Rakennustoiminta oli Suomen maaseudulla ollut kohtalaisen vilkasta jo 1920 ja 1930 luvuilla.
Torppari-laki 1918 ja maaseudun asutustoiminta 1930-luvulla lisäsi paljon tilojen määrää ja niin myös rakennustoimintaa.

Siirtoväki ja rakentaminen

Siirtoväki oli suurin asunnon tarvitsijoiden ryhmä sekä talvisodan, että jatkosodan jälkeen.
Noin 400 000 evakosta suurin osa sai elantonsa maataloudesta, kaupunkilaisia evakkoja oli 90 000 ja he sijoittuivat edelleen kaupunkeihin. Uuden rakentaminen painottui maaseudulle. Rakentamista leimasi pula materiaaleista ja jatkosodan aikana myös työvoimasta. Jälleenrakentaminen perustui pitkälti ns. hartiapankkirakentamiseen ja talkoot ja naapuriapu olivat merkittäviä. Kotirintamalla myös naiset, lapset ja vanhukset osallistuivat rakennustöihin. Yleinen tapa oli tehdä ensin jokin ulkorakennus, sauna tai navetta, jossa ensin myös asuttiin ja asuinrakennus tehtiin, jahka saatiin tarvikkeita ja rahaa. Suurin osa kylillemme tulleista siirtolaisista kuitenkin muutti johonkin valmiiseen rakennukseen rakentamisen ajaksi.

Raija Salminen kertoo evakkoajan muistelmissaan heidän perheensä asuneen ensin Tourulan kartanon pesularakennuksessa. Varsinkin Tourulassa oli paljon asuinrakennuksia kartanon ajoilta ja niitä hyödynnettiin tilapäisasuntoina.

Korjausrakentamistakin oli paljon: Maassamme oli ilmahyökkäyksissä tuhoutunut 3900 rakennusta ja Lapin-sodan seurauksena tuhoutui vielä sotiemme viime vaiheessa 41 000 erilaista rakennusta. Lapin tuhoon sisältyi paljon muutakin, kuten 516 maantiesiltaa ja 218 rautatiesiltaa.

Maanhankintalaki ja uudet tilat

Jatkosodan päättymisen jälkeen v. 1945 astui voimaan maanhankintalaki, jonka myötä maansaajien määrä laajeni huomattavasti. Näin myös kyliemme alueella. Tähän tilojen määrään emme ole löytäneet tarkkaa vastausta mistään. Keihäskoskelle ja Tourulaan tuli arviolta parikymmentä varsinaista siirtolais- ja rintamamiestilaa. Tourula oli erilainen rakenteeltaan, koska kartano palstoitettiin lähes kokonaan, jolloin tuli myös paljon pieniä asuntotontteja, joissa oli maata muutama hehtaari tai vain tontti.
Suurin osa näistä myytiin kartanon entisille työntekijöille, joista osa oli myös rintamamiehiä. Näitä tuli Tourulaan arviolta n. 10–20. Mutta  joudumme tyytymään vain summittaisiin lukuihin.
Uusien asuntojen rakentaminen painottui koko 1940-luvun ajan maaseudulle ja vasta 1950-luvulla kaupunkeihin. Lisäksi paikkakuntien omalla väestölläkin oli sotavuosien jälkeen tarvetta rakentaa tai korjata asuntoja ja talousrakennuksia.

Tyyppitalot, rintamamiestalot

Monet asunnot rakennettiin tyyppitalojen (ns. rintamamiestalojen) mukaisiksi. Maatalousministeriö ja sosiaaliministeriö järjestivät arkkitehdeille omakotitalojen piirustuksista kilpailun, jonka pohjalta syntyivät tyyppipiirustussarjat 1940 ja 1941. Myös talojen tehdastuotanto aloitettiin. Arkkitehdit suunnittelivat tyyppitaloja ennen kaikkea rintamamiehille, mutta tyyppipiirustuksia tehtiin myös navettoja ja ulkorakennuksia varten.

