TOURULAN KARTANON TORPPIA VAINIONPERÄSSÄ

11 maaliskuun, 20233 syyskuun, 2025 ~ admin ~ Jätä kommentti

Tourulan kartanon omistama alue ulottui paljon nykyisin ajateltua Tourulan kylää laajemmalle. Vainionperäksi nimitettiin aluetta, joka alkoi Veräjänkorvan talosta ”viisarin mäeltä”, aina pitkälle nykyisen Rantakylän puolelle, Korkeakosken suuntaan.

Yläneenkartanon jakauduttua 1800-luvun alussa kahtia, Uuteen- ja Vanhaankartanoon, myi Uudenkartanon isäntä majuri Isac Sahlberg Vainionperän Huovarin tilan kirkkoherra Johan Sundvallille, joka osti samalla kerralla myös Tourulan tilat, Pramilan, Keihäskoskelta Rekolan ja Lallin, sekä Tuomolan tilan kirkonkylästä.

Johan Sundvallin kuoltua, hänen perijänsä, poika Carl Sundvallin joutui konkurssihuutokaupassa luopumaan kaikista tiloista. Edellä mainituista tiloista Pramila, Rekola ja Lalli saivat uudet omistajat. Muu osa kartanosta päätyi kauppias Abraham Kingelinille.

Myöhemmin 1830-luvulla Tourulan kartanon omistaja kauppias Abraham Kingelin osti Vainionperästä lisää maata ja näin tuli uusia torppia Tourulan kartanon alueelle. Abraham Kingelinin leski Charlotta myi kaikki tilat Armfeltin suvulle v.1849.

Alla ote heidän kauppakirjastaan.

Armfeltien aikaan 1850-luvulla ostettiin vielä lisää maata Vainionperästä, esim. Rantalan torppa.

Vainionperän torpista useimmat on perustettu jo 1700-luvulla Yläneenkartanon maille. Erilaisten tilakauppojen myötä ne siirtyivät Tourulan kartanon omistukseen 1830- ja 1850-luvuilla.

Alla kartta v.1803.
Kartasta löytyy Sydenoja, Kynnenoja, Randala, Vuorenpä ja Toivinoja torpat.

(ps. tietokoneella painamalla yhtaikaa Ctrl ja + sivu suurenee)

Seuraavassa tietoja osasta Vainionperän torppia, vanhimmista saatavilla olevista tiedoista aina siihen asti, kun torpat on ostettu itsenäisiksi tiloiksi 1900-luvun alkupuolella.

Nimen ja syntymävuoden jälkeen on kirjoitettu syntymäpaikka, jos se ei ole Yläne.

Kynnenoja

Kynnenojan torppa, myös nimellä Kynnönoja ja Kynnoja, löytyy Yläneen rippikirjasta jo vuosilta 1757-1768, mutta torpparin nimeä on vaikea tulkita oikein.
Vuonna 1769 Kynnenojassa oli torpparina Antti Antinpoika (Andrea) s.1735 ja vaimo Kristiina Antintytär s.1764, heillä oli viisi tytärtä. Antti kuoli v.1788, jonka jälkeen muu perhe muutti Pöytyälle.
Seuraava torppari oli Erkki Juhanpoika s.1750 ja vaimo Maria Lassentytär s.1760, heillä oli seitsemän lasta. He muuttivat v.1814 Loimijoelle.
Heidän jälkeensä torpparina oli Matti Mikonpoika s.1785 ja vaimo Maria Juhantytär s.1782. He saivat kuusi lasta. Tällöin mainitaan talossa myös yksi piika. Matti ja Maria muuttivat neljän vuoden jälkeen pois torpasta.
Seuraavina torppareina olivat lyhyen aikaa Säkylästä tulleet Matti Jaakonpoika s.1764 ja vaimo Liisa Matintytär s.1782.
Vuonna 1819 Kynnenojan torpparina oli Malakias Antinpoika s.1794 ja vaimo Maria Juhantytär s.1780. Heillä oli kuusi lasta. Malakias ja Maria olivat Kynnenojalla yli kaksikymmentä vuotta, kunnes muuttivat Brunkkalaan eli Auraan v.1832.
Tähän aikaan torpassa oli piika ja renki.

Heidän jälkeensä torppareina olivat Ojalan torpan poika Juha Juhanpoika s.1805 ja vaimo AnnaLiisa Juhantytär s.1796. Heillä oli kuusi lasta.
Torppari vaihtui jo parin vuoden päästä ja uusi torppari tuli Uudenkartanon Lombackan torpasta. Heikki Matinpoika s.1800 ja vaimo Kristiina Samuelintytär s.1804, kuuden lapsensa kanssa.
Heikki Matinpoika kuoli v.1847, mutta leski Kristiina jatkoi torpparina lastensa auttaessa ainakin vuoteen 1861.
Näihin aikoihin torpassa oli piikoja ja renkejä jo useampia.
Torpassa asui muutaman vuoden myös Erik Korpelin perheineen.

Heikin ja Kristiinan vanhin poika Juha Heikinpoika s.1832, meni avioon kirkonkylän Mäkelän torpan tyttären Eeva Gabrielintyttären kanssa s.1841. Juha ja Eeva jatkoivat torppareina 1860-luvulla.
Eevan 14 vuotta nuorempi pikkuveli Jaakko Gabrielinpoika, myöh. Järvinen, siirtyi heidän kasvattilapsekseen, koska Eevan leskiäiti Mäkelän torpassa kuoli ja lapset jaettiin eri taloihin.
Eeva ja Juha siirtyivät v.1869 kirkonkylän Ala-Heikkilän tilan Tappokallion torppareiksi.

Seuraavaksi torppariksi tuli Vuorenpään torpan renki ja Vainionperän Huovarin lampuodin poika Heikki Heikinpoika s.1843 ja vaimo Loviisa Heikintytär s.1848, he saivat yhdeksän lasta ja asuivat Kynnenojassa yli kaksikymmentä vuotta.
Heikki ja Loviisa muuttivat torppareiksi Huovarin Fredrikslundin torppaan v.1894 nuorempien lastensa kanssa. Loviisa oli kotoisin Fredrikslundin torpasta, jossa myöhemmin hänen veljensä oli torpparina, kunnes veli muutti 1891 Brunkkalaan (Aura). Heikki ja Loviisa siirtyivät siis Loviisan veljen jälkeen Fredrikslundin torppareiksi.

Heikin ja Loviisan vanhin poika, Kustaa Heikinpoika s.1869, (käytti sukunimeä Heliö) avioitui v.1894 Lammin kruununtorpan tyttären Edla Antintyttären kanssa, s.1840 ja heistä tuli seuraavat torpparit Kynnenojaan.
Kustaa Heliö ja Edla muuttivat Kynnenojasta v.1900 Uudenkartanon Pihlavamäen torppareiksi. Ja siitä kuuden vuoden päästä, v.1906, he muuttivat Tourulan Puolan torppareiksi. Heillä oli 3 lasta.

Heidän jälkeensä torppariksi Kynnenojaan tulivat v.1902, Juha Fredrik (Kantola) s.1858, Alastaro ja vaimo Amanda Juhantytär s.1857, Eura. Eurasta Yläneelle muutettuaan Juha ja Amanda olivat ensin kirkonkylän Tapalan Kantolan torppareita, josta siirtyivät Kynnenojaan. He saivat viisi lasta.
Itsellisinä torpan alueella asui Juha Kajander ja vaimonsa Wilhelmiina Heikintytär. Heillä oli yksi lapsi.

Ahlström Oy erotti Kynnenojan tilan Vähä-Yläneen tilasta ja myi sen v.1913 päivätyllä kauppakirjalla entisille torppareille, Juho Fredrik (Kantola) ja Amanda Juhantyttärelle. Ajan tavan mukaan he alkoivat käyttää talon nimeä Kynnenoja sukunimenään.

Mojonen, Moijoinen

Mojoisten (Mojois, Mojonen) torppa mainitaan Yläneen rippikirjassa v.1757–1768, jolloin torpparina oli nuori Matti Simonpoika s.1740 ja vaimonsa Valpuri Juhantytär s.1740. He saivat kuusi lasta.
Matti kuoli v.1788 ja torpan pitoa jatkoi vävy Matti Heikinpoika s. 1759, joka oli avioitunut Anna Matintyttären kanssa, s.1764. Heille syntyi kahdeksan lasta. Torpassa oli tuohon aikaan yksi piika.
Matti ja Anna muuttivat perheineen Pöytyälle noin v.1812.

Heidän jälkeensä torppariksi Mojoisiin tuli Honkilahdelta Simo Matinpoika s.1766 ja vaimonsa Valpuri Antintytär s.1769, kahdeksan lapsensa kanssa.
Heidän poikansa Iisakki Simonpoika s.1796 ja vaimonsa Eeva Juhantytär s.1792 Loimijoki, jatkoivat torppareina 1830-luvulla. Iisakki Simonpoika kuoli kuitenkin jo v.1834.
Mojosissa oli tuolloin renki perheineen.

Längelmäeltä tulivat seuraavat torpparit Matti Joonanpoika s.1796, Jämsä ja vaimo Leena Mikontytär s.1798, Längelmäki. Heillä oli viisi lasta. He olivat torppareina kymmenen vuotta ja jäivät asumaan torpan alueelle luovuttuaan torpan hallinnasta. Heidän pojastaan Matti Matinpojasta, sukunimenä Mandelöf, tuli myöhemmin Rantalan torppari.

