Häitä, hautajaisia ja muita juhlia

Juhlista suurimpia ovat aina olleet häät. Niitä voitiin juhlia varsinkin isoissa taloissa komeasti useita päiviä, mutta vaatimattomissakin taloissa häät olivat suuri juhla. Nuori pari vihittiin pappilassa ja vieraille tarjottiin kotona ehkä kahvia ja emännän parhaita leivonnaisia. 1930-luvulta alkaen tuli tavaksi järjestää kirkkohäitä sekä isojen talojen että tavallisen kansan keskuudessa. Varhaisempina aikoina morsiamen puku oli tumma, mutta huntu saattoi olla valkoinen. 1930-luvulta alkaen alettiin käyttää yleisesti puhtaan valkoista morsiuspukua. Morsian koristeltiin kukin, samoin häätalo. Hääjuhlan suhteen oli varallisuuden mukaan suuria eroja. Morsiamen kotona voitiin viettää suuria ruokahäitä, jotka saattoivat Yläneelläkin kestää useita päiviä. Vihkiminen voi tapahtua myös sulhasen kotona, jos talo sattui olemaan morsiamen kotia suurempi. Suuret isäntätalot saattoivat järjestää häät pitkään palvelleille piioille ja palvelijoille. Näin oli esimerkiksi Keihäskosken Rekolassa. Seurojentalot tulivat sitten aikanaan suosituiksi häätaloiksi, Tourulassa vietettiin 1930-luvulta alkaen monet häät Tourulan pienviljelijäyhdistyksen Kalliopohjalla. Nuorisolle häät olivat iloinen juhla, jossa tanssittiin ja tavattiin muita nuoria.

Hautajaiset olivat varsinkin isoimmissa taloissa suuri tapahtuma, jolla haluttiin kunnioittaa vainajaa ja hänen elämäntyötään. Vieraita voi olla jopa useita satoja. Hautajaiset pidettiin yleensä vainajan kotona. Juhlatalot koristeltiin ulkoa päin, häissä koivuilla ja hautajaisissa surutalon eteen ja pihaan johtavan tien varteen pystytettiin kuusia. Itse rakennus koristeltiin havuköynnöksillä ja sisälle kiinnitettiin salin kulmista ylös katon keskelle ulottuvat kreppipaperinauhat, jotka oli sivuilta venytetty koristeellisiksi. Häätalossa nauhat olivat tavallisesti sinivalkoiset, hautajaisissa mustavalkoiset. Häissä voitiin ripustaa kattoon narut, joihin kiinnitettiin pieniä oksia ja niiden väliin kukkia. Pöytiin tuotiin kukkia puutarhasta tai luonnosta. Nuoret naiset ja myös miehet kulkivat porukalla tienvierillä poimimassa kukkia ja hakemassa havuja. Juhlien järjestäminen oli kylissä yhteisöllinen tapahtuma.

Aina 60-luvulle saakka suurempiin juhlin kutsuttiin sukulaisten lisäksi koko kylän väki. Tapana oli käydä kutsumassa vieraita henkilökohtaisesti kiertäen talosta taloon. Myös lapset voitiin laittaa asialle. Kauempana asuville saatettiin lähettää kutsu. Lehti-ilmoituksia alettiin käyttää maaseudulla harvemmin, mutta esim. Keihäskoskella on julkaistu joitakin hautajaiskutsuja jo 1920-luvulla. Hautajaisiin oli tapana lähettää kotiin erityiset mustareunaiset kutsut, jotka voivat olla myös painettuja.

Muita suuria juhlia olivat syntymäpäivät ja joskus kutsuttiin runsaasti väkeä myös nimipäiville. Monissa taloissa on vietetty isännän, joskus emännänkin 50-vuotispäiviä. Keihäskosken Peltolassa juhlittiin suurella joukolla isäntä Risto Peltolan 50-vuotissyntymäpäivää, Kajalassa emännän 50-vuotispäiväksi keitettiin punamultaa ja juhlistettiin tapahtumaa maalaamalla koko talo uudelleen. Keihäskoskella muistetaan Rekolan suuressa pirtissä vietetyt Kustaan päiviä, joihin oli aina kutsuttu koko kylä. Juhlissa tarjottiin vieraille kahvia ja kahvileipänä oli komea pullakranssi, jonka keskellä monenlaisia pikkuleipiä.

Lukuset oli myös iso tapahtuma, jonka järjestäjinä olivat isommat talot vuorollaan. Lukusille saapui koko kylän väki. Talo tarjosi ruoan papille ja lukkarille, muille kahvit. Keihäskoskella muistellaan, että ruokaa tarjottiin usein kaikille. Lukusilla kuulusteltiin aikaisemmin annetun raamatunkertomuksen ja katekismuksen kohdan sisältöä, pappi pirtissä aikuisilta ja lukkari lapsilta kamarissa. Varsinkin vanhoina aikoina lukusilla tutkittiin myös lukutaito. Erityisesti sitä kuulusteltiin rippikouluun pyrkiviltä. Myös pienempien lasten lukutaitoa tutkittiin aikoina, jolloin ei ollut kouluja tai ainoa koulu oli kiertokoulu. Lukusilla valittiin myös kylänvanhin, jonka tehtävänä oli selostaa papille, miten siivosti kylässä on eletty. Rekolan Jussi oli 1940-50-lukujen vaihteessa kylänvanhin ja hänen muistetaan pyöritelleen sopivasti sanojaan, kun kirkkoherra Jaakko Haavio kyseli nuorten miesten käyttäytymisestä kuluneena vuotena.

Pitokokkeja ja passareita

Suuriin juhliin, pidettiin ne sitten kotona tai muualla, palkattiin pitokokki ja lisäksi apulaisia tarjoilijoiksi eli passareiksi. He osallistuivat yleensä myös juhlan valmisteluihin. Pitokokki tuli etukäteen kotiin useiksi päiviksi valmistelemaan ruokia. Tunnettuja pitokokkeja olivat esim. Laina Tuominen ja Aina Mäkinen Keihäskoskelta ja Varma Vuolukka Koivistosta Korkeakoskelta, Hilja Uotila Virttaalta ja Lempi Tuominen Rantakylästä. Elina Lehtilä oli vakituinen kokki Rekolassa, mutta myös muissa taloissa. Pitokokkeja haettiin myös naapurikylistä ja kauempaakin, mm. Virttaalta ja Oripäästä. Varma Vuolukasta kerrotaan, että hän oli paitsi taitava kokki, hän osasi myös johtaa muuta apuväkeä niin, että tarjoilut ja työt keittiössä saatiin ajallaan sujumaan hyvin.

.Tarjoilijoiksi eli passareiksi saatiin kylän naisia, joista jotkut olivat kartuttaneet taitojaan neuvontajärjestöjen kotitalouskursseillakin. Tavallisesti 5-6 naista toimi juhlassa tarjoilijoina sekä osallistui ruuan tai muun tarjottavan valmistukseen. Lempi Lindgren ja Irja Olenius muistavat passarikavereista Maija-Liisa Pölläsen, Anja Mäkelän, Beata Oleniuksen, Maiju Laineen ja monia muita. Passarina oleminen oli talkootyötä, vasta myöhemmin jotkut alkoivat maksaa avusta pientä palkkaa. Tuliaisia saatiin kuitenkin kotiin vietäväksi, sillä usein passareilla oli niin kiire, että herkut jäivät juhlissa nauttimatta.
Jos juhlat pidettiin esimerkiksi Kalliopohjalla, tarjottavana oli voileipiä ja erilaisia kahvileipiä ja kakkuja, sillä kokonaisen juhla-aterian valmistukseen ja säilyttämiseen ei siellä ollut tiloja. Kahvileivät sekä voileipien päällykset tehtiin etukäteen kotona, mutta kaikki voileivät valmistettiin juhlapaikalla aikaisesta aamusta alkaen. Kokin apulaiset ja passarit hääräsivät keittiössä valkoisissa esiliinoissa huivit tiukasti päässään.

