Vaatimaton pato ja sen yläpuolella kuivina kesäviikkoina pieneksi kutistuva lampi eivät kerro ohikulkijalle juuri mitään entisistä ajoista. Tourulan kartanolla ja sen entisillä omistajilla on kuitenkin oma värikäs historia, joka onneksi onkin melko hyvin tutkittu ja dokumentoitu. Kartano, niinkuin monet vastaavat, syntyi kosken partaalle. Näistä osa on kasvanut teollisuuskaupungeiksi, osa kuivunut tai taantunut unohdetuiksi. Yhteistä nykysuomessa niille ilmastonmuutoksesta johtuva vesien vähentyminen.

  Koski merkitsi aina energiaa, jota sen omistaja pyrki hyödyntämään. Vuosisatojen myötä tässä edistyttiin vaihtelevasti. Yksi yleisimmistä tavoista oli viljan jauhatus koskivoimalla. Leipä tehtiin jauhoista. Ja jauhot taas saatiin jyvistä. Jyvät pitkään keitettyinä puuroina kelpasivat energiaksi, mutta olivat huonoja säilymään. Sensijaan leiväksi leivottu ruisjauho tuvan orsilla merkitsi turvaa ja toimeentuloa kuukausiksi jopa vuosiksi. 1800- luvun lopun nälkävuosinakaan ei Lounais-Suomessa pettuleipä ollut niin yleistä, kuin historia Saarijärven Paavoa muistaen kertoo. Nälkävuosinakin täällä tehtiin jopa teitä, kirkkoja ja kouluja, rakennettiin taloja ja perattiin peltoja.

  Riihikuiva ruis jyvinä merkitsi tiettynä aikana melkein kuin rahaa Ruotsin kruunujen ja Venäjän ruplien ohessa. Isoisän verolomakkeissa on vielä 1900- luvun alussa oma sarakkeensa, rukiit, joskin ne silloin on jo voitu markoilla korvata. Ja poikansa koulukortteerimaksuksi hän lähettää junassa Hämeenlinnaan säkillisen rukiinjyviä. Siellä säkin sisässä menee samalla unohtunut latinankirjakin perille.

  Mikä teki juuri rukiista näin tärkeän viljalajin?  Ruis oli tärkein viljelyskasvi. Kaksivuotisena sen pitempi kasvuaika merkitsi etua. Sitä viljeltiin sekä kaskiviljelynä kuten Jukolan pojilla, että kesantopelloilla jokivarsilla. Silloisia lajikkeita pyrittiin jalostamaan satoisemmiksi ja lyhytkortisemmiksi. Rukiin korjuuaika, loppukesä suosi leikkuuta. Leikkuutalkoot olivatkin kyläjuhlien tapaisia perinteitä. Puinti ja kuivatus riihien kiuassavuissa takasi säilyvyyteen sellaisia mikromaailman elementtejä, joita tuskin nykypäivänä edes tunnetaan. Vauraan talonpojan varautuminen heikompiinkin vuosiin oli järjestelmällisyydessään tosi nerokas. Ruista oli pellolla kasvussa. Sitä oli jyvinä aitan parhaassa laarissa. Sitä oli jauhosäkkinä porstuan penkillä. Ja mikä parasta, sitä oli paistettuina reikäleipinä vartaassa tuvan orsilla. Näin voitiin käyttöä järkeistää. Parhaita siemenjyviä ei suinkaan ensiksi käytetty.

  Jyvistä jauhoiksi oli seuraava ketjun vaihe. Afrikassa saattavat vieläkin huhmareilla sitä tehdä, mutta Suomessa kivien välissä jauhamisella on pitkät perinteet. Siinä jyvät varistetaan pyörivän kiven ”silmänä” olevasta reiästä kahden kiven väliin, jossa ne jauhautuvat. Ikivanha keksintö taas on kiveen hakatut uurteet, jotka kuljettavat vähitellen hienontuvaa jauhoa pois kivien välistä kohti ulkokehää. Periaate on sama isoissa laitosmyllyissä ja pienissä käsikivissä. Energian tarve vain on erilainen. Eiköhän Tourulan vanhojen talojenkin varastoissa vielä käsikiviä löydy, omistajien joskus edes tietämättä, mitä niillä on tehty. Materiaalista johtuen niitä on ollut vaikea hävittää, eikä edes hiirulaisilla ole ollut kykyä niille mitään tehdä.

