Polttoaineiden säännöstely alkoi heti sodan alkaessa syksyllä 1939. Kaikki ulkomailta saatava polttoöljy meni armeijalle. Maaseudulla oli maatalouskoneita vielä melko vähän, mutta mm. traktoreita oli jo isommilla tiloilla. Pääosa töistä tehtiin vielä hevosilla, joita jouduttiin myös luovuttamaan armeijalle sotaan. Autoja oli sota-aikana vain ammattikäytössä.

Häkäpöntöt

Suomessa oli onneksi kehitetty jo ennen sotaa häkäpönttöjä eli hiili- ja puukaasuttimia, jotka soveltuivat käytettäväksi kulkuvälineisiin ja muihin koneisiin. Häkäpönttöjä oli käytössä mm. linja- ja henkilöautoissa ja traktoreissa vuosina 1940-46.

Maaseudun taitavat kyläsepät pystyivät itse valmistamaan maatalouskoneisiin kuten traktoreihin soveltuvia häkäpönttöjä. Aluksi häkäpöntöt olivat melko tehottomia, mistä syystä moottoritkin olivat varsin heikkotehoisia. Joskus loppui linja-autoillakin voima isommissa ylämäissä ja silloin jouduttiin turvautumaan matkustajien työntövoimaan. Käytäntö opetti ja häkäpöntöt kehittyivät vuosien aikana paljon. On esitetty, että jos kehittely olisi jatkunut, ne voisivat olla käytössä vielä tänäkin päivänä.

Puukaasuttimet olivat suuria ja painavia. Niiden käyttö oli työlästä ja vaativaa, sillä kuskin piti säätää kaasun ja ilman suhdetta jatkuvasti. Puukaasuttimet koostuivat pääasiassa kaasuttimesta, joka oli suuri sylinterimäinen laite, joka kiinnitettiin auton sivulle tai traktorin perävaunuun. Kaasutin sisälsi polttokammion, jossa puu tai hiili paloi rajoitetussa ilmavirrassa.

Häkäpönttö traktorissa, jota ohjaa Mikko Heikka. Kuva Veräjänkorvan museo, Aura.
Oikealla häkäpöntöllä varustettu linja-auto. Kuljettaja joutui lisäämään matkan aikana pilkkeitä, mikä oli nokista puuhaa. Kuva Suomen Metsämuseo Lusto

Häkäpöntöissä tarvittiin valtavia määriä pilkkeitä, joita tehtiin kotirintaman maatiloilla ja jopa pienimuotoisissa tehtaissa. Hyville pilkkeille oli kovat vaatimukset. Niiden piti olla tietynlaista puuta, noin 5 cm pituisia ja puun kosteuden myös sopivaa, jotta niistä muodostui mahdollisimman paljon hyvin palavaa kaasua.
Usko Uotilan mukaan Pramilan tila oli sota-aikana osakkaana Tourulan tappuriosuuskunnassa, jonka tappuria pyöritti häkäpöntöllä varustettu traktori. Pilkkeitä tarvittiin paljon ja jokaisella talolla piti olla sitä varten etukäteen valmistettuna omat pilkkeet.

Pyöräpula kotirintamalla

Kulkuvälineet olivat sota-aikana vähissä ja polkupyörät olivat erittäin tärkeitä kulkupelejä. Niistäkin osa oli rintamalla armeijan käytössä. Kotirintamalla sai hankkia polkupyörän vain ammattikäyttöön poliisin luvalla. Pyörän käyttö oli kovaa, kuormat raskaita ja tiestö huonokuntoista, joten pyörien kunto oli koetuksella. Varaosista ja renkaista oli kova pula. Renkaiden korjauksiin sovellettiin kaikkia mahdollisia saatavilla olleita tarvikkeita kuten naruja tai köyttä. Yleensä kylistä löytyi joku paikallinen käsistään näppärä mies, joka niitä yritti korjata mahdollisuuksien mukaan. Keihäskoskella Lauri Kajanderin muistetaan vielä sotien jälkeenkin ostaneen rikkinäisiä pyöriä, joista hän kokosi toimivia pelejä.

