Karjantarkkailun tarve syntyi samaan aikaan kun meijerit alkoivat tehdä rasvamäärityksiä maidosta ja maksaa maidosta rasvapitoisuuden mukaan. Karjanhoitoon alettiin kiinnittää enemmän huomiota pienemmilläkin tiloilla, sillä maito oli tärkeä tulon lähde pienviljelijävaltaisessa maassamme. Suomen ensimmäinen karjantarkastusyhdistys perustettiin v. 1898 Urjalaan. Meijerien edun mukaista oli tukea yhdistyksen perustamista. Niin teki myös Makkarkosken meijeri, joka avusti vuosittain paikallista karjantarkkailuyhdistystä rahalla ja tukien monella muulla tavalla.
Makkarkosken tarkastusyhdistys perustettiin v. 1925 vuoden lopulla ja se aloitti toimintansa seuraavan vuoden alussa. Yhdistyksen toimialue oli meijerin alue. Ensimmäiseen hallitukseen valittiin V. Väinölä Keihäskoskelta, J.A. Ojala Yläneen kirkonkylästä ja M. Matintalo Makkarkoskelta.
Tarkastuskarjakot, useimmiten täällä puhuttiin assistentista, olivat enimmäkseen naisia, vaikka joitakin miehiäkin ammatissa oli. Tarkkailuun kuului vain pieni osa meijerin alueen karjoista, keskimäärin yhdistykseen kuului 25 karjaa. Tarkkailumaksu oli alkuun 20 mk lehmältä. Vasikat merkittiin tekemällä tietyllä kaavalla lovia korviin erityisillä pihdeillä. Lovien sijainnista ja määrästä eläimen pystyi tunnistamaan. Tämä oli isommissa karjoissa tärkeää, pienissä karjoissa omat eläimet tunnettiin muutenkin. Se oli kuitenkin tärkeä tunnistustapa vaikkapa karjakauppoja tehdessä. Vasikat myös nimettiin tietyllä alkukirjaimella alkavalla nimellä, kirjain joka vuodelle oli määritetty tarkkailun säännöissä
.
Vasemmalla tarkkailutuloksia. Tulokset vuoden ajalta 1.7.1937-30.6.1938, siihen aikaan tuotosvuosi ei ollut kalenterivuosi. Nimen perässä ensimmäinen luku on lehmämäärä keskimäärin talossa, seuraavaksi maito kg, maidon sisältämät rasvakilot ja rasva-%.
Erikseen ilmoitettu ns. säännöllisten lehmien tuotos. Säännöllinen lehmä oli vähintään kolme kertaa poikinut, koko vuoden karjassa ollut ja säännöllisesti poikinut lehmä. Usein juuri nämä lehmät olivat parhaita lypsäjiä.
Vuonna 1940 koko maan tarkkailulehmien tulos oli keskimäärin maitoa 2358 kg, ja rasva-% 4,11.
Vas. Assistenttia viedään seuraavaan taloon, kyydissä sentrifuugilaatikko. Oik. sentrifuugi.
Assistentti kiersi talosta toiseen yhdistyksen hallituksen tekemän kiertosuunnitelman mukaan. Hän yöpyi taloissa ja oli mittaamassa maitoja ja ottamassa rasvanäytteitä ilta- ja aamulypsyllä. Alkuaikoina näitä mittalypsyjä tehtiin kolmekin kertaa kuukaudessa, myöhemmin siirryttiin mittalypsyn pitoon vain kerran kuukaudessa ja maitonäytteet otetiin vain joka toinen kuukausi.
Assistentilla oli mukana iso puulaatikko, jossa oli sentrifuugi ja muut tarvikkeet maidon rasvapitoisuuden määritykseen. Maito punnittiin tarkalla puntarilla ja näyte otettiin tarkoin sekoitetusta maidosta. Rasvamääritys tehtiin samalla menetelmällä kuin meijerissä. 1960-luvulla meijeri alkoi tehdä nämä rasvamääritykset, jolloin maitonäytteet lähetettiin lasipulloissa, puulaatikossa maitokuskin mukana meijeriin. Jokaisen lehmän maitomäärä ja maidon rasvapitoisuus merkittiin koelypsykirjaan. Samoin merkittiin poikimiset, astutukset ja siemennykset.
