Teuvo ja Lempi Uotilan isännöidessä Pramilan tilaa, ensimmäiseksi päätettiin rakentaa uusi navetta 1930-luvulla. 1700-luvun asuinrakennus sai kelvata. Sen muutamissa kammareissa voi vielä asua, ja olihan se kauniilla paikalla aivan jokivarressa. Navetan tekoon Teuvo valmistautui huolellisesti. Olen löytänyt muutamia piirustuksia ja monenlaisia laskelmia mitoista mutta myös markoista. Ilmeisesti jonkunlaisia konsultteja jo siihen aikaan oli olemassa isäntiä neuvomassa. Tourulassa toimi pienviljelijäin yhdistyskin aktiivisesti ja Pellervo-lehti jakoi valistusta. Toki talojen navetat siihen aikaan olivat varsin kirjavia. Kartanoissa ja ökytaloissa saattoi olla vanhoja suuria kivinavetoita ja torpissa parin lehmän puisia karjasuojia. Vasta hiljattain oli ymmärretty, että karjanpidon tärkein tuote ei ollutkaan lanta vaan maito. Niittyjen ja rantojen luonnonheinän tilalle opittiin myös vähitellen viljelemään peltoheinää apilaa ja timoteitä. Kirnut ja separaattorit saivat jäädä ja uusia meijereitä rakennettiin osuustoimintaperiaatteella.
Meillä päädyttiin tiilinavettaan, jossa kymmenen lehmän lisäksi olisi erilliset sikala, kanala, talli ja maidon käsittelytilat. Rakentaminen oli etupäässä miesvoimin tapahtuvaa aika rankkaakin työtä. Onneksi työvoimaa, kokenuttakin sellaista, oli hyvin saatavissa ja palkkataso varsin maltillinen. En tarkkaan tiedä ketkä kaikki navettatyömaalla ahersivat, mutta siihen aikaan oli tapana pyytää töihin väkeä sieltä, missä sitä sattui olemaan. Omia vakituisia renkejäkään en tiedä talossa olleen tai ne vaihtelivat eri vuosina. Rakentamiseen oli valmistauduttu ajamalla Moijosista santaa hevosilla ainakin parina talvena. Puita oli myös ajettu ja veistetty parruja, eri mittaisia eri tarkoituksiin. En tiedä missä varsinainen lautatavara oli sahattu, mutta sirkkeleitä oli kyllä eri puolilla, mm. Tourulassa. Varmaan monenlaista joutui ostamaankin, ikkunat, paneelilaudat, naulat, ovet jne. Varsinaisen muurausurakan teki äidin sukulaismies Koskihuhdan Jussi Nestori-poikansa kanssa. Jussi oli tunnettu Jehovan todistajana ja joku väitti hänen osaavan Raamatun ulkoa.
Salme-siskoni, joka silloin oli alle kymmenvuotias, muistaa tiililetkoja olleen kuivumassa rivissä maantielle asti. Aikamoinen myllerrys tontilla kuulemma sinä kesänä vallitsi. Salaojia tarvitsi kaivaa rakennuksen paikalle ja Männistön Oiva kertoi myöhemmin, että jotkut olivat kaivaneet ojat niin ettei vesi mennytkään jokeen, niin kuin kuuluisi, vaan pyrki tielle päin maaston mukaan. No, Oiva oli saanut työkseen toisten tekemän ojan syventämisen. Rakennuksen alle oli suunniteltu suuri pyöreä virtsakaivo. Kun sitä kaivettiin, sinne ilmestyi yllättäen vesisuoni, josta tuli kirkasta vettä niin että olisi kaivon saanut. Yllätykset ovat aina kuuluneet rakentamiseen.
Saman katon alle sijoitettiin kaikki toiminta karjan kanssa. Varmaan se olikin järkevää ja työtä ja askelia säästävää. Rakennuksesta vain tuli tällä tavoin suuri ja ikkunoita ja ovia tuli paljon eri seinämille. Ulkoseinissä oli kaksinkertainen muuraus ja ilmaväli lämpöeristeenä. Lähinnä asuinrakennusta olevassa nurkassa olivat rinnakkain maitohuone ja karjakeittiö. Niissä ja niiden takana olevassa sikalassa oli myös betoninen välikatto. Muussa rakennuksessa se oli puinen. Maitohuoneessa oli suuri vesisäiliö ja kaksi pienempää maidon jäähdytysallasta. Karjakeittiö oli koko navetan sydän. Sieltä johti ovi navettaan, sikalaan sekä parvelle, jonne piti mennä pitkiä portaita myöten. Siinä oli myös savupiipun kylkeen muurattu suuri vesipata, jonka alla tilava tulipesä. Sen peltistä suuluukkua ei kauan siedetty, koska isossa pesässä oli hyvä polttaa pitkiä halkoja jopa lampaiden kaluamia kerppoja. Karjakeittiössä sijaitsi vielä maitohuoneesta tulevan veden jakeluallas, jossa uimuri eli säätäjä huolehti edelleen navettaan ja talliin menevän veden korkeudesta. Putket sinne oli upotettu lattian betonin sisään.
