Puhelinliikenteen historiaa Yläneellä.

Kartanonomistaja Frans Björni vaikutti voimakkaasti puhelimen tuloon Yläneelle. Hän oli ollut jo Eurassa asuessaan perustamassa Euran Telefooniyhtiötä ja halusi saada uuden tekniikan myös Yläneelle. Loimaalla pidettiin 1895 yleinen telefoonikokous, jossa Björni toimi puheenjohtajana. Telefooniyhtiön päälinja päätettiin vetää Turusta Pöytyän ja Oripään kautta Huittisiin. Varsinainen sentraaliasema perustettiin Oripäähän ja sieltä johdettiin haaralinjat Loimaalle ja Yläneelle. Vielä samana vuonna oli Oripään Telefooni-Osakeyhtiön perustava kokous ja puhelinliikenne käynnistyi syyskuussa 1895. Taloustirehtööri Björni toimi osakeyhtiön ensimmäisenä puheenjohtajana vuoteen 1899 saakka. Oripään Telefooni-Osakeyhtiö on yksimaamme vanhimpia maaseudun puhelinlaitoksia.
Yläneen ensimmäinen puhelinkeskus perustettiin Keihäskoskelle ja sieltä vedettiin linjat Yläneelle. Vuonna 1902 oli Björnin kolmen liittymän lisäksi Yläneen kirkonkylän keskusasemalla neljä liittymän omistajaa. Keihäskosken suunnalla viisi omistajaa: K. Prusila ja K. Rekola sekä Ahlström osakeyhtiö Tourulan kartanossa ja lisäksi Oripään puolelta O. Alatalo ja Matintalosta J. Koski. Myöhemmin tilaajien lisääntyessä tuli tarpeelliseksi perustaa lisää puhelinkeskuksia Yläneen pitäjän alueelle.

Yläneen puhelintoimi erkani kuitenkin muutaman vuoden kuluttua Oripään Telefooni- Osakeyhtiöstä ja liittyi Honkilahden Puhelinosuuskuntaan, sillä Björni oli jatkuvasti tyytymätön puhelinyhteyksien toimintaan. Jo aikaisemmin oli rakennettu puhelinyhteydet Yläneeltä Auran asemalle ja sieltä Turkuun. Keihäskosken puhelinkeskus säilyi kuitenkin Oripään, myöhemmältä nimeltään Loimaan Seudun Puhelin Oy:n yhteydessä aina puhelinliikenteen automatisointiin asti. Vuonna 1948 Yläne liittyi takaisin Loimaan Seudun Puhelin Osakeyhtiöön (ent. Oripään Telefooni Oy). Tällöin uusittiin lähes 300 puhelinpylvästä sekä asennettiin myös uusia linjoja, mm. Yläneeltä suora yhteys Oripäähän. Lisäksi suunniteltiin Yläneen keskuksen laajennusta 160:een tilaajaan. Tilaajien määrä lisääntyi erityisesti sotien jälkeen ja 1960-luvun puolivälissä oli Yläneellä puhelintilaajia lähes 300.

Loimaan Seudun Puhelin Oy päätti 1950-luvulla aloittaa suuria investointeja vaativan puhelinliikenteen automatisoinnin. Se toteutettiin vaiheittain vuosina 1955-65 alkaen Loimaan kauppalasta 1956 ja päätyen viimeisenä Oripään keskuksen automatisointiin. Yläne oli kuitenkin merkitty 1960-luvulla verkkoryhmäsuunnittelussa Turun verkkoryhmään ja siirtyi vuonna 1964 ensin Paattisten-Vahdon Puhelinosuuskuntaan ja myöhemmin Turun puhelimeen. Yläneellä puhelinliikenteen automatisointi aloitettiin vuonna 1966 ja Keihäskosken keskus automatisoitiin vuonna 1967.

