”Pennit peltosi hyväksi
Markat maasi maineheksi.”

Osuustoiminta-ajatus levisi Suomeen ulkomailta professori Hannes Gebhardin toimesta 1800-luvun lopulla. Osuustoiminnalla on ollut keskeinen merkitys etenkin maaseudun elinolojen parantamiseksi. Pellervo-Seura oli perustettu v. 1899. Sen tehtävänä oli luoda edellytykset ja edistää osuuskuntatoimintaa sen eri muodoissa Suomessa. Osuustoimintalaki vahvistettiin Suomessa 1901. Osuuskassojen keskuslainarahasto Oy oli perustettu vuonna 1902 ja se antoi edellytykset Osuuskassojen perustamiseen Suomessa. Yläneen Osuuskassa perustettiin v. 1906 ja seuraavana vuonna herätettiin ajatus Keihäskosken Osuuskassan perustamisesta. Aloitteen tekijä oli maanviljelijä Kaarlo Lehti-Prusila, joka oli ollut alkuunpanijana myös Makkarkosken Osuusmeijerin perustamisessa v. 1903. Kesällä 1908 järjestettiin Yläneen Keihäskosken Osuuskassan perustava kokous Pellervo-Seuran konsulentin johdolla. Osuuskassan toimialueeksi määriteltiin Keihäskosken ja Tourulan kylät Yläneeltä sekä Makkakosken ja Latvan kylät Oripäästä. Perustajajäseniä oli 22 ja he edustivat kaikkia em. kyliä. Hallituksen puheenjohtajaksi valittiin Kaarlo Lehti-Prusila, varapuheenjohtajaksi Juho Ylitalo, kirjanpitäjäksi Gunnar Lindström-Knuuti sekä muiksi jäseniksi Johan Ivar Sydänoja-Ihander ja Kalle Säteri. Varajäseninä olivat Viktor Sillanpää, Samuli Rintala ja Vilhelm Kujanpää.
Ensimmäisessä osuuskuntakokouksessa ottolainausrajaksi hyväksyttiin 20000 mk (nykyrahassa n. 90000 e) ja jäsenen saaman luoton rajaksi 2000 mk (n. 9000 e). Keskusrahastosta päätettiin hakea luottoa 12000 mk. Hallitus kokoontui kerran kuukaudessa Keihäskosken Sillanpäässä ja kassa oli avoinna vain hallituksen ollessa koolla. Kaikki rahaliikenne tapahtui siten hallituksen läsnä ollessa. Jäsenten osuusmaksuksi päätettiin 50 mk (n. 220 e), joka voitiin maksaa 5 mk:n erissä vuosittain

.Ilmoituksia Osuuskassan laina- ja talletuskoroista Uudessa Aurassa v. 1925 ja Turunmaassa v, 1927

Ensimmäinen laina myönnettiin Klaus Koposelle, 100 mk (n. 450 e) siitossian ostoon ja 50 mk viljan ja rehun ostoon. Ensimmäisen vuoden aikana myönnettiin 87 lainaa, yhteensä 11055 mk (n. 48400 e) ja seuraavana vuonna jo 164 lainaa, yhteensä yli 20000 mk (n. 86000 e). Lainojen käyttöä valvottiin tarkasti ja lisäksi annettiin ohjausta ja neuvontaa. Ensimmäinen talletus, 300 mk (n. 1200 e) saatiin v. 1909. Osuuskassa ryhtyi myös tekemään jäsenilleen maataloustuotteiden yhteisostoja Hankkijalta, jonka jäseneksi kassa liittyi.

Ennen maamme itsenäistymistä Keihäskosken Osuuskassa oli myöntänyt yhdeksän vuoden aikana 840 lainaa, joista 21 oli pitkäaikaisia asutuslainoja. Tuona aikana Tourulan kartano alkoi myydä tiloja kartanon torppareille ja Makkarkoskella syntyi myös runsaasti palstatiloja. Myös Makkarkosken meijerin rahaliikenne kulki osuuskassan kautta. Maan itsenäistymisen jälkeen toiminta kehittyi entisestään. Osuuskassan hallituksen puheenjohtajaksi valittiin Lehti-Prusilan muutettua paikkakunnalta kamreeri Frans Wahlberg, joka toimi puheenjohtajana 35 vuotta. Kirjanpitäjäksi valittiin Lehti-Prusilan poika Väinö Väinölä, jonka kerrotaan antautuneen osuuskassatyöhön koko sielullaan ollen ”toimelias innostumaan kaikkeen, mikä tarkoitti kotiseudun parasta”. Hän toimi virassa 20 vuotta (1915-35) yllättävään ja ennenaikaiseen kuolemaansa asti. ”Suurella innostuksella suoritetun työn katkeaminen oli raskas menetys Osuuskassalle”, todettiin Osuuskassa 50-vuotisjulkaisussa.

Vuonna 1920 saatiin maahan lainmuutos, joka oikeutti osuuskassat harjoittamaan rahaliikennettä myös muiden kuin jäsenten kanssa. Tämän seurauksena toiminta kehittyi niin, että vuonna 1925 Keihäskosken Osuuskassa kuului maan suurimpiin. Myös valtio käytti yleensä Osuuskassojen keskuslainarahastoa ja osuuskassoja myöntäessään halpakorkoisia lainoja pienviljelijöiden toimeentulon parantamiseksi. Kassan toiminta-alueena oli koko Oripää ja osa Ylänettä. Koska suurin osa jäsenistä oli Oripäästä, kassan nimi muutettiin v. 1927 Oripään Osuuskassaksi. Vuonna 1925 ostettiin osuuskassalle oma talo Makkarkoskelta Martti Matintalolta. Kassan toimistoa alettiin pitää auki kerran viikossa. Hallitus kuitenkin käsitteli kaikki laina-anomukset kokouksissaan. Kassalle hankittiin lasku- ja kirjoituskoneet ja sivukirjat muutettiin kortistoiksi. Keihäskosken, Korkeakosken ja Latvan kansakouluille järjestettiin koulusäästökassat. Kassan jäseniksi tulivat meijerin lisäksi Yläneen Osuusliike, Keihäskosken Munanmyyntiosuuskunta sekä Latvan Saha ja Mylly.

Keihäskosken Osuuskasan oma rakennus valmistui Makkarkoskelle vuonna 1927. Uudessa Aurassa kutsuttiin jäseniä ja tallettajia vihkimäjuhlan illanviettoon.

Väinö Väinölän yllättävän kuoleman jälkeen kassanhoitajaksi valittiin Oiva Salo Loimaalta ja Väinölän tilalle hallituksen jäseneksi Eino Huhtamaa. Osuuskassalle oli koittava uusi aikakausi, kun v. 1936 ostettiin Oripään Osuuskassaa varten kiinteistö Oripään kirkonkylästä. Vuodesta 1937 alkaen Osuuskassa päätettiin pitää auki joka arkipäivä paitsi perjantaisin, jolloin se oli auki Makkarkoskella. Keihäskosken Osuuskassasta oli lopullisesti tullut Oripään Osuuskassa, joka kuitenkin edelleen palveli Tourulan ja Keihäskosken asukkaita.