Vuonna 1846 Oripäästä tulivat torppareiksi Kustaa Jaakopinpoika s.1820 ja vaimo Justiina Jaakopintytär s.1820. Kustaa oli Vainionperän Ala-Lennon tilan lampuodin poika ja Justiina oli Vanhankartanon Ruopan torpparin tytär. Heillä oli seitsemän lasta.
Itsellisenä torpan alueella asui Emanuel Juhanpoika perheineen. Torpassa oli piika ja renki.

Kustaa ja Justiina siirtyivät v.1875 kirkonkylän Lukkalaan lampuodeiksi (koko tilan vuokraaja) ja Mojoisen torpan uudeksi torppariksi tuli heidän poikansa Kalle Kustaanpoika s.1849 ja vaimo Vendla Mikontytär s.1851, joka oli Köpilän lampuodin tytär. He saivat kymmenen lasta. He asuivat Mojoisissa yli kolmekymmentä vuotta ja olivat Mojoisten viimeiset torpparit.
Heidän lapsistaan monet ottivat sukunimekseen Laine 1900-luvun alussa. Torpassa asui myös heidän tyttärensä Josefina Laine lapsineen.

Ahlström Oy:n omistamasta Vainionperän Rantalan yksinäisestä piiritalosta lohkottiin v.1910 Mojoinen. Sen ostivat Viktor (Vihtori) Heinänen s.1873, kirkonkylän Tapalan Heinämaan torpparin poika ja vaimo Edla Kantola 1884, Vainionperän Kantolan torpparin tytär. Viktorin ammattina mainitaan olleen myös teurastaja.

Ojala

Ojala löytyy Yläneen vanhimmista kirkonkirjoista myös nimellä Lill Yläne, Vähä-Sydenoja ja Vähä-Yläne. Rippikirjassa vuosilta 1769–1785, löytyy torpparina Juha Jaakopinpoika s.1758 ja vaimo Helena Juhantytär s.1753 ja heidän kolme lastaan.
Torppariksi tuli v.1811 Henni Henninpoika s.1775 ja vaimo Anna Juhantytär s.1771. He saivat neljä lasta.
Seuraavaksi torppariksi tuli v.1818 Vainionperän Lähteenmäen torppari Juho Jaakopinpoika s.1780 ja vaimo Johanna Matintytär s.1780, heillä oli kuusi lasta.
Torppaan oli muuttanut asumaan Kantolan torpasta leski Maria Matintytär lapsineen. Torpassa oli myös piika, kahden lapsensa kanssa.
Juha kuoli v.1834 ja leski Johanna jäi torppaan asumaan nuorimpien lasten kanssa.

Uudeksi torppariksi tuli v.1835 Tourulan kartanon muonatorppari Juha Eliaanpoika s.1799, Enäjärvi ja vaimo Johanna Jöranintytär s.1798, Längelmäki. Heillä oli kuusi lasta ja he siirtyvät 1840-luvulla naapuritorpan Veräjänkorvan vuokraajiksi. Veräjänkorvan torppa oletettavasti perustettiin tuolloin.

Seuraavaksi torppariksi Ojalaan muutti 1840-luvulla Antti Juhanpoika s.1817 ja vaimonsa Johanna Juhantytär s.1824, Längelmäki. He saivat kaikkiaan kymmenen lasta.
Torpan alueella itsellisinä asui Tuomas Juhanpoika perheineen.
Torpassa oli useita renkejä, yhdellä heistä iso perhe, sekä monta piikaa.

1860-luvulla Antti ja Johanna olivat edelleen torppareina. Heidän poikansa Frans Antinpoika ja vaimo Eva Heikintytär olivat palanneet torppaan asumaan kolmen lapsensa kanssa. Myöhemmin he muuttivat kartanon alueelle ja Frans oli renkinä Tourulan kartanossa.
Antin ja Johannan tytär Ida Antintytär oli avioitunut kirkonkylän Tapalan talon rengin Kustaa Suomalaisen kanssa ja myös he palasivat asumaan Ojalan torpan alueella itsellisinä.
Myös toinen tytär Fredrika Antintytär muutti asumaan muutamaksi vuodeksi takaisin kotiinsa miehensä Juho Sunbergin kanssa.
Itsellinen pitäjänsuutari Juha (Johan) Lindgren s.1825, asui perheineen myös torpan piirissä 1860-luvulla, aiemmin he olivat asuneet Sydänojan torpan alueella.
Itsellisiksi torpan alueelle muutti myös Juha Juhanpoika perheineen, s.1838.
Torppari Antti Juhanpoika kuoli v.1902 ja vaimo Johanna v.1897. He olivat torppareina Ojalassa lähes 60-vuotta.

Seuraavaksi torppariksi v.1904 tulivat Antti Jaakonpoika s.1867, Pöytyä ja vaimo Emma Juhantytär s.1868, Pöytyä. Ojalaan he siirtyivät Yläneen Kruunun alueelta, Koivusaaren torpasta. Heillä oli kahdeksan lasta ja he olivat viimeiset torpparit Ojalassa.

Torpan alueella asui eri vuosina paljon ihmisiä, ilmeisesti rakennuksia oli useampi, koska osa asui ns. itsellisinä. Toisaalta rippikirjassa mainitaan erikseen mäkitupa Hakala. Piikoja ja renkejä oli vaihtelevia määriä, heidän tarpeensa riippui todennäköisesti siitä, miten paljon omia lapsia oli töissä auttamassa.

Ojalan tila erotettiin Ahlström Oy:n omistamasta Vähä-Yläneen tilasta ja myytiin 4.11.1910 tehdyllä kauppakirjalla Eurajoelta tulleille Kustaa Erland Tammiselle, s.1867, Eurajoki ja Amanda Juhantyttärelle s.1849, Eurajoki.

Rantala

Rantalan torppa mainitaan Yläneen rippikirjassa ensimmäisen kerran v.1769-1785.
Silloin torpparina oli Jaakko Jaakonpoika s.1756 ja vaimo Valpuri Mikontytär s.1743, heillä viisi lasta. Jaakko kuoli v.1789 ja leski Valpuri avioitui uudelleen kirkonkylän Teinilän lampuodin pojan Tuomas Mikonpojan kanssa s.1762. He siirtyivät v.1803 Huovarin virkatalon lampuodeiksi.

1800-luvun alussa torpparina oli Juho Lindgren s.1754 ja vaimo Justiina, Huovarin lampuodin tytär. He saivat viisi lasta.
Torpassa oli tuolloin myös piika ja renki.
Torppari Juho Lindgren kuoli v.1811 ja uudeksi torppariksi tuli Jaakko Jaakonpoika s.1766, Putkiston rajapiiritalon vanhin poika. Hän avioitui torpparin lesken Justiinan kanssa. Jaakko Jaakonpoika kuoli kuitenkin pian, jo v.1824 ja Justiina jäi toistamiseen leskeksi.

Uudeksi torppariksi tuli Justiinan ensimmäisestä avioliitosta vanhin poika Mikko Juhonpoika s.1798. Hän oli mennyt avioon v.1821 Liisa Matintyttären kanssa s.1793. Liisa oli naapuritalon Köpilän piika. Heillä oli viisi lasta, joista kolme kuoli pieninä.
Mikko ja Liisa olivat torppareina kaksikymmentä vuotta, kunnes he muuttivat v.1852 Kantolaan itsellisiksi (ehkä Mäkelän torppaan).

Tourulan kartanoon puutarhuriksi tullut Adolf Elmgren s. 1808, Paimio ja vaimo Loviisa Kustaantytär tulivat Rantalaan seuraaviksi torppareiksi v.1852. Heillä oli kaksi lasta.
Adolf Elmgren kuoli v.1856 ja leski Loviisa jäi torppaan asumaan nuorimman lapsensa kanssa, hän kuoli v.1880.

Seuraavaksi torppariksi tuli v.1858 Matti Matinpoika Mandelöf s.1826, Längelmäki ja vaimo Kristiina Eerikintytär Korpelin s.1830, Tammela. He saivat kuusi lasta.
Matti oli muuttanut vanhempiensa kanssa Längelmäeltä Tourulan kartanoon v.1836 ja vanhemmista tuli Mojoisten torppareita v.1837.
Matti oli ennen Rantalaan tuloa renkinä Tourulan kartanossa ja Tiensuun torpassa. Kristiina tuli Yläneelle vanhempiensa mukana v.1833. Vanhemmat asuivat ensin Kynnenojassa ja myöhemmin heistä tuli Tourulan Puolimatkan torppareita. Kristiina oli ollut Tourulan kartanossa piikana ennen avioitumista.

Kristiina Korpelinin veli Matti Korpelin oli Rantalassa renkinä muutaman vuoden.
Matti Mandelöfin ja Kristiinan vanhin tytär Amanda Matintytär meni avioliittoon Sydänojan torpan pojan Wilhelmi Matinpojan kanssa.
Matin ja Kristiinan lapsista Juha Matinpoika s.1863, otti sukunimekseen Fiander ja Henrik Matinpoika s.1871, otti sukunimekseen Nyström.

Torpan alueelle itselliseksi muutti v.1870 Heikki Mikonpoika Mäntylä ja vaimo Maria Elmgren. Heillä oli neljä lasta. Maria oli entisen torpparin Adolf Elmgrenin tytär. Tästä perheestä kuitenkin sekä äiti, että isä ja poika kuolivat peräkkäisinä vuosina.
Itsellisenä torpassa asui myös muutaman vuoden ajan Johannes Rosnell ja vaimo Maria, viiden lapsensa kanssa.
1900-luvun alussa Matti ja Kristiina luovuttivat torpan isännyyden pojalleen Juha Vianderille s.1863. Juha Viander (Rantala) oli avioitunut v.1899 Kantolan torpan tyttären Matilda Adamintyttären kanssa, s.1875. Heille syntyi 4 lasta.