Assisitentti laski koelypsyjen perusteella vuosituotoksen lehmille ja myös koko karjalle. Nämä tiedot ilmoitettiin maanviljelysseuroille, jossa ne koottiin koko maata koskevaksi tilastoiksi. Assistentti laski karjalle ruokintaohjeet.
Neuvontaa assistentti antoi monissa muissakin karja-asioissa.
Assistenttia pidettiin monessa talossa ”kuin piispaa pappilassa”. Hän oli odotettu vieras taloon ja hän tuli tutuksi isäntäväelle. Hyvän assistentin tunsi myös siitä, ettei hän juorunnut seuraavassa talossa, vaikka hän varmasti tiesi paljon talojen asioista. Talon väki kuljetti hänet aina seuraavaan paikkaan, hevosella useimmiten, koska sentrifuugin laatikko oli iso ja painava. Vapaapäiviä hänellä oli alkuun vain neljä kuukaudessa.
Makkarkosken tarkkailuyhdistyksen alueella ensimmäiset tulostiedot ovat vuodelta 1927, jolloin yhdistyksen karjat lypsivät keskimäärin 2320 kg maitoa vuodessa, rasva-% ollessa 3,92. Viimeisin saatavilla oleva tieto tästä yhdistyksestä on vuodelta 1939, jolloin keskituotos oli maitoa 2986 kg ja rasva-% 4,30. Parhaimpia karjoja alueella oli vuosikausia Keihäskosken Väinölässä. Tarkkailuun kuului vain pieni osa karjoista, usein ne parhaimmat, joten kaikkien maamme karjojen lehmien vuosituotos oli keskimäärin lähes tuhat kiloa alempi.
Karjantarkkailun hallinto siirtyi suurempaan yksikköön, Varsinais-Suomen Tarkkailuyhdistykseen, mutta toiminta jatkui lähes samanlaisena 1990-luvulle asti, jolloin muutettiin toimintatapoja merkittävästi ja assistentit jäivät historiaan. Karjantarkkailun tavoite on sama edelleen.
Ulla Kajander o.s. Kronström lypsämässä Keihäskosken Ruoholassa 1950-luvulla
Lypsyllä Keihäskosken Satolassa.
Tarkastuskarjakko Anja Mahosenaho muistelee
Anja Mahosenaho kiersi Makkarkosken Tarkastusyhdistykassistenttina 1950-luvulla. Karjoja oli tuohon aikaan paljon ja työtä riitti kuukauden jokaiselle päivälle. Siihen aikaan työ talossa alkoi iltalypsyllä maitoja punniten ja maitonäytteitä ottaen, sekä jatkui taas aamulypsyllä. Hän yöpyi siinä talossa, jossa oli kierroksellaan. Jos talot olivat lähekkäin ja karjat pieniä, saattoi käydä kahdessakin talossa samalla kertaa. Jäsenkarjoja Makkarkosken Tarkastusyhdistyksellä oli 20-28
vuosittain.
Maidon rasvamääritys tehtiin mittaamalla pieniin lasipulloihin maitoa, jotka sen jälkeen lämmitettiin kädenlämpöiseksi vesihauteessa. Pulloihin lisättiin tietty määrä rikkihappoa ja amyylialkoholia. Pullot suljettiin kumikorkeilla ja ravisteltiin hyvin. Pullot asetettiin sentrifuugiin, jota veivattiin käsin niin, että saavutettiin tietty kierrosnopeus. Pullot otettiin sentrifuugista ja laitettiin vesihauteeseen vielä lämpiämään. Pullossa oli asteikko, josta saattoi suoraan lukea rasvapatsaan korkeudesta maidon rasvaprosentin. Rasvaprosentti vaihteli kahdesta viiteen-kuuteen, riippuen lehmän tuotosvaiheesta. Loppulypsykaudesta, kun lehmän maito väheni ennen umpeen menoa, rasvaa oli aina enemmän.
Mittausten jälkeen Anja laski lehmien maitomäärät ja kirjoitti tiedot koelypsykirjaan. Samoin kirjattiin kaikki muut karjan tapahtumat näihin kirjoihin. Myös ruokintaohjeet ja rehunkulutus laskettiin ja merkittiin muistiin. Näistä kirjoista isäntäväki voi seurata karjan tilannetta ja valita hyvät vasikat jatkamaan karjassa.