Lähteet: Juhani Kangasperko Oripään Osuuskassa 50 vuotta, Kansalliskirjaston digitoitujen sanomalehtien arkisto
Valokuvat; Väinölän suvun kuva-arkisto ja julkaisu Oripään kassa 50-vuotta
Koonnut: Hanna-Leena Kaihola

Voi oli tärkeä kauppatavara

Voita on tehty maassamme keskiajalta asti, ehkä jo aiemminkin. Voilla on suoritettu mm. verojen maksua. Voita saatiin aikoinaan vain kesällä. Siihen aikaan lehmät poikivat vain keväisin ja lypsivät ollessaan laitumella, luonnonniityillä ja metsissä. Talviruokinta oli vaatimatonta, hyvä että eläimet pysyivät hengissä talven yli. Vasta 1800-luvun puolivälin jälkeen alettiin kiinnittää huomiota lehmien oloihin. Edelläkävijöinä olivat kartanot ja isoimmat talot. Ensimmäisen meijerin Varsinais-Suomeen perusti kreivi A. Armfelt v. 1859 Wiurilan kartanoon Halikkoon. Meijeriaate levisi melko nopeasti ja jo v. 1864 Moskovan maatalousnäyttelyyn lähetettiin voinäytteitä yhdeksästä eri meijeristä. Ulkomaankauppaa hoitivat tuolloin yksityiset kauppiaat ja aluksi vienti suuntautui itään. Voin laatu oli vientivaltti, hyvästä voista maksettiin korkeampi hinta. 1800-luvulla suurin osa voista oli kuitenkin ns. kotivoita, joka tehtiin itse taloissa ja joka käytiin myymässä kaupungeissa ja markkinoilla. Yläneeltä käytiin myyntimatkoilla Turussa ja siihen kului aikaa ja vaivaa. Kaupunkireissuun metsien halki kinttupolkuja kulkiessa kulua kaksikin vuorokautta.
Valtiovalta kannusti maatalouden ja karjatalouden kehittymistä omalta osaltaan. Kuvernöörin toimesta v. 1886 perustettiin jokaiseen lääniin kaksi kiertävää läänin- karjakkoa ohjaamaan voin ja juuston valmistusta taloissa. Varsinainen meijerikoulu perustettiin Salon Inkereen kartanoon v. 1875. Samaan aikaan 1800-luvun loppupuolella maassamme perustettiin paljon uusia tiloja ja torppia, väestön määrä kasvoi nopeasti ja tarvittiin uusia rahan saanti mahdollisuuksia ja elintarvikkeita. Pienille tiloille voista saatavat myyntitulot olivat usein lähes ainoat saatavissa olevat rahatulot.

Maitoastioita talon maitohuoneessa. Maito seisotettiin laakeissa puuvadeissa, jotta kerma nousi pintaan ja se voitiin kuoria maidon pinnalta voin valmistukseen. Keskellä perinteinen käsikirnu. Oikealla iso kirnu, joka oli alkuun käsin veivattava ja myöhemmin muutettu konevoimalla pyöriväksi. Näitä käytettiin useamman talon yhteisissä meijereissä.

Osuuskunta-aate levisi 1900-luvun alussa maassamme kattaen monia aloja, kaupoista sonniosuuskuntiin. Osuuskunnan turvin pienetkin tuottajat saivat tuotteensa markkinoille helpommin. Kyliemme alueella toimi jo 1800-luvun lopulla Tourulan kartanon meijeri, joka jalosti lähinnä oman karjansa maitoa ja pieni, meijeristi Eevertti Riihikosken yksityismeijeri.
Separaattorin keksiminen oli merkittävä muutos 1800-luvun lopulla, joka teki kerman erottamisen maidosta paljon tehokkaammaksi ja mahdollisti suurempienkin maitoerien käsittelyn nopeammin. Näin isommatkin meijerit tulivat mahdollisiksi.

Makkarkosken Osuusmeijeri perustetaan

Meijerin perustaminen alkoi yhteisellä hankkeella 19.6.1903. Mukana olivat tuolloin Kalle Prusila, Juho Ylitalo, Juho Tuomola, Juho Jaakonpoika Tuomola, Juho Alatalo, Amanda Matintalo ja Jaakko Tuomola. He lähettivät hakemuksen Senaatin talousosaston rekistraattorikonttoriin meijerin ohjesäännön hyväksymiseksi ja osuuskunnan perustamiseksi.

Vas: leima kuvernöörilta saadun perustamisluvan lopusta v. 1903. Oik: Kokouksen osanottajia v. 1905.

Meijerin maidon vastaanotto alkoi 7.4.1904. Makkarkosken Ylitalosta vuokratussa huoneessa. Isännät toivat maitonsa itse ja hoitivat maidon kuumennuksen ja separoinnin. Kaikki toimi käsivoimilla. Meijerissä oli voin valmistukseen koulutettu meijerikkö ja apulainen. Osuuskuntaan liittyi heti 28 jäsentä, joilla oli yhteensä osuuksia eli lehmiä 244. Lehmämäärästä voidaan päätellä jäsenten olleen alussa isompien karjojen omistajia. Ensimmäinen isännöitsijä oli talon osakas Juho Tuomola. Maitomäärät alkoivat lisääntyä, kun mukaan liittyi uusia taloja, mm. suuret karjat kuten Rekola Keihäskoskelta ja Tourulan kartano. Tämän vuoksi meijerin oman talon rakentaminen ja parempien koneiden hankinta tuli ajankohtaiseksi. Rakennukselle vuokrattiin tontti nykyisen meijerirakennuksen kohdalta, vastapuolelta tietä. Rakennus tehtiin kivijalan päälle hirrestä. Siinä oli jo erilliset huoneet voin valmistukseen, voin säilytykseen, jäiden varastointiin ja maidon vastaanotolle. Tourulan kartanon pehtori Seppälä ehdotti v. 1907 meijerin muuttamista kokonaan höyrykoneella toimivaksi. Lainaa haettiin Senaatin perustamasta erityisestä meijerirahastosta.
Talkootöinä tehtiin paljon, vaikka monet urakat myytiinkin ulkopuolisille. Meijerin piha-alue kunnostettiin talkoilla ja pihan reunoille istutettiin koivuntaimia. Meijeriliiton kilpailussa v.1917 Makkarkosken meijeri sai toisen palkinnon piha-alueen siisteydestä. Sisällissota aiheutti ongelmia meijerin toiminnalle. Maidon tulo meijeriin oli vähentynyt niin paljon, että syksyllä 1917 meijeri laitettiin kiinni ja työntekijät irtisanottiin. Suomessa oli elintarvikepula ja elintarvikkeita säännösteltiin. Karjan rehuista oli pulaa, ulkomaisia rehuja ei saatu maahamme ja vielä sattui katovuosi. Tilanne kuitenkin helpottui vähitellen ja jo v. 1920 toiminta meijerissä oli palautunut entiselleen. Jäsenluettelossa
v. 1924 oli jo 107 tuottajaa ja heillä lehmiä yhteensä 662.

Vas. ylhäällä: Makkarkosken meijeri voitti meijerien välisen voikilpailu.
Keskellä: Tietoja toiminnasta v. 1922, ja leima joka lyötiin voidritteliin vientiin hyväksymisen jälkeen.
Oik. ylhäällä: Vientivoin arvostelua Hangon vientisatamassa. Vientiin kelpaamaton voi myytiin kotimaassa, missä siitä sai huonomman hinnan.
Oik alhaalla: Meijerska ottaa voita kirnusta ns. voin vanutuspöydälle.

