Talvi-ja jatkosodassa kaatuneet

Keihäskoskelta ja Tourulasta kotoisin olevia miehiä kuoli talvi- ja jatkosodissa yhteensä 19. Talvisodassa kuoli Tourulasta viisi ja Keihäskoskelta kolme miestä. Jatkosodassa kuoli Tourulasta kahdeksan ja Keihäskoskelta kolme.

Parhaassa iässä olevat miehet olivat äitiensä ja isiensä poikia, mutta myös puolisoja ja lastensa isiä.
Miehistä 11 oli vielä poikamiehiä, kahdeksan naimisissa ja kuudella oli myös lapsia. Tiloja jäi vaille isäntää tai jatkajaa.

Keihäskoskelta talvisodassa kaatuneet:
Viljo Teinhard Satola (s. 1907) Keihäskosken Satolasta kaatui 32-vuotiaana. Hän oli kahden lapsen isä.
Eero Einari Kajander (s.1905) Keihäskosken Ylitalosta kaatui 35-vuotiaana. Häneltä jäi vaimo.
Paavo Johannes Nieminen (s. 1913), autonkuljettaja Keihäskoskelta sairastui vakavasti rintamalla ja kuoli Porvoon parantolassa 26-vuotiaana.
Keihäskoskelta jatkosodassa kaatuneet:
Kalle Into Puisto (s. 1910) oli isäntänä Keihäskosken Mäenpään tilalla. Hän taisteli talvi- ja jatkosodassa ja kaatui 30-vuotiaana. Hän oli kolmen lapsen isä.
Kalle Paavali Vuorio (s. 1920) oli Keihäskosken Vuorion poika ja kaatui 21-vuotiaana.
Kalle Johannes Nisula (s. 1900) oli maatyömiehenä Keihäskosken Prusilassa. Hän taisteli talvi- ja jatkosodassa, jossa kaatui 41-vuotiaana ja haudattiin kotipitäjäänsä Petäjävedelle.

Tourulasta talvisodassa kaatuneet:
Eino Eerik Teini (s. 1912) oli maatyömies, syntyisin Kokemäeltä ja asui perheineen Tourulassa Heikkilän tilalla. Hän kaatui 27-vuotiaana ja oli viiden lapsen isä.
Frans Gerhard Rantanen (s. 1904) oli Tourulan Kuuselan isäntä. Hän kaatui 36-vuotiaana ja oli pienen pojan isä.
Frans Emil Lehtonen (s. 1911) oli maatyömies, Lehtolan tilan poika Tourulasta. Hän oli naimisissa ja kaatui 28-vuotiaana.
Frans Oiva Lehtonen (s. 1915) oli maatyömies Tourulasta. Hän kaatui 24-vuotiaana.
Kaino Leonard Lehtonen (s. 1918) oli työmies ja Tourulan metsänvartijan Lehtosen poika. Hän kaatui 21-vuotiaana.
Tourulasta jatkosodassa kaatuneet:
Veini Valdemar Mikkola (s. 1906) toimi asioitsijana Tourulassa. Hän taisteli talvi- ja jatkosodassa ja kaatui 35-vuotiaana. Hän oli kahden lapsen isä.
Viljo Evert Leppänen (s. 1904) oli muurari Tourulassa. Hän taisteli talvi- ja jatkosodassa ja kaatui 36-vuotiaana. Hän oli pienen pojan isä.
Tourulan Vastamäen tilalta kaatuivat veljekset Toivo ja Viljo:
Toivo Aleksander Vastamäki (s. 1916) oli Vastamäen tilan poika ja opiskelija. Hän taisteli talvi- ja jatkosodassa ja kaatui 25-vuotiaana.
Viljo Mauno Mikael Vastamäki (s. 1921) oli Vastamäen tilan poika ja kaatui 22-vuotiaana.
Toivo Olavi Seppälä (s. 1914) oli Tourulan kartanon pehtorin poika. Hän kaatui 26-vuotiaana.
Kustaa Nikolai Kallionpää (s. 1918) oli työmiehenä Puolimatkan talossa Tourulassa. Hän kaatui 23-vuotiaana.
Keijo Tapani Kuusela (s. 1921) oli Tourulan Sydänojan tilan poika. Hän kaatui 23-vuotiaana.
Uuno Vihtori Outanen (s. 1912) oli maatyömies Tourulassa. Hän taisteli talvi- ja jatkosodassa ja kaatui 28-vuotiaana.

Kohtalokkaissa taisteluissa menehtyneet

Talvisota 1939-40

Talvisodassa yläneläisistä sotilaista valtaosa palveli viidennen divisioonan (5D) alaisissa joukko-osastoissa, pääosin jalkaväkirykmenteissä JR 13, JR 14 ja JR 15, mutta yksittäin myös useissa muissa jalkaväkirykmenteissä. Joukko-osastoista pääosa sijoitettiin Länsi-Kannakselle.
Joulukuussa 1939 yläneläisiä miehiä sisältäviä joukko-osastoja taisteli puna-armeijan suurhyökkäystä vastaan Summan kylässä ja Lähteen kaistalla. Kovassa puolustustaistelussa, jotka tunnetaan myöhemmin Summan ihmeenä, kaatui seitsemän yläneläismiestä, joista ei kuitenkaan yksikään Tourulasta eikä Keihäskoskelta.
Talvisodassa kaatui yhteensä 26 yläneläismiestä, joista lähes puolet kovissa taisteluissa sodan viimeisenä kuukautena, maaliskuussa 1940. Myös kaikki seitsemän Tourulasta ja Keihäskoskelta talvisodassa kaatunutta menehtyivät sodan loppuvaiheessa.