.Passareiden varsinaisena tehtävänä oli juhlan aikana tarjoilu. Silloin vaihdettiin keittiössä käytetyt vaatteet tarjoilijan asuun, valkoiseen puseroon ja mustaan hameeseen, jonka eteen kiedottiin sievä valkoinen tarjoiluesiliina. Tarjottimia varten oli valkoiset kankaiset liinat. Kokeneet passarit tiesivät varustautua ainakin kaksilla kengillä, sillä tarjoileminen oli raskasta työtä. Vaikeinta oli tervetuliaismaljojen tarjoaminen, kun penkkien välissä piti kantaa painavia tarjottimia täynnä mehulaseja. Jotkut passarit jopa kieltäytyivät siitä tehtävästä. Passareiden tehtäviin kuului myös tiskaaminen ja astioiden kuivaaminen. Astioita vuokrattiin mm. pienviljelijäyhdistyksiltä tai Marttayhdistykseltä, myös Osuusliike vuokrasi astioita. Tourulassa olivat usein käytössä Juvankosken pienviljelijäyhdistyksen astiat. Ne tulivat isoissa puulaatikoissa ja passarien tehtävänä oli juhlan jälkeen laskea, että mitään ei puuttunut. Rikkoutuneiden tilalle oli hankittava samanlaiset astiat tilalle, mikä ei aina ollut helppo tehtävä.
Kun tarjoilu päättyi, juhlassa oli tanssin aika. Passareita tanssitettiin usein kilvan palkinnoksi hyvin suoritetusta työstä. Joskus nuorimmat passarit eivät tunteneet tapoja ja karkasivat tanssin pyörteisiin ennen kuin kaikki työt oli keittiössä tehty, astiat tiskattu ja kuivattu. Tarjoilu jatkui vielä tanssin lomassa, pöytiin kannettiin tauon tullen lisää voileipiä ja juotavaa. Juhlan lopuksi oli tapana sekä häissä että muissakin juhlissa tarjota teetä ja korppuja, joita kastettiin teehen.

Juhlaruokia

Suurimmissa taloissa häät ja hautajaiset järjestettiin kotona. Silloin tarjottiin vieraille aina pitoruokaa. Ruokajuhlien valmistelut aloitettiin jo useita päiviä, ehkä viikkoakin aikaisemmin pitokokin johdolla. Talossa teurastettiin vasikka ja usein myös sika. Juhlaa varten lihat palvattiin tai valmistettiin palapaistiksi. Vasikanlihasta tehtiin myös hyytelöä eli silettä. Lihapullat kuuluivat myös pitopöytään. Muista ruhon osista valmistettiin makkaroita ja sianpääsylttyä. Luista ja joistakin lihoista keitettiin lihalientä eli buljonkia. Ateriaan kuuluivat erilaiset laatikot, kuten lanttu- ja perunalaatikot sekä sallatti ja piimäjuusto.

Myös piimäjuustoa valmistettiin. Yläneläisessä sallatissa oli keitettyä porkkanaa, punajuurta ja perunaa sekä raakaa sipulia. Ne hakattiin petkeleellä kaukalossa hyvin pieneksi ja koristeltiin keitetyillä munilla ja persiljalla. Sallatti tarjottiin punajuuren keitinvedellä värjätyn, etikalla maustetun kermavaahdon kera. Ruokajuomana oli kotikalja tai maito. Keihäskoskella Elina Lehtilä oli tunnettu hyvän kotikaljan valmistaja.

Ruisleivät, kakot ja piimälimput leivottiin edellisinä päivinä. Jos talo oli pitokokille outo, hän teki koeleipiä ja tutustui siten etukäteen talon uuniin ja jauhoihin. Entisinä aikoina ja vielä 1940-50-luvuillakin, jolloin elettiin sotien jälkeisiä niukkuuden aikoja, oli voimassa vanha tapa tuoda naapureista juhlataloon jauhoja, perunoita, munia, maitoa tai voita. Tuojille annettiin lämpimäisinä vastaleivottu kakko.

Jälkiruokana tarjottiin usein marjakiisseliä tai luumukiisseliä kermavaahdon kera. Taitavat kokit saattoivat valmistaa itse jäätelöä, joka oli suurinta herkkua. Kajalan talosta kerrotaan, että sota-aikana pidetyissä Hanna-tyttären häissä lomalle tullut sulhanen pantiin vispaamaan suuri määrä kermaa jäätelöä varten. Nuorimies vatkasi kerman innoissaan voiksi ja jäätelö jäi tarjoamatta. Myöhemmin 60-luvulla saatiin tilattua kaupasta jäätelöä, joka toimitettiin 5 kg:n pakkauksissa jäälaatikoissa.
Kun tarjottavana oli ruuan sijasta voileipiä, niitä tehtiin aikaisesta aamusta alkaen valtavat määrät. Oli juusto-, makkara-, palviliha- ja muna-sillivoileipiä, jotka tehtiin aina tummasta leivästä. Voileivät olivat suuria, leipä halkaistiin ja kumpikin puoli leikattiin neljäksi palaksi. Kodeissa oli pulaa kylmäsäilytystiloista, Kalliopohjalla ei niitä ollut lainkaan. Siellä on varsin pieni keittiö, jossa oli puuhella. Juoksevaa vettä ei ollut ja vesi tuotiin Mattilasta maitotonkissa. Voileipätarjottimet vietiin vintille viileään leipälautojen päälle tai vintin portaille. Joskus sattui, että jotkut pitkäkyntiset keksivät käydä takaoven kautta vintillä voileipävarkaissa.

Kaikissa juhlissa oli tarjolla kahvia ja pullapitkoa eli lonkaa, kuivakakkua ja erilaisia pikkuleipiä, kuten siirappileipiä, ässiä ja pursotinleipiä. Täytekakut kuuluivat myös useimpiin juhliin. Suuria kakkuja varten vatkattiin käsin munanvalkuaiset ja keltuaiset erikseen. Kakkupohjat paistettiin etukäteen ja jaettiin useaan kerrokseen. Väleihin levitettiin kotitekoista mansikka- tai omenahilloa. Kakut kuorrutettiin voikreemillä, joka voitiin maustaa kahvilla tai mauste-esansseilla. Kermakakkujen säilyttäminen olisi ollut sen ajan oloissa mahdotonta.

Muisteluja juhlista

Ossi Rekola muistelee Rekolan pitoja kirjassaan Tuohikuun aikaan: ”Leipomiset tehtiin suuressa leivintuvassa, jossa oli kolmisenkymmentä leipää kerrallaan paistava uuni. Elina Lehtilä oli pitokokkina. Suurten leipomisten aikana uunia piti aina välillä ”tulistaa”. Sylillisestä pieniä puita tehtiin uuniin tuli ja tuhka vedettiin pois uuniluudalla. Lämpömittaria ei tietenkään ollut, mutta Elina Lehtilä kokeili kädellään lämpöä uuninsuusta tai työnsi sinne yhden leivän, ”pruuvikakon” kokeillakseen miten uuni paistaa. Leivintupa oli minulle, poikaselle mielenkiintoinen paikka. Elinalta saattoi saada pienen nokareen piparkakkutaikinaa, liiaksi kypsyneitä piparkakkuja tai palasen lonkaa eli pullaa. Mutta välittömästi oli myös toteltava, jos Elina komensi tuomaan sylillisen pikkupuita tai metsästä uuniluudan havuja. Tai muuten hän tokaisi: ”Mukulat pois konteista!”.

Rekolassa oli pitoja valmistelemassa Elina Lehtilän lisäksi köksä ja pikku-köksä, tilapäisapuna talon karjanhoitajat sekä muita naisia kylästä tarpeen mukaan. Varsinaisten pitojen ajaksi kutsuttiin kylästä kaksi tai kolme naista ”passareiksi”. Pääpassarina oli yleensä Maiju Laine. Ossi Rekolan kummitäti Tuovi Valo oli mestari jäätelön teossa. Se tehtiin vasta vierasjoukon ollessa jo paistin kimpussa. Ossi toteaa: ”Missään en ole saanut niin hyvää jäätelöä kuin kummitädin tekemänä.” Elina Lehtilä puolestaan totesi pitoja valmistellessaan ”Kon hyvistä ja tuareista aineista saa tehrä, niin siittä on pakko tulla hyvä.”