Uusi meijeri valmistui v. 1927

Meijerin rakennustoimikuntaan valittiin syksyllä v. 1925 osuuskuntakokouksessa K.A. Seppälä Tourulasta, Evert Erkkilä ja Kalle Junnila Latvaalta, Frans Wahlberg, Martti Matintalo, Emanuel Teinilä ja Edward Mattila Makkarkoskelta, Frans Sjöholm ja Väinö Väinölä Keihäskoskelta.

Uuden talon tontti ostettiin Antti Koskelta v. 1925. Meijerin rakentaminen annettiin urakalla rakennusmestari K. E. Metsäselle ja Frans Lahdelle Aurasta. Meijeri rakennettiin keskusosuusliike Hankkijan piirustusten mukaan. Hankkija myös toimitti koneistuksen asennuksineen meijeriin. Urakan hinta oli alkuvaiheessa puoli miljoonaa markkaa. Meijeristä tehtiin kaksikerroksinen, alakerrassa oli varsinainen meijeri ja yläkerrassa asuntoja ja kokoushuone. Seinät muurattiin sementtitiilestä ja katto tehtiin Kupittaan tehtaan kattotiilistä. Muureja muuraamaan valittiin muurari K. Leppäsen miehet Tourulasta. Lainaa jouduttiin ottamaan lisääkin, ennen kuin meijeri oli valmis ja lopullinen hinta rakennukselle oli n. 800000 mk.  

Meijeri otettiin käyttöön vielä hiukan keskeneräisenä 4.2.1927. Seuraavana kesänä vietettiin suuret vihkijäisjuhlat, joihin saapui n. 500 henkeä juhlistamaan tämän uuden ison tehdaslaitoksen valmistumista. Vihkiäisjuhla pidettiin meijerin pihalla kauniissa säässä. Meijeri oli koristeltu koivuin ja havuköynnöksin, valkoisin pöytäliinoin peitetyt pöydät loivat juhlatunnelmaa. Kustaa Rekolan johtama torvisoittokunta soitti musiikkia ja kanttori Holtarin johtama sekakuoro esitti lauluja. Ohjelmaa oli runsaasti ja välillä nautittiin juhlakahvit. Tervehdyssanat lausui meijerin hallituksen puheenjohtaja Väinö Väinölä ja meijeritoiminnasta kertoi isännöitsijä Arvo Peltola. Juhlarunon lausui maisteri T. Uotila. Juhlapuheen piti Valion voinvientisataman johtaja O. Auer. Esitelmän laiduntamisesta esitti konsulentti Stenius ja Lounais-Suomen meijeriliiton tervehdyksen esitti M. Metsola. Vaarin pakinan esitti A. Åkerman. Lähialueen meijerien edustajat toivat tervehdyksensä uudelle talolle. Lopuksi eläinsuojelusta esitelmöi opettaja A. Sjöblom. Rakennuksen rakennusmestareille ojennettiin lahjaksi kultainen kantasormus ja hopeinen kauha. Meijerin pitkäaikaista koneenhoitaja K. Lehtoa kiitettiin uskollisuudesta 500 markan lahjalla.

Maitomäärät lisääntyivät nopeasti, maatalous kehittyi. Karjantarkkailu, eläinten jalostus, peltojen hoito ja lannoitteiden lisääntynyt käyttö nostivat maitomääriä. Tuottajien määrä ei lisääntynyt, sillä jo lähes kaikki alueen karjanomistajat lähettivät maitonsa Makkarkoskelle. Vuonna 1928 osuuskunnan jäseniä oli 118 ja heillä lehmiä yhteensä 736. Osuuskuntaan kuulumattomia, jotka lähettivät maitonsa meijeriin, oli 78 ja heillä oli lehmiä yhteensä 200. Eli meijeriin tuli 936 lehmän maidot. Maitoa vastaanotettiin 1,6 milj. kg ja sen rasva-% oli 3,68. Voita siitä valmistettiin yli 70000 kg. Vuonna 1926 suoritetun laskennan mukaan maidonlähettäjillä oli 1 – 70 lehmää. Suurimmat karjat olivat Keihäskosken Rekolassa 45 ja Tourulan Kartanossa 70 lehmää.

Meijerin toiminta kehittyi suotuisasti aina v. 1939 asti, jolloin ensin talvisota ja sitten jatkosota varjostivat koko maata ja vaikuttivat myös meijerin toimintaan. Maatiloilta lähti miehiä sotaan, pelto- ja metsätyöt ja kuljetukset hankaloituivat. Hevosia vietiin rintamalle ja kaikki tavara meni vähitellen säännöstelyn piiriin. Maidosta ja voista oli meijerillä pidettävä tarkkaa kirjanpitoa. Kansanhuolto kävi tarkastamassa kirjanpidon säännöllisesti. Kaikesta oli lopulta pulaa, meijerillä voiteluaineista ja varaosistakin. Sähkön saantia säännösteltiin. Oli jopa laki, joka velvoitti kaikkia niitä, jotka olivat tuottaneet maitoa ennen v. 1940, tuottamaan sitä edelleen. Tämä ei tietenkään silloisessa tilanteessa ollut aina mahdollista. Maatiloilta puuttui työvoimaa, koneita ei voinut käyttää polttoainepulassa, ulkomailta ei saatu rehuja eikä apulantaa. Oli ankarat pakkastalvet ja kesällä 1941 ankara kuivuus.

Kuljetuksissa tiloilta meijeriin oli vaikeuksia ja ajoittain ei kaikilla reiteillä ollut kuskeja, vaan tilat toivat maitonsa yhteisesti meijeriin. Meijeriin tuodut maitomäärät putosivat kolmanneksen verrattuna aikaan ennen sotia ja meijeri toimi vain joka toinen päivä. Voin käyttöä kehotettiin vähentämään, jotta sitä riittäisi armeijalle.



Valtio tiedusteli kiertokirjeissään, onko alueella maidontuottajia, jotka eivät lähetä maitoaan meijeriin. Sellaisia ei meijerin hallitus ilmoittanut olevan. Tiloille välitettiin rehuselluloosaa karjojen hätärehuksi meijerin ja Munanmyyntiosuuskunnan kautta. Sodan jälkeen meijerin oli pakko, ankaran elintarvikepulan vallitessa, toimittaa Turkuun ns. täydennysmaitoa, joka vähensi voin valmistukseen käytettävissä olevaa maitomäärää.
Sodan jälkeen tuotanto alkoi taas kohota.
Uusia maidontuottajia saatiin Karjalan siirtoväen keskuudesta. Kesällä 1954 merkittiin meijerin jäseniksi kerralla 22 uutta jäsentä, joukossa Keihäskoskelta mm. Hämäläinen, Paukkio, Saari ja Mäkelä, sekä Tourulasta Kontulainen, Mielonen, Heinonen, Salmiset, Suominen, Lammela, Seppä ja Vuorinen. 

