Ruotujakolaitos perustettiin Ruotsin valtakunnassa Kaarle XI:n aikana 1680-luvulla. Sen tarkoitus oli luoda yhtenäinen vakinainen sotaväki koko valtakuntaan. Kunkin maakunnan talot jaettiin 2-4 talon muodostamiin ruotuihin, jotka pestasivat ja palkkasivat sotilaan. Jos sotamies kuoli, tuli ruodun palkata uusi mies tilalle. Sotamiehet saivat ruodulta palvelusajaksi perheelleen sotilastorpan, vuosipalkan ja vaatetuksen. Jokaiselle sotilaalle annettiin numero ja ruotsinkielinen nimi, joka viittasi sotilaan ominaisuuksiin, ammattiin tai esim. johonkin eläimeen. Kun sotilas erosi palveluksesta tai kuoli, hänen tilalleen otettu sotilas peri hänen numeronsa ja usein myös sukunimensä. Sotilaiden tuli osallistua ruotuarmeijan noin 14 vuorokautta kestäviin harjoituksiin, joita oli määrä pitää vähintään vuosittain.
Suomalainen jalkaväen ruotusotilas 1700-luvulta. Kuva Museovirasto.
Sotia 1700-luvulla ja sotilaiden muita tehtäviä
Ruotsin suurvalta-aika päättyi Suureen Pohjan sotaan 1700-1721, joka koetteli Suomea Ison vihan aikana venäläisten ryöstäessä maata. Suomalaisia ruotusotilaita oli mukana myös ns. Hattujen sodassa 1740-luvulla, jota kutsuttiin Suomessa myös pikkuvihan ajaksi venäläisten miehittäessä Suomen. Suomalaisia joukkoja osallistui Pommerin sotaan vuosina 1757-62, jota Ruotsi kävi laajentaakseen Pommerissa valtaamiaan alueita Itämeren eteläpuolella. Turun läänin jalkaväestä lähetettiin sotaan 850 korpraalia ja sotamiestä. Kulkutaudit ja huono sotamenestys kylvivät kuolemaa. Rauha tehtiin vuonna 1762 Ruotsin ja Preussin välillä. Sen jälkeen Ruotsi-Suomen valtakunnassa elettiin 26 vuoden ajan varsin rauhallisia aikoja. Suomalaisia sotilaita oli mukana Kustaa III:n sodassa Venäjää vastaan vuosina 1788-90, jossa suomalaisten sotajoukkojen tappiot olivat merkittävät. Toiseen Pommerin sotaan jouduttiin mukaan sen viime vaiheessa v. 1807. Suomen sodassa 1808-09 ruotujakoinen armeija oli mukana viimeisen kerran. Tappioiden tiedetään esim. Loimaan ja Eurajoen alueelta tulleesta sotaväestä olleen n. 40 prosenttia.
Suomalaisia jalkaväen ja ratsuväen sotilaita taistelussa. Kuva Museovirasto.
Ruotumiehet olivat paitsi sotilaita, myös työvoimaa. Heitä voitiin määrätä pitkiksikin ajoiksi linnoitustöihin kuten esim. Viaporin (Suomenlinnan) rakentamiseen 1750-luvulla. Sotilaat joutuivat osallistumaan myös koskien perkaamiseen, kruununpolttimoiden rakentamiseen, puustellien korjaamiseen jne. Komennukset häiritsivät torpan viljely- ja pellonraivaustöitä, mutta niistä maksettiin kuitenkin palkkaa.
Sotamiesten palkat ja eläkkeet
Astuessaan ruotuväkeen jalkaväen sotamiehet saivat kuuden kuparitaalarin pestirahan. Kruunu maksoi jalkaväen sotilaille vuosipalkkaa ja ruodulta (talonpojilta) he saivat vuosipalkkana yleensä tynnyrin ruista. Ruodun tuli antaa vuosittain myös ns. parselit eli työvaatetukseksi sarkatakki ja -housut sekä sukkapari, paita ja pari kenkiä. Varusasun ruotumiehet saivat kruunulta. Hyvin palvelleet sotamiehet voivat saada eläkkeen, jos erosivat vanhuuden, sairauden tai haavoittumisen takia ja olivat osallistuneet sotaan.
Sotilastorpat
Ruotusotilailla oli oikeus sotilastorppaan, johon tuli kuulua rakennuksiksi pirtti, aitta, lato ja navetta. Vielä 1780-luvulla pirtit olivat yleisesti savupirttejä. Tavallisesti uusi pestattu ruotusotilas jatkoi edeltäjänsä torpan asumista ja viljelyä, mutta torpan rakennukset voitiin sopimuksella luovuttaa myös elinikäiseen hallintaan. Torppien tonttialue sijaitsi kylän reunamalla lähellä kylän yhteisesti viljeltyjä peltoja. Esimerkiksi Keihäskosken ruotusotilastorppa Kukola sijaitsi Ylikylässä kyläkeskuksen tuntumassa. Sotilastorpan viljelyksiin piti kuulua puolen tynnyrin (1 tn = 0,5 ha) vuosittaista kylvöä vastaava peltoala ja pieni kaalimaa. Ruotusotilaat toivat Pommerin sodasta perunoita, joita viljeltiin kaalimaassa. Lisäksi sotilastorppaan oli kuuluttava kaksi kesäkuormaa (yhteensä 250-300 kg) tuottava niitty karjan talviruokintaan. Ruotutorpissa oli tavallisesti 1-2 lehmää sekä nuorta karjaa. Sotilaat voivat myös itse raivata peltoa ja rakentaa itselleen torpan, ns. ”vanhanmiehen asunnon” kylän takamailta. Siihen oli sotilaalla ja hänen leskellään elinaikainen nautintaoikeus. Ehtona oli vähintään 25 vuoden palvelu.
Ruotuarmeijan hajottaminen
Suomen sodan jälkeen ruotuarmeija hajotettiin Aleksanteri I:n antamalla manifestilla vuonna 1810. Upseereille ja aliupseereille taattiin kaikki heidän entiset etunsa. Miehistölle ja sodan aikana kuolleiden leskille määrättiin maksettavaksi eläke, mutta miehistö menetti oikeutensa sotilastorppiinsa. Jotkut talonpojat tosin jättivät sotilastorpan entisen ruotusotilaan asuttavaksi. Ruotusotilaan itse tekemään torppaan ja raivattuihin peltoihin säilyi sotilaalla elinaikainen nautintaoikeus.
KEIHÄSKOSKEN JA TOURULAN SOTILASRUODUT
Keihäskosken ruotu, jonka numero oli 104 ja Tourulan ruodut no 102 ja no 105 kuuluivat Turun läänin jalkaväkirykmentin Loimijoen (Loimaan) komppaniaan. Rykmentit järjestivät muutamien vuosien väliajoin pääkatselmuksia, joissa kirjattiin luetteloihin eli pääkatselmusrulliin päällystön ja kaikkien sotilaiden henkilökohtaiset tiedot sekä sotilastiedot, pestaamiset, osallistumiset taisteluihin, erot palveluksesta, jne. Tämän kirjoituksen tiedot ovat peräisin näistä rullista ja myös Yläneen 1700-luvun ja 1800-luvun alkuvuosien rippikirjoista, joista varhaisimmat ovat tuhoutumisen vuoksi osittain vaillinaisia.
Kuva Turun läänin jalkaväkirykmentin Pääkatselmusluettelosta vuodelta 1760, Loimaan komppanian ruodut 102-105 (103 on Makkarkosken ruotu). Johan Spansk on 29-vuotias, palvellut 3 1/3 vuotta ja juuri vapautunut sotavankeudesta Pommerin sodassa. Jöran Pikströn on 40-vuotias, palvellut 20 vuotta ja joutunut vangiksi em. sodassa. Johan Asp kuoli tammikuussa 1760 ja hänen pestinsä on avoimena.
KEIHÄSKOSKEN RUOTUSOTILAITA
Keihäskosken ruodun no 104 muodostivat kaikki kylän talot: Brusila, Knuutila, Lalli ja Rekola. Varhaisimmissa pääkatselmusrullissa mainitaan vuonna 1712 pestattu sotilas Johan Wahlman ja vuonna 1722 pestattu Johan Andersson Spiut, s. 1698, joka palveli sotilaana seitsemän vuotta. Vuonna 1734 palvelukseen astui 22-vuotias Carl Mattsson Pikström, s. 1712. Heistä on hyvin vähän tietoja.
.Vuonna 1739 pestattiin Keihäskosken ensimmäinen pitkäaikainen sotilas, 23-vuotias Jöran Johansson Pikström, joka oli syntynyt vuonna 1716 Yläneellä Heikkilän talossa. Hän peri edeltäjänsä sotilasnimen ja sai Kukolan sotilastorpan asuttavakseen. Hänen sotilasurastaan pääkatselmusrulla kertoo jo enemmän. Jöran Pikström taisteli viisi vuotta Pommerin sodassa, jota Ruotsi kävi vuosina 1757-62. Taisteluissa hän joutui vangituksi tammikuussa 1760 Anklamin kaupungissa Etu-Pommerissa. Hän onnistui karkaamaan ja pakeni takaisin Preussiin vuonna 1762 ja sieltä edelleen kotimaahan. Rauhan aikana Pikström osallistui kuudesti linnoitustöihin. Vuonna 1767 hän karkasi linnoitustöistä Mustasaaresta Loviisaan ja joutui sittemmin kiinni venäläisten puolella. Sotaoikeus määräsi hänelle rangaistukseksi 15 paria raippoja. Pikström erosi palveluksesta vuonna 1768 saatuaan iskun oikeaan jalkaansa. Jöran Pikström palveli sotilaana lähes 30 vuotta ja kuoli vuonna 1799 yli 80-vuotiaana.
Pikströmin jälkeen vuonna 1772 Keihäskosken ruotuun pestattiin 21-vuotias Henric Jacobsson Talander, joka mainittiin raittiiksi ja hyvämaineiseksi. Hän oli syntynyt Yläneen kirkonkylässä Tuomolan talossa vuonna 1752. Henric Talander taisteli Kustaa III:n sodassa 1788-90 ja sai Elimäellä, Värälässä käydyssä taistelussa mahaansa ruhjeen kanuunan kuulasta. Urheudestaan hänet palkittiin varakorpraalin arvolla. Hän sai eron palveluksesta vuonna 1800 palveltuaan yhteensä 27 vuotta. Henric Talander kuoli 60-vuotiaana vuonna 1812.
Pääkatselmusluettelo vuosilta 1795-1800. Hyvämaineinen sotilas Henric Talander ei ollut saanut rangaistuksia, palvellut sodassa 3 vuotta ja haavoittunut Wärälässä.