Keskusneitejä Keihäskosken keskuksessa

Keihäskosken puhelinkeskus oli ainoa Yläneen keskuksista, joka pysyi koko ajan Oripään Telefooni-Osakeyhtiön, myöhemmin Loimaan seudun Puhelin Oy:n jäsenenä. Se sijaitsi syrjässä muista Yläneen keskuksista ja toisaalta lähellä Oripäätä. Keihäskosken puhelinkeskus oli myös koko toimintansa ajan saman suvun, Kronströmin perhekunnan naisten hoidossa. Keihäskosken puhelinkeskus sijoitettiin Kalle Kronströmin omistamaan ns. vanhaan Kronströmin taloon kylän keskelle Virttaantien risteykseen. Keskuksen hoitajaksi tuli hänen vaimonsa Amanda Kronström. Hänen jälkeensä virkaa hoiti Kronströmin tytär Ninni Kronström, joka asui samassa talossa. Kun hän kuoli vuonna 1950, keskuksen hoitajaksi nimettiin Kalle Kronströmin pojan Vihtori Kronströmin tytär, vielä alle 20-vuotias Mirja (myöhemmin Hakala). Keskus siirrettiin 50-luvun puolivälissä vanhasta Kronströmistä naapuriin Jukka ja Hilda Korkeakosken taloon, sen keittiön nurkkaan. Talo sijaitsee Virttaalle menevän tien alussa.

Keskuksen tuli toimia läpi vuorokauden, eikä sitä saanut koskaan jättää valvomatta. Siksi sitä hoitamaan tarvittiin useita henkilöitä. Ennen sotia Ninnin veljentytär Taimi oleskeli paljon Kronströmillä ja osallistui myös keskuksen hoitamiseen. Korkeakosken talossa puolestaan asui myös Mirjan sisar Liisa ja yläkerrassa Anja Mahosenaho, joka toimi Makkarkosken karjantarkastusyhdistyksen tarkastuskarjakkona.

Miten puhelinkeskus toimi?

Kun keskukseen soitettiin, soittaja veivasi puhelimensa kampea, jolloin keskuksessa soittajan puhelinta vastaava läppä aukeni. Keskuksenhoitaja vastasi ”Keihäskoski” (Ninni Kronströmillä oli tapana vastata ”Keiskoski, Keiskoski”) ja yhdisti haluttuun numeroon. ”Keskusneidit” osasivat numerot ulkoa ja useimmiten tilaus tehtiinkin henkilön tai talon nimellä. Keskuksesta voitiin yhdistää suoraan oman keskuksen alueen numeroihin, Yläneen muihin keskuksin tai Oripäähän, jonka kautta yhdistettiin ns. kaukopuhelut. Puhelu voitiin myös tilata etukäteen, mutta se oli kallista. Joissakin taloissa oli sama linja kuin naapurilla ja ne erotettiin siten, että keskus soitti toiseen yhden ja toiseen kaksi soittoa. Puhelun loputtua soittajan tuli vääntää veivistä lyhyt loppusoitto. Se avasi keskuskaapin alaosassa olevan läpän merkiksi puhelun loppumisesta. Myöhemmin kehitettiin puoliautomaattinen keskus. Kaapin kylkeen asennettiin rasia, josta numerot valittiin numerovalintalevyä kiertämällä. Vuoden 1902 puhelinluettelossa ilmoitettiin, että ”Telefooni on avoinna klo 7:stä aamulla klo 9:ään illalla”, mutta myöhemmin keskuksesta vastattiin myös yöllä. Keskuksenhoitaja nukkui samassa huoneessa keskuskaapin vieressä. Yöksi laitettiin erityinen ”tappi” kaapin tiettyyn aukkoon, joka aiheutti keskuksessa kilahduksen soiton merkiksi ja herätti keskusneidin.

Kun taloon hankittiin puhelin, oli ostettava puhelinosakeyhtiön osake tai otettava vuokrapuhelin, jolloin käyttömaksut olivat kalliimpia. Vuosimaksu oli aluksi osakkailta 30 mk ja muilta 40 mk. Ne, joilla ei ollut puhelinta, voivat tulla soittamaan keskuksesta. Tällöin puhelu maksoi oman keskuksen alueella 10 p ja mm. Turkuun soitettaessa 50 p. Puhelu sai kestää korkeintaan 4 minuuttia. 1930-luvulla otettiin käyttöön ns. vuosimaksuluokitus. Vuoden 1936 aikana tehtiin kaksi viikon kestävää puhelujen seurantaa, joista laskettiin kunkin tilaajan keskimääräinen puhelujen määrä vuodessa. Sen perusteella tilaajat luokiteltiin kymmeneen käyttöluokkaan, joiden vuosimaksu riippui puhelimen käytöstä. Seurantaa toistettiin myöhemmin ns. laskentapäivinä. Keihäskosken keskuksen alueella soitettujen puhelujen koko määräksi saatiin 24100 kpl vuodessa eli 66 päivässä. Oripään keskuksen alueella puheluja oli 52200.
Jokaisella puhelimen osakkaalla oli oma linjansa keskukseen. Hän kustansi itse johdon ja siihen tarvittavat posliiniset eristeet sekä asennuksen. Siten saman pylvään orsilla voi olla suuri määrä puhelinlankoja. Joskus myrskyssä langat sotkeutuivat toisiinsa ja niitä piti käydä pitkillä kepeillä irrottelemassa. Pikkupojilla oli joskus tapana huvikseen kivittää posliinisia eristeitä rikki, jolloin linja lakkasi toimimasta. Siitä tuli kovat sapiskat.
Keihäskosken keskukseen kuului enimmillään noin viisikymmentä liittymää Tourulasta ja Keihäskoskelta sekä joitakin taloja Latvalta. Puhelinkeskuksen toimintaa muistellessa Liisa Koivisto kertoi muistavansa vielä kaikki numerot ulkoa. Hän luetteli koko joukon alkupään numeroita, joiden joukossa oli useita tilaajia Oripään puolelta: ”1 Torkkeli, 2 Auramaa, 3 Ojala, 4 Alatalo, 5 Matintalo Varho, 6 Risto Peltola, 7 Rauhalan talo, 8 Martti Matintalo, 9 Prusila, 10 Kauppa, 11 Rekola, 12 Sillanpää, 13 Kajala, 14 Pramila, 15 Makkarkosken meijeri jne.”

