Tiet ennen 1900-lukua

Keskiajalla tiet jaettiin yhteisesti ylläpidettäviin yleisiin teihin ja käyttäjiensä ylläpitämiin paikallisiin teihin. Tämä jako perustui 1300-luvun ruotsalaisiin maanlakeihin, sen mukaan jokaiseen kirkonkylään tuli johtaa yksi yleinen tie.
Talonpojilla oli velvollisuus osallistua yleisten teiden kunnossapitoon sekä työllä, että veroilla. Heidän tuli pitää tiet kunnossa ja lisäksi maksaa veroa, jolla ylläpidettiin esimerkiksi siltoja. Teitä tarkastettiin keväisin ja syksyisin ja laiminlyönneistä määrättiin sakkoja.

Tourula ja Keihäskoski jäivät keskiajalla suurten teiden väliin. Turusta pohjoiseen kulkenut Huovintie kulki Pöytyän ja Oripään kautta ja jatkui sieltä Kokemäen suuntaan. Huovinteiksi kutsuttiin keskiajalla teitä, jotka yhdistivät hallinnollisia keskuksia ja joita huovit sekä virkamiehet käyttivät liikkuessaan maakunnassa.

Tärkeimpien yleisten teiden kunnossapito jaettiin käräjäkunnassa talonpoikien yhteiseksi velvollisuudeksi, mikä johti usein erimielisyyksiin laajan alueen vuoksi. Meidän seudullamme koko Pöytyän käräjäkunnan tiet olivat yhteisvastuullisesti hoidettavia ja niistä tehtyjä valituksia käsiteltiin käräjillä usein.

Tärkeitä teitä olivat kirkkojen väliset tiet, kuten Yläneen kappelista Pöytyän kirkolle kulkenut tie. Se kulki Uudenkartanon ja Ordenojan kautta ja lienee edelleen lähes samalla paikalla.

Tie Keihäskoskelta ja Tourulasta Yläneen kirkonkylään mainitaan käräjäpöytäkirjoissa jo vuonna 1690. Se tulee esiin samassa yhteydessä, kun todetaan, ettei Tourulan ja Keihäskosken talonpoikien tarvinnut osallistua Uudenkartanon Himolan sillan korjaamiseen. Tämä oli vastine siitä, että kyliemme väki velvoitettiin rakentamaan tie Yläneen kirkonkylään ilman muiden pitäjäläisten apua.

Tie kirkolle rakennettiin samoihin aikoihin, kun Yläne sai ensimmäisen vakinaisen kappalaisen, joka asettui paikkakunnalle pysyvästi. Kirkonmenojen säännöllistyminen lisäsi kulkemisen tarvetta, mikä osaltaan vauhditti tien rakentamista. Tie ei kuitenkaan ollut nykyisen kaltainen, vaan pikemminkin polku. Reitin varrella oli soita ja kallioita, joten tien tekeminen oli työlästä.

Tien kunnosta ja hoidosta kiisteltiin käräjillä vielä seuraavina vuosisatoina useaan otteeseen. Oikopolku eli kirkkopolku säilyi käytössä pitkään, sillä suurin osa matkoista tehtiin jalkaisin.
Alla kartta vuodelta 1803.

Tourulan tiet v.1783 isojakokartassa

Keihäskosken tiet  v.1783 isojakokartassa. Sillat olivat jo nykyisessä paikassa.

Tieasiat olivat usein riitaisia

Seuraavassa muutama esimerkki käräjäpöytäkirjoista vapaasti suomennettuina.

Käräjillä v.1734:
Vuonna 1734 Maskun ja Mynämäen tuomiokunnassa käsiteltiin Metsäjoen (Mättzajoki) kylän talollisten tekemää valitusta, joka koski maantien kunnossapitovelvollisuutta Yläneen kirkolle johtavalla tieosuudella. Tie erkani Oripäässä “isosta tiestä” eli Huovintiestä ja johti Yläneen kirkolle.
Valituksen tekivät Latvaalta kolme taloa, Makkarkoskelta kaksi taloa, Keihäskoskelta neljä taloa sekä Pramilan ja Tourulan talot. Valitus koski tienpidon hankaluutta, sillä matkalla oli soita ja vetisiä alueita.
Valitus hylättiin, ja oikeus totesi, että tie oli aiemmin jaettu määrättyjen talojen kesken ja että kukin oli velvollinen pitämään oman osuutensa kunnossa.
– Metsäjoen alueeksi kutsuttiin Yläneenjoen yläjuoksun alueita.
(Maskun ja Mynämäen tuomiokunnan tuomiokirjat. KO a Varsinaisten asioiden pöytäkirjat. KO a:41 Varsinaisten asioiden pöytäkirjat  1734. Tiedosto 386).

Käräjillä v.1801:
Asia koskee vanhaa ja yleisessä käytössä ollutta tietä, jota on muinaisista ajoista saakka käytetty Yläneen kappeliin kulkemiseen. Mainittu tie on ollut yleinen kulkuväylä ja sen käyttö on tapahtunut yhteiseksi hyödyksi ja ilman estettä. On kuitenkin ilmennyt, että mainittu tie on luvatta suljettu, vastoin annettuja kuulutuksia, viranomaisten määräyksiä sekä voimassa olevaa lakia. Kulku on estetty aidalla  ja veräjällä, minkä seurauksena yleinen kulku on huomattavasti vaikeutunut.Tämän takia asia on saatettu kihlakunnanoikeuden tutkittavaksi ja ratkaistavaksi ja syytteessä vaaditaan, että mainittu tie määrätään avattavaksi ja palautettavaksi entiseen lailliseen kuntoonsa. Kaikki luvattomat esteet ja sulkemiset viipymättä poistetaan ja että asiaan osalliset tilat ja henkilöt velvoitetaan noudattamaan voimassa olevia säädöksiä ja annettuja määräyksiä.

Käräjillä v.1814:
Käsiteltiin samoja asioita uudelleen, sillä haluttiin saada toimiva tieyhteys Yläneen ja Loimaan (Loimijoen) välille.
(Maskun tuomiokunnan tuomiokirjat. KO a Varsinaisten asioiden pöytäkirjat. II KO a:8 Varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1801, Tiedosto 15 ja Maskun tuomiokunnan pöytäkirjat,  Varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1814 II KO a:22).

Valitus kuninkaalle v. 1803
Maaherran mukaan tie Yläneen ja Oripään välillä ei ollut kunnossa. Tutkittuaan asian käräjillä hän määräsi 30. kesäkuuta 1796 annetulla päätöksellä, että Yläneen kartanon omistaja sekä Tourulan, Pramilan, Keihäskosken, Makkarkosken ja Latvan kylien talonpojat velvoitetaan raivaamaan tie ilman apua tai korvausta niiden metsien ja soiden läpi, jotka sijaitsivat Yläneen kartanon ja Keihäskosken kylän välillä.
Vuonna 1796 päätettiin korjata maantie Yläneen kartanolta Keihäskosken kautta Oripäähän, missä se liittyi Loimijoen varren maantiehen. Tien rakentamisesta ja kunnossapidosta syntyi kuitenkin kiista, koska koko Pöytyän käräjäkunnan asukkaat velvoitettiin osallistumaan työhön. Erityisesti muualla Pöytyällä asuvat vastustivat osallistumista tien rakentamiseen.

Lopulta asiasta tehtiin valitus Ruotsin kuninkaalle, Kustaa IV Aadolfille. Kuninkaallinen päätös annettiin Hagan linnassa 23.7.1803. Päätöksessä aiemmat ratkaisut pääosin vahvistettiin, eikä valitus siis mennyt läpi.

Käräjillä v.1820:
Kruununvouti toi käräjille valituksen teiden ja siltojen huonosta kunnosta. Erityisesti kylätiet ja pitäjän kirkolle johtava yleinen tie olivat paikoin niin huonoja, että kulkeminen oli vaikeaa ja vaarallista, mikä haittasi myös virkamiesten virkamatkoja. Teillä oli lahonneita siltoja ja kulkukelvottomia kohtia. Oikeus määräsi vastuulliset talolliset ja torpparit korjaamaan tieosuudet ja sillat saman vuoden loppuun mennessä. Laiminlyönnistä määrättiin sakkoja ja 5 hopeataalarin uhkasakko.
Pöytäkirjaan liitettiin kylittäin luettelo vastuullisista talollisista ja torppareista.
(Maskun tuomiokunnan tuomiokirjat. Varsinaisten asioiden pöytäkirjat. II KO a:29, 1820).

Käräjillä v. 1834
Kruununvouti esitti, että yleiseltä maantieltä Keihäskosken kylän kautta, Tourulan lasitehtaalle johtava kylätie oli katselmuksessa todettu huonokuntoiseksi ja lähes kulkukelvottomaksi. Hän oli jo edellisen vuoden lokakuussa Yläneen kappelikirkossa kuulutetulla kuulutuksella ilmoittanut Keihäskosken ja Tourulan kyläläisille, jotka olivat velvollisia yhteisesti ylläpitämään tietä, että heidän tuli saattaa se kuntoon. Koska määräystä ei kuitenkaan ollut pantu täytäntöön, apulaiskruununvouti pyysi eräiden kyseisten kylien talollisten anomuksesta, että oikeus määräisi heille kullekin erikseen velvollisuuteensa.