Talanderin jälkeen vuonna 1800 Keihäskosken ruotuun pestattiin Matts Lax-niminen sotilas Liedosta, s. 1765. Hän oli aikaisemmin palvellut ruotusotilaana 12 vuoden ajan Liedossa. Keihäskosken ruotusotilaana Matts Lax osallistui Suomen sotaan ja kuoli sodassa vuonna 1808.
KEIHÄSKOSKEN SOTILASTORPAT
Keihäskosken sotilastorpaksi perustettiin silloiseen Ylikylään 1700-luvulla Kukolan torppa. Isojakokartassa 1700-luvun lopulta näkyvät Kukolan eteläpuolella kaksi erikseen aidattua peltopalstaa, jotka kuuluivat sotilastorppaan. Lisäksi kartassa on ”Sotilaan pelloksi” nimetty peltopalsta jokirannassa joen toisella puolella Paimenenmäkeä vastapäätä. Kukolan torpassa ovat voineet asua jo 1700-luvun alussa Keihäskosken sotilasruodun kolme ensimmäistä tunnettua sotilasta, joiden elämästä tiedetään hyvin vähän. Jöran Pikström, oli Kukolan sotilastorpan pitkäaikainen torppari. Hän asui vaimonsa Maria Juhantyttären ja viiden lapsensa kanssa Kukolassa myös erottuaan palveluksesta aina kuolemaansa vuoteen 1799 saakka. Matts Lax, joka sai pestin Keihäskosken ruotuun vuonna 1800, asui myös Kukolan torpassa vaimonsa Valpuri Matintyttären ja viiden lapsensa kanssa. Matts Laxin kuoltua torpassa asui vielä hänen leskensä ja muita sotilaiden leskiä. Vuonna 1820 Kukolasta tuli Rekolan torppa ja se sai uudeksi torppariksi Kaapo Jaakonpojan, s. 1795. Kukolan torpan, sittemmin tilan historiaa on nykyaikaan asti kuvattu erillisessä kirjoituksessa.
Keihäskosken ruodun 104 sotilaana vuodesta 1773 alkaen palvellut Henric Talander ei asunut Kukolassa. Talander sai luvan raivata kylän yhteisestä metsästä peltoa ja rakentaa perheelleen sotilastorpan, jonka ko. ajan asiakirjoissa sanotaan sijainneen ”Mäkelän Koivistossa”. Torppa sijaitsi todennäköisesti nykyisten Paimenenmäen kylätalon ja Mäkiheikkilän talon välissä. Talanderilla ja hänen vaimollaan Anna Kristiinantyttärellä oli kahdeksan lasta. Itse raivatussa ja rakentamassaan torpassa Talanderilla ja hänen leskellään oli oikeus asua elämänsä loppuun asti. Torppaan jäi asumaan vielä Talanderin poika Heikki, joka palveli myös sotilaana nimeltään Henric Ringbom toisella paikkakunnalla. Myöhemmin hän oli Keihäskoskella kyläpaimenena. Talanderin torppa palautui 1820-luvulla Lallin (Rekolan) torpaksi. Todennäköisesti samaan torppaan tuli torppariksi Pramilan renki Matti Mikonpoika, s. 1797, ja sitä alettiin kutsua Mäkelän torpaksi.
TOURULAN RUOTUSOTILAAT
Tourulaan muodostettiin kaksi sotilasruotua, Keskitalon ja Pramilan yhteinen ruotu no 102, joka nimettiin Pramilan ruoduksi sekä Pellon ja Liisalan ruotu no 105. Pramilan ruodusta neljä sotilasta kantoi nimeä Spansk. Pellon ja Liisalan talojen ruodussa taas oli useita, jotka perivät nimen Asp. Kaikilla sotilailla oli perhe, vaimo ja lapsia, joille ruodun talojen tuli järjestää torppa tai muu asunto ja toimeentulo.
PRAMILAN JA TOURULAN KESKITALON RUOTU NO 102
Pramilan ruodun no 102 ensimmäinen tunnettu sotilas oli Matts Jöransson Högfjärd. Hän oli saanut pestin 20-vuotiaana vuonna 1722. Palveltuaan sotilaana 17 vuotta hän kuoli tautiin marraskuussa 1741 vain 39-vuotiaana luultavasti samana vuonna alkaneessa ns. Hattujen sodassa. Högfärdigin tilalle otettiin 22-vuotias Erik Henricsson, joka sai sukunimekseen Spansk. Tämä nimi periytyi sen jälkeen kaikille ruodun 102 sotilaille, vaikka he eivät olleet keskenään sukua. Eric Spansk oli syntynyt vuonna 1720 ja kuoli jo 36-vuotiaana vuonna 1756 palveltuaan rauhan aikana 14 vuotta.
Pääkatselmusluettelo v. 1768, jossa kerrotaan ensin Matts Högfjärdin kuolemasta ja hänen seuraajansa Erik Spanskin kuolemasta. Seuraavaksi on tiedot 36-vuotiaan ja silloin 11 vuotta palvelleen Johan Spanskin osallistumisesta Pommerin sotaan.
Vuonna 1757 pestin sai 25-vuotias Johan Jacobsson Spansk, s. 1732. Hän joutui heti Pommerin sotaan, jota Ruotsi kävi Itämeren eteläpuolella. Johan Spansk vangittiin tammikuussa 1759 Deminin kaupungissa ja vapautui keväällä 1760. Hän palveli ruotusotilaana vielä pitkään sodan loputtua kuolemaansa, vuoteen 1781 asti. Johan Spanskin perheen rippikirjatiedot ovat osin vaillinaisia. He esiintyvät rippikirjoissa ensin Pramilan sivuilla. Myöhemmin heidät mainitaan Keskitalossa, joka voi myös tarkoittaa siellä sotilastorppaa,
Seuraava ruodun sotilas vuodesta 1781 oli nuori Michel Simonsson Spansk, joka oli syntynyt vuonna 1762. Hän taisteli Kustaa III:n sodassa, jota käytiin Suomessa vuosina 1788-1790 Venäjää vastaan. Palveltuaan yhteensä 19 vuotta, Michel Spansk erosi 41-vuotiaana vuonna 1800 ja eli sen jälkeen 74-vuotiaaksi. Myös Michel Spanskin perhe mainitaan rippikirjoissa Keskitalossa.
Anders Jacobsson Spansk, s. 1776, oli viimeinen ruodun 102 sotilas ennen ruotusotalaitoksen lakkauttamista vuonna 1810 Ruotsin vallan päätyttyä. Hänet pestattiin vuonna 1800. Hän oli mahdollisesti vielä mukana taisteluissa Suomen sodassa vuosina 1808-09. Palvelusaikanaan Anders Spansk asui perheineen Pellon talon Tiensuun torpassa, joka oli ruodun 105 sotilastorppa.
TOURULAN PELLON JA LIISALAN TALOJEN RUOTU NO 105
Ruodun 105 varhaisimmista sotilaista on hyvin vähän tietoja Yläneen rippikirjojen tuhoutumisen takia. Vuoden 1712 pääkatselmusrullassa mainitaan sotilas Matts Ståhl. Vuonna 1723 pestin sai Matts Mårtensson (Matti Martinpoika) Lithen/Liten, s.1703. Hänen palvelunsa sotilaana kesti 17 vuotta 1740-luvun alkuun asti.
Johan Michelsson Asp, s. 1732, otti pestin sotilaaksi vuonna 1751. Hänen isänsä oli palvellut Tourulassa ratsumiehenä eli rakuunana. Johan Asp ehti palvella vain 8 vuotta, sillä hän menehtyi Pommerin sodassa marraskuussa 1760. Hän asui vaimonsa ja lastensa kanssa Pellon talossa. Seuraava ruodun 105 sotilas Henrich Michelsson Asp, s. 1734, peri edeltäjänsä nimen. Hänet pestattiin vuonna 1762 Pommerin sodan loppuessa. Henrich Asp palveli rauhan aikana yhteensä 16 vuotta ja kuoli vasta yli 70-vuotiaana. Henrich Asp oli ensimmäinen torppari ruodun 105 perustamassa Tiensuun sotilastorpassa.
Pääkatselmusluettelossa v. 1768 on kuvaus vuonna 1762 pestin saaneesta Henric Aspista, joka 32-vuotiaana oli palvellut ruodussa 105 kuusi vuotta.
Vuonna 1778 pestattiin ruodun omasta reservistä Johan Kuula, s. 1755. Hän palveli sotilaana 7 vuotta ja jatkoi vielä reservin sotilaana eli varamiehenä vuoteen 1805. Samana vuonna Johan Kuulan kanssa sai pestin myös Johan Henricsson Asp, s. 1757. Hän oli myös Tourulan rakuunan poika. Johan Asp taisteli kolme vuotta Kustaa III:n sodassa, jota käytiin Venäjää vastaan Suomen alueella vuosina 1788-90. Hänen sotilasuransa kesti yhteensä noin 29 vuotta, ainakin vuoteen 1807. Molemmat sotilaat saivat palvelusaikanaan perheelleen asunnon tiettävästi Tiensuun torpasta.
TOURULAN RUOTUJEN 102 JA 105 SOTILASTORPAT
Pramilan ja Keskitalon ruodun 102 torpat. Pramilassa oli vanha rakuunan torppa, jota kutsuttiin Kujanpään torpaksi. Siinä asui perheineen 1700-luvulla palveluksesta eronnut rakuuna Maats Henricsson Blom, s. 1705, joka kuoli vuonna 1793. Torppaa ei tiedetä käytetyn ruotusotilaiden torppana.
Keskitalon ja Pramilan ensimmäisten ruotusotilaiden asuinpaikka on rippikirjojen mukaan Tourulan Keskitalo. Se oli suuri talo, joka pystyi antaman asunnon ja toimeentulon myös sotilaiden perheille. Tourulassa Spanskin mäellä sijaitsi Spanskin torppa, joka nimensä mukaan on tiettävästi palvellut ruodun 102 sotilastorppana 1700-luvun puolivälin tienoilta lähtien. Torppa on voinut olla Keskitalon tai Pramilan talojen rakentama. Sen on voinut myös raivata sotilastorpaksi itselleen joku neljästä Spansk-nimisestä ruotusotilaasta, todennäköisimmin Johan tai Michel Spansk.
Spanskin torppa sijaitsi silloisen Tourulan kartanon Keskitalon alueella Haukkavuorelta Tourulaan päin mentäessä. Torpassa oli raivattua peltoa, jonka sarat olivat vielä 1970-luvulla selvästi näkyvissä. Spanskin torppa on ollut myös myöhemmin 1800-luvulla asuttuna. Sitä on voitu käyttää esimerkiksi Keskitalon työväen asuntona. Ainakin 1860-luvulle asti torpassa asui Tourulan kartanon rengiksi Ilmajoelta vuonna 1837 tullut Herman Kula perheineen, s. 1796. Heidän jälkeensä torppa jäi asumattomaksi.
