Yleisradion toimittajan Niilo Ihamäen tekemiä haastatteluja 1970-luvulla.
Tourulan kartanolla oli useita torppia Rantakylässä, Katinhännässä, joista yksi oli Rantalan torppa. Rantalan torppaan Rantalan suku tuli jo v.1854 ja torppa ostettiin omaksi v.1915. Tila on edelleen saman suvun hallussa. Rantalan torpan poika Kalle syntyi v. 1902 ja hän muistelee seuraavissa haastatteluissa erikoisia tapahtumia, joita on kuullut vanhemmiltaan tai on itse kokenut myöhemmin. Kalle Rantalan jälkeen isäntäväkenä ovat jatkaneet Kallen poika Esko ja vaimonsa Mirjami. Heillä oli haastattelut tallella C-kasetilla.
Kartanon torpparin asema
– Kalle Rantala: Kartanossa oli monta kertaa vieraskieliset isännät ja ne yhdellä ja toisella muotoa sitten loukkasivat torpparia ja alustalaisten oikeuksia. Ei ollut mitään oikeusastetta mihin torppari olis valittanu. Oli vaan yks asia mihin turvata, uskottiin niin vahvasti kuin nykypäivän ihminen tuohon kallioon, että Jumala on se, joka lopulta rankasee, taikka palkitsee. – Kalle Rantala: Tulee tässä mieleeni Tourulan kartanon tarina. Kartanon omisti 1800- luvun puolivälistä alkaen halikkolainen suurmaanomistaja kreivi Armfelt, joka ei täällä koskaan asunu. Armfelt pani tänne tilanhoitajan, joka oli isännän täysillä valtuuksilla. Tilanhoitaja oli omavaltainen mies, joka polki torppareiden ja alustalaisten oikeuksia ja sai alustalaisten vihat päällensä. Mikään ei auttanu, siihen oli alistuttava, tai lähdettävä torpasta pois. Ainoa mitä torppari voi odottaa oli, että miten kauan Jumala tätä kärsii ja rankaisee tälläsen herran. Elettiin vuotta 1883, kevät oli lämmin ja suotuisa, heinä kasvoi kovasti. Mutta oltiin pikkasen myöhässä ja tehtiin heinää vielä elokuun alkupäivinä. Kaikki torpparit oli heinätöissä, koska koitettiin saada kartanon heinät korjuun ensin ja sen jälkeen vasta torpparit saivat ruveta tekemään omaa heinäänsä. Kaikki torpparit oli taksvärkkituvassa kello kuuteen mennessä aamulla, jolloin tuli vouti ja määräsi töihin. Yhtenä aamuna vouti tuli ja sanoi, että kartanossa oli viime yönä tapahtunu semmonen tapaus, että aamulla isäntä oli löydetty kuolleena sängystään, vaikka illalla vielä oli täysissä voimissaan. Silloin torpparien keskuudessa jo vähän kohahti ja todettiin: ”että enkös minä oo sanonu, ettei se kauan Jumala kärsi tälläistä vääryyttä”. Mutta kukaan ei ajatellut sitä, että tämä oli vasta alkua siitä, mitä tuleman piti. Se saatiin vasta seuraavana sunnuntaina nähdä hautajaisten yhteydessä. Hautajaisia hankittiin perusteellisesti. Halikosta tuotiin Armfelt suvun ruumisvaunut, kaksi hevosta edessä ja kuski. Oli suuri määrä arvovaltaista hautajaisväkeä. Yläneellä ei herrasväkeä siihen aikaan tietysti montaa henkeä ollutkaan, mutta lisää niitä tuli Pöytyältä ja ehkä Turustakin. Oli hyvin kuuma helteinen päivä. Ruumisvaunulla tuotiin ruumis Tourulasta Tapalan talon kohdalle ja siitä torpparit kantoivat arkun hautaan. Hauta oli luotu pääkuorin ja sakariston väliseen kulmaukseen, Hakalan talon puolelle. Jo ruumiinsiunauksen aikana oli Pyhäjärven päälle kokoontunut pahaenteisiä ukkospilviä ja jossain kaukana jyrähteli. Kun pappi sai ruumiinsiunauksen toimitettua, ukkonen rävähti koko voimallaan, salamoi, vettä ja rakeita tuli kaatamalla. Väki meni kirkkoon sisälle, papit ja saattoväki ja torpparit meni perässä. Kun rajuilma oli lopulta lakannu, yhtä nopiasti kuin se oli alkanukki, mentiin kattomaan ja hauta oli tullu täyteen kurasta vettä. Herran arkku kellui siellä veten päällä. Se oli tehty kuivasta honkapuusta. Nyt tiesi kaikki, että nyt oli Jumala puhunut tälle jumalattomalle miehelle. Oltiin hiljaa ja oltiin vakavia. Oli saatu hyvä opetus, että mitä se on, kun Jumalaa vasten asettuu, olkoon vaikka aatelisherra.
Tourulan herra
Haastattelija: Mitenkäs sitten tämä haudan peittäminen mahtoi tapahtua, kun hauta oli vettä täynnä ? – Kalle Rantala: No, sitten otettiin kaksi köyttä ja pantiin kivi kumpaankin päähän ja toinen köysi toiseen päähän arkkua ja toinen toiseen päähän ja upotettiin tämä sinne veteen ja sen jälkeen sitten hiekkaa päälle.
Haastattelija: Kyllä tälläisestä tapauksesta varmaan puhuttiin kauan pitäjällä. – Kalle Rantala: Siitä puhuttiin kauan. Vielä minun lapsuuteni aikana vanhat ihmiset uskoivat tähän opetukseen. Vaikka joskus puhuttiin leikkiasioita, niin jos puhe meni Tourulan herran hautaukseen, niin kaikki vakavoitui. Kaikki tiesi, että Jumala oli ollu siällä Yläneen kirkonmäellä sillon, näyttämäs voimians, kun Tourulan herra haudattiin. Se hauta on tänä päivän siinä kulmauksessa, siinä on musta malmiristi. Siinä on ruotsinkielinen kirjoitus, että tähän on haudattu Tourulan herra Fagerström ja sitten vuosiluvut. Siinä kulmassa ei ole muuta. Kun käy Yläneen kirkonmäellä, sen voi nähdä ja ajatella minkälainen veden paljous sillon on tullu, kun se on molemmilta kirkon lappeilta, rajailman aikana, lyöny vettä juuri haudan paikkaan.
Pehtori Abraham Fagerströmin hauta Yläneen kirkon vieressä.
Uudenkartanon kohtalo
Haastattelija. Oliko muita tälläisiä tapahtumia, joissa nähtiin, että joku korkeampi voima puuttui niiden kulkuun ? – Kalle Rantala: Kyllä niitä oli, sehän oli jokapäiväistä elämää, ei torppari olis sitä vääryyttä kestäny, jos ei olis ollu joku asia, johon luotettiin. Nykypäivän aikana, jos tehdään vääryyttä, me valitamme lääninoikeuteen ja saamme oikeuden siältä. Mutta sillon ennen ei ollu muuta turvaa ku Jumala. Tässä Köpilän tilalla, siinä ei sillon ollu vuokramiestä, mutta siinä asui Mäntylän Heikki. Hän oli entiseltä ammatiltaan viinankeittäjä. Hän keitti manttaalin omistajille viinaa, ennen kun tuli tämä kieltolaki vuonna 1866, joka kielsi sen oikeuden manttaalin omistajiltakin. Hän sai talollisilta aineet ja viinavehkeet. Hän keitti vähä ittelens kans, vaikka se olikin kielletty, siihen ei hänellä ollu oikeutta, se oli vaan manttaalin omistajilla. Hän laitti sen viinan tynnyriin ja oli isälleni sanonu, että Rekolassa on niin hyvät viinavehkeet, et jolsei niillä saa hyvää viinaa, ni sitten on keittäjän vika.
Mutta kun tämä ammatti lailla ja asetuksella kiellettiin, niin hän koitti elättää ittensä jotenkin. Hän oli yksinäinen leskimies. Kun hän oli Markulan poikia, hän oli kattonu, että siinä Markulan ja Köpilän rajamailla oli semmonen luonnonniitty, johon sai hyvän pellon palan. Hän meni Uudenkartanon isännän puheille ja esitti asiansa ja isäntä oli kovin myöntyväinen, että se onkin hyvä, että se tulee siittä tehtyä pelloksi. Sopivat että Heikki kuokkii ja ojittaa ja saa viisi vuotta viljellä ilman mitään maksua. Se oli semmonen vähä nafti hehtaarin kappale. Mutta viiden vuoden päästä pelto siirtyy kartanon omistukseen ilman, että kartano maksaa siittä mittään tekopalkkaa. Viidentenä syksynä, kun Heikki siitä ohran niitti, hän kynsi sen nopeasti ja kylvi siihen rukiin, minkä korjuu meni sitten seuraavan vuoden puolelle. Oli juhannuksen aika ja Uudenkartanon isäntä tuli monen miehen kanssa ja käski miesten lyödä viikatteella Heikin rukiin maahan. Se oli paras heilimöintiaika ja ruis oli kovasti sillon kasvanu. Joku kylän miehistä meni sanomaan Heikille, että menes kattomaan, et ny ne lyövät sun ruistas maahan. Heikki tulistui ja otti kirveen ja lähti ensimmäisenä tietysti ahdistamaan Uudenkartanon isäntää. Mutta isäntä käski miestensä ottaa Heikki kiinni ja vetää veräjäntolppaan köydellä kiinni niin, et pyssyy. Ja miehet tekivät tämän. Heikki vedettiin tolppaan kiinni. Mutta sekään ei estäny, Heikki heristi nyrkkiänsä taivasta kohden ja huusi Jumalan kostoa tälläiselle miehelle. Sanoen, että torpparit syövät joka talvi pettua ja sinä kehtaat tämmöisen vääryyden tehdä ja mitä Jumalakin ajattelee tälläsestä pilkasta. Miehet teki tehtävänsä ja Heikki päästettiin vapaaksi. Mutta Uuttakartanoa alkoivat kiusata monenlaiset vastoinkäymiset. Vanha Kotirannan Hemmi pani kätensä minun olkapäälle ja kysyi: ”Olekkos poika kuullu koskaan et joku noita on tämän Uudenkartanon noidunnu?”. Minä selitin hänelle, että minä tiedän hyvin tämän noidan tarinan. Ja että isäni on ollu sen kanssa lapsuuden kaveri. Jos sitä ny noituudeksi otetaan. Mutta kiukkuisen miehen mielenilmaus se varmaan on ollu. Mutta minä luulen, että sillon vielä moni vanha ihminen usko tälläisiin yliluonnollisiin asioihin.
