Yleisradion toimittajan Niilo Ihamäen tekemiä haastatteluja 1970-luvulla.
Tourulan kartanolla oli useita torppia Rantakylässä, Katinhännässä, joista yksi oli Rantalan torppa. Rantalan torppaan Rantalan suku tuli jo v.1854 ja torppa ostettiin omaksi v.1915. Tila on edelleen saman suvun hallussa.
Rantalan torpan poika Kalle syntyi v. 1902 ja hän muistelee seuraavissa haastatteluissa erikoisia tapahtumia, joita on kuullut vanhemmiltaan tai on itse kokenut myöhemmin.
Kalle Rantalan jälkeen isäntäväkenä ovat jatkaneet Kallen poika Esko ja vaimonsa Mirjami. Heillä oli haastattelut tallella C-kasetilla.
Kartanon torpparin asema
– Kalle Rantala: Kartanossa oli monta kertaa vieraskieliset isännät ja ne yhdellä ja toisella muotoa sitten loukkasivat torpparia ja alustalaisten oikeuksia. Ei ollut mitään oikeusastetta mihin torppari olis valittanu. Oli vaan yks asia mihin turvata, uskottiin niin vahvasti kuin nykypäivän ihminen tuohon kallioon, että Jumala on se, joka lopulta rankasee, taikka palkitsee.
– Kalle Rantala: Tulee tässä mieleeni Tourulan kartanon tarina. Kartanon omisti 1800- luvun puolivälistä alkaen halikkolainen suurmaanomistaja kreivi Armfelt, joka ei täällä koskaan asunu. Armfelt pani tänne tilanhoitajan, joka oli isännän täysillä valtuuksilla. Tilanhoitaja oli omavaltainen mies, joka polki torppareiden ja alustalaisten oikeuksia ja sai alustalaisten vihat päällensä. Mikään ei auttanu, siihen oli alistuttava, tai lähdettävä torpasta pois. Ainoa mitä torppari voi odottaa oli, että miten kauan Jumala tätä kärsii ja rankaisee tälläsen herran.
Elettiin vuotta 1883, kevät oli lämmin ja suotuisa, heinä kasvoi kovasti. Mutta oltiin pikkasen myöhässä ja tehtiin heinää vielä elokuun alkupäivinä. Kaikki torpparit oli heinätöissä, koska koitettiin saada kartanon heinät korjuun ensin ja sen jälkeen vasta torpparit saivat ruveta tekemään omaa heinäänsä.
Kaikki torpparit oli taksvärkkituvassa kello kuuteen mennessä aamulla, jolloin tuli vouti ja määräsi töihin. Yhtenä aamuna vouti tuli ja sanoi, että kartanossa oli viime yönä tapahtunu semmonen tapaus, että aamulla isäntä oli löydetty kuolleena sängystään, vaikka illalla vielä oli täysissä voimissaan. Silloin torpparien keskuudessa jo vähän kohahti ja todettiin: ”että enkös minä oo sanonu, ettei se kauan Jumala kärsi tälläistä vääryyttä”. Mutta kukaan ei ajatellut sitä, että tämä oli vasta alkua siitä, mitä tuleman piti. Se saatiin vasta seuraavana sunnuntaina nähdä hautajaisten yhteydessä.
Hautajaisia hankittiin perusteellisesti. Halikosta tuotiin Armfelt suvun ruumisvaunut, kaksi hevosta edessä ja kuski. Oli suuri määrä arvovaltaista hautajaisväkeä. Yläneellä ei herrasväkeä siihen aikaan tietysti montaa henkeä ollutkaan, mutta lisää niitä tuli Pöytyältä ja ehkä Turustakin.
Oli hyvin kuuma helteinen päivä. Ruumisvaunulla tuotiin ruumis Tourulasta Tapalan talon kohdalle ja siitä torpparit kantoivat arkun hautaan. Hauta oli luotu pääkuorin ja sakariston väliseen kulmaukseen, Hakalan talon puolelle.
Jo ruumiinsiunauksen aikana oli Pyhäjärven päälle kokoontunut pahaenteisiä ukkospilviä ja jossain kaukana jyrähteli. Kun pappi sai ruumiinsiunauksen toimitettua, ukkonen rävähti koko voimallaan, salamoi, vettä ja rakeita tuli kaatamalla. Väki meni kirkkoon sisälle, papit ja saattoväki ja torpparit meni perässä. Kun rajuilma oli lopulta lakannu, yhtä nopiasti kuin se oli alkanukki, mentiin kattomaan ja hauta oli tullu täyteen kurasta vettä. Herran arkku kellui siellä veten päällä. Se oli tehty kuivasta honkapuusta. Nyt tiesi kaikki, että nyt oli Jumala puhunut tälle jumalattomalle miehelle. Oltiin hiljaa ja oltiin vakavia. Oli saatu hyvä opetus, että mitä se on, kun Jumalaa vasten asettuu, olkoon vaikka aatelisherra.