Ahlström Oy lohkoi Vainionperän Lennon tilasta Rantala nimisen lohkotilan ja myi sen Juha ja Matilda Vianderille elokuussa v.1911. Tila on edelleen saman suvun hallussa.

Sydänojan torppa

Yläneen rippikirjassa Sydänoja (Sydenoja) mainitaan ensimmäisen kerran 1769–1785. Silloin torppareina olivat Jaakko Maununpoika s.1733 ja vaimo Maria Heikintytär s.1749. He saivat kahdeksan lasta. Torppari Jaakko Maununpoika muutti perheineen Pöytyälle 1780-luvulla.

Seuraavaksi torppariksi tuli Mikko Matinpoika s.1743 ja vaimonsa Maria Rekontytär s.1741, Maria kuoli v.1796. Heillä oli neljä tytärtä.
1800-luvun alussa torpparina oli edelleen leski Mikko Matinpoika. Tyttäristä Elisabeth Mikontytär s.1776, oli mennyt avioon Simo Juhanpojan kanssa, s. 1773, Marttila ja he asuivat myös torpassa. Elisabeth kuoli nuorena ja vävy Simo Juhanpoika avioitui uudelleen torpan silloisen piian Liisa Mikontyttären kanssa, s.1778. Heille syntyi kolme lasta.
Vanha torppari Mikko Matinpoika kuoli v.1810 ja torpparina jatkoi vävy Simo Juhanpoika vaimonsa Liisan kanssa, mutta Simon toinenkin vaimo Liisa kuoli v.1818. Heillä oli yhteisiä lapsia neljä ja edellisestä avioliitosta kolme lasta.
Torppari, leski Simo Juhanpoika meni kolmannen kerran avioon vielä samana vuonna Maria Matintyttären kanssa, s.1791. Lapsia syntyi viisi lisää, seuraavan kymmenen vuoden aikana.

Vanhin poika Simon ensimmäisestä avioliitosta, Juha Simonpoika s.1802, meni avioon Justiina Tuomaantyttären kanssa, s.1802 Pöytyä. He ottivat torpan isännyyden 1830-luvun kuluessa ja heille syntyi viisi lasta.
Myös Juha Simonpojan isä, entinen torppari, Simo Juhanpoika (vanhempi) asui edelleen torpassa nuorempien lastensa kanssa, hän kuoli v.1850.
Tähän aikaan Sydänojassa oli useampia piikoja ja renkejä, osalla perhettäkin.

Juha Simonpojan ja Justiina Tuomaantyttären vanhin poika, Matti Juhanpoika s.1830, otti torpan isännyyden 1840-luvulla avioiduttuaan Ulla Aatamintyttären kanssa, s.1828, Vampula. Heille syntyi viisi lasta.
Matti Juhanpojan vanhemmat Juha Simonpoika ja Justiina asuivat edelleen torpassa, Justiina Tuomaantytär kuoli v.1866 ja Juha Simonpoika v.1872. Myös Matin isoäiti Maria Matintytär asui torpassa, hän kuoli v.1864. Torppari Matti Juhanpojan vaimo Ulla (Vilhelmiina) kuoli v.1887.

Torpan alueella asui myös kartanon, myöh. pitäjän suutari Kustaa Lindgren s.1825, Oripää ja vaimo Maria Juhantytär Lindgren s.1823, Yläne. Heillä oli yhdeksän lasta. Myöhemmin he muuttivat Ojalan torpan alueelle.
Itsellisinä asui myös Kaarlo Holm s.1815 Loimijoki, perheineen.

Torppari Matin ja Ullan vanhin poikansa Juha Matinpoika s.1852, meni avioon Eeva Matintyttären kanssa, s.1861, Oripää. He muuttivat kirkonkylän Heikkilän Kalliomäen torppareiksi v.1887.
Toinen poika Wilhelmi Matinpoika s.1864, meni avioon Rantalan torpan tyttären Amanda Matintyttären kanssa, s.1859, ja hekin asuivat Sydänojassa.

Vuonna 1893 uudeksi torppariksi Sydänojaan tulivat Matin ja Ullan tytär, Aleksandra Matintytär s.1870, joka avioitui naapuritorppa Ojalan pojan Kaarle Antinpojan kanssa, s.1862. He saivat neljä lasta.
Kaarle Antinpoika ja Aleksandra Matintytär muuttivat v.1904 Maariaan.
Entinen torppari, leski Matti Johaninpoika kuoli v.1909.
Mäkitupalaisena torpan alueella asui Kustaa Lindström (Rintala) s.1851 ja vaimo Maria Jaakon tytär kahdeksan lapsensa kanssa. Myöhemmin he siirtyivät muualle Tourulan kartanon alueelle mäkitupalaisiksi.

Uudeksi torppariksi v.1902 tuli Juha Ihanne s.1872, Askainen ja vaimo Hanna (Johanna) Matintytär Heinonen s.1874. Hanna Matintytär oli kirkonkylän Uusi-Lukkalan torpparin tytär. He saivat viisi poikaa. Juha ja Hanna olivat Sydänojan viimeiset torpparit.

Ahlström Oy myi Vähä-Yläneen tilasta lohkaistun Sydänojan tilan v.1911 Kaarle Teinilälle s.1878, Oripää ja Maria Samulintyttärelle s.1880. He ottivat myös käyttöön sukunimen Sydänoja.

Toivinoja

Toivinoja löytyy Yläneen rippikirjoista v.1757-1768 myös nimellä Toiwionoja ja Toivonoja. Silloin torpassa asuivat Simo Juhanpoika s.1718 ja vaimo Valpuri s.1708. Seuraavana vuosikymmenenä Simon Juhanpoika oli avioitunut uudelleen Maria Tuomontyttären s.1727 kanssa. Lapsia oli kuusi tyttöä. Tytär Maria Simontytär s. 1753, meni avioon ja vävy oli Jaakko Juhanpoika s.1745. Torpassa oli myös piika. Vävy Jaakko Juhanpoika kuoli v.1788.

Uudeksi torppariksi tuli Virttaalta Tuomas Matinpoika s.1756. Tuomas oli leski ja hänellä oli kaksi lasta. Leskeksi jäänyt Maria meni avioon uudeksi torppariksi tulleen Tuomas Matinpojan kanssa. Heillä oli kuusi lasta, joista vanhimmat Marian edellisestä avioliitosta.
Torppareina jatkoivat Tuomas ja Maria, mutta Tuomas Matinpoika kuoli v.1806. Uudelleen leskeksi jäänyt Maria Simontytär jäi torppaan asumaan nuorempien lastensa kanssa.

Lapsista Liisa Jaakontytär s.1776, Marian ensimmäisestä avioliitosta, avioitui ja vävyksi tuli Jaakko Matinpoika s.1783. He olivat torppareina muutaman vuoden, kunnes muuttivat Vampulaan.
Toinen tytär Valpuri Jaakontytär s.1779 avioitui Toivinojan rengin Juha Matinpojan kanssa, s.1783, ja heistä tuli seuraavat torpparit. Juha Matinpoika kuoli v.1820. Seuraavana vuonna leski Valpuri avioitui uudelleen Nousiaisista torppariksi tulleen Matti Juhanpojan kanssa, s.1778. He saivat kuusi lasta. Matti kuoli v.1840 ja uudelleen leskeksi jäänyt Valpuri jäi asumaan Toivinojalle.
Toivinojalla oli useita renkejä ja piikoja, osalla perhe.

Vuonna 1840 uutena torpparina oli Hakulan torpan poika Juha Juhanpoika s.1809 ja vaimo Justiina Juhantytär s.1802, joka oli Lähteenmäen torpan tytär. Heillä oli kuusi lasta. Lapsista vanhin, Juha Juhanpoika s.1824, meni avioon Justiina Aatamintyttären kanssa, s.1822. He saivat seitsemän lasta ja heistä tuli seuraavat torpan vuokraajat.
Torppaan muutti myös Fredrikslundin torpparin leski Maria Jaakontytär s.1822. Hän meni myöhemmin avioon entisen torpparin ja lesken Juha Juhanpojan (vanhempi) kanssa. Marialla oli yksi lapsi.

Torpparin vaimo Justiina kuoli ja Juho Juhanpoika (nuorempi) luopui torpan hallinnasta v.1891. Juho eli itsellisenä torpan alueella kuolemaansa asti.
Itsellisenä asui torpassa myös torpparin vanhin poika Juha Ropert s.1844, joka käytti sukunimeä Toivonen. Juha Toivonen meni avioon Sydänojan torpan tyttären Justiina Matintyttären kanssa, s.1860. He saivat kuusi lasta.
Toinen poika Kustaa s.1851, joka käytti sukunimeä Lehtonen, meni naimisiin oripääläisen Maria Fabianintyttären kanssa. He saivat yhden lapsen ja vuoden päästä siitä Maria Fabianintytär kuoli v.1881.
Torpan tytär Amalia Juhantytär s.1860, asui myös torpassa saadessaan lapsen v.1885.
Tämä suku hallitsi Toivinojaa viisikymmentä vuotta.

Uudeksi torppariksi tuli v.1891 Alastarolta Juha Leppänen s.1852, Tyrvää ja vaimo Anna Tuomontytär s.1846, Tyrvää. He saivat kuusi lasta.
Tähän aikaan torpassa oli työtä tekemässä paljon omaa väkeä, koska piikoja tai renkejä ei enää ollut.