Yhteisiä tilaisuuksia pidettiin Munanmyyntiosuuskunnan, Makkarkosken Tarkastusyhdistyksen ja Osuuskassan kanssa. Niissä oli puhujia meijeriliitosta, pankeista, karjanjalostusyhdistyksistä, siipikarjaliitosta ja sianjalostusyhdistyksestä. Retkiä oli mm. lomakoti Haukkavuoreen. Koulukeittiöille Latvalla, Keihäskoskella, Nummiojalla ja Niittykulmalla annettiin vuosittain rahalahjoitus. Äitienpäiväjuhlien pitoon kouluilla annettiin avustus erikseen. Oripään yhteiskoulun rakentamiseen annettiin 25000 mk vuonna 1949. Kuorma-auton ostoon meijerin käyttöön anottiin lupaa. Ensin tilauksessa oli Chevrolet, mutta kun sellaisen saantiin ei ollut mahdollisuutta, anottiin lupaa Ford-merkkiselle autolle, joka sekään ei toteutunut. Uusien meijerikoneiden hankintaan otettiin velkaa Oripään osuuskassasta, takaajina toimivat meijerin hallituksen jäsenet. Tällöin ostettiin uudet laitteet maidon pastörointiin ja separointiin sekä uusi vesipumppu. Meijeri alkoi toimia kokonaan sähköllä v.1952.

Meijerirakennusta kunnostettiin 60-luvun alkupuolella, meijeritiloihin laitettiin uudet lattiat ja ulkoseinät maalattiin uudelleen. Meijeriin laitettiin keskuslämmitys. Työntekijöiden asuntoja kohennettiin, niihin hankittiin astiankuivauskaappeja, sähköliesiä ja jääkaappeja. Konttoriin hankittiin ajanmukaiset kalusteet ja kirjoituskone. Uuden kellarin meijeriin teki paikallinen muurari Pihlava.
Makkarkosken meijeri oli yksinomaan voinvalmistusmeijeri. Aika alkoi kuitenkin ajaa tämäntyyppisen keskittymisen ohi. Kulutustavat muuttuivat. Meijeri oli kaukana asutuskeskuksista, joten maidon myyminen ei ollut vaihtoehto. Meijerillä alkoi 60-luvun lopulla, maitomäärien vähetessä, olla vaikeuksia pitää tilityshinta kohtuullisella tasolla. Suomessa oli ylituotantoa maidosta ja valtio alkoi maksaa lehmien tapporahaa ja peltojen paketointikorvauksia. Monet karjatilat lopettivat maidontuotannon. Meijeritoiminnan keskittyminen suurempiin yksiköihin alkoi ja pienten meijerien alasajo koski koko maata. Myös Makkarkosken meijeri aloitti yhdistymisneuvottelut, ensimmäiseksi Pöytyän osuusmeijerin kanssa.

Ote Pöytyän osuusmeijerin kanssa käydyn sulautumissopimuksen perusteista v. 1966:

”Taloudellinen ja tekninen kehitys meijeritoiminnassa on viime aikoina aiheuttanut sen, että vakaan ja pitkäjännitteisesti turvatun tilityshintatason saavuttamiseksi ovat pienehköt osuusmeijerit sulautuneet joko keskenään tai suurempaan osuuskuntaan. Osuuskuntamme vastaanottama maitomäärä on alentunut v. 1964 6,5 %, v. 1965 7,3 % ja v. 1966 2,2 %, sekä tänä vuonna tammi-elokuussa 8 %, joten tuotannon laskun pysähtyminen ei näytä olevan odotettavissa. Maitomäärän aleneminen merkitsee jo sellaisenaan meijerin kulujen nousua vastaanotettua maitolitraa kohti, minkä lisäksi on vielä otettava huomioon yleisen kustannustason kohoamisen aiheuttama menojen kasvu. Kun meijerimme taloutta on tähän saakka hoidettu äärimmäistä säästäväisyyttä noudattaen, ei meillä käsityksemme mukaan ole maitomäärien jatkuvasti alentuessa mahdollisuuksia kulujen nousun hillitsemiseen. Tilannetta tulee edelleen vaikeuttamaan 40-tuntiseen työviikkoon siirtyminen, sekä eräät lainsäädännölliset velvoitteet, jotka lisäävät meijerin kuluja.”

Neuvottelut Pöytyän kanssa eivät johtaneet tulokseen ja sulautumisehdotus hylättiin. Loimaan Juustokunta ehdotti yhteistyötä, mutta siihen ei suostuttu. Salon Seudun osuusmeijerin kanssa neuvoteltiin pitkään, aloittaen jo v. 1969. Välillä neuvottelut keskeytettiin, mutta kesällä v. 1971 päästiin sopimukseen.
Voin valmistus Makkarkoskella lopetettiin 17.2.1970.
Maidontuottajat siirtyivät Salon Seudun osuusmeijerin tuottajiksi, josta tuli myöhemmin Maito-Aura.
Makkarkosken meijerin toiminta loppui asteittain v. 1971.

Isännöitsijä

Isännöitsijä johti meijerin toimintaa ja oli työntekijöiden esimies. Hän hoiti meijerin raha-asiat, tilitykset tuottajille ja muut juoksevat raha-asiat. Hallituksen valtuuttamana hän osti meijerille koneita ja suunnitteli toimintaa. Isännöitsijälle maksettiin pientä kulukorvausta edustustehtäviin, kuten meijeriliiton ja voinvientiosuuskunta Valion kokouksiin osallistumisesta. Isännöitsijä neuvotteli, joskus yhdessä hallituksen edustajan kanssa, tarvittavat velat ja hoiti viralliset asiat. Hän järjesteli maitojen kuljetukset ja muut asiat maidonlähettäjien kanssa. Isännöitsijöille järjestettiin kursseja ja neuvottelupäiviä Valion, Pellervo-seuran ja Lounais-Suomen Meijeriliiton toimesta. Paikkakunnalla isännöitsijä oli arvostettu henkilö. Meijerin pitkäaikaisin isännöitsijä oli Arvo Peltola.

Meijerikön ammattitaito oli tärkeä

Meijerikkö, meijerska kuten häntä täälläpäin kutsuttiin, hoiti voin valmistuksen ja valvoi meijerin toimintaa tuotteiden valmistuksen osalta. Meijerskan ammattitaidosta riippui, miten hyvää voista tuli. Kun separaattorilla erotettiin maidosta kerma ja se lämmitettiin, sitten hapatettiin, kirnuttiin ja pakattiin, oli siinä monta vaihetta, joihin meijerskan taidot vaikuttivat. Vientivoi arvosteltiin vientisatamissa, joista Hangon satama oli suurin. Palkintoja voista saatiin useissa kilpailuissa. Makkarkosken voi voitti mm. Lounais-Suomen meijerien välisen kilpailun v.1922, kolmas palkinto tuli v. 1928. Voista arvosteltiin ulkonäkö, maku, haju, suolaisuus, vesipitoisuus ja kestävyys eli säilyvyys. Voi oli suolaisempaa kuin nykyään. Vientivoista saatiin parempi hinta, mutta laatuvaatimukset olivat kovemmat. Vientivoin piti kestää pitkä merikuljetus määränpäähänsä. Kuljetus saattoi kaikkiaan kestää kuukauden, ennen kuin voi oli kuluttajien käytössä Englannissa. Eniten voita vietiin 20-30 -luvuilla Englantiin ja se oli tuolloin toiseksi tärkein vientituotteemme metsäteollisuuden jälkeen. Esimerkiksi v. 1922 maassamme valmistetusta voista vietiin ulkomaille 72 prosenttia. Voi pakattiin dritteleihin eli puutynnyreihin, joita välitti meijereille mm. Valio. Alkuun ne olivat valkopyökistä tehtyjä, myöhemmin myös kuusesta. Painoa täytetyllä tynnyrillä oli 52 kg. Tynnyri vuorattiin suolavedessä liotetulla voipaperilla ja voi sullottiin niihin niin tarkkaan, ettei ilmakuplia jäänyt. 