Rosvoluola
Haastattelija: Korven keskellä Yläneen ja Oripään rajamailla on jääkauden muodostama mahtava kiviröykkiö. Kymmenkunta kuuden-seitsemän metrin korkuista kivenjärkälettä, joiden keskellä on luolamainen suoja. Olemme yläneläisen Kalle Rantalan kanssa tarponeet kummastelemaan tämän kivisen luolakammion mahtavuutta ja palauttamaan mieleen niitä tarinoita, joita tähän luolaan liittyy. Luonnonmukainen selitys tämän luolan syntymiselle on siis jääkausi. Mutta mistä sitten johtuu tämä nimi, Rosvoluola ?
– Kalle Rantala: Minun tietääkseni se johtuu siitä, että tässä viimeiseksi on asunu sellaisia Mouhijärveltä tulleita kuuluisia maakunnan rosvoja, jotka kävivät rosvoomassa tässä ympärillä. Pitivät tätä varastopaikkana ja tarkoituksena sieltä siirtää sitten tähän Yläneen-Keihäskosken tienvarteen ne rosvotut tavarat ja viedä hevosella pois. Ja ne on viimeiset asukkaat, jotka on tässä luolassa minun tietääkseni asuntoaan pitäny. He olivat tässä tietääkseni useamman päivän. Olivat aina päivän ajan täällä piilossa ja iltahämärissä tulivat kylämaihin. Ottivat mitä saivat ja toivat tänne. Ja toisena yönä taas käytiin uudestaan.
Haastattelija: Minkähän laista tavaraa ne mahtoivat rosvota ? – Kalle Rantala: No, niille kai kelpasi arvoesineet, mitä ny torpissa oli, sormukset, kellot ja silkit. Ehkä otettiin muutakin, sit kunnei tämmöstä tavaraa saatu.
Haastattelija: Ja tänne luolaan niitä sitten tuotiin kätköön ja täällä kai sitten piti niitä vartioida ? – Kalle Rantala: Tänne ne kai tuotiin ja niinko näkkyy, se oli sateensuoja, ku se luola on niin syvällä tuolla, ettei sade pilannu.
Haastattelija: Mahtoiko kukaan paikkakuntalainen yllättää niitä täältä ? – Kalle Rantala: No, en minä tiedä muuten, kuin sitten siinä kiinniottovaiheessa ja vähä sitä ennen. Tässä kilometrin päässä asui Kuusto niminen mies. Hän oli ollu Suomen kaartin mukana Turkin sodassa ja menestyny siellä niin hyvin, että hän oli saanu Pyhän Yrjön ristin ja jonkunlaisen jefföltarin arvon. Ja kun hän tuli sieltä sodasta, ajattelin hänellä olleen semmoinen halu näyttää paikkakunnan miehille, miten sotaväki oikein pelaa. Ja hän alkoi johtaa ja järjestää tätä rosvojen kiinniottoa tässä luolassa, hänellä oli jonkunlaista tietoa, että kyllä ne tässä täytyy olla.
Haastattelija: No, mitenkäs se kiinniotto mahtoi tapahtua ? – Kalle Rantala: No, hän järjesti sen sitten sillä tavalla, että kun hän oli sotilas ja monet vuodet siellä Turkin maalla taistellu, niin hän tahto näyttää oikein miten se sotaväki toimii. Hän tähän kylätielle, joka on tässä kilometrin päässä, kokos koko kylän miesväen ja asetti sen kaksmiehisiin partioihin. Niin, että aina samaan partioon tuli suuri, iso ja riski mies ja heikompi mies. Ja taas muutaman kymmenen metrin päähän toisen partion, samalla perusteella. Kun hän anto määräyksen, niin lähdettiin haravoimaan tätä metsää, joka oli silloin kirveellä koskematon korpi. Siinä kävi sitten sillä tavalla kumminkin, että nämä miehet ei ollukkaan oikein sotaväen touhuihin tottuneet, ei kaikki ollee ikinä nähneekkä sotaväkkee. He sekaantus siellä synkässä mettässä. Vain yks partio kohtas nämä rosvot täällä. Niitä rosvoja oli neljä miestä ja tässä partiossa oli kaksi miestä. Toinen oli Toivinojan isäntä, pieni kuuskymmentäkilonen, laiha äijänkääpä. Mutta hänen kaverinaan oli Mäkelän vaari, joka oli lähes satayhdeksänkymmentä senttinen jättiläinen ja maankuulu voimiltans. He rookasivat nämä rosvot tässä. Rosvot oli ovelia ja tiesivät, et miehiä on mettässä. Niin he painuikin tästä aika kyytiä pakkoon puolivälinkiveä kohti. Ja nämä partiomiehet seurasivat niitä. Kun sitten mouhijärven miehet ajatteli, että nyt ollaan tarpeeks kaukana korvessa, niin he pysähtyivät ja asettuivat vastarintaan. Mäkelän vaari oli isälleni jutellu, että hän näki miten toinen mies anto toiselle miehelle kirveen selkänsä takkaa ja itte nappas pahan haulikon ja yritti ampua tätä Toivinojan äijää sillä haulikolla ja toisen piti lyödä kirveellä sitä toista päähän. Mutta epäonnistuivat täysin. Tämä Toivinoja, pieni vikkelä mies oli heti mouhijärven miehen kauluksessa kiinni ja sai sen kaatumaan sellaseen suuren kuusen juurakon välliin seljälleen ja meni itte sen päälle. Ja Mäkelän vaari, joka oli se suuri jättiläinen, nappas kaksi muuta mouhijärveläistä ja paiskas ne siihen kolmanneks ja neljänneks ja meni itte vielä viidenneks päälle. Tämä mouhijärven mies, joka oli alimmaisena, se tunsi olonsa tukalaks ja yritti saada puukkoa tupestaan, mutta ahdasta oli. Toivinojan mies kumminkin huomas tämän aikeen ja kauhistui ja rupes repimään ittetäns sieltä välistä pois. Ja onnistui lopultans saaman ittensä irti ja sieppas sen kirveen, joka oli siihen tantereelle jääny. Ja rupes lyömään sitten siihen miesjoukkoon, niin paljo ku ikinä jakso. Mäkelän vaari oli sanonu, että kyllä se olis ne tappanu, mutta hän otti sen kirveen siltä pois ja sano että ei tällä tavalla sentään, ku ei tämänkä hullumpi asia sentään ole. Ne rosvot pidätettiin siinä sitten, mutta yks niistä pääsi pakenemaan. Kolme vaan tuotiin tänne Rantalan pirttiin, hyvin verisinä, kun oli kirveellä niitä silvottu. Lähetettiin Pöytyälle tieto siitä. Siellä oli virkamies, niin sanottu vankföörari. Vankföörari tuli ja haki nämä rosvot ja vei mennessään. Ne joutu aikanaan siitä oikeuteen, mutta oikeuden tuomio oli hyvin lievä, koska oikeus katsoi, että niitä oli pahoinpidelty jo tässä kiinniottovaiheessa. Mutta kyllä ne jottain harmia vielä siittä lisäksi sai.
Haastattelija: Ja kyläläiset saivat sitten takaisin heiltä varastetut sormukset ja silkit. – Kalle Rantala: Kyläläiset saivat osan takaisin. Mutta niiltä oli joku sitten kadonnu, kun rosvot oli pakkoon juostessansa paiskinu kelloja polun varrella. Rosvot luulivat et nämä perässä tulevat miehet ruppeis niitä hakemaan. Mutta ei niitä kaikkia löydetty, mutta suurin osa saatiin takaisin.
Vielä nykyajan kartoissakin löytyy tarinaan liityviä paikannimiä, kuten Varkaankivet, Pahanluolanrahka ja Puolivälinkivi.
Radiohaastattelusta lyhennelmän on kirjoittanut Tuija Olenius.
Rovasti Johan Sundvall ja lasitehtaan perustaminen
Kokemäeltä lähtöisin ollut Rovasti Johan Sundvall (s. 1765) oli toimelias ja kunnianhimoinen mies. Hän opiskeli ylioppilaaksi v. 1780 ja väitteli tohtoriksi kuusi vuotta myöhemmin. Hänet nimitettiin siveysopin dosentiksi Turun Akatemiaan ja samaan aikaan hän toimi myös Hovioikeudessa lehtorina. Koska Sundvallilla oli paljon tehtäviä samanaikaisesti, hän ei pystynyt niitä kunnolla hoitamaan ja hän saikin usein moitteita työnsä huonosta hoitamisesta Akatemian professorilta. Tehtävät olivat myös huonosti palkattuja. Kuultuaan, että paremmin palkattu Pöytyän kirkkoherran virka julistettiin haettavaksi, Sundvall antoi vihkiä itsensä papiksi v. 1798. Hän hävisi vaalissa vastaehdokkaalle, mutta valitti tästä ja ilmeisesti hyvien suhteidensa avulla saikin lopulta viran. Hän avioitui turkulaisen leipurin tyttären Fredrika Söderbergin kanssa. Muuttaessaan Pöytyälle, jossa oli valmiina melko uusi pappila, hän heti hylkäsi ajatuksen vaatimattomassa pappilassa asumisesta ja saikin luvan rakennuttaa pappilaan toisen kerroksen. Pappilasta tuli varsin komea, kaksikerroksinen rakennus sisältäen 16 huonetta. Vaikka seurakunta joutui maksamaan osan rakennuksesta, tuli rakentamisesta Sundvallillekin lisää velkaa. Nykyään rakennus on Pöytyän Museopappila. Yläneen Kartano jakaantui v. 1807 kahteen melkein yhtä suureen osaan, Vanhaankartanoon ja Uuteenkartanoon. Uudenkartanon osti majuri Isac Reinhold Sahlberg, jonka vaimo Hedvig oli Sundvallin sisar. Sahlberg myi v. 1811 osan maistaan vaimonsa veljelle Johan Sundvallille, kauppaan kuuluivat tilat Lalli, Rekola, Pramila ja Tourulan tilat Liisala ja Pelto, Vainionperän Huovari sekä kirkonkylän Tuomola. Näin Tourula tuli Sundvallin omistukseen. Johan Sundvall väitteli teologian tohtoriksi v. 1818 ja samaan aikaan hän sai paremmin palkatun kirkkoherranviran Isossakyrössä. Isossakyrössä Sundvall tutustui kauppaneuvos Grönbergiin, jolla oli menestyvä lasitehdas. Tämä varmaankin innosti rahavaikeuksissa ollutta Johan Sundvallia perustamaan lasitehtaan Tourulaan.