Torppari vaihtui v.1903, kun Tourulan kartanon renki Juho Tuominen s.1872, Pyhämaa ja vaimo Wilhelmiina Tuominen s.1870, tulivat torppareiksi. Wilhelmiina oli lapsena asunut Toivinojassa, kun hänen äitinsä Maria Jaakontytär avioitui entisen torpparin ja lesken Juha Juhanpojan kanssa, 1870-luvulla.
Tuomiset asuivat ainakin vielä v.1909 Toivinojassa, heillä oli viisi lasta tuolloin.
Myös entinen torppari Juha Leppänen, vaimonsa Anna Tuomontyttären kanssa asui torpan alueella vielä v.1909.
Itsellisenä asui myös edelleen Juha Robert Toivonen vaimonsa Justiina Matintyttären ja kuuden lapsensa kanssa.

Ahlström Oy lohkoi Toivinojan tilan 1910-luvun alussa. Tilalle annettiin uusi nimi, joka oli kauppakirjan mukaan Salo. Tilan ostivat Kaarlo ja Wilhelmiina Salo. Tilan koko oli 52 ha. Erikseen kauppakirjassa mainitaan, että itsellinen Robert Toivonen saa ottaa polttopuut kartanon metsästä, niin kauan kun tarvitsee.

Veräjänkorva torppa

Veräjänkorvan torppa mainitaan Yläneen rippikirjassa v.1847–1853. Vainonperän kylän torpista, jotka kuuluivat 1800-luvun kuluessa Tourulan kartanoon, Veräjänkorva on ainoa, jonka perusti Tourulan kartano. Kartanon omistajana silloin oli Abraham Kingelin. Muut näistä torpista oli perustettu jo aiemmin Yläneenkartanon torpiksi, josta ne maakauppojen myötä siirtyivät Tourulan kartanon yhteyteen.

Ensimmäisinä Veräjänkorvan torppareina olivat Längelmäeltä tulleet Johan Eliaanpoika s.1799, Enäjärvi ja vaimonsa Johanna Jöranintytär s.1798, Längelmäki, kuuden lapsensa kanssa. He olivat muuttaneet Yläneelle v.1836 ja he olivat ensin naapuritorpan Ojalan torppareita. Veräjänkorvan torppa lienee perustettu tällöin.

Torppa säilyi samalla suvulla yli viisikymmentä vuotta, sillä seuraava torppari oli edellisten poika Adolf Johaninpoika s.1840 ja vaimo Maria Heikintytär s.1854 Pöytyä. Adolf ja Maria saivat kaikkiaan yksitoista lasta. Adolfin vanhemmat asuivat heidän kanssaan, äiti Johanna Jöranintytär kuoli v.1867 ja isä Johan Eliaanpoika kuoli v.1879.
Torppari Adolf Johaninpoika kuoli v.1908. Hänen leskensä Maria oli Veräjänkorvan viimeinen torppari ja käytti sukunimenään Veräjänkorvaa.

Ahström Oy myi Veräjänkorvan tilan Erland Israelinpoika Niemelle s.1873, Vampula ja Aina Tuomaantytär Niemelle s.1876, Huittinen. Kauppakirja on tehty marraskuussa v.1910.
Yksityiskohtaisessa kauppakirjassa mainitaan erikseen tilan alueella olevan ns. Hakalan mökin asukkaiden asumisoikeuden säilymisestä, pienen viljelysalan kera. Asukkaat saivat asua siinä ilmaiseksi niin kauan kuin tahtoivat ja polttopuunsa he saivat ottaa kartanon metsästä. Mökin asukkaat olivat ent. torppari leski Maria Veräjänkorva ja nuorin poikansa Nikolai. Hakalan mökki mainitaan aiemmin Ojalan torpan alueella, ilmeisesti se Veräjänkorvan torpan perustamisen yhteydessä siirtyi Veräjänkorvan puolelle.

Vuorenpää

Vuorenpään torppa löytyy Yläneen rippikirjasta v.1757–1768. Torpparina oli Heikki Jaakopinpoika s.1734 ja vaimo Elisbeth Jöranintytär s.1739, he saivat kuusi lasta. Heikki kuoli v.1814.
Heidän vanhin poikansa, Matti Heikinpoika s.1763, meni avioon Leena Juhantyttären kanssa, s.1777 ja he jatkoivat seuraavina torppareina. He saivat neljä lasta. Matti Heikinpoika kuoli v.1818. Leski Leena jäi asumaan torppaan lastensa kanssa.
Seuraava torppari oli Matin veli, Henni Heikinpoika s.1774. Hän avioitui veljensä lesken, Leena Juhantyttären kanssa.
Torpassa asuivat myös Matti Heikinpojan ja Leenan vanhin poika Heikki Matinpoika s.1800. Hän avioitui Köpilän lampuodin tyttären Kristiina Samuelintyttären kanssa, s.1804. Heillä oli kolme lasta. He olivat myöhemmin Kynnenojan torppareita.
1830-luvulla torpparina oli Matin ja Leenan nuorin poika Kustaa Matinpoika s.1808. Hän muutti Säkylään v.1845. Siihen loppui tämän suvun, lähes sata vuotta kestänyt yhtäjaksoinen asuminen Vuorenpäässä.
Torpassa oli yksi piika ja renki.

Eurasta Tourulan kartanoon v.1837 rengiksi muuttanut Kustaa Kustaanpoika s.1808 Eura, ja vaimo Julia Antintytär s.1807, olivat seuraavat torpparit. Heillä oli kolme lasta.
Kustaa ja Julia muuttivat pois v.1860.

Seuraavaksi torppariksi tuli Fredrikslundin torpan poika Jaakko Heikinpoika s.1833 ja vaimo Majalisa Gabrielintytär s.1833. Hän oli kirkonkylän Heikkilän Mäkelän torpan tytär. Heillä oli kahdeksan lasta. Kun Majalisan leskiäiti kuoli Mäkelän torpassa, siirtyi alaikäinen Majalisan pikkuveli Juha Gabrielinpoika s.1851, Vuorenpään torppaan kasvattilapseksi. Myös Majalisan yli 16-vuotiaat kaksoissisarukset Vilhelmiina Gabrielintytär s.1844 ja Gabriel Gabrielinpoika s.1844, tulivat Vuorenpäähän piiaksi ja rengiksi.
Torppari Jaakko Heikinpoika alkoi käyttää sukunimeä Lindströmiä 1870-luvulla.
Jaakko Lindström ja Maria (Majalisa) Gabrielintytär luopuivat isännyydestä 1880-luvun lopulla.
He jäivät asumaan tilalle ja molemmat kuolivat v.1906.
Torpassa asui itsellisenä entinen piika Eeva Jaakobintytär lapsineen.

1890-luvulla torppariksi siirtyi Jaakko Lindströmin ja Marian (Majalisa) poika Juha Jaakonpoika s.1869. Hän käytti sukunimeä Aalto. Juha Aalto meni avioon Aleksandra Toivosen kanssa, s.1868. Aleksandra Toivonen oli Kärrilän Välimäen torpan tytär ja leski. Heillä oli yksi yhteinen lapsi. Torpassa asuivat myös kasvattilapsena Juha Aallon kuolleen sisaren Emma Lindströmin lapset.

Samaan aikaan torpan piirissä asui itsellisenä suutarinleski Amanda Jaakontytär Lindroos s.1843, nuorimman poikansa kanssa. Myös hänen vanhin poikansa merimies Juha Juhanpoika Aaltonen s.1870, asui torpan alueella kahdeksanlapsisen perheen kanssa.
Torpan alueella asui myös vuoden ajan jyvärenki (jyvämies) Juha Pahlman s.1859, Velkua, kuusilapsisen perheensä kanssa.

Ahlström Oy lohkoi Vuorenpään tilan Rantalan tilasta (Mettäis ja Kärrilä) ja myi sen viimeiselle torpparille Juha Aallolle ja vaimolle Aleksandra Aallolle (Toivonen) v.1911.

Fredrikslund

Fredrikslundin torppa siirtyi Tourulan kartanon omistukseen 1830-luvulla, kun Tourulan omistaja Abraham Kingelin osti Vainionperän Huovarin tilan, jonka torppa Fredrikslund oli. Ennen torppien itsenäistymistä Huovarin tila jaettiin palstoihin ja osa niistä myytiin edelleen, oletettavasti torppa ei ollut enää Tourulan kartanon omistuksessa torpan itsenäistyessä.
Viimeisenä torpparina Tourulan omistuksen aikana oli Vainionperän Huovarin lampuodin poika Heikki Heikinpoika s.1843 ja vaimo Loviisa Heikintytär s.1848, joka oli Fredrikslundin torpan tytär. He siirtyivät Fredrikslundiin oltuaan ensin pitkään Kynnenojan torppareina.

Lähteenmäki

Lähteenmäen torpan historia on samanlainen kuin edellisen.
Tourulan kartanon ajalta viimeisenä torpparina oli, Keihäskosken Rekolan Heikkilän torpan poika Antti Heikinpoika Virtanen s.1862, joka oli avioitunut Lähteenmäen torpan tyttären Emilia Kaarlentyttären kanssa.

Mäentaka, Nälkämäki, Saramäki, Mäkelä ja Lehtimäki

Tämän nimisiä torppia löytyy Tourulan kartanon alaisuudesta Vainionperästä 1800-luvulta, osa torppien nimistä häviää myöhemmin kirkonkirjoista. Ahlström Oy myi Vainionperän alueelta maitaan vähitellen 1900-luvun alussa, jo ennen torppien itsenäistymistä. Tällöin torpat siirtyivät uusien isäntien alaisuuteen.