Suurimmassa osassa taloista oli siihen aikaan Länsisuomenkarjaa, joskin Ayrshiret alkoivat yleistyä.
Talojen isäntäväet kuljettivat assistentin aina seuraavaan taloon. Kerran tällä matkalla hevonen pillastui ja Anja sentrifuugi laatikoineen lensi ojaan umpihankeen. Siitä kuitenkin selvittiin säikähdyksellä.
Sonniosuuskunnat
Karja oli pääosin maatiaisrotuista, lähinnä Länsi-Suomen karjaa vielä 1900-luvun alussa. Kiinnostus ulkomaisiin rotuihin oli kuitenkin kasvanut niiden paremman maitotuotoksen vuoksi ja Suomeen tuotiin 1800-luvun aikana muutamia ulkomaisia nautarotuja, mutta ne eivät menestyneet vaatimattomissa oloissamme. Vain Skotlannista lähtöisin oleva Ayrshire näytti sopeutuvan tänne. Ayrshire rotuisia lehmiä ja sonneja tuotiin ensimmäisen kerran
v. 1845 ja ne sijoittuivat suurimmille tiloille, kuten Tourulan kartanoonkin v. 1847. Ayrshire rotu levisi vähitellen muihinkin karjoihin astutusten ja eläinten myynnin myötä.
Käytännössä lehmä vietiin taluttamalla sonnin luokse, joten kovin pitkiä eivät voineet astutusmatkat olla, kilometrejä usein kuitenkin. Siitossonneja oli isoimmilla taloilla ja niitä sonneja käyttivät pienemmät tilat, korvausta vastaan. Kunnollisen sonnin ostaminen ja pito oli kallista, eikä pienissä karjoissa ollut sellaiseen mahdollisuutta.
Samaan aikaan osuustoiminta-aatteen levitessä useille aloille, myös sonniosuuskuntien perustaminen alkoi olla ajankohtaista. Osuuskunnan avulla pystyttiin ostamaan hyvä sonni yhteisesti tilojen käyttöön. Yhdistykset ostivat alkuvuosina Länsi-Suomen karjaan kuuluvan ruskean sonnin.
Keihäskosken sonniosuuskunta perustettiin v. 1930. Astutuksesta sai todistuksen.
Maatiasrodut alkoivat väistyä ja Ayrshire alkoi olla valtarotu. Vuonna 1962 Suomenkarjaa oli massamme 45,8 % ja Ayrshire-rotuisia 52,7 %, loput olivat sekarotuisia tai juuri maahamme saapuneita mustavalkoisia Friisiläisiä. 1960-luvulla Alankomaista alettiin tuoda isokokoista mustavalkoista Friisiläisrotua olevia lehmiä, nykyisin rodun nimi on Holstein ja se on nykyään päärotumme. Tilastoissa v. 2019 Holsteinia on 51,6 ja Ayrshireä 46,6 prosenttia lehmistämme. Loput ovat Suomenkarjaa ja Jerseyrotuisia.
Hyvät sonnit olivat kalliita. Ostoilmoitus v. 1927.
Makkarkoskella oli myös osuuskunta, jonka sonnia käytti osa Keihäskosken tiloista.
Heillä oli jo 1950-luvulla pihatto ja lehmät ulkoilivat myös talvella.
Keinosiemennys alkoi v. 1946 ja vuoteen 1950 mennessä palvelu oli levinnyt koko Varsinais-Suomeen, jolloin tarve sonniosuuskuntien pitämiseen hävisi sen myötä.
Lähteet:
Sata vuotta karjantarkkailua 1898-1998, Maaseutukeskusten liitto
Kansallisarkiston sanomalehtiarkisto: Kunnallinen Viikkolehti, Maaseudun Tulevaisuus, Turunmaa
Faba historia (”The Finnish Animal Breeding Association”)
Kuvat: Pellervo-seuran kuva-arkisto, Museovirasto/Poutvaara, J. Satola, H-L Kaihola, A. Mahosenaho ja T. Kajander
Teksti: Tuija Olenius