Rovasti Johan Sundvall ja lasitehtaan perustaminen

Kokemäeltä lähtöisin ollut Rovasti Johan Sundvall (s. 1765) oli toimelias ja kunnianhimoinen mies. Hän opiskeli ylioppilaaksi v. 1780 ja väitteli tohtoriksi kuusi vuotta myöhemmin. Hänet nimitettiin siveysopin dosentiksi Turun Akatemiaan ja samaan aikaan hän toimi myös Hovioikeudessa lehtorina. Koska Sundvallilla oli paljon tehtäviä samanaikaisesti, hän ei pystynyt niitä kunnolla hoitamaan ja hän saikin usein moitteita työnsä huonosta hoitamisesta Akatemian professorilta. Tehtävät olivat myös huonosti palkattuja. Kuultuaan, että paremmin palkattu Pöytyän kirkkoherran virka julistettiin haettavaksi, Sundvall antoi vihkiä itsensä papiksi v. 1798. Hän hävisi vaalissa vastaehdokkaalle, mutta valitti tästä ja ilmeisesti hyvien suhteidensa avulla saikin lopulta viran. Hän avioitui turkulaisen leipurin tyttären Fredrika Söderbergin kanssa. Muuttaessaan Pöytyälle, jossa oli valmiina melko uusi pappila, hän heti hylkäsi ajatuksen vaatimattomassa pappilassa asumisesta ja saikin luvan rakennuttaa pappilaan toisen kerroksen. Pappilasta tuli varsin komea, kaksikerroksinen rakennus sisältäen 16 huonetta. Vaikka seurakunta joutui maksamaan osan rakennuksesta, tuli rakentamisesta Sundvallillekin lisää velkaa. Nykyään rakennus on Pöytyän Museopappila.
Yläneen Kartano jakaantui v. 1807 kahteen melkein yhtä suureen osaan, Vanhaankartanoon ja Uuteenkartanoon. Uudenkartanon osti majuri Isac Reinhold Sahlberg, jonka vaimo Hedvig oli Sundvallin sisar. Sahlberg myi v. 1811 osan maistaan vaimonsa veljelle Johan Sundvallille, kauppaan kuuluivat tilat Lalli, Rekola, Pramila ja Tourulan tilat Liisala ja Pelto, Vainionperän Huovari sekä kirkonkylän Tuomola. Näin Tourula tuli Sundvallin omistukseen.
Johan Sundvall väitteli teologian tohtoriksi v. 1818 ja samaan aikaan hän sai paremmin palkatun kirkkoherranviran Isossakyrössä. Isossakyrössä Sundvall tutustui kauppaneuvos Grönbergiin, jolla oli menestyvä lasitehdas. Tämä varmaankin innosti rahavaikeuksissa ollutta Johan Sundvallia perustamaan lasitehtaan Tourulaan. 

Johan Sundvall lähetti v. 1824 privilegioanomuksen Suomen senaatille lasi- ja porsliinitehtaan perustamista varten Tourulaan. Anomus oli hyvin optimistinen. Anomuksessa Sundvall arveli maatilaltaan Tourulassa löytyvän sellaisia raaka-aineita, joista voisi valmistaa lähes kiinalaisen porsliinin kaltaisia tuotteita. Jos ei porsliinin valmistus onnistuisi, lasinvalmistus kuitenkin varmasti menestyisi. Hyvin merkittävässä osassa olivat kartanon runsaat metsävarat, lasitehdashan tarvitsi runsaasti polttopuuta. Yleensä luvan saaminen kesti pitkään siihen liittyvien tarkastusten vuoksi, mutta hyvät suhteet päättäjiin auttoivat jälleen ja luvat tehtaisiin saatiin nopeasti. Tehdas aloittikin toimintansa jo syksyllä v. 1825, jolloin sinne oli jo palkattu ensimmäinen lasinpuhaltaja  Anton Faller, joka tuli Tourulaan Pirttilahdesta,Bergan lasitehtaalta. Posliinin valmistus ei ilmeisesti onnistunut, mutta se lienee kuitenkin ollut ensimmäinen vakava yritys valmistaa posliinia maassamme. Kaikki asiakirjat tehtaasta hävisivät Turun palossa v. 1827 ja siksi tehtaan varsinainen aloitus on usein kirjattu vuodeksi 1828. Johan Sundvall joutui hakemaan lisää velkaa tehtaan perustamiseen ja joutui antamaan kiinnityksiä maatiloihinsa velkansa vakuudeksi. Hän sairastui kuitenkin yhtäkkiä ja kuoli joulupäivänä v. 1825.

Vasemmalla Tourulan kartanon ja lasitehtaan rakennuksien asemapiirros. Lasitehtaan rakennukset ylhäällä. Karttapohjana käytetty vuoden 1836 palotarkastusasiakirjan karttaa.
Oikealla nykyajan kartta.
                                                                                                                         
Lasitehtaan vaikeat alkuvuodet

Johan Sundvall jätti jälkeensä lasitehtaan, joka oli vielä keskeneräinen eikä tuotanto ollut päässyt kunnolla alkamaan. Pesänselvityksessä v. 1826 todettiin velkojen ylittävän huomattavasti omaisuuden arvon, käteisvaroja ei ollut lainkaan. Velkojien joukossa mainitaan Keisarillisen Suomen Pankin lisäksi mm. turkulainen kauppias Abraham Kingelin. Palkkoja kuudelle lasinpuhaltajalle, sepälle ja isännöitsijälle oli myös maksamatta. Konkurssihuutokaupassa v. 1827 Pellon ja Liisalan tilat, sekä keskeneräinen lasitehdas siirtyivät Johan Sundvallin pojan, hovioikeuden kanslisti Carl Gustaf Sundvallille omistukseen.  

Ilmoitus Åbo Tidningar v. 1827

Carl Sundvall lähetti nopeasti uuden privilegioanomuksen senaatille, jossa hän anoi isänsä tehdasta koskevien lupien siirtoa itselleen. Epäselvyyttä aiheutti alkuperäisten asiakirjojen tuhoutuminen Turun palossa ja ehkä juuri siksi hän sai oikeudet nopeasti. Vuonna 1828 muurattiin lasitehtaalle kunnon uunit ja tuotanto pääsi todella alkuun. Carl Sundvall ei kuitenkaan pystynyt maksamaan suuria velkojaan ja joutui myymään tehtaan ja maatilat v. 1829. Uudeksi omistajaksi tuli turkulainen kauppias Matts Serén, joka myi ne vävylleen kauppias Abraham Kingelinille vielä samana vuonna.

Kauppias Abraham Kingelin (s. 1788) oli taitava liikemies ja toimi useilla aloilla. Hän oli osakkaana laivavarustamoissa ja vei tehtaan lasitavaraa ulkomaille, sekä toi sieltä raaka-aineita tehtaalle omilla laivoillaan. Hänen kauppaliikkeissään Turussa myytiin lasitehtaan tuotteita. Kingelin rakensi Tourulan kartanoon paljon rakennuksia ja kehitti lasitehtaan ja koko maatilan toimintaa. Hän sai kauppaneuvoksen arvonimen v. 1835.

Omistajat ja vuokraajat vaihtuvat

Abraham Kingelin oli kiireinen liikemies, siksi hän suunnitteli vuokraavansa lasitehtaan toiminnan ulkopuoliselle toimijalle. Lasitehtaasta vastasi tuona aikana tilanhoitaja E. Löfroos. Vuokraajan löytäminen ei ollut helppoa, vaikka Kingelin lupasi tuottaa vuokralaiselle polttopuut halvalla ja ottaa vuokrana vastaan myös lasitavaraa. Tehtaan asuinrakennus oli tuhoutunut tulipalossa, mutta senkin Kingelin lupasi vuokraajalle rakentaa uudelleen.

Ilmoitus Åbo Underrättelser v. 1835

Vasta v. 1833 ensimmäinen vuokraajaehdokas hyttimestari Johan Kleinberg Sälinkään lasitehtaalta kävi tutustumassa tehtaaseen. Samaan aikaan Kuusjoelta Gabriel Möller ilmoitti kiinnostuksestaan. Möllerillä oli yhteyksiä Eric Johanssoniin, joka oli omistanut Mariedalin lasitehtaan jonkin aikaa. Ilmeisesti tämä oli innostanut lasin valmistukseen. Möllerin maine ei ollut hyvä ja Kingelin laati hänen kanssaan sopimuksen viideksi vuodeksi, kuitenkin vuoden koeajalla. Lisäksi Kingelin vaati kiinnityksen Möllerin Kuusjoen pappilan rustholliin. Kun Möllerin väki saapui syksyllä v. 1833 lasitehtaalle, oli silloinen kartanon pehtori Regnell tyrmistynyt ja kirjoitti Kingelinille kirjeen, jossa hän kertoi Möllerin puhaltajien ” näyttävän huijareilta, jotka tulevat aiheuttamaan haittaa ja murhetta. Sellaista väkeä hän arveli heidän olevan, että he ovat kehnoja ja ryyppäävät. Nyt tarvittaisiin hyvää johtajaa”. Möllerillä olikin ollut vaikeuksia löytää ammattiväkeä, niinpä puhaltajat olivat nuoria ja kokemattomia. Mölleriltä puuttui itseltään kokemusta tehtaan johtamisesta. Talvella v. 1833 tehdas kuitenkin aloitti toimintansa. Kartanon pehtori kirjoitti taas Kingelinille kirjeen, jossa kertoi joutuneensa lainaamaan rahaa tehtaan työntekijöille: ”jotteivat nämä vallan nälkään kuolisi”. Hän pyysi Kingeliniä tulemaan katsomaan millä mallilla asiat olivat. Abraham Kingelin kävikin paikalla ja totesi tehtaan huonosti hoidetuiksi. Asia ratkesi kuitenkin yllättäen Möllerin kuoltua keväällä v. 1834. Möllerin leski oli halukas jatkamaan tehtaan vuokraamista koeajan loppuun. Kingelin suostui tähän, mutta määräsi oman miehensä Bror Ahlbergin tehtaan isännöitsijäksi, valvomaan ja johtamaan tehdasta.