Helmikuun 11. päivänä 1940 Neuvostoliitto aloitti moninkertaisella ylivoimalla suurhyökkäyksen Summan alueella. Siellä taisteltiin Mannerheim-linjalla 10 päivää, kunnes linjan läpimurto tapahtui Lähteen lohkolla. Vaikka muualla Kannaksella linja kesti, suuri ylivoima pakotti suomalaiset perääntymään Viipurin ja Vuoksen väliseen väliasemaan. Siellä iso joukko yläneläisiäkin taisteli kahden viikon ajan. Helmi-maaliskuun vaihteessa joukot vedettiin taka-asemaan Viipurin-Talin-Vuoksen linjalle.
Näissä taisteluissa kaatui Tourulasta ja Keihäskoskelta yhteensä seitsemän miestä.
Keihäskoskelainen sotamies Eero Kajander katosi 13.2.1940 Summan taistelussa Majajoella ja siunattiin poissaolevana Yläneen sankarihautaan kesäkuussa 1940.
Sotamies Viljo Satola Keihäskoskelta ja korpraali Eino Teini Tourulasta kaatuivat 3.3. ja 9.3.1940 Kärstilässä Viipurin maalaiskunnassa. Kaikki edellä mainitut taistelivat JR 13:ssa.
Kersantti Frans Oiva Lehtonen kaatui 5.3.1940 Talin taistelussa ja sotamies Frans Rantanen kaatui 11.3.1940 myös Talissa. Viipurin maalaiskunnassa. Frans Oiva Lehtonen taisteli JR 62:ssa ja Frans Rantanen 2 Pr:ssa.
Sotamies Kaino Lehtonen kaatui 7.3.1940 Viipurissa. Hän taisteli JR 7:ssä.
Sotamies Frans Emil Lehtonen Tourulasta kaatui sodan viimeisenä päivänä 12.3.1940 Äyräpään Vuosalmessa. Hän taisteli JR 63:ssa.

Jatkosota 1941-44

Jatkosodan alkaessa Yläneen miehistä ja joistakin muista pitäjistä tulleista miehistä muodostettiin ns. Karmon pataljoonan yhdestoista komppania (JR60/11). Siinä oli noin 200 miestä. Karmon pataljoona oli JR 60:n kolmas pataljoona (JR 60/III). JR 60 kuului 1 D:n joukkoihin.
Juhannusaattona 1941 alkanut junamatka päättyi Joensuuhun (Kaltimon asemalle), josta alkoi marssi kohti Itä-Karjalaa, JR 60:n asemapaikkaa. Suomen raja ylitettiin 19.7.1941. Yläneläisistä muodostettu komppania (JR 60/III/11) oli valtaamassa Vieljärveä. Sen jälkeen Karmon pataljoona miehitti Savinovon kylän Aunuksessa. Seuraavana yönä 24.7.1941 vihollinen pääsi yllättämään suomalaiset tiettävästi paikallisen siviilin opastamana. Ankara taistelu Savinovosta kesti useita päiviä ja vaati 12 yläneläistä uhria. Haavoittuneita oli lähes 40. Taistelun sekasortoisessa alussa kaatui kolme miestä Tourulasta ja yksi Keihäskoskelta.

Vänrikki Toivo Seppälä kaatui 25.7.1941. Korpraali Uuno Outanen haavoittui taistelussa ja kuoli 27.7.1941 kenttäsairaalassa. Alikersantti Viljo Leppänen ja keihäskoskelainen sotamies Kalle Nisula kaatuivat 28.7.1941. Kaikki JR 60:n komppania 11:sta (JR 60/III/11).

Savinovon taistelun jälkeen JR 60 aloitti etenemisen kohti Petroskoita. Savinovon lähikylissä Kanganalitsassa ja Efimofassa käytiin kovia taisteluja ja menetettiin kaatuneina viisi yläneläistä. Syyskuun 3. päivä 1941 oli synkkä kyläläisille. Edellä mainituissa Aunuksen kylissä kaatuivat samana päivänä 3.9.1941 tourulalaiset sotamies Toivo Vastamäki ja korpraali Veini Mikkola sekä Keihäskoskelta sotamies Kalle Puisto.

JR 60 osallistui Petroskoin (Äänislinnan) valtaukseen lokakuun alussa ja sotatie jatkui edelleen kohti Karhumäkeä ja sen suurtaistelua. Suomen joukot pysähtyivät Maaselän kannakselle 8.12.1941. Suomi oli saavuttanut asettamansa tavoitteen ja jatkosodan raskas hyökkäysvaihe oli päättynyt.

Jatkosodan alkuvaiheessa valtaosa yläneläisistä oli taistellut Yläneen komppaniassa JR 60/11. Osa yläneläisistä oli kuitenkin sijoitettu joukko-osastoihin, joiden asemapaikka oli muualla kuin Itä-Karjalassa.
Keihäskoskelainen 21-vuotias sotamies Kalle Vuorio taisteli JR 53:ssa Vienan Karjalassa. Hän haavoittui vaikeasti taistelussa Uhtualla ja menehtyi kenttäsairaalassa 16.8.1941. Sotamies Kustaa Kallionpää Tourulasta taisteli JR 4:ssä mm. Maaselän Kannaksella ja kaatui siellä 26.10.1941.