Valaistuksen ongelmia

Sotien aikana myös kotien valaistus oli ongelma monissa taloissa. Öljylamput olivat maaseudulla vielä yleisessä käytössä ja sota-aikana lamppuöljyn saatavuus oli heikentynyt. Siihen aikaan ei sähköä ollut vielä kaikkialla saatavilla ja häiriöt sähkön saatavuudessa olivat yleisiä. Kynttilöillä oli vielä tärkeä rooli kotien ja muidenkin tilojen valaistuksessa, mutta sodan jatkuessa nekin joutuivat säännöstelyyn. Aikaisemmin erityisesti ajoneuvoissa käytössä olleita karbiidilyhtyjä otettiin uudelleen käyttöön myös kotitalouksissa, jos niihin vain saatiin polttoainetta. Karbiidilamppu tuottaa kirkkaan ja tasaisen valon asetyleenikaasun palamisesta. Ne olivat kuitenkin vaarallisia, koska ne voivat räjähtää ja lisäksi ne tuottivat voimakkaan hajun. Valojen käyttö oli siihen aikaan vielä nykyistä vähäisempää ja sotien aikana jouduttiin myös pimentämään ikkunoita pommitusvaaran takia.

Teksti: Seppo Mattila

Rakennustoiminta oli Suomen maaseudulla ollut kohtalaisen vilkasta jo 1920 ja 1930 luvuilla.
Torppari-laki 1918 ja maaseudun asutustoiminta 1930-luvulla lisäsi paljon tilojen määrää ja niin myös rakennustoimintaa.

Siirtoväki ja rakentaminen

Siirtoväki oli suurin asunnon tarvitsijoiden ryhmä sekä talvisodan, että jatkosodan jälkeen.
Noin 400 000 evakosta suurin osa sai elantonsa maataloudesta, kaupunkilaisia evakkoja oli 90 000 ja he sijoittuivat edelleen kaupunkeihin. Uuden rakentaminen painottui maaseudulle. Rakentamista leimasi pula materiaaleista ja jatkosodan aikana myös työvoimasta. Jälleenrakentaminen perustui pitkälti ns. hartiapankkirakentamiseen ja talkoot ja naapuriapu olivat merkittäviä. Kotirintamalla myös naiset, lapset ja vanhukset osallistuivat rakennustöihin. Yleinen tapa oli tehdä ensin jokin ulkorakennus, sauna tai navetta, jossa ensin myös asuttiin ja asuinrakennus tehtiin, jahka saatiin tarvikkeita ja rahaa. Suurin osa kylillemme tulleista siirtolaisista kuitenkin muutti johonkin valmiiseen rakennukseen rakentamisen ajaksi.

Raija Salminen kertoo evakkoajan muistelmissaan heidän perheensä asuneen ensin Tourulan kartanon pesularakennuksessa. Varsinkin Tourulassa oli paljon asuinrakennuksia kartanon ajoilta ja niitä hyödynnettiin tilapäisasuntoina.

Korjausrakentamistakin oli paljon: Maassamme oli ilmahyökkäyksissä tuhoutunut 3900 rakennusta ja Lapin-sodan seurauksena tuhoutui vielä sotiemme viime vaiheessa 41 000 erilaista rakennusta. Lapin tuhoon sisältyi paljon muutakin, kuten 516 maantiesiltaa ja 218 rautatiesiltaa.

Maanhankintalaki ja uudet tilat

Jatkosodan päättymisen jälkeen v. 1945 astui voimaan maanhankintalaki, jonka myötä maansaajien määrä laajeni huomattavasti. Näin myös kyliemme alueella. Tähän tilojen määrään emme ole löytäneet tarkkaa vastausta mistään. Keihäskoskelle ja Tourulaan tuli arviolta parikymmentä varsinaista siirtolais- ja rintamamiestilaa. Tourula oli erilainen rakenteeltaan, koska kartano palstoitettiin lähes kokonaan, jolloin tuli myös paljon pieniä asuntotontteja, joissa oli maata muutama hehtaari tai vain tontti.
Suurin osa näistä myytiin kartanon entisille työntekijöille, joista osa oli myös rintamamiehiä. Näitä tuli Tourulaan arviolta n. 10–20. Mutta  joudumme tyytymään vain summittaisiin lukuihin.
Uusien asuntojen rakentaminen painottui koko 1940-luvun ajan maaseudulle ja vasta 1950-luvulla kaupunkeihin. Lisäksi paikkakuntien omalla väestölläkin oli sotavuosien jälkeen tarvetta rakentaa tai korjata asuntoja ja talousrakennuksia.

Tyyppitalot, rintamamiestalot

Monet asunnot rakennettiin tyyppitalojen (ns. rintamamiestalojen) mukaisiksi. Maatalousministeriö ja sosiaaliministeriö järjestivät arkkitehdeille omakotitalojen piirustuksista kilpailun, jonka pohjalta syntyivät tyyppipiirustussarjat 1940 ja 1941. Myös talojen tehdastuotanto aloitettiin. Arkkitehdit suunnittelivat tyyppitaloja ennen kaikkea rintamamiehille, mutta tyyppipiirustuksia tehtiin myös navettoja ja ulkorakennuksia varten.