Johan Sundvall lähetti v. 1824 privilegioanomuksen Suomen senaatille lasi- ja porsliinitehtaan perustamista varten Tourulaan. Anomus oli hyvin optimistinen. Anomuksessa Sundvall arveli maatilaltaan Tourulassa löytyvän sellaisia raaka-aineita, joista voisi valmistaa lähes kiinalaisen porsliinin kaltaisia tuotteita. Jos ei porsliinin valmistus onnistuisi, lasinvalmistus kuitenkin varmasti menestyisi. Hyvin merkittävässä osassa olivat kartanon runsaat metsävarat, lasitehdashan tarvitsi runsaasti polttopuuta. Yleensä luvan saaminen kesti pitkään siihen liittyvien tarkastusten vuoksi, mutta hyvät suhteet päättäjiin auttoivat jälleen ja luvat tehtaisiin saatiin nopeasti. Tehdas aloittikin toimintansa jo syksyllä v. 1825, jolloin sinne oli jo palkattu ensimmäinen lasinpuhaltaja Anton Faller, joka tuli Tourulaan Pirttilahdesta,Bergan lasitehtaalta. Posliinin valmistus ei ilmeisesti onnistunut, mutta se lienee kuitenkin ollut ensimmäinen vakava yritys valmistaa posliinia maassamme. Kaikki asiakirjat tehtaasta hävisivät Turun palossa v. 1827 ja siksi tehtaan varsinainen aloitus on usein kirjattu vuodeksi 1828. Johan Sundvall joutui hakemaan lisää velkaa tehtaan perustamiseen ja joutui antamaan kiinnityksiä maatiloihinsa velkansa vakuudeksi. Hän sairastui kuitenkin yhtäkkiä ja kuoli joulupäivänä v. 1825.
VasemmallaTourulan kartanon ja lasitehtaan rakennuksien asemapiirros. Lasitehtaan rakennukset ylhäällä. Karttapohjana käytetty vuoden 1836 palotarkastusasiakirjan karttaa. Oikealla nykyajan kartta.
Lasitehtaan vaikeat alkuvuodet
Johan Sundvall jätti jälkeensä lasitehtaan, joka oli vielä keskeneräinen eikä tuotanto ollut päässyt kunnolla alkamaan. Pesänselvityksessä v. 1826 todettiin velkojen ylittävän huomattavasti omaisuuden arvon, käteisvaroja ei ollut lainkaan. Velkojien joukossa mainitaan Keisarillisen Suomen Pankin lisäksi mm. turkulainen kauppias Abraham Kingelin. Palkkoja kuudelle lasinpuhaltajalle, sepälle ja isännöitsijälle oli myös maksamatta. Konkurssihuutokaupassa v. 1827 Pellon ja Liisalan tilat, sekä keskeneräinen lasitehdas siirtyivät Johan Sundvallin pojan, hovioikeuden kanslisti Carl Gustaf Sundvallille omistukseen.
Ilmoitus Åbo Tidningar v. 1827
”Tiedonantoja Huutokauppoja: Täten ilmoitetaan, että edesmenneen Pastori Tohtori Sundwallin konkurssipesästä, joka on vireillä Isokyrön kihlakunnanoikeudessa, kuluvan vuoden huhtikuun 18 päivänä pidetyssä käsittelyssä, velkojat, kuten myös valvojat ovat päättäneet antaa myöhemmin kuluvan vuoden syyskäräjien ensimmäisenä oikeuskäsittelypäivänä tulevan elokuun aikana Pöytyän kunnan käräjäkunnassa myytäväksi alla mainitun konkurssiin menneen omaisuuden: jne”. (vapaa suomennos)
Carl Sundvall lähetti nopeasti uuden privilegioanomuksen senaatille, jossa hän anoi isänsä tehdasta koskevien lupien siirtoa itselleen. Epäselvyyttä aiheutti alkuperäisten asiakirjojen tuhoutuminen Turun palossa ja ehkä juuri siksi hän sai oikeudet nopeasti. Vuonna 1828 muurattiin lasitehtaalle kunnon uunit ja tuotanto pääsi todella alkuun. Carl Sundvall ei kuitenkaan pystynyt maksamaan suuria velkojaan ja joutui myymään tehtaan ja maatilat v. 1829. Uudeksi omistajaksi tuli turkulainen kauppias Matts Serén, joka myi ne vävylleen kauppias Abraham Kingelinille vielä samana vuonna.
Kauppias Abraham Kingelin (s. 1788) oli taitava liikemies ja toimi useilla aloilla. Hän oli osakkaana laivavarustamoissa ja vei tehtaan lasitavaraa ulkomaille, sekä toi sieltä raaka-aineita tehtaalle omilla laivoillaan. Hänen kauppaliikkeissään Turussa myytiin lasitehtaan tuotteita. Kingelin rakensi Tourulan kartanoon paljon rakennuksia ja kehitti lasitehtaan ja koko maatilan toimintaa. Hän sai kauppaneuvoksen arvonimen v. 1835.
Omistajat ja vuokraajat vaihtuvat
Abraham Kingelin oli kiireinen liikemies, siksi hän suunnitteli vuokraavansa lasitehtaan toiminnan ulkopuoliselle toimijalle. Lasitehtaasta vastasi tuona aikana tilanhoitaja E. Löfroos. Vuokraajan löytäminen ei ollut helppoa, vaikka Kingelin lupasi tuottaa vuokralaiselle polttopuut halvalla ja ottaa vuokrana vastaan myös lasitavaraa. Tehtaan asuinrakennus oli tuhoutunut tulipalossa, mutta senkin Kingelin lupasi vuokraajalle rakentaa uudelleen.
Ilmoitus Åbo Underrättelser v. 1835
Vasta v. 1833 ensimmäinen vuokraajaehdokas hyttimestari Johan Kleinberg Sälinkään lasitehtaalta kävi tutustumassa tehtaaseen. Samaan aikaan Kuusjoelta Gabriel Möller ilmoitti kiinnostuksestaan. Möllerillä oli yhteyksiä Eric Johanssoniin, joka oli omistanut Mariedalin lasitehtaan jonkin aikaa. Ilmeisesti tämä oli innostanut lasin valmistukseen. Möllerin maine ei ollut hyvä ja Kingelin laati hänen kanssaan sopimuksen viideksi vuodeksi, kuitenkin vuoden koeajalla. Lisäksi Kingelin vaati kiinnityksen Möllerin Kuusjoen pappilan rustholliin. Kun Möllerin väki saapui syksyllä v. 1833 lasitehtaalle, oli silloinen kartanon pehtori Regnell tyrmistynyt ja kirjoitti Kingelinille kirjeen, jossa hän kertoi Möllerin puhaltajien ” näyttävän huijareilta, jotka tulevat aiheuttamaan haittaa ja murhetta. Sellaista väkeä hän arveli heidän olevan, että he ovat kehnoja ja ryyppäävät. Nyt tarvittaisiin hyvää johtajaa”. Möllerillä olikin ollut vaikeuksia löytää ammattiväkeä, niinpä puhaltajat olivat nuoria ja kokemattomia. Mölleriltä puuttui itseltään kokemusta tehtaan johtamisesta. Talvella v. 1833 tehdas kuitenkin aloitti toimintansa. Kartanon pehtori kirjoitti taas Kingelinille kirjeen, jossa kertoi joutuneensa lainaamaan rahaa tehtaan työntekijöille: ”jotteivat nämä vallan nälkään kuolisi”. Hän pyysi Kingeliniä tulemaan katsomaan millä mallilla asiat olivat. Abraham Kingelin kävikin paikalla ja totesi tehtaan huonosti hoidetuiksi. Asia ratkesi kuitenkin yllättäen Möllerin kuoltua keväällä v. 1834. Möllerin leski oli halukas jatkamaan tehtaan vuokraamista koeajan loppuun. Kingelin suostui tähän, mutta määräsi oman miehensä Bror Ahlbergin tehtaan isännöitsijäksi, valvomaan ja johtamaan tehdasta.
Tehdas oli velkaantunut pahasti. Kingelin oli vuokran sijasta ottanut vastaan lasitavaraa ja puolessa vuodessa hän oli myynyt Ruotsiin 17000 ranskalaista pulloa ja 16000 portteripulloa. Lopulta vuonna v. 1835 tehtaan velat olivat kasvaneet niin suuriksi, että Kingelin sanoi vuokrasopimuksen irti rouva Möllerin kanssa. Lasitehtaasta oli siis toistaiseksi ollut ainoastaan murhetta ja rahanmenoa Kingelinille. Lasitehdas olisi saattanut loppua kokonaan, ellei vuokraajaksi olisi ilmoittautunut Åvikin lasitehtaan lasinpuhaltaja Michel Waltzerin tytär ja Johanneslundin lasitehtaan kirjanpitäjän leskirouva Gustava Stark. Hän ilmoitti halukkuutensa vuokrata tehtaan ja varmuuden vuoksi kertoi omistavansa jonkin verran omaisuutta. Vuokraaja vaikutti siis luotettavalta. Varovaiseksi oppinut Kingelin vaati takuita vuokrasumman vakuudeksi. Kun tämä vaatimus ei tuottanut rouva Starkille mitään ongelmia, uskaltautui Kingelin vuokraamaan tehtaan hänelle v. 1835.