Vuoden 1942 alussa hajotettiin komppania ja yläneläisten yhteinen sotatie päättyi. Samalla luovuttiin yhden paikkakunnan komppanioista, mikä oli vaikeissa taisteluissa aiheuttanut samaan pitäjään sietämättömän suuria uhrilukuja.
Myös asemasotavaiheen aikana käytiin taisteluja. Yläneläisiä kaatui yhteensä 13, mutta ei Tourulasta eikä Keihäskoskelta. Asemasodan aikana myönnettiin kotilomia pidemmiksi jaksoiksi mm. kevätkylvöihin ja viljankorjuuseen liittyen.

Kesäkuussa 10.6.1944 Neuvostoliitto aloitti suurhyökkäyksen Karjalan Kannaksella, Aunuksen kannaksella ja Syvärillä ennen näkemättömällä ylivoimalla. Karjalan Kannaksella menetettiin pääpuolustusasemat nopeasti ja vetäytyminen päättyi Viipuri-Kuparsaari-Taipale-väliselle linjalle. Torjuntavoitto Tali-Ihantalassa 30.6.1944 pysäytti puna-armeijan etenemisen.

Kesä-heinäkuun aikana 1944 kaatui kuusi yläneläismiestä eri puolilla Karjalan Kannasta. Näistä kaksi Kannaksen sankarivainajaa oli Tourulan kylästä. Sotamies Viljo Vastamäki Tourulasta taisteli JR 49:ssä Vuosalmen torjuntataistelussa. Hän kaatui 18.6.1944 ylitettäessä Vuoksen virtaa Oravaniemessä Valkjärvellä. Hänen ruumiinsa jäi Vuoksen virtaan ja hänet siunattiin Yläneen sankarihautaan 6.8.1944.
Sotamies Keijo Kuusela Tourulasta taisteli 7 Pr:ssä. Hän haavoittui Porolammilla 1941 ja Krivissä Maaselässä 1942. Keijo Kuusela kaatui 3.7.1944, Juustilassa Viipurin maalaiskunnassa.

Teksti: Hanna-Leena Kaihola ja Tuija Olenius

Kiitokset:
Markku Hämäläinen auttoi meitä tarkistamalla tekstissä käytetyt sotilastermit ja joukko-osastomerkinnät.

Lähteet:
Pia Mattila-Lonka, Kartanoita ja korven kansaa, 2001
Markku Wuoti, Sodan Tuskaa, 2015
Kansallisarkisto, kaatuneiden kantakortit
Kansallisarkisto, sotapäiväkirjat
Yläneen seurakunnan rippikirjat

Asutustoiminnan perusteet

Sotien jälkeen, Moskovan rauhan seurauksena siirtoväen määrä Suomessa oli noin 420000 henkeä. Heistä yli puolet oli saanut toimeentulonsa maataloudesta. Sotien jälkeen Suomi oli menettänyt noin 12% pinta-alastaan. Maataloussiirtoväen asuttaminen oli alusta lähtien vaikein ongelma koko siirtoväkikysymyksessä.

Pika-asutuslaki 1940

Talvisodan jälkeen, jo keväällä 1940 annettiin menetetyn Karjalan maatalousväen asuttamiseksi ns. pika-asutuslaki. Jo tämän lain yhteydessä tehtiin suunnitelmia siirtoväen lopulliseksi sijoittamiseksi siten, että tietyn pitäjän asukkaat tultaisiin sijoittamaan samalla seudulle.
Jatkosodan alkaessa v. 1941 pika-asutuslain toteutus keskeytyi, kun suuri osa karjalaisista viljelijöistä pääsi palaamaan takaisin vallatulle kotiseudulleen maitaan viljelemään. Noin 8000:lle tilalle oli jo ehditty tehdä pika-asutuslain mukaiset viljelysopimukset ja otettu uudet asukkaat. Näistä vain 1000 siirtokarjalaista jäi heille luovutetulle tilalle ja muut luopuivat sopimuksistaan. Yleisesti uskottiin sodan päätyvän hyvin.

Maanhankintalaki 1945-58

Jatkosodan päättyessä v. 1944 siirtoväen asuttaminen tuli entistä ajankohtaisemmaksi. Vuonna 1945 säädettiin maanhankintalaki, joka oli voimassa v. 1958 asti. Suurin muutos pika-asutuslakiin verrattuna oli, että sen mukaan maata voitiin hankkia siirtokarjalaisten lisäksi myös perheellisille rintamamiehille, sotainvalideille, sotaleskille ja -orvoille.

Suomeen muodostettiin noin 30000 viljelystilaa, joissa peltoala oli 6-15 ha ja sen lisäksi myös pienempiä asuntotiloja ja tontteja sekä myönnettiin pientiloille lisämaita. Eri kokoisia tiloja oli yhteensä 100000, joista 40% saatiin valtion maista. Loput pakkolunastettiin kuntien, seurakuntien ja yhtiöiden maista sekä yksityisiltä tiloilta, jotka olivat vähintään 100 ha ja 25 peltohehtaarin tiloja. Etelä-Suomessa lunastettiin yleisesti valmista peltomaata, josta lähes puolet yksityisiltä maanomistajilta.