Isossa navettaosastossa oli sitten kymmenen lehmän pöytä keskellä poikittain ja reunoilla karsinoita vasikoille. Isoimmasta karsinasta tehtiin myöhemmin paikka kahdelle lehmälle. Kahden ison pihalle aukeavan oven lisäksi oli kaksi kapeampaa sontaovea lantaruumaan, joka oli kolona Tourulan puoleisella seinällä. Sinne heitettiin lantakourusta tavarat pari kertaa päivässä. Virtsan oli tarkoitus valua omaa kapeaa putkeaan pitkin kusikaivoon, jonne se menikin, jos muisti kerran viikossa pitkällä oksalla puhdistaa putkea. Ihmeellisen sileäksi ja kestäväksi oli betonin pinta saatu, vaikka sitä päivittäin rasittivat väkevät aineet. Navetan pöytä oli niin suunniteltu, että pystyjen pälkkivipujen ollessa auki lehmät ulottuivat syömään ja kun ne suljettiin ei pöydältä päässyt mitään popsimaan. Jokaisen lehmän kohdalla pöydässä oli sileäpohjainen kaukalo, jonne voi kaataa nestemäistä tavaraa. Siitä juotiin tarkasti halutuin eines, jauhoinen juoma, jonka koostumus salli persoonallisen koostumuksen eri yksilöille. Pöydän yläpuolelle aukeni vintin luukku, josta karkearehu, heinät ja pahnat tiputettiin lehmien eteen.
Navetan ja tallin välissä oli kolmen komeron rivi, kahdesta aukeni ovi navettaan ja yhdestä sekä talliin että navettaan. Siitä pääsi siten myös kulkemaan läpi, ellei ollut kovasti alustepahnoja pudotettu tielle. Komeroihin oli luukut vintiltä ja niissä pidettiin tarpeen mukaan mm. jauhoja, juureksia tms. Yhteen tällaiseen pimeään komeroon minut uhattiin panna rangaistuksena pahoista töistä, ja taisin joskus siellä hetken viivähtääkin. Olen kuullut, että systeemi oli käytössä monessakin huushollissa. Mutta nyt talliin. Siellä oli kahden hevosen rinnakkaiset pilttuut ja yksi iso talli varsovalle tammalle tai sairastapauksia varten. Hevosilla oli lautalattia ja sonta paiskattiin omasta ovesta lantalaan. Hevoset piti juottaa ämpäreistä ja sitä varten tallissa oli iso allas, jonne putki toi vettä. Tämän säiliön kannella oli hyvä istuskella ja katsella isoja kilttejä elukoita, jotka jauhoivat leuoissaan purtavaa. Tallin ja sen eteisen lattiaan oli valettaessa painettu ruutumalliset pikku syvennykset. Tämä siksi, etteivät ne olisi olleet liian liukkaita. Talli oli rakennuksen pohjoisnurkalla ja siellä oli aina vähän kylmempää kuin navetassa, jota suuret lehmät lämmittivät. Joskus hevosten apekupit talvella jäätyivät. Talvella hevosille tehtiin niihin silpusta, vedestä ja jauhoista apetta. Se säästi heiniä ja oli hevosista haluttua.
Tallin edessä pihan puolella oli tallin vaja ja tallikamari. Tallin eteiseen johti isompi pariovi. Siitä hevosilla oli hyvä tila kopistella sisään valjaineen päivineen. Siitä voi myös tarvittaessa lykätä vaikka leveät rattaat sisälle. Jonain syksynä koko vaja oli täynnä lanttuja, milloin mitäkin tavaraa oli tallinvajassa säilössä. Hukkunutta kapinetta kannatti ensiksi etsiä juuri sieltä. Tallin vajasta meni ovi myös tallikamariin. Piirustuksissa se oli merkitty nimellä valjashuone. Siellä oli myös tulisija, pyöreä peltiuuni. Siellä oli myös asuinrakennusta myöhemmin tehtäessä keitetty ruokaa ja asuttukin väliaikaisesti. Tämä pieni kamari pysyi siistinä, kun sinne eivät elukat päässeet. Myöhemmin se oli mm. vuohiajan maitohuoneena ja Ylämaan karjan lihojen pakkasvarastona. Tallin eteisestä johtivat vielä portaat ullakolle, sinne oli hevosten heiniä pudottamaan mennessä kiivettävä luukusta, joka talvisin pidettiin muutoin kiinni. Kun navetta oli aika lähellä asuinriviä ja tie kulki ihan sen edestä, täytyi koko etupihaa hoitaa vähän karjan ehdoilla. Se tarkoitti tielle tipahtaneiden lantakasojen hoitamista pois näkösältä.