Tourulan kylän asukkaat esittivät, että tie tulisi jakaa Tourulan, Pramilan ja Keihäskosken kylien tilallisten kesken manttaalilukujen mukaan. Keihäskosken kyläläiset eivät tähän suostuneet, koska heidän mukaansa tiestä ei ollut heille hyötyä.

Asia siirtyi seuraaville käräjille, joissa se ratkaistiin seuraavasti:
Käsittelyn aikana osapuolet pääsivät keskinäiseen sopimukseen, jossa tie jaettiin kunnossapitovastuisiin manttaalilukujen perusteella. Tourulan kylän tilalliset velvoitettiin rakentamaan ja ylläpitämään tieosuus kylän alueella, Pramilan tilan omistaja vastasi omien maidensa halki kulkevasta osuudesta ja Keihäskosken kylän tilalliset huolehtivat tien loppuosasta aina yleiselle maantielle saakka (Yläne–Oripää-tie). Lisäksi sovittiin ojien kaivamisesta, siltojen korjaamisesta sekä tien kuoppien täyttämisestä.
 (Maskun tuomiokunnan tuomiokirjat, varsinaiset asiat.v.1834  II Ko a:44)

Käräjillä v. 1859
Vuonna 1840 julkaistussa Suomen kartassa oli merkitty tie Säkylän Löytäneen kylästä Tourulaan ja edelleen Yläneen kirkonkylään. Kuvernööri kiinnitti kirjeessään erityistä huomiota asiaan, että viranomaisten täytyy kulkea Säkylän suunnasta Yläneelle pitkää kiertotietä Loimijoen pitäjän Wirtsanojan ja Oripään kautta.
Käytännössä Löytäneen ja Tourulan välinen osuus oli vain polku, eikä se soveltunut hevosvaunuille. Tien korjaamista pidettiin välttämättömänä.
Asia otettiin esille käräjillä, ja viranomaiset ryhtyivät toimiin tieyhteyden järjestämiseksi. Asiaa käsiteltiin vielä myöhemminkin käräjillä. Tämä oli ainoa kulkuyhteys Säkylästä Yläneelle tuohon aikaan.(Ala-Satakunnan tuomiokirjat, varsinaiset asiat.v.1859 Ko a73).

Maanmittaushallituksen historiallinen kartta-arkisto. Suomen suuriruhtinaanmaan kartta v.1884.

TIEKUNTIA PERUSTETAAN

Keihäskoski, vasemmalla Erforsin talo v. 1925
Kuvaaja Y. Rantanen

Teiden hoito kuului alun perin talonpojille. Liikenteen lisääntyessä vastuu tienpidosta laajeni kuitenkin koskemaan myös muita tienvarren asukkaita, ei pelkästään maanomistajia. Autoja alkoi vähitellen ilmestyä liikenteeseen, vaikka aluksi niillä ajettiin vain kesäisin. Rekisteritietojen mukaan näillä kylillä ei vielä vuonna 1915 ollut yhtään moottoriajoneuvoa rekisterissä.
Metsä- ja maatalouden kuljetustarpeet kasvoivat vähitellen. Makkarkoskelle oli perustettu meijeri  ja ensimmäiset linja-autot alkoivat liikennöidä.
Tienhoito muuttui järjestelmällisemmäksi vuonna 1920 annetun yksityistielain myötä. Tiekunnille annettiin oikeus määrätä tieyksiköt tiemaksuja varten, kerätä varoja tienpitoon sekä päättää tien hoidosta.
Isoimpia yksityisteitä alueella olivat ainakin Ylikylä–Satola-tie, Keihäskoski–Tourula–Nummioja-tie ja Tourula–Juvankoski-tie sekä tie Uuteenkartanoon Sydänojalta.

Samaan aikaan valtio otti hoitaakseen tärkeimpiä teitä, mm. Yläneen ja Oripään välisen tien.

Ylikylä-Satola tiekunta    

Pöytäkirjoja v.1927–1955

Kartta v.1924 Ylikylä-Satola tiestä. Maaherra vahvisti tiekunnan v.1927.

Tienhoito perustui urakkahuutokauppoihin.

Teiden hoito perustui pääosin urakkahuutokaupoilla tehtyihin sopimuksiin, joissa erilaisia töitä sai huutaa tehtäväkseen ja niistä maksettiin tekijälle rahapalkkaa. Tie oli jaettu urakkaa varten sopiviin osuuksiin, ne mitattiin ja merkittiin tienvarsiin. 
Ylikylä-Satola tien vanhin löytynyt pöytäkirja kertoo että, heinäkuussa v. 1927 pidettiin urakkahuutokauppa ojien ja siltojen kunnostamiseksi. Tällöin oli kyse isommasta perusparannuksesta koko tien mitalla.
Tässä huutokaupassa oli jaossa tieojien kaivamista ja siltojen uusimista. Siltoja olikin runsaasti, koska tierumpuja ei vielä käytetty ja pienemmätkin ojat vaativat sillan.

Ote pöytäkirjasta, (liite 1).

Sannanajo aina talvella

Santaa ajettiin pitkien matkojen takaa, muun muassa Moijoisten montulta ja Virttaalta. Alkuvuosina mainitaan myös Kajanderin santamonttu, mutta siitä riitti ajettavaa vain muutamaksi talveksi.
Sannanajo tehtiin aina talvella, jolloin rekikeli mahdollisti suurempien kuormien kuljettamisen hevosella kuin kesäisin.
Tie jaettiin noin 100 metrin osuuksiin, jotka merkittiin kepeillä tien varteen. Kullekin osuudelle määriteltiin tarvittava sannan määrä.
Esimerkiksi kevättalvella v.1928 sannan määrät olivat 5–35 m³/ 100 m. Santa ajettiin tien varteen kasoihin, joista se levitettiin kesäaikaan lapiolla tielle.

Sannan ajosta maksettiin matkan pituuden mukaan, 12–22 markkaa kuutiometriltä. Levityksestä maksettiin erikseen miehelle ja hevoselle.

Samassa kokouksessa laskettiin tarvittava rahamäärä koko vuoden tarpeisiin ja päädyttiin yht. 13000 markkaan. Päätettiin ottaa tiekunnalle lainaa 1000 mk ja loput kerätä tieosakkailta.

Tieyksikköluettelo laadittiin samassa kokouksessa ja se oli osakkaiden nähtävänä Peltolassa joulukuun ajan.
Seuraavassa kokouksessa 8.1.1928 olikin jo paljon osakkaita paikalla, sillä käsiteltiin tieyksikköjen määriä ja tehtiin niistä muutamia valituksia.

Yksikkölaskelma v.1928, (liite 2).

Tiekunnan toiminta jatkui samalla tavalla seuraavina vuosina, oli kaksi kokousta vuodessa ja tienhoito huutokaupattiin. Tielle ajetun sannan määrä vaihteli vuosittain ja oli n.20–70 kuutiota vuodessa, kuten myös ojien ja siltojen korjaus tehtiin vain tarpeen mukaan. Sannanajoon osallistui ajoittain muitakin kuin pelkkiä tieosakkaita. Santamontuilla oli aina joku osakkaista pitämässä kirjanpitoa.
 
Merkittävimpiä muutoksia sannanajossa tehtiin vuonna 1937. Tuolloin päätettiin ajaa soraa kahdesta eri suunnasta, Moijoisten  montulta tien alkupäähän, sekä Virttaalta Markulan montulta Satolan päähän tietä, aina Ruoholaan asti.

Tien kautta kuljetettiin myös muiden kuin osakkaiden puukuormia. Piispanristin Saha haastettiin käräjille maksamattomista tiemaksuista. Samoja ongelmia oli Säkylän Sahan kanssa. Turun kaupungin polttoaineosasto ja valtion polttoainetoimisto ja Huhtamäki Oy sen sijaan maksoivat laskunsa.

Lumenaurauksesta ei löydy paljonkaan tietoa tiekunnan alkuvuosilta, tilikirjassa mainitaan maksetun aurauksesta v.1929 yhteensä 100 markkaa.

Hevosvetoinen lumiaura ja lumiaitoja käytettiin estämään lumen kinostumista tielle

Kaikkina talvina ei maksettu aurauksesta lainkaan. Summat olivat pieniä, joten mitään jatkuvaa auraus ei ollut. Kuljettiin hevosilla pääasiassa ja silloin ei tien auraus ollut niin välttämätöntä. Hevosten vetämä lumiaura oli myös aika tehoton, jos lunta tuli kerralla paljon, silloin tarvittiin lapiomiehiä avuksi ja tietä avattiin talkoilla.
Vasta v.1957 alkaen lumen auraus on tilikirjassa isompi summa,
auraajina mainitaan Vilho Kuosa ja Kallas Tuominen, silloin auraus hoidettiin jo traktorilla.