Kartta vuodelta 1882, yhdistetty kahdesta karttalehdestä.

Lähteet: Yläneen seurakunnan kirkonkirjat vuoteen 1909 asti
Lainhuudot tuomiokirjoista, Kansallisarkisto
Kartat: Maanmittaushallituksen vanhat kartat Kansallisarkisto
Tietoja kerännyt Tuija olenius

Sukunimiä ei vielä yleisesti käytetty 1800-luvun alussa ja pakolliseksi sukunimi tuli vasta 1920-luvulla. Aiemmin käytettiin isän nimeä ns. patronyymiä etunimen lisäksi, tai jos lapsi oli avioton, äidin nimeä ns. matronyymiä. Länsi-Suomessa oli yleisenä tapana käyttää ”sukunimenä” talon/torpan nimeä. Silloin nimikin vaihtui, jos asuinpaikka vaihtui. Monet alkoivat käyttää sukunimeä 1800-luvun lopulla, vain käsityöläisillä sukunimi oli käytössä jo aiemmin.
Sukunimen sai valita vapaasti, ennen sukunimilakia, eikä sitä tarvinnut virallisesti mihinkään rekisteröidä. Niinpä samalla ihmisellä saattoi kirkonkirjoissa ja henkikirjoissa olla eri nimi. Myös kauppakirjoista ja lainhuudoista löytyy ”sukunimiä” aika vapaasti käytettynä.
Vuoden 1930 avioliittolaki määräsi, että naisten piti ottaa avioituessaan miehen sukunimi. Siihen asti vaimolla säilyi oma nimi, tai patronyymi, vielä avioiduttuaankin. Pappien kirjaustavat saattoivat vaihdella ja 1900-luvulle tultaessa käytäntö muuttui vähitellen ja vaimo kirjattiin miehensä sukunimellä. Rippikirjat kirjoitettiin ruotsin kielellä 1880-luvulle asti. Varhaisemmat henkilöiden nimet olen suomentanut Suomen sukututkimusseuran ohjeiden mukaan.

RUOTUJAKOLAITOS JA RUOTUSOTILAITA

1 joulukuun, 202211 syyskuun, 2025 ~ admin ~ Jätä kommentti

Ruotujakolaitos perustettiin Ruotsin valtakunnassa Kaarle XI:n aikana 1680-luvulla. Sen tarkoitus oli luoda yhtenäinen vakinainen sotaväki koko valtakuntaan. Kunkin maakunnan talot jaettiin 2-4 talon muodostamiin ruotuihin, jotka pestasivat ja palkkasivat sotilaan. Jos sotamies kuoli, tuli ruodun palkata uusi mies tilalle. Sotamiehet saivat ruodulta palvelusajaksi perheelleen sotilastorpan, vuosipalkan ja vaatetuksen.
Jokaiselle sotilaalle annettiin numero ja ruotsinkielinen nimi, joka viittasi sotilaan ominaisuuksiin, ammattiin tai esim. johonkin eläimeen. Kun sotilas erosi palveluksesta tai kuoli, hänen tilalleen otettu sotilas peri hänen numeronsa ja usein myös sukunimensä. Sotilaiden tuli osallistua ruotuarmeijan noin 14 vuorokautta kestäviin harjoituksiin, joita oli määrä pitää vähintään vuosittain.

Suomalainen jalkaväen ruotusotilas 1700-luvulta. Kuva Museovirasto.

Sotia 1700-luvulla ja sotilaiden muita tehtäviä

Ruotsin suurvalta-aika päättyi Suureen Pohjan sotaan 1700-1721, joka koetteli Suomea Ison vihan aikana venäläisten ryöstäessä maata. Suomalaisia ruotusotilaita oli mukana myös ns. Hattujen sodassa 1740-luvulla, jota kutsuttiin Suomessa myös pikkuvihan ajaksi venäläisten miehittäessä Suomen. Suomalaisia joukkoja osallistui Pommerin sotaan vuosina 1757-62, jota Ruotsi kävi laajentaakseen Pommerissa valtaamiaan alueita Itämeren eteläpuolella. Turun läänin jalkaväestä lähetettiin sotaan 850 korpraalia ja sotamiestä. Kulkutaudit ja huono sotamenestys kylvivät kuolemaa. Rauha tehtiin vuonna 1762 Ruotsin ja Preussin välillä.
Sen jälkeen Ruotsi-Suomen valtakunnassa elettiin 26 vuoden ajan varsin rauhallisia aikoja. Suomalaisia sotilaita oli mukana Kustaa III:n sodassa Venäjää vastaan vuosina 1788-90, jossa suomalaisten sotajoukkojen tappiot olivat merkittävät. Toiseen Pommerin sotaan jouduttiin mukaan sen viime vaiheessa v. 1807. Suomen sodassa 1808-09 ruotujakoinen armeija oli mukana viimeisen kerran. Tappioiden tiedetään esim. Loimaan ja Eurajoen alueelta tulleesta sotaväestä olleen n. 40 prosenttia.

Suomalaisia jalkaväen ja ratsuväen sotilaita taistelussa. Kuva Museovirasto.

Ruotumiehet olivat paitsi sotilaita, myös työvoimaa. Heitä voitiin määrätä pitkiksikin ajoiksi linnoitustöihin kuten esim. Viaporin (Suomenlinnan) rakentamiseen 1750-luvulla. Sotilaat joutuivat osallistumaan myös koskien perkaamiseen, kruununpolttimoiden rakentamiseen, puustellien korjaamiseen jne. Komennukset häiritsivät torpan viljely- ja pellonraivaustöitä, mutta niistä maksettiin kuitenkin palkkaa.

Sotamiesten palkat ja eläkkeet

Astuessaan ruotuväkeen jalkaväen sotamiehet saivat kuuden kuparitaalarin pestirahan. Kruunu maksoi jalkaväen sotilaille vuosipalkkaa ja ruodulta (talonpojilta) he saivat vuosipalkkana yleensä tynnyrin ruista. Ruodun tuli antaa vuosittain myös ns. parselit eli työvaatetukseksi sarkatakki ja -housut sekä sukkapari, paita ja pari kenkiä. Varusasun ruotumiehet saivat kruunulta. Hyvin palvelleet sotamiehet voivat saada eläkkeen, jos erosivat vanhuuden, sairauden tai haavoittumisen takia ja olivat osallistuneet sotaan.

Sotilastorpat

Ruotusotilailla oli oikeus sotilastorppaan, johon tuli kuulua rakennuksiksi pirtti, aitta, lato ja navetta. Vielä 1780-luvulla pirtit olivat yleisesti savupirttejä. Tavallisesti uusi pestattu ruotusotilas jatkoi edeltäjänsä torpan asumista ja viljelyä, mutta torpan rakennukset voitiin sopimuksella luovuttaa myös elinikäiseen hallintaan. Torppien tonttialue sijaitsi kylän reunamalla lähellä kylän yhteisesti viljeltyjä peltoja. Esimerkiksi Keihäskosken ruotusotilastorppa Kukola sijaitsi Ylikylässä kyläkeskuksen tuntumassa.
Sotilastorpan viljelyksiin piti kuulua puolen tynnyrin (1 tn = 0,5 ha) vuosittaista kylvöä vastaava peltoala ja pieni kaalimaa. Ruotusotilaat toivat Pommerin sodasta perunoita, joita viljeltiin kaalimaassa. Lisäksi sotilastorppaan oli kuuluttava kaksi kesäkuormaa (yhteensä 250-300 kg) tuottava niitty karjan talviruokintaan. Ruotutorpissa oli tavallisesti 1-2 lehmää sekä nuorta karjaa. Sotilaat voivat myös itse raivata peltoa ja rakentaa itselleen torpan, ns. ”vanhanmiehen asunnon” kylän takamailta. Siihen oli sotilaalla ja hänen leskellään elinaikainen nautintaoikeus. Ehtona oli vähintään 25 vuoden palvelu.

Ruotuarmeijan hajottaminen

Suomen sodan jälkeen ruotuarmeija hajotettiin Aleksanteri I:n antamalla manifestilla vuonna 1810. Upseereille ja aliupseereille taattiin kaikki heidän entiset etunsa. Miehistölle ja sodan aikana kuolleiden leskille määrättiin maksettavaksi eläke, mutta miehistö menetti oikeutensa sotilastorppiinsa. Jotkut talonpojat tosin jättivät sotilastorpan entisen ruotusotilaan asuttavaksi. Ruotusotilaan itse tekemään torppaan ja raivattuihin peltoihin säilyi sotilaalla elinaikainen nautintaoikeus.

KEIHÄSKOSKEN JA TOURULAN SOTILASRUODUT

Keihäskosken ruotu, jonka numero oli 104 ja Tourulan ruodut no 102 ja no 105 kuuluivat Turun läänin jalkaväkirykmentin Loimijoen (Loimaan) komppaniaan. Rykmentit järjestivät muutamien vuosien väliajoin pääkatselmuksia, joissa kirjattiin luetteloihin eli pääkatselmusrulliin päällystön ja kaikkien sotilaiden henkilökohtaiset tiedot sekä sotilastiedot, pestaamiset, osallistumiset taisteluihin, erot palveluksesta, jne. Tämän kirjoituksen tiedot ovat peräisin näistä rullista ja myös Yläneen 1700-luvun ja 1800-luvun alkuvuosien rippikirjoista, joista varhaisimmat ovat tuhoutumisen vuoksi osittain vaillinaisia.