Tourulan herra
Haastattelija: Mitenkäs sitten tämä haudan peittäminen mahtoi tapahtua, kun hauta oli vettä täynnä ?
– Kalle Rantala: No, sitten otettiin kaksi köyttä ja pantiin kivi kumpaankin päähän ja toinen köysi toiseen päähän arkkua ja toinen toiseen päähän ja upotettiin tämä sinne veteen ja sen jälkeen sitten hiekkaa päälle.
Haastattelija: Kyllä tälläisestä tapauksesta varmaan puhuttiin kauan pitäjällä.
– Kalle Rantala: Siitä puhuttiin kauan. Vielä minun lapsuuteni aikana vanhat ihmiset uskoivat tähän opetukseen. Vaikka joskus puhuttiin leikkiasioita, niin jos puhe meni Tourulan herran hautaukseen, niin kaikki vakavoitui. Kaikki tiesi, että Jumala oli ollu siällä Yläneen kirkonmäellä sillon, näyttämäs voimians, kun Tourulan herra haudattiin. Se hauta on tänä päivän siinä kulmauksessa, siinä on musta malmiristi. Siinä on ruotsinkielinen kirjoitus, että tähän on haudattu Tourulan herra Fagerström ja sitten vuosiluvut. Siinä kulmassa ei ole muuta. Kun käy Yläneen kirkonmäellä, sen voi nähdä ja ajatella minkälainen veden paljous sillon on tullu, kun se on molemmilta kirkon lappeilta, rajailman aikana, lyöny vettä juuri haudan paikkaan.
Uudenkartanon kohtalo
Haastattelija. Oliko muita tälläisiä tapahtumia, joissa nähtiin, että joku korkeampi voima puuttui niiden kulkuun ?
– Kalle Rantala: Kyllä niitä oli, sehän oli jokapäiväistä elämää, ei torppari olis sitä vääryyttä kestäny, jos ei olis ollu joku asia, johon luotettiin. Nykypäivän aikana, jos tehdään vääryyttä, me valitamme lääninoikeuteen ja saamme oikeuden siältä. Mutta sillon ennen ei ollu muuta turvaa ku Jumala.
Tässä Köpilän tilalla, siinä ei sillon ollu vuokramiestä, mutta siinä asui Mäntylän Heikki. Hän oli entiseltä ammatiltaan viinankeittäjä. Hän keitti manttaalin omistajille viinaa, ennen kun tuli tämä kieltolaki vuonna 1866, joka kielsi sen oikeuden manttaalin omistajiltakin. Hän sai talollisilta aineet ja viinavehkeet. Hän keitti vähä ittelens kans, vaikka se olikin kielletty, siihen ei hänellä ollu oikeutta, se oli vaan manttaalin omistajilla. Hän laitti sen viinan tynnyriin ja oli isälleni sanonu, että Rekolassa on niin hyvät viinavehkeet, et jolsei niillä saa hyvää viinaa, ni sitten on keittäjän vika.
Mutta kun tämä ammatti lailla ja asetuksella kiellettiin, niin hän koitti elättää ittensä jotenkin. Hän oli yksinäinen leskimies.
Kun hän oli Markulan poikia, hän oli kattonu, että siinä Markulan ja Köpilän rajamailla oli semmonen luonnonniitty, johon sai hyvän pellon palan. Hän meni Uudenkartanon isännän puheille ja esitti asiansa ja isäntä oli kovin myöntyväinen, että se onkin hyvä, että se tulee siittä tehtyä pelloksi. Sopivat että Heikki kuokkii ja ojittaa ja saa viisi vuotta viljellä ilman mitään maksua. Se oli semmonen vähä nafti hehtaarin kappale. Mutta viiden vuoden päästä pelto siirtyy kartanon omistukseen ilman, että kartano maksaa siittä mittään tekopalkkaa. Viidentenä syksynä, kun Heikki siitä ohran niitti, hän kynsi sen nopeasti ja kylvi siihen rukiin, minkä korjuu meni sitten seuraavan vuoden puolelle.