Gustava Stark oli toimelias nainen ja saikin tehtaan asiat nopeasti kuntoon. Tourulan kartanon pehtori sai myös osansa hänen vaatimuksistaan. Lasitehtaan uusi asuinrakennus piti sisustaa ja tehtaan kuivatusuunit uusia. Pehtori Regnell kirjoittikin isännälleen kirjeen, jossa hän valitti: ”rouva Stark vaivaa minua päivittäin ja vaatii kartanon päivätyöläisiä omiin töihinsä tehtaalle”. Aluksi Stark hoiti tehdasta yksinään menestyksellä, mutta myöhemmin hänen poikansa Johan Hjort osallistui myös tehtaan johtamiseen. Tehtaan menestymiselle oli edellytyksenä hyvät välit omistaja Kingeliiniin, sillä kauppias hoiti valmiin lasitavaran viennin ulkomaille ja vastaavasti raaka-aineiden tuonnin tehtaalle, omilla laivoillaan. Rouva Stark luovutti tehtaan kokonaan pojalleen Johan Hjortille v. 1839. Vuokrasopimus uusittiin viideksi vuodeksi. Tehdas menestyi ilmeisen hyvin, koska Hjort tahtoi maksaa enemmän vuokraa kuin pyydettiin. Samaan aikaan hänellä oli varoja ostaa kolmannes Tourulan Keskitalosta itselleen.
Abraham Kingelinin kuoltua v. 1849, hänen leskensä Charlotta Dorothea myi kartanon Armfelt-suvulle, joita ei lasitehdas juurikaan kiinnostanut. Se vuokrattiin edelleen, mutta sen toimintaa ei erityisemmin tuettu tavaran vientinä ja tuontina, kuten Kingelinin aikana oli tapahtunut. Keisarilliselle Suomen Senaatin talousosastolle tehty ilmoitus v. 1853. (lähde: Valtionarkisto)
Vuosi 1853 ” Tourulan lasitehdas Pöytyän kunnassa, Yläneen kappelissa, Maskun kihlakunnassa. Lupakirje kadonnut Turun palossa 1827, jonka vuoksi perustamispäivää ei voida mainita. Omistaja Kreivi A. Armfeltin perilliset. Vuokraaja J. Hjort, 6 mestaria (puhaltajaa), 8 oppipoikaa, yhteensä 14. Raaka-aineet: pii, potaska, arsenikki, ruskokivi, rikki, antimoni, koboltti, tuhka, englanninsavea ja 600 syliä puutavaraa. Tuotteet: 60000 portteripulloa, 350 kolmen kannun pulloa, 7000 ranskalaista pulloa, 500 kolmen kannun purkkeja, 500 yhden kannun pulloa, 500 neljänneskannun pulloa, 650 yhdenkannun maitokannuja, 500 puolenkannun maitokannuja, 200 yhden kannun pulloa, 1500 puolenkannun pulloa, 500 mustepulloja, 200 hiekkapulloa, 200 kupparin sarvia, 200 saippua-astioita, 500 apteekkipulloa, 400 suutarinpalloa, 500 juomamukeja, 100 kulhoa, 50 laatikkoa ikkunalasia. Koko varaston arvo: 2385 hopearuplaa”. (vapaa suomennos)
Lopulta Armfeltit asettivat tehtaan johtoon Tourulan kartanon silloisen pehtorin Abraham Fagerströmin. Fagerström lisäsikin tehtaan ikkunalasin valmistuksen määrän ennätyslukemiin. Ikkunalasin kysyntä oli kasvanut ja sitä ostivat jo tavallisetkin ihmiset taloihinsa. Kuitenkin 1870-luvulla tehdas oli taas menekkivaikeuksissa ja tehdas seisoikin vuosina 1881-1884. Tehtaan pysähdykseen vaikutti myös kartanon ja lasitehtaan pehtorin Abraham Fagerström kuolema v. 1883.
Seuraava vuokraaja oli lasinpuhaltaja Aleksander Nilsson Kiikalasta, jonka aikana tehdas keskittyi yksinomaan pullojen valmistukseen. Pullojen valmistus säilyikin ainoana tuotteena tehtaan viimeiset vuodet. Nilssonin vuokraus päättyi konkurssiin.
Armfeltit myivät Tourulan kartanon A. Ahlströmille loppuvuonna 1888. Lasitehdas ei ollut myöskään Ahlströmille tärkeä, eikä sen toimintaa mitenkään kehitetty omistajan taholta.
Seuraava vuokraaja oli omasta kylästä neiti Augusta Wilhelmina Kronström (s. 1849), joka oli Tourulan Siltalan torppari. Mamselli Kronströmin aikana tehtaan pullojen tuotanto nousi ennätyslukemiin. Pulloja valmistettiin yhden vuoden aikana yli 300000 kappaletta. Tehtaan loppuvuosina oli vielä kolmaskin nainen vuokraajien joukossa, tehtaan vuokraajana oli kauppias Ida Johansson Akaalta. Hän vuokrasi tehdasta viimeiset kolme vuotta.
Lasitehtaan väkeä
Lasinpuhaltajia
Yläneen kirkonkirjojen muuttaneiden luettelon mukaan ensimmäiset lasitehtaan työntekijät tulivat Tourulaan v.1825.
Suomeen perustettiin lasitehtaita jo Ruotsin vallan aikana. Tehtaita haluttiin silloin perustaa maahamme Suomen suurten metsävarojen vuoksi, jotta emämaan omat metsät säästyisivät, sillä lasin valmistuksessa kului runsaasti polttopuuta. Tehtaat sijaitsivat enimmäkseen Länsi-Suomessa, mutta myös Karjalan alueella oli muutama lasitehdas. Suomen ensimmäinen lasitehdas on perustettu Uuteenkaupunkiin v. 1681. Alkuaikoina Suomesta ei löytynyt lasipuhaltajia, vaan he tulivat Ruotsista ja Saksasta. Vähitellen 1800-luvun aikana lasinpuhaltajien joukossa alkoi olla myös suomessa syntyneitä ulkomaalaisten lapsia ja ammattiin opetettuja suomalaisia. Lasinpuhallus ammattina kulki suvussa hyvin vahvasti. Johan Sundvall palkkasi tehdasta perustaessaan hytin eli tehdasrakennuksen suunnittelijaksi nuoren Anton Frans Fallerin s. 1799, joka oli ruotsista tulleen, alkujaan saksalaisen lasimestarin poika. Anton Faller jäi tehtaan valmistuttuakin Tourulaan ja valvoi uunien rakentamista ja toiminnan käynnistämistä. Sundvall palkkasi jo tehtaan rakennusta suunnitellessaan useita lasinpuhaltajia, jotka jäivät ilman palkkaa Sundvallin kuoltua. Kihlakunnanoikeuden päätöksen mukaan he eivät saaneet konkurssipesästäkään rahojaan. Syynä tähän oli, että työsopimukset oli allekirjoittanut tehtaan isännöitsijä, ei ruukinpatruuna itse. Isännöitsijää ei ollut virallisesti valtuutettu allekirjoittamaan sopimuksia. Tämä isännöitsijä oli Ruotsin kautta maahamme tullut Johan Opitz, joka hallitsi tuona aikana harvinaisen taidon lasinhiojana ja kaivertajana. Opitzin suku oli lähtöisin silloisen Itävalta-Unkarin alueelta ja kuului böömiläisiin vanhoihin lasintekijäsukuihin. Johan Opitz tuli Suomeen ensin Grönvikin lasitehtaalle. Sundvall näki näitä lasitöitä ja halusi ehdottomasti saada hänet Tourulaan. Opitz nimettiin hyvällä palkalla ja luontaiseduilla tehtaan isännöitsijäksi, lisäksi hän teki omia lasitöitään. Opitz ei saanut myöskään palkkaansa konkurssissa, mutta jostain syystä viipyi tehtaalla kuitenkin muutaman vuoden.
Alkuvuosina tehtaalla olivat lasipuhaltaja Anton Fallerin ja Johan Opitzin lisäksi kaksi muuta lasinpuhaltajaa, Johan Nordman ja Fredrik Reitz, jotka olivat syntyneet Ruotsissa. Nordman oli erikoistunut ikkunalasinpuhallukseen.
Abraham Kingelin palkkasi tehtaalle kaksi puhaltajaa Pehr Öströmin ja Carl Wahlbergin, jotka olivat jääneet Sundvallin konkurssissa ilman palkkojaan. He ajattelivat ehkä uuden isännän olevan niin vakavarainen, että maksaa vanhatkin saatavat. Myöhemmin saapuivat myös suomalaistaustaiset Rambergin veljekset. Vielä heitä seurasi Johan Strömmer. He olivat kaikki Tuorsniemen lasitehtaalta Porista ja olivat työskennelleet ennenkin yhdessä. Lasitehtaiden välillä käytiin kovaa kilpailua parhaista puhaltajista ja asiasta syntyi koviakin riitoja. Kun Kingelin päätti vuokrata tehtaan, he kaikki palasivat Tuorsniemen lasitehtaalle.
Vuokraaja Möllerin aikana lasinpuhaltajien saanti oli vaikeaa hänen huonon taloudenpitonsa ja maineensa vuoksi. Työntekijät vaihtuivat jatkuvasti. Lopulta tehtaalle palasi töihin jo aiemmin Tourulassa ollut lasinpuhaltaja Anton Faller sekä apteekkilasin puhaltamiseen erikoistunut Henrik Sjöholm ja Johan Ström. He viipyivät pitempään tehtaalla.
Ilmoitus Åbo Underrätelser v. 1869 Huom.! 4 ammattitaitoista ikkunalasityöntekijää otetaan Tourulan tehtaalle maaliskuun 1. päivästä lukien. Työsopimus voidaan solmia johtaja A. Fagerströmin kanssa kyseisellä tehtaalla.Ilmoitus Sanomia Turusta v. 1872
Gustava Starkin aikana tehtaalla työskenteli uusia puhaltajia mm. Wikstedtin serkukset ja veljekset Michael ja Carl Waltzer. Waltzerit kuuluivat alkujaan Pommerista, nykyisen Saksan ja Puolan alueilta tulleisiin lasinpuhaltajasukuihin. Carl Waltzer (Karl Johan s.1850) oli lasinpuhaltajista ainoa, joka jäi lasitehtaan lopettamisen jälkeenkin asumaan Tourulaan. Kyläläiset käänsivät hänen nimensä helpommin lausuttavaksi ”Valssariksi”.