Tehdas oli velkaantunut pahasti. Kingelin oli vuokran sijasta ottanut vastaan lasitavaraa ja puolessa vuodessa hän oli myynyt Ruotsiin 17000 ranskalaista pulloa ja 16000 portteripulloa. Lopulta vuonna v. 1835 tehtaan velat olivat kasvaneet niin suuriksi, että Kingelin sanoi vuokrasopimuksen irti rouva Möllerin kanssa. Lasitehtaasta oli siis toistaiseksi ollut ainoastaan murhetta ja rahanmenoa Kingelinille.  Lasitehdas olisi saattanut loppua kokonaan, ellei vuokraajaksi olisi ilmoittautunut Åvikin lasitehtaan lasinpuhaltaja Michel Waltzerin tytär ja Johanneslundin lasitehtaan kirjanpitäjän leskirouva Gustava Stark. Hän ilmoitti halukkuutensa vuokrata tehtaan ja varmuuden vuoksi kertoi omistavansa jonkin verran omaisuutta. Vuokraaja vaikutti siis luotettavalta. Varovaiseksi oppinut Kingelin vaati takuita vuokrasumman vakuudeksi. Kun tämä vaatimus ei tuottanut rouva Starkille mitään ongelmia, uskaltautui Kingelin vuokraamaan tehtaan hänelle v. 1835.

Gustava Stark oli toimelias nainen ja saikin tehtaan asiat nopeasti kuntoon. Tourulan kartanon pehtori sai myös osansa hänen vaatimuksistaan. Lasitehtaan uusi asuinrakennus piti sisustaa ja tehtaan kuivatusuunit uusia. Pehtori Regnell kirjoittikin isännälleen kirjeen, jossa hän valitti: ”rouva Stark vaivaa minua päivittäin ja vaatii kartanon päivätyöläisiä omiin töihinsä tehtaalle”. Aluksi Stark hoiti tehdasta yksinään menestyksellä, mutta myöhemmin hänen poikansa Johan Hjort osallistui myös tehtaan johtamiseen. Tehtaan menestymiselle oli edellytyksenä hyvät välit omistaja Kingeliiniin, sillä kauppias hoiti valmiin lasitavaran viennin ulkomaille ja vastaavasti raaka-aineiden tuonnin tehtaalle, omilla laivoillaan. Rouva Stark luovutti tehtaan kokonaan pojalleen Johan Hjortille v. 1839. Vuokrasopimus uusittiin viideksi vuodeksi. Tehdas menestyi ilmeisen hyvin, koska Hjort tahtoi maksaa enemmän vuokraa kuin pyydettiin. Samaan aikaan hänellä oli varoja ostaa kolmannes Tourulan Keskitalosta itselleen.  

Abraham Kingelinin kuoltua v. 1849, hänen leskensä Charlotta Dorothea myi kartanon Armfelt-suvulle, joita ei lasitehdas juurikaan kiinnostanut. Se vuokrattiin edelleen, mutta sen toimintaa ei erityisemmin tuettu tavaran vientinä ja tuontina, kuten Kingelinin aikana oli tapahtunut.

Keisarilliselle Suomen Senaatin talousosastolle tehty ilmoitus v. 1853.  (lähde: Valtionarkisto)

Lopulta Armfeltit asettivat tehtaan johtoon Tourulan kartanon silloisen pehtorin Abraham Fagerströmin. Fagerström lisäsikin tehtaan ikkunalasin valmistuksen määrän ennätyslukemiin. Ikkunalasin kysyntä oli kasvanut ja sitä ostivat jo tavallisetkin ihmiset taloihinsa. Kuitenkin 1870-luvulla tehdas oli taas menekkivaikeuksissa ja tehdas seisoikin vuosina 1881-1884. Tehtaan pysähdykseen vaikutti myös kartanon ja lasitehtaan pehtorin Abraham Fagerström kuolema v. 1883.

Seuraava vuokraaja oli lasinpuhaltaja Aleksander Nilsson Kiikalasta, jonka aikana tehdas keskittyi yksinomaan pullojen valmistukseen. Pullojen valmistus säilyikin ainoana tuotteena tehtaan viimeiset vuodet. Nilssonin vuokraus päättyi konkurssiin.

Armfeltit myivät Tourulan kartanon A. Ahlströmille loppuvuonna 1888. Lasitehdas ei ollut myöskään Ahlströmille tärkeä, eikä sen toimintaa mitenkään kehitetty omistajan taholta.

Seuraava vuokraaja oli omasta kylästä neiti Augusta Wilhelmina Kronström (s. 1849), joka oli Tourulan Siltalan torppari. Mamselli Kronströmin aikana tehtaan pullojen tuotanto nousi ennätyslukemiin. Pulloja valmistettiin yhden vuoden aikana yli 300000 kappaletta.
Tehtaan loppuvuosina oli vielä kolmaskin nainen vuokraajien joukossa, tehtaan vuokraajana oli kauppias Ida Johansson Akaalta. Hän vuokrasi tehdasta viimeiset kolme vuotta.

Lasitehtaan väkeä

Lasinpuhaltajia

Yläneen kirkonkirjojen muuttaneiden luettelon mukaan ensimmäiset lasitehtaan työntekijät tulivat Tourulaan v.1825.

Suomeen perustettiin lasitehtaita jo Ruotsin vallan aikana. Tehtaita haluttiin silloin perustaa maahamme Suomen suurten metsävarojen vuoksi, jotta emämaan omat metsät säästyisivät, sillä lasin valmistuksessa kului runsaasti polttopuuta. Tehtaat sijaitsivat enimmäkseen Länsi-Suomessa, mutta myös Karjalan alueella oli muutama lasitehdas. Suomen ensimmäinen lasitehdas on perustettu Uuteenkaupunkiin v. 1681. Alkuaikoina Suomesta ei löytynyt lasipuhaltajia, vaan he tulivat Ruotsista ja Saksasta. Vähitellen 1800-luvun aikana lasinpuhaltajien joukossa alkoi olla myös suomessa syntyneitä ulkomaalaisten lapsia ja ammattiin opetettuja suomalaisia. Lasinpuhallus ammattina kulki suvussa hyvin vahvasti. Johan Sundvall palkkasi tehdasta perustaessaan hytin eli tehdasrakennuksen suunnittelijaksi nuoren Anton Frans Fallerin s. 1799, joka oli ruotsista tulleen, alkujaan saksalaisen lasimestarin poika. Anton Faller jäi tehtaan valmistuttuakin Tourulaan ja valvoi uunien rakentamista ja toiminnan käynnistämistä. Sundvall palkkasi jo tehtaan rakennusta suunnitellessaan useita lasinpuhaltajia, jotka jäivät ilman palkkaa Sundvallin kuoltua. Kihlakunnanoikeuden päätöksen mukaan he eivät saaneet konkurssipesästäkään rahojaan. Syynä tähän oli, että työsopimukset oli allekirjoittanut tehtaan isännöitsijä, ei ruukinpatruuna itse. Isännöitsijää ei ollut virallisesti valtuutettu allekirjoittamaan sopimuksia. Tämä isännöitsijä oli Ruotsin kautta maahamme tullut Johan Opitz, joka hallitsi tuona aikana harvinaisen taidon lasinhiojana ja kaivertajana. Opitzin suku oli lähtöisin silloisen Itävalta-Unkarin alueelta ja kuului böömiläisiin vanhoihin lasintekijäsukuihin. Johan Opitz tuli Suomeen ensin Grönvikin lasitehtaalle. Sundvall näki näitä lasitöitä ja halusi ehdottomasti saada hänet Tourulaan. Opitz nimettiin hyvällä palkalla ja luontaiseduilla tehtaan isännöitsijäksi, lisäksi hän teki omia lasitöitään. Opitz ei saanut myöskään palkkaansa konkurssissa, mutta jostain syystä viipyi tehtaalla kuitenkin muutaman vuoden.

Alkuvuosina tehtaalla olivat lasipuhaltaja Anton Fallerin ja Johan Opitzin lisäksi kaksi muuta lasinpuhaltajaa, Johan Nordman ja Fredrik Reitz, jotka olivat syntyneet Ruotsissa. Nordman oli erikoistunut ikkunalasinpuhallukseen.

Abraham Kingelin palkkasi tehtaalle kaksi puhaltajaa Pehr Öströmin ja Carl Wahlbergin, jotka olivat jääneet Sundvallin konkurssissa ilman palkkojaan. He ajattelivat ehkä uuden isännän olevan niin vakavarainen, että maksaa vanhatkin saatavat. Myöhemmin saapuivat myös suomalaistaustaiset Rambergin veljekset. Vielä heitä seurasi Johan Strömmer. He olivat kaikki Tuorsniemen lasitehtaalta Porista ja olivat työskennelleet ennenkin yhdessä. Lasitehtaiden välillä käytiin kovaa kilpailua parhaista puhaltajista ja asiasta syntyi koviakin riitoja. Kun Kingelin päätti vuokrata tehtaan, he kaikki palasivat Tuorsniemen lasitehtaalle.

Vuokraaja Möllerin aikana lasinpuhaltajien saanti oli vaikeaa hänen huonon taloudenpitonsa ja maineensa vuoksi. Työntekijät vaihtuivat jatkuvasti. Lopulta tehtaalle palasi töihin jo aiemmin Tourulassa ollut lasinpuhaltaja Anton Faller sekä apteekkilasin puhaltamiseen erikoistunut Henrik Sjöholm ja Johan Ström. He viipyivät pitempään tehtaalla.

Gustava Starkin aikana tehtaalla työskenteli uusia puhaltajia mm. Wikstedtin serkukset ja veljekset Michael ja Carl Waltzer. Waltzerit kuuluivat alkujaan Pommerista, nykyisen Saksan ja Puolan alueilta tulleisiin lasinpuhaltajasukuihin. Carl Waltzer (Karl Johan s.1850) oli lasinpuhaltajista ainoa, joka jäi lasitehtaan lopettamisen jälkeenkin asumaan Tourulaan. Kyläläiset käänsivät hänen nimensä helpommin lausuttavaksi ”Valssariksi”.

Lasinpuhaltajat olivat liikkuvaa työväkeä, tässä on mainittu vain pieni osa heistä. Puhaltajat saattoivat olla yhdellä paikkakunnalla vain yhden puhalluskauden, 5 – 9 kuukautta. He kiersivät tehtaista toiseen ja osa palasi takaisinkin, taas lähteäkseen. Pienehköjä lasitehtaita oli 1800-luvun aikana kerrallaan toiminnassa 15-20. Samalla kun työntekijät vaihtoivat paikkaa, he levittivät osaamistaan uusiin tehtaisiin ja opettivat niissä oppipoikia.

Usein lasinpuhaltajat olivat erikoistuneet johonkin puhaltamisen lajiin ja esimerkiksi Opitz vielä lasin hiomiseen ja kaiverrukseen. Tietotaito levisi näin tehokkaasti. Toisaalta lasinpuhaltajat saattoivat olla hyvin tarkkoja omista erikoistaidoistaan. Myös lasimassan resepti oli joillakin heistä niin salainen, että he mittasivat aineet seokseen itse.