Rakennustarvikkeista pulaa

Pulaa oli kaikista rakennustarvikkeista kuten sementistä, betoniraudoista, nauloista, tiilistä, lasista ja eristeistä. Puutavaraa oli riittävästi. Suurena syynä materiaalipulaan oli Salpalinjan rakentamistyöt sekä muu varustautuminen. Salpalinjassa kyse oli 1200-kilometrisen puolustuslinjan rakentaminen. Tällä Suomen kautta aikojen suurimmalla työmaalla työskenteli keväällä 1941 noin 35 000 miestä, joita oli ruokkimassa 2000 lottaa.

Pulaa koetettiin selättää monin konstein, betonin joukkoon laitettiin kaikkia nurkista löytyviä rautoja piikkilangasta lähtien. Betoniin laitettiin myös niin sanottuja säästökiviä. Käytettyjä nauloja oiottiin ja eristeenä käytettiin sahanpurua, jonka kuivaamiseen oli omia kuivaamojaa. Kalle Päätalo kertoo kirjoissaan, kuinka myös tuoreita puruja käytettiin, valitettavasti, koska silloin uudet rakenteet kokivat heti kosteusvaurioita. Seinän sisustat voitiin myös jättää ilmataskuiksi, tämä rakenne eristää varsin hyvin, kunhan ilmavuotoja ei ole.
Salmisen Raija Tourulasta kertoo muistelmissaan, että heidän talonsa rakennettiin tontilla olleen, aiemmin palaneen kartanon navetan tiilistä, joita hänen vanhempansa puhdistivat uutta muurausta varten. Keskitalon asuinrakennus rakennettiin hyödyntäen kartanon puretun leivintuvan hirsiä. Pekkala rakennettiin metsän keskellä olleen kartanon myllärin talon hirsistä, jotka siirrettiin uudelle paikalle.
Armas Olenius muisteli sodan jälkeen myllyn pihan olleen täynnä tukkeja ja sahaustoiminnan olleen vilkkaampaa kuin koskaan aiemmin. Rakentaminen oli materiaalipulasta huolimatta vilkasta sotien jälkeen.

Isoisäni Yrjö Rintala kertoi, että hän sai hankittua sementtiä tulevaa navettaa varten, mutta niin myöhään syksyllä, että valutyöt voitiin tehdä vasta seuraavana vuonna, ehkä 1947. Ongelmaksi muodostui sementin säilytys yli talven, sillä sementti tuli säilyttää lämpimässä tilassa, ettei se kovettuisi. Sellainen löytyi tupakeittiön nurkasta. Useamman tonnin sementti kuorma painoi lattian jonkin verran notkolle talven aikana. No se suoristettiin, kun lattia tehtiin uusiksi vuonna 1988.

Teksti: Tapio Rintala v.2025  
Kuvat: Museovirasto   

   

Kenttäposti oli sotavuosina 1939–1945 puolustusvoimien perustama postinkuljetusjärjestelmä rintaman ja kotiväen välille. Kenttäpostia kulki noina vuosina yli miljardi lähetystä, kirjeitä, kortteja ja paketteja. Sen merkitys mielialaan, niin kotona kuin rintamallakin oli suuri. Se oli ainoa keino pitää yhteyttä läheisiin ja kertoa että: ”hengissä ollaan”. Yhteydenpitoon kannustettiin myös valtion taholta ja asiasta muistutettiin tiedotusvälineissä.

Kirjeissä käsiteltiin myös arkisia asioita, kuten lasten kasvatusta, raha-asioiden hoitoa ja annettiin ohjeita maanviljelyyn. Moniin kotipuolen töihin piti naisväen ja nuorukaisten tarttua varsin vähäisellä kokemuksella ja tiedoilla, siksi neuvojakin kaivattiin. Toisaalta isälle kerrottiin, miten oli töissä edistytty, esimerkiksi poika kirjoitti isälleen:
”rukiit koottiin jo eilen ja ohra saatiin eilen poikki. Ohria tuli 64 seipäällistä. Isoisä niitti kaikki ohran ja me toiset teimme puhdasta jälkeä perässä. Tänään tappuroitiin meijän yksi kuorma rukiita, että saaraan siemenrukiita. Niitä tuli siinä hehton paikkeilla. Täällä on tuhkarokkoa liikkeellä. Kyllä minä sentään vielä terve olen ollut. Kävimme Kuokkamaalta hakemassa pehkua säkillisen ja olen tuonut luuraksia ja äiti teki luutia. Me tulimme juuri tallista. Minä olen sen tallin ruokonnut aina kun olen tullut koulusta. Mutta kyllä siskokin on ruokonnut sen silloin kun olen ollut koulussa ja Hessu (hevonen) on pois tallista kun hän pelkää että se potkasee. Hyvin täällä on voitu. Milloin pääsette lomalle? ”