   Tourulan myllyn ikivanhana voimanlähteenä on tietysti ollut koskessa ryöppyävä vesi. Se taas edellytti patoa ja voimansiirtolaitteina akseleita ja rattaita, joista edelliset olivat rautaa, mutta jälkimmäisiksi kelpasivat koivusta veistetyt. Koskivoiman käytölle oli paljon rajoitteita. Kesän kuiva kausi ja talven rajut pakkaset estivät myllyn käytön. Valtiovalta hoksasi aina myös myllyjen verotuksen. Sellaisessa luettelossa Tourula on jo varhain. Mutta ihmeellistä kyllä, myös 1600 – luvun Pramila, vaikkei siellä mitään koskeakaan ole ollut. Selitys kai on yhteisomistus Tourulan kanssa. Olihan näillä yhteinen ruotusotamieskin, Spanski nimeltään. Koskivoima oli kuitenkin aina jonkun omaisuus ja vesistöjen patorajat oli hakattu kiviin. Oripään Myllykylän koskioikeudet olivat monen talon yhteiset. Pato aiheutti kuitenkin myös haittoja ylävesille. 1800-luvulla Tourulan padosta oli käyty neuvottelu, jossa Pramilan silloinen isäntä oli saanut tulvahaitoista korvauksena ilmaisen jauhatusoikeuden tietyille viljahehdoille. Hän oli oripääläinen Samuel Uotila. Vesisopimuksessa hän kuitenkin on kirjoittanut sukunimekseen Pramila. Ilmaiset myllytykset päättyivät jo ennen sähkön tuloa voimanlähteeksi.

Tourulan mylly ja pato, 1950-luvulla

   Yläneenjoen toiset koskimyllyt olivat Himolassa ja Vanhassakartanossa. Säkylän Pyhäjoessa oli myös useita myllyjä, kapasiteetiltaan kuitenkin pienempiä.  Vesivoiman varteenotettava kilpailija oli ainoastaan tuulivoima, jolla oli kumminkin myös paljon rajoitteita. Tulvat rikkoivat vesimyllyjä ja myrskyt hajottivat tuulimyllyjä. Muistissani on vielä Toiviontien varressa olleen Keihäskosken Rekolan siipirikon tuulimyllyn viimeiset vaiheet. Makkarkosken Kosken mylly on viety Helsinkiin. Saman kylän Töyryn torpassa on tuulimyllyn alaosa laitteistoineen. Uskon että sähkön tulo myllyjen voimanlähteeksi joudutti suurempien sähkölinjojen tuloa kylille. Tourulaankin korkeajännityslinjat vedettiin sekä Oripään että Yläneen suunnasta.

