Maaseudulla väestönsuojelun tarve oli toisenlainen kuin kaupungeissa, joissa varauduttiin laajoihin pommituksiin ja jopa kaasuhyökkäyksiin. Vaikka ilmapommitukset kohdistuivat pääasiassa taajamiin, sodan uhka ulottui myös maaseudulle.

Talvisodan aikana Yläneelle pudotettiin pommeja, mutta ne eivät aiheuttaneet merkittävää tuhoa. Pommikoneita lensi kuitenkin usein alueen yli, ja ilmahälytyksiä annettiin toistuvasti. Turun pommitukset kuuluivat Yläneelle asti, ja taivaanranta hehkui ajoittain tulipalojen punaisena.

Helmikuussa 1944 kirkonkylän kansakoulun mäelle rakennettiin ilmavalvontatorni. Ilmavalvontaa hoitivat pääasiassa paikalliset lotat, joiden tehtävänä oli seurata ilmatilaa ja ilmoittaa havainnoista eteenpäin.

Pimennysmääräykset astuivat voimaan talvisodan alkaessa v.1939 ja ne jatkuivat jatkosodan loppuun asti. Pimennysmääräysten ajat vaihtelivat vuodenaikojen ja sotatilanteen mukaan.

Pelkoa herättivät myös desantit, joista kerrottiin ja varoiteltiin paljon. Monen mieleen jäivät puheet oudoista kulkijoista ja varovaisuuden tarpeesta.
Desantteja lähetettiin Suomeen tarkkailu-, vakoilu- ja sabotaasitehtäviin. Heitä pudotettiin laskuvarjolla eri puolille maata ja heidän kerrottiin liikkuvan joko siviilivaatteissa tai suomalaisiin sotilaspukuihin pukeutuneina. Erityisesti itärajalla heidän toimintansa synnytti pelkoa ja desanttien hirmuteoista kerrottiin lehdissä ja ihmisten puheissa.

Vaikka näillä seudulla ei tiettävästi tavattu yhtään desanttia, havaintoja ilmoitettiin viranomaisille, ja niiden perusteella järjestettiin etsintöjä.

Väestösuojelutoimikunnat Yläneelle valittiin marraskuussa v.1939

Väestönsuojelun valvojana kunnassa toimi Frans Lukkala. Kokouksen alussa keskusteltiin toimintatavoista ilmavaaran uhatessa.
Päätettiin tehdä hälytys kylien alueella seuraavilla tavoilla. Sähkövaloja vilkutetaan lyhyesti muutaman kerran. Makkarkosken meijerin höyrypilliä vihellytetään ja Tourulan kartanon ruokakelloa soitetaan, muulloin sitä ei sota-aikana soitettu. Ilmavaaran ohimenosta ilmoitetaan vastaavalla tavalla.
Valittiin Yläneen kyliin erilaisia toimintaryhmiä seuraavasti:
Ensiapuryhmään: Keihäskoskelle Teuvo Uotila, Juho Roos, Jalmari Kairinen, Tuovi Valo, Frans Sillanpää. Tourulaan Oiva Seppälä, Martti Seppälä, Kustaa Grönholm, Onni Lehtonen ja Gunnar Lindström.
Paloruiskujen ryhmään: Keihäskoskelta Antti Majanen, Kalle Mäkelä, Eemil Lehtilä, Kustaa Laine, Jussi Kylänpää, Lauri Kylänpää ja Ilmari Männistö. Tourulasta Veikko Ristimäki, Taisto Ristimäki, Viljo Ruusunen, Aaro Östlund, Jalmari Heikkilä, Kalle Mäkinen, Alvar Raittinen, Toivo Seppälä,
Arvo Mattila, Nikolai Mäkelä, Onni Virtanen ja Viljo Vähätalo.
Paloruiskujen kuljetuksiin valittiin Keihäskoskelta Prusilan hevonen ja Tourulasta kartanon hevonen.
Tähystäjiksi valittiin Keihäskoskelta Jukka Korkeakoski ja Olavi Väinölä. Tourulasta Kalle Haavisto ja Uuno Mäkelä.
Korjausryhmiin valittiin: Kustaa Kukola ja Kalle Paukkio.
Sairaiden kuljetuksiin määrättiin Keihäskoskelta Rekolan auto ja Tourulasta Seppälän auto.
Sairaiden vastaanottohuoneiksi sovittiin kirkonkylän Allila, Kunnalliskoti ja Pöytyän sairaala.