Sattumuksia puhelinkeskuksessa

Puhelinkeskus oli keskellä kylää. Se oli samalla monessa mielessä kylän tietokeskus. Ihmiset kävivät myös soittamassa keskuksesta, jos kotona ei ollut puhelinta. Usein tapahtui niin, että jollakin kaukana asuvalla oli tärkeää tai kiireistä asiaa Keihäskoskella asuvalle henkilölle, jolla ei ollut puhelinta itsellä eikä naapureillakaan. Silloin saatettiin soittaa keskukseen ja pyytää keskuksenhoitajaa toimittamaan tieto perille tavalla tai toisella, joskus kilometrienkin päähän. Usein puhuttiin siitä, että ”keskusneidit” olivat kylän tietotoimisto. Paljon he tiesivätkin ihmisten elämästä, vaikka eivät olisi puheluja kuunnelleetkaan. Heillä oli kuitenkin ehdoton vaitiolovelvollisuus.
Puhelinta ei saanut jättää koskaan valvomatta, mutta aina se ei ollut mahdollista. Linjatkin saattoivat aika ajoin olla huonot. Kerran kartanon pehtori Seppälä soitti Tourulasta saadakseen yhteyden Kauttualle, mutta ei saanut keskuksesta vastausta. Silloin hän otti hevosen ja ajoi täyttä laukkaa keskukseen, jossa oltiin kyllä paikalla. Hetken manattuaan hän otti hevosensa ja ajoi takaisin kartanoon ja soitti uudelleen. Silloin keskus vastasi.
Anja Mahosenaho oli tuuraamassa keskusta. Kerran nimismies Rinne soitti kirkonkylästä, eikä keskus vastannut. Vähän ajan kuluttua hän soitti ärräpäitä ladellen uudelleen ja kysyi missä keskuksesta oltiin, kun ei vastattu? Anja mietti hetken ja vastasi totuudenmukaisesti ”Paskalla”. Hetkeen ei kuulunut mitään, sitten Rinne alkoi nauraa hersyvästi ja lopulta tokaisi: ”Niin sitä pitää, eihän kukaan ole umpiperä”.
Ossi Rekolan kertomus kirjasta Tuohikuun aikaan. Kun puhelin oli uusi, Juho Anttila soitti Latvaalta Kustaa Rekolalle ja sanoi: ”Orotas kon mää panen torven pöörälle, otan fiolin ja soitan sulle komian polkan.” Anttila oli kuullut polkan eräältä toiselta Jussilta, joka puolestaan oli kuullut sen niin ikään Jussi-nimiseltä pelimannilta. Kustaa Rekola kirjoitti kappaleen nuotille ja antoi sille nimeksi ”Kolmannen Jussin polkka”.

Lähteet:
Pia Mattila-Lonka, Kartanoita ja korven kansaa, Yläneen historia nälkävuosilta 2000-luvulle, 2001.
Jukka Heininen, Yhdistävää osaamista 100 vuotta Loimaan seudulla, Loimaan seudun puhelin Oy, 1995
Haastattelut: Liisa Koivisto, Mirja Hakala, Usko Uotila, Salme Uotila ja Anja Mahosenaho.
Kuvat: Liisa Koiviston ja Anja Mahosenahon kokoelmista, Tuija Olenius
Teksti: Hanna-Leena Kaihola