Kenttäposti oli sotavuosina 1939–1945 puolustusvoimien perustama postinkuljetusjärjestelmä rintaman ja kotiväen välille. Kenttäpostia kulki noina vuosina yli miljardi lähetystä, kirjeitä, kortteja ja paketteja. Sen merkitys mielialaan, niin kotona kuin rintamallakin oli suuri. Se oli ainoa keino pitää yhteyttä läheisiin ja kertoa että: ”hengissä ollaan”. Yhteydenpitoon kannustettiin myös valtion taholta ja asiasta muistutettiin tiedotusvälineissä.

Kirjeissä käsiteltiin myös arkisia asioita, kuten lasten kasvatusta, raha-asioiden hoitoa ja annettiin ohjeita maanviljelyyn. Moniin kotipuolen töihin piti naisväen ja nuorukaisten tarttua varsin vähäisellä kokemuksella ja tiedoilla, siksi neuvojakin kaivattiin. Toisaalta isälle kerrottiin, miten oli töissä edistytty, esimerkiksi poika kirjoitti isälleen:
”rukiit koottiin jo eilen ja ohra saatiin eilen poikki. Ohria tuli 64 seipäällistä. Isoisä niitti kaikki ohran ja me toiset teimme puhdasta jälkeä perässä. Tänään tappuroitiin meijän yksi kuorma rukiita, että saaraan siemenrukiita. Niitä tuli siinä hehton paikkeilla. Täällä on tuhkarokkoa liikkeellä. Kyllä minä sentään vielä terve olen ollut. Kävimme Kuokkamaalta hakemassa pehkua säkillisen ja olen tuonut luuraksia ja äiti teki luutia. Me tulimme juuri tallista. Minä olen sen tallin ruokonnut aina kun olen tullut koulusta. Mutta kyllä siskokin on ruokonnut sen silloin kun olen ollut koulussa ja Hessu (hevonen) on pois tallista kun hän pelkää että se potkasee. Hyvin täällä on voitu. Milloin pääsette lomalle? ”

Kirjeissä kerrottiin joskus myös tunteista, ikävästä ja rakkaudesta, sekä pelosta ettei enää tavata.
Moni seurustelukin alkoi kirjeistä tuntemattoman kanssa.

Kenttäposti kulki nopeasti, olosuhteet huomioiden. Posti oli perillä viikon sisällä ja useimmiten parissa kolmessa päivässä. Sodan aikana oli erilaisia rajoituksia postin määrään, sotilaille jaettiin tietty määrä kenttäpostilipukkeita, joilla posti kulki ilmaiseksi tai ainakin alennetulla taksalla. Paketeissa kotoa lähetettiin mm. villasukkia, kaikenlaisia pieniä tarvikkeita ja säilyvää ruokaa. Tämän lisäruuan merkitys sotilaille oli ajoittain suuri. Pakettien paino oli rajoitettu kahteen kiloon. Viinaa ei saanut lähettää.
Kirjeitä ja kortteja kirjoittivat nekin, jotka aiemmin eivät olleet juuri kynään käyttäneet. Kirjeitä kirjoitettiin kotiväelle, sukulaisille ja kavereille. Kirjeenvaihtoilmoituksia julkaistiin lehdissä ja kirjeitä lähetettiin myös tuntemattomille sotilaille. Tavaksi tuli lähettää rintamalle, varsinkin jouluna paketteja myös ns. tuntemattomille sotilaille. Ne jaettiin niille, jotka eivät kotoa pakettia saaneet.

Kenttäpostiin merkittiin sana ”kenttäposti”, oli olemassa myös valmiita merkkejä ja leimoja tähän tarkoitukseen. Lähetykseen rintamalle ei kirjoitettu selkeää osoitetta, vaan sotilaan nimi ja tietty numero- ja kirjainyhdistelmä, jonka avulla se löysi perille. Tämä salainen koodisto oli vain kenttäpostia lajittelevien tiedossa.

Yleisohjeena oli kirjoittaa kirjeitä reippaaseen ja kannustavaan sävyyn. Sotilaille jaetussa opaskirjassa ohjeistettiin, että: ”Ankarasti oli kielletty mm. sellaisten seikkojen tiedottaminen kotiseudulle ja yleensä kenellekään, joista jossakin muodossa voi olla hyötyä viholliselle, kuten joukko-osaston sijoituspaikka, vahvuus, kunto, aseistus, siirto, varustuksen laatu jne.”