Vuonna 1883 julkaistu kartta Tourulasta. Kartan yläreunassa näkyy kartanon Liisalan ja Pellon tilojen rakennuksia teiden risteyksessä. Sieltä johtaa etelään koivukuva Tiensuun ja Puolimatkan torpille. Niitä vastapäätä joen toiselle puolelle on merkitty Spanskin torpan paikka, joka sijaitsi Haukkavuoren päältä vähän Tourulaan päin Pramilan ja Tourulan rajalle.
Pellon ja Liisalan ruodun no 105 sotilastorpat Ruodun 105 sotilaiden asuinpaikkana oli 1700-luvun alun vuosikymmeninä Pellon talo. Isot talot majoittivat siihen aikaan palvelusväkeä, renkejä ja satunnaisia työmiehiä moniin rakennuksiinsa. Ruodun tuli kuitenkin määräysten mukaan tarjota ruotusotilailleen sotilastorppa, peltoa ja niittyä. Pellon ja Liisalan talojen perustama sotilastorppa esiintyy rippikirjassa vuodesta 1769 alkaen nimellä Tiensuun torppa. Ensimmäinen Tiensuun torppari oli sotilas Henric Michelsson Asp. Hän asui torpassa vaimonsa ja viiden lapsensa kanssa vielä palvelusvuosiensa päätyttyä aina kuolemaansa asti. Vanhemmiten hän sokeutui ja ehkä siksi Tiensuun torppariksi ryhtyi vuonna 1787 hänen poikansa Jaakko Heikinpoika, vaikka hän ei ollut sotilas. Hän oli torpparina kuolemaansa, vuoteen 1814 asti.
Tiensuun torpassa asui myös muita sotilaita, mm. vuodesta 1787 alkaen Johan Kuula aina kuolemaansa asti. Torpassa asui poikamiehenä myös Johan Asp, joka palveli sotilaana 29 vuotta. Myös Pramilan ja Keskitalon ruodun 102 sotilas Anders Spansk, asui perheineen palvelusaikanaan Tiensuun torpassa. Sotilaan erottua palveluksesta hän menetti usein myös oikeutensa sotilastorppaan. Tourulan rippikirjojen mukaan Tiensuun torppa tai sen ympäristössä olevat mäkituvat palvelivat monien Tourulan palveluksesta eronneiden sotilaiden ja myös sotilaiden leskien vanhuuden asuntoina.
Lähteet: Jari Niemelä, Tuntematon ruotusotilas, Historiallisia tutkimuksia 157, SHS, 1990, Helsinki Sirkka Karskela, Sukututkijan tietokirja, kahdeksas painos, Vaajakoski 2008 Turun läänin jalkaväkirykmentin pääkatselmusluettelot, Loimijoen komppania, Militaria II
KYLIEN KARJAN PAIMENTAMINEN 1700-LUVULLA JA 1800-LUVUN ALUSSA
Ennen isojakoa, kun kylän peltoja viljeltiin yhteisesti ja metsät olivat yhteisessä käytössä, kylän karjaa paimennettiin yhteisissä metsissä. Karjaa ei saanut päästää tallomaan vainioita ja viljelyksiä. Karjaa paimentamaan kylän talot palkkasivat yhteisen kyläpaimenen, jota kutsuttiin nimellä wallare, tai virallisesti ruotsin kielellä wallherd. Paimennus kesti ”Erkistä Mikkeliin” 18.5.-29.9. tai ”Valpurista Marttiin” 1.5.-10.11. Talviajan karja pidettiin sisätiloissa, jolloin ruokinta tapahtui osaksi luonnonniityiltä kesällä kootuilla heinillä, mutta karjalle syötettiin myös olkia ja muuta hyvin huonoa ravintoa.
Kyläpaimen erikoisine tuohitorvineen.Kuva Museoviraston kuvakokoelma. Kuvaaja A. Väisänen, v. 1914.
Kyläpaimeneksi palkattiin tavallisesti aikuinen mies, eikä tehtävää annettu lapsille, kuten yleisesti luullaan. Kylän karjan paimentaminen oli raskas ja joskus vaarallinenkin tehtävä. Metsässä saattoi olla susia ja karhuja. Karja piti pitää myös poissa kalliojyrkänteiltä ja louhikoilta. Paimenen tehtävänä oli myös valmistaa metsästä saatavista tarveaineista taloille luutia, vispilöitä ja vitsoja ja jos taitoa riitti, kauhoja ja puulusikoita. Jotkut tekivät virsuja ja tuohikontteja tai puukontuppia, jotka myytiin tai käytettiin omassa taloudessa. Kunkin talon ”johtajalehmällä” oli kello kaulassa. Karja totteli kellon ääntä ja paimen tiesi sen perusteella karjan sijainnin. Paimenen varusteina olivat paimensauva ja tuohesta tai sarvesta tehty torvi, selässä hänellä oli eväskontti. Torvea soittamalla hän kokosi kylän karjan aamuisin tiettyyn paikkaan, usein talojen lähelle olevalle mäelle ja toi illalla takaisin. Lehmät viettivät yönsä navetan lähelle tehdyssä aidatussa hakotarhassa, jossa ne lypsettiin.
Lehmät lypsettiin aikaisin aamulla ja paimenesta tultua yhdeksän aikaan illalla navetan lähellä tarhassa. KuvaMuseoviraston kuvakokoelma, kuvaaja tuntematon.
Karjan aiheuttamista vahingoista viljelyksille käytiin usein käräjiä ja käräjät velvoittivatkin kaikkien talojen antavan karjansa paimenen hoitoon ja osallistumaan hänen palkkaukseensa karjan pääluvun mukaan. Joissakin kylissä palkka maksettiin ruokana, pääosin viljana paimenessa olon kuukausilta. Talviaikaan paimenet tekivät taloihin rengin töitä. Varsinkin perheellisille paimenille pyrittiin antamaan torppa asuttavaksi ja vähän niittyä ja peltoa viljeltäväksi. Keihäskoskella tiedetään olleen ainakin kaksi torppaa ja Tourulasta tunnetaan yksi torppa, jotka perustettiin alun perin paimenten torpiksi 1700-luvulla. Myöhemmin torpat muuttuivat tavanomaisiksi torpiksi, joiden torpparit tekivät taksvärkkiä taloon. Keihäskosken paimenten torpista tunnetaan nimiltä Jaakolan torppa ja Mattilan torppa. Tourulan paimenten torpan nimestä ja sijainnista ei ole varmaa tietoa. Se saattoi olla lähellä Tiensuun torppaa, joka oli perustettu sotilaiden torpaksi.
On myös pohdittava sitä, mistä Keihäskosken Paimenenmäki on saanut nimensä. Paimenenmäen takana on vieläkin näkyvissä entinen pieni pelto, joka voisi viitata siihen, että Paimenenmäellä on voinut olla myös paimenen torppa, joka on myöhemmin hajotettu tai mahdollisesti siirretty muualle. Paimenenmäki oli myös kylän talojen lähellä oleva sopiva paikka, johon kyläpaimen on koonnut aamuisin talojen karjan lähteäkseen paimentamaan sitä mäeltä alkaviin metsiin pohjoisen ja idän suuntaan. Joen toisella puolella olevat metsät olivat saavuttamattomissa ja kylän eteläpuolelle levittäytyivät kylän pellot.
KEIHÄSKOSKEN KYLÄPAIMENIA
Keihäskosken kylän paimenia tunnetaan 1760-luvulta lähtien, mutta heitä on luultavasti ollut jo aikaisemmin. Keihäskoskella oli 1770-luvulla kolme nuorta paimenta, joiden pesti ei kuitenkaan jäänyt pitkäaikaiseksi. Rekolassa asui kylän yhteinen paimen ”Keihäskoski wallare” Heikki Yrjönpoika, s. 1749 ja Knuutilassa 22-vuotias Tuomo Mikonpoika, s. 1761. Erkki Juhonpoika oli myös lyhyen aikaa 1780-luvulla paimenena Keihäskoskella.
Keihäskosken kaksi 1700-luvulla perustettua torppaa, Mattila ja Jaakola ovat aluksi olleet kyläpaimenen torppia. Molemmat sijaitsivat Ylikylässä nykyisen Niittykulmantien alussa, Mattilan torpan ensimmäinen tunnettu asukas oli Matti Simonpoika, s. 1722. Hän oli ensin Makkarkosken Ylitalossa paimenena ja renkinä mentyään naimisiin talon tyttären Kristiina Simontyttären kanssa, s. 1716, ja palkattiin noin 40-vuotiaana Keihäskosken kyläpaimeneksi. Perheelle annettiin asuttavaksi torppa, joka sai hänen mukaansa nimen Mattila. Hän paimensi kylän karjaa 1760-luvun alusta lähes 20 vuoden ajan. 1780-luvun alussa Mattilan torppariksi tuli vävy, kylän räätäliksi palkattu Matti Juhonpoika, s. 1747. Mattilasta tuli tuolloin Keihäskosken räätälin torppa, joka on samannimisenä tilana vieläkin olemassa.
Vuodesta 1786 alkaen Keihäskoskella mainitaan kyläpaimenen torppana ”Rekolan torppa”, jota alettiin kutsua Jaakolan torpaksi ensimmäisen asukkaansa ”wallare” Jaakko Juhonpojan mukaan, s. 1752. Hänellä ja vaimollaan Valpuri Juhantyttärellä, s. 1757, oli kaksi poikaa, Jaakko ja Matti. Jaakko Juhonpoika hoiti kylän karjaa lähes kuolemaansa, vuoteen 1810 asti, ja hänen poikansa Matti, seuraava Jaakolan torppari jatkoi vielä paimenena.
Seuraava Keihäskosken kyläpaimen Mikko Kaaponpoika, s. 1791, oli ollut renkinä Pramilassa. Mikolla ja hänen vaimollaan Riitta Matintyttärellä, s. 1792, oli viisi lasta. Mikko paimensi kylän karjaa vuodesta 1821 vuoteen 1832, jolloin hän kuoli 40-vuotiaana. Hänen kerrotaan asuneen perheineen ”Keihäskosken torpassa”, jonka sijainti tai nimi eivät ole tarkemmin tiedossa. Entiset sotilaat jatkoivat usein kyläpaimenina. Entinen värvätty sotilas Henric Ringbom, s. 1775, paimensi karjaa Keihäskoskella kuolemaansa, vuoteen 1829 saakka. Hän asui luultavasti isänsä, sotilas Talanderin rakentamassa torpassa lähellä nykyistä Paimenenmäkeä.