Teksti:    Tuija Olenius
Lähteet: Kansalliskirjasto, digitaaliset aineistot
             Pia Mattila-Lonka: Kartanoita ja korven kansaa
            

Suomeen perustettiin kansanhuoltoministeriö syyskuussa 1939. Sen toimesta aloitettiin elintarvikkeiden ja myöhemmin myös muutamien kriittisten tavaroiden säännöstely. Poltto- ja voiteluaineiden, sokerin ja kahvin ostot tulivat luvanvaraisiksi syksyllä -39, jo ennen tavisodan alkua. Enimmillään ihmisillä oli 51 erilaista ostokorttia, yhteensä kortteja painatettiin n.780 miljoonaa kappaletta ja kansanhuoltoministeriön palkkalistoilla oli yli 7000 toimihenkilöä.

Ostokorteilla sai kukin iästä ja työpanoksestaan riippuvan määrän elintarvikkeiden hankintalupia. Korteilla saatavat tavaramäärät vähenivät sodan jatkuessa, ja lisää tuotteita tuli säännöstelyn piiriin. Välirauhan aikana tulivat voimaan myös elintarvikkeiden luovutuspakot; niillä velvoitettiin viljelijät ja muut elintarvikkeiden tuottajat luovuttamaan leijonan osa tuottamastaan ruoasta valtion määräämään hintaa. On selvää, että tällaisessa ruokapula tilanteessa on aina ihmisiä, jotka pyrkivät hyötymään tilanteesta. Yhteiskunta oli talvisodan aikana sellaisessa kuohuntatilassa, että kaikkia järjestelmiä ei saatu vielä toimimaan, ei myöskään niin sanottu musta pörssi vielä juurikaan toiminut.

Vuodesta 1940 mustalla pörssillä, tällä laittomalla kaupalla oli sangen merkittävä osa Suomen ruokahuollosta. On arvioitu, että kolmasosa elintarvikkeista kulki mustaan pörssin kautta. Aluksi sen toimintaa paheksuttiin kovasti, mutta vuosien vieriessä mukauduttiin sen toimintaan, jolloin sitä alettiin nimittää myös vapaaksi huolloksi. Tosiasia taisi olla, ettei juuri kukaan olisi selvinnyt sota-ajan läpi ilman mustaa pörssiä.

Vaihtokauppaa sukulaisten kesken

Suurin osa mustan pörssin toiminnasta oli sitä, että kaupungissa asuvat kävivät ostamassa maalla asuvilta sukulaisiltaan ja tuttaviltaan elintarvikkeita. Maksun he suorittivat joko rahana tai tavarana, jota kaupungista oli helpompi hankkia. Isäni, joka oli sodan alkaessa seitsemän vuotta vanha, kertoi että sotien aikana kävi Turusta paljon etäisempiäkin sukulaisia ruokaa hakemassa. Moni heistä oli Kupittaan Savessa töissä, joten meillä on vieläkin astioita, joita he silloin toivat.

Pienimuotoinen kauppa hiljaisella kuittauksella hyväksyttiin varmaan meidänkin kylillä, mutta laajempaa toimintaa paheksuttiin. Muistan kuulleeni vanhempien ihmisten paheksuvalla äänellä puhuneen siitä, että suurimmatkin mustan pörssin kauppiaat istuivat kirkossa etupenkissä ja kävivät ensimmäisten joukossa ripillä. No ehkä siihen olikin tarvetta. Luulen, ettei Tourulan – Keihäskosken alueella tilanne ruokahuollon kannalta ollut erityisen huono, ja matka Turkuun sentään kohtuullinen. Monista taloista, kuten minunkin kotoani, oli Turkuun muuttaneita sukulaisia paljon. Kyllä täältä varmaan ruokaa riitti sekä Turkuun, että myös rintamalla oleville miehille, joille muutamien elintarvikkeiden, kuten voin lähettäminen oli kiellettyä.

Kiellettyä liiketoimintaa

Mustan pörssin toiminta sai isompiakin, rikollisia muotoja. Tässä toiminnassa kunnostautuivat monet sellaisista yrittäjistä, jotka olivat olleet trokaamassa pirtua kieltolain aikaan. Tavaraa myös salakuljetettiin ulkomailta perinteisiä reittejä pitkin. Tämä toiminta painottui lähinnä rannikkoseuduille.