Kirjeet alkoivatkin usein sanoilla: ”täällä jossain” tai ”kannon nokassa”. Luultavasti myös itsesensuuri toimi kirjoittaessa, etulinjan kauheuksista ei kerrottu kotiväelle. Kotirintamaa puolestaan kehotettiin kirjoittamaan positiiviseen sävyyn asioistaan.

Kirjeitä myös sensuroitiin sitä varten perustetun sensuuritoimiston virkailijoiden toimesta. Kirjeistä saatettiin leikata osia pois, tai mustata kielletyt sanat. Joskus koko kirje hylättiin ja se lähetettiin Päämajaan tutkittavaksi. Tarkastuksen jälkeen kirje suljettiin ja siihen laitettiin tarkastusleima. Kirjeiden tarkastamisen yhteydessä sensuurivirkailijat tekivät myös huomioita kirjoittajien mielialoista ja näistä huomioista raportoitiin valtionjohdolle. Kirjeitä avattiin pistokokein ja on arvioitu kirjeistä tarkastetun sotien aikana muutaman prosentin. Sensuuria kierrettiin lähettämällä kirje kotiin ”nyrkkipostina”, lomalle päässeen mukana tai lähettämällä se tavallisen postin välityksellä, joka oli kiellettyä.

Sotasensuurin tarkastusleima ja ”salainen”  osoite, joka oli käytössä kenttäpostissa.

Lähteet:
Kyläläisten kirjeitä
Kirja: Kirjeitä sodasta 2015, Marko Tikka ja Ilari Taskinen
Kuvat: SA-kuva-arkisto
Teksti: Tuija Olenius

Tekstiiliostokortteja oli erikseen naisille, miehille ja lapsille. Niitä oli viisi erilaista, eri vaatteisiin.

Sota vaikeutti ulkomaan kauppaa, osa aiemmin tuoduista tavaroista jäi kokonaan saamatta. Puuvillan, villan ja nahkojen tuonti loppui kokonaan v.1942. Suomen kutomateollisuuden tuotanto määrättiin kokonaan vain armeijan käyttöön v.1941.
Tilanteeseen varauduttiin jo syksyllä v.1940, kun säännöstelyn piiriin määrättiin vaatteet, muut tekstiilit ja jalkineet. Kansanhuoltoministeriö velvoitti samaan aikaan kauppiaita ja maahantuojia ilmoittamaan varastonsa ja niiden käyttöä alettiin valvoa.
Materiaalipula vaati ihmisiltä käytännöllisyyttä ja kekseliäisyyttä.
Sodan jälkeen tekstiilipula jatkui vielä useita vuosia.
Myös viljelijät joutuivat tekemään tiliä kansanhuollolle lampaan villasta, pellavasta ja teurastuksessa saaduista nahoista ja niistäkin osa piti luovuttaa valtiolle.

Jalkineet
Nahka oli ollut tuontitavaraa suurimmaksi osaksi ja kun sota katkaisi tuonnin moniksi vuosiksi, nahasta oli pulaa. Kaikki nahka otettiin talteen, nahkaa tarvittiin paljon mm. armeijan saappaisiin, ja armeijan tarpeet olivat etusijalla.
Kenkien ostolupaa ei saanut helposti. Kenkien ostajalta kysyttiin, monetko kengät hänellä jo oli, sillä käytössä ei saanut olla kuin kahdet kengät. Pieniksi käyneet lastenkengät oli uusia ostettaessa myytävä kenkäkauppaan. Lupaa kumisaappaiden ostoon sai vain, jos työ sitä ehdottomasti vaati ja siltikin niiden saanti oli vaikeaa.
Vanhoja kenkiä ja saappaita korjautettiin suutarilla ja korjailtiin kotona.
Kenkä pulassa yleisjalkineina oli talvisin monot.

Monot, paperikengät ja tallukkaat

Kesällä käytettiin puukenkiä tai oltiin paljain jaloin. Paperikengät ovat kävelykenkätyyppiset. Niissä on 1,5 cm paksu puupohja, johon on sahattu viiltoja antamaan pohjalle hieman taipuisuutta. Päällyskankaana käytettiin kudottua paperinarua. Sateella kenkien paperipäällys pehmeni ja kengät hajosivat helposti.