Oli juhannuksen aika ja Uudenkartanon isäntä tuli monen miehen kanssa ja käski miesten lyödä viikatteella Heikin rukiin maahan. Se oli paras heilimöintiaika ja ruis oli kovasti sillon kasvanu. Joku kylän miehistä meni sanomaan Heikille, että menes kattomaan, et ny ne lyövät sun ruistas maahan. Heikki tulistui ja otti kirveen ja lähti ensimmäisenä tietysti ahdistamaan Uudenkartanon isäntää. Mutta isäntä käski miestensä ottaa Heikki kiinni ja vetää veräjäntolppaan köydellä kiinni niin, et pyssyy. Ja miehet tekivät tämän. Heikki vedettiin tolppaan kiinni. Mutta sekään ei estäny, Heikki heristi nyrkkiänsä taivasta kohden ja huusi Jumalan kostoa tälläiselle miehelle.
Sanoen, että torpparit syövät joka talvi pettua ja sinä kehtaat tämmöisen vääryyden tehdä ja mitä Jumalakin ajattelee tälläsestä pilkasta. Miehet teki tehtävänsä ja Heikki päästettiin vapaaksi.
Mutta Uuttakartanoa alkoivat kiusata monenlaiset vastoinkäymiset.
Vanha Kotirannan Hemmi pani kätensä minun olkapäälle ja kysyi: ”Olekkos poika kuullu koskaan et joku noita on tämän Uudenkartanon noidunnu?”. Minä selitin hänelle, että minä tiedän hyvin tämän noidan tarinan. Ja että isäni on ollu sen kanssa lapsuuden kaveri. Jos sitä ny noituudeksi otetaan. Mutta kiukkuisen miehen mielenilmaus se varmaan on ollu. Mutta minä luulen, että sillon vielä moni vanha ihminen usko tälläisiin yliluonnollisiin asioihin.
Rosvoluola
Haastattelija: Korven keskellä Yläneen ja Oripään rajamailla on jääkauden muodostama mahtava kiviröykkiö. Kymmenkunta kuuden-seitsemän metrin korkuista kivenjärkälettä, joiden keskellä on luolamainen suoja. Olemme yläneläisen Kalle Rantalan kanssa tarponeet kummastelemaan tämän kivisen luolakammion mahtavuutta ja palauttamaan mieleen niitä tarinoita, joita tähän luolaan liittyy. Luonnonmukainen selitys tämän luolan syntymiselle on siis jääkausi. Mutta mistä sitten johtuu tämä nimi, Rosvoluola ?
– Kalle Rantala: Minun tietääkseni se johtuu siitä, että tässä viimeiseksi on asunu sellaisia Mouhijärveltä tulleita kuuluisia maakunnan rosvoja, jotka kävivät rosvoomassa tässä ympärillä. Pitivät tätä varastopaikkana ja tarkoituksena sieltä siirtää sitten tähän Yläneen-Keihäskosken tienvarteen ne rosvotut tavarat ja viedä hevosella pois. Ja ne on viimeiset asukkaat, jotka on tässä luolassa minun tietääkseni asuntoaan pitäny. He olivat tässä tietääkseni useamman päivän.
Olivat aina päivän ajan täällä piilossa ja iltahämärissä tulivat kylämaihin. Ottivat mitä saivat ja toivat tänne. Ja toisena yönä taas käytiin uudestaan.
Haastattelija: Minkähän laista tavaraa ne mahtoivat rosvota ?
– Kalle Rantala: No, niille kai kelpasi arvoesineet, mitä ny torpissa oli, sormukset, kellot ja silkit. Ehkä otettiin muutakin, sit kunnei tämmöstä tavaraa saatu.
Haastattelija: Ja tänne luolaan niitä sitten tuotiin kätköön ja täällä kai sitten piti niitä vartioida ?
– Kalle Rantala: Tänne ne kai tuotiin ja niinko näkkyy, se oli sateensuoja, ku se luola on niin syvällä tuolla, ettei sade pilannu.
Haastattelija: Mahtoiko kukaan paikkakuntalainen yllättää niitä täältä ?
– Kalle Rantala: No, en minä tiedä muuten, kuin sitten siinä kiinniottovaiheessa ja vähä sitä ennen. Tässä kilometrin päässä asui Kuusto niminen mies. Hän oli ollu Suomen kaartin mukana Turkin sodassa ja menestyny siellä niin hyvin, että hän oli saanu Pyhän Yrjön ristin ja jonkunlaisen jefföltarin arvon. Ja kun hän tuli sieltä sodasta, ajattelin hänellä olleen semmoinen halu näyttää paikkakunnan miehille, miten sotaväki oikein pelaa. Ja hän alkoi johtaa ja järjestää tätä rosvojen kiinniottoa tässä luolassa, hänellä oli jonkunlaista tietoa, että kyllä ne tässä täytyy olla.
Haastattelija: No, mitenkäs se kiinniotto mahtoi tapahtua ?