Muu työväki tehtaalla

Jokaisella lasinpuhaltajalla oli oma kantaja eli passari, jonka tehtävänä oli varmistaa tarvittavien työkalujen ja muottien kunto ja saatavilla oleminen. He odottivat lasimassan sulamista ja herättivät mestarin puhaltamaan juuri oikealla hetkellä, vaikka olisi ollut yö.

Joskus tämä poika oli mestarin oma lapsi ja joskus taitavaksi huomattu kyläläisen poika. Jos hän osoittautui lahjakkaaksi, mestari saattoi ottaa hänet virallisesti oppipojakseen.
Lämmittäjät vastasivat uunien lämmityksestä, joita olivat varsinaiset lasinsulatusuunit ja tuotteiden jälkijäähdytysuunit, ikkunalasin oikaisu- ja jäähdytysuuni, hiekan puhdistusuuni sekä puiden kuivausuuni. Lämmittäjiä tarvittiin kahdesta neljään, koska työtä oli ympäri vuorokauden. Toisinaan tätä työtä hoitivat kartanon torpparit. Torppareiden tehtävä oli myös halkojen hankinta tehtaalle.
Hyttirenkejä tarvittiin useita erilaisiin yleistöihin tehtaalle. He olivat usein torppien poikia, joille osa-aikainen työ talviaikaan oli sopivaa.
Sulattajan työ oli vastuullista ja vaarallista, hänen piti sekoittaa raaka-aineet oikeissa suhteissa ja hallita lasimassan oikeanlainen sulatus. Raaka-aineissa oli mukana myrkyllisiä aineita mm. arsenikkia, jota käytettiin värinpoistoon massasta. Tehtaalla oli oma paja, jossa seppä valmisti mm. erikoisia työkaluja. Puusta valmistetut tarvekalut valmisti kartanon puuseppä. Lasinpuhaltajat valmistivat itse erikoissavesta upokkaat lasin sulatukseen. Tehtaassa käytännön töitä johti hyttimestari, joka oli usein vanhin lasinpuhaltaja.

Vuonna 1840 tehtaalla oli teollisuustilastolle tehdyn ilmoituksen mukaan: 6 lasinpuhaltajaa, 4 lämmittäjää, 6 oppipoikaa, 4 puunkantajaa sekä muutama renki.  Virallisissa ilmoituksissa usein mainittiin vain puhaltajat ja heidän oppilaansa. Tehtaalla oli töissä paljon muutakin väkeä, oli renkejä ja lämmittäjiä, mukana myös naisia ja alaikäisiä nuoria. Heidän lukumääräänsä ei kuitenkaan mainita näissä virallisissa lähteissä.

Palkat ja asuminen

Palkoista ja luontaiseduista on Tourulan osalta hyvin vähän tietoa. Varsinainen puhalluskausi alkoi syksyllä, ilmojen viilettyä ja jatkui kevääseen. Puhalluskauden pituus vaihteli viidestä yhdeksään kuukauteen. Kesäaikaan muurattiin ja korjattiin uuneja sekä tehtiin uusia upokkaita. Lasinpuhaltajille maksettiin tauon aikana ns. odotusrahaa, jotta he pysyisivät tehtaalla. Aputyöväki ei saanut väliajalta palkkaa, vaan he siirtyivät usein kesäksi kartanon maatalous- ja metsätöihin. Puhalluskautena he saivat kiinteää viikkopalkkaa. Mestarin ja lasinpuhaltajien palkka koostui luontaiseduista, asumisesta, viljasta, paloviinasta ja mahdollisesti karjan rehuista, polttopuista omaan käyttöön, sekä urakkarahasta nk. hyttisatasesta. Hyttisatanen oli tietty määrä valmiita tuotteita. Montako esinettä siihen tarvittiin, riippui tuotteen valmistuksen vaikeudesta. Esimerkiksi olut- ja portteripulloja siihen sisältyi 26, punssilaseja 60 ja pieniä apteekkipulloja 60 kappaletta. Ikkunalasista maksettiin ns. kirstujen mukaan. Kirstu oli laatikko, johon meni tietty määrä lasilevyjä. Pieniksi ruuduiksi leikkaamisesta sai eri korvauksen. Rahapalkka lienee ollut kaikissa lasitehtaissa samantasoista, asumisoloissa ja luontaiseduissa tehtaat erosivat toisistaan.

Lasinpuhaltajat olivat usein perheellisiä. He asuivat kartanon omistamissa rakennuksissa. Osa perheistä asui yhteisasunnoissa isoimmissa rakennuksissa, osa pienissä mäkituvissa mm. Juvankoskentien varrella. Voidaan kuvitella, että perheelliset hankkiutuivat mieluummin omaan mökkiin, kuin isompiin yhteisasumista edellyttäviin taloihin. Monet heistä olivat ruotsinkielisiä ja kanssakäyminen kyläläisten kanssa jäi senkin vuoksi vähäiseksi. Perustaessaan Tourulan koulun A. Ahlström huolehtikin erikseen, että näidenkin perheiden lapset tulisivat opetuksen piiriin. Lapset oppivat suomen kieltä vanhempiaan paremmin leikkiessään kylän lapsien kanssa. Lasitehtaan aikuinen väestö seurusteli enimmäkseen keskenään. Osa heistä asui kylässä vain yhden puhalluskauden, joten kovin paljoa he eivät ehtineetkään tutustua ihmisiin oman piirin ulkopuolella. Saattoi myös olla, että kyläläiset vähän vierastivat heitä. Ehkä kuitenkin joitakin suhteitakin luotiin, olihan tehtaan väki toki mielenkiinnon kohde pienessä maalaiskylässä. Tarinoiden mukaan kylän nuoret kävivät usein tehtaalla lasinvalmistusta katselemassa, vaikka heitä oli siitä kiellettykin. Lasinpuhaltajat tekivät erilaisia kokeiluja, niin tekniikan kuin lasimassankin suhteen. Varmaankin joku sellainen kokeilu oli tarinan mukaan kylän lapsille tehty lasinen jojokin. Myös koriste-esineitä ja nappeja tehtiin tilauksesta ja lahjoiksi. 

Rakennukset

Varsinainen tehdasrakennus eli lasihytti oli vankan hirsikehikon päälle tehty lautarakenteinen n. 30 m pitkä ja 9 m leveä rakennus, jonka korkeus harjalla oli 9 m. Hytti oli jaettu eri osastoihin: pakkaushuone, sekoitushuone, tuhkahuone, valssihuone ja varasto rikkoutuneelle lasille, joka sulatettiin uudelleen. Hytistä oli monta ovea ulos. Hytin keskellä oli iso kupolin mallinen lasin sulatusuuni, kooltaan n. 4 x 4 x 3 m, jonka sisus oli muurattu hollantilaisesta ja englantilaisesta tulenkestävästä savesta sekä tuettu rautavantein. Siihen mahtui kuusi lasinsulatusupokasta kerralla. Lisäksi oli tuhkauuni ja hiekkauuni, jotka oli muurattu tilalla itse tehdyistä tiilistä.
Niiden kupoleissa oli vahvistuksena ulkomaista savea. Näissä poltettiin tuhkasta ja hiekasta pois epäpuhtauksia, jotka vaikuttivat lasimassan laatuun. Lisäksi tarvittiin jäähdytysuuneja, joissa valmiit tuotteet hitaasti jäähdytettiin rikkoutumisen estämiseksi. Ikkunalasin valmistukseen tarvittiin oikaisu-uuni, joka oli muurattu ulkomailta tuoduista tiilistä. Ulkomaisesta savesta valmistettiin myös upokkaat, jotka jäähdytettiin omassa uunissaan. Kaikkiaan erilaisia uuneja oli kymmenen.

Erikseen oli varastorakennuksia valmiille tuotteille ja upokkaille. Lisäksi mainitaan yksi ja ajoittain kaksikin tamppia, aluksi käsivoimin ja myöhemmin tuulimyllyn voimalla toimivia kivien murskauslaitteita. Näissä oli iso rautavahvisteinen puinen puntti, joka vastapainoilla nostettiin ylös ja alas pudotettaessa se murskasi mm. kiisseli- ja ruskokiveä lasin raaka-aineeksi

Vasemmalla Suomen Lasimuseon pienoismalli lasitehtaasta ja oikealla kuvituskuva jostain lasitehtaasta 1900-luvun alusta. Tourulan lasitehtaasta ei ole säilynyt valokuvia.

Varsinaisen tehdasrakennuksen lisäksi tarvittiin paljon rakennuksia työväen asunnoiksi. Pihassa oli myös suuri leivintupa, paja ja saunarakennus. Johan Sundvallin aikana rakennettiin navetta, sillä monilla työntekijöillä oli omia lehmiä ja muitakin kotieläimiä.
Suurin asuinrakennus paloi v.1829, mutta Abraham Kingel rakennutti uuden rakennuksen v. 1833. Siihen tuli kaksi keittiötä ja useita uloskäyntejä. Siinä asuivat mahdollisesti kulloinenkin vuokraaja, sekä lasitehtaan muuta työväkeä.

Tämä rakennus toimi myöhemmin mm. Tourulan kouluna. Lasitehdas oli tulipalolle altis kuumien uunien vuoksi, siksi pihaan rakennettiin vesisäiliöitä. Joki oli kaukana tulipalon sattuessa. Lasitehtaan vakuutusmaksut olivatkin korkeita. Tourulan lasitehtaalla oli harvinainen onni säästyä tulipalolta koko pitkän toimintansa aikana. Tulipalot koituivat tuona aikana monen lasitehtaan tuhoksi.

Lasin valmistuksen raaka-aineet

Valmistus vaati monien uunien lämmittämistä, joten varma halkojen saanti oli edellytys tehtaan toiminnalle. Halkoja tehtaalle toimittivat ympäristön talonpojat, mutta Tourulassa puut ostettiin pääosin Tourulan kartanosta, jonka torpparit päivätöinään niitä tekivät ja kuljettivat. Kerrotaan että vuokraaja Möllerin aikana rahat olivat niin tiukassa, että lasitehtaan oma väki hakkasi tehtaan ympäristöstä puita uuneihin. Polttopuiden saanti oli monena vuonna ongelmana myöhemminkin, joskus rahanpuutteen vuoksi, toisinaan talven rekikelien puuttuessa puita ei saatu kuljetettua. Lasin sulatus itsessään vaati massan lämmittämistä 1500 asteeseen, lisäksi oli monia muita uuneja mm. lasin hitaaseen jäähdyttämiseen ja raaka-aineiden puhdistukseen.

