Keräyksiä kotirintamalta puolustusvoimille
Suomen armeija lähti talvisotaan varsin huonoin varustein. Monet maaseudun asukkaat joutuivat varustamaan armeijaa pakko-ottojen kautta luovuttamalla hevosia varusteineen, ajoneuvoja, elintarvikkeita ja paljon muuta. Kotirintamalla ryhdyttiin heti keräämään myös vapaaehtoisesti puuttuvaa vaatetta ja muuta tavaraa puolustusvoimien tarpeisiin. Suojeluskuntien ja Lotta Svärd järjestön keräystoimistot ottivat vastaan ja toimittivat lahjoitukset armeijalle. Lehdissä julkaistiin luetteloita puuttuvista varusteista. Kunnallinen viikkolehti julkaisi tammikuussa 1940 puolustusvoimien laajan yksityiskohtaisen luettelon rintamalla tarvittavista varusteista. Jokaisella paikkakunnalla, myös Yläneellä kerättiin sotilaille lämpimiä vaatteita ja jalkineita, sairaaloihin lakanoita ja makuuhuopia, hevosloimiksi sopivia mattoja jne. Puutelista sisälsi myös aseita ja työkaluja, kuten kirveitä, sahoja, kiviporia, rautakankia, lumilapioita ja jäätuuria, 3 ja 10 tuuman rautanauloja, petrolikaminoita jne. Suureen tarpeeseen alkoi koko maassa syntyä vapaaehtoisten keräysorganisaatioita, joiden monipuolinen toiminta jatkui eri muodoissaan sotien ajan.

Kotirintama rintamamiesten tukena
Kotirintamalla toimittiin järjestelmällisesti armeijan hyväksi kaikkien sotavuosien ajan. Esimerkiksi lottajärjestö pikkulottineen, Martat ja myös muut maaseudun naisyhdistykset sekä yksittäiset henkilöt leipoivat kylissä säännöllisesti valtavia määriä ns. kenttäarmeijaleipää lähetettäväksi rintamalle. Missä vain oli suuri uuni käytettävissä, siellä tehtiin rintamalle leipää niin, että alussa kaikki armeijan leipä tuli kotirintamalta. Vähitellen leipomot saivat toimintansa järjestymään niin että, niiden osuus oli noin puolet rintamalle toimitetusta leivästä. Leivät leivottiin muotin mukaan neliön muotoisiksi ja ripustettiin kuivuman keskelle tehdystä reiästä. Lopuksi ne pakattiin vakiomuotoisiin laatikoihin.

Armeijalle lähetettävät sotaleivät leivottiin muotin avulla neliön muotoon ja pakattiin kuivattuina niitä varten suunniteltuihin laatikoihin Oikealla emäntä paistamassa tuvassaan leipiä parikymmentä leipää kerralla paistavassa uunissa. Kuvat Finlandia-Kuva ja SA-kuva.

Kylissä ja kaupungeissa naiset kokoontuivat valmistamaan sotilaille lumipukuja, jotka tehtiin kokonaan vapaehtoistyöllä, sekä lämpimiä varusteita, villapaitoja, sukkia, tallukoita, lapasia jne. Oman paikkakunnan rintamamiehille ja myös tuntemattomille sotilaille koottiin ja lähetettiin tuhansia paketteja sekä kirjeitä ja kortteja. Jouluksi Yläneen Lotat velvoittivat jokaisen jäsenensä lähettämään joulupaketin ainakin yhdelle tuntemattomalle sotilaalle. Lotat, Martat, Maatalousnaiset sekä muut paikalliset naisjärjestöt kokoontuivat säännöllisesti ompeluseuroihin. Kirkonkylässä Taimisen kahvilassa kokoonnuttiin valmistamaan sotilaille vaatteita ja kutomaan sukkia. Yläneellä pikkulotilla oli säännölliset työkokouksensa, samoin seurakuntanuorilla.

Siirtolaisten, sotaleskien ja muiden sodasta kärsimään joutuneiden auttaminen
Vapaaehtoisella talkootyöllä, keräyksillä ja varojen hankkimisella oli suuri merkitys myös kansalaisille pula aikana, jolloin monet joutuivat kärsimään sodan takia. Suomen kansalaisten huollosta vastasi sotien aikana Kansanhuoltoministeriö ja sen alaisuudessa kussakin pitäjässä paikallinen kansanhuoltolautakunta, jonka puheenjohtajana oli Yläneellä maanviljelijä Juho A. Ojala. Hän toimi virkavastuulla eli oli valtionhallinnon edustaja Yläneellä. Hänen työstään valtaosa oli evakkojen ja siirtokarjalaisten asioiden hoitamista ja avustamista.

Kansanhuoltolautakunnan rinnalla käytännön avustustyöstä huolehti paikallisesti Yläneen Vapaan Huollon keskus, jonka johtajaksi nimettiin Artturi Kaijunpää. Keskus toimi valtakunnallisen Suomen Huollon alaisuudessa. Yläneen Vapaa Huollon keskus huolehti avuntarpeessa olevista yläneläisistä reserviläisperheistä ja antoi ensiavun siirtoväelle ja huoltajansa menettäneille perheille. Keskuksen toiminnan tueksi lupautui 16 Yläneellä toimivaa yhdistystä, joiden jäsenet sitoutuivat vapaaehtoiseen auttamistyöhön. Järjestöjen kautta suuri osa yläneläisistä oli siten mukana vapaaehtoisessa avustustyössä. Kyliin valittiin ”piirivalvojat”, joiden tehtävänä oli välittää viestit kyläläisten avun tarpeesta. Tourulan ja Keihäskosken piirin valvojiksi valittiin talvisodan aikana opettaja Liisa Harteela ja rva Tuovi Valo, jotka olivat Lottajärjestön jäseniä. Vapaa Huolto järjesti vapaaehtoisia auttajia tulleiden avunpyyntöjen mukaan. Paikallista avustustyötä tehtiin myös yhdistysten tai järjestöjen harrastuneisuuden mukaan. Esim. Martat auttoivat avun tarpeessa olleita perheitä taloustöissä ja järjestivät talouskursseja. MLL:n jäsenet antoivat apua lastenhoidossa, monet yhdistykset järjestivät maataloudessa tarvittavaa talkooapua ja puutteessa olevien hyväksi järjestettiin keräyksiä.