– Kalle Rantala: No, hän järjesti sen sitten sillä tavalla, että kun hän oli sotilas ja monet vuodet siellä Turkin maalla taistellu, niin hän tahto näyttää oikein miten se sotaväki toimii. Hän tähän kylätielle, joka on tässä kilometrin päässä, kokos koko kylän miesväen ja asetti sen kaksmiehisiin partioihin. Niin, että aina samaan partioon tuli suuri, iso ja riski mies ja heikompi mies. Ja taas muutaman kymmenen metrin päähän toisen partion, samalla perusteella. Kun hän anto määräyksen, niin lähdettiin haravoimaan tätä metsää, joka oli silloin kirveellä koskematon korpi. Siinä kävi sitten sillä tavalla kumminkin, että nämä miehet ei ollukkaan oikein sotaväen touhuihin tottuneet, ei kaikki ollee ikinä nähneekkä sotaväkkee. He sekaantus siellä synkässä mettässä.
Vain yks partio kohtas nämä rosvot täällä. Niitä rosvoja oli neljä miestä ja tässä partiossa oli kaksi miestä. Toinen oli Toivinojan isäntä, pieni kuuskymmentäkilonen, laiha äijänkääpä. Mutta hänen kaverinaan oli Mäkelän vaari, joka oli lähes satayhdeksänkymmentä senttinen jättiläinen ja maankuulu voimiltans. He rookasivat nämä rosvot tässä. Rosvot oli ovelia ja tiesivät, et miehiä on mettässä. Niin he painuikin tästä aika kyytiä pakkoon puolivälinkiveä kohti. Ja nämä partiomiehet seurasivat niitä. Kun sitten mouhijärven miehet ajatteli, että nyt ollaan tarpeeks kaukana korvessa, niin he pysähtyivät ja asettuivat vastarintaan. Mäkelän vaari oli isälleni jutellu, että hän näki miten toinen mies anto toiselle miehelle kirveen selkänsä takkaa ja itte nappas pahan haulikon ja yritti ampua tätä Toivinojan äijää sillä haulikolla ja toisen piti lyödä kirveellä sitä toista päähän. Mutta epäonnistuivat täysin. Tämä Toivinoja, pieni vikkelä mies oli heti mouhijärven miehen kauluksessa kiinni ja sai sen kaatumaan sellaseen suuren kuusen juurakon välliin seljälleen ja meni itte sen päälle. Ja Mäkelän vaari, joka oli se suuri jättiläinen, nappas kaksi muuta mouhijärveläistä ja paiskas ne siihen kolmanneks ja neljänneks ja meni itte vielä viidenneks päälle. Tämä mouhijärven mies, joka oli alimmaisena, se tunsi olonsa tukalaks ja yritti saada puukkoa tupestaan, mutta ahdasta oli. Toivinojan mies kumminkin huomas tämän aikeen ja kauhistui ja rupes repimään ittetäns sieltä välistä pois. Ja onnistui lopultans saaman ittensä irti ja sieppas sen kirveen, joka oli siihen tantereelle jääny. Ja rupes lyömään sitten siihen miesjoukkoon, niin paljo ku ikinä jakso. Mäkelän vaari oli sanonu, että kyllä se olis ne tappanu, mutta hän otti sen kirveen siltä pois ja sano että ei tällä tavalla sentään, ku ei tämänkä hullumpi asia sentään ole. Ne rosvot pidätettiin siinä sitten, mutta yks niistä pääsi pakenemaan. Kolme vaan tuotiin tänne Rantalan pirttiin, hyvin verisinä, kun oli kirveellä niitä silvottu. Lähetettiin Pöytyälle tieto siitä. Siellä oli virkamies, niin sanottu vankföörari. Vankföörari tuli ja haki nämä rosvot ja vei mennessään. Ne joutu aikanaan siitä oikeuteen, mutta oikeuden tuomio oli hyvin lievä, koska oikeus katsoi, että niitä oli pahoinpidelty jo tässä kiinniottovaiheessa. Mutta kyllä ne jottain harmia vielä siittä lisäksi sai.
Haastattelija: Ja kyläläiset saivat sitten takaisin heiltä varastetut sormukset ja silkit.
– Kalle Rantala: Kyläläiset saivat osan takaisin. Mutta niiltä oli joku sitten kadonnu, kun rosvot oli pakkoon juostessansa paiskinu kelloja polun varrella. Rosvot luulivat et nämä perässä tulevat miehet ruppeis niitä hakemaan. Mutta ei niitä kaikkia löydetty, mutta suurin osa saatiin takaisin.
Radiohaastattelusta lyhennelmän on kirjoittanut Tuija Olenius.