Navetta oli aikanaan tosi valoisa. Isoja ikkuna-aukkoja oli 20. Kussakin oli kolme pystysuuntaista puitetta ja jokaisessa puitteessa kolme ruutua. Tästä tulee yhteensä 180 pikkuruutua, ja kun joka ikkunassa oli samat ruudut tuplana, löytyy siis kaikkiaan 360 pikku ruutua, n. 40 kertaa 30 cm. Jokaisen pikkuruudun joku oli leikannut, pannut paikoilleen ja levittänyt kittiä sen neljälle sivulle. Jouduin vuosien myötä joitakin paikkaamaan. Sikalan kosteudessa ne pyrkivät mätänemään. Joskus lensi lintu päin. Joskus saattoi muksujen kivi tai pallokin eksyä väärälle lentoradalle. Ei niitä silti koskaan päreillä paikattu. Joskus isännyyteni hyvinä vuosina otin ja uusin varsinaisen navettasalin ikkunat kokonaan. Honkilahden puuseppä sanoi, ettei näin komeita ikkunoita ole kaikilla pirteissäänkään.
Tuon ajan navetoissa ja sikaloissa puiset välikatot tahtoivat ammoniakkihöyryissä aika pian pehmetä ja lahota uusimiskuntoon. Isännät kyselivät toisiltaan: Jokos teillä on navetan välikatto uusittu? Tämä oli tietysti paljon puuta ja työtä vaativa hanke. Meillä sikalan katto oli betonia, mutta navetan iso katto uusittiin yhden kerran. Kattoparruja kannattamassa oli tosi pitkä ja vahva hirsi. Rintalan Eino oli meillä silloin renkinä ja yhdessä me valikoimme metsästä siihen sopivan männyn, ja minusta se oli talon metsien komein puu. Oripääläinen sirkkelimies sen sahasi kuten työmaan pienemmätkin niskat. Merkillinen oli tämäkin mies, ei montaa sormeakaan jäljellä ja silti vain valmista kaunista tavaraa tuli tukkikasasta kuin turkin hihasta. Hirsien päälle tuli parituumaiset lankut, väliin tervapaperi ja sitten tuumainen lautakerros. Rasitus oli melkoinen, kun vintille ajettiin hevosella ja talvisinkin jäähokit kavioissa vaan narskuivat.
Uusimaan jouduttiin myös vesikatto. Alun perin se oli tehty päreistä ja päreet tietenkin höylättyinä oman metsän männyistä. En nyt käy kuvailemaan tekotapaa, mutta lukija lienee nähnyt kuvia pärekaton naulaustalkoista. Vain mukana ollut tietää, mitä niissä tarkoittaa huuto “Riia nousee “. Vain parhailla aineilla ja kenties punamaalilla siveltynä pärekatto saatiin kestämään parikymmentä vuotta. Silloinkin se oli jo kuivunut tikkuiseksi ja reikäiseksi. Joku yritti pärekattoakin paikata, mutta tuloksena yleensä oli enempi reikiä. Vanha kuiva pärekatto oli erittäin valkeanvaarallinen ja pahimmilla tuulilla ei oikein uskallettu pesissä tulta pitää. No tiilet tulivat ja pelastivat tuohon aikaan pärekattojen uusimisen. Meillekin jäi tallin vintille iso kasa päreitä käyttämättä. Nyt ne ovat mainioita sytykkeitä. Päreistä jäi myös elämään sanonta. Jollakulla on päreitä kainalossa, mitä se sitten tarkoittaakin. Kattotiiliä tehtiin maakunnassa kahdenlaisia, isompia Oripään Saarikolla ja pienempiä Tourulan Lindgrenillä. Asuinrakennuksiin valittiin punaiset, mutta navetoissa ja ladoissa sai kelvata harmaa. Tiilikatto ei kipunoita pelännyt mutta sen harmina oli suuri paino. Heikosti tehdyt rakennukset painuivat tiilten ja lumen yhteispainosta vinoon. Sopii mennä katsomaan vaikkapa Tourulan kartanon vanhaa suurta suulia ns. Tappitorin mutkassa. Tiilet kestivät toki vuosikymmeniä, mutta rumiksi ja sammaleisiksi ne vähitellen muuttuivat. Muistan laskeneeni monenko traktorin verran painoa Pramilankin navetan katolla oli. Helpotus oli suuri, kun sitten taas kerran katto uusittiin teräspelliksi. Nyt katto oli keveä, ja sen teko sujui nopeasti. Halvin pelti oli galvanoitua ja kalleimmat moneen kertaan maalattuja. Lumi tulee niitten pinnalta lähes humahtaen alas, samoin kuin tietysti mies, joka uskaltautuu sinne kiipeämään.
Teksti: Usko K. Uotila
Kuva: Uotilan suvun kuvakokoelma