Viimeinen tunnettu Keihäskosken kylän paimen oli nainen, Maija Antintytär, s. 1784. Hän tuli Kajalan talosta vuonna 1840 ja paimensi kylän karjaa 55-vuotiaasta lähes 70-vuotiaaksi saakka. Hänellä ei ollut perhettä ja hän asui aluksi Mikko Kaaponpojan perheen kanssa samassa torpassa ja myöhemmin jossakin Rekolan mäkituvassa.
TOURULAN KYLÄPAIMENIA
Tourulassa tiedetään olleen kaksi pitkäaikaista kyläpaimenta, jotka olivat Liisalan ja Pellon talojen yhteisiä paimenia. Keskitalosta ei tunneta nimeltä paimenta, mutta rippikirjassa mainitaan Keskitalon paimenen torppa 1760-luvulta. Myös muutamia paimentyttöjä tunnetaan. Pellon talon piika Brita (Riitta) Matintytär, s. 1743, oli paimenena 16-18-vuotiaana vuosina 1758-61. Hän on varhaisin tuntemamme paimen kylässä. Lisäksi Tourulan keskitalosta mainitaan 1810-luvulla ”wallherde flickan”, paimentyttö Eeva Juhontytär.
Liisalan ja Pellon paimeneksi tuli 1770-luvun alussa Köyliöstä Matti Eerikinpoika, s.1738. Matilla ja vaimollaan Liisa Juhantyttärellä, s. 1744, oli kahdeksan lasta, joista kaksi kuoli pienenä. Matti paimensi Liisalan ja Pellon karjaa lähes 30 vuotta ja kuoli noin v. 1804. ”Wallare” Matti Eerikinpoika asui perheineen Liisalan ja Pellon talojen paimenen torpassa, joka sijaitsi luultavasti Tiensuun torpan lähellä. Paimenen torppaa saatettiin kutsua vain nimellä Wallaren torppa.
Matti Eerikinpojan jälkeen Tourulan paimeneksi tuli Heikki Matinpoika, s. 1762. Hän oli Yläneen kirkonkylän Nissilän talon poika, suuren perheen nuorimmainen. Hänellä ja vaimo Kristiina Antintyttärellä, s. 1758, oli neljä lasta. Oltuaan renkinä Kirkonkylässä Joen talossa perhe muutti vuonna 1804 Tourulaan. Henrik oli rippikirjan mukaan Pellon talon renki, mutta myös Pellon ja Liisalan yhteinen paimen. On mahdollista, että Heikki Matinpojan perhe sai asuttavakseen entisen paimenen torpan tämän kuoltua v. 1804. Hän oli Tourulassa paimenena lähes 60-vuotiaaksi asti. Vaimonsa kuoleman jälkeen v. 1810 hän meni naimisiin lähes 30-vuotta nuoremman Riitta Matintyttären kanssa. Tourulan ilmeisesti viimeinen kyläpaimen kuoli 70-vuotiaana vuonna 1833.
Rovasti Johan Sundvall ja lasitehtaan perustaminen
Kokemäeltä lähtöisin ollut Rovasti Johan Sundvall (s. 1765) oli toimelias ja kunnianhimoinen mies. Hän opiskeli ylioppilaaksi v. 1780 ja väitteli tohtoriksi kuusi vuotta myöhemmin. Hänet nimitettiin siveysopin dosentiksi Turun Akatemiaan ja samaan aikaan hän toimi myös Hovioikeudessa lehtorina. Koska Sundvallilla oli paljon tehtäviä samanaikaisesti, hän ei pystynyt niitä kunnolla hoitamaan ja hän saikin usein moitteita työnsä huonosta hoitamisesta Akatemian professorilta. Tehtävät olivat myös huonosti palkattuja. Kuultuaan, että paremmin palkattu Pöytyän kirkkoherran virka julistettiin haettavaksi, Sundvall antoi vihkiä itsensä papiksi v. 1798. Hän hävisi vaalissa vastaehdokkaalle, mutta valitti tästä ja ilmeisesti hyvien suhteidensa avulla saikin lopulta viran. Hän avioitui turkulaisen leipurin tyttären Fredrika Söderbergin kanssa. Muuttaessaan Pöytyälle, jossa oli valmiina melko uusi pappila, hän heti hylkäsi ajatuksen vaatimattomassa pappilassa asumisesta ja saikin luvan rakennuttaa pappilaan toisen kerroksen. Pappilasta tuli varsin komea, kaksikerroksinen rakennus sisältäen 16 huonetta. Vaikka seurakunta joutui maksamaan osan rakennuksesta, tuli rakentamisesta Sundvallillekin lisää velkaa. Nykyään rakennus on Pöytyän Museopappila. Yläneen Kartano jakaantui v. 1807 kahteen melkein yhtä suureen osaan, Vanhaankartanoon ja Uuteenkartanoon. Uudenkartanon osti majuri Isac Reinhold Sahlberg, jonka vaimo Hedvig oli Sundvallin sisar. Sahlberg myi v. 1811 osan maistaan vaimonsa veljelle Johan Sundvallille, kauppaan kuuluivat tilat Lalli, Rekola, Pramila ja Tourulan tilat Liisala ja Pelto, Vainionperän Huovari sekä kirkonkylän Tuomola. Näin Tourula tuli Sundvallin omistukseen. Johan Sundvall väitteli teologian tohtoriksi v. 1818 ja samaan aikaan hän sai paremmin palkatun kirkkoherranviran Isossakyrössä. Isossakyrössä Sundvall tutustui kauppaneuvos Grönbergiin, jolla oli menestyvä lasitehdas. Tämä varmaankin innosti rahavaikeuksissa ollutta Johan Sundvallia perustamaan lasitehtaan Tourulaan.
Johan Sundvall lähetti v. 1824 privilegioanomuksen Suomen senaatille lasi- ja porsliinitehtaan perustamista varten Tourulaan. Anomus oli hyvin optimistinen. Anomuksessa Sundvall arveli maatilaltaan Tourulassa löytyvän sellaisia raaka-aineita, joista voisi valmistaa lähes kiinalaisen porsliinin kaltaisia tuotteita. Jos ei porsliinin valmistus onnistuisi, lasinvalmistus kuitenkin varmasti menestyisi. Hyvin merkittävässä osassa olivat kartanon runsaat metsävarat, lasitehdashan tarvitsi runsaasti polttopuuta. Yleensä luvan saaminen kesti pitkään siihen liittyvien tarkastusten vuoksi, mutta hyvät suhteet päättäjiin auttoivat jälleen ja luvat tehtaisiin saatiin nopeasti. Tehdas aloittikin toimintansa jo syksyllä v. 1825, jolloin sinne oli jo palkattu ensimmäinen lasinpuhaltaja Anton Faller, joka tuli Tourulaan Pirttilahdesta,Bergan lasitehtaalta. Posliinin valmistus ei ilmeisesti onnistunut, mutta se lienee kuitenkin ollut ensimmäinen vakava yritys valmistaa posliinia maassamme. Kaikki asiakirjat tehtaasta hävisivät Turun palossa v. 1827 ja siksi tehtaan varsinainen aloitus on usein kirjattu vuodeksi 1828. Johan Sundvall joutui hakemaan lisää velkaa tehtaan perustamiseen ja joutui antamaan kiinnityksiä maatiloihinsa velkansa vakuudeksi. Hän sairastui kuitenkin yhtäkkiä ja kuoli joulupäivänä v. 1825.
VasemmallaTourulan kartanon ja lasitehtaan rakennuksien asemapiirros. Lasitehtaan rakennukset ylhäällä. Karttapohjana käytetty vuoden 1836 palotarkastusasiakirjan karttaa. Oikealla nykyajan kartta.
Lasitehtaan vaikeat alkuvuodet
Johan Sundvall jätti jälkeensä lasitehtaan, joka oli vielä keskeneräinen eikä tuotanto ollut päässyt kunnolla alkamaan. Pesänselvityksessä v. 1826 todettiin velkojen ylittävän huomattavasti omaisuuden arvon, käteisvaroja ei ollut lainkaan. Velkojien joukossa mainitaan Keisarillisen Suomen Pankin lisäksi mm. turkulainen kauppias Abraham Kingelin. Palkkoja kuudelle lasinpuhaltajalle, sepälle ja isännöitsijälle oli myös maksamatta. Konkurssihuutokaupassa v. 1827 Pellon ja Liisalan tilat, sekä keskeneräinen lasitehdas siirtyivät Johan Sundvallin pojan, hovioikeuden kanslisti Carl Gustaf Sundvallille omistukseen.
Ilmoitus Åbo Tidningar v. 1827
”Tiedonantoja Huutokauppoja: Täten ilmoitetaan, että edesmenneen Pastori Tohtori Sundwallin konkurssipesästä, joka on vireillä Isokyrön kihlakunnanoikeudessa, kuluvan vuoden huhtikuun 18 päivänä pidetyssä käsittelyssä, velkojat, kuten myös valvojat ovat päättäneet antaa myöhemmin kuluvan vuoden syyskäräjien ensimmäisenä oikeuskäsittelypäivänä tulevan elokuun aikana Pöytyän kunnan käräjäkunnassa myytäväksi alla mainitun konkurssiin menneen omaisuuden: jne”. (vapaa suomennos)
Carl Sundvall lähetti nopeasti uuden privilegioanomuksen senaatille, jossa hän anoi isänsä tehdasta koskevien lupien siirtoa itselleen. Epäselvyyttä aiheutti alkuperäisten asiakirjojen tuhoutuminen Turun palossa ja ehkä juuri siksi hän sai oikeudet nopeasti. Vuonna 1828 muurattiin lasitehtaalle kunnon uunit ja tuotanto pääsi todella alkuun. Carl Sundvall ei kuitenkaan pystynyt maksamaan suuria velkojaan ja joutui myymään tehtaan ja maatilat v. 1829. Uudeksi omistajaksi tuli turkulainen kauppias Matts Serén, joka myi ne vävylleen kauppias Abraham Kingelinille vielä samana vuonna.
Kauppias Abraham Kingelin (s. 1788) oli taitava liikemies ja toimi useilla aloilla. Hän oli osakkaana laivavarustamoissa ja vei tehtaan lasitavaraa ulkomaille, sekä toi sieltä raaka-aineita tehtaalle omilla laivoillaan. Hänen kauppaliikkeissään Turussa myytiin lasitehtaan tuotteita. Kingelin rakensi Tourulan kartanoon paljon rakennuksia ja kehitti lasitehtaan ja koko maatilan toimintaa. Hän sai kauppaneuvoksen arvonimen v. 1835.
Omistajat ja vuokraajat vaihtuvat
Abraham Kingelin oli kiireinen liikemies, siksi hän suunnitteli vuokraavansa lasitehtaan toiminnan ulkopuoliselle toimijalle. Lasitehtaasta vastasi tuona aikana tilanhoitaja E. Löfroos. Vuokraajan löytäminen ei ollut helppoa, vaikka Kingelin lupasi tuottaa vuokralaiselle polttopuut halvalla ja ottaa vuokrana vastaan myös lasitavaraa. Tehtaan asuinrakennus oli tuhoutunut tulipalossa, mutta senkin Kingelin lupasi vuokraajalle rakentaa uudelleen.