Isoissa juhlissa, varsinkin häissä kävi usein kuokkavieraita. He olivat nuoria miehiä ja naisia, tuttuja ja tuntemattomia, joita ei ollut kutsuttu häihin. Kuokkavieraat tulivat usein sakilla naapurikylistä tai kauempaakin. He saivat tanssia ja heille voitiin myös tarjotta voileipiä ja kahvia. Myöhemmin saatettiin kuitenkin ilmoittaa, että kuokkavieraita pyydettiin ystävällisesti poistumaan. Pelimanneilla oli tapana soittaa erityinen marssi merkiksi siitä, että kuokkavieraiden tuli poistua. Sotien jälkeen häissä ei tarjottu virallisesti alkoholia, mutta jossakin sitä aina oli juhlissa saatavilla. Sitä juotiin liikaa ja loppuillasta humalaisia miehiä makaili usein penkeillä. Jos Kalliopohjalla syntyi rähinöitä, järjestysmiehet veivät humalaiset talon putkaan, mistä poliisit korjasivat pahimmat rähinöitsijät pois. Kalliopohjalla on vieläkin vanha putka olemassa kaltereineen muistona noista ajoista. On todettava, että niistä ajoista olot ovat juhlissa huomattavasti siistiytyneet.

Timo Hämäläinen muistaa, miten omassa nuoruudessa mopoiässä saatettiin lähteä kesäaikaan joukolla kuokkavieraiksi kirkonkylälle tai lähikylille Tourulaan ja Korkeakoskelle. Häätilaisuuksia voi olla useitakin samana viikonloppuna Kalliopohjalla, Portaanpäässä tai Suojeluskuntatalolla Yläneellä. Liikkeellä oli myös vanhempia kuokkavieraita, jotka alkoholin vaikutuksen alaisena uhosivat ”Eiks lähretä kuokkimaan ja viikatteet mukaan!”. Järki kuitenkin yleensä voitti. Kuokkimassa kuitenkin käytiin. Joskus tarjottiin jotain, joskus käskettiin pois.

Lähteet: Pia Mattila-Lonka, Juhlan aikaa teoksessa Kartanoita ja korven kansaa. Yläneen historia nälkävuosista 2000-luvulle, Vammala 2001.
Haastattelut: Lempi Lindgren, Irja Olenius, Timo Hämäläinen sekä monet muut.
Kuvat: Yläneen kotiseutuyhdistyksen kuvakokoelmasta, Tuomisen perhealbumista sekä Kairisen suvun ja Tyyne Viitasen kuvakokoelmasta. Kuvitukseen käytetty lisäksi valokuvia kirjasta H. Koskimies ja E Somersalo: Keittotaito, 1933.
Teksti: Hanna-Leena Kaihola

SATA VUOTTA KOULUNKÄYNTIÄ TOURULASSA JA KEIHÄSKOSKELLA

Yläneen kouluoloista 1800-luvulla

Papit ja lukkarit olivat kansan ainoita opettajia Yläneellä pitkään 1700- ja vielä 1800-luvullakin. Vanhempien tehtävänä oli opettaa lapsille lukemista ja katekismusta. Jos he eivät itse osanneet lukea, piti lapset toimittaa lukkarin tai muiden lukutaitoisten pitäjäläisten oppiin. Seurakunnan toimesta Yläneelle saatiin kiertokoulu 1860-luvulla. Kiertokoulun opettaja viipyi kussakin Yläneen viidestä lukupiiristä noin kaksi kuukautta vuodessa. Talolliset tarjosivat opettajalle ruuan ja yösijan sekä antoivat kouluhuoneen kukin viikoksi. Tourula-Keihäskosken lukupiirissä kiertokoulu aloitettiin Tourulan kartanossa ja päätettiin Rekolassa Keihäskoskella. Opettaja Johan Savosen tehtävänä oli opettaa pariakymmentä lasta muutamassa viikossa lukemaan sekä ymmärtämään kristinoppia.

Ensimmäiset kansakoulut Yläneellä

Kansakouluasetus oli annettu Suomessa vuonna 1866. Kirkko suhtautui kansakouluun hyvin varauksellisesti. Yläneellä kansakoulu alkoi vasta 1890-luvulla ensin yksityisinä kouluina. Taloustirehtööri F.F. Björni alkoi ajaa koulujen perustamista. Hän tarjoutui luovuttamaan maata koulua varten Uudestakartanosta ja maksamaan opettajan palkkaamiseksi 500 markkaa. Myös varatuomari Jägerhorn oli halukas lahjoittamaan maata Vanhankartanon alueelta Hovilanmäestä. Molemmat koulut aloittivat vuonna 1891. Myös kauppaneuvos Ahlström halusi perustaa oman koulun Tourulan kartanon alustalaisten lapsille. Keisarillisen Suomen senaatin kirkollisasiain toimituskunta antoi 20.10.1894 päätöksen, jossa annetaan lupa kauppaneuvos A. Ahlströmille aloittaa yksityinen koulu Tourulassa. Valtio myönsi koulua varten 600 markan apurahan ja Ahlström lupautui maksamaan opettajalle 250 markkaa palkkaa ja antamaan asunnon.

Tourulan koulu aloitti toimintansa 22.9.1895 Pruukinmäessä entisen lasitehtaan asuntorakennuksessa. Ensimmäiset opettajat olivat neiti Emma Tuomola ja neiti Nanny Markuksela. Opettaja Amanda Sjöblom tuli opettajaksi Kuorevedeltä vuonna 1899. Hän opetti lapsia Tourulan koulussa yhdeksän vuotta ja siirtyi sitten vuonna 1908 alkaneen Keihäskosken kunnallisen kansakoulun opettajaksi. Koulun johtokunnan ensimmäisenä puheenjohtajana oli Tourulan kartanon isännöitsijä Oskari Hannus ja vuodesta 1901 pehtoori Kustaa Adolf Seppälä. Muut jäsenet olivat torpparit A. Tuominen, Juha Kiviniemi ja F. Huhtamaa. Oppilaita oli ensimmäisenä lukukautena 23 ja sen jälkeen vaihtelevasti 24-37. Fanny Emilia Kajander, Valborg Knuutila, Aleksandra Vilhelmiina Nummentaka, Hilma Aleksandra Ström ja Maria Karoliina Veräjänkorva saivat ensimmäiset päästötodistukset keväällä 1899.

Oppilaat saivat kirjat ja tarvikkeet ilmaiseksi. Senaatin kirkollisasiain toimikunta alkoi avustaa poikien käsityön ohjaajan palkkauksessa. Tehtävään valittiin puuseppä Vihtori Virtanen Tourulasta. Ahlström lahjoitti koululle Poikain käsityön mallikokoelman ja työkaluja. Oppilaskassan rahoilla hankittiin tyttöjen käsityöaineita. Kouluhallitukselta saatiin ns. Furuhjelmin apuraha, 20 markkaa, joka käytettiin oppilaiden vaateavustuksiin.

Keväällä 1906 pidetyssä vuositutkinnossa juhlittiin koulun 10-vuotisjuhlaa ja opettaja Amanda Sjöblomin 20-vuotista opettajana toimimisen juhlaa. Koulu oli kauniisti koristeltu. Kuusi oppilasta sai koulusta päästötodistuksen. Seuraavana keväänä pidetyssä johtokunnan kokouksessa pehtori Seppälä ilmoitti saaneensa tiedon, että A. Ahlströmin kannattama Tourulan kansakoulu lakkautetaan vuoden 1908 aikana, jolloin tämän piirin koulu joutuu kunnan haltuun. ”Surumielin otti johtokunta vastaan tämän ilmoituksen syvästi tuntien sen iskun, joka tämän muutoksen kautta kohtaisi Tourulan alustalaisia heidän lastensa koulukasvatuksen suhteen. Sillä epäilemättä moni rajamaan lapsi jää osattomaksi kansakoulun opetuksesta, jos koulu siirretään kauemmaksi paikkakunnalta.” Viimeisenä lukuvuotena keväällä 1908 koulua kävi 34 oppilasta.