Pula-aikana alettiin elvyttää tallukoiden valmistusta pitämällä kursseja, niitä pidettiin satoja eri puolilla maata ja kursseilla kävi tuhansia tallukkaiden tekijöitä . Sotavuosina tallukkaista tuli suosittu korvikejalkine niin aikuisille kuin lapsillekin. Niitä oppi valmistamaan kuka hyvänsä neulan ja langan käyttäjä, joskin mallikas jalkine syntyi vain taitajan käsistä. Aikaa ja malttia piti tekijällä olla, sillä yksistään paksuun, monikerroksiseen pohjankankaaseen oli pisteltävä tuhatkunta tikkiä pohjaa vahvistamaan. Tikkaaminen suoritettiin vahvalla pellavanarulla, jota kierrettiin suoraan pellavasäikeistä tai pellavalangoista. Toppapohjaan kelpasivat huonotkin kangassuikaleet, kunhan vain ulkopohjaksi tullut kangas oli kestävää. Erinomainen pohja saatiin vanhoista huopasaappaan varsista tai koneremmin palasista. Päällisinä käytettiin mm. vanhoista sarkavaatteista saatua kangasta.

Lehti-ilmoituksia sota-aikana.

Avustuspaketteja saapui etenkin Yhdysvalloista, Kanadasta ja Ruotsista, niistä muutama saattoi saada jalkineet ja muitakin vaatteita.
Musta pörssi tai vaihtotalous saattoivat myös auttaa pahimmassa pulassa, jos oli jotain vaihdettavaa.

Lampaan villan ja pellavan käsittely kotona lisääntyi uudelleen pula-aikana.

Vaatteet
Kankaiden tuonti ulkomailta loppui lähes kokonaan, oltiin maan omien varastojen varassa.
Ostokortti vaadittiin paitsi valmiiden vaatteiden ostoon, myös erikseen kankaille, ompelulangoille ja muille ompelutarvikkeille. Niiden saatavuus kaupoista vaihteli ja useinkaan tuotetta ei saanut ostokortista huolimatta.
Kankaita kudottiin kotona kangaspuilla ja jo unohtuneet taidot otettiin uudelleen käyttöön.
Vanhat vaatteet ratkottiin, pestiin, silitettiin, käännettiin nurin, poistettiin rikkinäiset kohdat ja käännettiin kuluneet kohdat pois näkyvistä. Ikkunaverhot kelpasivat vaikkapa morsiuspukuun. Neulonnassa käytettiin langan puutteessa materiaalina vanhoja purettuja villavaatteita. Lankaan kehrättiin villan joukkoon myös korvikemateriaaleja, paperinarua, eläinten karvoja ja jopa hiuksia.
Vanhoja vehnäjauho- ja sokerisäkkejä hyödynnettiin. Niistä tehtiin mm. pyyheliinoja, lasten lakanoita, pöytäliinoja, kylpytakkeja, esiliinoja, vaippoja ja lasten paitoja.
Erilaiset järjestöt ja yhdistykset pitivät kursseja eri aiheista. Käsityökursseilla opetettiin mm. muassa kutomista, neulomista, vaatteiden korjaamista ja uudelleen käyttöä. Puhki kuluneista aikuisten vaatteista etsittiin ehjiä kohtia lastenvaatteisiin. Miesten puvuista valmistettiin naisten kävelypukuja, nuorten pikkutakkeja ja lasten koulupukuja. Vauvanvaatteita syntyi vanhasta kaulaliinasta ja vanhoista villavaatteista. Jopa aikuisten vanhat sukat ja alushousut säästettiin ja niistä valmistettiin lastenvaatteita.

Pellavan viljely nelinkertaistui sota-aikana, samoin lampaiden pito kotieläimenä lisääntyi.
Hamppuakin viljeltiin vähäisiä määriä, siitä tehtiin köysiä ja säkkejä.
Pula-aikana eri järjestöt pitivät kursseja, joissa opeteltiin lampaiden hoitoa, pellavan ja villan käsittelyä.
Lehdissä oli ohjeita, miten käyttää vanhoja kankaita ja lankoja uudelleen. Oli ohjeita vaatteiden korjaamisesta, värjäyksestä luonnonkasvien avulla ja kaikkea muutakin, josta oli hyötyä jokapäiväisessä elämässä selviytymiseen. Kotirintamalla naiset kerääntyivät yhteisiin ompeluiltoihin, joissa ommeltiin sotilaille mm. lumipukuja ja alusvaatteita. Neulottiin lämpimiä kypärämyssyjä, kaulureita, sukkia ja lapasia.