Rakennustarvikkeista pulaa

Pulaa oli kaikista rakennustarvikkeista kuten sementistä, betoniraudoista, nauloista, tiilistä, lasista ja eristeistä. Puutavaraa oli riittävästi. Suurena syynä materiaalipulaan oli Salpalinjan rakentamistyöt sekä muu varustautuminen. Salpalinjassa kyse oli 1200-kilometrisen puolustuslinjan rakentaminen. Tällä Suomen kautta aikojen suurimmalla työmaalla työskenteli keväällä 1941 noin 35 000 miestä, joita oli ruokkimassa 2000 lottaa.

Pulaa koetettiin selättää monin konstein, betonin joukkoon laitettiin kaikkia nurkista löytyviä rautoja piikkilangasta lähtien. Betoniin laitettiin myös niin sanottuja säästökiviä. Käytettyjä nauloja oiottiin ja eristeenä käytettiin sahanpurua, jonka kuivaamiseen oli omia kuivaamojaa. Kalle Päätalo kertoo kirjoissaan, kuinka myös tuoreita puruja käytettiin, valitettavasti, koska silloin uudet rakenteet kokivat heti kosteusvaurioita. Seinän sisustat voitiin myös jättää ilmataskuiksi, tämä rakenne eristää varsin hyvin, kunhan ilmavuotoja ei ole.
Salmisen Raija Tourulasta kertoo muistelmissaan, että heidän talonsa rakennettiin tontilla olleen, aiemmin palaneen kartanon navetan tiilistä, joita hänen vanhempansa puhdistivat uutta muurausta varten. Keskitalon asuinrakennus rakennettiin hyödyntäen kartanon puretun leivintuvan hirsiä. Pekkala rakennettiin metsän keskellä olleen kartanon myllärin talon hirsistä, jotka siirrettiin uudelle paikalle.
Armas Olenius muisteli sodan jälkeen myllyn pihan olleen täynnä tukkeja ja sahaustoiminnan olleen vilkkaampaa kuin koskaan aiemmin. Rakentaminen oli materiaalipulasta huolimatta vilkasta sotien jälkeen.

Isoisäni Yrjö Rintala kertoi, että hän sai hankittua sementtiä tulevaa navettaa varten, mutta niin myöhään syksyllä, että valutyöt voitiin tehdä vasta seuraavana vuonna, ehkä 1947. Ongelmaksi muodostui sementin säilytys yli talven, sillä sementti tuli säilyttää lämpimässä tilassa, ettei se kovettuisi. Sellainen löytyi tupakeittiön nurkasta. Useamman tonnin sementti kuorma painoi lattian jonkin verran notkolle talven aikana. No se suoristettiin, kun lattia tehtiin uusiksi vuonna 1988.

Teksti: Tapio Rintala v.2025  
Kuvat: Museovirasto   

   

Kenttäposti oli sotavuosina 1939–1945 puolustusvoimien perustama postinkuljetusjärjestelmä rintaman ja kotiväen välille. Kenttäpostia kulki noina vuosina yli miljardi lähetystä, kirjeitä, kortteja ja paketteja. Sen merkitys mielialaan, niin kotona kuin rintamallakin oli suuri. Se oli ainoa keino pitää yhteyttä läheisiin ja kertoa että: ”hengissä ollaan”. Yhteydenpitoon kannustettiin myös valtion taholta ja asiasta muistutettiin tiedotusvälineissä.

Kirjeissä käsiteltiin myös arkisia asioita, kuten lasten kasvatusta, raha-asioiden hoitoa ja annettiin ohjeita maanviljelyyn. Moniin kotipuolen töihin piti naisväen ja nuorukaisten tarttua varsin vähäisellä kokemuksella ja tiedoilla, siksi neuvojakin kaivattiin. Toisaalta isälle kerrottiin, miten oli töissä edistytty, esimerkiksi poika kirjoitti isälleen:
”rukiit koottiin jo eilen ja ohra saatiin eilen poikki. Ohria tuli 64 seipäällistä. Isoisä niitti kaikki ohran ja me toiset teimme puhdasta jälkeä perässä. Tänään tappuroitiin meijän yksi kuorma rukiita, että saaraan siemenrukiita. Niitä tuli siinä hehton paikkeilla. Täällä on tuhkarokkoa liikkeellä. Kyllä minä sentään vielä terve olen ollut. Kävimme Kuokkamaalta hakemassa pehkua säkillisen ja olen tuonut luuraksia ja äiti teki luutia. Me tulimme juuri tallista. Minä olen sen tallin ruokonnut aina kun olen tullut koulusta. Mutta kyllä siskokin on ruokonnut sen silloin kun olen ollut koulussa ja Hessu (hevonen) on pois tallista kun hän pelkää että se potkasee. Hyvin täällä on voitu. Milloin pääsette lomalle? ”