Vapaaehtoisen auttamistyön monet muodot

Vapaaehtoinen talkootyö
Kun syksyllä 1939 alkoivat ylimääräiset sotaharjoitukset (YH), maaseudulla kyläläiset ryhtyivät perinteisen talkoohengen mukaisesti tekemään kesken jääneitä syystöitä taloissa, joista miehet oli kutsuttu palvelukseen. Vanha tapa auttaa naapuria sai sotien aikana aikaisempaa suuremman merkityksen.
Suomen aseveliliitto perusti vuonna 1939 Suomen talkoot ry:n organisoimaan vapaaehtoista talkootyötä valtakunnallisesti sodasta kärsivien auttamiseksi. Kuntiin nimettiin talkoopäällikkö huolehtimaan talkootyöstä käytännössä. Talkooapua tarvitsivat sotalesket, sotainvalidien perheet ja myös tilat, joissa miehet olivat rintamalla. Talkoilla tehtiin mm. maataloustyötä, perunanistutusta, heinätöitä, polttopuutalkoita jne.

Jatkosodan aikana talkoiden kohteeksi tulivat myös monenlaiset keräykset. Muodostettiin valtakunnallinen Suurtalkoot Oy, johon kuului 58 valtakunnallista järjestöä jäsenineen. Valtakunnallisesti organisoidut talkoot tai keräykset saivat laajaa näkyvyyttä. Niitä mainostettiin lehdistössä, mm. Kunnallisessa Viikkolehdessä.

Maataloustyötä tehtiin talkoilla oman kylän naapureiden auttamiseksi tai lähdettiin kauemmas isommilla joukoilla. Vasemmalla perunanistutustalkoot, oikealla korjataan viljaa talkoilla. Kuvat Museovirasto-vapaa käyttö

Keräykset
Teollisuuden raaka-aineiden saanti ulkomailta tyrehtyi sota-aikana lähes kokonaan. Ne pyrittiin korvaamaan keräyksillä kotimaasta. Talkoilla kerättiin esimerkiksi lumppuja, villaa, romukumia, lasipulloja, jätepaperia (paperikankaiden valmistukseen), luita (liima-aineeksi), pihkaa (hartsia varten), pajunkuorta (parkkiaineeksi nahkureille) ja monia muita teollisuuden tarvitsemia materiaaleja. Teollisuuslaitokset maksoivat kerätystä materiaalista, ja palkkiot lahjoitettiin tavallisesti hyväntekeväisyyteen.
Suurtalkoot ry:n rinnalle perustettiin Nuorten Talkoot ry, jonka kautta tavoitettiin 12-15-vuotiata koululaisia. Parhaimmillaan oli keräystalkoissa mukana 800 000 nuorta. Maaseudulla lapset ja nuoret tekivät ensisijaisesti työtä kotitiloillaan ja joutuivat kantamaan suurta vastuuta tilan töistä perheissä, joissa isä oli rintamalla. Nuorille tarjottiin myös Nuorten Talkoot ry:n vapaaehtoista työtä. Muistitiedon mukaan Yläneellä koululaiset keräsivät opettajien johdolla jäteromua, lasia, sormuksia, käpyjä, tuohta, voikukanjuuria ja lumppua. Varttuneemmat tekivät mm. pilkkeitä ja hakkasivat polttopuita. Talkoonuorella oli työlista, johon merkittiin töistä ansaitut pisteet. Palkinnoksi annettiin talkoomerkkejä.
Yläneläinen Opettaja Aune Kairinen esitti Yläneen koulujen opettajille ja koululaisille Kunnallisessa viikkolehdessä tammikuussa 1942 vetoomuksen vaate- ja kenkälahjoituksista Aunukselaisen koulun karjalaisille oppilailleen. Yläneläisten opettajien johdolla järjestettiin kouluilla suuri tuottoisa vaatekeräys Aunukseen.

Talkoita ja keräyksiä Yläneellä
Kun siirtoväki alkoi rakentaa ensimmäisiä asutustiloja vuonna 1941, Yläneellä ryhdyttiin järjestämään heille käytännön talkooapua. Mm. soilta nostettiin suuria määriä turvepehkua ja talkoilla ajettiin metsästä rakennuspuita.
Yläneen Aseveljet ry järjesti syksyllä 1943 viljanluovutuksen yläneläisten puutteenalaisten hyväksi. Jokaista maatilaa kehotettiin lahjoittamaan, kuka muutaman kilon viljaa, kuka enemmän sen mukaan kuin kukin voi lahjoittaa.
Marraskuussa 1943 järjestettiin Yläneellä vaatteiden suurkeräys siirtoväelle. Keräystä johti Yläneellä Kaisa Haavio, Keihäskoskella keräyksestä vastasivat Tuovi Valo ja Martta Peltola, Tourulassa Taimi Haavisto ja Toini Huhtamaa.