Ilmoitus Åbo Underrättelser v. 1835
Vasta v. 1833 ensimmäinen vuokraajaehdokas hyttimestari Johan Kleinberg Sälinkään lasitehtaalta kävi tutustumassa tehtaaseen. Samaan aikaan Kuusjoelta Gabriel Möller ilmoitti kiinnostuksestaan. Möllerillä oli yhteyksiä Eric Johanssoniin, joka oli omistanut Mariedalin lasitehtaan jonkin aikaa. Ilmeisesti tämä oli innostanut lasin valmistukseen. Möllerin maine ei ollut hyvä ja Kingelin laati hänen kanssaan sopimuksen viideksi vuodeksi, kuitenkin vuoden koeajalla. Lisäksi Kingelin vaati kiinnityksen Möllerin Kuusjoen pappilan rustholliin. Kun Möllerin väki saapui syksyllä v. 1833 lasitehtaalle, oli silloinen kartanon pehtori Regnell tyrmistynyt ja kirjoitti Kingelinille kirjeen, jossa hän kertoi Möllerin puhaltajien ” näyttävän huijareilta, jotka tulevat aiheuttamaan haittaa ja murhetta. Sellaista väkeä hän arveli heidän olevan, että he ovat kehnoja ja ryyppäävät. Nyt tarvittaisiin hyvää johtajaa”. Möllerillä olikin ollut vaikeuksia löytää ammattiväkeä, niinpä puhaltajat olivat nuoria ja kokemattomia. Mölleriltä puuttui itseltään kokemusta tehtaan johtamisesta. Talvella v. 1833 tehdas kuitenkin aloitti toimintansa. Kartanon pehtori kirjoitti taas Kingelinille kirjeen, jossa kertoi joutuneensa lainaamaan rahaa tehtaan työntekijöille: ”jotteivat nämä vallan nälkään kuolisi”. Hän pyysi Kingeliniä tulemaan katsomaan millä mallilla asiat olivat. Abraham Kingelin kävikin paikalla ja totesi tehtaan huonosti hoidetuiksi. Asia ratkesi kuitenkin yllättäen Möllerin kuoltua keväällä v. 1834. Möllerin leski oli halukas jatkamaan tehtaan vuokraamista koeajan loppuun. Kingelin suostui tähän, mutta määräsi oman miehensä Bror Ahlbergin tehtaan isännöitsijäksi, valvomaan ja johtamaan tehdasta.
Tehdas oli velkaantunut pahasti. Kingelin oli vuokran sijasta ottanut vastaan lasitavaraa ja puolessa vuodessa hän oli myynyt Ruotsiin 17000 ranskalaista pulloa ja 16000 portteripulloa. Lopulta vuonna v. 1835 tehtaan velat olivat kasvaneet niin suuriksi, että Kingelin sanoi vuokrasopimuksen irti rouva Möllerin kanssa. Lasitehtaasta oli siis toistaiseksi ollut ainoastaan murhetta ja rahanmenoa Kingelinille. Lasitehdas olisi saattanut loppua kokonaan, ellei vuokraajaksi olisi ilmoittautunut Åvikin lasitehtaan lasinpuhaltaja Michel Waltzerin tytär ja Johanneslundin lasitehtaan kirjanpitäjän leskirouva Gustava Stark. Hän ilmoitti halukkuutensa vuokrata tehtaan ja varmuuden vuoksi kertoi omistavansa jonkin verran omaisuutta. Vuokraaja vaikutti siis luotettavalta. Varovaiseksi oppinut Kingelin vaati takuita vuokrasumman vakuudeksi. Kun tämä vaatimus ei tuottanut rouva Starkille mitään ongelmia, uskaltautui Kingelin vuokraamaan tehtaan hänelle v. 1835.
Gustava Stark oli toimelias nainen ja saikin tehtaan asiat nopeasti kuntoon. Tourulan kartanon pehtori sai myös osansa hänen vaatimuksistaan. Lasitehtaan uusi asuinrakennus piti sisustaa ja tehtaan kuivatusuunit uusia. Pehtori Regnell kirjoittikin isännälleen kirjeen, jossa hän valitti: ”rouva Stark vaivaa minua päivittäin ja vaatii kartanon päivätyöläisiä omiin töihinsä tehtaalle”. Aluksi Stark hoiti tehdasta yksinään menestyksellä, mutta myöhemmin hänen poikansa Johan Hjort osallistui myös tehtaan johtamiseen. Tehtaan menestymiselle oli edellytyksenä hyvät välit omistaja Kingeliiniin, sillä kauppias hoiti valmiin lasitavaran viennin ulkomaille ja vastaavasti raaka-aineiden tuonnin tehtaalle, omilla laivoillaan. Rouva Stark luovutti tehtaan kokonaan pojalleen Johan Hjortille v. 1839. Vuokrasopimus uusittiin viideksi vuodeksi. Tehdas menestyi ilmeisen hyvin, koska Hjort tahtoi maksaa enemmän vuokraa kuin pyydettiin. Samaan aikaan hänellä oli varoja ostaa kolmannes Tourulan Keskitalosta itselleen.
Abraham Kingelinin kuoltua v. 1849, hänen leskensä Charlotta Dorothea myi kartanon Armfelt-suvulle, joita ei lasitehdas juurikaan kiinnostanut. Se vuokrattiin edelleen, mutta sen toimintaa ei erityisemmin tuettu tavaran vientinä ja tuontina, kuten Kingelinin aikana oli tapahtunut. Keisarilliselle Suomen Senaatin talousosastolle tehty ilmoitus v. 1853. (lähde: Valtionarkisto)
Vuosi 1853 ” Tourulan lasitehdas Pöytyän kunnassa, Yläneen kappelissa, Maskun kihlakunnassa. Lupakirje kadonnut Turun palossa 1827, jonka vuoksi perustamispäivää ei voida mainita. Omistaja Kreivi A. Armfeltin perilliset. Vuokraaja J. Hjort, 6 mestaria (puhaltajaa), 8 oppipoikaa, yhteensä 14. Raaka-aineet: pii, potaska, arsenikki, ruskokivi, rikki, antimoni, koboltti, tuhka, englanninsavea ja 600 syliä puutavaraa. Tuotteet: 60000 portteripulloa, 350 kolmen kannun pulloa, 7000 ranskalaista pulloa, 500 kolmen kannun purkkeja, 500 yhden kannun pulloa, 500 neljänneskannun pulloa, 650 yhdenkannun maitokannuja, 500 puolenkannun maitokannuja, 200 yhden kannun pulloa, 1500 puolenkannun pulloa, 500 mustepulloja, 200 hiekkapulloa, 200 kupparin sarvia, 200 saippua-astioita, 500 apteekkipulloa, 400 suutarinpalloa, 500 juomamukeja, 100 kulhoa, 50 laatikkoa ikkunalasia. Koko varaston arvo: 2385 hopearuplaa”. (vapaa suomennos)
Lopulta Armfeltit asettivat tehtaan johtoon Tourulan kartanon silloisen pehtorin Abraham Fagerströmin. Fagerström lisäsikin tehtaan ikkunalasin valmistuksen määrän ennätyslukemiin. Ikkunalasin kysyntä oli kasvanut ja sitä ostivat jo tavallisetkin ihmiset taloihinsa. Kuitenkin 1870-luvulla tehdas oli taas menekkivaikeuksissa ja tehdas seisoikin vuosina 1881-1884. Tehtaan pysähdykseen vaikutti myös kartanon ja lasitehtaan pehtorin Abraham Fagerström kuolema v. 1883.
Seuraava vuokraaja oli lasinpuhaltaja Aleksander Nilsson Kiikalasta, jonka aikana tehdas keskittyi yksinomaan pullojen valmistukseen. Pullojen valmistus säilyikin ainoana tuotteena tehtaan viimeiset vuodet. Nilssonin vuokraus päättyi konkurssiin.
Armfeltit myivät Tourulan kartanon A. Ahlströmille loppuvuonna 1888. Lasitehdas ei ollut myöskään Ahlströmille tärkeä, eikä sen toimintaa mitenkään kehitetty omistajan taholta.
Seuraava vuokraaja oli omasta kylästä neiti Augusta Wilhelmina Kronström (s. 1849), joka oli Tourulan Siltalan torppari. Mamselli Kronströmin aikana tehtaan pullojen tuotanto nousi ennätyslukemiin. Pulloja valmistettiin yhden vuoden aikana yli 300000 kappaletta. Tehtaan loppuvuosina oli vielä kolmaskin nainen vuokraajien joukossa, tehtaan vuokraajana oli kauppias Ida Johansson Akaalta. Hän vuokrasi tehdasta viimeiset kolme vuotta.
Lasitehtaan väkeä
Lasinpuhaltajia
Yläneen kirkonkirjojen muuttaneiden luettelon mukaan ensimmäiset lasitehtaan työntekijät tulivat Tourulaan v.1825.
Suomeen perustettiin lasitehtaita jo Ruotsin vallan aikana. Tehtaita haluttiin silloin perustaa maahamme Suomen suurten metsävarojen vuoksi, jotta emämaan omat metsät säästyisivät, sillä lasin valmistuksessa kului runsaasti polttopuuta. Tehtaat sijaitsivat enimmäkseen Länsi-Suomessa, mutta myös Karjalan alueella oli muutama lasitehdas. Suomen ensimmäinen lasitehdas on perustettu Uuteenkaupunkiin v. 1681. Alkuaikoina Suomesta ei löytynyt lasipuhaltajia, vaan he tulivat Ruotsista ja Saksasta. Vähitellen 1800-luvun aikana lasinpuhaltajien joukossa alkoi olla myös suomessa syntyneitä ulkomaalaisten lapsia ja ammattiin opetettuja suomalaisia. Lasinpuhallus ammattina kulki suvussa hyvin vahvasti. Johan Sundvall palkkasi tehdasta perustaessaan hytin eli tehdasrakennuksen suunnittelijaksi nuoren Anton Frans Fallerin s. 1799, joka oli ruotsista tulleen, alkujaan saksalaisen lasimestarin poika. Anton Faller jäi tehtaan valmistuttuakin Tourulaan ja valvoi uunien rakentamista ja toiminnan käynnistämistä. Sundvall palkkasi jo tehtaan rakennusta suunnitellessaan useita lasinpuhaltajia, jotka jäivät ilman palkkaa Sundvallin kuoltua. Kihlakunnanoikeuden päätöksen mukaan he eivät saaneet konkurssipesästäkään rahojaan. Syynä tähän oli, että työsopimukset oli allekirjoittanut tehtaan isännöitsijä, ei ruukinpatruuna itse. Isännöitsijää ei ollut virallisesti valtuutettu allekirjoittamaan sopimuksia. Tämä isännöitsijä oli Ruotsin kautta maahamme tullut Johan Opitz, joka hallitsi tuona aikana harvinaisen taidon lasinhiojana ja kaivertajana. Opitzin suku oli lähtöisin silloisen Itävalta-Unkarin alueelta ja kuului böömiläisiin vanhoihin lasintekijäsukuihin. Johan Opitz tuli Suomeen ensin Grönvikin lasitehtaalle. Sundvall näki näitä lasitöitä ja halusi ehdottomasti saada hänet Tourulaan. Opitz nimettiin hyvällä palkalla ja luontaiseduilla tehtaan isännöitsijäksi, lisäksi hän teki omia lasitöitään. Opitz ei saanut myöskään palkkaansa konkurssissa, mutta jostain syystä viipyi tehtaalla kuitenkin muutaman vuoden.