Menoarvio v.1958, (liite 3).

Ampumatarvikkeita ostettiin Maapohjasta, joilla isompia kiviä ja kantoja rikottiin. Tienvarren pensaita raivattiin ja tietä tasoitettiin osakkaiden omilla koneilla.

Sementtirumpuja alettiin käyttää siltojen korvaajina ensimmäisen kerran vuonna 1939, jolloin kolme siltaa korvattiin rummuilla. Keväällä 1944 päätettiin ostaa kerralla useampia sementtirumpuja ja
korvata niillä suurin osa silloista, ”kunhan kuljetus autolla saataisiin järjestettyä”, kuten pöytäkirjaan kirjattiin. Tähän tarkoitukseen tiekunta otti lainaa.

Tilikirjan mukaan lainaa otettiin ennen sotia yleensä tieosakkailta, eikä pankkilainaa haettu ennen vuotta 1944, jolloin lainaa saatiin Oripään Säästöpankista. Myöhemminkin näyttää olleen tapana, että rahaa lainattiin osakkailta.

Sodan alkaminen syksyllä 1939 vaikutti tiekunnan toimintaan: osa aktiivisesti mukana olleista miehistä joutui rintamalle ja yleinen epävarmuus heijastui myös tienpitoon. Kesällä 1940 ei tehty mitään tienhoitoa eikä myöskään kerätty tiemaksuja.

Sotien jälkeen tienhoitokalusto kehittyi ja 1950-luvulla tietä hoidettiin vuokraamalla muun muassa tielanaa ja piennarleikkuria. Sannan ajo ja levitys muuttuivat vuonna 1953, kun kuljetukseen otettiin kuorma-auto ja santa levitettiin suoraan autosta tielle. Samalla käytetyn sannan määrä kasvoi merkittävästi, jopa 125 kuutiometriin vuodessa.

Keväällä 1951 Yläneellä järjestettiin kunnan kokous, jossa käsiteltiin mahdollisuutta, että kunta ottaisi tien hoitaakseen. Tiekunta ei kuitenkaan ollut kiinnostunut tästä vaihtoehdosta.

Tien jatkamista suunniteltiin 40-luvun lopulla. Vaihtoehtoja oli kolme: tien jatkaminen pitäjän rajalle asti, jatkaminen Kuusiston mäkeen asti tai jatkaminen maitokuskin reittiä ympäri. Lopullisessa äänestyksessä päätettiin kuitenkin, ettei tietä toistaiseksi jatketa.

Kartassa v.1952, tietä on jo jatkettu.
Näiltä vuosilta ei pöytäkirjoja ole löytynyt.

Ylikylä-Virttaa tie hyväksyttiin valtion tieksi 29.10.1964

Tien siirtyminen valtion hoitoon vaati tien korjaamista valtion ehdot täyttäväksi. Tältä tieltä ei löydy pöytäkirjoja siltä ajalta, mutta ehdot olivat kaikille samanlaisia ja niistä kerrotaan tarkemmin Keihäskoski-Tourula-Nummioja tiekunnan jutussa.

Keihäskoski-Tourula-Nummioja tiekunta

Pöytäkirjat vuosilta 1921–1939 ja 1960–1976

Kartta v.1924

Keihäskoski-Tourula-Nummioja tiekunnalla oli pitkä tie hoidettavanaan, yhteensä n. 11 km. Tieosakkaita oli paljon ja kokouksissa oli joskus liki sata osanottajaa. Kokoukset pidettiin alkuun Tourulan kartanossa ja myöhemmin myös Kalliopohjalla.

Kuulutus ensimmäiseen perustavaan tiekunnan kokoukseen julkaistiin lehdessä.

Tiekunta perustettiin v.1921

Tienhoito tapahtui aluksi samaan tapaan kuin edellisellä vuosisadalla, eli se perustui osakkaiden omaan työpanokseen tien kunnossapidossa.
Kartano antoi ilmaiseksi soraa omalta montultaan.
Tie oli jaettu osiin, joista kunkin maanomistajan tuli huolehtia. Osuudet merkittiin tien varrelle, ja osakkaan piti huolehtia myös merkinnästä itse.
Vähitellen alettiin kerätä pientä maksua tierahastoon talojen jyvitysarvon mukaan.

Kokouksen osallistujaluettelo  v. 1924, siitä näkyy miten vaihtelevasti ja sujuvasti käytettiin oikeita sukunimiä ja toisaalta talon nimiä ”sukuniminä”.

Uusi tapa hoitaa tieasioita v.1929

Kaikki osakkaat eivät kuitenkaan hoitaneet tieosuuttaan riittävän hyvin. Tämän vuoksi tienhoitoon oli tehtävä muutoksia. Päätettiin siirtyä keräämään varoja tiekunnalle, joka vastaisi tien hoidosta päätöstensä mukaisesti. Hoitotyöt toteutettiin pääosin urakoita huutokauppaamalla.

Tiekunta laati yksikkölaskelman kesällä 1929 ja se esiteltiin osakkaille saman vuoden marraskuussa. Laskelma herätti runsaasti keskustelua, siitä tehtiin lähes 30 valitusta ja oikaisuvaatimusta, jotka käsiteltiin yksitellen. Osa asioista vietiin lopulta maaherran ratkaistavaksi. Erityisesti Keihäskosken suunnalla vastustettiin tienhoidon ulottamista Pyhäjärven rantaan koska tietä ei koettu heille tarpeelliseksi.  

Tieyksiköt Tourula v.1930, (liite 4) ja Tourulan kartanon valituskirje maaherralle v.1930 (liite 5).

Alla: ote pöytäkirjasta, jossa kartanon pehtori valittaa tieyksiköistä, sekä lehdessä julkaistuja päätöksiä maaherralle tehtyihin valituksiin.

Tiemaksut koottiin kahdesti vuodessa ja ne vietiin rahastonhoitajalle, myöhemmin ne maksettiin pankkiin.
Uusi tieyksikkölaskelma saatiin valmiiksi v.1930 ja sekin aiheutti vielä monia huomautuksia.

Artikkeli hylätystä tiekokouksesta v.1929 ja lehti-imoitus maksujen toimittamisesta rahastonhoitajalle

Samana vuonna laadittiin menoarvio (kuva alla), jossa suunniteltiin korjattavaksi Iso-Harmaan aukean isonojan silta sekä kymmenkunta pientä siltaa. Lähivuosina ojarumpuja alettiin käyttää myös pienempien siltojen tilalla.

Fryygelin silta päätettiin korjata v.1931. Sillan rakentamista betonista harkittiin ja siitä pyydettiin kustannusarvio, mutta hanke osoittautui liian kalliiksi. Niinpä silta päätettiin toteuttaa edelleen puusta. Urakan otti hoitaakseen kartanon pehtori Seppälä.

Nimismies kävi tarkastamassa tiet joka vuosi, keväisin ja syksyisin, koska tie sai kunnan- ja valtionapua. Tarkastuksesta ilmoitettiin etukäteen lehdessä. Sillan kuva v,1935, Museovirasto.
 

Kelirikko oli joka keväinen ja syksyinen ongelma näillä teillä. Lehti-ilmoitus kelirikon aikaisista rajoituksisita keväällä v.1949

Uusi tieyksikkölaskelma laadittiin jälleen v.1938 ja se oli osakkaiden nähtävänä Tourulan Kuuselassa kuukauden ajan. Uudet yksiköt aiheuttivat paljon puheenvuoroja ja osanottajia olikin runsaasti seuraavassa kokouksessa v.1939.

Fryygelin siltaa korjattiin v.1955. Siihen saatiin valtion avustusta ja se tehtiin määrättyjen piirustusten mukaan. Kustannusarvio oli miljoona markkaa, silloista rahaa,
(liite 6).

Tien kunnostaminen ja uuden tieosuuden käyttöönotto

Keväällä 1962 kokouksessa päätettiin selvittää kustannukset, jotka aiheutuisivat tien saattamisesta sellaiseen kuntoon, että se saataisiin valtion hoitoon. Selvitysmieheksi lupautui Antti Raittinen. Lainaa kunnostukseen päätettiin hakea 15000 mk.

Lisäksi tehtiin vielä uusi tieyksikkölaskelma, sillä oli tullut paljon uusia maksajia tien alueelle.
Yksikkölaskelman valmistumisen jälkeen seuraavassa kokouksessa 5.5.1963 Kalliopohjalla, käytettiin 75 puheenvuoroa, jotka koskivat muutospyyntöjä yksiköiden määrästä.

Tie oli siirretty 1.1.1963 kulkemaan uutta reittiä Siltalan ja Kuuselan ohi Nummiojalle. Nykyinen Ruukintie jäi tässä yhteydessä yksityistieksi. Tästä huolimatta myös tätä tieosuutta hoidettiin vielä päätetyn päivämäärän jälkeenkin entiseen tapaan, mikä herätti keskustelua syyskokouksessa. Katsottiin kuitenkin, että koska maksuja oli vielä kerätty myös kyseisen tien varrella asuvilta, tien hoito oli toistaiseksi oikein. Uudet laskelmat yksiköistä asianosaisille tehtiin ennen tien hoidon lopettamista.