Käsityölehdessä ”Omin käsin” oli mm. ohje miten naisten pitkistä sukista saadaan tehtyä lapselle puvun. Sotilaille neulottiin mm. kypärän alle laitettavia kypärämyssyjä ja ampumiseen soveltuvia lapasia.

Vaatehuoltoon liittyen neuvottiin lehdessä säästöpesun tekeminen. Paitsi että kiinnitettiin huomiota pesuun, oli myös vaatteiden siisti ja ilmava säilytys osa vaatehuoltoa ja vaatteiden käyttöiän pidentämistä. Koin tuhoja torjuttiin monin keinoin.

Tekstiiliteollisuudessa käytettiin lumppuja sekä sellupohjaisia keinokuituja sillaa ja säteriä
(viskoosia ja raionia), sekä paperia, joita sekoitettiin villaan tai pellavaan.
Tehtaat keskittyivät ompelemaan puolustusvoimien vaatteita, joten valmiita vaatteita ja kankaita
ei ollut tarjolla siviileille. Vaatepula oli niin vakava, että kun sotilaat kotiutettiin rintamalta, he saivat pitää sotilaspukunsa, toki kaikki sotilasmerkit irrotettiin.
Pula jatkui vuosia sodan loppumisen jälkeen.

Paperi korvasi monia asioita
Paperi korvasi kankaan missä se oli mahdollista, esimerkiksi pöytäliinoina ja ikkunaverhoina. Monet tekstiiliteollisuuden tehtaat siirtyivät tuottamaan paperista tuotteita sota-aikana. Paperista valmistettiin paitsi lankaa ja kangasta, myös ikkunaverhoja, pimennysverhoja, lakanoita, pyyhkeitä, mattoja, siivousliinoja, sidetarpeita, lämmikkeitä, kengänosia, käsilaukkukankaita, työesiliina- ja -puserokangasta ja suojapukukankaita.

Jätepaperia ja villalumppuja  kerättiin teollisuuden tarpeisiin ja niistä saatiin lankaa ja kankaita.

Vaatteista ja jalkineista oli suuri pula, joka paheni sodan kestäessä. Lisäksi vielä osa siirtolaisista oli joutunut lähtemään evakkotaipaleelle nopeasti ja vähin varustein. Syksyllä v.1944 järjestettiin vaatteiden suurkeräys auttamaan perheitä selviämään alkavasta talvesta.

Talvella 1944 järjestettiin tallukkaanneko- kurssit koulupiireittäin. Maatalouskerholaiset olivat ahkeria tossujen tekijöitä, koko maassa sota-aikana laskettiin kerholaisten valmistaneen erikokoisia tallukkaita 60000 paria.

Muistoja:

Anni Heikkilä muisteli kesällä 2024, että vielä 1950-luvulla hänen tullessaan Rekolaan töihin, siellä oli työväen asunnon ikkunoissa paperiverhot.

Ossi Rekolan kirjassa Tuohikuun aikaan: ”Myös pellavan viljely kotitarpeiksi elpyi… Yläneen Marttayhdistys hankki koneellisen pellavaloukun ja klihdan helpottaman raskaampia työvaiheita, mutta kyllä se silti oli kovan työn takana, kun paidan aineet kasvatetaan pellavansiemenistä alkaen.”

”Viimeiset kyläsuutarit ompelivat pikilanka savuten jalkineita ja hakkasivat puupinneillä puolipohjia kuluneiden tilalle. Vanhat, homeiset ja kovettuneet saapasvarret käytettiin tarkoin raaka-aineiksi.”

Kaikki vaatetavarakin oli kansanhuoltolautakunnan peukalon alla. Yläneellä sen puheenjohtaja, Sulho Tuominen hoiteli virkaansa varsin ansiokkaasti, mutta epäkiitollinen posti se oli. Rekolan Jussi marisi, kun hänen kankaanostolupansa oli evätty: -Ja perkele! Toi Tuamisen Sulho on täällä niinkon joku jumala, kunnei ihminen saa paitaakaan päällensä ilman sen lupaa.