Kunnallinen kansakoulu alkaa

Kunnallinen kansakoulu alkoi Yläneellä vuonna 1899, josta lähtien Yläneen kunta alkoi kustantaa kaikki kunnan alueen kansakoulut. Kansakouluissa annettiin alussa opetusta 4.-6. luokilla. Seurakunnan ylläpitämässä ns. pienten lasten koulussa tai kiertokoulussa opetettiin edelleen sitä nuorempia oppilaita. Yläneellä oli neljä koulupiiriä: Kirkonkylän, Uudenkartanon, Heinijoen ja Tourulan-Keihäskosken koulupiirit. Kauppaneuvos Ahlström tarjosi kunnalle ostettavaksi Tourulan Pruukinmäen koulua, mutta koulu päätettiin rakentaa koulupiirin keskeisemmälle paikalle Paimenenmäkeen Keihäskoskelle. Koulun paikasta oli ankara kiista, jonka ratkaisi kansakoulujen tarkastaja.

Kansakoulun käyminen oli kuitenkin vielä vapaaehtoista ja valtaosa lapsista kävi edelleen yksinomaan kiertokoulun. Esimerkiksi vuonna 1912 Yläneellä vain joka neljäs lapsi kävi kansakoulua. Vuonna 1921 maahan saatiin oppivelvollisuuslaki ja samalla tuli voimaan ”koulupakko”, kaikkien tuli käydä kansakoulu. Silloin perustettiin myös kirkon ylläpitämien alakoulujen tilalle kunnalliset alakoulut, joissa annettiin ympärivuotista opetusta. Kesti kuitenkin monta vuotta, ennen kuin kaikkiin koulupiireihin saatiin rakennettua riittävät koulutilat myös alakouluja varten. Keihäskoskella alakoulu toimi ns. Kalinin koulussa, ja joka toinen vuosi koulua pidettiin Tourulan Pruukinmäessä. Vasta sotien jälkeen saatiin rakennettua Keihäskosken koulun laajennus ja sen myötä tilat alakoululle.

Opettaja Mandi Sjöblom, persoonallinen kasvattaja ja luonnonsuojelija

Keihäskosken kansakoulu toimi lukuvuoden 1808-09 Tourulan koululta tyhjiksi jääneissä vuokratiloissa. Paimenenmäen koulu valmistui vasta syksyllä 1909. Koulun vihkiäisjuhlassa kirkkoherra Kaarlo Haavio piti vihkiäispuheen. Opettaja Amanda Sjöblom puhui myös ja lapset esittivät lauluja ja runoja. Oppilaita tuli yläkouluun Tourulasta 18 ja Keihäskoskelta 9, lisäksi oli muutamia ylimääräisiä oppilaita.

Koulutyön alkaessa Paimenenmäellä opettaja Sjöblom toi johtokunnan kokouksessa esille useita koulutyötä haittaavia puutteita: Koululle pitäisi saada kaivo, jonka puute aiheutti paljon ongelmia. Kaikki tarvittava vesi jouduttiin tuomaan päivittäin koululle, mistä oli myös kustannuksia. Pienempiä puutteita olivat koulusalin kello, lisätuolit, vesisaavi, ämpäri, pyyheliinoja ym. Ikkunaverhot puuttuivat myös ja uuneista hiilipellit ja hiilihangot. Sjöblomin mukaan koulun puhtaanapito oli oppilaiden ja opettajan tehtävä. Opettaja määräsi, että kunkin oppilaan tuli tehdä koululle sitä varten pari luutaa.

Hirrestä tehty koulurakennus laudoitettiin ulkopuolelta keväällä 1912. Myös koulusali sai silloin uuden ilmeen, seinien alaosat laudoitettiin ja yläosaan laitettiin paperi. Vuonna 1918 syttyi ulkorakennukseen tulipalo, mutta vielä samana vuonna se rakennettiin uudelleen. Vuonna 1925 johtokunta totesi, että talli ja sauna olisi korjattava ja koululta puuttuu edelleen kunnollinen kaivo. Asia ratkesi vasta kun kylään saatiin vesijohto Oripäästä. Opettajan luontaisetuna oli paitsi asunto ja sauna, myös talli hevoselle ja noin yksi hehtaaria viljelysmaata. Keihäskoskella ei ollut oppilaiden koulupuutarhaa, vaan oppilaat auttoivat opettajan puutarhassa kylvämällä ja kitkemällä.

Amanda Sjöblom oli opettajana Keihäskosken koulussa aina vuoteen 1927 asti. Hänen opettajanuransa oli kestänyt yhteensä 42 vuotta, joista Tourulassa ja Keihäskoskella 28 vuotta. Poikien veistonopettajana oli aluksi edelleen Vihtori Virtanen ja vuodesta 1924 Väinö Mäkelä.

Kouluilla oli omat paikalliset johtokunnat, joiden merkitys koulun kehittäjänä ja opettajien tukena oli erittäin tärkeä. Johtokunnan puheenjohtajana oli aluksi pehtoori K.A. Seppälä ja syksystä 1911 Kustaa Rekola sekä 1915 alkaen Jalmari Kairinen aina sotavuosiin asti. Pitkäaikaisia johtokunnan jäseniä olivat opettaja Sjöblomin aikana Kalle Lehti-Prusila, August Åkerman, Väinö Väinölä sekä Tourulasta Nikolai Mäkelä, Fiina Mattila ja Santeri Sydänoja. Johtokunnan valta päätöksenteossa oli huomattavan suuri. Se vastasi myös koulun taloudesta ja sen jäsenten keskuudesta valittiin koulun taloudenhoitaja. Alkuvuosina tehtävää hoiti Kalle Lehti-Prusila ja 1920-luvulla Roopert Heikkilä. Johtokunta hyväksyi opetussuunnitelman ja valitsi myös opettajat. Esityksen kuitenkin vahvisti kunnanvaltuusto ja viime kädessä kansakoulujen tarkastaja. Johtokunta laati talousarvion ja sen puitteissa se päätti kaikista hankinnoista, rakennusten ylläpidosta ja korjauksista, lapsille annettavista avustuksista, kouluruokailusta ja jopa koulutyön alkamisesta ja päättymispäivästä.

Oppilaita oli aluksi 26, 1910-luvulla keskimäärin 35. Oppivelvollisuuslain tultua voimaan vuonna 1921 oppilaiden määrä nousi yli 40:n, ollen 20-luvun puolivälissä jopa 50. Vielä 1920-luvun lopulla oli kuitenkin useita lapsia, jotka eivät tulleet kouluun. Johtokunta päätti silloin keskustella vakavasti asiasta lasten vanhempien kanssa.

Koulumatkojen sallittu enimmäismatka oli viisi kilometriä, mutta oppilaita tuli myös kauempaa, erityisesti Nummiojalta jopa 6-7 kilometrin päästä. Osa heistä pääsi Säkylän puolen kouluun, kunnes Nummiojalle perustettiin oma koulu. Lapset oikaisivat metsien halki, kiersivät suot ja kulkivat pellon pientareita pitkin. Talvella lapset hiihtivät metsien halki umpihankeen peräkanaa isompien avatessa latua. Siihen aikaan ei teitä aurattu säännöllisesti.

Kaikki oppilaat saivat koulusta kirjat ja 20-luvulta lähtien ilmaiset koulutarvikkeet. Varattomille myönnettiin sekä vaate että jalkineavustusta lahjoitusvaroista. Vuonna 1927 ostettiin kahdelle pojalle saappaat ja kahdelle tytölle pukukankaat. Johtokunta päätti avustusten antamisesta opettajan ehdotuksesta. Oppilaille annettiin talvella kylmimpinä viikkoina velliä ompeluseuran taloudellisella tuella. Oppilaat siivosivat koulun tilat ja hoitivat lämmityksen yhdessä opettajan kanssa.