Kirjeissä kerrottiin joskus myös tunteista, ikävästä ja rakkaudesta, sekä pelosta ettei enää tavata.
Moni seurustelukin alkoi kirjeistä tuntemattoman kanssa.

Kenttäposti kulki nopeasti, olosuhteet huomioiden. Posti oli perillä viikon sisällä ja useimmiten parissa kolmessa päivässä. Sodan aikana oli erilaisia rajoituksia postin määrään, sotilaille jaettiin tietty määrä kenttäpostilipukkeita, joilla posti kulki ilmaiseksi tai ainakin alennetulla taksalla. Paketeissa kotoa lähetettiin mm. villasukkia, kaikenlaisia pieniä tarvikkeita ja säilyvää ruokaa. Tämän lisäruuan merkitys sotilaille oli ajoittain suuri. Pakettien paino oli rajoitettu kahteen kiloon. Viinaa ei saanut lähettää.
Kirjeitä ja kortteja kirjoittivat nekin, jotka aiemmin eivät olleet juuri kynään käyttäneet. Kirjeitä kirjoitettiin kotiväelle, sukulaisille ja kavereille. Kirjeenvaihtoilmoituksia julkaistiin lehdissä ja kirjeitä lähetettiin myös tuntemattomille sotilaille. Tavaksi tuli lähettää rintamalle, varsinkin jouluna paketteja myös ns. tuntemattomille sotilaille. Ne jaettiin niille, jotka eivät kotoa pakettia saaneet.

Kenttäpostiin merkittiin sana ”kenttäposti”, oli olemassa myös valmiita merkkejä ja leimoja tähän tarkoitukseen. Lähetykseen rintamalle ei kirjoitettu selkeää osoitetta, vaan sotilaan nimi ja tietty numero- ja kirjainyhdistelmä, jonka avulla se löysi perille. Tämä salainen koodisto oli vain kenttäpostia lajittelevien tiedossa.

Yleisohjeena oli kirjoittaa kirjeitä reippaaseen ja kannustavaan sävyyn. Sotilaille jaetussa opaskirjassa ohjeistettiin, että: ”Ankarasti oli kielletty mm. sellaisten seikkojen tiedottaminen kotiseudulle ja yleensä kenellekään, joista jossakin muodossa voi olla hyötyä viholliselle, kuten joukko-osaston sijoituspaikka, vahvuus, kunto, aseistus, siirto, varustuksen laatu jne.”

Kirjeet alkoivatkin usein sanoilla: ”täällä jossain” tai ”kannon nokassa”. Luultavasti myös itsesensuuri toimi kirjoittaessa, etulinjan kauheuksista ei kerrottu kotiväelle. Kotirintamaa puolestaan kehotettiin kirjoittamaan positiiviseen sävyyn asioistaan.

Kirjeitä myös sensuroitiin sitä varten perustetun sensuuritoimiston virkailijoiden toimesta. Kirjeistä saatettiin leikata osia pois, tai mustata kielletyt sanat. Joskus koko kirje hylättiin ja se lähetettiin Päämajaan tutkittavaksi. Tarkastuksen jälkeen kirje suljettiin ja siihen laitettiin tarkastusleima. Kirjeiden tarkastamisen yhteydessä sensuurivirkailijat tekivät myös huomioita kirjoittajien mielialoista ja näistä huomioista raportoitiin valtionjohdolle. Kirjeitä avattiin pistokokein ja on arvioitu kirjeistä tarkastetun sotien aikana muutaman prosentin. Sensuuria kierrettiin lähettämällä kirje kotiin ”nyrkkipostina”, lomalle päässeen mukana tai lähettämällä se tavallisen postin välityksellä, joka oli kiellettyä.