Hyvien työntekijöiden saaminen oli välillä vaikeaa. Pöytäkirjojen mukaan v. 1908 keskusteltiin kokouksessa tyytymättömyydestä meijerskan toimiin. Meijerska otti osuuskunnan jäsenten mielestä liikaa meijerin tuotteita omaan käyttöön ja vielä mittasi niitä meijerin työväelle liian ronskilla kädellä. Väitettä ei meijerska hyväksynyt, vaan myönsi ottaneensa ylimääräistä vain silloin kun voikappale oli pudonnut lattialle ja sitä ei olisi enää voinut myyntiin laittaa. Riidasta suivaantuneena meijerska kieltäytyi voin valmistuksesta. Pitkällisen riidan päätteeksi meijerska erotettiin.
Ainakin 1940-luvulta lähtien meijerskalle maksettiin erikseen bonusrahaa hyvästä voista. Laadun lisäksi meijerin talouden kannalta oli tärkeää, montako kiloa maitoa tarvittiin yhteen voikiloon. Tarvittavan maidon määrä riippui tietysti maidon rasvapitoisuudesta ja separaattorin toiminnasta, mutta myös tekijänsä taidoista. Alkuvuosina voikiloon maitoa tarvittiin jopa 24 kiloa, myöhemmin tekniikan kehittyessä parhaimmillaan alle 20 kiloa
Meijerskan töihin kuului maidon vastaanotossa tapahtunut laatukokeiden otto ja niiden analyysien teko.  Meijerissä määritettiin rasvapitoisuus maidosta ja kermasta, paitsi tuottajien maidosta, myös voin valmistuksen eri vaiheissa. Makkarkosken Tarkastusyhdistyksen maitonäytteet tehtiin meijerillä aikana, jolloin niitä ei enää tehnyt assistentti tiloilla.  

Meijeriapulaisia oli tarpeen mukaan

Meijerillä oli yleensä yksi apulainen kerrallaan. Lisäksi oli ajoittain harjoittelijoita. Apulainen osallistui voin valmistukseen meijerikön ohella. Apulainen pesi käytetyt meijerilaitteet tarkasti voin valmistuksen jälkeen, pesuaineina kalkki ja sooda. Lopuksi laitteet desinfioitiin kuuman veden ja höyryn avulla. Meijerin työntekijöiden kädet olivatkin kovilla, mitään suojahanskoja ei ollut. Uudenaikaiset pesuaineet tulivat käyttöön vasta 1950-luvulla.

Koneenkäyttäjän monipuolinen työ

Koneenkäyttäjän työnkuvaan kuului pitää kunnossa kaikki meijerin laitteet sekä pienempi rakennusten korjaus. Työ oli monipuolista ja haluttua. Jotain alkuajan vaatimattomista oloista kertoo kirjaus pöytäkirjassa v. 1913, missä koneenkäyttäjä Tammelle päätettiin myöntää ilmainen valo eli öljylamppu öljyineen asuntoonsa. Meijeriköillä ja koneenkäyttäjillä oli ammattitaitonsa kehittämiseen omia kursseja ja kilpailuja Lounais-Suomen Meijeriliiton alueella.  

Maidon kuljetus meijerille ja muut urakat

Alkuun maito kuljetettiin tiloilta meijeriin yhteisillä kyydeillä tai isännät toivat oman maitonsa itse. Kuljetuksesta korvattiin tuojalle yksi kymmenesosa penniä maitokiloa kohti jokaiselta kilometriltä. Joinakin vuosina Tourulasta ja Pramilasta maidot toi kartanon renki. Erillisestä kuskijärjestelmästä keskusteltiin jo v. 1906, mutta sen pelättiin tulevan kalliiksi. Vuosittain osuuskuntakokouksessa myytiin eli huutokaupattiin mm. voin kuljetukset Auran tai Turun asemalle sekä sieltä paluukuormassa tuotavien tarvikkeiden, kuten voitynnyreiden, voipapereiden ja välitettävien rehujen kuljetus meijerille. Samalla tavalla myytiin urakat jäiden otosta ja niiden kasaamisesta meijerillä. Jäitä nostettiin mm. Rintalan kuljusta, Tourulan patolammikosta ja Myllylähteestä. Esimerkiksi v. 1908 jääurakan voitti Kustaa Hakanpää 147 markan tarjouksella. Urakkaan kuului jäiden nosto, kuljetus ja kasaus meijerin pihalle. Jääkasan tuli olla 4 m leveä, 6 m pitkä ja 2,5 m korkea. Saumojen piti olla tiiviit ja se oli peitettävä runsaalla sahanpurukerroksella. Joinakin vuosina jäät nostettiin yhdessä ja jäsen, joka ei osallistunut jäiden ottoon, maksoi osuutensa rahassa.

Halkojen hakkuu ja kuljetus oli iso urakka, kuluihan mejerissä vuodessa 300-500 mottia halkoja. Meijerin huuhteluvedet (maitoisia pesuvesiä, jota käytettiin eläinten ruokintaan) ja vieläpä tuhkakin huutokaupattiin. Joinakin vuosina meijerin huuhteluvesi oli niin haluttua, että se jaettiin eri ostajille jokaisena viikonpäivänä. Meijeri toimi alkuaikoina niin arkena kuin pyhänäkin. Myöhemmin myös maidonajot eri kulmakunnille myytiin halvimman tarjouksen tehneelle kuskille. Kuskijärjestelmään siirryttiin v. 1908.

Maidon laatu

Ongelmia oli paljon, varsinkin kesäisin maidon jäähdytys tiloilla ja maidon pysyminen kylmänä kuljetuksen aikana oli hankalaa. Maidon jäähdytyksestä muistutettiin jopa lehti-ilmoituksilla.
Muutamille tiloille ilmoitettiin maidon vastaanoton lopettamisesta, kunnes asiat olisivat kunnossa. Oli ruosteisia, huonosti tinattuja tonkkia ja niiden peseminenkin oli puutteellista. Maitoa jäähdytettiin kaivoissa, kellareissa, puroissa ja lähteissä, jos vain oli mahdollisuutta sellaisia käyttää. Vaikka jäitä nostettiin talvella ja säilöttiin kesän varalle jäähdytykseen, usein ne loppuivat kesken kesän helteissä. Maitokuskit velvoitettiin peittämään kuormat kesällä lämpenemisen ja talvella jäätymisen estämiseksi. Matka meijerille kesti hevosella kauimmaisista taloista useita tunteja, sillä maitoa tuotiin Kirkonkylästä ja Nummiojalta asti. Meijerin puolesta taloissa käytiin tarkastusmatkalla kerran vuodessa meijerskan johdolla. Mukana oli meijerin hallituksen jäsen. Tällöin tarkastettiin lehmät ja tilat, joissa maitoa pidettiin. Samalla laskettiin lehmät, jotta osuuksien määrät saatiin ajan tasalle.
Vuodesta 1911 alkaen maidon hinnoitteluun otettiin mukaan puhtaus, maitokilojen ja rasvamäärän lisäksi. Puhtaus tarkistettiin kaatamalla kunkin tuottajan maito erikseen valkoisen siiviläkankaan läpi. Näin ainakin kiinteä lika jäi nähtäväksi. Nämä kankaat kuivattiin, säilytettiin ja saatettiin lähettää myös tuottajalle nähtäväksi.Varsinaiseen laatuhinnoitteluun siirryttiin v.1923, jolloin maidon bakteeripitoisuus määritettiin ns. reduktaasikokeella, jossa maitoon lisätty väriaine hävisi sitä nopeammin mitä enemmän maidossa oli bakteereja. Aika, joka kului värin häviämiseen, mitattiin ja maito jaettiin sen mukaan laatuluokkiin.
Maidon vesipitoisuutta alettiin myös mitata erityisellä vesipitoisuusvaa´alla. Saattoihan jollakin olla kiusaus lorauttaa vettä maidon joukkoon maitomäärän lisäämiseksi. Maidon rasvamääritykset tehtiin Gerberin menetelmän avulla sentrifuugilla.