Lasinpuhaltajat olivat liikkuvaa työväkeä, tässä on mainittu vain pieni osa heistä. Puhaltajat saattoivat olla yhdellä paikkakunnalla vain yhden puhalluskauden, 5 – 9 kuukautta. He kiersivät tehtaista toiseen ja osa palasi takaisinkin, taas lähteäkseen. Pienehköjä lasitehtaita oli 1800-luvun aikana kerrallaan toiminnassa 15-20. Samalla kun työntekijät vaihtoivat paikkaa, he levittivät osaamistaan uusiin tehtaisiin ja opettivat niissä oppipoikia.
Usein lasinpuhaltajat olivat erikoistuneet johonkin puhaltamisen lajiin ja esimerkiksi Opitz vielä lasin hiomiseen ja kaiverrukseen. Tietotaito levisi näin tehokkaasti. Toisaalta lasinpuhaltajat saattoivat olla hyvin tarkkoja omista erikoistaidoistaan. Myös lasimassan resepti oli joillakin heistä niin salainen, että he mittasivat aineet seokseen itse.
Muu työväki tehtaalla
Jokaisella lasinpuhaltajalla oli oma kantaja eli passari, jonka tehtävänä oli varmistaa tarvittavien työkalujen ja muottien kunto ja saatavilla oleminen. He odottivat lasimassan sulamista ja herättivät mestarin puhaltamaan juuri oikealla hetkellä, vaikka olisi ollut yö.
Joskus tämä poika oli mestarin oma lapsi ja joskus taitavaksi huomattu kyläläisen poika. Jos hän osoittautui lahjakkaaksi, mestari saattoi ottaa hänet virallisesti oppipojakseen. Lämmittäjät vastasivat uunien lämmityksestä, joita olivat varsinaiset lasinsulatusuunit ja tuotteiden jälkijäähdytysuunit, ikkunalasin oikaisu- ja jäähdytysuuni, hiekan puhdistusuuni sekä puiden kuivausuuni. Lämmittäjiä tarvittiin kahdesta neljään, koska työtä oli ympäri vuorokauden. Toisinaan tätä työtä hoitivat kartanon torpparit. Torppareiden tehtävä oli myös halkojen hankinta tehtaalle. Hyttirenkejä tarvittiin useita erilaisiin yleistöihin tehtaalle. He olivat usein torppien poikia, joille osa-aikainen työ talviaikaan oli sopivaa. Sulattajan työ oli vastuullista ja vaarallista, hänen piti sekoittaa raaka-aineet oikeissa suhteissa ja hallita lasimassan oikeanlainen sulatus. Raaka-aineissa oli mukana myrkyllisiä aineita mm. arsenikkia, jota käytettiin värinpoistoon massasta. Tehtaalla oli oma paja, jossa seppä valmisti mm. erikoisia työkaluja. Puusta valmistetut tarvekalut valmisti kartanon puuseppä. Lasinpuhaltajat valmistivat itse erikoissavesta upokkaat lasin sulatukseen. Tehtaassa käytännön töitä johti hyttimestari, joka oli usein vanhin lasinpuhaltaja.
Vuonna 1840 tehtaalla oli teollisuustilastolle tehdyn ilmoituksen mukaan: 6 lasinpuhaltajaa, 4 lämmittäjää, 6 oppipoikaa, 4 puunkantajaa sekä muutama renki. Virallisissa ilmoituksissa usein mainittiin vain puhaltajat ja heidän oppilaansa. Tehtaalla oli töissä paljon muutakin väkeä, oli renkejä ja lämmittäjiä, mukana myös naisia ja alaikäisiä nuoria. Heidän lukumääräänsä ei kuitenkaan mainita näissä virallisissa lähteissä.
Ote Henkikirjasta v. 1890
Palkat ja asuminen
Palkoista ja luontaiseduista on Tourulan osalta hyvin vähän tietoa. Varsinainen puhalluskausi alkoi syksyllä, ilmojen viilettyä ja jatkui kevääseen. Puhalluskauden pituus vaihteli viidestä yhdeksään kuukauteen. Kesäaikaan muurattiin ja korjattiin uuneja sekä tehtiin uusia upokkaita. Lasinpuhaltajille maksettiin tauon aikana ns. odotusrahaa, jotta he pysyisivät tehtaalla. Aputyöväki ei saanut väliajalta palkkaa, vaan he siirtyivät usein kesäksi kartanon maatalous- ja metsätöihin. Puhalluskautena he saivat kiinteää viikkopalkkaa. Mestarin ja lasinpuhaltajien palkka koostui luontaiseduista, asumisesta, viljasta, paloviinasta ja mahdollisesti karjan rehuista, polttopuista omaan käyttöön, sekä urakkarahasta nk. hyttisatasesta. Hyttisatanen oli tietty määrä valmiita tuotteita. Montako esinettä siihen tarvittiin, riippui tuotteen valmistuksen vaikeudesta. Esimerkiksi olut- ja portteripulloja siihen sisältyi 26, punssilaseja 60 ja pieniä apteekkipulloja 60 kappaletta. Ikkunalasista maksettiin ns. kirstujen mukaan. Kirstu oli laatikko, johon meni tietty määrä lasilevyjä. Pieniksi ruuduiksi leikkaamisesta sai eri korvauksen. Rahapalkka lienee ollut kaikissa lasitehtaissa samantasoista, asumisoloissa ja luontaiseduissa tehtaat erosivat toisistaan.
Lasinpuhaltajat olivat usein perheellisiä. He asuivat kartanon omistamissa rakennuksissa. Osa perheistä asui yhteisasunnoissa isoimmissa rakennuksissa, osa pienissä mäkituvissa mm. Juvankoskentien varrella. Voidaan kuvitella, että perheelliset hankkiutuivat mieluummin omaan mökkiin, kuin isompiin yhteisasumista edellyttäviin taloihin. Monet heistä olivat ruotsinkielisiä ja kanssakäyminen kyläläisten kanssa jäi senkin vuoksi vähäiseksi. Perustaessaan Tourulan koulun A. Ahlström huolehtikin erikseen, että näidenkin perheiden lapset tulisivat opetuksen piiriin. Lapset oppivat suomen kieltä vanhempiaan paremmin leikkiessään kylän lapsien kanssa. Lasitehtaan aikuinen väestö seurusteli enimmäkseen keskenään. Osa heistä asui kylässä vain yhden puhalluskauden, joten kovin paljoa he eivät ehtineetkään tutustua ihmisiin oman piirin ulkopuolella. Saattoi myös olla, että kyläläiset vähän vierastivat heitä. Ehkä kuitenkin joitakin suhteitakin luotiin, olihan tehtaan väki toki mielenkiinnon kohde pienessä maalaiskylässä. Tarinoiden mukaan kylän nuoret kävivät usein tehtaalla lasinvalmistusta katselemassa, vaikka heitä oli siitä kiellettykin. Lasinpuhaltajat tekivät erilaisia kokeiluja, niin tekniikan kuin lasimassankin suhteen. Varmaankin joku sellainen kokeilu oli tarinan mukaan kylän lapsille tehty lasinen jojokin. Myös koriste-esineitä ja nappeja tehtiin tilauksesta ja lahjoiksi.
Rakennukset
Varsinainen tehdasrakennus eli lasihytti oli vankan hirsikehikon päälle tehty lautarakenteinen n. 30 m pitkä ja 9 m leveä rakennus, jonka korkeus harjalla oli 9 m. Hytti oli jaettu eri osastoihin: pakkaushuone, sekoitushuone, tuhkahuone, valssihuone ja varasto rikkoutuneelle lasille, joka sulatettiin uudelleen. Hytistä oli monta ovea ulos. Hytin keskellä oli iso kupolin mallinen lasin sulatusuuni, kooltaan n. 4 x 4 x 3 m, jonka sisus oli muurattu hollantilaisesta ja englantilaisesta tulenkestävästä savesta sekä tuettu rautavantein. Siihen mahtui kuusi lasinsulatusupokasta kerralla. Lisäksi oli tuhkauuni ja hiekkauuni, jotka oli muurattu tilalla itse tehdyistä tiilistä. Niiden kupoleissa oli vahvistuksena ulkomaista savea. Näissä poltettiin tuhkasta ja hiekasta pois epäpuhtauksia, jotka vaikuttivat lasimassan laatuun. Lisäksi tarvittiin jäähdytysuuneja, joissa valmiit tuotteet hitaasti jäähdytettiin rikkoutumisen estämiseksi. Ikkunalasin valmistukseen tarvittiin oikaisu-uuni, joka oli muurattu ulkomailta tuoduista tiilistä. Ulkomaisesta savesta valmistettiin myös upokkaat, jotka jäähdytettiin omassa uunissaan. Kaikkiaan erilaisia uuneja oli kymmenen.
Erikseen oli varastorakennuksia valmiille tuotteille ja upokkaille. Lisäksi mainitaan yksi ja ajoittain kaksikin tamppia, aluksi käsivoimin ja myöhemmin tuulimyllyn voimalla toimivia kivien murskauslaitteita. Näissä oli iso rautavahvisteinen puinen puntti, joka vastapainoilla nostettiin ylös ja alas pudotettaessa se murskasi mm. kiisseli- ja ruskokiveä lasin raaka-aineeksi
Vasemmalla Suomen Lasimuseon pienoismalli lasitehtaasta ja oikealla kuvituskuva jostain lasitehtaasta 1900-luvun alusta. Tourulan lasitehtaasta ei ole säilynyt valokuvia.