Sotasensuurin tarkastusleima ja ”salainen”  osoite, joka oli käytössä kenttäpostissa.

Lähteet:
Kyläläisten kirjeitä
Kirja: Kirjeitä sodasta 2015, Marko Tikka ja Ilari Taskinen
Kuvat: SA-kuva-arkisto
Teksti: Tuija Olenius

Tekstiiliostokortteja oli erikseen naisille, miehille ja lapsille. Niitä oli viisi erilaista, eri vaatteisiin.

Sota vaikeutti ulkomaan kauppaa, osa aiemmin tuoduista tavaroista jäi kokonaan saamatta. Puuvillan, villan ja nahkojen tuonti loppui kokonaan v.1942. Suomen kutomateollisuuden tuotanto määrättiin kokonaan vain armeijan käyttöön v.1941.
Tilanteeseen varauduttiin jo syksyllä v.1940, kun säännöstelyn piiriin määrättiin vaatteet, muut tekstiilit ja jalkineet. Kansanhuoltoministeriö velvoitti samaan aikaan kauppiaita ja maahantuojia ilmoittamaan varastonsa ja niiden käyttöä alettiin valvoa.
Materiaalipula vaati ihmisiltä käytännöllisyyttä ja kekseliäisyyttä.
Sodan jälkeen tekstiilipula jatkui vielä useita vuosia.
Myös viljelijät joutuivat tekemään tiliä kansanhuollolle lampaan villasta, pellavasta ja teurastuksessa saaduista nahoista ja niistäkin osa piti luovuttaa valtiolle.

Jalkineet
Nahka oli ollut tuontitavaraa suurimmaksi osaksi ja kun sota katkaisi tuonnin moniksi vuosiksi, nahasta oli pulaa. Kaikki nahka otettiin talteen, nahkaa tarvittiin paljon mm. armeijan saappaisiin, ja armeijan tarpeet olivat etusijalla.
Kenkien ostolupaa ei saanut helposti. Kenkien ostajalta kysyttiin, monetko kengät hänellä jo oli, sillä käytössä ei saanut olla kuin kahdet kengät. Pieniksi käyneet lastenkengät oli uusia ostettaessa myytävä kenkäkauppaan. Lupaa kumisaappaiden ostoon sai vain, jos työ sitä ehdottomasti vaati ja siltikin niiden saanti oli vaikeaa.
Vanhoja kenkiä ja saappaita korjautettiin suutarilla ja korjailtiin kotona.
Kenkä pulassa yleisjalkineina oli talvisin monot.

Monot, paperikengät ja tallukkaat

Kesällä käytettiin puukenkiä tai oltiin paljain jaloin. Paperikengät ovat kävelykenkätyyppiset. Niissä on 1,5 cm paksu puupohja, johon on sahattu viiltoja antamaan pohjalle hieman taipuisuutta. Päällyskankaana käytettiin kudottua paperinarua. Sateella kenkien paperipäällys pehmeni ja kengät hajosivat helposti.

Pula-aikana alettiin elvyttää tallukoiden valmistusta pitämällä kursseja, niitä pidettiin satoja eri puolilla maata ja kursseilla kävi tuhansia tallukkaiden tekijöitä . Sotavuosina tallukkaista tuli suosittu korvikejalkine niin aikuisille kuin lapsillekin. Niitä oppi valmistamaan kuka hyvänsä neulan ja langan käyttäjä, joskin mallikas jalkine syntyi vain taitajan käsistä. Aikaa ja malttia piti tekijällä olla, sillä yksistään paksuun, monikerroksiseen pohjankankaaseen oli pisteltävä tuhatkunta tikkiä pohjaa vahvistamaan. Tikkaaminen suoritettiin vahvalla pellavanarulla, jota kierrettiin suoraan pellavasäikeistä tai pellavalangoista. Toppapohjaan kelpasivat huonotkin kangassuikaleet, kunhan vain ulkopohjaksi tullut kangas oli kestävää. Erinomainen pohja saatiin vanhoista huopasaappaan varsista tai koneremmin palasista. Päällisinä käytettiin mm. vanhoista sarkavaatteista saatua kangasta.