Alkuvuosina tehtaalla olivat lasipuhaltaja Anton Fallerin ja Johan Opitzin lisäksi kaksi muuta lasinpuhaltajaa, Johan Nordman ja Fredrik Reitz, jotka olivat syntyneet Ruotsissa. Nordman oli erikoistunut ikkunalasinpuhallukseen.
Abraham Kingelin palkkasi tehtaalle kaksi puhaltajaa Pehr Öströmin ja Carl Wahlbergin, jotka olivat jääneet Sundvallin konkurssissa ilman palkkojaan. He ajattelivat ehkä uuden isännän olevan niin vakavarainen, että maksaa vanhatkin saatavat. Myöhemmin saapuivat myös suomalaistaustaiset Rambergin veljekset. Vielä heitä seurasi Johan Strömmer. He olivat kaikki Tuorsniemen lasitehtaalta Porista ja olivat työskennelleet ennenkin yhdessä. Lasitehtaiden välillä käytiin kovaa kilpailua parhaista puhaltajista ja asiasta syntyi koviakin riitoja. Kun Kingelin päätti vuokrata tehtaan, he kaikki palasivat Tuorsniemen lasitehtaalle.
Vuokraaja Möllerin aikana lasinpuhaltajien saanti oli vaikeaa hänen huonon taloudenpitonsa ja maineensa vuoksi. Työntekijät vaihtuivat jatkuvasti. Lopulta tehtaalle palasi töihin jo aiemmin Tourulassa ollut lasinpuhaltaja Anton Faller sekä apteekkilasin puhaltamiseen erikoistunut Henrik Sjöholm ja Johan Ström. He viipyivät pitempään tehtaalla.
Ilmoitus Åbo Underrätelser v. 1869 Huom.! 4 ammattitaitoista ikkunalasityöntekijää otetaan Tourulan tehtaalle maaliskuun 1. päivästä lukien. Työsopimus voidaan solmia johtaja A. Fagerströmin kanssa kyseisellä tehtaalla.Ilmoitus Sanomia Turusta v. 1872
Gustava Starkin aikana tehtaalla työskenteli uusia puhaltajia mm. Wikstedtin serkukset ja veljekset Michael ja Carl Waltzer. Waltzerit kuuluivat alkujaan Pommerista, nykyisen Saksan ja Puolan alueilta tulleisiin lasinpuhaltajasukuihin. Carl Waltzer (Karl Johan s.1850) oli lasinpuhaltajista ainoa, joka jäi lasitehtaan lopettamisen jälkeenkin asumaan Tourulaan. Kyläläiset käänsivät hänen nimensä helpommin lausuttavaksi ”Valssariksi”.
Lasinpuhaltajat olivat liikkuvaa työväkeä, tässä on mainittu vain pieni osa heistä. Puhaltajat saattoivat olla yhdellä paikkakunnalla vain yhden puhalluskauden, 5 – 9 kuukautta. He kiersivät tehtaista toiseen ja osa palasi takaisinkin, taas lähteäkseen. Pienehköjä lasitehtaita oli 1800-luvun aikana kerrallaan toiminnassa 15-20. Samalla kun työntekijät vaihtoivat paikkaa, he levittivät osaamistaan uusiin tehtaisiin ja opettivat niissä oppipoikia.
Usein lasinpuhaltajat olivat erikoistuneet johonkin puhaltamisen lajiin ja esimerkiksi Opitz vielä lasin hiomiseen ja kaiverrukseen. Tietotaito levisi näin tehokkaasti. Toisaalta lasinpuhaltajat saattoivat olla hyvin tarkkoja omista erikoistaidoistaan. Myös lasimassan resepti oli joillakin heistä niin salainen, että he mittasivat aineet seokseen itse.
Muu työväki tehtaalla
Jokaisella lasinpuhaltajalla oli oma kantaja eli passari, jonka tehtävänä oli varmistaa tarvittavien työkalujen ja muottien kunto ja saatavilla oleminen. He odottivat lasimassan sulamista ja herättivät mestarin puhaltamaan juuri oikealla hetkellä, vaikka olisi ollut yö.
Joskus tämä poika oli mestarin oma lapsi ja joskus taitavaksi huomattu kyläläisen poika. Jos hän osoittautui lahjakkaaksi, mestari saattoi ottaa hänet virallisesti oppipojakseen. Lämmittäjät vastasivat uunien lämmityksestä, joita olivat varsinaiset lasinsulatusuunit ja tuotteiden jälkijäähdytysuunit, ikkunalasin oikaisu- ja jäähdytysuuni, hiekan puhdistusuuni sekä puiden kuivausuuni. Lämmittäjiä tarvittiin kahdesta neljään, koska työtä oli ympäri vuorokauden. Toisinaan tätä työtä hoitivat kartanon torpparit. Torppareiden tehtävä oli myös halkojen hankinta tehtaalle. Hyttirenkejä tarvittiin useita erilaisiin yleistöihin tehtaalle. He olivat usein torppien poikia, joille osa-aikainen työ talviaikaan oli sopivaa. Sulattajan työ oli vastuullista ja vaarallista, hänen piti sekoittaa raaka-aineet oikeissa suhteissa ja hallita lasimassan oikeanlainen sulatus. Raaka-aineissa oli mukana myrkyllisiä aineita mm. arsenikkia, jota käytettiin värinpoistoon massasta. Tehtaalla oli oma paja, jossa seppä valmisti mm. erikoisia työkaluja. Puusta valmistetut tarvekalut valmisti kartanon puuseppä. Lasinpuhaltajat valmistivat itse erikoissavesta upokkaat lasin sulatukseen. Tehtaassa käytännön töitä johti hyttimestari, joka oli usein vanhin lasinpuhaltaja.
Vuonna 1840 tehtaalla oli teollisuustilastolle tehdyn ilmoituksen mukaan: 6 lasinpuhaltajaa, 4 lämmittäjää, 6 oppipoikaa, 4 puunkantajaa sekä muutama renki. Virallisissa ilmoituksissa usein mainittiin vain puhaltajat ja heidän oppilaansa. Tehtaalla oli töissä paljon muutakin väkeä, oli renkejä ja lämmittäjiä, mukana myös naisia ja alaikäisiä nuoria. Heidän lukumääräänsä ei kuitenkaan mainita näissä virallisissa lähteissä.
Ote Henkikirjasta v. 1890
Palkat ja asuminen
Palkoista ja luontaiseduista on Tourulan osalta hyvin vähän tietoa. Varsinainen puhalluskausi alkoi syksyllä, ilmojen viilettyä ja jatkui kevääseen. Puhalluskauden pituus vaihteli viidestä yhdeksään kuukauteen. Kesäaikaan muurattiin ja korjattiin uuneja sekä tehtiin uusia upokkaita. Lasinpuhaltajille maksettiin tauon aikana ns. odotusrahaa, jotta he pysyisivät tehtaalla. Aputyöväki ei saanut väliajalta palkkaa, vaan he siirtyivät usein kesäksi kartanon maatalous- ja metsätöihin. Puhalluskautena he saivat kiinteää viikkopalkkaa. Mestarin ja lasinpuhaltajien palkka koostui luontaiseduista, asumisesta, viljasta, paloviinasta ja mahdollisesti karjan rehuista, polttopuista omaan käyttöön, sekä urakkarahasta nk. hyttisatasesta. Hyttisatanen oli tietty määrä valmiita tuotteita. Montako esinettä siihen tarvittiin, riippui tuotteen valmistuksen vaikeudesta. Esimerkiksi olut- ja portteripulloja siihen sisältyi 26, punssilaseja 60 ja pieniä apteekkipulloja 60 kappaletta. Ikkunalasista maksettiin ns. kirstujen mukaan. Kirstu oli laatikko, johon meni tietty määrä lasilevyjä. Pieniksi ruuduiksi leikkaamisesta sai eri korvauksen. Rahapalkka lienee ollut kaikissa lasitehtaissa samantasoista, asumisoloissa ja luontaiseduissa tehtaat erosivat toisistaan.
Lasinpuhaltajat olivat usein perheellisiä. He asuivat kartanon omistamissa rakennuksissa. Osa perheistä asui yhteisasunnoissa isoimmissa rakennuksissa, osa pienissä mäkituvissa mm. Juvankoskentien varrella. Voidaan kuvitella, että perheelliset hankkiutuivat mieluummin omaan mökkiin, kuin isompiin yhteisasumista edellyttäviin taloihin. Monet heistä olivat ruotsinkielisiä ja kanssakäyminen kyläläisten kanssa jäi senkin vuoksi vähäiseksi. Perustaessaan Tourulan koulun A. Ahlström huolehtikin erikseen, että näidenkin perheiden lapset tulisivat opetuksen piiriin. Lapset oppivat suomen kieltä vanhempiaan paremmin leikkiessään kylän lapsien kanssa. Lasitehtaan aikuinen väestö seurusteli enimmäkseen keskenään. Osa heistä asui kylässä vain yhden puhalluskauden, joten kovin paljoa he eivät ehtineetkään tutustua ihmisiin oman piirin ulkopuolella. Saattoi myös olla, että kyläläiset vähän vierastivat heitä. Ehkä kuitenkin joitakin suhteitakin luotiin, olihan tehtaan väki toki mielenkiinnon kohde pienessä maalaiskylässä. Tarinoiden mukaan kylän nuoret kävivät usein tehtaalla lasinvalmistusta katselemassa, vaikka heitä oli siitä kiellettykin. Lasinpuhaltajat tekivät erilaisia kokeiluja, niin tekniikan kuin lasimassankin suhteen. Varmaankin joku sellainen kokeilu oli tarinan mukaan kylän lapsille tehty lasinen jojokin. Myös koriste-esineitä ja nappeja tehtiin tilauksesta ja lahjoiksi.