Karjalan maataloussiirtoväki jätti noin 45000 hyväksyttyä maansaantihakemusta ja perheelliset rintamamiehet 50000 anomusta. Rintamamiehistä pääosa asutettiin syrjäseuduille valtion maille tai heidän omille kotiseuduilleen. Suuri osa rintamamiestiloista oli raivaamattomia tiloja. Näille ns. kylmän tilan vastaanottajille maksettiin perustamispalkkioita.

Maanhankintalain toimeenpano

Maanhankintalain toimeenpanoa johti maatalousministeriön asutusasiainosasto eli ASO. Paikallisia toimijoita olivat maanlunastuslautakunta, joka mm. laati luettelon käytettävissä olevista tiloista ja asukkaanottolautakunta, joka määräsi millainen tila hakijalle tuli osoittaa. ASO vahvisti tehdyt esitykset.

Maanomistajalla oli mahdollisuus joko myydä luovutettava tila vapaaehtoisella kaupalla suoraan asutettavalle, tai muussa tapauksessa tilasta tehtiin pakkolunastuspäätös valtiolle. Tällöin asutettava osti tilan valtiolta. Luovutetut tilat tai alueet korvattiin maanomistajille käypään arvoon.
Tilan tai maa-alueen saaja maksoi tilan myyntihinnan valtiolle 5 % suuruisina vuosimaksuina, joista suorittamatta olevan pääoman korko oli 3% ja muu osa velan lyhennystä. Maksamisen aikatauluun oli mahdollista saada eri syistä pidennystä.

Siirtokarjalaisten ja rintamamiesten asutustilat Keihäskoskella ja Pramilassa

Keihäskoskelle ja Pramilan yksinäistilan alueelle muodostettiin yhteensä kuusi asutustilaa (viljelytilaa) ja neljä rintamamiestilaa. Tilat muodostettiin Suomen valtion maatiloilta ostamista maista. Useimmat asutustilat sijoittuivat Keihäskoskella Niittykulmantien varrelle.
Rekolan tiloista muodostettiin neljä viljelystilaa ja lisäksi kaksi rintamamiestilaa. Pramilan maista muodostettiin kaksi viljelystilaa ja Väinölän maista erotettiin kaksi rintamamiestilaa. Em. tilat luovuttivat vielä myöhemmin maanluovutuslain mukaisia lisämaita mm. olemassa oleville pientiloille.

Suurin osa Karjalan maatalousväestöstä oli pienviljelystiloilta. Keihäskoskelle ja Pramilaan perustetuissa asutustiloissa ja rintamamiestiloissa yhtä lukuun ottamatta oli valmista peltoa, yleisimmin 7-12 ha. Kokonaispinta-alat vaihtelivat 20 ja 65 hehtaarin välillä.
Keihäskosken ja Pramilan asutus-ja rintamamiestilat luetellaan seuraavassa niitä luovuttaneiden tilojen mukaan.

REKOLA
Kustaa ja Matilda Rekola myivät luovutusta varten v. 1940 Suomen valtiolle pika-asutuslain nojalla noin 125 hehtaaria maata, josta muodostettiin seuraavat tilat:

Lehmisuo. Pika-asutustilan ostivat Johanssonin neljä sisarusta yhdessä v. 1946. Tilan omistajat: Pauli Päiviö Johansson, s. 1923, Martta Katri Helena Johansson, s. 1906, Anni Maria Johansson, s. 1900 ja Arvo Johansson, s. 1914. He olivat kaikki kotoisin Kurkijoen Räihälän kylästä.
Tila siirtyi vuonna 1954 Pauli Johanssonin omistukseen.

Rinnekivi. Asutustilan ostivat v. 1952 Edvard Laulajainen, s. 1911 ja vaimonsa Alina o.s. Koppanen, s. 1908, molemmat Metsäpirtistä. Perheeseen kuului kaksi tytärtä. Samassa taloudessa asuivat Anni Laulajainen, s. 1877 ja Alinan veli Toivo Johannes Koppanen, s.1903.
Tila on edelleen suvun hallussa ja sitä viljelee tyttären poika Seppo Kiviranta.

Timola. Asutustilan ostivat v. 1947 Taavetti Hämäläinen, s. 1870 ja hänen vaimonsa Anni o.s. Piiroinen, s. 1885. Perhe oli lähtöisin Metsäpirtistä Martinkorholan kylästä ja he asuivat sotien ajan ensin Peräseinäjoella. Samassa taloudessa Keihäskoskelle tulivat heidän tyttärensä Hilda Maria, s. 1919 ja poika Väinö Hämäläinen, s. 1917 sekä hänen vaimonsa Laura, o.s. Jaskari, s. 1917 Peräseinäjoella.
Tila siirtyi vuonna 1953 Väinö ja Laura Hämäläisen omistukseen ja vuonna 1998 Timo Hämäläiselle. Nykyisin sen omistavat perheen lapset.

Karivaara. Pika-asutustilan ostivat Antti Pöllänen, s. 1902 ja vaimonsa Ida Maria o.s. Kiukkonen, s. 1902, molemmat Jaakkimasta. He muuttivat Kurkijoelta yhdessä poikansa kanssa. Jatkosodan alettua he lähtivät takaisin Kurkijoelle, mutta palasivat sodan päätyttyä Keihäskoskelle ja alkoivat viljellä tilaa v. 1946.
Tilan omistus siirtyi 1970-luvulla heidän pojalleen Antti Johannes Pölläselle ja hänen vaimolleen Maija-Liisa Pölläselle o.s. Luukkainen. Tila myytiin vuonna 1989.