Lehti-ilmoituksia sota-aikana.

Avustuspaketteja saapui etenkin Yhdysvalloista, Kanadasta ja Ruotsista, niistä muutama saattoi saada jalkineet ja muitakin vaatteita.
Musta pörssi tai vaihtotalous saattoivat myös auttaa pahimmassa pulassa, jos oli jotain vaihdettavaa.

Lampaan villan ja pellavan käsittely kotona lisääntyi uudelleen pula-aikana.

Vaatteet
Kankaiden tuonti ulkomailta loppui lähes kokonaan, oltiin maan omien varastojen varassa.
Ostokortti vaadittiin paitsi valmiiden vaatteiden ostoon, myös erikseen kankaille, ompelulangoille ja muille ompelutarvikkeille. Niiden saatavuus kaupoista vaihteli ja useinkaan tuotetta ei saanut ostokortista huolimatta.
Kankaita kudottiin kotona kangaspuilla ja jo unohtuneet taidot otettiin uudelleen käyttöön.
Vanhat vaatteet ratkottiin, pestiin, silitettiin, käännettiin nurin, poistettiin rikkinäiset kohdat ja käännettiin kuluneet kohdat pois näkyvistä. Ikkunaverhot kelpasivat vaikkapa morsiuspukuun. Neulonnassa käytettiin langan puutteessa materiaalina vanhoja purettuja villavaatteita. Lankaan kehrättiin villan joukkoon myös korvikemateriaaleja, paperinarua, eläinten karvoja ja jopa hiuksia.
Vanhoja vehnäjauho- ja sokerisäkkejä hyödynnettiin. Niistä tehtiin mm. pyyheliinoja, lasten lakanoita, pöytäliinoja, kylpytakkeja, esiliinoja, vaippoja ja lasten paitoja.
Erilaiset järjestöt ja yhdistykset pitivät kursseja eri aiheista. Käsityökursseilla opetettiin mm. muassa kutomista, neulomista, vaatteiden korjaamista ja uudelleen käyttöä. Puhki kuluneista aikuisten vaatteista etsittiin ehjiä kohtia lastenvaatteisiin. Miesten puvuista valmistettiin naisten kävelypukuja, nuorten pikkutakkeja ja lasten koulupukuja. Vauvanvaatteita syntyi vanhasta kaulaliinasta ja vanhoista villavaatteista. Jopa aikuisten vanhat sukat ja alushousut säästettiin ja niistä valmistettiin lastenvaatteita.

Pellavan viljely nelinkertaistui sota-aikana, samoin lampaiden pito kotieläimenä lisääntyi.
Hamppuakin viljeltiin vähäisiä määriä, siitä tehtiin köysiä ja säkkejä.
Pula-aikana eri järjestöt pitivät kursseja, joissa opeteltiin lampaiden hoitoa, pellavan ja villan käsittelyä.
Lehdissä oli ohjeita, miten käyttää vanhoja kankaita ja lankoja uudelleen. Oli ohjeita vaatteiden korjaamisesta, värjäyksestä luonnonkasvien avulla ja kaikkea muutakin, josta oli hyötyä jokapäiväisessä elämässä selviytymiseen. Kotirintamalla naiset kerääntyivät yhteisiin ompeluiltoihin, joissa ommeltiin sotilaille mm. lumipukuja ja alusvaatteita. Neulottiin lämpimiä kypärämyssyjä, kaulureita, sukkia ja lapasia.

Käsityölehdessä ”Omin käsin” oli mm. ohje miten naisten pitkistä sukista saadaan tehtyä lapselle puvun. Sotilaille neulottiin mm. kypärän alle laitettavia kypärämyssyjä ja ampumiseen soveltuvia lapasia.

Vaatehuoltoon liittyen neuvottiin lehdessä säästöpesun tekeminen. Paitsi että kiinnitettiin huomiota pesuun, oli myös vaatteiden siisti ja ilmava säilytys osa vaatehuoltoa ja vaatteiden käyttöiän pidentämistä. Koin tuhoja torjuttiin monin keinoin.