Varsinaisen tehdasrakennuksen lisäksi tarvittiin paljon rakennuksia työväen asunnoiksi. Pihassa oli myös suuri leivintupa, paja ja saunarakennus. Johan Sundvallin aikana rakennettiin navetta, sillä monilla työntekijöillä oli omia lehmiä ja muitakin kotieläimiä. Suurin asuinrakennus paloi v.1829, mutta Abraham Kingel rakennutti uuden rakennuksen v. 1833. Siihen tuli kaksi keittiötä ja useita uloskäyntejä. Siinä asuivat mahdollisesti kulloinenkin vuokraaja, sekä lasitehtaan muuta työväkeä.
Ruukinmäen asuinrakennus, kuva 1900-luvun alusta. Kuva kirjasta: Varsinais-Suomen Maakuntakirja 24,
Tämä rakennus toimi myöhemmin mm. Tourulan kouluna. Lasitehdas oli tulipalolle altis kuumien uunien vuoksi, siksi pihaan rakennettiin vesisäiliöitä. Joki oli kaukana tulipalon sattuessa. Lasitehtaan vakuutusmaksut olivatkin korkeita. Tourulan lasitehtaalla oli harvinainen onni säästyä tulipalolta koko pitkän toimintansa aikana. Tulipalot koituivat tuona aikana monen lasitehtaan tuhoksi.
Lasin valmistuksen raaka-aineet
Valmistus vaati monien uunien lämmittämistä, joten varma halkojen saanti oli edellytys tehtaan toiminnalle. Halkoja tehtaalle toimittivat ympäristön talonpojat, mutta Tourulassa puut ostettiin pääosin Tourulan kartanosta, jonka torpparit päivätöinään niitä tekivät ja kuljettivat. Kerrotaan että vuokraaja Möllerin aikana rahat olivat niin tiukassa, että lasitehtaan oma väki hakkasi tehtaan ympäristöstä puita uuneihin. Polttopuiden saanti oli monena vuonna ongelmana myöhemminkin, joskus rahanpuutteen vuoksi, toisinaan talven rekikelien puuttuessa puita ei saatu kuljetettua. Lasin sulatus itsessään vaati massan lämmittämistä 1500 asteeseen, lisäksi oli monia muita uuneja mm. lasin hitaaseen jäähdyttämiseen ja raaka-aineiden puhdistukseen.
Lasin valmistuksen pääraaka-aine oli hiekka (50-80 %), jota saatiin kartanon omalta alueelta. Hiekan sisältämän raudan ja muiden epäpuhtauksien vuoksi tuotteista tuli vihreänruskeita. Kirkkaampia lasitöitä varten erityistä hiekkaa haettiin jopa Tammelasta saakka. Koivun tuhkaa käytettiin pullojen ja tölkkien valmistukseen ja sitä ostettiin ympäristön taloista. Hienompiin tuotteisiin tarvittiin potaskaa eli kaliumkarbonaattia, joka ostettiin kauppiailta Turusta tai Tampereelta. Apteekkilasin valmistukseen tarvittiin myös natriumia ja soodaa, jota tuotettiin ulkomailta. Kalliit ulkomaiset raaka-aineet rikki, arsenikki, koboltti, antimoni ja ruskokivi ostettiin Turusta apteekkari Julinilta, joka puolestaan osti apteekkilasitavaraa tehtaalta. Lasituotteita valmistettiin monen värisinä. Talouslasi oli pääosin vihertävää ja ruskeaa, hienommat lasit kirkkaampia, vähän kellertäviä, ns. valkoista lasia. Apteekkilaseja tehtiin eri tarkoituksiin eri värisinä, tummanruskeista kirkkaisiin, myrkkyjen säilytykseen purkit tehtiin sinertävästä lasista.
Tulenkestävyydeltään erikoista ulkomaista savea tuotiin uunien ja upokkaiden valmistukseen.
Vuoden 1840 tietojen mukaan oli vuoden aikana kulunut 1050 syltä halkoja (n. 700 kuutiometriä), 300 tynnyriä tuhkaa (n. 50000 litraa), 300 kuormaa hiekkaa, 100 leiviskää potaskaa (n. 850 kg).
Tuotteita
Ikkunalasi oli alkuaikoina tehtaan päätuote, mutta osaavista puhaltajista oli ajoittain puute. Sen sijaan pulloja ja purkkeja valmistettiin koko tehtaan toiminnan ajan. Ikkunalasi puhallettiin ensin lieriöksi, joka leikattiin auki ja lämmitettiin uudelleen uunissa tasolle levitettynä.
Suomen Lasimuseolta saatu valokuva ikkunasta, jossa on Tourulan lasitehtaan valmistamat lasiruudut. Oikealla ikkunaruudun valmistus alkuvuosina, ensin puhallettiin putkilo joka halkaistiin ja uudelleen lämmityksen jälkeen levitettiin suoraan.
Pullomuotti, jonka avulla saatiin erilaisia muotoja pulloihin.
Oikealla suutarinpalloja. Pallo täytettiin vedellä ja ripustettiin valonlähteen lähelle. Pallo heijasti valonsäteet sopivaan kohtaan, jolloin valossa näki tehdä ompelu– ja muita tarkkuutta vaativia töitä. Tourulassa valmistettiin näitä esim. v. 1853 400 kpl.
Apteekkilasi oli koko tehtaan toiminta-ajan tärkeä tuote, varsinkin kun sen pääasiallinen ostaja, turkulainen apteekkari Julin, vaihtoi sitä raaka-aineisiin. Apteekkari Julinille valmistettiin myös erityisiä pulloja, joissa oli hänen nimensä kohokirjaimin. Apteekissa niissä myytiin terveys- ja mineraalivesiä.
Vasemmalla Terveysvesipulloja. Pullossa kohokirjaimin ”E.Julin” ja ”Åbo”. Tämä viitannee turkulaiseen apteekkari Juliniin, jolle Tourulassakin valmistettiin pulloja. Pullot puhallettiin muottiin, joka oli tehty kahdesta osasta, saumakohta erottuu pullosta. Pullot suljettiin korkilla, joka sidottiin rautalangalla. Täysiä pulloja säilytettiin vaakasuorassa, jolloin ne olivat ilmatiiviitä. Oikealla erilaisia apteekipulloja.
Pulloista tärkeimpiä olivat ns. ranskalaiset pullot viiniä varten, sekä portteripullot oluille. Tourulassa valmistettiin myös mahakkaita 1 -15 litran pulloja, siirappipulloja ja taskumatteja. Viinapulloja, 4- tai 8- kulmaisia, oli valmistuksessa koko tehtaan toiminnan ajan. Vuonna 1892 säädetyn lain mukaan viinaa ei saanut myydä 2 litraa pienemmissä pulloissa, kansankielessä niitä nimitettiin parrunpätkiksi. Alkoholipolitiikan tarkoituksena lienee ollut nostaa pullon hinta niin korkeaksi, ettei useimmilla olisi ollut varaa viinapullon ostoon. Tölkkejä ja pulloja valmistettiin värillisinä ja valkoisina. Juomalaseja, punssilaseja, paloviinalaseja ja pikareita valmistettiin erilaisia. Juomavesikarahveja, kannuja ja kulhoja valmistettiin värillisinä ja kirkkaina.
Alla piirros erilaisista lasiastioista, (Suomen Lasimuseon kokoelma).
Allaosa tuotteista, joita voi arvella myös Tourulassa valmistetun, kuten muissakin sen ajan lasitehtaissa. Tuotteiden valmistuspaikan määritys ei ole helppoa, koska niihin ei siihen aikaan liitetty tehtaan nimeä.
Valmistettiin myös mustepulloja, yöastioita, suppiloita, kukkamaljakoita, lyhtyjä ja verhorenkaita. Erikseen mainitaan vain Tourulassa valmistetun lasipiippuja ja kimröökiastioita. Tuotevalikoima riippui kulloinkin työssä olevien puhaltajien erikoisosaamisesta. Kierrellessään eri tehtailla he siirsivät oppejaan toisilleen, joten perusvalikoima oli kaikkialla samanlainen.
Vasemmalla kupparinsarvia. Oikealla Suomen Lasimuseon kokoelmassa olevat Tourulan lasitehtaassa valmistetut lasit.
Tuotevalikoima riippui kulloinkin työssä olevien puhaltajien erikoisosaamisesta. Kierrellessään eri tehtailla he siirsivät oppejaan toisilleen, joten perusvalikoima oli kaikkialla samanlainen.
Tuotteiden myynti
Tehtaan tuotteita myytiin monella eri tavalla. Varhaisempina aikoina lasien myynnin hoitivat enimmäkseen kiertelevät lasitavarankauppiaat. He ottivat tuotteita kärryynsä velaksi ja palattuaan kierrokselta maakunnassa maksoivat ne tehtaalle ja lähtivät uudelle kierrokselle. He kiersivät Tampereen, Porin, Uudenkaupungin ja Turun alueilla. Myynnin lisäksi kauppiaat vaihtoivat taloissa rikki menneet ikkunalasit ehjiin. Heillä oli erikoisoikeus tehdä kulkukauppaa.
Tourulan lasitehtaan tuotteiden suurin ostaja ja välittäjä oli alkuvuosina Abraham Kingelin. Vuosina 1834-1837 hän vei Ruotsiin yli 100000 lasipulloa, sekä lisäksi apteekkilasia. Hän välitti lasitavaraa muille alueen kauppiaille ja myi niitä myös omassa kauppaliikkeessään Turussa. Ruotsiin vienti oli 1800-luvun alkuvuosikymmeninä lähes tullitonta erillisen sopimuksen mukaan. Vienti länteen muuttui 1840-luvulla kannattamattomaksi Ruotsin nostaessa tullia 15 % ja samaan aikaan Suomessa nostettiin vientitullia 5 %. Idänvientiä ei vielä ollut tähän aikaan ja kotimaan kysyntä oli vasta kehittymässä. Vaatikin suuria ponnistuksia saada vienti auki silloiseen emämaahan Venäjään.
lmoitus Turun Lehti v. 1873 ja v. 1898
Lasitehtaan tuotteiden kuljetuksen kaupunkeihin sekä raaka-aineiden tuonnin tehtaalle hoitivat pääosin kartanon torpparit. Heidän torpparisopimukseensa oli liitetty ns. kaupunkimatkoja. Joskus myös tehtaan omat työntekijät tekivät näitä kuljetuksia. Maantieyhteys Turkuun kulki Yläneen kirkonkylän ja Pöytyän kautta. Tieolot paranivat huomattavasti kun v. 1830 valmistui tehtaalta parannettu tie Keihäskoskelle ja siitä eteenpäin Oripään kautta Turkuun.