Lasin valmistuksen pääraaka-aine oli hiekka (50-80 %), jota saatiin kartanon omalta alueelta. Hiekan sisältämän raudan ja muiden epäpuhtauksien vuoksi tuotteista tuli vihreänruskeita. Kirkkaampia lasitöitä varten erityistä hiekkaa haettiin jopa Tammelasta saakka. Koivun tuhkaa käytettiin pullojen ja tölkkien valmistukseen ja sitä ostettiin ympäristön taloista. Hienompiin tuotteisiin tarvittiin potaskaa eli kaliumkarbonaattia, joka ostettiin kauppiailta Turusta tai Tampereelta. Apteekkilasin valmistukseen tarvittiin myös natriumia ja soodaa, jota tuotettiin ulkomailta. Kalliit ulkomaiset raaka-aineet rikki, arsenikki, koboltti, antimoni ja ruskokivi ostettiin Turusta apteekkari Julinilta, joka puolestaan osti apteekkilasitavaraa tehtaalta. Lasituotteita valmistettiin monen värisinä. Talouslasi oli pääosin vihertävää ja ruskeaa, hienommat lasit kirkkaampia, vähän kellertäviä, ns. valkoista lasia. Apteekkilaseja tehtiin eri tarkoituksiin eri värisinä, tummanruskeista kirkkaisiin, myrkkyjen säilytykseen purkit tehtiin sinertävästä lasista.

Tulenkestävyydeltään erikoista ulkomaista savea tuotiin uunien ja upokkaiden valmistukseen.

Vuoden 1840 tietojen mukaan oli vuoden aikana kulunut 1050 syltä halkoja (n. 700 kuutiometriä), 300 tynnyriä tuhkaa (n. 50000 litraa), 300 kuormaa hiekkaa, 100 leiviskää potaskaa (n. 850 kg).

Tuotteita

Ikkunalasi oli alkuaikoina tehtaan päätuote, mutta osaavista puhaltajista  oli ajoittain puute. Sen sijaan pulloja ja purkkeja valmistettiin koko tehtaan toiminnan ajan.
Ikkunalasi puhallettiin ensin lieriöksi, joka leikattiin auki ja lämmitettiin uudelleen uunissa tasolle levitettynä.  

Suomen Lasimuseolta saatu valokuva ikkunasta, jossa on Tourulan lasitehtaan valmistamat lasiruudut.
Oikealla ikkunaruudun valmistus alkuvuosina, ensin puhallettiin putkilo joka halkaistiin ja uudelleen lämmityksen jälkeen levitettiin suoraan.

Pullomuotti, jonka avulla saatiin erilaisia muotoja pulloihin.

Oikealla suutarinpalloja. Pallo täytettiin vedellä ja ripustettiin valonlähteen lähelle. Pallo heijasti valonsäteet sopivaan kohtaan, jolloin valossa näki tehdä ompelu– ja muita tarkkuutta vaativia töitä. Tourulassa valmistettiin näitä esim. v. 1853  400 kpl.

Apteekkilasi oli koko tehtaan toiminta-ajan tärkeä tuote, varsinkin kun sen pääasiallinen ostaja, turkulainen apteekkari Julin, vaihtoi sitä raaka-aineisiin. Apteekkari Julinille valmistettiin myös erityisiä pulloja, joissa oli hänen nimensä kohokirjaimin.  Apteekissa niissä myytiin terveys- ja mineraalivesiä.                                                                                    

Vasemmalla Terveysvesipulloja. Pullossa kohokirjaimin ”E.Julin” ja ”Åbo”. Tämä viitannee turkulaiseen apteekkari Juliniin, jolle Tourulassakin valmistettiin pulloja. Pullot puhallettiin muottiin, joka oli tehty kahdesta osasta, saumakohta erottuu pullosta. Pullot suljettiin korkilla, joka sidottiin rautalangalla. Täysiä pulloja säilytettiin vaakasuorassa, jolloin ne olivat ilmatiiviitä.
Oikealla erilaisia apteekipulloja.

Pulloista tärkeimpiä olivat ns. ranskalaiset pullot viiniä varten, sekä portteripullot oluille. Tourulassa valmistettiin myös mahakkaita 1 -15 litran pulloja, siirappipulloja ja taskumatteja. Viinapulloja, 4- tai 8- kulmaisia, oli valmistuksessa koko tehtaan toiminnan ajan. Vuonna 1892 säädetyn lain mukaan viinaa ei saanut myydä 2 litraa pienemmissä pulloissa, kansankielessä niitä nimitettiin parrunpätkiksi. Alkoholipolitiikan tarkoituksena lienee ollut nostaa pullon hinta niin korkeaksi, ettei useimmilla olisi ollut varaa viinapullon ostoon. Tölkkejä ja pulloja valmistettiin värillisinä ja valkoisina. Juomalaseja, punssilaseja, paloviinalaseja ja pikareita valmistettiin erilaisia. Juomavesikarahveja, kannuja ja kulhoja valmistettiin värillisinä ja kirkkaina.

Alla piirros erilaisista lasiastioista, (Suomen Lasimuseon kokoelma).

Alla osa tuotteista, joita voi arvella myös Tourulassa valmistetun, kuten muissakin sen ajan lasitehtaissa. Tuotteiden valmistuspaikan määritys ei ole helppoa, koska niihin ei siihen aikaan liitetty tehtaan nimeä.

Valmistettiin myös mustepulloja, yöastioita, suppiloita, kukkamaljakoita, lyhtyjä ja verhorenkaita.  Erikseen mainitaan vain Tourulassa valmistetun lasipiippuja ja kimröökiastioita. Tuotevalikoima riippui kulloinkin työssä olevien puhaltajien erikoisosaamisesta. Kierrellessään eri tehtailla he siirsivät oppejaan toisilleen, joten perusvalikoima oli kaikkialla samanlainen.

Vasemmalla kupparinsarvia.
Oikealla Suomen Lasimuseon kokoelmassa olevat Tourulan lasitehtaassa valmistetut lasit.

Tuotevalikoima riippui kulloinkin työssä olevien puhaltajien erikoisosaamisesta. Kierrellessään eri tehtailla he siirsivät oppejaan toisilleen, joten perusvalikoima oli kaikkialla samanlainen.

Tuotteiden myynti

Tehtaan tuotteita myytiin monella eri tavalla. Varhaisempina aikoina lasien myynnin hoitivat enimmäkseen kiertelevät lasitavarankauppiaat. He ottivat tuotteita kärryynsä velaksi ja palattuaan kierrokselta maakunnassa maksoivat ne tehtaalle ja lähtivät uudelle kierrokselle. He kiersivät Tampereen, Porin, Uudenkaupungin ja Turun alueilla. Myynnin lisäksi kauppiaat vaihtoivat taloissa rikki menneet ikkunalasit ehjiin. Heillä oli erikoisoikeus tehdä kulkukauppaa.

Tourulan lasitehtaan tuotteiden suurin ostaja ja välittäjä oli alkuvuosina Abraham Kingelin. Vuosina 1834-1837 hän vei Ruotsiin yli 100000 lasipulloa, sekä lisäksi apteekkilasia. Hän välitti lasitavaraa muille alueen kauppiaille ja myi niitä myös omassa kauppaliikkeessään Turussa. Ruotsiin vienti oli 1800-luvun alkuvuosikymmeninä lähes tullitonta erillisen sopimuksen mukaan. Vienti länteen muuttui 1840-luvulla kannattamattomaksi Ruotsin nostaessa tullia 15 % ja samaan aikaan Suomessa nostettiin vientitullia 5 %. Idänvientiä ei vielä ollut tähän aikaan ja kotimaan kysyntä oli vasta kehittymässä. Vaatikin suuria ponnistuksia saada vienti auki silloiseen emämaahan Venäjään.                                                                             

   lmoitus Turun Lehti v. 1873  ja v. 1898

Lasitehtaan tuotteiden kuljetuksen kaupunkeihin sekä raaka-aineiden tuonnin tehtaalle hoitivat pääosin kartanon torpparit. Heidän torpparisopimukseensa oli liitetty ns. kaupunkimatkoja. Joskus myös tehtaan omat työntekijät tekivät näitä kuljetuksia. Maantieyhteys Turkuun kulki Yläneen kirkonkylän ja Pöytyän kautta. Tieolot paranivat huomattavasti kun v. 1830 valmistui tehtaalta parannettu tie Keihäskoskelle ja siitä eteenpäin Oripään kautta Turkuun.

1800-luvun lopulla ulkomaan vientiä oli lähinnä vain Venäjälle. Kiertäviä lasitavarankauppiaita oli tehtaan loppuun asti.

Kilpailu toisten lasitehtaiden kanssa oli kovaa, niin laadussa kuin hinnassakin.
Lasitavaran vientitullit Venäjälle nousivat merkittävästi vuosina 1885 ja 1897.
Kannattavuuden lasku ja tuotantomenetelmiltään sekä rakennuksiltaan vanhanaikaiseksi jääneen tehtaan toiminta loppui v. 1901.  

Lähteet:
Suomen Lasimuseo, Riihimäki
Yläneen Tourulan lasitehtaan alkuvaiheita v. 1824-1845,  Jakob Seela
Lasitutkimuksia 1986,  Suomen Lasimuseon tutkimusjulkaisu
Lasitutkimuksia 2007,  Suomen Lasimuseon tutkimusjulkaisu
Suomen lasiteollisuus osa 1,  Vilho Annala
Lasiteollisuus 1681-1981,  Reijo Ahtokari
Vanhat lasini, suomalaista lasia 1700-luvulta 1900-luvun alkuun,  Markku Annila
Sanomalehtiä 1800-luvulta.
Ruotsinkielisten tekstien kääntäjä Aila Aules

Teksti: Tuija Olenius

Luettelo Suomen lasitehtaista,

– jotka perustettu ennen v.1900.