Maanpää. Rintamamiestilan ostivat Mauno Hemminki Maanpää, s. 1919 Yläneellä ja vaimo Aune Elisa o.s. Helenius, s. 1920 Halikossa. He viljelivät v. 1947 lähtien rintamamiestilaa, joka tuli heidän omistukseensa vuonna 1956. Tilan nykyinen omistaja ovat Pertti ja Satu Maanpää.

Korpiranta. Rintamamiestila muodostettiin v. 1959 tiloista Metsola (Keihäskoski, Rekola) ja Korpiranta (Vainionperä, A. Ahlström Oy).
Tilan ostivat Kaarlo Einar Mäkelä, s. 1910 Yläneellä ja vaimonsa Lahja Lyydia Ester o.s. Sulin, s. 1910.
Tilan omistavat isänsä jälkeen Mäkelän neljästä pojasta nuorin Raimo Antero Mäkelä ja hänen vaimonsa Päivi Mäkelä.

PRAMILA
Asutustilat muodostettiin pääosin Pramilaan kuuluvasta Kuljun tilasta, jonka omistaja Olga Vanhakylä myi Suomen valtiolle vuonna 1940.

Orajoki. Asutustilan ostivat v. 1959 Antti Orajoki, s. 1908 Jaakkimassa ja vaimonsa Sylvi Siviä o.s. Kainulainen, s. 1909 Kurkijoella. Heillä oli kaksi tytärtä.
Tila siirtyi vuonna 1962 Vilho Eero Einari Niittymaan, s. 1922 ja vaimonsa Helena Maria os. Maanpää, s. 1923, omistukseen. Tilaa viljelee nykyisin Veikko Niittymaa puolisonsa Elisa Niittymaan kanssa.

Kotimäki. Asutustilan ostivat v. 1952 Johannes Pöllänen, s. 1905 Jaakkimassa ja vaimo Anna Lyyli o.s. Heinonen, s. 1913 Kurkijoella. Heillä oli kolme lasta.
Vuonna 1970 tila siirtyi heidän poikansa Toivo Johannes Pölläsen ja puoliso Ritva Pölläsen omistukseen. Tila on edelleen suvun omistuksessa.

VÄINÖLÄ
Koivula. Rintamamiestilan ostivat Erkki Johannes Mäkelä, s. 1901 ja vaimonsa Venla o.s. Aaltonen, s. 1905, molemmat Yläneeltä.
Tilan omistavat yhteisesti heidän kolme lastansa Aila, Mikko ja Anja Mäkelä.

Saari. Rintamamiestilan ostivat v. 1949 Huugo Hemminki Maanpää, s. 2021 ja vaimo Laila Sylvia Maanpää o.s. Haapanen.
Maanpäät luopuivat tilasta ja sen ostivat v. 1950 Yrjö Saari, s. 1915 ja vaimo Aune Mirjam o.s. Palosaari, s. 1922. Perheen kuudesta lapsesta nuorimmat pojat jatkoivat viljelyä 2010-luvulle saakka.

KAJALA (Kairinen)
Rantanen. Rintamamiehen asuntotontin ostivat suoraan K. Kairiselta v. 1952 Vihtori Eemeli Penttilä, s. 1904 ja vaimonsa Lempi Emilia, s. 1905, molemmat Yläneeltä. Heillä oli kaksi lasta.
Tila on myyty uudelle omistajalle 1980-luvulla.

Tourulan uudet tilat sodan jälkeen

Tourulassa tilanne sodan jälkeen oli aivan erilainen kuin Keihäskoskella.
Ahlström Oy luopui Tourulan kartanon maista lähes kokonaan maanhankintalain toimeenpanon yhteydessä.
Tourulan kartanon (tilat: Tourula, Liisala ja Keskitalo) maiden jakaminen oli pitkä ja monipolvinen prosessi. Kartanon maista muodostettiin Tourulaan kymmeniä uusia tiloja, tontteja ja lisämaita. Osa maasta siirtyi valtiolle ja edelleen maanhankintalain mukaiseen asutustoimintaan, mutta huomattava osa tiloista myytiin suoraan A. Ahlström Oy:n ja ostajien välisillä kaupoilla. Suoriin kauppoihin myös kannustettiin osana maan vapaaehtoista hankintaa. Ostajien joukossa oli siirtoväkeä, rintamamiehiä ja kartanon entisiä työntekijöitä.

Kuva alla: Yksi versio Tourulan lohkomiskartoista, osasuurennos.
Laadittu v.1953 ja hyväksytty v.1954.
Maanmittaushallituksen uudistusarkisto  – A118:16/32-37 Tourula; RN:t 2:18-20 ja 3:23-25 rajakartta 1953 Kansallisarkisto

Vuoden 1949 lohkomiskirjassa on eritelty 20 erikokoista tilaa ja palstaa, jotka oli jo myyty. Lisäksi samassa lohkomisessa eroteltiin 18 pientä palstaa, jotka myytiin valtiolle. Keskitalon tilalle Ahlström Oy jätti omistukseensa vielä yli 50 ha peltoa ja ns. joutomaata. Nekin myytiin myöhemmin, joko asutustoiminnan tai suorakauppojen mukaan.