1800-luvun lopulla ulkomaan vientiä oli lähinnä vain Venäjälle. Kiertäviä lasitavarankauppiaita oli tehtaan loppuun asti.
Kilpailu toisten lasitehtaiden kanssa oli kovaa, niin laadussa kuin hinnassakin. Lasitavaran vientitullit Venäjälle nousivat merkittävästi vuosina 1885 ja 1897. Kannattavuuden lasku ja tuotantomenetelmiltään sekä rakennuksiltaan vanhanaikaiseksi jääneen tehtaan toiminta loppui v. 1901.
Lähteet: Suomen Lasimuseo, Riihimäki Yläneen Tourulan lasitehtaan alkuvaiheita v. 1824-1845, Jakob Seela Lasitutkimuksia 1986, Suomen Lasimuseon tutkimusjulkaisu Lasitutkimuksia 2007, Suomen Lasimuseon tutkimusjulkaisu Suomen lasiteollisuus osa 1, Vilho Annala Lasiteollisuus 1681-1981, Reijo Ahtokari Vanhat lasini, suomalaista lasia 1700-luvulta 1900-luvun alkuun, Markku Annila Sanomalehtiä 1800-luvulta. Ruotsinkielisten tekstien kääntäjä Aila Aules
Teksti: Tuija Olenius
Luettelo Suomen lasitehtaista,
– jotka perustettu ennen v.1900.
Nimi Kunta Aloitusvuosi Sulkemisvuosi Toiminta-aika vuotta
Kirkkoniemen peililasitehdas Johannes 1892- 1926 34
Ristiniemen lasitehdas Vehkalahti 1896- 1926 30
Tourulan lasitehdas kuului niiden 30 %.n joukkoon, jotka toimivat yli 75 vuotta.
Näistä, 1800-luvulla perustetuista tehtaista, toimi alle 50 vuotta 57,5 %.
Tourulan lasitehtaan aloitusvuosi on eri lähteiden mukaan 1925 tai 1928, koska Turun palossa hävisi asiakirjoja. Ensimmäiset työntekijät muuttivat Tourulaan v. 1925, joten siitä päätellen tehdas aloitti v.1925.
Luettelo lasinpuhaltajista Tourulassa 1824 – 1901
– Gilbert Andres Richard 1824 – 1824 Amberg Aron 1824 – 1824 Faller Anton Frans Jr 1826 – 1826 Faller Anton Frans Jr 1826 – 1826 Faller Christian 1826 – 1826 Hymander Gustaf Henrik 1826 – 1826 Söderberg Andres 1826 – 1826 Wahlberg Carl Georg 1826 – 1826 Winterbäck Cabriel 1826 – 1826 Öström Petter 1828 – 1828 Faller Anton Frans 1828 – 1828 Reitz Adolf Fredrik 1829 – 1830 Faller Henrik Matthias 1829 – 1829 Nordman Johan Abraham 1829 – 1830 Wahlberg Carl Georg 1829 – 1830 Öström Petter 1830 – 1830 Lindell Gustaf 1830 – 1830 Ramberg Gustaf Efraim 1830 – 1830 Ramberg Jonas Wilhelm 1830 – 1830 Reitz Adolf Fredrik 1830 – 1830 Tynell Gustaf 1834 – 1836 Faller Anton Frans Jr 1834 – 1834 Nilsson Carl Fredrik 1834 – 1834 Nilsson Petter 1834 – 1852 Sjöholm Henrik 1834 – 1856 Ström Johan Gabriel 1836 – 1846 Wikstedt Tobias 1837 – 1863 Waltzer Carl Otto 1838 – 1838 Amberg Aron 1839 – 1846 Reitz Adolf Fredrik 1841 – 1841 Waltzer Michael 1845 – 1850 Nilsson Johan Robert 1845 – 1845 Wikstedt Knut Viktor 1846 – 1853 Sjöberg Wilhelm Gabriel 1847 – 1856 Sjöberg Nils Gabriel 1855 – 1856 Faller Johan Adrian 1857 – 1858 Faller Robert Emmanuel 1860 – 1868 Gillberg Frans Ludvig 1861 – 1864 Faller Johan Adrian 1861 – 1861 Nilsson Carl Fredrik 1862 – 1863 Pahlberg Erik johan 1863 – 1864 Ahlqvist Carl Robert 1864 – 1866 Fjellström Jakob Christian 1864 – 1865 Skrifvars Johan Andersson 1866 – 1871 Gillberg Andres Richard 1867 – 1867 Gillberg Gustaf Adolf 1867 – 1872 Schmidt Karl Fredrik 1869 – 1877 Gillberg Elias 1870 – 1901 Waltzer Carl Johan 1871 – 1871 Sjöberg Frans Oscar 1872 – 1872 Julin Frans Adolf 1873 – 1878 Ström Fabian Gabriel 1874 – 1881 Julin Frans Adolf 1875 – 1875 Johansson Johan Henrik 1875 – 1875 Johansson Nils 1875 – 1877 Dorsch Karl johan 1877 – 1880 Rosendal Frans Johansson 1878 – 1880 Lind Kustaa Iikanpoika 1879 – 1881 Pettersson Pehr Joseph 1885 – 1885 Enberg Johan Wiktor 1885 – 1887 Gillberg Ernst Ludvig 1885 – 1889 Nilsson Alexander Robert 1885 – 1889 Nilsson Gustaf Walfrid 1889 – 1889 Ahlqvist Carl Robert 1887 – 1887 Rosendal Frans Johansson 1889 – 1889 Ahlqvist Carl Robert 1889 – 1889 Julin Frans Adolf 1889 – 1889 Wahlberg Karl Arvid 1890 – 1893 Johansson Johan Henrik 1890 – 1890 Julin Johan Jakob 1890 – 1890 Julin Karl Willehard 1892 – 1893 Ström Fabian Gabriel 1893 – 1899 Koskinen Juho Viktor 1895 – 1901 Rosendal Frans Johansson 1898 – 1899 Ahti Gustaf Henrik 1898 – 1898 Johansson Johan Ewert 1898 – 1901 Johansson Johan Henrik
Yllä olevasta lasinpuhaltajien luettelosta puuttuu mm. Johan Christopher Wikstedt ja isännöitsijänäkin toiminut lasinhioja (lasin kaivertaja ja puhaltaja) Johan Opitz. He toimivat tehtaalla alkuvuosina. Opitz tuli Suomeen ensin Grönvikin lasitehtaalle, jossa hän teki enimmäkseen kaiverruksia. Sieltä hän tuli Tourulaan ja toimi mm. tehtaan isännöitsijänä. Opitz palasi Ruotsiin, Klingelinin vuokratessa tehtaan. (Kirjasta: Jakob Seela: Yläneen Tourulan Lasitehtaan alkuvaiheita vv. 1824-1849)
Ainoa lasinpuhaltajista, joka jäi asumaan Tourulaan tehtaan lopettamisen jälkeen, oli Carl Johan Waltzer, (s. 2.6.1850 Tourula) puoliso Sofia Elisabet Strömmer, Tuorsniemeltä.
Luettelo lasitehtaan piiriin kuuluneista asukkaista Yläneen rippikirjojen mukaan, vuosina 1888-1898:
Vuokraaja A. Nilsson, vaimo ja 6 lasta (Tulivat Kiikalasta, muuttivat Pusulaan)
Lasinpuhaltaja K. Walzer, vaimo ja 5 lasta (Yläne)
” J. Rosendal, vaimo ja 3 lasta (Tulivat Merikarvialta)
” G. Nilsson, vaimo ja 2 lasta (Tulivat Perttelistä, muuttivat Kuusjoelle)
” K. Ahlqvist, vaimo ja 2 lasta (Tulivat Kalvolasta, muuttivat Pertteliin)
” J. Johansson, vaimo ja 8 lasta (Tulivat Akaasta)
” A. Laaksonen vaimo ja 1 lapsi (Tulivat Akaasta)
” J. Julin, vaimo ja 3 lasta (Tulivat Kiikalasta, muuttivat Akaaseen)
” F. Julin, vaimo ja 4 lasta (Tulivat Mustasaaresta, muuttivat Akaaseen)
Lasintekijä K. Wahlberg (Tuli Munsalasta)
Sulattaja M. Blom (Tuli Tammelasta)
Työmies A. Wahlström ja vaimo (Tulivat Suomusjärveltä)
” J. Juha Kallenp. ja vaimo (Yläne)
Itsellinen J. Pahlman, vaimo ja 5 lasta (Tulivat Velkualta)
” J. Sulander, vaimo ja 2 lasta (Tulivat Huittisista)
Tässä kirjoituksessa kuvataan pääasiassa niitä Keihäskosken torppia tai mäkitupia, joita ei enää ole. Torppia ei aikanaan lunastettu omiksi, mutta niiden rakennukset saattoivat säilyä kuitenkin vuokralaisten koteina vuosikymmeniä ja jäivät sitten lopulta asumattomiksi. Tähän on koottu tietoja niistä Keihäskosken torpista, joista ei ole laadittu erillistä kirjoitusta ja ovat siten jäämässä unohduksiin. Torpparit rakensivat usein itse asumuksensa ja saivat raivata peltonsa kylän yhteispeltojen ulkopuolelle. Mäkituvat sijaitsivat nimensä mukaan mäkialueilla eikä niillä ollut viljelykelpoista peltoa tai niittyä, vaan korkeintaan pieni perunamaa ja maata muutamalle marjapensaalle.
LALLIN JA REKOLAN TORPPIA JA MÄKITUPIA
Lallin ja Rekolan torpista suuri osa sijaitsi silloisessa Ylikylässä nykyisen Niittykulmantien tuntumassa. Seuraavista myöhemmin itsenäistyneistä torpista on kirjoitettu erillinen historia: Mattila, Kukola ja myös lunastamatta jäänyt Lehtilän torppa Ylikylässa sekä Heikkilän (myöhemmin Mäkiheikkilä) ja Mäkelän torpat Paimenenmäen kylätalon lähellä.