Nimi     Kunta           Aloitusvuosi       Sulkemisvuosi     Toiminta-aika vuotta

Uudenkaupungin lasitehdas Uusikaupunki 1681- 1685          4

Åvikin lasitehdas Somero 1748- 1833                                     85

Metsäkylän lasitehdas Uusikirkko 1765- 1782                       17

Kukkolan lasitehdas Johannes 1772- 1822                             50

Jermilän lasitehdas Uusikirkko 1783- 1820                            37   

Mariedahlin lasitehdas Sipoo 1779- 1824                              45

Tuorsniemen lasitehdas Pori 1781- 1868                               87

Nybyn lasitehdas Ii 1780- 1885                                            105

Kosken lasitehdas Johannes 1788- 1920                             132

Nuutajärvi Urjala 1793 (Fiskars)  toiminnassa, koulutusta ja pienyrittäjiä, lasikylä nähtävyys

Inkereen lasitehdas Pertteli 1794- 1865                               71

Liikolan lasitehdas Sysmä 1795- 1799                                    4

Bergan lasitehdas Närpiö 1796- 1883                                   87

Leistilän lasitehdas Uusikirkko 1801- 1865                           64

Jäppilän lasitehdas Uusikirkko 1802- 1846                          44

Grönvikin lasitehdas Mustasaari 1812- 1907                      95

Johannislundin lasitehdas Kiikala 1813- 1960                    147

Sälinkään lasitehdas Mäntsälä 1814- 1890                          76

Tourulan lasitehdas Yläne 1828(25)- 1901             73 (76)   

Ojakkalan lasitehdas Vihti 1843- 1872                                  29

Sandnäsin lasitehdas Munsala 1847- 1890                           43

Kuvaskankaan lasitehdas Merikarvia 1860- 1884               24

Harjun lasitehdas Merikarvia 1860- 1874                            14

Iloniemen lasitehdas Kuusjoki 1857- 1890                          33

Ariman lasitehdas Pusula 1864- 1918                                 54

Saveron lasitehdas Sippola 1858- 1899                              41

Kangassaaren lasitehdas Enonkoski 1858- 1903                45

Kalliokosken lasitehdas Miehikkälä 1861- 1931                 70

Königstedtin lasitehdas Vantaa 1864- 1895                        31

Kotkan lasitehdas Kotka 1872- 1908                                   36

Utran lasitehdas Joensuu 1874- 1906                                  32

Ratinan lasitehdas Tampere 1874- 1877                               3

Skinnarvikin lasitehdas Dragsfjärd 1875- 1934                   59

 Raumo Glasbruk Himanka 1875- 1879                                4

Dahlbyn lasitehdas Kemiö 1875- 1878                                  3

Iittala Hämeenlinna 1881 (Fiskars)                    toiminnassa  lasitehtaana                   

Pitkärannan lasitehdas Uukuniemi 1887- 1899                     12

Karhulan lasitehdas Karhula 1888- 2009                              121

Viialan lasitehdas Viiala 1890- 1938                                      48

Kirkkoniemen peililasitehdas Johannes 1892- 1926             34

Ristiniemen lasitehdas Vehkalahti 1896- 1926                      30

Tourulan lasitehdas kuului niiden 30 %.n joukkoon, jotka toimivat yli 75 vuotta.

Näistä, 1800-luvulla perustetuista tehtaista, toimi alle 50 vuotta 57,5 %.

Tourulan lasitehtaan aloitusvuosi on eri lähteiden mukaan 1925 tai 1928, koska Turun palossa hävisi asiakirjoja.
Ensimmäiset työntekijät muuttivat Tourulaan v. 1925, joten siitä päätellen tehdas aloitti v.1925.

Luettelo lasinpuhaltajista Tourulassa 1824 – 1901   

–                     Gilbert Andres Richard
1824 – 1824   Amberg Aron
1824 – 1824   Faller Anton Frans Jr
1826 – 1826   Faller Anton Frans Jr
1826 – 1826   Faller Christian
1826 – 1826   Hymander Gustaf Henrik
1826 – 1826   Söderberg Andres
1826 – 1826   Wahlberg Carl Georg
1826 – 1826   Winterbäck Cabriel
1826 – 1826   Öström Petter
1828 – 1828   Faller Anton Frans
1828 – 1828   Reitz Adolf Fredrik
1829 – 1830   Faller Henrik Matthias
1829 – 1829   Nordman Johan Abraham
1829 – 1830   Wahlberg Carl Georg
1829 – 1830   Öström Petter
1830 – 1830   Lindell Gustaf
1830 – 1830   Ramberg Gustaf Efraim
1830 – 1830   Ramberg Jonas Wilhelm
1830 – 1830   Reitz Adolf Fredrik
1830 – 1830   Tynell Gustaf
1834 – 1836   Faller Anton Frans Jr
1834 – 1834   Nilsson Carl Fredrik
1834 – 1834   Nilsson Petter
1834 – 1852   Sjöholm Henrik
1834 – 1856   Ström Johan Gabriel
1836 – 1846   Wikstedt Tobias
1837 – 1863   Waltzer Carl Otto
1838 – 1838   Amberg Aron
1839 – 1846   Reitz Adolf Fredrik
1841 – 1841   Waltzer Michael
1845 – 1850   Nilsson Johan Robert
1845 – 1845   Wikstedt Knut Viktor
1846 – 1853   Sjöberg Wilhelm Gabriel
1847 – 1856   Sjöberg Nils Gabriel
1855 – 1856   Faller Johan Adrian
1857 – 1858   Faller Robert Emmanuel
1860 – 1868   Gillberg Frans Ludvig
1861 – 1864   Faller Johan Adrian
1861 – 1861   Nilsson Carl Fredrik
1862 – 1863   Pahlberg Erik johan
1863 – 1864   Ahlqvist Carl Robert
1864 – 1866   Fjellström Jakob Christian
1864 – 1865   Skrifvars Johan Andersson
1866 – 1871   Gillberg Andres Richard
1867 – 1867   Gillberg Gustaf Adolf
1867 – 1872   Schmidt Karl Fredrik
1869 – 1877   Gillberg Elias
1870 – 1901   Waltzer Carl Johan
1871 – 1871   Sjöberg Frans Oscar
1872 – 1872   Julin Frans Adolf
1873 – 1878   Ström Fabian Gabriel
1874 – 1881   Julin Frans Adolf
1875 – 1875   Johansson Johan Henrik
1875 – 1875   Johansson Nils
1875 – 1877   Dorsch Karl johan
1877 – 1880   Rosendal Frans Johansson
1878 – 1880   Lind Kustaa Iikanpoika
1879 – 1881   Pettersson Pehr Joseph
1885 – 1885   Enberg Johan Wiktor
1885 – 1887   Gillberg Ernst Ludvig
1885 – 1889   Nilsson Alexander Robert
1885 – 1889   Nilsson Gustaf Walfrid
1889 – 1889   Ahlqvist Carl Robert
1887 – 1887   Rosendal Frans Johansson
1889 – 1889   Ahlqvist Carl Robert
1889 – 1889   Julin Frans Adolf
1889 – 1889   Wahlberg Karl Arvid
1890 – 1893   Johansson Johan Henrik
1890 – 1890   Julin Johan Jakob
1890 – 1890   Julin Karl Willehard
1892 – 1893   Ström Fabian Gabriel
1893 – 1899   Koskinen Juho Viktor
1895 – 1901   Rosendal Frans Johansson
1898 – 1899   Ahti Gustaf Henrik
1898 – 1898   Johansson Johan Ewert
1898 – 1901  Johansson Johan Henrik

Yllä olevasta lasinpuhaltajien luettelosta puuttuu mm. Johan Christopher Wikstedt ja isännöitsijänäkin toiminut lasinhioja (lasin kaivertaja ja puhaltaja) Johan Opitz. He toimivat tehtaalla alkuvuosina. Opitz tuli Suomeen ensin Grönvikin lasitehtaalle, jossa hän teki enimmäkseen kaiverruksia. Sieltä hän tuli Tourulaan ja toimi mm. tehtaan isännöitsijänä. Opitz palasi Ruotsiin, Klingelinin vuokratessa tehtaan.
(Kirjasta: Jakob Seela: Yläneen Tourulan Lasitehtaan alkuvaiheita vv. 1824-1849)

Ainoa lasinpuhaltajista, joka jäi asumaan Tourulaan tehtaan lopettamisen jälkeen, oli Carl Johan Waltzer, (s. 2.6.1850 Tourula)  puoliso Sofia Elisabet Strömmer, Tuorsniemeltä.

Luettelo lasitehtaan piiriin kuuluneista asukkaista Yläneen rippikirjojen mukaan, vuosina 1888-1898:

Vuokraaja A. Nilsson, vaimo ja 6 lasta               (Tulivat Kiikalasta, muuttivat Pusulaan)

Lasinpuhaltaja  K. Walzer, vaimo ja 5 lasta       (Yläne)

”                          J. Rosendal, vaimo ja 3 lasta    (Tulivat Merikarvialta)

”                         G. Nilsson, vaimo ja 2 lasta       (Tulivat Perttelistä, muuttivat Kuusjoelle)

”                         K. Ahlqvist, vaimo ja 2 lasta      (Tulivat Kalvolasta, muuttivat Pertteliin)

”                          J. Johansson, vaimo ja 8 lasta  (Tulivat Akaasta)

”                         A. Laaksonen vaimo ja 1 lapsi   (Tulivat Akaasta)

”                          J. Julin, vaimo ja 3 lasta             (Tulivat Kiikalasta, muuttivat Akaaseen)

”                         F. Julin, vaimo ja 4 lasta             (Tulivat Mustasaaresta, muuttivat Akaaseen)

Lasintekijä        K. Wahlberg                                 (Tuli Munsalasta)

Sulattaja           M. Blom                                        (Tuli Tammelasta) 

Työmies            A. Wahlström  ja vaimo             (Tulivat Suomusjärveltä) 

”                          J.  Juha Kallenp. ja vaimo          (Yläne)

Itsellinen            J. Pahlman, vaimo ja 5 lasta    (Tulivat Velkualta) 

”                           J. Sulander, vaimo ja 2 lasta    (Tulivat Huittisista)

Kaupankäyntiä Keihäskoskella

KRONSTRÖMIN MAAKAUPPA

Kauppojen perustaminen maaseudulle oli sallittu vuodesta 1859 lähtien ja Yläneelle oli perustettu ensimmäiset maakaupat 1870-luvulla. Maakaupat sijaitsivat alkuaikoina tavallisesti kauppiaan kotona ja niitä kutsuttiin kotikaupoiksi tai pussikaupoiksi. Keihäskosken ensimmäisen kaupan perusti vuonna 1881 palvelija Karl Magnus Kronström. Hän oli tullut nuorena miehenä vuonna 1872 Dragsfjärdistä rengiksi Tourulan Siltalaan. Karl Kronström muutti vuonna 1881 nuoren Yläneeltä kotoisin olevan vaimonsa Amandan ja poikansa kanssa Keihäskoskelle Knuutilaan, missä hän aloitti maakaupan. Vuonna 1896 jo kuusilapsiseksi kasvanut perhe muutti Kajalan Ylijoen torppaan, joka sijaitsi Ylikylän tienhaarassa ja jonka Karl Kronström osti omaksi vuonna 1913. Kaupan pito jatkui luultavasti Kronströmin talossa ja muistitiedon mukaan siellä olisi toiminut myös leipomo, josta myytiin mm. hyviä pennin korppuja.