Tourulan tilojen muodostuminen oli poikkeuksellisen vaiheikas prosessi. Yli 50 erillisen lohkon muodostaminen, lukuisat lohkomistoimitukset ja valitukset venyttivät kartanon maiden jakamisen vuosien mittaiseksi tapahtumaksi. Esimerkiksi yllä mainittu lohkominen, joka aloitettiin v.1949 saatiin päätökseen vasta v.1956.

Kartanon kantatila oli myyty yhtenä kokonaisuutena ja se jaettiin vasta myöhemmin ostaneiden kesken. Samoin Haapaniemi jaettiin myöhemmin veljesten kesken. Mylly ja koskioikeus myytiin myös erikseen.

Lohkottujen alueiden koko vaihteli noin 0,5 hehtaarin asuntotonteista yli 50 hehtaarin tiloihin.

Tourulaan tuli siirtokarjalaisia pääasiassa Kurkijoelta, mutta myös Metsäpirtistä, Räisälästä ja Antreasta. Osa karjalaisista viipyi kylässä vain lyhyen aikaa.

Tourulan kylään pidemmäksi aikaa asettuneita siirtokarjalaisia olivat muun muassa:

Ojaranta: Tiainen August s. 1908 Metsäpirtti ja vaimo Alina o.s. Lehomäki s.1906, Metsäpirtti.
Lapsia heillä oli viisi. Samassa taloudessa asui myös Katri Hatakka s.1866, Metsäpirtti

Heinonen: Heinonen Tauno s.1915, Kurkijoki ja vaimo Jenny o.s. Siltala s.1923, Yläne.
Lapsia heillä oli viisi.

Koivumaa: Lehomäki Juho s.1899, Metsäpirtti ja vaimo Hanna s.1908, Metsäpirtti.

Haapaniemi: Salminen Tauno s.1911, Kurkijoki ja vaimo Aune o.s. Lankinen, s.1915, Kurkijoki
Lapsia heillä oli kaksi.
Veljekset Akseli ja Tauno Salminen ostivat yhdessä Haapaniemen tilan, joka jaettiin myöhemmin. Tauno ja Aune jäivät Haapanimen tilalle.

Uusipelto: Salminen Akseli s.1906, Kurkijoki ja vaimo Aino o.s. Lötjönen s. 1910, Kurkijoki.
Lapsia heillä oli yksi.
Haapaniemen tila jaettiin veljesten kesken ja Akseli ja Ainon tilan nimeksi tuli Uusipelto.

Virta: Karjalainen Heikki s.1917, Metsäpirtti ja vaimo Alma s.1922.
Lapsia heillä oli yksi.

Veräjänkorva: Seppä Johannes s.1918, Räisälä ja vaimo Aira o.s. Heiska, s.1915.
Lapsia heillä oli kaksi.

Vuorela: Rantalainen Einar s.1902, Antrea ja vaimo Siiri.
Samassa taloudessa asui myös Ruusa s.1896, Antrea

Tourulan kartanon kantatila: Häkli Antti s.1896, Kurkijoki ja vaimo Anna o.s. Hamunen, s.1894, Kurkijoki
Häklit ostivat lastensa Helvi, Lilja, Mirjam ja Antti, sekä heidän puolisoidensa kanssa Tourulan kartanon kantatilan, joka jaettiin myöhemmin ostajien kesken eri tiloiksi:

Tourula: Kontulainen Jaakko s.1915, Kurkijoki ja vaimo Helvi o.s. Häkli, s.1918, Kurkijoki.
Lapsia heillä oli viisi.

Keskitalo: Mielonen Nestor s.1918 Kurkijoki ja vaimo Lilja o.s. Häkli, s.1920, Kurkijoki.
Lapsia heillä oli kaksi.

Liisala: Ristolainen Tuomas s.1920, Kurkijoki ja vaimo Mirjam o.s. Häkli, s.1927, Kurkijoki.
Lapsia heillä oli kaksi.

Ristolainen Antti s.1927, Kurkijoki
Antti osti myöhemmin Ojarannan tilan.

Teksti:
Hanna-Leena Kaihola ja Tuija Olenius

Lähteet:
Lainhuutokortisto 1940-60 (Keihäskoski ja Pramila)
Kansallisarkisto, Maanmittaushallituksen uudistusarkisto: Lohkomisasiakirjat Kuljun, Rahanpalon, Pertunsuon, Rekolan sekä Tourulan tiloilla.
Yläneen henkikirjat ja rippikirjat
Sukutilat.sarka.fi
Suomen Pienviljelijät, osa Varsinais-Suomi, 1966
Siirtokarjalaisten tie. 1, Länsi-Suomen alueella asuvat siirtolaiset v.1970
Veikko Niittymaan selostus Keihäskosken Niittykulman siirtolaistiloista.

HEVOSTEN LUOVUTUS SOTIIN

Hevosvetoinen armeija
Viimeisenä rauhan vuonna maassamme oli noin 380 000 hevosta. Hevosten tarve maassa oli siis suuri ja Suomen puolustamiseen tarvittiin huomattavan suuri määrä hevosia. Talvisodassa määrävahvuuden mukaan jokaisessa kenttätykistörykmentissä oli 1 300 hevosta. Järeää kenttätykkiä tarvittiin vetämään kuusi, jopa kahdeksan hevosta. Jalkaväkirykmentissä oli 500 hevosta ja jalkaväkipataljoonassa sata hevosta. Kun esimerkiksi kenttätykistörykmentissä oli 2300 miestä ja mainitut 1300 hevosta, se merkitsi, että suurimman osan tykkimiehistä tuli olla ainakin jonkinlaisia hevosmiehiä.