Kuva Turun läänin jalkaväkirykmentin Pääkatselmusluettelosta vuodelta 1760, Loimaan komppanian ruodut 102-105 (103 on Makkarkosken ruotu). Johan Spansk on 29-vuotias, palvellut 3 1/3 vuotta ja juuri vapautunut sotavankeudesta Pommerin sodassa. Jöran Pikströn on 40-vuotias, palvellut 20 vuotta ja joutunut vangiksi em. sodassa. Johan Asp kuoli tammikuussa 1760 ja hänen pestinsä on avoimena.

KEIHÄSKOSKEN RUOTUSOTILAITA

Keihäskosken ruodun no 104 muodostivat kaikki kylän talot: Brusila, Knuutila, Lalli ja Rekola. Varhaisimmissa pääkatselmusrullissa mainitaan vuonna 1712 pestattu sotilas Johan Wahlman ja vuonna 1722 pestattu Johan Andersson Spiut, s. 1698, joka palveli sotilaana seitsemän vuotta. Vuonna 1734 palvelukseen astui 22-vuotias Carl Mattsson Pikström, s. 1712. Heistä on hyvin vähän tietoja.

.Vuonna 1739 pestattiin Keihäskosken ensimmäinen pitkäaikainen sotilas, 23-vuotias Jöran Johansson Pikström, joka oli syntynyt vuonna 1716 Yläneellä Heikkilän talossa. Hän peri edeltäjänsä sotilasnimen ja sai Kukolan sotilastorpan asuttavakseen. Hänen sotilasurastaan pääkatselmusrulla kertoo jo enemmän. Jöran Pikström taisteli viisi vuotta Pommerin sodassa, jota Ruotsi kävi vuosina 1757-62. Taisteluissa hän joutui vangituksi tammikuussa 1760 Anklamin kaupungissa Etu-Pommerissa. Hän onnistui karkaamaan ja pakeni takaisin Preussiin vuonna 1762 ja sieltä edelleen kotimaahan. Rauhan aikana Pikström osallistui kuudesti linnoitustöihin. Vuonna 1767 hän karkasi linnoitustöistä Mustasaaresta Loviisaan ja joutui sittemmin kiinni venäläisten puolella. Sotaoikeus määräsi hänelle rangaistukseksi 15 paria raippoja. Pikström erosi palveluksesta vuonna 1768 saatuaan iskun oikeaan jalkaansa. Jöran Pikström palveli sotilaana lähes 30 vuotta ja kuoli vuonna 1799 yli 80-vuotiaana.

Pikströmin jälkeen vuonna 1772 Keihäskosken ruotuun pestattiin 21-vuotias Henric Jacobsson Talander, joka mainittiin raittiiksi ja hyvämaineiseksi. Hän oli syntynyt Yläneen kirkonkylässä Tuomolan talossa vuonna 1752. Henric Talander taisteli Kustaa III:n sodassa 1788-90 ja sai Elimäellä, Värälässä käydyssä taistelussa mahaansa ruhjeen kanuunan kuulasta. Urheudestaan hänet palkittiin varakorpraalin arvolla. Hän sai eron palveluksesta vuonna 1800 palveltuaan yhteensä 27 vuotta. Henric Talander kuoli 60-vuotiaana vuonna 1812.

Pääkatselmusluettelo vuosilta 1795-1800. Hyvämaineinen sotilas Henric Talander ei ollut saanut rangaistuksia, palvellut sodassa 3 vuotta ja haavoittunut Wärälässä.

Talanderin jälkeen vuonna 1800 Keihäskosken ruotuun pestattiin Matts Lax-niminen sotilas Liedosta, s. 1765. Hän oli aikaisemmin palvellut ruotusotilaana 12 vuoden ajan Liedossa. Keihäskosken ruotusotilaana Matts Lax osallistui Suomen sotaan ja kuoli sodassa vuonna 1808.

KEIHÄSKOSKEN SOTILASTORPAT

Keihäskosken sotilastorpaksi perustettiin silloiseen Ylikylään 1700-luvulla Kukolan torppa. Isojakokartassa 1700-luvun lopulta näkyvät Kukolan eteläpuolella kaksi erikseen aidattua peltopalstaa, jotka kuuluivat sotilastorppaan. Lisäksi kartassa on ”Sotilaan pelloksi” nimetty peltopalsta jokirannassa joen toisella puolella Paimenenmäkeä vastapäätä.
Kukolan torpassa ovat voineet asua jo 1700-luvun alussa Keihäskosken sotilasruodun kolme ensimmäistä tunnettua sotilasta, joiden elämästä tiedetään hyvin vähän. Jöran Pikström, oli Kukolan sotilastorpan pitkäaikainen torppari. Hän asui vaimonsa Maria Juhantyttären ja viiden lapsensa kanssa Kukolassa myös erottuaan palveluksesta aina kuolemaansa vuoteen 1799 saakka.
Matts Lax, joka sai pestin Keihäskosken ruotuun vuonna 1800, asui myös Kukolan torpassa vaimonsa Valpuri Matintyttären ja viiden lapsensa kanssa. Matts Laxin kuoltua torpassa asui vielä hänen leskensä ja muita sotilaiden leskiä. Vuonna 1820 Kukolasta tuli Rekolan torppa ja se sai uudeksi torppariksi Kaapo Jaakonpojan, s. 1795. Kukolan torpan, sittemmin tilan historiaa on nykyaikaan asti kuvattu erillisessä kirjoituksessa.

Keihäskosken ruodun 104 sotilaana vuodesta 1773 alkaen palvellut Henric Talander ei asunut Kukolassa. Talander sai luvan raivata kylän yhteisestä metsästä peltoa ja rakentaa perheelleen sotilastorpan, jonka ko. ajan asiakirjoissa sanotaan sijainneen ”Mäkelän Koivistossa”. Torppa sijaitsi todennäköisesti nykyisten Paimenenmäen kylätalon ja Mäkiheikkilän talon välissä. Talanderilla ja hänen vaimollaan Anna Kristiinantyttärellä oli kahdeksan lasta. Itse raivatussa ja rakentamassaan torpassa Talanderilla ja hänen leskellään oli oikeus asua elämänsä loppuun asti. Torppaan jäi asumaan vielä Talanderin poika Heikki, joka palveli myös sotilaana nimeltään Henric Ringbom toisella paikkakunnalla. Myöhemmin hän oli Keihäskoskella kyläpaimenena. Talanderin torppa palautui 1820-luvulla Lallin (Rekolan) torpaksi. Todennäköisesti samaan torppaan tuli torppariksi Pramilan renki Matti Mikonpoika, s. 1797, ja sitä alettiin kutsua Mäkelän torpaksi.

TOURULAN RUOTUSOTILAAT

Tourulaan muodostettiin kaksi sotilasruotua, Keskitalon ja Pramilan yhteinen ruotu no 102, joka nimettiin Pramilan ruoduksi sekä Pellon ja Liisalan ruotu no 105. Pramilan ruodusta neljä sotilasta kantoi nimeä Spansk. Pellon ja Liisalan talojen ruodussa taas oli useita, jotka perivät nimen Asp. Kaikilla sotilailla oli perhe, vaimo ja lapsia, joille ruodun talojen tuli järjestää torppa tai muu asunto ja toimeentulo.

PRAMILAN JA TOURULAN KESKITALON RUOTU NO 102

Pramilan ruodun no 102 ensimmäinen tunnettu sotilas oli Matts Jöransson Högfjärd. Hän oli saanut pestin 20-vuotiaana vuonna 1722. Palveltuaan sotilaana 17 vuotta hän kuoli tautiin marraskuussa 1741 vain 39-vuotiaana luultavasti samana vuonna alkaneessa ns. Hattujen sodassa. Högfärdigin tilalle otettiin 22-vuotias Erik Henricsson, joka sai sukunimekseen Spansk. Tämä nimi periytyi sen jälkeen kaikille ruodun 102 sotilaille, vaikka he eivät olleet keskenään sukua. Eric Spansk oli syntynyt vuonna 1720 ja kuoli jo 36-vuotiaana vuonna 1756 palveltuaan rauhan aikana 14 vuotta.

Pääkatselmusluettelo v. 1768, jossa kerrotaan ensin Matts Högfjärdin kuolemasta ja hänen seuraajansa Erik Spanskin kuolemasta. Seuraavaksi on tiedot 36-vuotiaan ja silloin 11 vuotta palvelleen Johan Spanskin osallistumisesta Pommerin sotaan.

Vuonna 1757 pestin sai 25-vuotias Johan Jacobsson Spansk, s. 1732. Hän joutui heti Pommerin sotaan, jota Ruotsi kävi Itämeren eteläpuolella. Johan Spansk vangittiin tammikuussa 1759 Deminin kaupungissa ja vapautui keväällä 1760. Hän palveli ruotusotilaana vielä pitkään sodan loputtua kuolemaansa, vuoteen 1781 asti. Johan Spanskin perheen rippikirjatiedot ovat osin vaillinaisia. He esiintyvät rippikirjoissa ensin Pramilan sivuilla. Myöhemmin heidät mainitaan Keskitalossa, joka voi myös tarkoittaa siellä sotilastorppaa,

Seuraava ruodun sotilas vuodesta 1781 oli nuori Michel Simonsson Spansk, joka oli syntynyt vuonna 1762. Hän taisteli Kustaa III:n sodassa, jota käytiin Suomessa vuosina 1788-1790 Venäjää vastaan. Palveltuaan yhteensä 19 vuotta, Michel Spansk erosi 41-vuotiaana vuonna 1800 ja eli sen jälkeen 74-vuotiaaksi. Myös Michel Spanskin perhe mainitaan rippikirjoissa Keskitalossa.