SALON KAUPPA

Karl Emil Salo(nius) ja hänen vaimonsa Emma pitivät 1900-luvun alkuvuosista alkaen yksityiskauppaa kotonaan talossa, joka sijaitsi Kajalan taloa vastapäätä Yläneelle johtavan tien varressa. Kauppa toimi vuoteen 1920 asti, jolloin Yläneen kunta osti rakennuksen alakoulua varten. Koulu, jota kutsuttiin Kalinin kouluksi, toimi siinä siihen asti, kun Keihäskosken koulu laajennettiin vuonna 1949.
1900-luvun alussa tiloilla oli myös ns. suoramyyntiä. Esimerkiksi Prusilan isännän Kalle Lehti-Prusilan kerrotaan pitäneen sitä varten jauhosäkkiä aina tuvan penkillä.

ANNAN KAUPPA

Annan kaupaksi kutsuttu pussikauppa oli Oripäälle menevän tien varrella Yläneen ja Oripään rajalla. Annan vanhemmat, meijeristi Eevertti Riihikoski ja vaimonsa Selma olivat muuttaneet vuosisadan vaihteessa Kajalan mäkitupaan ja perustivat siihen yksityisen meijerin ennen Makkarkosken meijerin perustamista. Eevertti Riihikosken kuoltua Selman toinen mies, teurastaja Kaarle Koskinen jatkoi meijerin pitoa ja kävi taloissa teurastamassa. Vanhempiensa kuoltua Anna Riihikoski perusti taloon kaupan ja lunasti torpan itselleen vuonna 1930. Talossa oli Annan asunto ja toisessa päässä kauppa. Rakennuksen alakertaan oli tehty tilava kellari ehkä aikanaan meijeritoiminnan tarpeisiin.

Anna tilasi kaikki myytävät tavarat Loimaalta Oskari Heikkilän liikkeestä, jonka auto toi tavarat Keihäskoskelle. Kaupassa myytiin mm. kahvia, sokeria, jauhoja, hedelmiä, tupakkaa ja makeisia. Sieltä sai Loimaan oluttehtaan juomia, joista siihen aikaan kaupoissa myytävä kalja oli ns. pilsneriä ja yksi kaupan tärkeimpiä tuotteita. Kaupasta sai myös hyvää hapanimelälimppua ja lasten suosimia pumpernikkeleitä. Anna myi loimaalaisen Suran lihaliikkeen kuuluisaa makkaraa, jonka lihaisuutta vieläkin muistellaan. Anna mainosti myös tuotteitaan. Kerrotaan, että syksyllä uusien sillien saapuessa Anna seisoi kaupan ulkopuolella ja kehui ohikulkeville silliään, joka oli niin tuoretta, että se oli pyhänäkin matkustanut. Annalla oli hyvin persoonallinen ääni, jota lapset joskus salaa naureskelivat. Kun Annalta kysyttiin kuulumisia tai mitä hänellä on kaupan, hänellä oli tapana vastata: ”Penttii, punttii, panttii tamppii”. Sota-aikana Anna toimi ilmatorjunnan tähystäjänä, sillä hänellä oli kaupassa puhelin. Kun ilmahyökkäys tuli, hän soitti siitä tiedon eteenpäin. Ei hänellä ollut mitään tietoa, mistä ilmansuunnista koneet tulivat. Hän ilmoitti: ”Tuolt ne tuli Orippääst päin ja lensivät Oksasen ryjähakkaa kohti”.

Kaupan yhtenä asiakasryhmänä olivat maitokuskit aikaan, jolloin maito kuljetettiin vielä hevosilla. Miehet pysähtyivät juomaan kaljaa tai ostamaan evästä. Lapset kävivät ostamassa karamelleja ja myös tuhdimpaa syötävää, kuten makkaraa. Annan kauppa oli ”aina” auki, myös iltaisin. Kaupassa oli pari penkkiä ja sinne kokoontui kylän miehiä juomaan kaljaa ja jakamaan kuulumisia.. Annan kaupasta kerrotaan, että hygienia ei ollut kovin korkealla tasolla. Kerran, kun joku tuli ostaman savustettua kinkkua, sitä ei ollut saatavilla. Sitten Anna kipaisi hakemaan kinkunpalan omasta kamaristaan sängyn alta ja siitä tehtiin kauppaa.

ALINAN KAUPPA

Alina Ruohonen asui Rajalanmäessä pienessä yhden huoneen mökissä, jonka tontin hänen isänsä oli ostanut Prusilasta vuonna 1910. Hän piti siellä pienimuotoista kauppaa. Alina myi mm. tupakkaa, kaljaa, karkkia ja myös joitakin elintarvikkeita, kuten juustoa ja makkaraa. Samalla hänen siisti ja aina puhdas keittiönsä oli kaljanjuontipaikka, johon kokoonnuttiin juttutuokioille. Meijerikuskit olivat vakituisia vieraita, samoin kylän nuoriso. Alinan kerrotaan palvelleen asiakkaitaan hyvin ja ystävällisesti. Kauppa oli aina auki, kun Alina oli kotona. Alina kaupan asiakasmäärä väheni 50-luvulla, kun mm. hevosilla ajavat meijerikuskit eivät enää pysähtyneet kaupassa. Alina joutui taloudellisiin vaikeuksiin ja päätyi 50-luvun puolivälissä riistämään hengen itseltään.

KEIHÄSKOSKEN OSUUSLIIKE – YLÄNEEN OSUUSLIIKKEEN SIVULIIKE NO 4

Yläneen Osuusliikkeen ensimmäinen myymälä oli perustettu Yläneen kirkonkylään vuonna 1904. Osuusliike perusti ripeään tahtiin sivuliikkeitä, joista Keihäskosken liikkeen vuonna 1913, vaikka niinkin lähellä kuin Makkarkoskella oli jo silloin Osuusliikkeen myymälä. Keihäskosken kaupasta tuli koko kylän keskus. Se toimi samassa rakennuksessa 60 vuotta vuoteen 1973 saakka. Hirrestä tehdyssä rakennuksessa oli myymälän lisäksi asunto myymälänhoitajalle ja hänen perheelleen. Rakennusta lämmitettiin aluksi pönttöuuneilla ja myöhemmin öljykamiinoilla. Aluksi kaupan ovi oli rakennuksen tien puoleisessa nurkassa ja talon päädyssä oli puomi hevosille. Myöhemmin, ehkä sotien jälkeen, kaupparakennusta laajennettiin niin, että pitkänmallisesta rakennuksesta tuli neliön muotoinen. Tällöin ovi siirrettiin keskelle rakennuksen sivua ja sen vasemmalla puolella olivat isot ikkunat.
Kaupan pihalla oli hyvä maakellari, jossa ennen jääkaappien aikaa säilytettiin pilaantuvia elintarvikkeita, kuten voita, makkaroita ja lihaa. Kellarirakennuksen päässä oli puuvaja, sauna ja ulkohuone. Mukavuuksia ei kaupassa ollut ja saunan padassa lämmitettiin vettä kaupan tiskejä varten vielä 70-luvullakin. Pihalla olevassa ulkovarastossa säilytettiin rehuja ja lannoitteita, aikaisempina vuosikymmeninä myös mm. rakennustarvikkeita.

Keihäskosken Osuusliike 1920-luvulla, jolloin sisäänläynti oli talon kulmasta. Oikealla entinen Osuusliike 1980-luvulla, jolloin rakennus oli jo asuinkäytössä. Rakennus on vielä pääosin siinä muodossa, jossa se toimi sodan jälkeisestä ajasta 1970-luvulle. Kuvat Rekolan ja Veikko Lahtisen kokoelmista..

Keihäskosken Osuusliikkeen kaupanhoitajia

Keihäskosken Osuusliikkeen alkuaikoina kaupanhoitajina olivat mm. Olga Emma Jääoja, Juha ja Hilma Heino sekä Juha ja Helmi Laine. 1930-luvulla kaupanhoitajana oli Aleksander Heinonen ja kauppa-apulaisena Helmi Huhtala. Heinosen jälkeen myymälänhoitajaksi tuli Väinö Virtanen ja hänen jälkeensä kauppaa hoitivat Heikki ja Aili Pyhäranta. Aili Pyhärannasta kerrotaan, että joskus väkeä oli kaupassa niin paljon, että hän joutui pitämään yllä järjestystä. Hän uskalsi komentaa isäntiäkin ja saattoi komentaa: ”Heikkilä odottaa vaan vuoroaan!”.

Sodan jälkeen kauppaa hoitivat nuoret miehet Vesa Pohjanpalo ja Urho Myllymäki. (Tästä Usko Uotilan muistelussa.) 1950-luvun alussa kauppaa hoiti Liisa Kronström ja hänen kanssaan Arja Nurmi. Liisa, myöhemmin Koivisto, oli aikaisemmin työskennellyt kirkonkylän Osuusliikkeessä. Seuraava kaupanhoitajapariskunta oli Tenho ja Marketta Markula, jotka viihtyivät Keihäskoskella pitkään 50-luvun puolivälistä alkaen.
Aila Multisilta (myöhemmin Mäkilä) oli kaupanhoitajana 60-luvulla ja hänen jälkeensä vuosina 1968-73 Pirkko Kössi liikkeen lopettamiseen asti. Tuohon aikaan kaupassa ei ollut enää kauppa-apulaisia. Kaikista töistä oli selvittävä yksin, myynnistä ja paperitöistä, siivouksesta ja myös talon lämmityksestä. Pirkon äitiysloman sijaisena oli Ritva Suutari ja lomia tuurasi Pirjo Mattila, joka työskenteli Yläneen Osuusliikkeessä. Keihäskosken myymälä oli pieni kauppa ja myymälänhoitajien vaihtuvuus oli melko suurta. Kauppa toimi tavallaan harjoittelupaikkana kohti tehtäviä suuremmissa osuusliikkeissä.

Mitä kaupassa myytiin – Pirkko Kössi muistelee

Kaupan tuotevalikoima oli monipuolinen ja mitä ei ollut, sitä tilattiin. Pirkko Kössi muistelee, että kaupassa myytiin 1960-70-luvuilla elintarvikkeiden lisäksi esimerkiksi lannoitteita, rehuja, öljyä, bensaa, jne. Yksi myyjä juoksi kaupan, varaston ja polttoainepumpun väliä ja välillä piti muistaa lisätä öljyä öljykamiinoihin, jotta lämpöä riitti isoilla pakkasillakin. Kauppa palveli asiakkaitaan monipuolisesti niin, että tilaamalla sai miltei mitä tahansa Osuuliikkeen myynnissä olevaa tavaraa. Siitä esimerkkinä Anja Mahosenaho muistaa ostaneensa 50-luvulla mopon.