Meijerin tuottajien keskinäiset maidonhoidon kilpailut olivat osa maidon laatutyötä.

Tuberkuloosi oli vakava kansansairaus, joka lisääntyi 1920-30 luvuilla. Sen pelättiin leviävän myös maidon mukana. Sitä esiintyi sekä ihmisillä että eläimillä. Jos tilalla tavattiin tuberkuloosia lehmällä, maidon vastaanotto keskeytettiin, kunnes tila sai taudista puhtaat paperit. Sellaisia tapauksia oli Makkarkosken meijerinkin alueella. Tuberkuloositarkastuksia tehtiin karjoissa alueittain.
Alkutalvesta v. 1940 alkoi Suomessa levitä myös pelätty karjan sairaus suu-ja sorkkatauti. Meijerin johtokunnan kokouksessa tammikuussa v. 1940 asiaa käsiteltiin.

Maitokuskit

Maitokuskeja oli vuosien varrella paljon, jotkut ajoivat vain vähän aikaa, jotkut vuosikymmeniä. Aikataulut olivat joustavia, kuten sanonta ”reissu ja päivä” kertoo.
Aamulla ei kuitenkaan saanut lähteä liian aikaisin matkaan, koska reitin ensimmäisten talojenkin piti saada lypsettyä ja maito ehkä vähän jäähtymäänkin kesähelteillä. Tästä asiasta valitettiin meijerille, sillä eräällä kuskilla oli tapana lähteä liian aikaisin ja jos emäntä ei ollut saanut lypsettyä, jäi talon maito ottamatta.

Myös naisia oli kuskien joukossa, kuten Wilhelmiina Kronström Tourulasta. Yllä hänen ja meijerin välinen sopimus, vuodelta 1907.

Siinä neiti Kronström allekirjoitti sopimuksen maidon kuljetuksesta Tourulasta. Alkuaikoina kuskin piti auttaa myös meijerissä, maidon lämmittämisessä ja separaattorin kiertämisessä. Wilhelmiina Kronström kohtaloksi tuli v. 1909 saada sairauskohtaus maitoa kuljettaessaan, jonka seurauksena hän vielä raahautui hevosen ja kärryjen mukana ja kuoli tässä saamiinsa vammoihin. Ajan tavan mukaan asiasta kirjoitettiin varsin seikkaperäisesti useissa lehdissä.  
Sota-aikana naiset olivat maitokuskeina useinkin.  
Ongelmia oli ns. pistoteiden päässä asuvien maitojen kuljetuksissa. He joutuivat tuomaan maitonsa ison tien varteen, eivätkä olleet asiaan tyytyväisiä. Useiden valitusten jälkeen heille alettiin maksaa pientä korvausta erikseen.

Maitokuski toi maitotonkat meijerille ja kuljetti ne taas takaisin tiloille, jopilla eli kuoritulla maidolla täytettynä. Joppi oli maidosta kerman erottamisessa syntynyttä lähes rasvatonta maitoa. Eri murteissa sillä oli monta eri nimitystä, kuten kurri, sintu ja huitu. Lisäksi taloille tuli paluukuormassa tilatut tavarat, kuten voi ja piimä, siivilävanuja ja muita karjataloustarvikkeita, joita meijeri välitti tuottajille. Maitotonkan kaulassa roikkui nahkainen pussi, jossa oli vastakirja. Siihen merkittiin meijerillä mitattu maidon määrä ja laatukokeiden tulokset sekä ostetut tuotteet. Myös rahatili lähetettiin tiloille kuskin mukana, ellei isäntä itse hakenut sitä meijeriltä. Vuonna 1963 siirryttiin tilin maksuun pankkien kautta.
Maanteidenkään kunto ei ollut hyvä, eikä talvella niitä alkuaikoina aurattu. Hevonen oli niissä oloissa varsin pitkään ainoa ajateltavissa oleva kulkuväline. Traktorit syrjäyttivät hevoset 1960-luvulle tultaessa. 

Vas: Onni Virtanen ajoi maitoa meijerille pitkään. Oik: Jaakko Aho maitokuorman kanssa Keihäskoskella.

Vuonna 1908, meijerin kymmenen ensimmäistä jäsennumeroa olivat:
1. Hjalmar Kairinen, 2. Kustaa Rekola, 3. Oskari Komu, 4. Vihtori Kronström, 5. Kustaa Kukola,
6. Maria Lehtilä, 7. Martti Kajander, 8. Robert Heikkiä, 9. Juha Jokinen, 10. A. Peltola.

Meijeriin tuodut maitomäärät:                         

Vuonna 1915 maitoa tuli meijeriin 684754 kg, yli miljoonan kilon päästiin 1920-luvulla.
(v. 1928  1643945 kg) Isoimmillaan maitomäärä oli 1950-60 luvuilla n. kolme miljoonaa kiloa vuodessa. (v. 1963  2730420 kg), kuusikymmenluvun puolivälin jälkeen maitomäärä alkoi laskea nopeasti ja meijerin lopettaessa toimintansa se oli alle kahden miljoonan kilon. (v. 1969  1912345 kg).

Meijerin isännöitsijät:

Juho Tuomola, Kustaa Rekola, K.A. Seppälä, Klaus Koponen, Frans Vahlberg, Arvo Peltola ja Jaakko Laaksonen. Arvo Peltola toimi isännöitsijänä 41 vuotta.

Meijerikköjä:

Maria Kuusela, Mimmi Syrjänen, Auroora Lehtinen, Hilda Nyberg, Suoma Suvitie, Kustaava Nuortamo, Maria Peltola, Elin Karlsson, Eva Immonen, Taimi Salminen, Helmi Saarinen, Maire Korkeakoski ja Maija Peltonen

 Koneenhoitajia:

Juho Tammi, Otto Lehto, Kalle Lehto, Eero Aaltonen, Eino Lindström, Kalle Lehto, Aaro Kannisto, Rudolf Salminen, Arvi Mäntysaari, Martti Erkkilä, Pentti Virtanen, Heikki Rintala ja Jorma Kössi

Maitokuskeina toimivat mm:

J. Aho, K. Anttila, L. Arola, V. Aula, F. Eloranta, E. Haaparanta, Haavisto, J. Hartikka,
E. Huhtamaa, A. Jokinen, Johansson, J. Kairinen, R. Kajala, V. Kallionpää, O. Kankare, E. Kankare, M. Kankare, Karjala, Kiukkonen, Kiviniemi, R. Koivisto, O. Koivisto, P. Kojo, K. Koponen, K. Kreivilä,
V. Kronström, V. Kuismi, S. Kuismi, A. Kuusela, H. Kössi, Lammela, V. Lehtonen,
J. Lehtonen, S. Levo, K. Lukkala, Maanpää, K. Mattila, M. Mäkelä,V. Mäentausta,
K. Mäkinen, M. Mäkitalo, I. Nieminen, J. Niittymaa, J. Nurmela, P. Nuutila, U. Orrela,
M. Pajula, S. Pihlava, F. Penttilä, L. Perämäki, H. Puola, Rantanen, J. Salminen, K. Salo, Satola, J. Simula, N. Suominen, H. Suonpää, A. Suvitie, A. Takala, A. Tepponen,
E. Tuominen, J. Vehanen, O. Virtanen, O. Virtanen, N. Virtanen, S. Virtanen, K. Vuorinen,
V. Vähätalo, V. Väinölä, E. Välilä, E. Välimäki. 