Tekstiiliteollisuudessa käytettiin lumppuja sekä sellupohjaisia keinokuituja sillaa ja säteriä
(viskoosia ja raionia), sekä paperia, joita sekoitettiin villaan tai pellavaan.
Tehtaat keskittyivät ompelemaan puolustusvoimien vaatteita, joten valmiita vaatteita ja kankaita
ei ollut tarjolla siviileille. Vaatepula oli niin vakava, että kun sotilaat kotiutettiin rintamalta, he saivat pitää sotilaspukunsa, toki kaikki sotilasmerkit irrotettiin.
Pula jatkui vuosia sodan loppumisen jälkeen.

Paperi korvasi monia asioita
Paperi korvasi kankaan missä se oli mahdollista, esimerkiksi pöytäliinoina ja ikkunaverhoina. Monet tekstiiliteollisuuden tehtaat siirtyivät tuottamaan paperista tuotteita sota-aikana. Paperista valmistettiin paitsi lankaa ja kangasta, myös ikkunaverhoja, pimennysverhoja, lakanoita, pyyhkeitä, mattoja, siivousliinoja, sidetarpeita, lämmikkeitä, kengänosia, käsilaukkukankaita, työesiliina- ja -puserokangasta ja suojapukukankaita.

Jätepaperia ja villalumppuja  kerättiin teollisuuden tarpeisiin ja niistä saatiin lankaa ja kankaita.

Vaatteista ja jalkineista oli suuri pula, joka paheni sodan kestäessä. Lisäksi vielä osa siirtolaisista oli joutunut lähtemään evakkotaipaleelle nopeasti ja vähin varustein. Syksyllä v.1944 järjestettiin vaatteiden suurkeräys auttamaan perheitä selviämään alkavasta talvesta.

Talvella 1944 järjestettiin tallukkaanneko- kurssit koulupiireittäin. Maatalouskerholaiset olivat ahkeria tossujen tekijöitä, koko maassa sota-aikana laskettiin kerholaisten valmistaneen erikokoisia tallukkaita 60000 paria.

Muistoja:

Anni Heikkilä muisteli kesällä 2024, että vielä 1950-luvulla hänen tullessaan Rekolaan töihin, siellä oli työväen asunnon ikkunoissa paperiverhot.

Ossi Rekolan kirjassa Tuohikuun aikaan: ”Myös pellavan viljely kotitarpeiksi elpyi… Yläneen Marttayhdistys hankki koneellisen pellavaloukun ja klihdan helpottaman raskaampia työvaiheita, mutta kyllä se silti oli kovan työn takana, kun paidan aineet kasvatetaan pellavansiemenistä alkaen.”

”Viimeiset kyläsuutarit ompelivat pikilanka savuten jalkineita ja hakkasivat puupinneillä puolipohjia kuluneiden tilalle. Vanhat, homeiset ja kovettuneet saapasvarret käytettiin tarkoin raaka-aineiksi.”

Kaikki vaatetavarakin oli kansanhuoltolautakunnan peukalon alla. Yläneellä sen puheenjohtaja, Sulho Tuominen hoiteli virkaansa varsin ansiokkaasti, mutta epäkiitollinen posti se oli. Rekolan Jussi marisi, kun hänen kankaanostolupansa oli evätty: -Ja perkele! Toi Tuamisen Sulho on täällä niinkon joku jumala, kunnei ihminen saa paitaakaan päällensä ilman sen lupaa.

Teksti: Tuija Olenius
Lähteet: Suomen Historia osa 7
 Kansallisarkiston sanomalehtiarkisto.
 Pula-ajan käsityöt: Pro gradu tutkielma, Pilvi Keskitalo
 Talvella tallukkaat – kesällä paperikengät: 
– Haastattelututkimus pula-ajan vaikutuksesta Satakunnassa
ja Suomessa, Jaana Virkkunen, Säkylän talvi- ja jatkosotamuseo.
 Ossi Rekolan kirja: Tuohikuun aikaan
 Valokuvat: Museoviraston kokoelmat, kuvaaja Pekka Kyytinen