Sodan päätyttyä kesällä 1944 karjalaiset evakuoitiin kiireellä kodeistaan. Vain tarpeellisimmat tavarat voitiin ottaa mukaan ja monilta jäivät mm. talvivarusteet pois kuormasta. Lokakuussa 1944 Suomen Huolto ja paikallisesti Yläneellä Vapaa Huollon keskus järjesti yhdessä paikallisten yhdistysten kanssa suuren valtakunnallisen vaatekeräyksen siirtolaisten hyväksi. Vaatteiden ja jalkineiden lisäksi toivottiin myös vuodevaatteita. Tavarat luovutettiin omalle paikkakunnalle ja kunnostettiin siirtoväen naisten ja yläneläisten naisjärjestöjen avulla. Hyvin onnistuneessa keräyksessä koko maassa luovutettiin yhteensä 300 tonnia vaatetavaraa.

Koko kansan Mottitalkoot
Sotien-aikana koettiin ennätyksellisen kovia talvia. Kaupungeissakin talot lämpenivät vielä suureksi osaksi puulla. Polttopuiden kulutus kasvoi ja työvoimapulan takia puuta ei saatu hakattua tarpeeksi. Kesällä 1940 laadittiin halkoolaki, joka määräsi mm. polttopuiden luovutusvelvollisuuden metsänomistajille ja hintatakuun. Keskusmetsäseura laati polttopuun hakkuuohjelman ja laki maastoutettiin metsänhoitajien avulla tilakohtaiseksi.
Vapaaehtoiset koko kansan mottitalkoot alkoivat helmikuussa 1942. Tavoite oli saada miljoona mottia halkoja iskulauseella ”Motti mieheen”. Syntyi suuri talkooinnostus. Sekä miehet että naiset, myös kaupungeista, hakkasivat vapaaehtoisina vähentääkseen polttopuupulaa ja saadakseen rintaansa mottikirvesmerkin. Rautamerkin sai yhdestä motista, hopean neljästä jne. Aloitusvuonna osallistujia oli 718 000 ja halkoja kertyi 1,2 milj. p-m3. Talkoot jatkuivat koko sodan ajan.

Mottitalkoot Yläneellä 1942. Siiri ja Paavo Kairinen Keihäskoskelta ja oikealla 12-vuotiaat pojat ahkeroivat saadakseen kirvesmerkin rintaansa. Kuvat Kairisen kuva-albumista ja M.E.Palomäki, Museoviraston kokoelma.

Yläneellä lähetettiin keväällä 1942 jokaiselle henkilökohtainen kutsu. Korkeakosken, Tourulan ja Keihäskosken talkoolaiset määrättiin kokoontumaan Lukkarinkorpeen, jossa hakkuut tapahtuivat valtion metsissä. Vuoden loppuun mennessä oli 486 yläneläistä miestä ja 370 naista suorittanut osuutensa ja 63 heistä saanut hopeamerkin, tavoitteesta oli saavutettu 71%. Metsänhoitopiirin pitäjien välisessä kilpailussa saavutettiin toinen sija.

Juhlat ja muut hyväntekeväisyystapahtumat Yläneellä
Sotien aikana oli tärkeää huolehtia myös kansalaisten henkisestä hyvinvoinnista. Yläneellä seurakunta kantoi siitä suurimman vastuun. Lisäksi Yläneen eri järjestöt järjestivät juhlia, jotka olivat samalla hyväntekeväisyystapahtumia monipuolisine ohjelmineen. Järjestäjinä olivat seurakunta, suojeluskunta, Lotat, Martat, Yläneen Työväen Näyttämö, Yläneen Aseveliyhdistys, Yläneen kunta jne. Iltamia pidettiin Työväentalolla ja Kalliopohjalla. Keihäskosken Martat pitivät Tourulassa iltamat ja itsenäisyyspäiväjuhlan. Suojeluskuntatalolla pidettiin mm. maanpuolustusjuhla, rintamamiesjuhlia ja asevelijuhlia. Jatkosodan päätyttyä Yläneen kunta ja seurakunta järjestivät yhdessä itsenäisyyspäivänä 1944 juhlallisen rintamamiesten kotiuttamisjuhlan.

Teksti:
Hanna-Leena Kaihola
Lähteet:
Pia Mattila-Lonka, Kartanoita ja korven kansaa, Ylänen historia nälkävuosilta 2000-luvulle, 2001
Heikki Lindroos teoksessa Suomi 85, Itsenäisyyden puolustajat, Kotirintamalla, 2002
Aake Jermu, Kun kansa eli kortilla, 1974
Untamo Utrio, Kotirintama kestää, 1941-1944
Meri ja Untamo Utrio, Pois pula, pois puute – Kun kansa selviytyi, 1994
Kunnallinen Viikkolehti, vuodet 1939-1944
Kyläläisten haastatteluja