Ahlström oli lahjoittanut Tourulan koululle jo yksityiskoulun aikana kirjaston, joka siirtyi myöhemmin Keihäskosken kouluun. Walistus Oy antoi kouluille lastenkirjastot. Kirjamäärän kasvattamiseksi järjestettiin lasten iltamia. Vuonna 1924 kirjastossa oli 164 nidettä. Pankit lahjoittivat 1920-luvulla kaikille oppilaille 5 mk:n säästökirjat ja opettaja kirjasi vuosittain oppilaiden säästöt. Yläkoulun luokat tekivät keväisin opintoretkiä jo 1920-luvulla Turkuun ja muihin lähikaupunkeihin. Niitä varten kerättiin rahaa järjestämällä iltamia.

Opettaja Amanda Sjöblomin jäi eläkkeelle keväällä 1927. Erojuhlaa sekä koulutoiminnan 30-vuotisjuhlaa Tourulassa ja Keihäskoskella vietettiin 28.5.1927. Kouluhuoneisto oli kauniisti kukkasilla koristeltu. Oppilaiden tavanomaisen kuulustelun jälkeen koululaiset esittivät lauluja ja lausuivat runoja, jotka oli omistettu eroavalle opettajalle. Sitten opettajan helsinkiläiset vieraat esittivät laulua. Rovasti Haavio puhui seurakunnan puolesta. Yläneen opettajien puolesta ojennettiin neiti Sjöblomille ruusuja ja Opettaja Digert piti puheen. Koulussa oli päättyneen lukukauden aikana 44 oppilasta, joista 10 sai päästötodistuksen. Opettaja Sjöblom ilmoitti, että erotessaan koulusta hän perustaa nimeään kantavan stipendirahaston, jonka koroista jaetaan vuosittain apurahoja koulun etevimmille oppilaille.

Pienten lasten opetus kehittyy kiertokoulusta kansakoulun alakouluksi

Tourulan ja Keihäskosken koulupiirissä käytiin seurakunnan ylläpitämää alakoulua kiertokouluna viisi, joskus vain neljä viikkoa vuodessa elokuun lopulta syyskuun loppuun, 24 tuntia viikossa. Oppilaita oli 10-15. Koulua pidettiin taloissa viikon ajan taloa kohti. Talo tarjosi opetustilan ja opettajalle ruuan ja asunnon. Kiertokoulun viimeisinä vuosina 1920-luvun alussa opettajina olivat Impi Kurjensuo ja Veera Kalin. Laina Tuominen muisteli kiertokoulun käyntiä vuonna 1918: ”Ensimmäisenä vuona käytiin ensin Rekolassa, sitten Kajalassa ja viimeksi Pramilassa. Opettajana oli Anni Huovari.”

Kouluvelvollisuuslain myötä myös alakoulun käyminen tuli pakolliseksi ja alakoulu siirtyi seurakunnan alaisuudesta kunnan kustannettavaksi. Yläneen kunta osti Tourulan-Keihäskosken piirin alakansakoulua varten vuonna 1922 Rekolan talon mailla sijaitsevan Salon entisen kaupan Oripääntien varresta Kajalan taloa vastapäätä. Alakansakoulun opettajaksi valittiin Veera Kalin, joka oli käynyt kiertokoulunopettajaseminaarin ja Heinolan seminaarissa alakoulunopettajan täydennyskurssin. Hän toimi opettajana aina eläkkeelle pääsyyn, vuoteen 1949 asti. Koulua käytiin syyskuun alusta toukokuun loppuun kuten yläkouluakin, vuorovuosin Tourulassa Pruukinmäessä ja Keihäskoskella Salon kiinteistössä, jotta koulumatka jakautuisivat tasapuolisemmin pienille koululaisille. Oppilaita oli silloin alakoulussa noin 20-30.

Vuonna 1930 johtokunta totesi, että Keihäskosken alakoulu on käynyt kovin hataraksi ja koulua päätettiin pitää kylmimpänä aikana Paimenenmäen koulun veistosalissa. Johtokunta kävi kansakoulujen tarkastajan kanssa tutustumassa kunnan omistamaan Knuutilan tilan tyhjillään olevaan rakennukseen. Se todettiin varsin sopivaksi alakoulun tarpeisiin. Käytiin myös katsastamassa tonttia mahdolliselle uudelle alakoululle Ylikylästä. Vuoden 1930 menoarviossa olikin varoja koulun rakentamiseen. Asia ei kuitenkaan silloin edennyt mihinkään suuntaan.

Koulutyö uudistuu opettaja Liisa Harteelan aikana

Yläkoulu muutettiin vuonna 1927 miesopettajaiseksi, mutta koska miesopettajaa ei saatu, koulu jatkoi edelleen naisopettajaisena. Oppilaita oli 1920-luvun lopulta sotavuosiin asti 35-45. Poikien veistoa opetti edelleen Väinö Mäkelä. Syksyllä 1927 opettajaksi valittiin Liisa Haartela Punkalaitumelta. Hän toimi opettajana Keihäskosken koulussa yhteensä 17 vuotta ja siirtyi vuonna 1944 Huvituksen tyttökotiin opettajaksi. Harteela muistetaan tiukkana, mutta oikeudenmukaisena opettajana, joka jämptillä koulunpidollaan sai oppilaat hyvin oppimaan, oli sitten kyse laskemisesta tai tyttöjen ompeluksista.

Opettaja Harteelan aikana tehtiin koululla monia merkittäviä uudistuksia. Vuonna 1928 koululle palkattiin siivooja ja 30-luvulla myös vahtimestari. Koulukeittola aloitti myös vuonna 1928. Yläneen kirkonkylän koululla oli tarjottu ruokaa oppilaille jo toistakymmentä vuotta aikaisemmin, mutta Yläne olikin maassa edelläkävijöitä koulukeittolatoiminnassa. Aterian valmistaminen tuli koulun siivoojan tehtäväksi. Poikien käsityöpajan nurkassa oli ruuan keittämistä varten pata. Jokainen oppilas sai puoli litraa keittoa tai velliä päivittäin. Kunta antoi ruokaa varten 5000 markkaa ja lisäksi saatiin ruokatarvikkeita keräämällä taloista lihaa, perunoita, herneitä, jauhoja, ryyniä ym. Astioina olivat emalilautaset ja alumiinilusikat. Oppilaat saivat 1930-luvulla ruokaa vain 15 viikon ajan talviaikaan. Lämmin keitto olikin tarpeen sekä ravintona että lämmikkeenä. Oppilaat kuljettivat edelleen mukanaan repussa eväsvoileipiä ja maitoa pienessä lasipullossa. Pulpetille levitettiin itse tehty ruokaliina. Ikiaikainen ruokalista oli usein seuraava: marjapuuro, velli, perunakeitto, velli, hernesoppa, velli. Keittäjinä olivat Emma Mäkelä, 30-luvulla Maiju Laine ja hänen jälkeensä Tilda Kajander. Vuonna 1944 johtokunta pyysi keittäjäksi Elina Lehtilän.

Koulujen tarkastaja vieraili Keihäskosken koululla ja myös alakoululla säännöllisesti. Hänen kehotuksestaan aloitettiin em. koulukeittola ja samana vuonna 1928 aloitettiin jatkokoulu (luokat VII-VIII). Oppiaineina olivat maatalous ja kotitalous, laskenta, kirjanpito ja asioimiskirjoitus. Oppilaita oli jatkoluokilla 10-15. Opetusta annettiin 25 viikon ajan yhteensä neljä tuntia viikossa. Opettajana oli kiertävä opettaja. Tarkastaja puuttui myös opetuksen tasoon. Tarkastuspöytäkirjasta: ”Yläkoulun neiti Hartman on antanut opetusta kaikin puolin kunnollisesti. Neiti Kalinin tulee hankkia johtaja Salon laatima yksityiskohtainen opetussuunnitelma, jossa alakoulun tehtävät on suunniteltu viikoittain. Näin hän saa työhönsä järjestystä ja sisällystä.”