Keihäskoski-Tourula-Nummioja tie hyväksyttiin valtion tieksi 1.10.1964

Ennen kuin valtio otti tien hoitoonsa, sitä piti korjata monin tavoin määräysten mukaiseksi.
Kahden vuoden valmistelun jälkeen keväällä v.1964, tie tarkastettiin yhdessä tiemestarin ja maanomistajien kanssa, jolloin sovittiin vielä lopuista korjauksista.

Tie tarkastettiin seuraavien asioiden osalta:

1: Ajorata, joka todettiin hyväkuntoiseksi.
2: Pientareet, ei tarvinnut olla.
3: Ojat olivat hyvät.
4: Vieri- ja suoja-alueet (lähellä olevat rakennukset saivat jäädä).
5: Näkymäalueet, oli riittävästi raivattu.
6: Kaiteet ja varoitusmerkit, (liikennemerkit oli hankittu tiemestarin ohjeen mukaan).
7: Yksityisteiden liittymät olivat hyvät.
8: Ojarummut olivat hyvät, eli vähintään halkaisijaltaan 35 cm.
9: Tienvarren esteet, (puhelin- ja sähköpylväät olivat liian lähellä tietä ja ne oli siirrettävä, samoin rajapyykit oli siirrettävä. Haaviston kaivo sai jäädä, vaikka oli ihan tien varressa).
10: Fryygelin silta, joka oli uusittu v.1955 ja tehty teräsbetonista todettiin hyväkuntoiseksi.

Tourulan keskustasta eli ”kaupalta päin” ns. myllytienhaaraan asti oli koivukuja. Koivut olivat liian lähellä tietä ja ne piti kaataa. Kuva otettu kaatamista edeltävänä päivänä, kesällä 1964.

Tiekunnan kokoukset eivät päättyneet tähän, sillä selvitettäviä asioita oli vielä kesken. Tiekunnan lumiaura oli säilytyksessä V. Uusitalon pihalla, ja ns. työntöpuskuri oli kiinnitettynä Uudentalon kuorma-autoon. Lisäksi oli pienempi, traktoriin liitettävä lumiaura sekä käytettyjä rumpurenkaita. Nämä myytiin kesällä 1965 huutokaupassa.

Tiemaksuista oli vielä saatavia yhdeltä tourulalaiselta ja ne päätettiin kokouksessa vuonna 1965 siirtää ulosottoon. Perintä kesti vuosikausia valituskierroksineen, mutta lopulta suurin osa maksuista saatiin perittyä.

Vuonna 1969 pidettiin kokous, jossa päätettiin palauttaa kaikille tiemaksunsa maksaneille 24 penniä yksikköä kohti. Maksun sai lunastaa Osuuspankista kolmen kuukauden kuluessa, ja lunastamatta jääneet varat päätettiin antaa Tourulan Pienviljelijäyhdistykselle.

Tourula (Kuljunkulma) – Juvankoski tiekunta

Tiekunta lienee perustettu samoihin aikoihin muiden alueen tiekuntien kanssa, sillä
Turun Sanomissa 20.3.1924 oli maaherran ilmoitus paikallistieksi julistamisesta.
Avustusta tielle saatiin mm. v.1929. Tästä tiestä ei ole pöytäkirjoja.

Arkistosta löytyneen merkinnän mukaan myös tämä tie on hyväksytty valtion hoitoon v.1964.

Sydänoja – Kuusisto tiekunta

Tie Sydänojalta Uuteenkartanoon siirtyi myös samana vuonna 1964 valtion tieksi.

Yläneen ja Oripään välinen tie

Kartta v.1855. Kartasta selviää, että tie Latvaalta Oripäähän oli jo paremmassa kunnossa ja merkitty isompana tienä, kuin Latvaalta Yläneelle oleva tieosuus. Tämän tien tekeminen ja ylläpito oli monien kiistojen aihe, kuten aiemmista käräjäpöytäkirjoista voi lukea. Sillat Keihäskoskella ja Sydänojalla olivat hankalia rakentaa vanhoilla menetelmillä ja ne olivatkin paljon alempana, joten
tulvat veivät ne usein. (kartta: Maanmittaushallituksen kartta-arkisto, Kalmbergin kartasto).

Keihäskosken silta, kirkonkylän suunnasta. Taustalla oikealla kauppa ja vasemmalla Prusilan talo.
Kuva n.1930-luvulta.

Sydänojan vanha silta 1950-luvulla.

Lehtijuttu uudesta sillasta, joka rakennettiin v.1960-61.

Lähteet:

Ylikylä – Satola tiekunta pöytäkirjoja.
Keihäskoski – Tourula – Nummioja tiekunta pöytäkirjoja.
Maanmittaushallituksen historiallinen kartta-arkisto.
Vanhatkartat.fi
Kansalliskirjaston Sanomalehtiarkisto.
Tourulan kartanon kirje maaherralle, Usko Uotila.
Tielaitos: Tiet, liikenne ja yhteiskunta 1860-1945.
Tie- ja vesirakennushallitus: Suomen teiden historia.
Pia Mattila-Lonka: Kartanoita ja korven kansaa
Aulikki Ylönen: Pöytyän, Yläneen ja Oripään historia
Kuvat:  Anja Mahosenaho, Yrjö Rantanen, Tuija Olenius  ja Museoviraston valokuva-arkisto, Lusto-Metsämuseo ja Erkki Voutilainen.

Teksti: Tuija Olenius

LIITTEET

Liite 1  Ote pöytäkirjasta Ylikylä-Satola tiekunnan kokous v.1927
 
Ylikylä-Satola tiekunnan kokouksesta v.1927,  jolloin oli suuri urakkahuutokauppa.Ensimmäisen urakan huusi V. Kronström. Hän otti tehtäväkseen ojien kaivamisen tien alkupäästä 60 sylen matkalta. Kujan päässä olevan sillan korjaamisen otti puolestaan O. Komu. Sillan tuli olla viisi metriä leveä, ojan leveys oli siinä kohdassa 50 cm.

Kronströmin urakasta eteenpäin, Kukolan riiheen asti, ojankaivuun huusi J. Kairinen. Kukolan saunan kohdalla oleva silta uusittiin leveämmäksi ja työn otti tehtäväkseen R. Heikkilä.

Kukolasta Töykän sillalle asti ojankaivuu jaettiin kahteen osaan. Kajanderin puolen urakan huusi
M. Kajander ja Kukolan puolen A. Knaapi. Töykän kohdalla oleva silta korjattiin viisi metriä leveäksi ja työn teki M. Kajander.

Töykän sillalta Kajanderin veräjälle asti ojan kaivoi V. Kronström. Tästä edelleen Karjanojan sillalle saakka ojankaivuun urakoi R. Heikkilä.

Karjanojan silta oli tien silloista suurin. Sen rakentamisen otti tehtäväkseen R. Komu. Sillan leveydeksi määrättiin neljä metriä ja ojan leveys oli siinä kohdassa 80 cm. Sillan kannen tuli olla viistetty tien tasolle.

Karjanojan sillalta Kylänpään rajalle asti ojankaivuun otti hoitaakseen K. Mäkelä. Kylänpään kohdalla mainittiin myös tehtäväksi kokonaan uusi oja. Kylänpään sillan teki V. Kronström ja Mäkelän kohdalla olevan sillan M. Kajander.

Mäkelän veräjältä ahteen alle ojat, molemmin puolin tietä, urakoi K. Mäkelä. Myötämäen ahteen ojat kaivoivat N. Satola, ja Myötämäen päällä, mäntyyn asti, ojat urakoi H. Maanpää. Mäen kohdalla mainittiin myös tien oikaisu.

Männystä Kajalan veräjälle tie oikaistiin ja kaivettiin uutta ojaa. Työn teki L. Kylänpää. Ruoholan kohdalla olevan sillan korjasi V. Kronström.

Kajalan veräjältä kunnan veräjälle asti metsän puoleisen ojan kaivuun otti hoitaakseen J. Kairinen. Kunnan veräjältä aidan kulmaan metsän puolen ojat kaivoi N. Satola. Pellon kulmauksesta niittyjen veräjälle metsän puolen ojan kaivoi H. Hakanen.

Niittyjen veräjältä Kajanderin makasiinille asti Kajanderin puolen ojan otti kaivaakseen M. Kajander. Kajalan puolella ojamaat levitettiin tielle, ja tämän työn otti hoitaakseen J. Kairinen.

Kajanderin makasiinista Koiviston tienhaaraan asti ojat kaivoi F. Eloranta. Peltolan metsän kohdalla olevan notkon molemmin puolin ojat kaivoi N. Satola.