Mustan pörssin kauppiaita ja myös niitä, jotka jäivät kiinni luovutusrikkomuksista, oli paljon. Vuosittain annettiin 10–20 tuhatta tuomiota. Yleisesti toiminta oli tietysti tuomittavaa ihmistenkin mielestä, mutta ajan oloon suhtautuminen lieventyi.

Sota-aikana annettiin monenlaisia tuomioita ja tapahtui myös ilmiantoja. Esimerkkinä on erään Varsinais-Suomalaisen pitäjän nokkamiehen tapaus, kun hän sai tuomion luovutusvelvollisuuden noudattamatta jättämisestä. Hän meni Turussa Uuden Auran lehteen ja vaati, että oikeudenkäynnistä kertovassa jutussa tulee hänen nimensä mainita. Toimittajan kysyessä miksi niin, sillä yleensä heiltä pyydetään juuri päinvastaista. Mies sanoi, että heidän kylällä on jäänyt monta talollista kiinni samasta asiasta, ja jotkut olivat epäilleet häntä ilmiantajaksi.

Pieni kirjasta löytynyt anekdootti tähän loppuun. Sota-aikana täytyi monille elintarvikkeille keksiä korvikkeita. Kuoritusta maidosta valmistettiin rasvatonta korvikejuustoa. Tätähän tehdään taas.

Teksti: Tapio Rintala  v. 2025

HEVOSTEN LUOVUTUS SOTIIN

Hevosvetoinen armeija
Viimeisenä rauhan vuonna maassamme oli noin 380 000 hevosta. Hevosten tarve maassa oli siis suuri ja Suomen puolustamiseen tarvittiin huomattavan suuri määrä hevosia. Talvisodassa määrävahvuuden mukaan jokaisessa kenttätykistörykmentissä oli 1 300 hevosta. Järeää kenttätykkiä tarvittiin vetämään kuusi, jopa kahdeksan hevosta. Jalkaväkirykmentissä oli 500 hevosta ja jalkaväkipataljoonassa sata hevosta. Kun esimerkiksi kenttätykistörykmentissä oli 2300 miestä ja mainitut 1300 hevosta, se merkitsi, että suurimman osan tykkimiehistä tuli olla ainakin jonkinlaisia hevosmiehiä.

Hevoset armeijan tehtävissä
Jalkaväen taistellessa sen hevoset eivät useinkaan olleet välittömästi vihollisen tulen alla. Sen sijaan tykistön hevoset olivat hyvin alttiita tappioille. Viholliskoneiden pommit ja konekiväärisuihkut saattoivat tappaa suurenkin joukon tykin vetäjiä hetkessä. Hevosia tarvittiin lisäksi huollon vetovoimana kaikissa aselajeissa. Ne kuljettivat ammukset sekä vetivät haavoittuneet ja kaatuneet taakse. Talvisodan suomalaiset hevostappiot olivat kuolleina, lopetettuina tai kadonneina yhteensä 7 000 hevosta.
Omia hevosia puolustusvoimilla oli syksyllä 1939 vain noin 4000. Oli siis turvauduttava pakko-ottoihin. Otettuja hevosia oli talvisodan päättyessä noin 72 000. Valtioneuvoston päätöksen mukaan kotirintama tarvitsi yhden hevosen kutakin kymmentä peltohehtaaria kohti ja tilan ainoaa hevosta ei otettu. Armeijalla oli paikallisten suojeluskuntien kautta hevoskasvattajiin hyvät yhteydet ja siten se tunsi maan hevoskannan hyvin.

Hevosten luovutukset Yläneellä
Syksyllä 1939 julkaistiin hevosottokuulutuksia. ”Erottamisluetteloihin” merkityt hevoset oli tuotava määrättyihin kokoamispaikkoihin, Yläneeltä hevoset koottiin Loimaalle. Yläneeltä määrätiin otettavaksi talvisotaan yhteensä noin 100 hevosta. Jokaisen hevosen piti olla hyvässä kengässä, ja sen mukana tuli olla päitset ja marhaminta (riimunaru), loimi ja loimivyö, juottosanko sekä puhdistusvälineet. Lisäksi määrättiin mukaan vähintään 50 kiloa kauraa ja sata kiloa heinää. Hevosten lisäksi otettiin myös kesä- ja talviajoneuvoja, jotka piti varustaa sellaisilla koreilla tai resloilla, että niillä voidaan kuljettaa 500 kg kuormia.