Työvelvolisuus

Maaseudulla työvoimapula oli suuri, koska pahimmillaan maaseudun miestyövoimasta oli 75 prosenttia rintamalla. Työt jäivät naisten, vanhusten ja nuorten tehtäviksi. Maaseudun työt, ruoan tuottaminen ja metsätyöt olivat Suomen elintarvike- ja polttoainehuollolle elintärkeitä. Varsinkin talvi 1941–42 oli vaikea elintarvikkeiden riittävyyden kannalta.
Kotirintaman väestö pyrittiin saamaan tärkeisiin tehtäviin ensisijaisesti vapaaehtoisen työhönsijoittumisen kautta. Nuorille naisille järjestettiin myös vapaaehtoisia työpalveluleirejä eri puolilla Suomea. Moni maatilan emäntä selvisi tilan töistä evakoiden avulla, heidän tultuaan asumaan tilalle.
Työpalvelukeskuksia perustettiin ympäri Suomea vuodesta 1941 lähtien ja yhteensä niitä oli vuoteen 1945 perustettu 25 kappaletta. Ideana oli, että nämä niin kutsutut työtytöt asuivat koko kautensa ajan työpalvelukeskuksissa ja heidät lähetettiin avuksi varattomien perheiden luokse, erityisesti maatilojen emäntien avuksi, joilla oli paljon lapsia sekä tila hoidettavanaan.
Työvelvollisuusmääräykset
Osallistumalla talkootyöhön ja muuhun vapaaehtoiseen toimintaan erityisesti maa- ja metsätalouden hyväksi oli mahdollista väliaikaisesti välttää työvelvollisuusmääräyksiä. Vapaaehtoisia ei aina riittänyt, vaikka ensisijaisesti pyrittiinkin saamaan työntekijöitä vapaaehtoisuuteen perustuen. Kaikkien oli osallistuttava yhteisiin ponnisteluihin, eikä vapaamatkustajia sallittu.

Poikkeusoloihin valmistauduttiin jo keväällä v. 1939 antamalla laki yleisestä työvelvollisuudesta sodan aikana. Tämä ensimmäinen laki koski jokaista suomalaista iältään 18–59-vuotiasta. Myöhemmin sodan kuluessa lakia muutettiin, v.1942 ikärajoja laajennettiin 15–64 vuotiaisiin, nuorimmat ja vanhimmat tosin rajoitetuin velvoittein ja heidän työkykynsä huomioiden. Samalla kiristettiin rangaistuksia, jos työvelvollinen ei noudattanut työmääräystä. Työvelvollisuudesta vapautettiin lapsen tai avuttoman henkilön hoitovastuussa olevat. Vapautettuja olivat myös virassa tai toimessa olevat, joiden haltija oli vapautettu asevelvollisuuden suorittamisesta sodan aikana, sekä asevelvollisuuttaan suorittavat.
”Työvelvollisen on tehtävä sitä työtä ja siinä työpaikassa, joka kutsussa on ilmoitettu tai muutoin määrätty.”

Työvelvollinen voitiin määrätä mihin tahansa työhön, johon hän terveytensä ja kykyjensä puolesta sopeutui. Työnantaja maksoi tavanomaista palkkaa ja työntekijä oli hänen alaisensa.
Järjestettiin maatalousleirejä, metsätyöleirejä, marjastusleirejä ym., joihin hakeuduttiin vapaaehtoisesti, mutta niihin myös määrättiin.
Kulkulaitosten- ja yleisten töiden ministeriö johti asiaa valtakunnallisesti ja kuntatasolla asiaa hoiti työvoimalautakunta. Työvoimalautakunnan puheenjohtaja Yläneellä oli Juho A. Ojala. Työvoimalautakunnan tehtävä oli toimittaa sopivaa työväkeä kohteisiin, joissa heitä tarvittiin. Samalla tehtävänä oli myös valvoa paikkakunnan työvelvollisia, jotta kaikki osallistuivat yhteiseen ponnistukseen, tavalla tai toisella. Työvoimalautakuntaan otettiin avuksi myös siirtolaisten edustajia ja paikallisuus muutenkin helpotti työvoiman sijoittamista oikeaan paikkaan. Työmääräyksiä annettiin jatkuvasti sodan aikana suuressa määrin myös Yläneellä. Yhtenä esimerkkinä mainittakoon, että Kajalan 62-vuotias vanhaisäntä sai Keihäskoskella työmääräyksen hakata 40 kuutiometriä halkoja Rekolan metsästä tammi-huhtikuun aikana 1944.
Rangaistustyöleirit
Joskus jouduttiin rankaisemaan työhaluttomia tai muuten levotonta elämää viettäviä.
Sitä varten perustettiin Suomeen erikoistyöleirejä. Leirejä oli eri tasoisia, joista tiukimpia olivat erityiset työmuodostelmat (kurikomppaniat). Jos edes erityistyöleiri ei saanut työntekijää kuriin, laitettiin hänet vankilaan. Näitä erityisleirejä oli Suomessa yli neljäkymmentä. Myös nuorille oli omia erityisleirejä.
Naisten erityistyöleireillä, joiden työnä oli enimmäkseen polttopuun hakkuu, oli tavoitteen hakata 75 kuutiota polttopuita. Vasta tämän tehtyään saattoi vapautua ja silloinkin piti siirtyä oman kunnan työvoimaviranomaisten ohjaamiin töihin työvelvollisuuslakia noudattaen.
Miehillä oli vastaavia leirejä. Työvelvollisista miehistä osa oli linnoitustöissä ja muissa puolustusvoimia avustavissa töissä, sekä metsätöissä. Tällaisia leirejä oli mm. Kauttualla Ahlström Oy:n alueella naisten metsätyöleiri. Lähialueella leirejä oli mm. myös Jokioisilla, Kokemäellä,
Loimaalla ja Tammelassa.