Teksti: Tuija Olenius
Lähteet: Suomen Historia osa 7
 Kansallisarkiston sanomalehtiarkisto.
 Pula-ajan käsityöt: Pro gradu tutkielma, Pilvi Keskitalo
 Talvella tallukkaat – kesällä paperikengät: 
– Haastattelututkimus pula-ajan vaikutuksesta Satakunnassa
ja Suomessa, Jaana Virkkunen, Säkylän talvi- ja jatkosotamuseo.
 Ossi Rekolan kirja: Tuohikuun aikaan
 Valokuvat: Museoviraston kokoelmat, kuvaaja Pekka Kyytinen

Talvisodan evakuointeja Yläneelle

Lokakuussa 1939, ylimääräisten kertausharjoitusten aikaan valtioneuvosto antoi jo ensimmäiset määräykset Karjalan rajakuntien sekä suurimpien kaupunkien pakkoevakuoinneista. Sodan alkaessa 30.11.1939 evakuointia laajennettiin Kannaksella. Joulukuun ensimmäisten viikkojen aikana Karjalan kansa joutui pakenemaan kotikylistään, jotka paloivat tulimerenä omien miesten sytyttäminä. Talvisodan päätyttyä Moskovan rauhan ehdoissa menetetyiltä alueilta tuli vielä lisää evakkoja. On laskettu, että kaikkiaan lähes puoli miljoonaa suomalaista oli sotaa ja pommituksia paossa. Luku sisältää myös Etelä-Suomen suurimmista kaupungeista maaseudulle pommituksia paenneet henkilöt. Kaikille oli pikaisesti järjestettävä majoitusta.

Maaliskuussa 1940 saapui Yläneelle pakolaisia Lappeenrannan naapuripitäjästä Lappeen kunnasta. Yhteensä 70 naista, lasta ja vanhusta haettiin Auran asemalta kovassa pakkasessa sekä heidän mukanaan tulleet toistasataa lehmää. Sodan päätyttyä Lappeen asukkaat pääsivät kuitenkin palaamaan koteihinsa, sillä Lappee jäi Moskovan rauhassa Suomen puolelle. Toukokuussa 1940 Yläneelle saapui 441 pakolaista pääasiassa Vahvialan kunnasta, joka sijaitsee Viipurista länteen uuden rajan pinnassa. Osa heistä sijoitettiin ensin tilapäisesti kunnalliskotiin ja kouluille. Useimmille löytyi kuitenkin paikka yläneläisissä taloissa eri kylissä. Yläneen kansanhuoltolautakunta järjesti johtajansa Juho A. Ojalan johdolla evakuoitujen majoituksia sekä vastasi heidän huollostaan.

Siirtokarjalaisten maatalousväestön asuttamiseksi laadittiin hyvin nopeasti talvisodan päätyttyä ns. pika-asutuslaki, joka hyväksyttiin jo kesällä 1940. Valtiovallan toimesta tehtiin suunnitelma eri pitäjistä tulevan karjalaisen maatalousväestön lopullisesta sijoittamisesta ja asuttamisesta. Sen mukaan esimerkiksi Kurkijokelaiset tultaisiin asuttamaan Loimaan seudulle. Talvisodan evakuoinneissa heidät oli kuitenkin määrätty sijoitettavaksi väliaikaisesti Keski-Suomeen Jyväskylän seudulle. Syksystä 1940 alkaen Yläneelle tulivat ensimmäiset 30 maanviljelijäperhettä, jotka olivat kotoisin Kurkijoen Räihävaaran kylästä. Näistä neljä sai pika-asutuslain mukaisen viljelytilan Keihäskosken Rekolasta ja Kaksi Pramilan Kuljusta sekä muutama perhe myös Tourulasta. Perheille järjestettiin väliaikainen majoitus ennen uuden kodin valmistumista.
Kesäkuuhun 1941 mennessä oli koko maassa tehty 8000 tilalle viljelysopimukset ja otettu uudet asukkaat. Näistä vain alle tuhat jäi uudelle tilalle muiden palatessa jatkosodassa takaisin valloitettuun Karjalaan.