Heikkilän metsän kohdalla olevan ojan Kajalan puolella urakoi M. Välimäki ja sillan teki N. Satola. Viimeisen notkon Satolan rajalle asti, ojat kaivoi M. Liinoja. Notkossa olevan viimeisen sillan korjasi N. Satola.
Näiden urakoiden tuli olla valmiina lokakuun alkuun mennessä samana vuonna. Tiekunta tarkasti työt 28.10.1927. Kaikki urakat hyväksyttiin. Ojan kaivamisesta maksettiin ojan syvyyden ja maalajin mukaan, vaihdellen 50–85 penniä/syltä. Yksi syltä oli noin 180 cm.

Liite 2  Ylikylä-Satola tietieyksikkölaskelma v.1928

Liite 3  Menoarvio Ylikylä-Satola tiekunta v.1958

Liite 4   Keihäskoski-Tourula-Nummioja tiekunta
              Yksikkölaskelma v.1930

  Liite 5  Tourulan kartanon kirje maaherralle v.1930

Liite 6   Keihäskoski-Tourula-Nummioja tiekunta
              Valtion avustus Fryygelin sillan korjaukseen v.1955

Ruotujakolaitos perustettiin Ruotsin valtakunnassa Kaarle XI:n aikana 1680-luvulla. Sen tarkoitus oli luoda yhtenäinen vakinainen sotaväki koko valtakuntaan. Kunkin maakunnan talot jaettiin 2-4 talon muodostamiin ruotuihin, jotka pestasivat ja palkkasivat sotilaan. Jos sotamies kuoli, tuli ruodun palkata uusi mies tilalle. Sotamiehet saivat ruodulta palvelusajaksi perheelleen sotilastorpan, vuosipalkan ja vaatetuksen.
Jokaiselle sotilaalle annettiin numero ja ruotsinkielinen nimi, joka viittasi sotilaan ominaisuuksiin, ammattiin tai esim. johonkin eläimeen. Kun sotilas erosi palveluksesta tai kuoli, hänen tilalleen otettu sotilas peri hänen numeronsa ja usein myös sukunimensä. Sotilaiden tuli osallistua ruotuarmeijan noin 14 vuorokautta kestäviin harjoituksiin, joita oli määrä pitää vähintään vuosittain.

Suomalainen jalkaväen ruotusotilas 1700-luvulta. Kuva Museovirasto.

Sotia 1700-luvulla ja sotilaiden muita tehtäviä

Ruotsin suurvalta-aika päättyi Suureen Pohjan sotaan 1700-1721, joka koetteli Suomea Ison vihan aikana venäläisten ryöstäessä maata. Suomalaisia ruotusotilaita oli mukana myös ns. Hattujen sodassa 1740-luvulla, jota kutsuttiin Suomessa myös pikkuvihan ajaksi venäläisten miehittäessä Suomen. Suomalaisia joukkoja osallistui Pommerin sotaan vuosina 1757-62, jota Ruotsi kävi laajentaakseen Pommerissa valtaamiaan alueita Itämeren eteläpuolella. Turun läänin jalkaväestä lähetettiin sotaan 850 korpraalia ja sotamiestä. Kulkutaudit ja huono sotamenestys kylvivät kuolemaa. Rauha tehtiin vuonna 1762 Ruotsin ja Preussin välillä.
Sen jälkeen Ruotsi-Suomen valtakunnassa elettiin 26 vuoden ajan varsin rauhallisia aikoja. Suomalaisia sotilaita oli mukana Kustaa III:n sodassa Venäjää vastaan vuosina 1788-90, jossa suomalaisten sotajoukkojen tappiot olivat merkittävät. Toiseen Pommerin sotaan jouduttiin mukaan sen viime vaiheessa v. 1807. Suomen sodassa 1808-09 ruotujakoinen armeija oli mukana viimeisen kerran. Tappioiden tiedetään esim. Loimaan ja Eurajoen alueelta tulleesta sotaväestä olleen n. 40 prosenttia.

Suomalaisia jalkaväen ja ratsuväen sotilaita taistelussa. Kuva Museovirasto.

Ruotumiehet olivat paitsi sotilaita, myös työvoimaa. Heitä voitiin määrätä pitkiksikin ajoiksi linnoitustöihin kuten esim. Viaporin (Suomenlinnan) rakentamiseen 1750-luvulla. Sotilaat joutuivat osallistumaan myös koskien perkaamiseen, kruununpolttimoiden rakentamiseen, puustellien korjaamiseen jne. Komennukset häiritsivät torpan viljely- ja pellonraivaustöitä, mutta niistä maksettiin kuitenkin palkkaa.

Sotamiesten palkat ja eläkkeet

Astuessaan ruotuväkeen jalkaväen sotamiehet saivat kuuden kuparitaalarin pestirahan. Kruunu maksoi jalkaväen sotilaille vuosipalkkaa ja ruodulta (talonpojilta) he saivat vuosipalkkana yleensä tynnyrin ruista. Ruodun tuli antaa vuosittain myös ns. parselit eli työvaatetukseksi sarkatakki ja -housut sekä sukkapari, paita ja pari kenkiä. Varusasun ruotumiehet saivat kruunulta. Hyvin palvelleet sotamiehet voivat saada eläkkeen, jos erosivat vanhuuden, sairauden tai haavoittumisen takia ja olivat osallistuneet sotaan.

Sotilastorpat

Ruotusotilailla oli oikeus sotilastorppaan, johon tuli kuulua rakennuksiksi pirtti, aitta, lato ja navetta. Vielä 1780-luvulla pirtit olivat yleisesti savupirttejä. Tavallisesti uusi pestattu ruotusotilas jatkoi edeltäjänsä torpan asumista ja viljelyä, mutta torpan rakennukset voitiin sopimuksella luovuttaa myös elinikäiseen hallintaan. Torppien tonttialue sijaitsi kylän reunamalla lähellä kylän yhteisesti viljeltyjä peltoja. Esimerkiksi Keihäskosken ruotusotilastorppa Kukola sijaitsi Ylikylässä kyläkeskuksen tuntumassa.
Sotilastorpan viljelyksiin piti kuulua puolen tynnyrin (1 tn = 0,5 ha) vuosittaista kylvöä vastaava peltoala ja pieni kaalimaa. Ruotusotilaat toivat Pommerin sodasta perunoita, joita viljeltiin kaalimaassa. Lisäksi sotilastorppaan oli kuuluttava kaksi kesäkuormaa (yhteensä 250-300 kg) tuottava niitty karjan talviruokintaan. Ruotutorpissa oli tavallisesti 1-2 lehmää sekä nuorta karjaa. Sotilaat voivat myös itse raivata peltoa ja rakentaa itselleen torpan, ns. ”vanhanmiehen asunnon” kylän takamailta. Siihen oli sotilaalla ja hänen leskellään elinaikainen nautintaoikeus. Ehtona oli vähintään 25 vuoden palvelu.

Ruotuarmeijan hajottaminen

Suomen sodan jälkeen ruotuarmeija hajotettiin Aleksanteri I:n antamalla manifestilla vuonna 1810. Upseereille ja aliupseereille taattiin kaikki heidän entiset etunsa. Miehistölle ja sodan aikana kuolleiden leskille määrättiin maksettavaksi eläke, mutta miehistö menetti oikeutensa sotilastorppiinsa. Jotkut talonpojat tosin jättivät sotilastorpan entisen ruotusotilaan asuttavaksi. Ruotusotilaan itse tekemään torppaan ja raivattuihin peltoihin säilyi sotilaalla elinaikainen nautintaoikeus.

KEIHÄSKOSKEN JA TOURULAN SOTILASRUODUT

Keihäskosken ruotu, jonka numero oli 104 ja Tourulan ruodut no 102 ja no 105 kuuluivat Turun läänin jalkaväkirykmentin Loimijoen (Loimaan) komppaniaan. Rykmentit järjestivät muutamien vuosien väliajoin pääkatselmuksia, joissa kirjattiin luetteloihin eli pääkatselmusrulliin päällystön ja kaikkien sotilaiden henkilökohtaiset tiedot sekä sotilastiedot, pestaamiset, osallistumiset taisteluihin, erot palveluksesta, jne. Tämän kirjoituksen tiedot ovat peräisin näistä rullista ja myös Yläneen 1700-luvun ja 1800-luvun alkuvuosien rippikirjoista, joista varhaisimmat ovat tuhoutumisen vuoksi osittain vaillinaisia.

Kuva Turun läänin jalkaväkirykmentin Pääkatselmusluettelosta vuodelta 1760, Loimaan komppanian ruodut 102-105 (103 on Makkarkosken ruotu). Johan Spansk on 29-vuotias, palvellut 3 1/3 vuotta ja juuri vapautunut sotavankeudesta Pommerin sodassa. Jöran Pikströn on 40-vuotias, palvellut 20 vuotta ja joutunut vangiksi em. sodassa. Johan Asp kuoli tammikuussa 1760 ja hänen pestinsä on avoimena.

KEIHÄSKOSKEN RUOTUSOTILAITA

Keihäskosken ruodun no 104 muodostivat kaikki kylän talot: Brusila, Knuutila, Lalli ja Rekola. Varhaisimmissa pääkatselmusrullissa mainitaan vuonna 1712 pestattu sotilas Johan Wahlman ja vuonna 1722 pestattu Johan Andersson Spiut, s. 1698, joka palveli sotilaana seitsemän vuotta. Vuonna 1734 palvelukseen astui 22-vuotias Carl Mattsson Pikström, s. 1712. Heistä on hyvin vähän tietoja.