Teksti:  Tuija Olenius
Lähteet:
Dosentti, TT Pekka Niiranen: väitöskirja, Työleirien saaristo Työleirijärjestelmä Suomessa v. 1942–1944
Työvelvollisuuslaki sota-aikana.
Valvojana naisten erityisleirillä kirja, Saara Tuukkasen muistelmat 1941–1944 
Emilia Tuominen: Vapaaehtoisuuden paradoksi: Pakotettu työ talkootyössä jatkosodassa
Kuvat:  Museoviraston kuvakokoelmat ja SA-kuvat

Polttoaineiden säännöstely alkoi heti sodan alkaessa syksyllä 1939. Kaikki ulkomailta saatava polttoöljy meni armeijalle. Maaseudulla oli maatalouskoneita vielä melko vähän, mutta mm. traktoreita oli jo isommilla tiloilla. Pääosa töistä tehtiin vielä hevosilla, joita jouduttiin myös luovuttamaan armeijalle sotaan. Autoja oli sota-aikana vain ammattikäytössä.

Häkäpöntöt

Suomessa oli onneksi kehitetty jo ennen sotaa häkäpönttöjä eli hiili- ja puukaasuttimia, jotka soveltuivat käytettäväksi kulkuvälineisiin ja muihin koneisiin. Häkäpönttöjä oli käytössä mm. linja- ja henkilöautoissa ja traktoreissa vuosina 1940-46.

Maaseudun taitavat kyläsepät pystyivät itse valmistamaan maatalouskoneisiin kuten traktoreihin soveltuvia häkäpönttöjä. Aluksi häkäpöntöt olivat melko tehottomia, mistä syystä moottoritkin olivat varsin heikkotehoisia. Joskus loppui linja-autoillakin voima isommissa ylämäissä ja silloin jouduttiin turvautumaan matkustajien työntövoimaan. Käytäntö opetti ja häkäpöntöt kehittyivät vuosien aikana paljon. On esitetty, että jos kehittely olisi jatkunut, ne voisivat olla käytössä vielä tänäkin päivänä.

Puukaasuttimet olivat suuria ja painavia. Niiden käyttö oli työlästä ja vaativaa, sillä kuskin piti säätää kaasun ja ilman suhdetta jatkuvasti. Puukaasuttimet koostuivat pääasiassa kaasuttimesta, joka oli suuri sylinterimäinen laite, joka kiinnitettiin auton sivulle tai traktorin perävaunuun. Kaasutin sisälsi polttokammion, jossa puu tai hiili paloi rajoitetussa ilmavirrassa.

Häkäpönttö traktorissa, jota ohjaa Mikko Heikka. Kuva Veräjänkorvan museo, Aura.
Oikealla häkäpöntöllä varustettu linja-auto. Kuljettaja joutui lisäämään matkan aikana pilkkeitä, mikä oli nokista puuhaa. Kuva Suomen Metsämuseo Lusto

Häkäpöntöissä tarvittiin valtavia määriä pilkkeitä, joita tehtiin kotirintaman maatiloilla ja jopa pienimuotoisissa tehtaissa. Hyville pilkkeille oli kovat vaatimukset. Niiden piti olla tietynlaista puuta, noin 5 cm pituisia ja puun kosteuden myös sopivaa, jotta niistä muodostui mahdollisimman paljon hyvin palavaa kaasua.
Usko Uotilan mukaan Pramilan tila oli sota-aikana osakkaana Tourulan tappuriosuuskunnassa, jonka tappuria pyöritti häkäpöntöllä varustettu traktori. Pilkkeitä tarvittiin paljon ja jokaisella talolla piti olla sitä varten etukäteen valmistettuna omat pilkkeet.

Pyöräpula kotirintamalla

Kulkuvälineet olivat sota-aikana vähissä ja polkupyörät olivat erittäin tärkeitä kulkupelejä. Niistäkin osa oli rintamalla armeijan käytössä. Kotirintamalla sai hankkia polkupyörän vain ammattikäyttöön poliisin luvalla. Pyörän käyttö oli kovaa, kuormat raskaita ja tiestö huonokuntoista, joten pyörien kunto oli koetuksella. Varaosista ja renkaista oli kova pula. Renkaiden korjauksiin sovellettiin kaikkia mahdollisia saatavilla olleita tarvikkeita kuten naruja tai köyttä. Yleensä kylistä löytyi joku paikallinen käsistään näppärä mies, joka niitä yritti korjata mahdollisuuksien mukaan. Keihäskoskella Lauri Kajanderin muistetaan vielä sotien jälkeenkin ostaneen rikkinäisiä pyöriä, joista hän kokosi toimivia pelejä.

Valaistuksen ongelmia

Sotien aikana myös kotien valaistus oli ongelma monissa taloissa. Öljylamput olivat maaseudulla vielä yleisessä käytössä ja sota-aikana lamppuöljyn saatavuus oli heikentynyt. Siihen aikaan ei sähköä ollut vielä kaikkialla saatavilla ja häiriöt sähkön saatavuudessa olivat yleisiä. Kynttilöillä oli vielä tärkeä rooli kotien ja muidenkin tilojen valaistuksessa, mutta sodan jatkuessa nekin joutuivat säännöstelyyn. Aikaisemmin erityisesti ajoneuvoissa käytössä olleita karbiidilyhtyjä otettiin uudelleen käyttöön myös kotitalouksissa, jos niihin vain saatiin polttoainetta. Karbiidilamppu tuottaa kirkkaan ja tasaisen valon asetyleenikaasun palamisesta. Ne olivat kuitenkin vaarallisia, koska ne voivat räjähtää ja lisäksi ne tuottivat voimakkaan hajun. Valojen käyttö oli siihen aikaan vielä nykyistä vähäisempää ja sotien aikana jouduttiin myös pimentämään ikkunoita pommitusvaaran takia.