Muistelijana Mikko Mäkelä: Maidon kuljetusreittejä:                 

Esimerkkejä maidonajopiireistä: 1950-60 luvuilta

• 1. Suvitie, Niittykulman tietä Satolaan asti, taloja mm. Kaukoranta, Niittymaa
                        Kuskeina: Arvo Suvitie, Kiukkonen, Tepponen ja Kojo, sekä traktorilla
  Petteri Kojo ja Antti Tepponen
• 2. Virtanen, Satolan kulma, taloja mm. Mäkelä, Virtanen, Heikkilä, Rajala, Sillanpää,         
  Väinölä, Rintala, Nieminen ja Teinilä
                        Kuskeina: Virtanen, Mäkelä Mikko, joka siirtyi traktorin käyttöön v. 1960.
• 3. Kuljunkulma, taloja mm. Huhtamaa, Mäkelä, Teini, Vastamäki, Virtanen, Mattila
                        Kuskeina: Veljekset Onni ja Oiva Virtanen
• 4. Nummiojalta, Tourulan kautta meijerille, sisälsi useampia reittejä, koska oli iso alue.
                        Kuskeina mm. Jaakko Aho
• 5. Tourulasta Sydänojan kautta Keihäskoskelle, taloja mm. Lehtonen, Lammela, Seppä,      
  Kuusela, Tuominen, Kajala, Rekola               
                        Kuskeina mm: Lehtonen ja Lammela
• 6. Rantakylä, (Korkeakoskelta meijerille)  taloja mm. Köpilä, Markula, Moijonen,
• 7. Peräsuo, taloja mm. Nieminen, Aula, Matintalo
•                       Kuskeina mm. Viljo Kallionpää 
• 8. Perämäenkulma, Latvaalta meijerille päin, taloja mm. Perämäki, joka oli myös
  maitokuski
• 9. Oripään Anttilan kohdalta meijerille päin, taloja mm. Lukka, Sihvonen, Kuismi, Paju
• 10. Vuotavan kulma
• 11. Kullansuo, taloja mm. Kuusela, Aarne Kuusela oli myös maitokuski
• 12. Oli myös taloja, jotka toivat itse maitonsa meijeriin asti. 

Muisteluja Makkarkosken osuusmeijerin tiimoilta

Ulla Savolainen:

Ulla Savolaisen muistoja ja selostusta meijerin toiminnasta ajalta, jolloin Ulla Savolaisen isä Arvo Peltola oli meijerin isännöitsijä ja hänellä itsellään on muistikuvia (1950-luvulta vuoteen 1962).

Meijerin johtajana oli isännöitsijä, jonka vastuulla oli myös päivittäinen maitojen vastaanotto kirjauksineen. Meijerikkö vastasi voin valmistuksesta ja sen laadusta. Koneenhoitaja hoiti koneita ja lämmitykset. Lisäksi oli tavallisesti kaksi apulaista, toinen vastaanottoaikana joppivaa`alla, toinen tekemässä erilaisia yleisiä töitä, laitteiden pesua ym. Varsinaisen henkilökunnan lisäksi Arvo Peltolan vaimo Jenny hoiti ajoittain maidon vastaanoton eli punnitsemisen, kun Arvo oli kesäisin välillä Aron tilalla peltotöissä ja talvella metsätöissä. Jenny oli koulutukseltaan karjatalousneuvoja ja oli aikaisemmin toiminut neuvojana Varsinais-Suomessa ja Hämeessä.

Meijerirakennuksen yläkerta oli asuinkäytössä, alakerrassa toimi meijeri. Rakennuksen etupuolella oli katettu vastaanottolaituri, jonka Latvan puoleiseen päähän nostettiin maitotonkat kärryistä. Hevoset pysähtyivät laiturin vieressä olevan yläkerran oven kohdalle, jonka kautta Ullan oli kuljettava aamuisin kouluun lähtiessä. Jotkut hevoset olivat vihaisia ja pyrkivät näykkimään ja potkimaan pientä tyttöä. Hän oppi vähitellen tuntemaan tällaiset hevoset, joita oli varottavat. Kun kuskit noutivat joppikannut, ne haettiin laiturin toisesta päästä, josta hevosten suunta oli Keihäskoskelle päin, eikä niitä tarvinnut varoa koulusta tullessa.

Meijerihallin ”alatasolla” oli varsinainen koneisto ja maidon jatkokäsittely (mm. pastorointilaite, kirnu ym. laitteet). Erillisessä konehuoneessa oli iso puu-uuni, joka toimi meijerin lämmön- ja voimanlähteenä sähkön ohella. Lisäksi oli mm. erillinen kermahuone teräsaltaineen, jossa maidosta erotettu kerma jäähdytettiin joka ilta. Kerma siirtyi sieltä aamulla putkia pitkin kirnuun, jossa voi valmistettiin. Kirnuaminen alkoi aamulla klo 5. Lisäksi oli varastotiloja, pieni laboratoriohuone sekä iso jäähuone eli varasto jäille. Sinne tuotiin talvella Tourulasta jäitä vuoden tarve.

Meijerikerroksessa ei ollut lämpöpattereita. Esim. vaaoilla oli talvella hyvinkin kylmä, kun avoimista ulko-ovista pääsi kylmä ilma ja veto suoraan sisälle. Koneet antoivat lämpöä toimiessaan ympäristössään ja lämpimin paikka oli konehuone, jota iso uuni lämmitti.

Maitotonkat siirrettiin lastauslaiturilta sisäpuolelle. Samassa tasossa oli maitojen vastaanotto vaakoineen ja toisella laidalla ns. joppivaaka. Punnitus tapahtui niin, että kunkin talon maidot kaadettiin erilliseen maitovaakaan, säiliöön, jossa oli tarkka vaaka. Vastaanottaja kirjasi ylös vaa´an lukeman kunkin talon kohdalle ja sen jälkeen maito ”päästettiin” isoon maitosäiliöön, josta se jatkoi matkaansa ajallaan eteenpäin. Sitten seuraavan talon maidot, punnitus jne. Timo Hämäläisen kuulemma juttu kertoo, että Arvo Peltola pitkänä miehenä mittasi silmämääräisesti maidon määrän ja ylhäältä päin katsoessaan sai aina liian pienen lukeman. Ihan niin se ei sitten kuitenkaan käytännössä tapahtunut.

Jokaisen tilan maidoista otettiin ajoittain rasvanäytteitä ja tehtiin laatukokeita. Saadut tulokset vaikuttivat tilan saamaan tilityshintaan. Myös tonkien puhtautta tutkittiin kokeilla. Maitotili maksettiin kerran kuukaudessa ja se maksettiin tiloille siihen aikaan suoraan rahana. Summasta vähennettiin tilan ostot.