.Vuonna 1739 pestattiin Keihäskosken ensimmäinen pitkäaikainen sotilas, 23-vuotias Jöran Johansson Pikström, joka oli syntynyt vuonna 1716 Yläneellä Heikkilän talossa. Hän peri edeltäjänsä sotilasnimen ja sai Kukolan sotilastorpan asuttavakseen. Hänen sotilasurastaan pääkatselmusrulla kertoo jo enemmän. Jöran Pikström taisteli viisi vuotta Pommerin sodassa, jota Ruotsi kävi vuosina 1757-62. Taisteluissa hän joutui vangituksi tammikuussa 1760 Anklamin kaupungissa Etu-Pommerissa. Hän onnistui karkaamaan ja pakeni takaisin Preussiin vuonna 1762 ja sieltä edelleen kotimaahan. Rauhan aikana Pikström osallistui kuudesti linnoitustöihin. Vuonna 1767 hän karkasi linnoitustöistä Mustasaaresta Loviisaan ja joutui sittemmin kiinni venäläisten puolella. Sotaoikeus määräsi hänelle rangaistukseksi 15 paria raippoja. Pikström erosi palveluksesta vuonna 1768 saatuaan iskun oikeaan jalkaansa. Jöran Pikström palveli sotilaana lähes 30 vuotta ja kuoli vuonna 1799 yli 80-vuotiaana.

Pikströmin jälkeen vuonna 1772 Keihäskosken ruotuun pestattiin 21-vuotias Henric Jacobsson Talander, joka mainittiin raittiiksi ja hyvämaineiseksi. Hän oli syntynyt Yläneen kirkonkylässä Tuomolan talossa vuonna 1752. Henric Talander taisteli Kustaa III:n sodassa 1788-90 ja sai Elimäellä, Värälässä käydyssä taistelussa mahaansa ruhjeen kanuunan kuulasta. Urheudestaan hänet palkittiin varakorpraalin arvolla. Hän sai eron palveluksesta vuonna 1800 palveltuaan yhteensä 27 vuotta. Henric Talander kuoli 60-vuotiaana vuonna 1812.

Pääkatselmusluettelo vuosilta 1795-1800. Hyvämaineinen sotilas Henric Talander ei ollut saanut rangaistuksia, palvellut sodassa 3 vuotta ja haavoittunut Wärälässä.

Talanderin jälkeen vuonna 1800 Keihäskosken ruotuun pestattiin Matts Lax-niminen sotilas Liedosta, s. 1765. Hän oli aikaisemmin palvellut ruotusotilaana 12 vuoden ajan Liedossa. Keihäskosken ruotusotilaana Matts Lax osallistui Suomen sotaan ja kuoli sodassa vuonna 1808.

KEIHÄSKOSKEN SOTILASTORPAT

Keihäskosken sotilastorpaksi perustettiin silloiseen Ylikylään 1700-luvulla Kukolan torppa. Isojakokartassa 1700-luvun lopulta näkyvät Kukolan eteläpuolella kaksi erikseen aidattua peltopalstaa, jotka kuuluivat sotilastorppaan. Lisäksi kartassa on ”Sotilaan pelloksi” nimetty peltopalsta jokirannassa joen toisella puolella Paimenenmäkeä vastapäätä.
Kukolan torpassa ovat voineet asua jo 1700-luvun alussa Keihäskosken sotilasruodun kolme ensimmäistä tunnettua sotilasta, joiden elämästä tiedetään hyvin vähän. Jöran Pikström, oli Kukolan sotilastorpan pitkäaikainen torppari. Hän asui vaimonsa Maria Juhantyttären ja viiden lapsensa kanssa Kukolassa myös erottuaan palveluksesta aina kuolemaansa vuoteen 1799 saakka.
Matts Lax, joka sai pestin Keihäskosken ruotuun vuonna 1800, asui myös Kukolan torpassa vaimonsa Valpuri Matintyttären ja viiden lapsensa kanssa. Matts Laxin kuoltua torpassa asui vielä hänen leskensä ja muita sotilaiden leskiä. Vuonna 1820 Kukolasta tuli Rekolan torppa ja se sai uudeksi torppariksi Kaapo Jaakonpojan, s. 1795. Kukolan torpan, sittemmin tilan historiaa on nykyaikaan asti kuvattu erillisessä kirjoituksessa.

Keihäskosken ruodun 104 sotilaana vuodesta 1773 alkaen palvellut Henric Talander ei asunut Kukolassa. Talander sai luvan raivata kylän yhteisestä metsästä peltoa ja rakentaa perheelleen sotilastorpan, jonka ko. ajan asiakirjoissa sanotaan sijainneen ”Mäkelän Koivistossa”. Torppa sijaitsi todennäköisesti nykyisten Paimenenmäen kylätalon ja Mäkiheikkilän talon välissä. Talanderilla ja hänen vaimollaan Anna Kristiinantyttärellä oli kahdeksan lasta. Itse raivatussa ja rakentamassaan torpassa Talanderilla ja hänen leskellään oli oikeus asua elämänsä loppuun asti. Torppaan jäi asumaan vielä Talanderin poika Heikki, joka palveli myös sotilaana nimeltään Henric Ringbom toisella paikkakunnalla. Myöhemmin hän oli Keihäskoskella kyläpaimenena. Talanderin torppa palautui 1820-luvulla Lallin (Rekolan) torpaksi. Todennäköisesti samaan torppaan tuli torppariksi Pramilan renki Matti Mikonpoika, s. 1797, ja sitä alettiin kutsua Mäkelän torpaksi.

TOURULAN RUOTUSOTILAAT

Tourulaan muodostettiin kaksi sotilasruotua, Keskitalon ja Pramilan yhteinen ruotu no 102, joka nimettiin Pramilan ruoduksi sekä Pellon ja Liisalan ruotu no 105. Pramilan ruodusta neljä sotilasta kantoi nimeä Spansk. Pellon ja Liisalan talojen ruodussa taas oli useita, jotka perivät nimen Asp. Kaikilla sotilailla oli perhe, vaimo ja lapsia, joille ruodun talojen tuli järjestää torppa tai muu asunto ja toimeentulo.

PRAMILAN JA TOURULAN KESKITALON RUOTU NO 102

Pramilan ruodun no 102 ensimmäinen tunnettu sotilas oli Matts Jöransson Högfjärd. Hän oli saanut pestin 20-vuotiaana vuonna 1722. Palveltuaan sotilaana 17 vuotta hän kuoli tautiin marraskuussa 1741 vain 39-vuotiaana luultavasti samana vuonna alkaneessa ns. Hattujen sodassa. Högfärdigin tilalle otettiin 22-vuotias Erik Henricsson, joka sai sukunimekseen Spansk. Tämä nimi periytyi sen jälkeen kaikille ruodun 102 sotilaille, vaikka he eivät olleet keskenään sukua. Eric Spansk oli syntynyt vuonna 1720 ja kuoli jo 36-vuotiaana vuonna 1756 palveltuaan rauhan aikana 14 vuotta.

Pääkatselmusluettelo v. 1768, jossa kerrotaan ensin Matts Högfjärdin kuolemasta ja hänen seuraajansa Erik Spanskin kuolemasta. Seuraavaksi on tiedot 36-vuotiaan ja silloin 11 vuotta palvelleen Johan Spanskin osallistumisesta Pommerin sotaan.

Vuonna 1757 pestin sai 25-vuotias Johan Jacobsson Spansk, s. 1732. Hän joutui heti Pommerin sotaan, jota Ruotsi kävi Itämeren eteläpuolella. Johan Spansk vangittiin tammikuussa 1759 Deminin kaupungissa ja vapautui keväällä 1760. Hän palveli ruotusotilaana vielä pitkään sodan loputtua kuolemaansa, vuoteen 1781 asti. Johan Spanskin perheen rippikirjatiedot ovat osin vaillinaisia. He esiintyvät rippikirjoissa ensin Pramilan sivuilla. Myöhemmin heidät mainitaan Keskitalossa, joka voi myös tarkoittaa siellä sotilastorppaa,

Seuraava ruodun sotilas vuodesta 1781 oli nuori Michel Simonsson Spansk, joka oli syntynyt vuonna 1762. Hän taisteli Kustaa III:n sodassa, jota käytiin Suomessa vuosina 1788-1790 Venäjää vastaan. Palveltuaan yhteensä 19 vuotta, Michel Spansk erosi 41-vuotiaana vuonna 1800 ja eli sen jälkeen 74-vuotiaaksi. Myös Michel Spanskin perhe mainitaan rippikirjoissa Keskitalossa.