Jatkosodan evakkotaipaleet

Jatkosota alkoi heinäkuussa 1941 ja Suomen armeija saavutti vanhan rajan jo kesähyökkäyksen aikana 1941. Takaisin valloitetun Karjalan pellot haluttiin saada mahdollisimman nopeasti viljelyyn, sillä Suomi oli ajautumassa vakavaan ruokapulaan. Kaikkiaan 280 000 Karjalan evakkoa palasi kotikyliinsä jälleenrakentamaan Karjalaa. Esimerkiksi Yläneelle saapuneista vahvialalaisista palasi kotiin 26 perhekuntaa. Samoin Karjalaan palasivat myös monet niistä kurkijokelaisista, jotka olivat jo saaneet viljelytilan Yläneellä. Uusia asutustiloja ei enää perustettu, sillä pika-asutuslaki oli rauennut kesällä -41 jatkosodan alkaessa. Yleisesti uskottiin, että sota päättyisi hyvin ja Karjala saataisiin takaisin.

Kesäkuun alussa 1944 Neuvostoliiton armeija aloitti suurhyökkäyksen ja 18.6. mennessä lähes koko Kannaksen väestö oli saanut jälleen evakuointimääräyksen ja joutui taas maantielle. Evakuointi puna-armeijan hyökkäyksen alta onnistui kuitenkin kohtalaisen hyvin, sillä oli kesä ja viljelijäperheillä oli alkumatkaa helpottamassa oma hevonen kulkuneuvona.

Rauhansopimus allekirjoitettiin 19.9.1944. Kaikkiaan noin 420 000 Karjalan asukkaasta tuli pysyvää siirtoväkeä supistuneeseen Suomeen. Yläneellä Kansanhuoltolautakuntaa kehotettiin varautumaan jopa parin tuhannen ihmisen majoittamiseen. Evakoita ei kuitenkaan tullut Yläneelle tässä vaiheessa niin suurta joukkoa, vaan lähipitäjiinkin verrattuna yllättävän vähän. Yläneelle oli lisäksi syksystä 1943 alkaen ohjattu lähes sata inkeriläistä. Valtaosa kurkijokelaisista määrättiin vuoden 1944 evakuoinneissa siirtymään ensin turvallisempaa junareittiä pitkin Etelä-Pohjanmaalle, mihin he jäivät odottamaan lopullista asuttamista Loimaan seudulle. Ne karjalaiset, jotka olivat talvisodan jälkeen jo saaneet Yläneeltä päätöksen pika-asutuksesta, palasivat sodan päättyessä takaisin Yläneelle. Kuntien kansanhuollon tehtävänä oli löytää majoitus, ruokaa ja muuta huoltoa kaikille evakoille ja myös niille, jotka jo rakensivat uutta kotia. Pika-asutuslain tilalle hyväksyttiin vuonna 1945 uusi maanlunastuslaki, joka koski aikaisempaa laajempia väestönosia. Karjalan siirtolaisten sijoituspaikakuntien osalta noudatettiin kuitenkin pääosin aikaisempaa asutussuunnitelmaa.

Evakkona eläminen Yläneellä

Siirtolaisten huolto oli kansanhuoltoministeriön ja paikallisesti kuntien kansanhuoltolautakuntien vastuulla. Hallitus oli tehnyt päätöksen evakuoitujen majoituksen ja muonituksen korvaamisesta niille, jotka eivät tulleet toimeen omin varoin. Tarkoitus oli, että iso osa evakoista elättäisi itsensä omalla työllään, jota maaseudulta tulleille evakoille oli tarjolla mm. paikkakunnan maatiloilla ja metsähakkuissa.

Yhteiskunta pyrki monin tavoin huolehtimaan siirtolaisista. Lääninhallitukset nimittivät kuntiin virkavastuulla toimivan huoltojohtajan, Yläneellä maanviljelijä Juho A. Ojalan. Hänen tehtäviinsä kuului yhdessä kansanhuoltolautakunnan kanssa huolehtia siirtoväen majoittumisesta, toimeentulosta ja omaisuudesta sekä jakaa valtion huoltoavustusta siirtolaisille. Paikallinen Vapaan Huollon keskus avusti siirtolaisia käytännön ongelmissa.  Sen johtajana toimi Yläneellä Artturi Kaijunpää (myöhemmin Sulho Tuominen).