Vielä sotien jälkeenkin jauhot kauhottiin vanerilaatikoista paperipusseihin ja punnittiin. Kahvi jauhettiin pavuista ja sodan jälkeen, kun kahvi vapautui säännöstelystä, sitä suorastaan jonotettiin. Sokeri myytiin toppasokerina tai lohkottiin sokerisaksilla pienempiin palasiin. Sokeria oli kiinteänä myös laatikoissa, joista sitä lohkottiin laatikkoon kuuluvalla halkaisijalla. Sokeriin liittyy juttu Kukolan Kustaasta, joka tuli ostamaan sokeria. Pirkko Kössi kysyi: ”Kuinka paljon pistetään?” Kustaa: ”Kuinkas paljon sitä olisi?” Pirkko: ”Vaikka koko säkki.” Kustaa: ”Olisko sulla?” – ja kaupassahan oli. Niin Kustaa osti koko säkin sokeria.
Kauppaan saatiin kylmäkalusteet vasta 1960-luvulla. Tilavassa jääkaapissa säilytettiin voit, margariinit, lihat ja makkarat ym. Kellarissa säilytettiin silloin enää juomia. Lihaa sai tilauksesta ja sitä tilattiin sen mukaan, mitä kukin halusi. Tilaukset tehtiin tavallisesti kerran viikossa. Kaupassa jauhettiin jauhelihat ja myyjästä riippuen myös isompia ruhon osia voitiin paloitella.
Keihäskosken koulu oli kylän kaupan asiakkaana myös merkittävä ostaja.

Keihäskosken tiloilta tuotiin myös kauppaan munia, jauhoja ym. tilan tuotteita. Varastossa oli sitä varten iso vaaka. Aikaisemmin niitä myytiin kaupasta suoraan, myöhemmin ne välitettiin eteenpäin kirkonkylän Osuusliikkeeseen.
Osuusliikkeestä sai ostaa myös kankaita ja vähän vaatetavaraakin. Hylyiltä löytyi laamapaitoja, paitoja ja pöksyjäkin. Yläneen Osuusliike pakkasi valmiiksi leikatut ja hinnoitellut pusero- ym. kankaat ”kiertäviin laatikoihin”. Ne saapuivat vuorollaan sivuliikkeisiin tiettynä ajankohtana, jolloin kyläläiset tiesivät tulla ostoksille.
Kaupasta ostettiin myös vastakirjalla. Myyjä merkitsi ostokset ja hinnat ostajan ja kaupan. Maksu suoritettiin sovitun ajanjakson ajalta. Tämä oli sekä tarkkuutta että aikaa vaativaa työtä. Kaupan puolella ostosten hinnat merkittiin tavallisesti käärepaperin kulmaan ja summa laskettiin käsin. Kassakone kuitenkin oli, sitä ennen kirjoitettiin ns. Paragon kuitti. Kaupan sulkeuduttua kaupanhoitaja laski kassan. Käsivarastossa oli laskukone ja pieni pöytä paperitöitä varten. Vielä ennen sulkemista piti kauppa siivota. Kauppa oli auki klo 8-17. Iltaisin väkeä saattoi kuitenkin käydä kopistelemassa, josko kaupanhoitaja olisi kotona.

Posti ja muita palveluja

Päivän piristysruiske oli, kun posti saapui kauppaan. Se tuotiin kauppaan sisälle ja kylän väki saapui jo hyvissä ajoin sitä odottamaan. Postin hakijoina olivat pääasiassa miehet, joilla oli emäntiä enemmän aikaa. Kaupassa oli sitä varten tuoleja ja joskus istuttiin myymäläpöydän kulmallakin. Kauppaan jäätiin jutustelemaan pitkään. Siinä praakattiin päivän kuulumiset, poliitiikat ja vuodentulot. Kaupassa myytiin kaljaa eli pilsneriä, joka maistui jutellessa. Maitokuskit tapasivat kerääntyä myös kaupalle ja joskus talvella jopit tahtoivat jäätyä ja kesähelteellä voipaketit sulaa. Keskikalja tuli elintarvikekauppoihin vuonna 1969, mutta Keihäskoskella sen menekki ei ollut kovin suurta. Kaupanhoitaja sai kuulla myös ihmisten huolista, joista ei puhuttu eteenpäin. Tietynlainen tietotoimisto kauppa kuitenkin oli ja toisinaan myös mielenterveystoimisto, johon usein vain tultiin juttelemaan. Myös viikonvaihteessa oli tapana tulla seurustelemaan kaupan edustalle.

Kaupalle on kokoonnuttu kaikkina aikoina. Väkeä Keihäskosken kaupan portailta 1920-luvulta ja 60-luvun lopulla. . Kuvat Rekolan kuvakokoelmasta. ja Timo Hämäläiseltä

Kauppa oli mukana ihmisten elämän monissa vaiheissa. Pirkko Kössi muisteli vanhaa tapaa: Kun joku kylältä kuoli, niin kaupassa oli kukkaseppeleen ostoa varten keräyslista. Saattoi olla kaksi listaa, joista toinen oli naapureille ja läheisimmille ja toinen kyläläisille. Kauppias hoiti kukkien tilauksen ja toimitti kukat kirkolle. Näin jokainen kyläläinen, hänkin, jolla ei ollut omaisia, sai haudalle ainakin pari kukkavihkoa tai seppelettä. Pirkon mielestä tämä oli hieno piirre kylässä, missä kukaan yksinäinenkään ei jäänyt huomiotta.
Kun Keihäskosken Osuusliike suljettiin 8.6.1973, tuli viimeisenä päivänä väkeä kauppaan ja Pirkko Kössille ojennettiin kyläläisten keräämä lahja. Siihen liittyvä kortti on hänellä vieläkin tallessa.

SPR:N KIOSKI KEIHÄSKOSKELLA

Opettaja Alli Kivikarin aloitteesta Keihäskoskelle perustettiin 1950-luvulla kioski, jonka tuotto tuli SPR:n hyväksi. Tuohon aikaan koulussa pidettiin myös SPR:n kerhoja. Kioski sijaitsi ensin Paimenenmäessä koululle menevät tien päässä. Myöhemmin se siirrettiin Oripään ja Ylikyläntien risteykseen. Kioski toimi pääasiassa kesäaikaan. Kioskissa olivat myyjinä Liisa Kronström ja muutkin Kronströmin tytöt. Kioskissa myytiin mm. makeisia, kuten suosittuja Rix-Rax-karamelleja, virvoitusjuomia ja jäätelöä, aluksi tötteröinä ja myöhemmin purkkeina. Kioskista tuli kesäaikaan kylän nuorison kokoontumispaikka.

Tourulan kaupat

KUSTAA LEPPÄSEN MAAKAUPPA

Leppäset pitivät pientä kauppaa asuinrakennuksensa kulmassa. Kustaa Leppäsen itse rakentama talo oli hänen kotitalonsa paikalla Kalliopohjan vieressä Juvankosken tien varrella. Kustaa Leppänen oli taitava muurari ja puuseppä. Hän teki mm. keinutuoleja, joita oli monessa yläneläisessä talossa ja on ehkä vieläkin. Kaupassa myytiin lähinnä kuivatavaraa kuten kahvia, sokeria, mausteita jne. KeittIön nurkassa oli yksi komero, jossa kaupan tavarat olivat. Kustaa Leppänen haki tavarat Keihäskosken osuusliikkeestä. Leppänen kuului itse Osuusliikkeen hallintoneuvostoon. Kesällä hän toi tavaraa pyörän takana, missä oli niitä varten rakennettu teline, ja talvella vesikelkalla tai potkukelkalla. Kauppa toimi vielä 40.luvun lopulla, Kustaa Leppänen kuoli vuonna 1951.

Vasemmalla Kustaa Leppäsen talo ja oikealla Haaviston talo.

KALLE HAAVISTON KAUPPA

Kauppa toimi pienimuotoisena alkuun kartanon sivurakennuksen tilossa (Fryygelissä), kartanon pehtorin tyttären Taimi Seppälän pitämänä. Taimi meni naimisiin Kalle Haaviston kanssa, ja he rakensivat v. 1932 Juvankosken tien alkupäähän erikoisen neliskulmaisen asuinrakennuksen (Haavikko), jossa pitivät kauppaa kulmakamarissa.

TOURULAN KAUPPAKUNTA

Myöhemmin rakennettiin varsinainen kaupparakennus, Yläneen SOK-laisen Kauppakunnan sivuliike, Tourulan Kauppakunta, Juvankosken tienhaaraan. Haavistot olivat tämän kaupan ensimmäisiä kauppiaita. Tontin nimi on Tienhaara ja se löytyi henkikirjoista Osuuskaupan omistamana jo vuonna 1935. Rakennusvuotta ei tiedetä, mutta se lienee rakennettu aiemmin kuin Osuusliike Tourulaan. Kaupassa toimi kaupanhoitajina mm. Muggon pariskunta. Pisimpään kauppiaina olivat Sulo ja Lahja Vastamäki. Kauppa loppui v. 1971 Sulo Vastamäen siirtyessä eläkkeelle.

TOURULAN OSUUSLIIKE

Yläneen E-osuusliikkeen sivumyymälä on perustettu 1951 Tourulaan. Vuodesta 1953 kauppiaana olivat Aili ja Viljo Heinonen. Aili Heinosen muistelmissa lisää kaupan toiminnasta. Viimeinen kaupanhoitaja oli Lea Siltala. Kaupan toiminta loppui v. 1978. Vuosien varrella kaupassa oli kesäapulaisina monia kylän tyttöjä.

Kauppias Aili heinosen haastattelu vuonna 2019, jolloin hän oli jo 99-vuotias

Yläneen Osuusliikkeen sivumyymälä Tourulaan perustettiin v. 1951. Kahden vuoden kuluttua kauppiaaksi pyydettiin Aili Heinosta. Aili oli ollut osuusliikkeissä töissä Laajoella ja Rannanmäessä, joten hänellä oli kokemusta kaupanteosta. Aili Heinonen toimikin pitkään Tourulan myymälän hoitajana, lähes kaupan loppumiseen asti. Hän muistelee kylän olleen varsin vireä, oli paljon ihmisiä ja järjestettiin erilaisia tapahtumia ravikilpailuista tansseihin. Aili Heinonen asui perheineen kaupan yhteydessä olevassa asunnossa. Asunto oli aika pieni ja nykyään voikin ihmetellä miten pienen keittiön ja kamarin asuntoon mahtui asumaan Aili miehineen ja kahden poikansa kanssa.