Anders Jacobsson Spansk, s. 1776, oli viimeinen ruodun 102 sotilas ennen ruotusotalaitoksen lakkauttamista vuonna 1810 Ruotsin vallan päätyttyä. Hänet pestattiin vuonna 1800. Hän oli mahdollisesti vielä mukana taisteluissa Suomen sodassa vuosina 1808-09. Palvelusaikanaan Anders Spansk asui perheineen Pellon talon Tiensuun torpassa, joka oli ruodun 105 sotilastorppa.

TOURULAN PELLON JA LIISALAN TALOJEN RUOTU NO 105

Ruodun 105 varhaisimmista sotilaista on hyvin vähän tietoja Yläneen rippikirjojen tuhoutumisen takia. Vuoden 1712 pääkatselmusrullassa mainitaan sotilas Matts Ståhl. Vuonna 1723 pestin sai Matts Mårtensson (Matti Martinpoika) Lithen/Liten, s.1703. Hänen palvelunsa sotilaana kesti 17 vuotta 1740-luvun alkuun asti.

Johan Michelsson Asp, s. 1732, otti pestin sotilaaksi vuonna 1751. Hänen isänsä oli palvellut Tourulassa ratsumiehenä eli rakuunana. Johan Asp ehti palvella vain 8 vuotta, sillä hän menehtyi Pommerin sodassa marraskuussa 1760. Hän asui vaimonsa ja lastensa kanssa Pellon talossa.
Seuraava ruodun 105 sotilas Henrich Michelsson Asp, s. 1734, peri edeltäjänsä nimen. Hänet pestattiin vuonna 1762 Pommerin sodan loppuessa. Henrich Asp palveli rauhan aikana yhteensä 16 vuotta ja kuoli vasta yli 70-vuotiaana. Henrich Asp oli ensimmäinen torppari ruodun 105 perustamassa Tiensuun sotilastorpassa.

Pääkatselmusluettelossa v. 1768 on kuvaus vuonna 1762 pestin saaneesta Henric Aspista, joka 32-vuotiaana oli palvellut ruodussa 105 kuusi vuotta.

Vuonna 1778 pestattiin ruodun omasta reservistä Johan Kuula, s. 1755. Hän palveli sotilaana 7 vuotta ja jatkoi vielä reservin sotilaana eli varamiehenä vuoteen 1805. Samana vuonna Johan Kuulan kanssa sai pestin myös Johan Henricsson Asp, s. 1757. Hän oli myös Tourulan rakuunan poika. Johan Asp taisteli kolme vuotta Kustaa III:n sodassa, jota käytiin Venäjää vastaan Suomen alueella vuosina 1788-90. Hänen sotilasuransa kesti yhteensä noin 29 vuotta, ainakin vuoteen 1807. Molemmat sotilaat saivat palvelusaikanaan perheelleen asunnon tiettävästi Tiensuun torpasta.

TOURULAN RUOTUJEN 102 JA 105 SOTILASTORPAT

Pramilan ja Keskitalon ruodun 102 torpat.
Pramilassa oli vanha rakuunan torppa, jota kutsuttiin Kujanpään torpaksi. Siinä asui perheineen 1700-luvulla palveluksesta eronnut rakuuna Maats Henricsson Blom, s. 1705, joka kuoli vuonna 1793. Torppaa ei tiedetä käytetyn ruotusotilaiden torppana.

Keskitalon ja Pramilan ensimmäisten ruotusotilaiden asuinpaikka on rippikirjojen mukaan Tourulan Keskitalo. Se oli suuri talo, joka pystyi antaman asunnon ja toimeentulon myös sotilaiden perheille.
Tourulassa Spanskin mäellä sijaitsi Spanskin torppa, joka nimensä mukaan on tiettävästi palvellut ruodun 102 sotilastorppana 1700-luvun puolivälin tienoilta lähtien. Torppa on voinut olla Keskitalon tai Pramilan talojen rakentama. Sen on voinut myös raivata sotilastorpaksi itselleen joku neljästä Spansk-nimisestä ruotusotilaasta, todennäköisimmin Johan tai Michel Spansk.

Spanskin torppa sijaitsi silloisen Tourulan kartanon Keskitalon alueella Haukkavuorelta Tourulaan päin mentäessä. Torpassa oli raivattua peltoa, jonka sarat olivat vielä 1970-luvulla selvästi näkyvissä.
Spanskin torppa on ollut myös myöhemmin 1800-luvulla asuttuna. Sitä on voitu käyttää esimerkiksi Keskitalon työväen asuntona. Ainakin 1860-luvulle asti torpassa asui Tourulan kartanon rengiksi Ilmajoelta vuonna 1837 tullut Herman Kula perheineen, s. 1796. Heidän jälkeensä torppa jäi asumattomaksi.

Vuonna 1883 julkaistu kartta Tourulasta. Kartan yläreunassa näkyy kartanon Liisalan ja Pellon tilojen rakennuksia teiden risteyksessä. Sieltä johtaa etelään koivukuva Tiensuun ja Puolimatkan torpille. Niitä vastapäätä joen toiselle puolelle on merkitty Spanskin torpan paikka, joka sijaitsi Haukkavuoren päältä vähän Tourulaan päin Pramilan ja Tourulan rajalle.

Pellon ja Liisalan ruodun no 105 sotilastorpat
Ruodun 105 sotilaiden asuinpaikkana oli 1700-luvun alun vuosikymmeninä Pellon talo. Isot talot majoittivat siihen aikaan palvelusväkeä, renkejä ja satunnaisia työmiehiä moniin rakennuksiinsa. Ruodun tuli kuitenkin määräysten mukaan tarjota ruotusotilailleen sotilastorppa, peltoa ja niittyä. Pellon ja Liisalan talojen perustama sotilastorppa esiintyy rippikirjassa vuodesta 1769 alkaen nimellä Tiensuun torppa. Ensimmäinen Tiensuun torppari oli sotilas Henric Michelsson Asp. Hän asui torpassa vaimonsa ja viiden lapsensa kanssa vielä palvelusvuosiensa päätyttyä aina kuolemaansa asti. Vanhemmiten hän sokeutui ja ehkä siksi Tiensuun torppariksi ryhtyi vuonna 1787 hänen poikansa Jaakko Heikinpoika, vaikka hän ei ollut sotilas. Hän oli torpparina kuolemaansa, vuoteen 1814 asti.

Tiensuun torpassa asui myös muita sotilaita, mm. vuodesta 1787 alkaen Johan Kuula aina kuolemaansa asti. Torpassa asui poikamiehenä myös Johan Asp, joka palveli sotilaana 29 vuotta. Myös Pramilan ja Keskitalon ruodun 102 sotilas Anders Spansk, asui perheineen palvelusaikanaan Tiensuun torpassa.
Sotilaan erottua palveluksesta hän menetti usein myös oikeutensa sotilastorppaan. Tourulan rippikirjojen mukaan Tiensuun torppa tai sen ympäristössä olevat mäkituvat palvelivat monien Tourulan palveluksesta eronneiden sotilaiden ja myös sotilaiden leskien vanhuuden asuntoina.

Lähteet: Jari Niemelä, Tuntematon ruotusotilas, Historiallisia tutkimuksia 157, SHS, 1990, Helsinki
Sirkka Karskela, Sukututkijan tietokirja, kahdeksas painos, Vaajakoski 2008
Turun läänin jalkaväkirykmentin pääkatselmusluettelot, Loimijoen komppania, Militaria II

Teksti: Hanna-Leena Kaihola

KYLIEN KARJAN PAIMENTAMINEN 1700-LUVULLA JA 1800-LUVUN ALUSSA

Ennen isojakoa, kun kylän peltoja viljeltiin yhteisesti ja metsät olivat yhteisessä käytössä, kylän karjaa paimennettiin yhteisissä metsissä. Karjaa ei saanut päästää tallomaan vainioita ja viljelyksiä. Karjaa paimentamaan kylän talot palkkasivat yhteisen kyläpaimenen, jota kutsuttiin nimellä wallare, tai virallisesti ruotsin kielellä wallherd. Paimennus kesti ”Erkistä Mikkeliin” 18.5.-29.9. tai ”Valpurista Marttiin” 1.5.-10.11. Talviajan karja pidettiin sisätiloissa, jolloin ruokinta tapahtui osaksi luonnonniityiltä kesällä kootuilla heinillä, mutta karjalle syötettiin myös olkia ja muuta hyvin huonoa ravintoa.

Kyläpaimen erikoisine tuohitorvineen. Kuva Museoviraston kuvakokoelma. Kuvaaja A. Väisänen, v. 1914.

Kyläpaimeneksi palkattiin tavallisesti aikuinen mies, eikä tehtävää annettu lapsille, kuten yleisesti luullaan. Kylän karjan paimentaminen oli raskas ja joskus vaarallinenkin tehtävä. Metsässä saattoi olla susia ja karhuja. Karja piti pitää myös poissa kalliojyrkänteiltä ja louhikoilta. Paimenen tehtävänä oli myös valmistaa metsästä saatavista tarveaineista taloille luutia, vispilöitä ja vitsoja ja jos taitoa riitti, kauhoja ja puulusikoita. Jotkut tekivät virsuja ja tuohikontteja tai puukontuppia, jotka myytiin tai käytettiin omassa taloudessa.
Kunkin talon ”johtajalehmällä” oli kello kaulassa. Karja totteli kellon ääntä ja paimen tiesi sen perusteella karjan sijainnin. Paimenen varusteina olivat paimensauva ja tuohesta tai sarvesta tehty torvi, selässä hänellä oli eväskontti. Torvea soittamalla hän kokosi kylän karjan aamuisin tiettyyn paikkaan, usein talojen lähelle olevalle mäelle ja toi illalla takaisin. Lehmät viettivät yönsä navetan lähelle tehdyssä aidatussa hakotarhassa, jossa ne lypsettiin.