Majoitus sujui Yläneellä pääsääntöisesti varsin hyvin, vapaita huoneita ja asuntoja saatiin käyttöön vapaaehtoisesti ja tasapuolisesti kylien kesken. Huoltojohtajalla oli kuitenkin oikeus ottaa pakkomääräyksellä rakennuksia ja huoneita käytettäväksi kiireellisissä tapauksissa, ja näitäkin päätöksiä Juho A. Ojala joutui myös tekemään. Jokainen tila, jolla oli vähintään 10 peltohehtaaria, oli lain mukaan velvoitettu luovuttamaan siirtoväelle maata perunan, juurikkaiden ym. kasvien viljelyä varten. Tilojen tuli myös järjestää siirtoväen karjalle tilaa navetassa sekä laidun ja luovuttaa tarpeen tullen rehua sekä heinää.

Siirtoväen ja paikallisen väestön kesken ilmeni joillakin paikkakunnilla alusta alkaen kitkaa. Majoittuminen ahtaasti toisten nurkissa, toimeentulo yhteisen lieden äärellä ja erilainen kansanluonne sekä tavat aiheuttivat luonnollisesti törmäyksiä.

Muistitietoa evakkojen asumisesta maatiloilla

Tarkkoja tietoja evakoiden määristä Tourulassa ja Keihäskoskella on saatavissa vuoden 1941 henkikirjasta. Henkikirja luettelee nimeltä valtaosan talvisodan evakoista (ennen karjalaisten paluuta takaisin valloitettuun Karjalaan vuoden 1942 keväästä alkaen). He olivat pääasiassa kotoisin Vahvialasta tai Viipurin maalaiskunnasta. Kyliin sijoitetuista inkeriläisistä kerrotaan muualla.

Miten evakkoperheiden majoittuminen kyliin onnistui? Ossi Rekola muistelee sotavuosia Keihäskosken Rekolassa kirjassaan Tuohikuun aika: ”Talo oli väkeäpullollaan. Oman väen lisäksi oli kaksi perhettä inkeriläisiä ja kolme karjalaisperhettä sekä lisäksi pommituksia pakoon tulleita sukulaisia Turusta ja Helsingistä. Ulkorakennukset oli tuupittu täyteen Karjalan pakolaisten lehmiä ja hevosia.” Rekolaan olivat majoitettuina talollinen Edvard Sahala (s. 1886) vaimonsa Marian ja viiden lapsensa kanssa sekä talollisen poika Edvard Sahala vaimonsa Elinin kanssa. Keihäskosken isoihin taloihin oli majoitettu useita monilapsisia perheitä.
Prusilaan olivat sijoitetut Heikki (s. 1886) ja Valpuri Jäppinen sekä heidän viisi lastaan.
Sillanpäässä asuivat Väinö (s. 1905) ja vaimonsa Vilhelmiina Korhonen ja heidän kolme lastaan.
Peltolassa olivat evakkoina maanviljelijä Uuno Koskelainen (s. 1905), hänen vaimonsa Helmi sekä tytär ja 18 -vuotias poika.
Rintalaan majoittuivat Otto Kuuluvainen (s. 1905), vaimo Johanna sekä kuusi 11-2-vuotiasta lasta.
Ketolan torpassa majoittuivat 64-vuotias kauppias Fredrik Emil Mikkola ja vaimo Emilia Anni.

Kajalassa pirttirakennukseen majoitettiin karjalaisperhe ja päärakennuksen kylmänä ollut sali otettiin käyttöön. Siellä asui ensin karjalainen sotaleski Saimi Mikkola, joka kävi töissä kirkonkylässä ja hänen poikansa. Heidän muutettua Pöytyälle huone jaettiin pahviseinällä kahtia ja sinne muurattiin pönttöuunin viereen pieni liesi, jolla voitiin keittää. Saliin tuli asumaan 70-vuotias Ida Tirkkonen ja 38-vuotias Ester Tirkkonen sekä inkeriläisperhe.

Keihäskosken Satolaan majoitettiin talvisodan evakuointien aikaan Kurkijoelta Yläneelle tulleet Johanssonin neljä sisarusta, Anna, Katri, Arvo ja Pauli Johansson. He saivat ensimmäisten joukossa v. 1940 asutuspäätöksen pika-asutustilaan (Lehmisuo) Rekolan mailta. Johanssonit alkoivat rakentaa heti uutta kotia, mutta lähtivät jatkosodan alettua takaisin Kurkijoelle. Saatuaan siellä rakennetuksi uudelleen hävitetyn kotinsa he joutuivat taas kesällä 1944 evakkoon jatkamaan rakentamista Keihäskoskella.