Kirjeissä kerrottiin joskus myös tunteista, ikävästä ja rakkaudesta, sekä pelosta ettei enää tavata.
Moni seurustelukin alkoi kirjeistä tuntemattoman kanssa.

Kenttäposti kulki nopeasti, olosuhteet huomioiden. Posti oli perillä viikon sisällä ja useimmiten parissa kolmessa päivässä. Sodan aikana oli erilaisia rajoituksia postin määrään, sotilaille jaettiin tietty määrä kenttäpostilipukkeita, joilla posti kulki ilmaiseksi tai ainakin alennetulla taksalla. Paketeissa kotoa lähetettiin mm. villasukkia, kaikenlaisia pieniä tarvikkeita ja säilyvää ruokaa. Tämän lisäruuan merkitys sotilaille oli ajoittain suuri. Pakettien paino oli rajoitettu kahteen kiloon. Viinaa ei saanut lähettää.
Kirjeitä ja kortteja kirjoittivat nekin, jotka aiemmin eivät olleet juuri kynään käyttäneet. Kirjeitä kirjoitettiin kotiväelle, sukulaisille ja kavereille. Kirjeenvaihtoilmoituksia julkaistiin lehdissä ja kirjeitä lähetettiin myös tuntemattomille sotilaille. Tavaksi tuli lähettää rintamalle, varsinkin jouluna paketteja myös ns. tuntemattomille sotilaille. Ne jaettiin niille, jotka eivät kotoa pakettia saaneet.

Kenttäpostiin merkittiin sana ”kenttäposti”, oli olemassa myös valmiita merkkejä ja leimoja tähän tarkoitukseen. Lähetykseen rintamalle ei kirjoitettu selkeää osoitetta, vaan sotilaan nimi ja tietty numero- ja kirjainyhdistelmä, jonka avulla se löysi perille. Tämä salainen koodisto oli vain kenttäpostia lajittelevien tiedossa.

Yleisohjeena oli kirjoittaa kirjeitä reippaaseen ja kannustavaan sävyyn. Sotilaille jaetussa opaskirjassa ohjeistettiin, että: ”Ankarasti oli kielletty mm. sellaisten seikkojen tiedottaminen kotiseudulle ja yleensä kenellekään, joista jossakin muodossa voi olla hyötyä viholliselle, kuten joukko-osaston sijoituspaikka, vahvuus, kunto, aseistus, siirto, varustuksen laatu jne.”

Kirjeet alkoivatkin usein sanoilla: ”täällä jossain” tai ”kannon nokassa”. Luultavasti myös itsesensuuri toimi kirjoittaessa, etulinjan kauheuksista ei kerrottu kotiväelle. Kotirintamaa puolestaan kehotettiin kirjoittamaan positiiviseen sävyyn asioistaan.

Kirjeitä myös sensuroitiin sitä varten perustetun sensuuritoimiston virkailijoiden toimesta. Kirjeistä saatettiin leikata osia pois, tai mustata kielletyt sanat. Joskus koko kirje hylättiin ja se lähetettiin Päämajaan tutkittavaksi. Tarkastuksen jälkeen kirje suljettiin ja siihen laitettiin tarkastusleima. Kirjeiden tarkastamisen yhteydessä sensuurivirkailijat tekivät myös huomioita kirjoittajien mielialoista ja näistä huomioista raportoitiin valtionjohdolle. Kirjeitä avattiin pistokokein ja on arvioitu kirjeistä tarkastetun sotien aikana muutaman prosentin. Sensuuria kierrettiin lähettämällä kirje kotiin ”nyrkkipostina”, lomalle päässeen mukana tai lähettämällä se tavallisen postin välityksellä, joka oli kiellettyä.

Sotasensuurin tarkastusleima ja ”salainen”  osoite, joka oli käytössä kenttäpostissa.

Lähteet:
Kyläläisten kirjeitä
Kirja: Kirjeitä sodasta 2015, Marko Tikka ja Ilari Taskinen
Kuvat: SA-kuva-arkisto
Teksti: Tuija Olenius