Koulu jatkui sodan aikana

Sotavuosina koulussa ei voitu noudattaa opetussuunnitelmaa, mutta koulua kuitenkin käytiin melko säännöllisesti. Alakoulu toimi edelleen Kalinin koulussa opettajana Veera Kalin vuoteen 1949 asti. Oppilaita oli sotavuosina yläkoululuokilla keskimäärin 35 ja sotien jälkeen suurten ikäluokkien aikaan yli 40. Alakoululaisia oli noin 20. Lain mukaan oppilaita sai olla yhdellä opettajalla enintään 50. Maaseudulla opetettiin samanaikaisesti kolmen, jopa neljän eri luokan oppilaita. Kaupungeissa, missä opetettiin yhtä luokkatasoa, suurin oppilasmäärä oli kuitenkin vain 40.

Sotavuosina oppilaat saivat koulussa aterian noin 20 viikon aikana. Viljatuotteita ja juurikasveja pyydettiin oppilaiden kotoa ja oppilaat poimivat puolukoita, ja tapa jatkui vielä 60-luvulla. Kansanhuoltolautakunnalta anottiin ostolupa maidon, perunain, lihan ja sokerin hankkimiseksi. Jouluna 1940 johtokunta päätti sodasta huolimatta järjestää vanhan tavan mukaan kuusijuhlan, johon kutsuttiin myös kylien väkeä. Lapsille päätettiin antaa omena ja karamelli, jos saadaan kuponkeja niiden hankkimiseksi. Lisäksi kaikki oppilaat saivat joululehden.

Opettaja Haartelan jälkeen saatiin pätevä opettaja Ulla-Maija Silo, joka viipyi koulussa puolitoista vuotta. Sodan jälkeen oli opettajista kova pula ja päteviä opettajia oli vaikea saada pieniin kouluihin. Alakoulun opettajiksi palkattiin lyhyeksi aikaa mm. ylioppilaita. Yläkoulun lyhytaikaisina opettajina toimivat 40-luvulla Hilkka Kuukkala, Lempi Lundén, Juho Koivisto ja Linnea Haukka. Tyttöjen käsityönopettajaksi valittiin vuonna 1947 rouva Lahja Maria Kuusisto. Johtokunnan puheenjohtajaksi valittiin vuonna 1942 Frans Sillanpää, 1946 Santeri Kuusela, 1948 Jalmari Virtanen ja 1950 Risto Peltola. Taloudenhoitajina olivat Kalle Lehti-Prusila ja Roopert Heikkilä.

Sotien jälkeen paikkakunnalle oli muuttanut uusia perheitä ja kouluun tuli karjalaisperheiden ja myös inkeriläisperheiden lapsia. Osa tulokkaista oli sotavuosien takia iältään tavanomaista vanhempia. Koulussa esiintyi levottomuutta, jota eivät parantaneet epäpätevät ja alituisesti vaihtuvat opettajat. Vuonna 1945 johtokunta pohti asiaa, koska koulussa ja sen ulkopuolella esiintyi jatkuvasti kurittomuutta. Johtokunnan puheenjohtaja kävi rauhoittelemassa tilannetta, mutta sama meno jatkui hänen poistuttuaan.

Alakoulu muuttaa laajennettuun koulurakennukseen

Kun alakoulun opettaja Veera Kalin oli jäämässä eläkkeelle, tuli ratkaistavaksi alakoulun tilakysymys. Joulukuussa 1947 johtokunta lähetti kunnanvaltuustolle kirjeen, jossa todettiin Kalinin alakoulun olevan huonossa kunnossa ja lapsille suorastaan epäterveellinen. Johtokunta ehdotti, että Keihäskosken koulun käsityö- ja voimistelusalista tulisi tehdä luokkahuone alakoululle. Lopulta päädyttiin lisärakennuksen rakentamiseen koulun toiseen päähän. Se valmistui vuonna 1949 koulun Tourulan puoleiseen päätyyn. Alakoululuokan lisäksi saatiin tilava keittiö ja yläkertaan opettajan asunto. Koulun tontille rakennettiin ulko- ja saunarakennus vuonna 1952. Se tuli aluksi olemaan Hilda Knuutilan käytössä, jolle kunta oli sitoutunut tarjoamaan asunnon ja ylöspidon ostettuaan Knuutilan tilan. Rakennusta suunniteltiin myöhemmin käytettäväksi koulun siivoojan asuntona.

Opettaja Alli Kivikari yläkoulun ja alakoulun opettajana

Vuonna 1949 valittiin alakoulun opettajaksi Alli Kivikari. Hän oli aikaisemmin toiminut opettajana Tyrnävällä. Kivikarilla oli opettajan pätevyys ja hän oli opiskellut myös Lepaan puutarhakoulussa. Miehiä oli vaikea saada opettajiksi ja kun yläkoulun opettajan virka tuli avoimeksi, ei siihen ollut yhtään pätevää hakijaa. Alakoulun väliaikaiseksi opettajaksi valittiin ylioppilas Oili Leppänen (1950-51) Alli Kivikarin hoitaessa yläkoulun opettajan virkaa. Seuraavana vuonna tilanne oli sama, jolloin opettaja Kirsti Kauko ilmoitti ottavansa väliaikaisesti viran vastaan lukukaudeksi 1951-52. Hänen jälkeensä alakoulun opettajina olivat Anja Laaksonen (1952-54) ja Saara Engbom (1954-55) Alli Kivikarin opettaessa edelleen yläkoulun luokkia. Poikien veistoa opetti edelleen Väinö Mäkelä, vuodesta 1959 alkaen Reino Rajala. Kotitalousopetus aloitettiin Keihäskoskella 1956.

Vasta 1950-luvun puolivälin jälkeen saatiin koululle pysyvästi miesopettaja. Teemu Kukkonen opetti syyslukukaudesta 1955 alkaen vuoteen 1959 asti, jonka jälkeen koulu oli taas ilman miesopettajaa. Alakoulun opettajaksi saatiin silloin opettaja Sisko Kaarnisto. Alli Kivikari opetti yläluokkia ja hoiti johtajaopettajan tehtäviä, kunnes vuonna 1961 valittiin yläkoulun opettajaksi Mauno Järvinen. Alli Kivikari oli Keihäskosken koulun ala- ja yläluokkien opettajana viisitoista vuotta. Hän jäi eläkkeelle vuonna 1964. Entisillä koululaisilla on runsaasti muistoja Alli Kivikarista persoonana ja opettajana. Niistä on kirjoitettu erikseen artikkelin ”Koulumuistoja” yhteydessä.

Siivoojana ja keittäjänä oli vuonna 1947 Eeva Alhonkoski, vuodesta 1948 alkaen Lempi Ristimäki ja 1953 alkaen Anneli Lehtonen. Talonmiehenä aloitti 1955 Taisto Ristimäki ja siivooja-keittäjänä Ilmi Ristimäki. Vuonna 1957 valittiin vahtimestariksi ja siivooja-keittäjäksi Unto ja Sylvi Kiviniemi. Leena Mattila aloitti siivooja-keittäjänä 1974 ja työskenteli siinä tehtävässä koulun lopettamiseen asti.

Yläneelle perustettiin vuonna 1959 kaksivuotinen kansalaiskoulu, jolloin jatkokoulun luokat siirtyivät Keihäskoskelta kirkolle. Vuonna 1956 perustettiin Yläneelle kunnallinen keskikoulu. Lukukautena 1959-60 Keihäskosken kansakoulussa opiskeli 43 oppilasta (ala- ja yläkoulussa yhteensä), kansalaiskoulussa jatkoi 17 ja keskikoulussa 18 oppilasta, muissa kouluissa opiskeli 4 oppilasta.

Sotien jälkeen alkoivat koululla terveystarkastukset ja koululääkärin vastaanotto. Myös koululaisten hammashoito aloitettiin. Koulussa alkoi myös kokoontua monenlaisia kyläläisten harrastuspiirejä. Siellä järjestettiin esimerkiksi Marttayhdistyksen illanviettoja ja sekakuoron ja tanhuryhmän harjoituksia. Koululla vieraili myös lastenneuvola.

