Vakka-Suomen Sanomat  16.4.1921   

Kristiina Rantala

Kansa pystyttää muistokiviä ja patsaita sotasankareille ym. kansalaisille, jotka tekevät isänmaalle suuria palveluksia. Tämä on kiitettävä tapa, mutta löytyy myös paljon työn sankareita, joille ei ole varaa pystyttää patsaita, eikä se ole tarpeellistakaan, koska heidän työnsä elää ja kertoo tuleville sukupolville tuntemattomasta tekijästään. Maatyön sankarien muistolaulua lainehtivat viljapellot vuosisadasta vuosisataan. Tästä huolimatta kuitenkin osoittakaamme arvoa maanraivaaja kunniavanhuksille.

Yllä oleva kuva, on erään kansannaisen, urhean maanraivaajanaisen Kristiina Rantalan (o.s. Korpelin), joka viime tammik. 21 pv.nä täytti 90 vuotta. Hänen elämänsä ei eroa yhtään tuhansien muiden maanraivaajien elämästä, mutta siitä huolimatta kerron siitä muutamia piirteitä.

Kristiina Rantala syntyi Yläneellä vuonna 1830. Vanhemmat olivat köyhiä työläisiä ja oli Kristiina kuudesta lapsesta toinen järjestyksessä. Niin kuin suuren perheen ensimmäisten lasten ainakin, oli Kristiinankin verrattain nuorena mentävä vieraalta itse leipänsä ansaitsemaan. Ensin paimentyttönä sen ajan suurissa korpimetsissä, joissa paimenta tarvittiin pääasiassa susien tähden. Vaikealta tosin tuntui ypö yksin aamusella lähteä karjan kanssa suureen metsään, jossa milloin tahansa voi saada ”hukan” vieraakseen. Mutta mentävä kuitenkin oli, kun muuta turvaa ei ollut.

Sitten piikatyttönä suuressa Tourulan kartanossa, jossa talvet karjaa hoidettiin ja käsitöitä pitkinä puhteina ahkerasti tehtiin, niin kuin sen ajan tapa oli. Kesät ulkotöissä niin paljon kuin askareilta aikaa jäi. Sanomattakin on selvä, että työ oli raskasta. Varsinkin suuren talon riihenpuinti, jossa piikatytön aina piti mukana olla. Oikein kauhisti se suuri viljaläjä, joka Kristiinalle jätettiin yksin käsiäyskärilla viskeltäväksi ja pohtimella pohdittavaksi. Sillä parempia puhdistuslaitteita ei siihen aikaan tietystikään ollut. Nuoruusvuodet kuluivat kuitenkin onnellisesti muuten. Mutta kerran vihainen sonni puski häntä niin pahoin, josta oli seurauksena sellaisia vammoja, että ne ovat tuottaneet kärsimystä koko pitkän elämän ajaksi.

Oltuaan sitten muutaman vuoden Loimaalla, tuli Kristiina synnyinseudulleen, jossa noin 30 ikäisenä meni naimisiin urhean ja reilun Matti-nimisen miehen kanssa. Eipä nuorella parilla ollut perhettä perustaessaan muuta omaisuutta kuin terveet kädet, sekä riittämiin asti innostusta, joilla pääomilla kuitenkin alettiin olemaan ”huushollia”, Katinhännän Rantalan torpassa, ennen mainitun Tourulan kartanon alueella. Tästä torpasta sitten johtuikin nimi Rantala, torpan nimen mukaan. Torppaan kuului verrattain vähän tyystin uuvutettua kovaa savipeltoa, mutta vuokraa oli sentään paitsi hevos- ja naistyöpäiviä, myös kolme vakinaista miehen taksvärkkipäivää viikossa. Kristiina joutui määrättyjen taksvärkkipäivien lisäksi suoriutumaan torpan omista töistä, miehen tehdessä noita pitkiä taksvärkkipäiviä, jotka kartanossa aloitettiin kello 3-4 tienoissa aamulla ja lopetettiin vasta yhdeksältä illalla. Matkaa torpalta kartanoon oli kuusi kilometriä.