Jatkosodan alkaessa kesällä 1941 Suomen sotavoima oli paljon paremmassa varustuksessa kuin kaksi vuotta aikaisemmin ja moottorointikin oli edistynyt. Hevosia oli sodassa enimmillään 45 000 ja hevosia menetettiin noin 15 000. Jatkosodan aikana hevosia otettiin noin 50 000.
Yläneen kunta sai vuosittain määräykset hevosottovarauksista puolustuslaitoksen käyttöön. Nämä hevoset oli tuotava säännöllisesti hevosottolautakunnan suorittamiin tarkastuksiin, jotka suoritti valittu hevosottomies. Vuoden 1942 alussa Suojeluskuntapiiri määräsi varattavaksi Yläneeltä 95 hevosta. Vielä vuoden 1944 tammikuussa täydennettiin varausmäärää 97 hevoseen, joista 29 oli uusia hevosia. Keihäskosken kylästä kahdeksan tilaa luovutti kukin yhden hevosen. Rekolasta otettiin sotaan neljä hevosta ja Tourulan kartano luovutti myös useita työhevosia.

Muisteluja sodasta palautetuista hevosista
Sodasta tuli takaisin useita enemmän tai vähemmän huonokuntoisia hevosia. Rekolasta tuli tiettävästi takaisin kaksi, joista toinen riuhtoi itsensä irti heti päästyään Auran asemalle ja juoksi kotiin.
Sodan jälkeen oli maassa kova hevospula. Rekolaan saatiin ostettua kolme hevosta, joista Ossi Rekola kertoo kirjassaan Tuohikuun aikaan. Raiku-niminen hevonen oli ollut nuoresta asti armeijan palveluksessa ratsuna, mutta oli sodan jälkeen vanha rauhallinen sotaveteraani, joka veti heinäkuormaa ”hitaasti, pää riipuksissa ja alahuuli maata viistäen”. Hitautensa vuoksi sitä kutsuttiin Raikun-Krahnuksi. ”Vaan annapas olla, jos lähettyvillä paukahti tai kuului lentokoneen jylinää. Silloin löytyi hevoseen sotaratsun ripeyttä. Pää kohosi, korvat kääntyivät äänen suuntaan ja siinä samassa hevonen oli pitkänään, liikkumatta maassa. Jos lähettyvillä oli oja, se syöksyi sinne.”
Sodasta palanneita paukkuarkoja hevosia oli sotien jälkeen monessa talossa. Markku Kankare kertoo Ismo Lehtosen hevosesta. Hän ja Lehtonen olivat kahden hevosen kanssa lähteneet töihin. ”Toinen hevosista oli palannut sodasta. Se oli niin hätäinen, että evästauon ajaksi piti aina varoiksi irrottaa aisat. Tämä kuitenkin unohtui tällä kertaa. Nousi raju ukonilma ja silloin hevosta vietiin kärryineen kotiin saakka.”

Kansakunnan kiitos
Suomenhevosen kansantaloudellisen tehtävän päättyminen ei himmentänyt sen historiallista arvoa. Sotiemme veteraanit ehdottivat ensimmäisinä patsaan pystyttämistä sotahevosemme, oman asekumppaninsa kiitokseksi. Patsaan rahoitus hoidettiin kansalaiskeräyksen avulla. Herman ]outsenen luoma Suomenhevosen – sotahevosen kiitospatsas paljastettiin Seinäjoen Törnävän puistossa 3. elokuuta 1997.

TEURASLIHAN LUOVUTUKSIA ARMEIJALLE

Puolustuslaitoksen elintarvikevarikko antoi sotien aikana määräykset teuraslihan luovutuksista puolustusvoimien käyttöön. Sotilaiden päivittäinen liha-annos oli noin 100 g päivässä, joka otettiin pääosin maatiloilta pakko-ottoina. Yläneellä kunnallislautakunnan tehtävänä oli laatia luettelot nautojen luovuttajista ja päättää luovutuksista. Käytännössä hankintaliikkeenä oli L-S Osuusteurastamo.
Talvisodan ajasta ei ole tietoja teuraskarjan luovutuksista Yläneen maanviljelijöiltä. Jatkosodan vuosina luovutusmääräyksiä annettiin yksi tai kaksi vuodessa. Luovutus määriteltiin aluksi nautayksikköinä, myöhemmin lihakiloina. Yläneeltä määrä oli Vuoden 1941 kesällä 58 yksikköä ja syksyllä 7800 kiloa, vuonna 1942 määrä oli yhteensä 10800 kiloa. Vaikka kunnallislautakunta lähetti tästä määrästä valituksen, seuraavan vuoden 1943 kaksi määräystä olivat yhteensä 16 600 kiloa teuraslihaa. Vielä tammikuussa 1944 tuli Yläneelle luovutusmääräys 38:lle karjanomistajalle.