Harrastustoimintaa koulussa

Sotien jälkeen ja varsinkin 1950-luvulla, jolloin oli paljon lapsia ja kouluissa levotonta, aloitettiin Suomen kouluissa varsinaisen koulutyön lisäksi varsin laaja harrastustoiminta. Kirjastoa kehitettiin ja vuonna 1967 koulun kirjasto laajennettiin kaikkia kyläläisiä palvelevaksi Keihäskosken sivukirjastoksi. Sitä hoiti opettaja Anna-Liisa Pitkänen siihen asti, kun kirjastoauto korvasi sivukirjastot. Raittiusyhdistys Toivonliiton kautta levitettiin raittiusaatetta ja järjestettiin valtakunnallisia raittiuskilpakirjoituksia. Kouluun perustettiin myös ns. N.P.R.-kerho eli Nuorten Punaisen Ristin kerho, johon osallistui 25-40 oppilasta. Kerhossa liikuttiin, askarreltiin ja näyteltiin opettajien ja kunnan nuorisotyöntekijöiden ohjauksessa.

Urheilusta tuli suosittua.. Opettajat ohjasivat erilaisia liikuntakerhoja ja oppilaat osallistuivat koulujen välisiin urheilukilpailuihin lajeina hiihto, yleisurheilu ja erilaiset joukkuekilpailut. Opettajan luontaisetuna olleesta pellosta oli tehty jo vuonna 1938 osa leikkikentäksi. 1950-luvun puolivälissä Yläneen kunta rakensi urheilukentät kaikkiin kyliin, myös Keihäskoskelle. Urheilulautakunta valvoi niiden kuntoa, joka ei aina vastannut ajan vaatimuksia. Kunta perusti 1950-luvun lopulla myös päätoimisen nuorisourheilun ohjaajan viran, jota hoiti ensin Tapani Lehtonen, myöhemmin Tapani Pajula. Liikunnanohjaajat pitivät kaikilla kouluilla kerran viikossa urheilukerhoa.

Yläkoulu saa vakituiset miesopettajat

Keihäskosken koulu muuttui 1960-luvun alussa lopullisesti kaksiopettajaiseksi kouluksi, jossa alaluokkia opetti naisopettaja ja yläluokkia miesopettaja. Mauno Järvinen oli valittu yläkoulun opettajaksi ja johtajaopettajaksi vuonna 1961. Hän siirtyi vuonna 1964 opettajaksi muualle ja hänen jälkeensä johtajaopettajan virkaan nimitettiin Hannu Haikonen, joka toimi virassa toistakymmentä vuotta (1965-76). Hän oli pidetty opettaja, joka järjesti monipuolisia liikuntaharrastuksia koululaisille. Hänen aikaansa muistellaan erikseen entisten oppilaiden kirjoittamien koulumuistojen yhteydessä. Peruskoulun alkaessa syksyllä 1976 koulun johtajana ja yläluokkien opettajana aloitti Matti Skyttä. Englannin kiertävänä opettajana oli vuodesta 1975 Hilkka Hirvonen. Oppilaita oli 60-luvulla yläkoulun luokilla (3.-6.) 15-23 ja alakoulun luokilla (1.-2.) 18-25, yhteensä 35-45. Keskikouluun jatkoi noin 15-20 oppilasta ja kansalaiskouluun kymmenkunta oppilasta.

Anna-Liisa Pitkänen, alakoulun opettaja ja kylien kulttuurielämän kehittäjä

Opettaja Anna-Liisa Pitkänen siirtyi keväällä 1964 Keihäskoskelle alakoulun opettajaksi Alastaron lakkautetulta koululta kouluhallituksen määräyksestä. Keihäskosken koulu sai Anna-Liisa Pitkäsestä hyvän ja pitkäaikaisen opettajan, joka jäi eläkkeellä vuonna 1988. Anna-Liisa Pitkäsen sijaisuuksia hoitivat vuosien varrella Leena Jokinen, Sirkka-Liisa Peltola, Aino Euranen ja Irja Lehtonen.
Opettaja Anna-Liisa Pitkänen oli Keihäskoskella alakoulun opettajana 24 vuotta. Hän oli täysin omistautunut työlleen. Entiset oppilaat muistavat hänet huolehtivana ja äidillisenä opettajan, joka jaksoi vuodesta toiseen paneutua pienten lasten ohjaamiseen. Anna-Liisa Pitkänen hoiti koulun kirjastoa. Hän harrasti musiikkia ja johti koulun ulkopuolella kuoroa sekä ohjasi näytelmiä ja aikuisten tanhuesityksiä. Hän ohjasi myös koululla kansalaisopiston järjestämää naisten jumppaa. Anna-Liisa Pitkänen päätti Keihäskosken koulua uskollisesti ja pitkään palvelleiden naisopettajien sarjan. Mandi Sjöblom palveli Yläneellä 28 vuotta, Liisa Harteela 17 vuotta, Alli Kivikari 15 vuotta ja Anna-Liisa Pitkänen 24 vuotta. Anna-Liisa Pitkäsestä on Koulumuistoja-osiossa oppilaiden muisteluksia.

Koulukyytejä ja uusia harrastuksia

Maaseudulla pitkät koulumatkat ovat aina olleet ongelma . Oppilaskuljetuksia järjestettiin 60-luvulta alkaen ensin linja-auton vakiovuorolla Rauma-Loimaa, myöhemmin lisäksi taksilla. Koulun johtajan tehtävänä oli järjestää koulukyyditykset joustavasti ja taloudellisesti. Ensimmäinen koulutaksi oli Eino Viitasaari, joka opettaja Anna-Liisa Pitkäsen mukaan hoiti yli 20 vuotta kaikella kiitoksella vaativaa tehtäväänsä.

Uusia harrastuksia olivat 1960-luvulla näytelmäkerho, askartelukerho, liikennekerho, laulu- ja soittoharrastukset sekä Yläneen Kirin paikallisosaston urheilukerho. 1970-luvulla jatkuivat musiikki- ja näytelmäkerhot, 4H-kerho ja uutena alkoivat pöytätennis ja lentopallo Hannu Haikosen ja Matti Skytän ohjaamina. Luokkaretkiä tehtiin entiseen tapaan.

Oppilasmäärät laskivat, ala- ja yläluokilla oppilaita oli 70-luvun alussa yhteensä 25-27 ja vuosina 74-76 noin 20. Keskikouluun jatkoi vuosikymmenen alussa 20-26, vuosina 73-76 keskimäärin 17 oppilasta ja kansalaiskoulua 5-7 oppilasta.
Johtokunnan puheenjohtajina olivat 60-luvulla Tauno Salminen (1951-67), Veikko Lammela (1967-72) ja syksystä 1972 Kaija Rekola peruskoulun alkamiseen asti. Taloudenhoitajana oli 60-luvulla Antti Pöllänen, ja tehtävä päättyi peruskoulun tuloon v. 1976.

Peruskoulun aika Keihäskosken koulussa (1976-1992)

Yläneen kunnallinen keskikoulu loppui peruskoulun alkaessa syksyllä 1976. Keihäskosken koulu jatkoi kaksiopettajaisena kouluna. Alaluokkien opettaja opetti 1.-2. luokkia ja yläkoulun opettaja luokkia 3.-6. Alakoulun opettajana jatkoi Anna-Liisa Pitkänen elokuuhun 1988 asti ja hänen jälkeensä alaluokkia opetti Anne Rintala koulun lakkauttamiseen, vuoteen 1992 asti. Yläluokkien opettajana jatkoi Matti Skyttä vuoteen 1992 asti. Kiertävänä englanninopettajana jatkoi Hilkka Hirvonen ja syksystä 1980 alkaen Kaarina Hongisto. Säkylän kunnan koulujen yhteisellä erityisopettajalla oli velvollisuutena opettaa myös Yläneen kouluissa.