Teksti: Seppo Mattila

Talvisodan evakuointeja Yläneelle

Lokakuussa 1939, ylimääräisten kertausharjoitusten aikaan valtioneuvosto antoi jo ensimmäiset määräykset Karjalan rajakuntien sekä suurimpien kaupunkien pakkoevakuoinneista. Sodan alkaessa 30.11.1939 evakuointia laajennettiin Kannaksella. Joulukuun ensimmäisten viikkojen aikana Karjalan kansa joutui pakenemaan kotikylistään, jotka paloivat tulimerenä omien miesten sytyttäminä. Talvisodan päätyttyä Moskovan rauhan ehdoissa menetetyiltä alueilta tuli vielä lisää evakkoja. On laskettu, että kaikkiaan lähes puoli miljoonaa suomalaista oli sotaa ja pommituksia paossa. Luku sisältää myös Etelä-Suomen suurimmista kaupungeista maaseudulle pommituksia paenneet henkilöt. Kaikille oli pikaisesti järjestettävä majoitusta.

Maaliskuussa 1940 saapui Yläneelle pakolaisia Lappeenrannan naapuripitäjästä Lappeen kunnasta. Yhteensä 70 naista, lasta ja vanhusta haettiin Auran asemalta kovassa pakkasessa sekä heidän mukanaan tulleet toistasataa lehmää. Sodan päätyttyä Lappeen asukkaat pääsivät kuitenkin palaamaan koteihinsa, sillä Lappee jäi Moskovan rauhassa Suomen puolelle. Toukokuussa 1940 Yläneelle saapui 441 pakolaista pääasiassa Vahvialan kunnasta, joka sijaitsee Viipurista länteen uuden rajan pinnassa. Osa heistä sijoitettiin ensin tilapäisesti kunnalliskotiin ja kouluille. Useimmille löytyi kuitenkin paikka yläneläisissä taloissa eri kylissä. Yläneen kansanhuoltolautakunta järjesti johtajansa Juho A. Ojalan johdolla evakuoitujen majoituksia sekä vastasi heidän huollostaan.

Siirtokarjalaisten maatalousväestön asuttamiseksi laadittiin hyvin nopeasti talvisodan päätyttyä ns. pika-asutuslaki, joka hyväksyttiin jo kesällä 1940. Valtiovallan toimesta tehtiin suunnitelma eri pitäjistä tulevan karjalaisen maatalousväestön lopullisesta sijoittamisesta ja asuttamisesta. Sen mukaan esimerkiksi Kurkijokelaiset tultaisiin asuttamaan Loimaan seudulle. Talvisodan evakuoinneissa heidät oli kuitenkin määrätty sijoitettavaksi väliaikaisesti Keski-Suomeen Jyväskylän seudulle. Syksystä 1940 alkaen Yläneelle tulivat ensimmäiset 30 maanviljelijäperhettä, jotka olivat kotoisin Kurkijoen Räihävaaran kylästä. Näistä neljä sai pika-asutuslain mukaisen viljelytilan Keihäskosken Rekolasta ja Kaksi Pramilan Kuljusta sekä muutama perhe myös Tourulasta. Perheille järjestettiin väliaikainen majoitus ennen uuden kodin valmistumista.
Kesäkuuhun 1941 mennessä oli koko maassa tehty 8000 tilalle viljelysopimukset ja otettu uudet asukkaat. Näistä vain alle tuhat jäi uudelle tilalle muiden palatessa jatkosodassa takaisin valloitettuun Karjalaan.

Jatkosodan evakkotaipaleet

Jatkosota alkoi heinäkuussa 1941 ja Suomen armeija saavutti vanhan rajan jo kesähyökkäyksen aikana 1941. Takaisin valloitetun Karjalan pellot haluttiin saada mahdollisimman nopeasti viljelyyn, sillä Suomi oli ajautumassa vakavaan ruokapulaan. Kaikkiaan 280 000 Karjalan evakkoa palasi kotikyliinsä jälleenrakentamaan Karjalaa. Esimerkiksi Yläneelle saapuneista vahvialalaisista palasi kotiin 26 perhekuntaa. Samoin Karjalaan palasivat myös monet niistä kurkijokelaisista, jotka olivat jo saaneet viljelytilan Yläneellä. Uusia asutustiloja ei enää perustettu, sillä pika-asutuslaki oli rauennut kesällä -41 jatkosodan alkaessa. Yleisesti uskottiin, että sota päättyisi hyvin ja Karjala saataisiin takaisin.

Kesäkuun alussa 1944 Neuvostoliiton armeija aloitti suurhyökkäyksen ja 18.6. mennessä lähes koko Kannaksen väestö oli saanut jälleen evakuointimääräyksen ja joutui taas maantielle. Evakuointi puna-armeijan hyökkäyksen alta onnistui kuitenkin kohtalaisen hyvin, sillä oli kesä ja viljelijäperheillä oli alkumatkaa helpottamassa oma hevonen kulkuneuvona.