Anders Jacobsson Spansk, s. 1776, oli viimeinen ruodun 102 sotilas ennen ruotusotalaitoksen lakkauttamista vuonna 1810 Ruotsin vallan päätyttyä. Hänet pestattiin vuonna 1800. Hän oli mahdollisesti vielä mukana taisteluissa Suomen sodassa vuosina 1808-09. Palvelusaikanaan Anders Spansk asui perheineen Pellon talon Tiensuun torpassa, joka oli ruodun 105 sotilastorppa.

TOURULAN PELLON JA LIISALAN TALOJEN RUOTU NO 105

Ruodun 105 varhaisimmista sotilaista on hyvin vähän tietoja Yläneen rippikirjojen tuhoutumisen takia. Vuoden 1712 pääkatselmusrullassa mainitaan sotilas Matts Ståhl. Vuonna 1723 pestin sai Matts Mårtensson (Matti Martinpoika) Lithen/Liten, s.1703. Hänen palvelunsa sotilaana kesti 17 vuotta 1740-luvun alkuun asti.

Johan Michelsson Asp, s. 1732, otti pestin sotilaaksi vuonna 1751. Hänen isänsä oli palvellut Tourulassa ratsumiehenä eli rakuunana. Johan Asp ehti palvella vain 8 vuotta, sillä hän menehtyi Pommerin sodassa marraskuussa 1760. Hän asui vaimonsa ja lastensa kanssa Pellon talossa.
Seuraava ruodun 105 sotilas Henrich Michelsson Asp, s. 1734, peri edeltäjänsä nimen. Hänet pestattiin vuonna 1762 Pommerin sodan loppuessa. Henrich Asp palveli rauhan aikana yhteensä 16 vuotta ja kuoli vasta yli 70-vuotiaana. Henrich Asp oli ensimmäinen torppari ruodun 105 perustamassa Tiensuun sotilastorpassa.

Pääkatselmusluettelossa v. 1768 on kuvaus vuonna 1762 pestin saaneesta Henric Aspista, joka 32-vuotiaana oli palvellut ruodussa 105 kuusi vuotta.

Vuonna 1778 pestattiin ruodun omasta reservistä Johan Kuula, s. 1755. Hän palveli sotilaana 7 vuotta ja jatkoi vielä reservin sotilaana eli varamiehenä vuoteen 1805. Samana vuonna Johan Kuulan kanssa sai pestin myös Johan Henricsson Asp, s. 1757. Hän oli myös Tourulan rakuunan poika. Johan Asp taisteli kolme vuotta Kustaa III:n sodassa, jota käytiin Venäjää vastaan Suomen alueella vuosina 1788-90. Hänen sotilasuransa kesti yhteensä noin 29 vuotta, ainakin vuoteen 1807. Molemmat sotilaat saivat palvelusaikanaan perheelleen asunnon tiettävästi Tiensuun torpasta.

TOURULAN RUOTUJEN 102 JA 105 SOTILASTORPAT

Pramilan ja Keskitalon ruodun 102 torpat.
Pramilassa oli vanha rakuunan torppa, jota kutsuttiin Kujanpään torpaksi. Siinä asui perheineen 1700-luvulla palveluksesta eronnut rakuuna Maats Henricsson Blom, s. 1705, joka kuoli vuonna 1793. Torppaa ei tiedetä käytetyn ruotusotilaiden torppana.

Keskitalon ja Pramilan ensimmäisten ruotusotilaiden asuinpaikka on rippikirjojen mukaan Tourulan Keskitalo. Se oli suuri talo, joka pystyi antaman asunnon ja toimeentulon myös sotilaiden perheille.
Tourulassa Spanskin mäellä sijaitsi Spanskin torppa, joka nimensä mukaan on tiettävästi palvellut ruodun 102 sotilastorppana 1700-luvun puolivälin tienoilta lähtien. Torppa on voinut olla Keskitalon tai Pramilan talojen rakentama. Sen on voinut myös raivata sotilastorpaksi itselleen joku neljästä Spansk-nimisestä ruotusotilaasta, todennäköisimmin Johan tai Michel Spansk.

Spanskin torppa sijaitsi silloisen Tourulan kartanon Keskitalon alueella Haukkavuorelta Tourulaan päin mentäessä. Torpassa oli raivattua peltoa, jonka sarat olivat vielä 1970-luvulla selvästi näkyvissä.
Spanskin torppa on ollut myös myöhemmin 1800-luvulla asuttuna. Sitä on voitu käyttää esimerkiksi Keskitalon työväen asuntona. Ainakin 1860-luvulle asti torpassa asui Tourulan kartanon rengiksi Ilmajoelta vuonna 1837 tullut Herman Kula perheineen, s. 1796. Heidän jälkeensä torppa jäi asumattomaksi.

Vuonna 1883 julkaistu kartta Tourulasta. Kartan yläreunassa näkyy kartanon Liisalan ja Pellon tilojen rakennuksia teiden risteyksessä. Sieltä johtaa etelään koivukuva Tiensuun ja Puolimatkan torpille. Niitä vastapäätä joen toiselle puolelle on merkitty Spanskin torpan paikka, joka sijaitsi Haukkavuoren päältä vähän Tourulaan päin Pramilan ja Tourulan rajalle.

Pellon ja Liisalan ruodun no 105 sotilastorpat
Ruodun 105 sotilaiden asuinpaikkana oli 1700-luvun alun vuosikymmeninä Pellon talo. Isot talot majoittivat siihen aikaan palvelusväkeä, renkejä ja satunnaisia työmiehiä moniin rakennuksiinsa. Ruodun tuli kuitenkin määräysten mukaan tarjota ruotusotilailleen sotilastorppa, peltoa ja niittyä. Pellon ja Liisalan talojen perustama sotilastorppa esiintyy rippikirjassa vuodesta 1769 alkaen nimellä Tiensuun torppa. Ensimmäinen Tiensuun torppari oli sotilas Henric Michelsson Asp. Hän asui torpassa vaimonsa ja viiden lapsensa kanssa vielä palvelusvuosiensa päätyttyä aina kuolemaansa asti. Vanhemmiten hän sokeutui ja ehkä siksi Tiensuun torppariksi ryhtyi vuonna 1787 hänen poikansa Jaakko Heikinpoika, vaikka hän ei ollut sotilas. Hän oli torpparina kuolemaansa, vuoteen 1814 asti.

Tiensuun torpassa asui myös muita sotilaita, mm. vuodesta 1787 alkaen Johan Kuula aina kuolemaansa asti. Torpassa asui poikamiehenä myös Johan Asp, joka palveli sotilaana 29 vuotta. Myös Pramilan ja Keskitalon ruodun 102 sotilas Anders Spansk, asui perheineen palvelusaikanaan Tiensuun torpassa.
Sotilaan erottua palveluksesta hän menetti usein myös oikeutensa sotilastorppaan. Tourulan rippikirjojen mukaan Tiensuun torppa tai sen ympäristössä olevat mäkituvat palvelivat monien Tourulan palveluksesta eronneiden sotilaiden ja myös sotilaiden leskien vanhuuden asuntoina.

Lähteet: Jari Niemelä, Tuntematon ruotusotilas, Historiallisia tutkimuksia 157, SHS, 1990, Helsinki
Sirkka Karskela, Sukututkijan tietokirja, kahdeksas painos, Vaajakoski 2008
Turun läänin jalkaväkirykmentin pääkatselmusluettelot, Loimijoen komppania, Militaria II

Teksti: Hanna-Leena Kaihola

KYLÄPAIMENIA KEIHÄSKOSKELLA JA TOURULASSA

24 marraskuun, 2022 ~ admin ~ Jätä kommentti

KYLIEN KARJAN PAIMENTAMINEN 1700-LUVULLA JA 1800-LUVUN ALUSSA

Ennen isojakoa, kun kylän peltoja viljeltiin yhteisesti ja metsät olivat yhteisessä käytössä, kylän karjaa paimennettiin yhteisissä metsissä. Karjaa ei saanut päästää tallomaan vainioita ja viljelyksiä. Karjaa paimentamaan kylän talot palkkasivat yhteisen kyläpaimenen, jota kutsuttiin nimellä wallare, tai virallisesti ruotsin kielellä wallherd. Paimennus kesti ”Erkistä Mikkeliin” 18.5.-29.9. tai ”Valpurista Marttiin” 1.5.-10.11. Talviajan karja pidettiin sisätiloissa, jolloin ruokinta tapahtui osaksi luonnonniityiltä kesällä kootuilla heinillä, mutta karjalle syötettiin myös olkia ja muuta hyvin huonoa ravintoa.

Museovirasto kokoelma_2_ kuvaaja A_Väisänen vapaa v.1914_WP

Kyläpaimen erikoisine tuohitorvineen. Kuva Museoviraston kuvakokoelma. Kuvaaja A. Väisänen, v. 1914.