Hevoset armeijan tehtävissä
Jalkaväen taistellessa sen hevoset eivät useinkaan olleet välittömästi vihollisen tulen alla. Sen sijaan tykistön hevoset olivat hyvin alttiita tappioille. Viholliskoneiden pommit ja konekiväärisuihkut saattoivat tappaa suurenkin joukon tykin vetäjiä hetkessä. Hevosia tarvittiin lisäksi huollon vetovoimana kaikissa aselajeissa. Ne kuljettivat ammukset sekä vetivät haavoittuneet ja kaatuneet taakse. Talvisodan suomalaiset hevostappiot olivat kuolleina, lopetettuina tai kadonneina yhteensä 7 000 hevosta.
Omia hevosia puolustusvoimilla oli syksyllä 1939 vain noin 4000. Oli siis turvauduttava pakko-ottoihin. Otettuja hevosia oli talvisodan päättyessä noin 72 000. Valtioneuvoston päätöksen mukaan kotirintama tarvitsi yhden hevosen kutakin kymmentä peltohehtaaria kohti ja tilan ainoaa hevosta ei otettu. Armeijalla oli paikallisten suojeluskuntien kautta hevoskasvattajiin hyvät yhteydet ja siten se tunsi maan hevoskannan hyvin.

Hevosten luovutukset Yläneellä
Syksyllä 1939 julkaistiin hevosottokuulutuksia. ”Erottamisluetteloihin” merkityt hevoset oli tuotava määrättyihin kokoamispaikkoihin, Yläneeltä hevoset koottiin Loimaalle. Yläneeltä määrätiin otettavaksi talvisotaan yhteensä noin 100 hevosta. Jokaisen hevosen piti olla hyvässä kengässä, ja sen mukana tuli olla päitset ja marhaminta (riimunaru), loimi ja loimivyö, juottosanko sekä puhdistusvälineet. Lisäksi määrättiin mukaan vähintään 50 kiloa kauraa ja sata kiloa heinää. Hevosten lisäksi otettiin myös kesä- ja talviajoneuvoja, jotka piti varustaa sellaisilla koreilla tai resloilla, että niillä voidaan kuljettaa 500 kg kuormia.

Jatkosodan alkaessa kesällä 1941 Suomen sotavoima oli paljon paremmassa varustuksessa kuin kaksi vuotta aikaisemmin ja moottorointikin oli edistynyt. Hevosia oli sodassa enimmillään 45 000 ja hevosia menetettiin noin 15 000. Jatkosodan aikana hevosia otettiin noin 50 000.
Yläneen kunta sai vuosittain määräykset hevosottovarauksista puolustuslaitoksen käyttöön. Nämä hevoset oli tuotava säännöllisesti hevosottolautakunnan suorittamiin tarkastuksiin, jotka suoritti valittu hevosottomies. Vuoden 1942 alussa Suojeluskuntapiiri määräsi varattavaksi Yläneeltä 95 hevosta. Vielä vuoden 1944 tammikuussa täydennettiin varausmäärää 97 hevoseen, joista 29 oli uusia hevosia. Keihäskosken kylästä kahdeksan tilaa luovutti kukin yhden hevosen. Rekolasta otettiin sotaan neljä hevosta ja Tourulan kartano luovutti myös useita työhevosia.

Muisteluja sodasta palautetuista hevosista
Sodasta tuli takaisin useita enemmän tai vähemmän huonokuntoisia hevosia. Rekolasta tuli tiettävästi takaisin kaksi, joista toinen riuhtoi itsensä irti heti päästyään Auran asemalle ja juoksi kotiin.
Sodan jälkeen oli maassa kova hevospula. Rekolaan saatiin ostettua kolme hevosta, joista Ossi Rekola kertoo kirjassaan Tuohikuun aikaan. Raiku-niminen hevonen oli ollut nuoresta asti armeijan palveluksessa ratsuna, mutta oli sodan jälkeen vanha rauhallinen sotaveteraani, joka veti heinäkuormaa ”hitaasti, pää riipuksissa ja alahuuli maata viistäen”. Hitautensa vuoksi sitä kutsuttiin Raikun-Krahnuksi. ”Vaan annapas olla, jos lähettyvillä paukahti tai kuului lentokoneen jylinää. Silloin löytyi hevoseen sotaratsun ripeyttä. Pää kohosi, korvat kääntyivät äänen suuntaan ja siinä samassa hevonen oli pitkänään, liikkumatta maassa. Jos lähettyvillä oli oja, se syöksyi sinne.”
Sodasta palanneita paukkuarkoja hevosia oli sotien jälkeen monessa talossa. Markku Kankare kertoo Ismo Lehtosen hevosesta. Hän ja Lehtonen olivat kahden hevosen kanssa lähteneet töihin. ”Toinen hevosista oli palannut sodasta. Se oli niin hätäinen, että evästauon ajaksi piti aina varoiksi irrottaa aisat. Tämä kuitenkin unohtui tällä kertaa. Nousi raju ukonilma ja silloin hevosta vietiin kärryineen kotiin saakka.”