Koulun johtokunnan puheenjohtajina olivat 1980 alkaen Viljo Lehtovuori, 1985 alkaen Antti Raittinen ja vuodesta 1988 koulun lakkauttamiseen asti Marjatta Salo. Koulun keittäjänä toimi edellen Leena Mattila.
Koulun oppilasmäärä oli 70-luvulla keskimäärin 19, joista alaluokilla oli keskimäärin 7 oppilasta. 1980-luvulla oppilasmäärä oli noin 15 oppilasta, joista alaluokilla 5 ja 1990-luvun alussa kokonaismäärä oli 11 oppilasta.

”Peruskoulu toi tullessaan paljon uutta. Opettajat joutuivat kouluttamaan itseään monin eri tavoin ja useissa aineissa järjestettiin opettajille kursseja. Uusi matematiikka oli melko omituinen ilmiö. Sitä varten pidettiin perus- ja jatkokurssit. Nykyisin uusi matematiikkakin on siirtynyt historiaan, niin kuin monet lukemisen perusmenetelmätkin.” Näin muisteli opettaja Anna-Liisa Pitkänen peruskoulun tuloa Keihäskosken koulun muistelutilaisuudessa 31.5.1992.

Johtajaopettaja laati vuosittain suunnitelman koulutyön yleisestä järjestämisestä, jonka johtokunta hyväksyi. Siinä selostettiin, miten yhdysluokkaopetusta toteutetaan. Lisäksi kuvattiin kodin ja koulun yhteistyön muotoja ja kerrottiin kunkin vuoden erityisteema ja mahdolliset kampanjat. Näitä oli esim. 80-luvulla Liikenne- ja raittiuskampanja, Kouluväki suksille, Biologia- ja ympäristövuosi, Ruotsi-vuosi yhteistyössä Pohjola-Nordenin kanssa, Unkari ystäväksi – kampanja ja lukuvuonna 1991-92 Suomi 75. Koulu teki keväisin opintoretkiä mm. pääkaupunkiseudulle, Turkuun, Tampereelle ja Lahteen. Ohjelmassa tutustuttiin museoihin ja muihin nähtävyyksiin ja myös huviteltiin.

Opettaja Matti Skyttä ohjasi vuosittain liikuntakerhoa. Esimerkiksi lukuvuosina 1985-86 kerhossa pelattiin keväällä ja syksyllä jalkapalloa, talvella lentopalloa ja pöytätennistä sekä nostettiin painoa. Koulun oppilaat osallistuivat vuosittain kunnan ala-asteiden yleisurheilukilpailuihin ja hiihtokilpailuihin. Koko koulu teki keväällä pyöräretken, useimmiten Pyhäjärvelle ja syksyisin tehtiin sieni- ja marjaretket.

Matti Skyttä asui Liedossa ja kulki päivittäin koululle, missä hänellä oli vain kämppä. Hän oli musikaalinen opettaja, joka säesti musiikkitunneilla laulua kitarallaan. Matti Skyttä oli asiallinen ja rauhallinen opettaja. Hän viihtyi Keihäskosken koulussa 16 vuotta eli koko peruskoulun ajan koulun lakkauttamiseen asti.

Opettaja Anna-Liisa Pitkänen oli jäämässä eläkkeelle vuonna 1988. Syksyllä järjestettiin koululla juhla pitkäaikaisen opettajan kunniaksi. Anna-Liisa Pitkänen osallistui opettajantyön ohella kylän moniin rientoihin. Hän ohjasi mm. naisten liikuntaa, tanhuja ja lauluesityksiä. Hänen ansiostaan monet kylien harrastukset ja muut aktiviteetit nousivat uuteen kukoistukseen erityisesti naisten keskuudessa. Koulussa hänet muistetaan alaluokkalaisten huolehtivana äitihahmona. Hänen jälkeensä toimeen valittiin opettaja Anne Rintala,

Jo vuonna 1982 alkoi kuulua huhuja Keihäskosken koulun lakkauttamisesta: Johtokunnan kokouksesta 22.1.1982: ”Koska luotettavien lähteiden kautta oli saatu tieto koulua koskevasta lakkautusuhkasta, käytiin asian johdosta laajapohjainen keskustelu. Päätettiin laatia kunnan koululautakunnalle kirjelmä, jossa esitetään suunnitelma ja perusteet koulun säilyttämisen puolesta.”
Keihäskosken koulun kohtalonhetket koittivat kuitenkin vasta kymmenen vuotta myöhemmin, jolloin kunnan koululautakunta esitti kolmen koulun lakkauttamista Yläneellä. Kunnanhallitus pyysi koulujen johtokunnilta lausunnon ”kunnan taloudellisen tilanteen parantamiseksi”. Johtokunnan kokouksessa laadittiin vaiherikkaan ja monipuolisen selvityksen jälkeen vastaus kunnanhallitukselle, jossa nykyistä kouluverkkorakennetta ja sen säilyttämistä puollettiin monin perustein yksimielisesti. Laaditussa vastauksessa vastustettiin koulun lakkauttamista. Lisäksi ehdotettiin muutamia muita tapoja parantaa kunnan taloutta. Vaadittiin myös, että koulukiinteistöä ei tulisi myydä, vaan että se on säilytettävä kyläläisten kokoontumis- ja toimipaikkana. Kokouksessa 16.10.1991 olivat läsnä Marjatta Salo, puheenjohtaja, jäsenet Irmeli Peltola ja Jaakko Virtanen, kunnan koululautakunnan edustaja Markku Peltola, työntekijöiden edustaja Leena Mattila, opettajien edustaja Anne Rintala ja sihteerinä opettaja Matti Skyttä. Johtokunta oli koolla myös koulun luokkaretkellä Ruotsiin Viking Linella 15.4.1992, jossa pidetyn kokouksen aiheena oli ”Kunnallisvalitus kolmesta lakkautettavasta koulusta”.

Keihäskosken koululla pidettiin koulun muistelutilaisuus 31.5.1992. Koulun seinille oli kiinnitetty luokkakuvat kaikilta koulun toiminnan vuosilta. Entinen opettaja Anna-Liisa Pitkänen piti puheen esittäen katsauksen koulutoiminnan lähes satavuotiseen historiaan Tourulassa ja Keihäskoskella. Puheensa lopuksi hän totesi: ”Koulu on ollut kyläläisten palvelija myös koulutuntien ulkopuolella. Tiloja on käytetty mm. juhlien, kerhojen, kansalaisopiston piirien, kokouksien, vaalien, seurojen ja hartaustilaisuuksien pitämiseen. Koulu on kuin kirkko keskellä kylää. On masentavaa todeta, että näin iäkäs ja arvokas koulu on tullut tiensä päähän.” Tämän päivän kyläläiset voivat todistaa, että koulu on jatkanut edelleen tehtäväänsä kyläläisten palvelijana rikkaan ja monipuolisen yhteistoiminnan tyyssijana.

Lähteet:
Keihäskosken ja Tourulan koulupiirin koulujen vuosi-ilmoitukset, johtokuntien pöytäkirjat ym. tilastotietoa, Yläneen kunnanarkisto.
Opettaja Anna-Liisa Pitkäsen puhe Keihäskosken koulun lopettajaisjuhlassa 1992, Yläneen kunnanarkisto.
Pia Mattila-Lonka: Luku Kiertokoulusta kansakouluun teoksessa Kartanoita ja korven kansaa, Yläneen historia nälkävuosista 2000-luvulle, Vammala 2001.
E.A.Virtanen: 1920, Pöytyän kirkkoherrakunta vuosina 1721-1809.
Lehtileikkeitä:Turun Sanomat 16.9.1928 ja 29.10.1916, Uusi Aura 27.11.1913 sekä Kunnallinen Viikkolehti 31.5.1927.
Koulukuvia ovat luovuttaneet: Yläneen kunnan arkisto (Yhdistysarkisto), Väinölän suvun arkisto, Helena Urhonen, Uotilan suvun arkisto. Ossi Rekolan arkisto, Laina ja Heikki Tuomisen kuvakokoelma, Pertti Peltolan kuvakokoelma, Markku Kankare, Veikko Niittymaa,Tuija Olenius,Tapio Peltola ja Kairisen suvun arkisto.
Teksti: Hanna-Leena Kaihola