Rauhansopimus allekirjoitettiin 19.9.1944. Kaikkiaan noin 420 000 Karjalan asukkaasta tuli pysyvää siirtoväkeä supistuneeseen Suomeen. Yläneellä Kansanhuoltolautakuntaa kehotettiin varautumaan jopa parin tuhannen ihmisen majoittamiseen. Evakoita ei kuitenkaan tullut Yläneelle tässä vaiheessa niin suurta joukkoa, vaan lähipitäjiinkin verrattuna yllättävän vähän. Yläneelle oli lisäksi syksystä 1943 alkaen ohjattu lähes sata inkeriläistä. Valtaosa kurkijokelaisista määrättiin vuoden 1944 evakuoinneissa siirtymään ensin turvallisempaa junareittiä pitkin Etelä-Pohjanmaalle, mihin he jäivät odottamaan lopullista asuttamista Loimaan seudulle. Ne karjalaiset, jotka olivat talvisodan jälkeen jo saaneet Yläneeltä päätöksen pika-asutuksesta, palasivat sodan päättyessä takaisin Yläneelle. Kuntien kansanhuollon tehtävänä oli löytää majoitus, ruokaa ja muuta huoltoa kaikille evakoille ja myös niille, jotka jo rakensivat uutta kotia. Pika-asutuslain tilalle hyväksyttiin vuonna 1945 uusi maanlunastuslaki, joka koski aikaisempaa laajempia väestönosia. Karjalan siirtolaisten sijoituspaikakuntien osalta noudatettiin kuitenkin pääosin aikaisempaa asutussuunnitelmaa.

Evakkona eläminen Yläneellä

Siirtolaisten huolto oli kansanhuoltoministeriön ja paikallisesti kuntien kansanhuoltolautakuntien vastuulla. Hallitus oli tehnyt päätöksen evakuoitujen majoituksen ja muonituksen korvaamisesta niille, jotka eivät tulleet toimeen omin varoin. Tarkoitus oli, että iso osa evakoista elättäisi itsensä omalla työllään, jota maaseudulta tulleille evakoille oli tarjolla mm. paikkakunnan maatiloilla ja metsähakkuissa.

Yhteiskunta pyrki monin tavoin huolehtimaan siirtolaisista. Lääninhallitukset nimittivät kuntiin virkavastuulla toimivan huoltojohtajan, Yläneellä maanviljelijä Juho A. Ojalan. Hänen tehtäviinsä kuului yhdessä kansanhuoltolautakunnan kanssa huolehtia siirtoväen majoittumisesta, toimeentulosta ja omaisuudesta sekä jakaa valtion huoltoavustusta siirtolaisille. Paikallinen Vapaan Huollon keskus avusti siirtolaisia käytännön ongelmissa.  Sen johtajana toimi Yläneellä Artturi Kaijunpää (myöhemmin Sulho Tuominen).

Majoitus sujui Yläneellä pääsääntöisesti varsin hyvin, vapaita huoneita ja asuntoja saatiin käyttöön vapaaehtoisesti ja tasapuolisesti kylien kesken. Huoltojohtajalla oli kuitenkin oikeus ottaa pakkomääräyksellä rakennuksia ja huoneita käytettäväksi kiireellisissä tapauksissa, ja näitäkin päätöksiä Juho A. Ojala joutui myös tekemään. Jokainen tila, jolla oli vähintään 10 peltohehtaaria, oli lain mukaan velvoitettu luovuttamaan siirtoväelle maata perunan, juurikkaiden ym. kasvien viljelyä varten. Tilojen tuli myös järjestää siirtoväen karjalle tilaa navetassa sekä laidun ja luovuttaa tarpeen tullen rehua sekä heinää.

Siirtoväen ja paikallisen väestön kesken ilmeni joillakin paikkakunnilla alusta alkaen kitkaa. Majoittuminen ahtaasti toisten nurkissa, toimeentulo yhteisen lieden äärellä ja erilainen kansanluonne sekä tavat aiheuttivat luonnollisesti törmäyksiä.

Muistitietoa evakkojen asumisesta maatiloilla

Tarkkoja tietoja evakoiden määristä Tourulassa ja Keihäskoskella on saatavissa vuoden 1941 henkikirjasta. Henkikirja luettelee nimeltä valtaosan talvisodan evakoista (ennen karjalaisten paluuta takaisin valloitettuun Karjalaan vuoden 1942 keväästä alkaen). He olivat pääasiassa kotoisin Vahvialasta tai Viipurin maalaiskunnasta. Kyliin sijoitetuista inkeriläisistä kerrotaan muualla.

Miten evakkoperheiden majoittuminen kyliin onnistui? Ossi Rekola muistelee sotavuosia Keihäskosken Rekolassa kirjassaan Tuohikuun aika: ”Talo oli väkeäpullollaan. Oman väen lisäksi oli kaksi perhettä inkeriläisiä ja kolme karjalaisperhettä sekä lisäksi pommituksia pakoon tulleita sukulaisia Turusta ja Helsingistä. Ulkorakennukset oli tuupittu täyteen Karjalan pakolaisten lehmiä ja hevosia.” Rekolaan olivat majoitettuina talollinen Edvard Sahala (s. 1886) vaimonsa Marian ja viiden lapsensa kanssa sekä talollisen poika Edvard Sahala vaimonsa Elinin kanssa. Keihäskosken isoihin taloihin oli majoitettu useita monilapsisia perheitä.
Prusilaan olivat sijoitetut Heikki (s. 1886) ja Valpuri Jäppinen sekä heidän viisi lastaan.
Sillanpäässä asuivat Väinö (s. 1905) ja vaimonsa Vilhelmiina Korhonen ja heidän kolme lastaan.
Peltolassa olivat evakkoina maanviljelijä Uuno Koskelainen (s. 1905), hänen vaimonsa Helmi sekä tytär ja 18 -vuotias poika.
Rintalaan majoittuivat Otto Kuuluvainen (s. 1905), vaimo Johanna sekä kuusi 11-2-vuotiasta lasta.
Ketolan torpassa majoittuivat 64-vuotias kauppias Fredrik Emil Mikkola ja vaimo Emilia Anni.