Nautojen luovutukset kohdistuivat sekä suuriin tiloihin, että myös ns. keskisuurille tiloille. Tourulan kartano ja Rekola luovuttivat useita nautoja vuodessa, muut tavallisesti yhden kerrallaan, mutta luovutuskertoja voi sodan aikana olla useampiakin. Rekolan lisäksi Keihäskoskelta luovuttivat vähintään 2-3 kertaa sodan aikana Kairinen (Kajala), Peltola, Prusila, Satola, Väinölä, Rintala, Kaukoranta ja Sillanpää sekä Uotilan tila. Tourulasta kartanon lisäksi luovuttajia olivat mm. Huhtamaa, Vastamäki, Koskihuhta, Puola, J. Tuominen, Y Mattila, A. Orrela, Hilma Ojala, S. Kuusela, Emil Vähätalo ja K. J. Virtanen.

REHUJEN JA HEINIEN LUOVUTUKSET

Talvisodan ajalta ei ole säilynyt tietoja Yläneeltä puolustusvoimille luovutetuista rehuista ja heinistä. Välirauhan aikana varauduttiin uuteen sotaan ja suoritettiin rehujen ja heinän pakko-ottoja armeijan tarpeisiin. Yläneellä päätettiin tehdä tarkka arviointi kunnan alueella rehusta, kaurasta ja perunoista sekä karjamääristä. Keihäskosken koulupiiriin valittiin selvitystä tekemään J. Haavisto, Y. Mattila, K. Laine ja Risto Peltola. Hevosia oli Yläneellä yhteensä 541 ja nautoja 2182. Yläneläisillä tiloilla oli perunoita ja muita juureksia 840 000 kg, kauraa 450 000 kg, heinää 530 000 kg ja A.I.V.-rehua 250 000 kg. Kunnallislautakunta päätti selvityksen perusteella anoa vapautusta rehujen ja kauran luovutuksesta. Maaliskuussa 1941 tulleessa luovutusmääräyksessä heinää määrättiin otettavaksi 8000 kg, joka määrä päätettiin ottaa Tourulan kartanosta sekä Keihäskosken Rekolasta ja Uotilasta.

Kesällä 1941 jatkosodan alettua Yläneen kunnallislautakunta päätti hankkia kaksi paalikonetta ja varastotilat sekä valita miehiä paalauksen tekijöiksi. Syyskuun lopulla 1941 lääninhallitus määräsi Yläneeltä luovutettavaksi 116 000 kg heiniä ja 90 000 kg kevätviljan olkia. Rehujen luovutuksen jatkuivat koko sodan ajan. Tammikuussa 1942 määrättiin puolustuslaitokselle perunaa pakko-ottona Yläneeltä luovutettavaksi 50 000 kg.

PIIKKILANKOJEN KERÄYS

Ennen talvisodan alkamista puolustusvoimat keräsi puolustusesteeksi rintamalle suuria määriä piikkilankaa. Jos ei ollut käyttämätöntä, määrättiin purkamaan piikkilanka-aitoja, joita kertyi Yläneeltä 2,7 tn. Piikkilangan luovutuksesta maksettiin korvaus Yläneen Säästöpankista.

Teksti: Hanna-Leena Kaihola
Kuvat: SA-kuva
Lähteet: Ilmari Ojala teoksessa Suomi 85 Itsenäisyyden puolustajat Kotirintamalla.
Yläneen kunnanarkisto, kunnallislautakunnan pöytäkirjat 1939-1944
Kunnallinen Viikkolehti 18.10. 40
Pia Mattila-Lonka, Kartanoita ja korven kansaa, 2001
Markku Wuoti, Sodan tuskaa, 2015
Ossi Rekola, Tuohikuun aikaan, 2004
Kyläläisten haastatteluja