Rakennukset
Varsinainen tehdasrakennus eli lasihytti oli vankan hirsikehikon päälle tehty lautarakenteinen n. 30 m pitkä ja 9 m leveä rakennus, jonka korkeus harjalla oli 9 m. Hytti oli jaettu eri osastoihin: pakkaushuone, sekoitushuone, tuhkahuone, valssihuone ja varasto rikkoutuneelle lasille, joka sulatettiin uudelleen. Hytistä oli monta ovea ulos. Hytin keskellä oli iso kupolin mallinen lasin sulatusuuni, kooltaan n. 4 x 4 x 3 m, jonka sisus oli muurattu hollantilaisesta ja englantilaisesta tulenkestävästä savesta sekä tuettu rautavantein. Siihen mahtui kuusi lasinsulatusupokasta kerralla. Lisäksi oli tuhkauuni ja hiekkauuni, jotka oli muurattu tilalla itse tehdyistä tiilistä. Niiden kupoleissa oli vahvistuksena ulkomaista savea. Näissä poltettiin tuhkasta ja hiekasta pois epäpuhtauksia, jotka vaikuttivat lasimassan laatuun. Lisäksi tarvittiin jäähdytysuuneja, joissa valmiit tuotteet hitaasti jäähdytettiin rikkoutumisen estämiseksi. Ikkunalasin valmistukseen tarvittiin oikaisu-uuni, joka oli muurattu ulkomailta tuoduista tiilistä. Ulkomaisesta savesta valmistettiin myös upokkaat, jotka jäähdytettiin omassa uunissaan. Kaikkiaan erilaisia uuneja oli kymmenen.
Erikseen oli varastorakennuksia valmiille tuotteille ja upokkaille. Lisäksi mainitaan yksi ja ajoittain kaksikin tamppia, aluksi käsivoimin ja myöhemmin tuulimyllyn voimalla toimivia kivien murskauslaitteita. Näissä oli iso rautavahvisteinen puinen puntti, joka vastapainoilla nostettiin ylös ja alas pudotettaessa se murskasi mm. kiisseli- ja ruskokiveä lasin raaka-aineeksi
Vasemmalla Suomen Lasimuseon pienoismalli lasitehtaasta ja oikealla kuvituskuva jostain lasitehtaasta 1900-luvun alusta. Tourulan lasitehtaasta ei ole säilynyt valokuvia.
Varsinaisen tehdasrakennuksen lisäksi tarvittiin paljon rakennuksia työväen asunnoiksi. Pihassa oli myös suuri leivintupa, paja ja saunarakennus. Johan Sundvallin aikana rakennettiin navetta, sillä monilla työntekijöillä oli omia lehmiä ja muitakin kotieläimiä. Suurin asuinrakennus paloi v.1829, mutta Abraham Kingel rakennutti uuden rakennuksen v. 1833. Siihen tuli kaksi keittiötä ja useita uloskäyntejä. Siinä asuivat mahdollisesti kulloinenkin vuokraaja, sekä lasitehtaan muuta työväkeä.
Ruukinmäen asuinrakennus, kuva 1900-luvun alusta. Kuva kirjasta: Varsinais-Suomen Maakuntakirja 24,
Tämä rakennus toimi myöhemmin mm. Tourulan kouluna. Lasitehdas oli tulipalolle altis kuumien uunien vuoksi, siksi pihaan rakennettiin vesisäiliöitä. Joki oli kaukana tulipalon sattuessa. Lasitehtaan vakuutusmaksut olivatkin korkeita. Tourulan lasitehtaalla oli harvinainen onni säästyä tulipalolta koko pitkän toimintansa aikana. Tulipalot koituivat tuona aikana monen lasitehtaan tuhoksi.
Lasin valmistuksen raaka-aineet
Valmistus vaati monien uunien lämmittämistä, joten varma halkojen saanti oli edellytys tehtaan toiminnalle. Halkoja tehtaalle toimittivat ympäristön talonpojat, mutta Tourulassa puut ostettiin pääosin Tourulan kartanosta, jonka torpparit päivätöinään niitä tekivät ja kuljettivat. Kerrotaan että vuokraaja Möllerin aikana rahat olivat niin tiukassa, että lasitehtaan oma väki hakkasi tehtaan ympäristöstä puita uuneihin. Polttopuiden saanti oli monena vuonna ongelmana myöhemminkin, joskus rahanpuutteen vuoksi, toisinaan talven rekikelien puuttuessa puita ei saatu kuljetettua. Lasin sulatus itsessään vaati massan lämmittämistä 1500 asteeseen, lisäksi oli monia muita uuneja mm. lasin hitaaseen jäähdyttämiseen ja raaka-aineiden puhdistukseen.
Lasin valmistuksen pääraaka-aine oli hiekka (50-80 %), jota saatiin kartanon omalta alueelta. Hiekan sisältämän raudan ja muiden epäpuhtauksien vuoksi tuotteista tuli vihreänruskeita. Kirkkaampia lasitöitä varten erityistä hiekkaa haettiin jopa Tammelasta saakka. Koivun tuhkaa käytettiin pullojen ja tölkkien valmistukseen ja sitä ostettiin ympäristön taloista. Hienompiin tuotteisiin tarvittiin potaskaa eli kaliumkarbonaattia, joka ostettiin kauppiailta Turusta tai Tampereelta. Apteekkilasin valmistukseen tarvittiin myös natriumia ja soodaa, jota tuotettiin ulkomailta. Kalliit ulkomaiset raaka-aineet rikki, arsenikki, koboltti, antimoni ja ruskokivi ostettiin Turusta apteekkari Julinilta, joka puolestaan osti apteekkilasitavaraa tehtaalta. Lasituotteita valmistettiin monen värisinä. Talouslasi oli pääosin vihertävää ja ruskeaa, hienommat lasit kirkkaampia, vähän kellertäviä, ns. valkoista lasia. Apteekkilaseja tehtiin eri tarkoituksiin eri värisinä, tummanruskeista kirkkaisiin, myrkkyjen säilytykseen purkit tehtiin sinertävästä lasista.
Tulenkestävyydeltään erikoista ulkomaista savea tuotiin uunien ja upokkaiden valmistukseen.
Vuoden 1840 tietojen mukaan oli vuoden aikana kulunut 1050 syltä halkoja (n. 700 kuutiometriä), 300 tynnyriä tuhkaa (n. 50000 litraa), 300 kuormaa hiekkaa, 100 leiviskää potaskaa (n. 850 kg).
Tuotteita
Ikkunalasi oli alkuaikoina tehtaan päätuote, mutta osaavista puhaltajista oli ajoittain puute. Sen sijaan pulloja ja purkkeja valmistettiin koko tehtaan toiminnan ajan. Ikkunalasi puhallettiin ensin lieriöksi, joka leikattiin auki ja lämmitettiin uudelleen uunissa tasolle levitettynä.
Suomen Lasimuseolta saatu valokuva ikkunasta, jossa on Tourulan lasitehtaan valmistamat lasiruudut. Oikealla ikkunaruudun valmistus alkuvuosina, ensin puhallettiin putkilo joka halkaistiin ja uudelleen lämmityksen jälkeen levitettiin suoraan.
Pullomuotti, jonka avulla saatiin erilaisia muotoja pulloihin.
Oikealla suutarinpalloja. Pallo täytettiin vedellä ja ripustettiin valonlähteen lähelle. Pallo heijasti valonsäteet sopivaan kohtaan, jolloin valossa näki tehdä ompelu– ja muita tarkkuutta vaativia töitä. Tourulassa valmistettiin näitä esim. v. 1853 400 kpl.
Apteekkilasi oli koko tehtaan toiminta-ajan tärkeä tuote, varsinkin kun sen pääasiallinen ostaja, turkulainen apteekkari Julin, vaihtoi sitä raaka-aineisiin. Apteekkari Julinille valmistettiin myös erityisiä pulloja, joissa oli hänen nimensä kohokirjaimin. Apteekissa niissä myytiin terveys- ja mineraalivesiä.
Vasemmalla Terveysvesipulloja. Pullossa kohokirjaimin ”E.Julin” ja ”Åbo”. Tämä viitannee turkulaiseen apteekkari Juliniin, jolle Tourulassakin valmistettiin pulloja. Pullot puhallettiin muottiin, joka oli tehty kahdesta osasta, saumakohta erottuu pullosta. Pullot suljettiin korkilla, joka sidottiin rautalangalla. Täysiä pulloja säilytettiin vaakasuorassa, jolloin ne olivat ilmatiiviitä. Oikealla erilaisia apteekipulloja.
Pulloista tärkeimpiä olivat ns. ranskalaiset pullot viiniä varten, sekä portteripullot oluille. Tourulassa valmistettiin myös mahakkaita 1 -15 litran pulloja, siirappipulloja ja taskumatteja. Viinapulloja, 4- tai 8- kulmaisia, oli valmistuksessa koko tehtaan toiminnan ajan. Vuonna 1892 säädetyn lain mukaan viinaa ei saanut myydä 2 litraa pienemmissä pulloissa, kansankielessä niitä nimitettiin parrunpätkiksi. Alkoholipolitiikan tarkoituksena lienee ollut nostaa pullon hinta niin korkeaksi, ettei useimmilla olisi ollut varaa viinapullon ostoon. Tölkkejä ja pulloja valmistettiin värillisinä ja valkoisina. Juomalaseja, punssilaseja, paloviinalaseja ja pikareita valmistettiin erilaisia. Juomavesikarahveja, kannuja ja kulhoja valmistettiin värillisinä ja kirkkaina.
Alla piirros erilaisista lasiastioista, (Suomen Lasimuseon kokoelma).
Allaosa tuotteista, joita voi arvella myös Tourulassa valmistetun, kuten muissakin sen ajan lasitehtaissa. Tuotteiden valmistuspaikan määritys ei ole helppoa, koska niihin ei siihen aikaan liitetty tehtaan nimeä.
Valmistettiin myös mustepulloja, yöastioita, suppiloita, kukkamaljakoita, lyhtyjä ja verhorenkaita. Erikseen mainitaan vain Tourulassa valmistetun lasipiippuja ja kimröökiastioita. Tuotevalikoima riippui kulloinkin työssä olevien puhaltajien erikoisosaamisesta. Kierrellessään eri tehtailla he siirsivät oppejaan toisilleen, joten perusvalikoima oli kaikkialla samanlainen.
Vasemmalla kupparinsarvia. Oikealla Suomen Lasimuseon kokoelmassa olevat Tourulan lasitehtaassa valmistetut lasit.
Tuotevalikoima riippui kulloinkin työssä olevien puhaltajien erikoisosaamisesta. Kierrellessään eri tehtailla he siirsivät oppejaan toisilleen, joten perusvalikoima oli kaikkialla samanlainen.