Maitovaa´alta tonkat siirtyivät suoraan pesemättöminä joppivaa´alle ja niihin punnittiin tilan tarvitsema määrä joppia. Tavallisesti käytettiin 40 l tonkia, mutta pienempiäkin oli ja jollain taloilla 50 l tonkkiakin. Joppikannujen mukana kuskit veivät tiloille myös mahdollisesti tilatun voin. Voi oli 1 kg:n paketeissa voipaperiin käärittynä. Myös 2 kg:n paketteja oli. Voita myytiin myös suoramyyntinä niille tiloille ja ihmisille, jotka eivät lähettäneet maitoa. Maitoa haettiin jopa 2 lehmän tiloilta. Voi myytiin Valiolle Turkuun. Se pakattiin 50 kg:n dritteleihin, tynnyriä muistuttaviin puulaatikoihin. Juustoa ei meijerissä tehty.

Meijerin yläkerrassa oli 4 asuntoa. Isännöitsijän asunnossa oli keittiö ja kaksi huonetta, joista toisessa toimi myös konttori. Lisäksi oli meijeristin ja koneenhoitajan huoneen ja keittiön asunnot sekä apulaisella yksi huone, jossa oli alkovi ja hella. Lisäksi oli iso kokoushuone, jossa pidettiin osuuskuntakokoukset. Hallituksen kokoukset pidettiin isännöitsijän asunnon konttorihuoneessa.

Yläkertaan tuli alhaalta kylmä vesi yhteiseen vesipisteeseen, viemäriä ja WC:tä ei vielä vuoteen 1962 mennessä ollut, mutta myöhemmin tuli yhteinen WC. Asuntoihin tuli keskuslämmitys syksyllä 1961. Sitä ennen asunnoissa oli puulämmitys. Puuvarasto oli pihan perällä olevassa varastorakennuksessa, jossa oli myös puusee. Jokainen asukas haki tarvittavat puut itse. Talvella apuna oli vesikelkka, jolla puut tuotiin ulko-oven eteen ja sieltä kantamalla ylös asuntoihin. Sauna ja pesutupa olivat erillisessä rakennuksessa tien toisella puolella. Asukkailla oli lauantaisin saunavuorot ja myös lämmitysvuorot. Pyykkejä pestiin tarpeen mukaan vuoroja sovitellen. Talvella pyykit kuivattiin meijerin vintissä, joka oli kauttaaltaan auki ja kylmänä varastotilana.

Keijo Nummela:

Lauri Perämäki, maitokuski Perämäenkulmalta

Lauri kuljetti hevosellaan maitoa Makkarkosken Osuusmeijeriin. Tarkemmin asiaa selvittämättä on muistikuvia, että Laurin työ maitokuskina kesti vuosikymmeniä. Ehkä Makkarkoskelle 1920-luvun lopulla rakennetun meijerin alkuajoista lähtien. ”Joppikuski” oli nimitys, jota hänestä paikallisesti käytettiin. Nimitys oli ilmeisesti tuttu laajemmaltakin. Kaikki maidot meijeriin kuljetettiin siihen aikaan hevosilla, koska traktorien ja autojen aika tuli vasta myöhemmin. Laurin reitti meijeriin alkoi hänen kotitorpastaan Perämäestä Matinkoiviston santatietä noin neljä kilometriä maantielle, josta noin kolme kilometriä Makkarkosken Osuusmeijeriin. Matka meijeriin tapahtui aamuvarhaisella. Siihen aikaan muutaman lypsylehmän pientiloja oli paljon. Tämä ilmeni kulkijalle tien varressa olleiden ”maitolavojen” suurella määrällä.

Lauri oli luonteeltaan seurallinen ja myös hyvä laulumies. Usein aamuvarhaisella emännät aamuaskareillaan kuulivatkin Laurin lauleskelun jo kaukaa matkan päästä. Oli aika kuljettaa maitotonkat tien varteen odottelemaan maitokuskia. Joskus uni oli pettänyt ja maitokannua ei Laurin saapuessa ollutkaan maitolavalla. ”Rokuliin” nukkuminen tapahtui kerran myös äidilleni, josta hän eläessään kertoi. Lauri ei kuitenkaan halunnut jättää maitoa kyydistä, vaan tuli herättelemään äitiäni reippaalla koputtelulla oveen. Äitini oli noussut avaamaan oven, jolloin Lauri oli sanavalmiisti tokaissut, että kuules Elma kyllä nyt tarttis ruveta jo molemmatkin silmät avaamaan ja tuomaan se ”tippakannu” tien viereen. Äidilläni oli tyypillistä, että unesta herätessä silmät aukenivat vähän eri tahdissa.

Lauri oli kansan mies, jossa olemukseen kuului myös tilanteeseen sopiva viihteellisyys pieniä ”näkäräisiä” myöden. Vauhti luonnollisesti silloin koveni monellakin tapaa. Kuulopuheiden mukaan Lauri olisi pienessä sivumyötäisessä kerran innostunut erään toisen miehen kanssa syömään kilpaa raakoja kananmunia kuorineen. Nautinnon jälkivaikutuksesta Lauri oli jälkeenpäin todennut käytyään ”pihan perällä” asioillaan, että tuotos oli kirjavaa kuin kyykäärmeen selkä. Tarina on kansan suussa varmaan muuntunut useampaankin versioon.

Toinen tarina, jota toisinaan muistellaan, oli Laurin myllyreissu Osuusliike Oripään jauhomyllyyn. Myllyreissulla oli perinteisesti tapana vähän irrotella arjesta. Laurikin  oli myllytystouhussa kävellyt vähän horjahdellen myllyn kaiteettomalla ulkolaiturilla. Askel oli vähän vipattanut ja Lauri tipahtikin laiturilta maahan. Putous oli metrin luokkaa, eikä Laurille siinä kuinkaan käynyt. Ylös noustessaan Lauri olisi tarinan mukaan todennut, että ”ompas tämän huushollin rappusissa korkiat askelman välit”.

Soile Hämäläinen:

Peräsuolla asui 30- ja 40-luvulla kolme pientä sisarusta, Meera, Maara ja Kerttu (eli Meeri, Maire ja Terttu), jotka kävivät Latvaalla koulua. Kerrankin he kulkivat peräkkäin tienreunaa kouluun, jolloin Lauri tuli hevosellaan ja pysähtyi juttelemaan heidän kanssaan, ystävällinen mies kun hän oli kaikille, myös lapsille. Juttelusta on jäänyt mieleen Tertulle, että Lauri sanoi heille: ”Olette pienii tytöi ko pairannapei”.

Lähteet:
Makkarkosken meijerin hallituksen pöytäkirjat
Maito-Aura 100 vuotta, Kalervo Mäkinen
Suomen maatalouden historia osa 2, Matti Peltonen
Kotieläintuotanto v. 1932, Ilmari Poijärvi
Kuvat: Ulla Savolainen, Anni Heikkilä, H-L Kaihola ja Timo Hämäläinen
Museoviraston kuvakokoelmat (kuvaajat: Grotenfelt, Poutvaara, Saarinen, Kangas ja Voutilainen).
Kansallisarkiston sanomalehtiarkisto: Kunnallinen Viikkolehti, Maaseudun tulevaisuus, Turunmaa, Pellervo, Karjantuote ja Karjatalous.
Teksti: Tuija Olenius