Kansakunnan kiitos
Suomenhevosen kansantaloudellisen tehtävän päättyminen ei himmentänyt sen historiallista arvoa. Sotiemme veteraanit ehdottivat ensimmäisinä patsaan pystyttämistä sotahevosemme, oman asekumppaninsa kiitokseksi. Patsaan rahoitus hoidettiin kansalaiskeräyksen avulla. Herman ]outsenen luoma Suomenhevosen – sotahevosen kiitospatsas paljastettiin Seinäjoen Törnävän puistossa 3. elokuuta 1997.

TEURASLIHAN LUOVUTUKSIA ARMEIJALLE

Puolustuslaitoksen elintarvikevarikko antoi sotien aikana määräykset teuraslihan luovutuksista puolustusvoimien käyttöön. Sotilaiden päivittäinen liha-annos oli noin 100 g päivässä, joka otettiin pääosin maatiloilta pakko-ottoina. Yläneellä kunnallislautakunnan tehtävänä oli laatia luettelot nautojen luovuttajista ja päättää luovutuksista. Käytännössä hankintaliikkeenä oli L-S Osuusteurastamo.
Talvisodan ajasta ei ole tietoja teuraskarjan luovutuksista Yläneen maanviljelijöiltä. Jatkosodan vuosina luovutusmääräyksiä annettiin yksi tai kaksi vuodessa. Luovutus määriteltiin aluksi nautayksikköinä, myöhemmin lihakiloina. Yläneeltä määrä oli Vuoden 1941 kesällä 58 yksikköä ja syksyllä 7800 kiloa, vuonna 1942 määrä oli yhteensä 10800 kiloa. Vaikka kunnallislautakunta lähetti tästä määrästä valituksen, seuraavan vuoden 1943 kaksi määräystä olivat yhteensä 16 600 kiloa teuraslihaa. Vielä tammikuussa 1944 tuli Yläneelle luovutusmääräys 38:lle karjanomistajalle.

Nautojen luovutukset kohdistuivat sekä suuriin tiloihin, että myös ns. keskisuurille tiloille. Tourulan kartano ja Rekola luovuttivat useita nautoja vuodessa, muut tavallisesti yhden kerrallaan, mutta luovutuskertoja voi sodan aikana olla useampiakin. Rekolan lisäksi Keihäskoskelta luovuttivat vähintään 2-3 kertaa sodan aikana Kairinen (Kajala), Peltola, Prusila, Satola, Väinölä, Rintala, Kaukoranta ja Sillanpää sekä Uotilan tila. Tourulasta kartanon lisäksi luovuttajia olivat mm. Huhtamaa, Vastamäki, Koskihuhta, Puola, J. Tuominen, Y Mattila, A. Orrela, Hilma Ojala, S. Kuusela, Emil Vähätalo ja K. J. Virtanen.

REHUJEN JA HEINIEN LUOVUTUKSET

Talvisodan ajalta ei ole säilynyt tietoja Yläneeltä puolustusvoimille luovutetuista rehuista ja heinistä. Välirauhan aikana varauduttiin uuteen sotaan ja suoritettiin rehujen ja heinän pakko-ottoja armeijan tarpeisiin. Yläneellä päätettiin tehdä tarkka arviointi kunnan alueella rehusta, kaurasta ja perunoista sekä karjamääristä. Keihäskosken koulupiiriin valittiin selvitystä tekemään J. Haavisto, Y. Mattila, K. Laine ja Risto Peltola. Hevosia oli Yläneellä yhteensä 541 ja nautoja 2182. Yläneläisillä tiloilla oli perunoita ja muita juureksia 840 000 kg, kauraa 450 000 kg, heinää 530 000 kg ja A.I.V.-rehua 250 000 kg. Kunnallislautakunta päätti selvityksen perusteella anoa vapautusta rehujen ja kauran luovutuksesta. Maaliskuussa 1941 tulleessa luovutusmääräyksessä heinää määrättiin otettavaksi 8000 kg, joka määrä päätettiin ottaa Tourulan kartanosta sekä Keihäskosken Rekolasta ja Uotilasta.

Kesällä 1941 jatkosodan alettua Yläneen kunnallislautakunta päätti hankkia kaksi paalikonetta ja varastotilat sekä valita miehiä paalauksen tekijöiksi. Syyskuun lopulla 1941 lääninhallitus määräsi Yläneeltä luovutettavaksi 116 000 kg heiniä ja 90 000 kg kevätviljan olkia. Rehujen luovutuksen jatkuivat koko sodan ajan. Tammikuussa 1942 määrättiin puolustuslaitokselle perunaa pakko-ottona Yläneeltä luovutettavaksi 50 000 kg.

PIIKKILANKOJEN KERÄYS

Ennen talvisodan alkamista puolustusvoimat keräsi puolustusesteeksi rintamalle suuria määriä piikkilankaa. Jos ei ollut käyttämätöntä, määrättiin purkamaan piikkilanka-aitoja, joita kertyi Yläneeltä 2,7 tn. Piikkilangan luovutuksesta maksettiin korvaus Yläneen Säästöpankista.

Teksti: Hanna-Leena Kaihola
Kuvat: SA-kuva
Lähteet: Ilmari Ojala teoksessa Suomi 85 Itsenäisyyden puolustajat Kotirintamalla.
Yläneen kunnanarkisto, kunnallislautakunnan pöytäkirjat 1939-1944
Kunnallinen Viikkolehti 18.10. 40
Pia Mattila-Lonka, Kartanoita ja korven kansaa, 2001
Markku Wuoti, Sodan tuskaa, 2015
Ossi Rekola, Tuohikuun aikaan, 2004
Kyläläisten haastatteluja