Pramilan Anna-tädillä ja hänen siskoillaan oli heidän seppä-isänsä rakentama Päivölä-niminen mökki Tourulassa. Mökissä ei ollut sota-aikana asukkaita ja se määrättiin evakoille. Vahvialalaiset Roosa ja Pekko Myyrä sekä heidän poikansa Pentti ja Jussi tulivat talvisodan ajaksi Päivölään asumaan, mutta palasivat jatkosodan vuosiksi kotiin Vahvialaan. Pentistä tuli aikanaan hiihtäjä ja hän voitti vuonna 1954 Salpausselällä pikamatkan. Myöhemmin Päivölässä asui muitakin evakkoja, joiden nimet ei ole tiedossa.
Pramilasta vuokrattiin pari hehtaaria peltoa Sikiön karjalaisperheelle. Matti Sikiö, joka oli jo vanha mies, asui ehkä Tourulassa vaimonsa ja poikansa kanssa. He saivat myöhemmin asutustilan Otsolasta, missä suku asuu vieläkin. He muuttivat myöhemmin sukunimen Symiläksi.

Tourulan Mattilassa oli emännän apuna Liisa-niminen inkeriläisnainen, joka oli emännän korvaamattomana apuna talon sisä- ja ulkotöissä. Tourulan kartanosta ei ole säilynyt muistitietoja, mutta isossa talossa oli paljon rakennuksia, joten voidaan olettaa siellä olleen tilaa useille evakkoperheille. Evakkoja sijoitettiin kaikkialle, missä vain oli vapaita huoneita. Raija Tuominen (o.s. Salminen) muistelee: Tourulaan muutettaessa Haapaniemen asutustilalla ei ollut asuinrakennuksia. Salmisen veljekset perheineen asuivat alkuun kartanon sillanpielessä olevassa vanhassa pyykkitupa- ja meijerirakennuksessa. Myöhemmin he asuivat vanhassa palvelusväen asuinrakennuksessa ylempänä mäellä, jossa oli vielä kartanon palaneen navetan rauniot.

Makkarkosken meijerin yläkerran huoneisiin oli majoitettuna kurkijokelainen Martikaisen perhe, vanhaemäntä ja isäntä, kolme miniää ja heidän kahdeksan lastaan. Martikaiset tulivat Yläneelle Pohjanmaalta kuten useat muutkin kurkijokelaiset.

Mäkitalossa Makkarkoskella majoittui ja työskenteli sotien aikana kolme karjalaisperhettä, Anttolaiset, Hamuset ja Myllyset sekä kesän ajan Horpun perhe. Isossa talossa tarjottiin työtä useammalle evakolle. Anttolainen osallistui talon töihin ja toimi sodan jälkeen vielä myllärinä Oripään Osuusliikkeen myllyssä. Perheen tytär Rauha otti osaa tilan karjanhoitoon. Kurkijoelta tullut Hamusen perhe asui ns. pappanpuoleisessa salissa. Myös pojat Antti ja Ilmari osallistuivat talon töihin. Myllysen perheen isä teki metsätöitä ja perheelle syntyi tytär Mäkitalossa. Horpun perhe Lappeenrannasta asui saunakarissa. Poika Kalevi Horppu kunnostautui myöhemmin kuulan (tai kiekon) heitossa Suomen mestariksi. Inkeriläinen Helena Tukia oli evakkona Mäkitalossa 5-6 vuotiaan poikansa kanssa. Hän työskenteli pääasiassa karjanhoidossa.

Teksti: 
Hanna-Leena Kaihola, Tuija Olenius
Lähteet:
Silvo Hietanen teoksessa Suomi 85, Itsenäisyyden puolustajat Kotirintamalla, 2002
Pia Mattila-Lonka, Kartanoita ja korven kansaa, Yläneen historia nälkävuosilta 2000-luvulle, 2001
Siirtokarjalaisten tie I, Karjalan Liitto ry, Nyky-Karjala Oy, Turku 1970
Kurkijokelainen 18.8.51, Loimaa
Kunnallisen Viikkolehden numeroita sotien ajalta
Kyläläisten haastatteluja