Kyläpaimeneksi palkattiin tavallisesti aikuinen mies, eikä tehtävää annettu lapsille, kuten yleisesti luullaan. Kylän karjan paimentaminen oli raskas ja joskus vaarallinenkin tehtävä. Metsässä saattoi olla susia ja karhuja. Karja piti pitää myös poissa kalliojyrkänteiltä ja louhikoilta. Paimenen tehtävänä oli myös valmistaa metsästä saatavista tarveaineista taloille luutia, vispilöitä ja vitsoja ja jos taitoa riitti, kauhoja ja puulusikoita. Jotkut tekivät virsuja ja tuohikontteja tai puukontuppia, jotka myytiin tai käytettiin omassa taloudessa.
Kunkin talon ”johtajalehmällä” oli kello kaulassa. Karja totteli kellon ääntä ja paimen tiesi sen perusteella karjan sijainnin. Paimenen varusteina olivat paimensauva ja tuohesta tai sarvesta tehty torvi, selässä hänellä oli eväskontti. Torvea soittamalla hän kokosi kylän karjan aamuisin tiettyyn paikkaan, usein talojen lähelle olevalle mäelle ja toi illalla takaisin. Lehmät viettivät yönsä navetan lähelle tehdyssä aidatussa hakotarhassa, jossa ne lypsettiin.

Museoviraston kuvakokoelma_ ei kuvaajaa_10x15WP

Lehmät lypsettiin aikaisin aamulla ja paimenesta tultua yhdeksän aikaan illalla navetan lähellä tarhassa. Kuva Museoviraston kuvakokoelma, kuvaaja tuntematon.

Karjan aiheuttamista vahingoista viljelyksille käytiin usein käräjiä ja käräjät velvoittivatkin kaikkien talojen antavan karjansa paimenen hoitoon ja osallistumaan hänen palkkaukseensa karjan pääluvun mukaan. Joissakin kylissä palkka maksettiin ruokana, pääosin viljana paimenessa olon kuukausilta. Talviaikaan paimenet tekivät taloihin rengin töitä. Varsinkin perheellisille paimenille pyrittiin antamaan torppa asuttavaksi ja vähän niittyä ja peltoa viljeltäväksi. Keihäskoskella tiedetään olleen ainakin kaksi torppaa ja Tourulasta tunnetaan yksi torppa, jotka perustettiin alun perin paimenten torpiksi 1700-luvulla. Myöhemmin torpat muuttuivat tavanomaisiksi torpiksi, joiden torpparit tekivät taksvärkkiä taloon. Keihäskosken paimenten torpista tunnetaan nimiltä Jaakolan torppa ja Mattilan torppa. Tourulan paimenten torpan nimestä ja sijainnista ei ole varmaa tietoa. Se saattoi olla lähellä Tiensuun torppaa, joka oli perustettu sotilaiden torpaksi.

On myös pohdittava sitä, mistä Keihäskosken Paimenenmäki on saanut nimensä. Paimenenmäen takana on vieläkin näkyvissä entinen pieni pelto, joka voisi viitata siihen, että Paimenenmäellä on voinut olla myös paimenen torppa, joka on myöhemmin hajotettu tai mahdollisesti siirretty muualle. Paimenenmäki oli myös kylän talojen lähellä oleva sopiva paikka, johon kyläpaimen on koonnut aamuisin talojen karjan lähteäkseen paimentamaan sitä mäeltä alkaviin metsiin pohjoisen ja idän suuntaan. Joen toisella puolella olevat metsät olivat saavuttamattomissa ja kylän eteläpuolelle levittäytyivät kylän pellot.

KEIHÄSKOSKEN KYLÄPAIMENIA

Keihäskosken kylän paimenia tunnetaan 1760-luvulta lähtien, mutta heitä on luultavasti ollut jo aikaisemmin. Keihäskoskella oli 1770-luvulla kolme nuorta paimenta, joiden pesti ei kuitenkaan jäänyt pitkäaikaiseksi. Rekolassa asui kylän yhteinen paimen ”Keihäskoski wallare” Heikki Yrjönpoika, s. 1749 ja Knuutilassa 22-vuotias Tuomo Mikonpoika, s. 1761. Erkki Juhonpoika oli myös lyhyen aikaa 1780-luvulla paimenena Keihäskoskella.

Keihäskosken kaksi 1700-luvulla perustettua torppaa, Mattila ja Jaakola ovat aluksi olleet kyläpaimenen torppia. Molemmat sijaitsivat Ylikylässä nykyisen Niittykulmantien alussa, Mattilan torpan ensimmäinen tunnettu asukas oli Matti Simonpoika, s. 1722. Hän oli ensin Makkarkosken Ylitalossa paimenena ja renkinä mentyään naimisiin talon tyttären Kristiina Simontyttären kanssa, s. 1716, ja palkattiin noin 40-vuotiaana Keihäskosken kyläpaimeneksi. Perheelle annettiin asuttavaksi torppa, joka sai hänen mukaansa nimen Mattila. Hän paimensi kylän karjaa 1760-luvun alusta lähes 20 vuoden ajan. 1780-luvun alussa Mattilan torppariksi tuli vävy, kylän räätäliksi palkattu Matti Juhonpoika, s. 1747. Mattilasta tuli tuolloin Keihäskosken räätälin torppa, joka on samannimisenä tilana vieläkin olemassa.

Vuodesta 1786 alkaen Keihäskoskella mainitaan kyläpaimenen torppana ”Rekolan torppa”, jota alettiin kutsua Jaakolan torpaksi ensimmäisen asukkaansa ”wallare” Jaakko Juhonpojan mukaan, s. 1752. Hänellä ja vaimollaan Valpuri Juhantyttärellä, s. 1757, oli kaksi poikaa, Jaakko ja Matti. Jaakko Juhonpoika hoiti kylän karjaa lähes kuolemaansa, vuoteen 1810 asti, ja hänen poikansa Matti, seuraava Jaakolan torppari jatkoi vielä paimenena.

Seuraava Keihäskosken kyläpaimen Mikko Kaaponpoika, s. 1791, oli ollut renkinä Pramilassa. Mikolla ja hänen vaimollaan Riitta Matintyttärellä, s. 1792, oli viisi lasta. Mikko paimensi kylän karjaa vuodesta 1821 vuoteen 1832, jolloin hän kuoli 40-vuotiaana. Hänen kerrotaan asuneen perheineen ”Keihäskosken torpassa”, jonka sijainti tai nimi eivät ole tarkemmin tiedossa. Entiset sotilaat jatkoivat usein kyläpaimenina. Entinen värvätty sotilas Henric Ringbom, s. 1775, paimensi karjaa Keihäskoskella kuolemaansa, vuoteen 1829 saakka. Hän asui luultavasti isänsä, sotilas Talanderin rakentamassa torpassa lähellä nykyistä Paimenenmäkeä.

Viimeinen tunnettu Keihäskosken kylän paimen oli nainen, Maija Antintytär, s. 1784. Hän tuli Kajalan talosta vuonna 1840 ja paimensi kylän karjaa 55-vuotiaasta lähes 70-vuotiaaksi saakka. Hänellä ei ollut perhettä ja hän asui aluksi Mikko Kaaponpojan perheen kanssa samassa torpassa ja myöhemmin jossakin Rekolan mäkituvassa.

TOURULAN KYLÄPAIMENIA

Tourulassa tiedetään olleen kaksi pitkäaikaista kyläpaimenta, jotka olivat Liisalan ja Pellon talojen yhteisiä paimenia. Keskitalosta ei tunneta nimeltä paimenta, mutta rippikirjassa mainitaan Keskitalon paimenen torppa 1760-luvulta. Myös muutamia paimentyttöjä tunnetaan. Pellon talon piika Brita (Riitta) Matintytär, s. 1743, oli paimenena 16-18-vuotiaana vuosina 1758-61. Hän on varhaisin tuntemamme paimen kylässä. Lisäksi Tourulan keskitalosta mainitaan 1810-luvulla ”wallherde flickan”, paimentyttö Eeva Juhontytär.

Liisalan ja Pellon paimeneksi tuli 1770-luvun alussa Köyliöstä Matti Eerikinpoika, s.1738. Matilla ja vaimollaan Liisa Juhantyttärellä, s. 1744, oli kahdeksan lasta, joista kaksi kuoli pienenä. Matti paimensi Liisalan ja Pellon karjaa lähes 30 vuotta ja kuoli noin v. 1804. ”Wallare” Matti Eerikinpoika asui perheineen Liisalan ja Pellon talojen paimenen torpassa, joka sijaitsi luultavasti Tiensuun torpan lähellä. Paimenen torppaa saatettiin kutsua vain nimellä Wallaren torppa.

Matti Eerikinpojan jälkeen Tourulan paimeneksi tuli Heikki Matinpoika, s. 1762. Hän oli Yläneen kirkonkylän Nissilän talon poika, suuren perheen nuorimmainen. Hänellä ja vaimo Kristiina Antintyttärellä, s. 1758, oli neljä lasta. Oltuaan renkinä Kirkonkylässä Joen talossa perhe muutti vuonna 1804 Tourulaan. Henrik oli rippikirjan mukaan Pellon talon renki, mutta myös Pellon ja Liisalan yhteinen paimen. On mahdollista, että Heikki Matinpojan perhe sai asuttavakseen entisen paimenen torpan tämän kuoltua v. 1804. Hän oli Tourulassa paimenena lähes 60-vuotiaaksi asti. Vaimonsa kuoleman jälkeen v. 1810 hän meni naimisiin lähes 30-vuotta nuoremman Riitta Matintyttären kanssa. Tourulan ilmeisesti viimeinen kyläpaimen kuoli 70-vuotiaana vuonna 1833.

Kuvat: Museovirasto
Teksti: Hanna-Leena Kaihola

TOURULAN JA KEIHÄSKOSKEN HISTORIAA

Kokoelma artikkeleita kylien ja niiden talojen historiasta

Kirjoittaja: admin