Kajalassa pirttirakennukseen majoitettiin karjalaisperhe ja päärakennuksen kylmänä ollut sali otettiin käyttöön. Siellä asui ensin karjalainen sotaleski Saimi Mikkola, joka kävi töissä kirkonkylässä ja hänen poikansa. Heidän muutettua Pöytyälle huone jaettiin pahviseinällä kahtia ja sinne muurattiin pönttöuunin viereen pieni liesi, jolla voitiin keittää. Saliin tuli asumaan 70-vuotias Ida Tirkkonen ja 38-vuotias Ester Tirkkonen sekä inkeriläisperhe.

Keihäskosken Satolaan majoitettiin talvisodan evakuointien aikaan Kurkijoelta Yläneelle tulleet Johanssonin neljä sisarusta, Anna, Katri, Arvo ja Pauli Johansson. He saivat ensimmäisten joukossa v. 1940 asutuspäätöksen pika-asutustilaan (Lehmisuo) Rekolan mailta. Johanssonit alkoivat rakentaa heti uutta kotia, mutta lähtivät jatkosodan alettua takaisin Kurkijoelle. Saatuaan siellä rakennetuksi uudelleen hävitetyn kotinsa he joutuivat taas kesällä 1944 evakkoon jatkamaan rakentamista Keihäskoskella.

Pramilan Anna-tädillä ja hänen siskoillaan oli heidän seppä-isänsä rakentama Päivölä-niminen mökki Tourulassa. Mökissä ei ollut sota-aikana asukkaita ja se määrättiin evakoille. Vahvialalaiset Roosa ja Pekko Myyrä sekä heidän poikansa Pentti ja Jussi tulivat talvisodan ajaksi Päivölään asumaan, mutta palasivat jatkosodan vuosiksi kotiin Vahvialaan. Pentistä tuli aikanaan hiihtäjä ja hän voitti vuonna 1954 Salpausselällä pikamatkan. Myöhemmin Päivölässä asui muitakin evakkoja, joiden nimet ei ole tiedossa.
Pramilasta vuokrattiin pari hehtaaria peltoa Sikiön karjalaisperheelle. Matti Sikiö, joka oli jo vanha mies, asui ehkä Tourulassa vaimonsa ja poikansa kanssa. He saivat myöhemmin asutustilan Otsolasta, missä suku asuu vieläkin. He muuttivat myöhemmin sukunimen Symiläksi.

Tourulan Mattilassa oli emännän apuna Liisa-niminen inkeriläisnainen, joka oli emännän korvaamattomana apuna talon sisä- ja ulkotöissä. Tourulan kartanosta ei ole säilynyt muistitietoja, mutta isossa talossa oli paljon rakennuksia, joten voidaan olettaa siellä olleen tilaa useille evakkoperheille. Evakkoja sijoitettiin kaikkialle, missä vain oli vapaita huoneita. Raija Tuominen (o.s. Salminen) muistelee: Tourulaan muutettaessa Haapaniemen asutustilalla ei ollut asuinrakennuksia. Salmisen veljekset perheineen asuivat alkuun kartanon sillanpielessä olevassa vanhassa pyykkitupa- ja meijerirakennuksessa. Myöhemmin he asuivat vanhassa palvelusväen asuinrakennuksessa ylempänä mäellä, jossa oli vielä kartanon palaneen navetan rauniot.

Makkarkosken meijerin yläkerran huoneisiin oli majoitettuna kurkijokelainen Martikaisen perhe, vanhaemäntä ja isäntä, kolme miniää ja heidän kahdeksan lastaan. Martikaiset tulivat Yläneelle Pohjanmaalta kuten useat muutkin kurkijokelaiset.

Mäkitalossa Makkarkoskella majoittui ja työskenteli sotien aikana kolme karjalaisperhettä, Anttolaiset, Hamuset ja Myllyset sekä kesän ajan Horpun perhe. Isossa talossa tarjottiin työtä useammalle evakolle. Anttolainen osallistui talon töihin ja toimi sodan jälkeen vielä myllärinä Oripään Osuusliikkeen myllyssä. Perheen tytär Rauha otti osaa tilan karjanhoitoon. Kurkijoelta tullut Hamusen perhe asui ns. pappanpuoleisessa salissa. Myös pojat Antti ja Ilmari osallistuivat talon töihin. Myllysen perheen isä teki metsätöitä ja perheelle syntyi tytär Mäkitalossa. Horpun perhe Lappeenrannasta asui saunakarissa. Poika Kalevi Horppu kunnostautui myöhemmin kuulan (tai kiekon) heitossa Suomen mestariksi. Inkeriläinen Helena Tukia oli evakkona Mäkitalossa 5-6 vuotiaan poikansa kanssa. Hän työskenteli pääasiassa karjanhoidossa.

Teksti: 
Hanna-Leena Kaihola, Tuija Olenius
Lähteet:
Silvo Hietanen teoksessa Suomi 85, Itsenäisyyden puolustajat Kotirintamalla, 2002
Pia Mattila-Lonka, Kartanoita ja korven kansaa, Yläneen historia nälkävuosilta 2000-luvulle, 2001
Siirtokarjalaisten tie I, Karjalan Liitto ry, Nyky-Karjala Oy, Turku 1970
Kurkijokelainen 18.8.51, Loimaa
Kunnallisen Viikkolehden numeroita sotien ajalta
Kyläläisten haastatteluja