Lehmät lypsettiin aikaisin aamulla ja paimenesta tultua yhdeksän aikaan illalla navetan lähellä tarhassa. Kuva Museoviraston kuvakokoelma, kuvaaja tuntematon.

Karjan aiheuttamista vahingoista viljelyksille käytiin usein käräjiä ja käräjät velvoittivatkin kaikkien talojen antavan karjansa paimenen hoitoon ja osallistumaan hänen palkkaukseensa karjan pääluvun mukaan. Joissakin kylissä palkka maksettiin ruokana, pääosin viljana paimenessa olon kuukausilta. Talviaikaan paimenet tekivät taloihin rengin töitä. Varsinkin perheellisille paimenille pyrittiin antamaan torppa asuttavaksi ja vähän niittyä ja peltoa viljeltäväksi. Keihäskoskella tiedetään olleen ainakin kaksi torppaa ja Tourulasta tunnetaan yksi torppa, jotka perustettiin alun perin paimenten torpiksi 1700-luvulla. Myöhemmin torpat muuttuivat tavanomaisiksi torpiksi, joiden torpparit tekivät taksvärkkiä taloon. Keihäskosken paimenten torpista tunnetaan nimiltä Jaakolan torppa ja Mattilan torppa. Tourulan paimenten torpan nimestä ja sijainnista ei ole varmaa tietoa. Se saattoi olla lähellä Tiensuun torppaa, joka oli perustettu sotilaiden torpaksi.

On myös pohdittava sitä, mistä Keihäskosken Paimenenmäki on saanut nimensä. Paimenenmäen takana on vieläkin näkyvissä entinen pieni pelto, joka voisi viitata siihen, että Paimenenmäellä on voinut olla myös paimenen torppa, joka on myöhemmin hajotettu tai mahdollisesti siirretty muualle. Paimenenmäki oli myös kylän talojen lähellä oleva sopiva paikka, johon kyläpaimen on koonnut aamuisin talojen karjan lähteäkseen paimentamaan sitä mäeltä alkaviin metsiin pohjoisen ja idän suuntaan. Joen toisella puolella olevat metsät olivat saavuttamattomissa ja kylän eteläpuolelle levittäytyivät kylän pellot.

KEIHÄSKOSKEN KYLÄPAIMENIA

Keihäskosken kylän paimenia tunnetaan 1760-luvulta lähtien, mutta heitä on luultavasti ollut jo aikaisemmin. Keihäskoskella oli 1770-luvulla kolme nuorta paimenta, joiden pesti ei kuitenkaan jäänyt pitkäaikaiseksi. Rekolassa asui kylän yhteinen paimen ”Keihäskoski wallare” Heikki Yrjönpoika, s. 1749 ja Knuutilassa 22-vuotias Tuomo Mikonpoika, s. 1761. Erkki Juhonpoika oli myös lyhyen aikaa 1780-luvulla paimenena Keihäskoskella.

Keihäskosken kaksi 1700-luvulla perustettua torppaa, Mattila ja Jaakola ovat aluksi olleet kyläpaimenen torppia. Molemmat sijaitsivat Ylikylässä nykyisen Niittykulmantien alussa, Mattilan torpan ensimmäinen tunnettu asukas oli Matti Simonpoika, s. 1722. Hän oli ensin Makkarkosken Ylitalossa paimenena ja renkinä mentyään naimisiin talon tyttären Kristiina Simontyttären kanssa, s. 1716, ja palkattiin noin 40-vuotiaana Keihäskosken kyläpaimeneksi. Perheelle annettiin asuttavaksi torppa, joka sai hänen mukaansa nimen Mattila. Hän paimensi kylän karjaa 1760-luvun alusta lähes 20 vuoden ajan. 1780-luvun alussa Mattilan torppariksi tuli vävy, kylän räätäliksi palkattu Matti Juhonpoika, s. 1747. Mattilasta tuli tuolloin Keihäskosken räätälin torppa, joka on samannimisenä tilana vieläkin olemassa.

Vuodesta 1786 alkaen Keihäskoskella mainitaan kyläpaimenen torppana ”Rekolan torppa”, jota alettiin kutsua Jaakolan torpaksi ensimmäisen asukkaansa ”wallare” Jaakko Juhonpojan mukaan, s. 1752. Hänellä ja vaimollaan Valpuri Juhantyttärellä, s. 1757, oli kaksi poikaa, Jaakko ja Matti. Jaakko Juhonpoika hoiti kylän karjaa lähes kuolemaansa, vuoteen 1810 asti, ja hänen poikansa Matti, seuraava Jaakolan torppari jatkoi vielä paimenena.

Seuraava Keihäskosken kyläpaimen Mikko Kaaponpoika, s. 1791, oli ollut renkinä Pramilassa. Mikolla ja hänen vaimollaan Riitta Matintyttärellä, s. 1792, oli viisi lasta. Mikko paimensi kylän karjaa vuodesta 1821 vuoteen 1832, jolloin hän kuoli 40-vuotiaana. Hänen kerrotaan asuneen perheineen ”Keihäskosken torpassa”, jonka sijainti tai nimi eivät ole tarkemmin tiedossa. Entiset sotilaat jatkoivat usein kyläpaimenina. Entinen värvätty sotilas Henric Ringbom, s. 1775, paimensi karjaa Keihäskoskella kuolemaansa, vuoteen 1829 saakka. Hän asui luultavasti isänsä, sotilas Talanderin rakentamassa torpassa lähellä nykyistä Paimenenmäkeä.

Viimeinen tunnettu Keihäskosken kylän paimen oli nainen, Maija Antintytär, s. 1784. Hän tuli Kajalan talosta vuonna 1840 ja paimensi kylän karjaa 55-vuotiaasta lähes 70-vuotiaaksi saakka. Hänellä ei ollut perhettä ja hän asui aluksi Mikko Kaaponpojan perheen kanssa samassa torpassa ja myöhemmin jossakin Rekolan mäkituvassa.

TOURULAN KYLÄPAIMENIA

Tourulassa tiedetään olleen kaksi pitkäaikaista kyläpaimenta, jotka olivat Liisalan ja Pellon talojen yhteisiä paimenia. Keskitalosta ei tunneta nimeltä paimenta, mutta rippikirjassa mainitaan Keskitalon paimenen torppa 1760-luvulta. Myös muutamia paimentyttöjä tunnetaan. Pellon talon piika Brita (Riitta) Matintytär, s. 1743, oli paimenena 16-18-vuotiaana vuosina 1758-61. Hän on varhaisin tuntemamme paimen kylässä. Lisäksi Tourulan keskitalosta mainitaan 1810-luvulla ”wallherde flickan”, paimentyttö Eeva Juhontytär.

Liisalan ja Pellon paimeneksi tuli 1770-luvun alussa Köyliöstä Matti Eerikinpoika, s.1738. Matilla ja vaimollaan Liisa Juhantyttärellä, s. 1744, oli kahdeksan lasta, joista kaksi kuoli pienenä. Matti paimensi Liisalan ja Pellon karjaa lähes 30 vuotta ja kuoli noin v. 1804. ”Wallare” Matti Eerikinpoika asui perheineen Liisalan ja Pellon talojen paimenen torpassa, joka sijaitsi luultavasti Tiensuun torpan lähellä. Paimenen torppaa saatettiin kutsua vain nimellä Wallaren torppa.

Matti Eerikinpojan jälkeen Tourulan paimeneksi tuli Heikki Matinpoika, s. 1762. Hän oli Yläneen kirkonkylän Nissilän talon poika, suuren perheen nuorimmainen. Hänellä ja vaimo Kristiina Antintyttärellä, s. 1758, oli neljä lasta. Oltuaan renkinä Kirkonkylässä Joen talossa perhe muutti vuonna 1804 Tourulaan. Henrik oli rippikirjan mukaan Pellon talon renki, mutta myös Pellon ja Liisalan yhteinen paimen. On mahdollista, että Heikki Matinpojan perhe sai asuttavakseen entisen paimenen torpan tämän kuoltua v. 1804. Hän oli Tourulassa paimenena lähes 60-vuotiaaksi asti. Vaimonsa kuoleman jälkeen v. 1810 hän meni naimisiin lähes 30-vuotta nuoremman Riitta Matintyttären kanssa. Tourulan ilmeisesti viimeinen kyläpaimen kuoli 70-vuotiaana vuonna 1833.

Kuvat: Museovirasto
Teksti: Hanna-Leena Kaihola