Kuten sanottu pellot olivat pienet ja laihat, joten uudismaiden raivaaminen oli ensimmäisiä tehtäviä. Mutta kun miehen ajasta kului suurin osa vuokrapäivien tekemiseen, oli kaikki tähteeksi jäänyt aika uhrattava torpan töihin. Omat peltotilkut eivät ensi alkuun kyenneet antamaan riittävästi leipää ja rahaa ei suinkaan liioin ollut käytettävissä. Siksi oli vaimon tartuttava kuokkaan ja lapioon. Ja niin ne pellot suurenivat. Niin, että viljelykset, jotka alkuunsa olivat vain noin 3-4 tynnyrinalaa, muutaman vuoden kuluessa lisääntyivät noin viidentoista tynnyrin alan suuruisiksi.

Karjaa hankittiin aluksi 2 lehmää ja yksi hevonen, joista kuitenkin toinen lehmä hetimiten kuoli. Lapsia syntyi torpan väelle 6, yhteen kasaan, kuten on tapana sanoa, kun lapsia syntyy lyhyin väliajoin. Tarvittiin siinä ”kynää ja kyynärää” kun sitten tulivat meille nälkävuodet 1860-luvulla. Tuolloin oli torpassa pikkulapsillekin pakko syöttää ohdakkeista ja nokkosista valmistettua keittoa ja jäkäläleipää.

Vaikeat olivat siis Kristiina Rantalan miehuusvuodet, niin kuin silloiset ajat yleensä. Mutta perheväellä oli kuitenkin vahva usko Jumalaan ja häneen turvaten, sekä ankarasti raataen läpäistiin sentään tämäkin taival, niin ettei yksikään pienokaisista kuollut.

Koitti sitten parempiakin päiviä. Lapset, kolme poikaa ja yhtä monta tyttöä kasvoivat isoiksi, niin että voivat auttaa, ei ainoastaan kotitöissä, vaan miehistyttyään niin, että voitiin käyttää miehen sijaan kartanon taksvärkkitöihinkin. Se aika taisi olla vanhuksille levon aikaa. Ainakin helpotusta se toi. Silloin oli tilaisuus vähän kunnostaa torppaakin. Niin että peltosarkoja jatkettiin ja pojat raivasivat omiin nimiinsä yhä uusia aloja. Torpan perin puutteelliset rakennukset uusittiin miltei järjestään, tosin sen ajan mallin ja tavan mukaan.

Sen jälkeen kulki elämä säännöllistä rataansa. Lapset yksi toisensa perään lähtivät maailmalle paitsi vanhin poika, joka otti kotitorpan haltuunsa. Muutama vuosi se jälkeen mummon niin urhea elämäntoveri, Matti Rantala kuoli ja mummo siirtyi asumaan nuoremman tyttärensä luo Tourulan kartanon alueelle.

Kristiina-mummo on sielunvoimiltaan vielä aivan terve, osoittamatta vähääkään ns. vanhuuden höperyyttä. Kristiina Rantalasta voidaan sanoa, että hän on vilpitön ja rehellinen, sekä syvästi uskonnollinen. Kaikista puutteesta ja sairaudestaan huolimatta hän on tyytyväinen siksikin, että on saanut nähdä lastenlasten lapset, aina neljänteen polveen asti.

Mitään maailmaa kääntävää ei tämä raatajavanhuksen elämä ole ollut. Mutta eräs suurmies on lausunut että ”joka saa kaksi kortta kasvamaan siinä missä ennen kasvoi yksi, hän on suorittanut suurtyön isänmaalleen”. Kunniaa työlle. Kunniaa maanraivaajille. Kunniaa lapion ja kuokan varressa käyristyneille maanraivaaja sankarittarille. Tämänlaisia naisia karu Suomi ensi sijasta tarvitsee.

Tekstin tulkitsi Tuija Olenius