   Vuosien myötä myllyille muodostui oma alueensa, mistä jauhattajat tulivat. Näin muodostui tuttu asiakaskunta. Pramilan Anna tunsi Keihäskosken suunnasta tulevien myllymiesten hevosetkin. Tiettyyn aikaan vuodesta myllyillä oli hiljaista. Toisinaan taas kova ruuhka. Oleniusten aikana sitä tasoitti samassa pihassa olevan pajan palvelukset. Se ei kumminkaan käynyt laatuun, että kesken myllytyksen seppä olisi pajatöihin ryhtynyt. Kelit ja ilmat otetiin myllymatkalla huomioon. Talvisin oli oikoteitäkin käytössä. Esimerkiksi Katinhännästä eli Rantakylästä pääsi reellä Sydänojalta metsän halki suoraan Tourulaan. Vähän isommat reviirit olivat sihtimylläreillä. Heitä muistan olleen ainakin Pöytyällä, Alastarolla ja Säkylässä. Niihin mentiin isolla kuormalla ja ehkä vain kerran vuodessa. Autoaikakaudella Alastaron mylläri kiersi pitäjissä ja kokosi nimetyt vehnäsäkit jauhettavaksi. Sitten hän taas jonain päivänä palautti valmiit jauhosäkit. Itse olin Skodalla muutaman kerran, Riihikosken myllyssä. Äitimuori oli ihmeissään, kun sai yhtäkkiä säkkikaupalla erilaisia jauhoja. Pöytyän mylläriltä voi pyytää esimerkiksi kahdeksan kiloa mannaryynejä. Käsiarviolla satsi sitten tuli, ja myllärioli valmis lyömään vetoa, jos epäilit asiaa. Vaaka sitten paljasti totuuden.

   Säkitkin olivat tärkeä osa maaseudun jauhohuollossa. Yleensä ne olivat yhtä kirjavia kuin myllymiesten pöksytkin. Mistä, kusta oli saatu kauppojen mukana kangassäkkejä. Osa oli karkeita jutesäkkejä, osa apulannan tai rehujen mukana ostettuja. Säkkejä paikkailtiin, myöhemmin liimallakin ja rottien ja hiirten pelossa niitä säilytettiin orsilla. Oripään Uotilan Erkki Sedällä oli koko joukko rohtimisia kudottuja isoja säkkejä, joihin oli mustalla maalattu nimikirjaimet. Itse ostin Turusta kerralla 50 tyhjäksi tullutta siistiä kahvisäkkiä. Niitä kopistelemalla kertyi iso pussillinen raakoja kahvinpapuja, jota äitimuori sitten paahtoi prännärissä ja jauhoi hienoksi. Kyllä siitä yhtä hyvää kahvia tuli kuin Costa Ricastakin. Tourulan kauppiaan Vastamäen Lahjan kanssa meille tuli kerran kärhämä, kun hän yritti myydä minulle painavassa likaisessa jutesäkissä kalliita apilansiemeniä. Sanoin että punnitaanpas nyt sentään säkki ja siemenet erikseen. Säkki sinällään oli aika erikoinen viljan mitta. Olisi kai pitänyt puhua hehtolitroista eli hehdoista, tai sitten vain punnita vilja. Pramilassa viljasäkit olivat suuria. Se oli perua ajalta, jolloin oli saatu ilmainen jauhatus korvauksena padon nostaman tulvaveden haitoista. Isä- Olenius käyttikin meistä sanaa lahkolaiset. Älkää sekottako uskontoon. Isoilla säkeillä siis vedettiin mylläriä höplästä. Karjakkona Anna täti teki saman isäntäväelle, kun oli lupa jauhaa lehmille vain tietty määrä viljaa. Eniten asiasta kärsin kumminkin minä, joka heiveröisenä pojankloppina jouduin näitä isoja säkkejä nostelemaan.

   Tourulan vanhan koskimyllyn tunnelmaan on vuosikymmenten jälkeen vaikea päästä. Vielä koski kohisee, joskin hiljentyneenä. Vielä on pystyssä vanha rakennus sisältä siistittynä. Mutta jossain ovat myllärit ja myllyttäjät. Heidän jälkeläisensä ilmeisesti kaupan kassalla maksamassa koreata pussia Elovenasta tai puolikarkeasta. Itselläni muisto, kuin vanhan Suomi-filmin kuva myllystä. Heinää rouskuttavista hevosista pihan puomissa. Veden kohinaa ränneissä. Pyörivien kivien yksitoikkoista rahinaa. Myllytuvan hämärässä hiipuvan takkauunin varjojen leikkiä. Ja vanhan myllärin leppoisa komento: Menepäs nuorimmaksesi taittelemaan pihan oksakasasta kopallinen, ettei tuli pääse sammumaan.

Kirjoittaja: Usko K. Uotila