisia karu Suomi ensi sijasta tarvitsee.

Tekstin tulkitsi Tuija Olenius