Tuotteiden myynti
Tehtaan tuotteita myytiin monella eri tavalla. Varhaisempina aikoina lasien myynnin hoitivat enimmäkseen kiertelevät lasitavarankauppiaat. He ottivat tuotteita kärryynsä velaksi ja palattuaan kierrokselta maakunnassa maksoivat ne tehtaalle ja lähtivät uudelle kierrokselle. He kiersivät Tampereen, Porin, Uudenkaupungin ja Turun alueilla. Myynnin lisäksi kauppiaat vaihtoivat taloissa rikki menneet ikkunalasit ehjiin. Heillä oli erikoisoikeus tehdä kulkukauppaa.
Tourulan lasitehtaan tuotteiden suurin ostaja ja välittäjä oli alkuvuosina Abraham Kingelin. Vuosina 1834-1837 hän vei Ruotsiin yli 100000 lasipulloa, sekä lisäksi apteekkilasia. Hän välitti lasitavaraa muille alueen kauppiaille ja myi niitä myös omassa kauppaliikkeessään Turussa. Ruotsiin vienti oli 1800-luvun alkuvuosikymmeninä lähes tullitonta erillisen sopimuksen mukaan. Vienti länteen muuttui 1840-luvulla kannattamattomaksi Ruotsin nostaessa tullia 15 % ja samaan aikaan Suomessa nostettiin vientitullia 5 %. Idänvientiä ei vielä ollut tähän aikaan ja kotimaan kysyntä oli vasta kehittymässä. Vaatikin suuria ponnistuksia saada vienti auki silloiseen emämaahan Venäjään.
lmoitus Turun Lehti v. 1873 ja v. 1898
Lasitehtaan tuotteiden kuljetuksen kaupunkeihin sekä raaka-aineiden tuonnin tehtaalle hoitivat pääosin kartanon torpparit. Heidän torpparisopimukseensa oli liitetty ns. kaupunkimatkoja. Joskus myös tehtaan omat työntekijät tekivät näitä kuljetuksia. Maantieyhteys Turkuun kulki Yläneen kirkonkylän ja Pöytyän kautta. Tieolot paranivat huomattavasti kun v. 1830 valmistui tehtaalta parannettu tie Keihäskoskelle ja siitä eteenpäin Oripään kautta Turkuun.
1800-luvun lopulla ulkomaan vientiä oli lähinnä vain Venäjälle. Kiertäviä lasitavarankauppiaita oli tehtaan loppuun asti.
Kilpailu toisten lasitehtaiden kanssa oli kovaa, niin laadussa kuin hinnassakin. Lasitavaran vientitullit Venäjälle nousivat merkittävästi vuosina 1885 ja 1897. Kannattavuuden lasku ja tuotantomenetelmiltään sekä rakennuksiltaan vanhanaikaiseksi jääneen tehtaan toiminta loppui v. 1901.
Lähteet: Suomen Lasimuseo, Riihimäki Yläneen Tourulan lasitehtaan alkuvaiheita v. 1824-1845, Jakob Seela Lasitutkimuksia 1986, Suomen Lasimuseon tutkimusjulkaisu Lasitutkimuksia 2007, Suomen Lasimuseon tutkimusjulkaisu Suomen lasiteollisuus osa 1, Vilho Annala Lasiteollisuus 1681-1981, Reijo Ahtokari Vanhat lasini, suomalaista lasia 1700-luvulta 1900-luvun alkuun, Markku Annila Sanomalehtiä 1800-luvulta. Ruotsinkielisten tekstien kääntäjä Aila Aules
Teksti: Tuija Olenius
Luettelo Suomen lasitehtaista,
– jotka perustettu ennen v.1900.
Nimi Kunta Aloitusvuosi Sulkemisvuosi Toiminta-aika vuotta
Kirkkoniemen peililasitehdas Johannes 1892- 1926 34
Ristiniemen lasitehdas Vehkalahti 1896- 1926 30
Tourulan lasitehdas kuului niiden 30 %.n joukkoon, jotka toimivat yli 75 vuotta.
Näistä, 1800-luvulla perustetuista tehtaista, toimi alle 50 vuotta 57,5 %.
Tourulan lasitehtaan aloitusvuosi on eri lähteiden mukaan 1925 tai 1928, koska Turun palossa hävisi asiakirjoja. Ensimmäiset työntekijät muuttivat Tourulaan v. 1925, joten siitä päätellen tehdas aloitti v.1925.
Luettelo lasinpuhaltajista Tourulassa 1824 – 1901
– Gilbert Andres Richard 1824 – 1824 Amberg Aron 1824 – 1824 Faller Anton Frans Jr 1826 – 1826 Faller Anton Frans Jr 1826 – 1826 Faller Christian 1826 – 1826 Hymander Gustaf Henrik 1826 – 1826 Söderberg Andres 1826 – 1826 Wahlberg Carl Georg 1826 – 1826 Winterbäck Cabriel 1826 – 1826 Öström Petter 1828 – 1828 Faller Anton Frans 1828 – 1828 Reitz Adolf Fredrik 1829 – 1830 Faller Henrik Matthias 1829 – 1829 Nordman Johan Abraham 1829 – 1830 Wahlberg Carl Georg 1829 – 1830 Öström Petter 1830 – 1830 Lindell Gustaf 1830 – 1830 Ramberg Gustaf Efraim 1830 – 1830 Ramberg Jonas Wilhelm 1830 – 1830 Reitz Adolf Fredrik 1830 – 1830 Tynell Gustaf 1834 – 1836 Faller Anton Frans Jr 1834 – 1834 Nilsson Carl Fredrik 1834 – 1834 Nilsson Petter 1834 – 1852 Sjöholm Henrik 1834 – 1856 Ström Johan Gabriel 1836 – 1846 Wikstedt Tobias 1837 – 1863 Waltzer Carl Otto 1838 – 1838 Amberg Aron 1839 – 1846 Reitz Adolf Fredrik 1841 – 1841 Waltzer Michael 1845 – 1850 Nilsson Johan Robert 1845 – 1845 Wikstedt Knut Viktor 1846 – 1853 Sjöberg Wilhelm Gabriel 1847 – 1856 Sjöberg Nils Gabriel 1855 – 1856 Faller Johan Adrian 1857 – 1858 Faller Robert Emmanuel 1860 – 1868 Gillberg Frans Ludvig 1861 – 1864 Faller Johan Adrian 1861 – 1861 Nilsson Carl Fredrik 1862 – 1863 Pahlberg Erik johan 1863 – 1864 Ahlqvist Carl Robert 1864 – 1866 Fjellström Jakob Christian 1864 – 1865 Skrifvars Johan Andersson 1866 – 1871 Gillberg Andres Richard 1867 – 1867 Gillberg Gustaf Adolf 1867 – 1872 Schmidt Karl Fredrik 1869 – 1877 Gillberg Elias 1870 – 1901 Waltzer Carl Johan 1871 – 1871 Sjöberg Frans Oscar 1872 – 1872 Julin Frans Adolf 1873 – 1878 Ström Fabian Gabriel 1874 – 1881 Julin Frans Adolf 1875 – 1875 Johansson Johan Henrik 1875 – 1875 Johansson Nils 1875 – 1877 Dorsch Karl johan 1877 – 1880 Rosendal Frans Johansson 1878 – 1880 Lind Kustaa Iikanpoika 1879 – 1881 Pettersson Pehr Joseph 1885 – 1885 Enberg Johan Wiktor 1885 – 1887 Gillberg Ernst Ludvig 1885 – 1889 Nilsson Alexander Robert 1885 – 1889 Nilsson Gustaf Walfrid 1889 – 1889 Ahlqvist Carl Robert 1887 – 1887 Rosendal Frans Johansson 1889 – 1889 Ahlqvist Carl Robert 1889 – 1889 Julin Frans Adolf 1889 – 1889 Wahlberg Karl Arvid 1890 – 1893 Johansson Johan Henrik 1890 – 1890 Julin Johan Jakob 1890 – 1890 Julin Karl Willehard 1892 – 1893 Ström Fabian Gabriel 1893 – 1899 Koskinen Juho Viktor 1895 – 1901 Rosendal Frans Johansson 1898 – 1899 Ahti Gustaf Henrik 1898 – 1898 Johansson Johan Ewert 1898 – 1901 Johansson Johan Henrik
Yllä olevasta lasinpuhaltajien luettelosta puuttuu mm. Johan Christopher Wikstedt ja isännöitsijänäkin toiminut lasinhioja (lasin kaivertaja ja puhaltaja) Johan Opitz. He toimivat tehtaalla alkuvuosina. Opitz tuli Suomeen ensin Grönvikin lasitehtaalle, jossa hän teki enimmäkseen kaiverruksia. Sieltä hän tuli Tourulaan ja toimi mm. tehtaan isännöitsijänä. Opitz palasi Ruotsiin, Klingelinin vuokratessa tehtaan. (Kirjasta: Jakob Seela: Yläneen Tourulan Lasitehtaan alkuvaiheita vv. 1824-1849)
Ainoa lasinpuhaltajista, joka jäi asumaan Tourulaan tehtaan lopettamisen jälkeen, oli Carl Johan Waltzer, (s. 2.6.1850 Tourula) puoliso Sofia Elisabet Strömmer, Tuorsniemeltä.
Luettelo lasitehtaan piiriin kuuluneista asukkaista Yläneen rippikirjojen mukaan, vuosina 1888-1898:
Vuokraaja A. Nilsson, vaimo ja 6 lasta (Tulivat Kiikalasta, muuttivat Pusulaan)
Lasinpuhaltaja K. Walzer, vaimo ja 5 lasta (Yläne)
” J. Rosendal, vaimo ja 3 lasta (Tulivat Merikarvialta)
” G. Nilsson, vaimo ja 2 lasta (Tulivat Perttelistä, muuttivat Kuusjoelle)
” K. Ahlqvist, vaimo ja 2 lasta (Tulivat Kalvolasta, muuttivat Pertteliin)
” J. Johansson, vaimo ja 8 lasta (Tulivat Akaasta)
” A. Laaksonen vaimo ja 1 lapsi (Tulivat Akaasta)
” J. Julin, vaimo ja 3 lasta (Tulivat Kiikalasta, muuttivat Akaaseen)
” F. Julin, vaimo ja 4 lasta (Tulivat Mustasaaresta, muuttivat Akaaseen)
Lasintekijä K. Wahlberg (Tuli Munsalasta)
Sulattaja M. Blom (Tuli Tammelasta)
Työmies A. Wahlström ja vaimo (Tulivat Suomusjärveltä)
” J. Juha Kallenp. ja vaimo (Yläne)
Itsellinen J. Pahlman, vaimo ja 5 lasta (Tulivat Velkualta)
” J. Sulander, vaimo ja 2 lasta (Tulivat Huittisista)