Kauppa-asioita kyläläiset tottuivat hoitamaan myös aukiolon ulkopuolella. Kauppaan oli joskus asiaa myös yöllä, kuten 50-luvulla kun Kalliopohjalla tansseissa oli erään daamin kengän korko katkennut ja tultiin ostamaan uusia kenkiä. Kaupassa ei kenkiä myyty, mutta neuvokas kauppias myi omat mustat lakeerikenkänsä ja tilanne oli pelastettu.
Kaupassa myytiin ruokatavaroiden lisäksi rehuja, rakennustarvikkeita, astioita, leluja ym. Tavaraa tilattiin tarpeen mukaan ja osuusliikkeen jakeluauto toimitti sitä kauppaan, kuten vaikkapa rautaa ja hitsauspuikkoja pajan tarpeisiin. Lihat tulivat esim. puolikkaina sianruhoina, jotka kauppias sitten paloitteli asiakkaille. Kylmätiloina toimi kaupan alla ollut kellari, jonne tavaroiden kantaminen jyrkkiä portaita oli hankalaa. Myöhemmin tuli jonkinmoinen jääkaappi. Maitoa myytiin ensin tonkista, sitten tulivat maitopussit v. 1967 ja 70-luvun puolivälissä nykyiset kartonkipakkaukset. Leipä tuli Yläneen Osuusliikkeen omasta leipomosta ja oli erityisen hyvää. Erilaisia polttoaineita myytiin alusta asti. Posti, sekä veikkausasioiden hoito sujuivat kaupassa. Työ oli raskasta, jauhot, sokerit ja rehut tulivat suurissa säkeissä, mitään painorajoituksia ei tunnettu. Jauhot kaadettiin kaupassa oleviin laareihin, joista kauppias sitten kauhoi paperipussiin asiakkaan haluaman määrän.

Kaupassa käytiin myös soittamassa, sillä puhelin oli vielä 60-luvullakin harvassa taloudessa. Kauppiaan päivät olivat pitkiä, kaikki työt tehtiin itse. Aili muistelee käyneensä uimassa Pajakuljussa sentään joskus hellepäivänä. Aili Heinonen tunsi tietysti kaikki asukkaat ja kauppa olikin kylän kohtaamispaikka. Aikansa mukaisesti puhuttiin ihmisistä asuinpaikan nimen mukaan. Niinpä kun poika Jukka meni kouluun, oli opettaja Kivikari ensimmäisenä päivänä puhutellut häntä ”Kaupan Jukaksi”. Joku aikuinen oli sitten oikaissut ”et on sil sukunimikin”.

RINTALAN KAUPPA – Tapio Rintala muistelee

Vanhempani Ritva ja Heikki Rintala perustivat sekatavarakaupan Keihäskoskelle Pikaroja nimiselle tontille. Kauppa aukesi 4.2 1964. Heidän vuonna 1958 rakentamansa omakotitalon yhteyteen oli rakennettu edellisenä kesänä siipirakennus, jossa oli kaupan myymälä ja konttorihuone. Talon alakerta muutettiin kaupan varastoksi ja sinne tehtiin myös jäähdyttämö. Talon alakerrassa oli ennen toiminut isäni autokorjaamo. Kolme vuotta myöhemmin rakennettiin tiilinen varasto- ja huoltamorakennus, ja pihalle tulivat polttoaine mittarit. Kaupassa myytiin paitsi ruokaa ja siirtomaatavaroita, kuten siihen aikaan sanottiin, myös vaatteita ja pian myös rakennustarvikkeita, rehuja, lannoitteita ja polttoaineita.

Alussa kaupan tavaroita kuljetettiin pakettiautolla ja pian myös kuorma-autolla. Parin vuoden päästä alkoi myymäläauto kiertää lähiseutuja. Seuraavaksi hankittiin öljyauto ja myös toinen kuorma-auto. Rauta- ja maatalouskauppa oli kasvanut merkittävästi. Tällöin henkilökuntaa oli kauppiaspariskunnan lisäksi viitisen henkeä.
Kauppa oli yksityinen, eikä toiminut minkään keskusliikkeen alla, vaikka pääosa tavaroista tuli K-ryhmään kuuluvan Oskari Heikkilä Oy:n tukusta Loimaalta ja raskastavara Keskolta, Teräs Oy:ltä ja lannoitteet Rikkihappo Oy:ltä Uudestakaupungista ja Harjavallasta. Myös viljakauppaa tehtiin paljon. Viljat toimitettiin pääasiassa Raision vehnämyllylle. Polttoaineet ja huoltoasema toimivat TB:n lipun alla.

Kaupassa olivat töissä ainakin Pirkko Kössi, Marjatta Ylitalo, Mirja Kankare, Tuula Nurmi, Virpi Väisänen ja Kirsti Lindgren. Myymäläautoa ajoi ja siellä myyjänä toimi enoni Mauno Rantasalo. Myymäläauto kierteli viitenä päivänä viikossa ainakin neljän kunnan alueella. Se keräsi myös kananmunia tiloilta ja vei rehuja. Kuorma-auto kuskeja olivat Seppo Virtanen, Jorma Aittala, Raimo Mäkelä ja Raimo Ristimäki.Kauppa ja sen piha olivat myös hyvä paikka vieraileville palveluille: tiistaisin kirjastoauto pysähtyi kaupalle, Yläneen Säästöpankin pankkiauto kävi jonkun aikaa piipahtamassa ja Yläneen Osuuspankista kävi Saariokarin Antti tai Lehtosen Jussi pitämässä toimistoa kerran viikossa.

Seitsemänkymmentä luvun taitteessa avattiin toinen kauppa Löytäneelle Säkylään. Rakennemuutos kuitenkin jylläsi yhteiskunnassa, ja kyläkauppojen kuolemat alkoivat. Rintalan kauppa Keihäskoskella suljettiin 1971 ja parin vuoden päästä myymälä Löytäneellä. Samaan aikaa Heikki Rintala alkoi rakentaa liikekeskusta Säkylän keskustaan. Siihen tuli K-kauppa Huovinhalli, Vallin Pirjon parturi-kampaamo, Ritva Rintalan Kemikalio-Finni, Huovin-Krouvi, Matkahuolto ja Heikki Rintalan Huovin maatalous. Parin vuoden päästä samalle tontille rakennettiin TB:n huoltoasema, jota pitivät Veikko ja Sirpa Lahtinen. Samoissa tiloissa toimi Rintalan Huovin Auto. Näiden liikerakennusten väliin perustettiin Heikin-tori, joka vieläkin toimii vilkkaana.
Vaikka kauppa Keihäskoskella sulkeutuikin, huoltoasema- ja varastorakennus toimi maatalouskaupan varastona ja huoltoasemalla tehtiin autoliikkeen autojen huoltoja ja käytettyjen autojen kunnostusta. Siinä oli töissä ainakin, Harri Mikkola, Jaakko Sillanpää, Arto Lindgren ja Esko Ojala. 1970-luvun lopulla kiinteistöt Säkylässä myytiin ja toiminta Keihäskoskellakin loppui. Samaan aikaan Heikki ja Tapio Rintala perustivat Sikli Oy:n ja harjoittivat pienimuotoista konepajatoimintaa valmistaen mm tuulivoimaloita ja halkokoneita.

KAUPPA-AUTOJA

Kauppa-autot alkoivat yleistyä Suomessa 1950-luvun lopulla ja eniten niitä oli 1970-luvulla. SOK-laisen kauppakunnan ja Osuusliikkeen (OTK:n) kauppa-autot kiersivät Yläneellä laajasti pitäjää 1950-luvun loppupuolelta alkaen. Aila Mäkilä (o.s. Multisilta) toimi Osuusliikkeen kauppa-autossa pitkään vuodesta 1962 alkaen. Autoja oli kaksi ja ne ajoivat tietyn kierroksen vuoroviikoin niin, että reitit kattoivat koko pitäjän: Heinijoelle, Kolvaaseen, Korkeakoskelle, Tourulaan, Keihäskoskelle jne. Puolta kilometriä lähemmäs kylän kauppaa ei ollut lupa pysähtyä. Aila Mäkilän kanssa kauppa-autoa ajoi Vilho Laiho, toisessa autossa olivat Irma Väinölä ja Harri Lehtonen. Osuusliikkeen kauppa-auton lopetettua toimintansa 1970-luvulla, Ala Mäkilä siirtyi Keihäskosken Osuusliikkeeseen, kunnes sekin suljettiin.

Jukka Niinimäellä oli kauppa Uudessakartanossa. Hän aloitti myynnin kauppa-autosta niihin aikoihin, kun toiset kauppa-autot olivat lopettaneet toimintansa. Tourulaan ja Keihäskoskelle Niinimäen kauppa-auto saapui lauantaisin ja viimeisten pysäkkien asiakkaat joutuivat odottamaan joskus iltayhdeksään asti. Laina Tuomisen talon tienhaara oli viimeisiä pysäkkejä. Hänellä olikin tapana tilata tarvittavat kauppatavarat etukäteen. Koska auton saapumisaika vaihteli melkoisesti, Laina laittoi ostoskorinsa pysäkille merkiksi ja jäi keittiön ikkunasta seuraamaan auton tuloa.

PANKKIEN SIVUTOIMISTOT JA PANKKIAUTOT

Yläneen Osuuskassa aloitti pankkipalvelujen tarjoamisen Tourulan Kauppakunnassa v. 1951. Pankkipalveluja sai kerran viikossa ja alkuaikoina työtä hoiti pankinjohtaja Veikko Lehtonen. Lehtonen kulki sivutoimistoissa omalla ”ooppelillaan”. Ajokortit ja autot olivat vielä 50-luvulla harvinaisia. Myöhemmin sivutoimistoissa kiersi muitakin pankin virkailijoita. Mukana kulki rahalipas ja kuittivihko. Joskus kuljetettiin mukana muutakin, kuten vaikka lääkkeitä apteekista asiakkaille.
Osuuskassan pankkipalveluita oli saatavissa myös Keihäskoskella, osuusliikkeessä ja Rintalan kaupassa. Tourulan palvelupiste siirtyi loppuaikana toimimaan Tourulan Nestor Mielosen taloon. Sivutoimistot lopetettiin v. 1973 ja tilalle tuli Osuuspankin pankkiauto.
Osuuspankin pankkiauto pysähtyi Tourulassa seitsemässä tienhaarassa aloittaen kaupalta ja jatkaen Hakanpäähän ja takaisin Kaunismäen kautta Pramilaan. Keihskoskella pysähdyspaikkoja oli yhdeksän: koulun ja Rekolan kautta Rintalaan ja edelleen Ylikylän/Niittykulmatietä aina Laulajaiselle asti. Keihäskosken osuusliikkeessä toimi myös Osuuskassa 1960-luvulla.
Yläneen Säästöpankin pankkiauto alkoi kiertää kylillä jo vuodesta 1967 ja se olikin ensimmäinen pankkiauto Varsinais-Suomessa ja herätti aloittaessaan runsaasti huomiota lehdistössä. Pankkiautojen toiminta loppui noin v. 1976.