Osa Keihäskosken kylän karttaa vuodelta 1883. Lähde https://vanhatkartat.fi/Keihäskoski Pöytyä 1883.
Keihäskosken kartassa vuodelta 1883 näkyvät Rekolan rakennukset ja Tourulan tien risteyksessä Knuutilan jsekä tien pohjoispuolella Prusilan rakennukset. Pohjoisen suuntaan Tourulaan menevän tien varrelta on sivutie Heikkilän (myöh. Mäkiheikkilän) ja Mäkelän torpille, joiden historia on kuvattu erikseen. (Paimenenmäkeen ei v. 1883 ole vielä rakennettu koulua.) Kun jatketaan Knuutilan ja Prusilan ohi kohti silloista Ylikylää, ensimmäisinä tulevat vastaan Kukolan torppa ja sen takana Jaakolan torppa. Ylikyläntien (nyk. Niittykulmatien) varressa seuraavana ovat Mattilan torpan rakennukset vasemmalla ja sen takana Heikkilän torppa. Kukolasta, Mattilasta ja Heikkilästä on myös kirjoitettu erilliset historiat. Mattilaa vastapäätä tien toisella puolella on Ketolan mäkitupa ja kauempana tien varressa Takalan torppa. Joen toisella puolella on Kajalan taloa vastapäätä Männistön mäkitupa ja tien toisella puolella Mäkisen mäkitupa.
JAAKOLAN TORPPA Jaakola oli Keihäskosken vanhimpia torppia, joka perustettiin 1760-luvulla paimenentorpaksi. Vaikka se säilyi torppana sadan vuoden ajan, sitä ei koskaan lunastettu omaksi. Jaakola sijaitsi Kukolan torpan naapurina. Se oli ”yhden huoneen” pieni torppa, joka säilyi asuttuna pitkälle 1900-luvulle. Nimensä torppa sai pitkäaikaisen torpparin Jaakko Juhonpojan mukaan, joka oli syntynyt v. 1752.
Jaakko Juhonpoika toimi koko kylän yhteisenä paimenena kuolemaansa, vuoteen 1810 asti. Jaakolla ja vaimollaan Vappu Juhontyttärellä, s. 1757, oli kaksi poikaa, Jaakko, s. 1790 ja Matti, s. 1793, joista Matti ryhtyi isänsä jälkeen Jaakolan torppariksi. Matin vaimo Liisa Heikintytär, s. 1784, kuoli, kun heidän poikansa Juho oli vasta kuusivuotias. Matti eli leskenä torpassa ja taksvärkkiä Rekolaan teki renki Matti Mikonpoika, s.1803, joka ryhtyi 1830-luvulla Jaakolan torppariksi. Hänellä ja vaimo Liisa Tuomontyttärellä, s. 1800, oli viisi lasta, joista osa oli vielä pieniä äidin kuollessa 47-vuotiaana. Matin toisella vaimolla Justiina Juhontyttärellä, s.1799, oli edellisestä avioliitosta poika Johannes Reinhold Tapaninpoika, s. 1832. Hän ryhtyi 1870-luvulla Jaakolan seuraavaksi torppariksi. Hänen vaimonsa oli Maria Miina Taavetintytär, s. 1845. Heidän vanhin poikansa Juha (s. 1868), joka käytti sukunimeä Tuominen, asui itsellisenä mutta ei enää torpparina Jaakolassa 1900-luvun alussa vaimonsa Aleksandra Vilhelmiina o.s. Takalan ja kuuden lapsensa kanssa.
Torpparisuhteen päätyttyä entisten torppien rakennuksissa asui usein vuokralaisia. Jaakolassa asui mm. 1920-40-luvuilla Maria Matilda Kajander, s. 1886, joka oli Hilma Niemisen, o.s. Kajanderin sisar. Matilda Kajanderia kutsuttiin Jaakolan Tildaksi tai ”Pitkä-Tildaksi”. Hän työskenteli mm. siivoojana Keihäskosken koulussa ja teki tilapäistöitä taloissa. Tilda Kajanderin vanhin poika Lauri, s. 1910, osti 1930-luvulla Keihäskoskelta Latokorven torpan.
Keihäskosken tyttöjä 1940-luv alussa. Vas Beata Kajander, Kaarina Kajander, Margit Ruusunen, Hilja Vuorio ja Alli Nieminen
TAKALAN TORPPA Takalan torppa sijaitsi nykyisen Ylitalon tilan kuivurin kohdalla Niittykulmantien varressa. Takalassa oli 1820-60-luvuilla vain yksi pitkäaikainen torppari. Hänen jälkeensä Takalassa oli asukkaina hänen lapsensa ja heidän jälkeläisiään. Takalan torppari Iisakki Juhanpoika, s. 1796, tuli 1820-luvulla Merimaskusta. Iisakilla ja vaimollaan Liisa Matintyttärellä oli kuusi lasta, joista kolme kuoli pieninä. Esikoisena v. 1819 syntyi Maria, v. 1831 poika Joel ja v. 1834 tytär Vilhelmiina. Vaimonsa kuoltua Iisakki meni uusiin naimisiin Maija Matintyttären kanssa, s. 1821. Perhe kasvoi neljällä lapsella, joista Fredrika ja Kalle Kustaa olivat Iisakin lapsia. Iisakki kuoli vuonna 1868 ja vaimonsa Maija v. 1873. Torppaan jäi asumaan Maijan tytär Maria Miina (s. 1842) sekä hänen perhettään
Takalan torpassa ei 1900-luvun alussa mainita asukkaita, mutta torpassa ovat voineet silti asua esim. Rekolaan kirjatut ns. itselliset työntekijät perheineen, joiden asuinpaikkaa ei erikseen mainita. Takalassa asui 1930-luvulta 1950-luvun alkuun Erkki Mäkelä ja vaimonsa Venla kolmen lapsensa kanssa. Sittemmin he lunastivat Keihäskoskelta rintamamiestilan, josta on erillinen kirjoitus.
Takalan torppa vähän ennen purkamista. Kuvassa Elina Lehtilä, Rauha Kajander ja Kajanderin pojat Rauno ja Tarmo.
PERTTULAN TORPPA Bertula eli Perttula tunnetaan myös vain yhden torpparin elinajalta. Torppari Johan August Lithen eli Johan Perttula, oli syntynyt Turussa v. 1803 ja tuli torppariksi Pöytyältä vuoden 1830 paikkeilla. Hänen vaimonsa Maria Heikintytär oli syntynyt 1805 Keihäskosken ruotusotilas Henric Ringbomin tyttärenä. Torpassa asui myös anoppi Walborg (Vappu) Juhontytär. Keihäskoskella Lithenille syntyi tytär Justiina v. 1829 ja tytär Maria v. 1833. Johan Perttulan kuoltua vuonna 1854 perheessä ei ollut sen jälkeen torpan jatkajaa.
On mahdollista, että torppa sai uuden torpparin ja myös uuden nimen. Se on voitu myös purkaa ja rakentaa muualle uudelleen. Perttulan torpan sijainti ei ole tiedossa, mutta oletettavasti se sijaitsi samalla alueella muiden Rekolan Ylikylän torppien kanssa. Keihäskosken kartassa olevat Bertulanoja ja Bertulan suo voivat viitata Perttulan torpan sijaintiin. Lähistöllä on myös Pertulan pelto, joka kuuluu nykyisin Heikkilän tilaan.
MÄNNISTÖN MÄKITUPA Köyliöstä kotoisin oleva Keihäskosken Rekolan piika Agneta Juhontytär, s. 1854, asui Männistön mäkituvassa, joka sijaitsi Yläneelle menevän tien läheisyydessä Kajalan taloa vastapäätä paikalla, jonka naapurina oli v. 1920 perustettu Salon kauppa, sittemmin ns. Kalinin koulu. Yhden huoneen ja karjasuojan käsittävän mökin lienee rakentanut Juho Erfors, joka mainitaan Agnetan aviomiehenä. He molemmat ottivat nimekseen Männistö. Juho oli seppä Heikki Erforsin poika, s. 1850. Hän oli renkinä Rekolassa vanhoihin päiviinsä asti. Ossi Rekola kuvailee Agnetaa voimakastahtoiseksi naiseksi, joka oli todellinen perheen pää. Agnetan nimi vääntyi kyläläisten puheessa Anetiksi ja siksi Juhaa kutsuttiin ”Anetin Juhaksi”. Oli avioliiton laita niin tai näin, Agneta Männistö sai kaksi aviotonta tytärtä, joista v. 1887 syntynyt Maria eli Maija Eufemia eli koko elämänsä Männistön torpassa.
Myös ”Männistön Maija” oli palveluksessa Rekolassa heti kun töihin kykeni. Hän oli varreltansa pieni ja hentoinen. Ossi Rekolan mukaan hän oli töissään hidas, mutta korvasi sen uskollisuudellaan. Maijalla ei ollut aviomiestä, mutta hän sai kaksi poikaa, Oivan ja Ilmarin. Pojat asuivat osan elämästään Keihäskoskella ja tekivät töitä Rekolassa, mutta varsinkin Ilmari oli kulkija, joka viihtyi talvella Lapissa metsätöissä ja uittotöissä. Ikääntyessään Maija eli yksin mökissään hoitaen kuttuja ja kanoja, joista hän sai eläkkeen lisäksi vähän tuloja. Maijan tekemä kutunjuusto oli herkullista. Kuttujen heinät hän niitti tienpientareilta ja kantoi vedet naapureiden kaivoista. Talvipakkasilla hän otti kanat tuvan lämpimään ja tokaisi ”On niin kanamaista tämä elämä”, kun joutui jakamaan huoneen kanojen kanssa. Monesti kerrottu tarina on joulun ajoilta. Rekolasta oltiin viemässä ruuan apua Maijan joulupöytään: ”Joulu kaikki uuvuttaa, sanoi Männistön Maija, kun joulupäivän aamuna permantoa kuurasi”.
Rekolan työväkeä. Vas, työnjohtaja Juho Roos, istumassa Maija Männistö vieressään poika Ilmari ja oikealla Oiva.
REKOLAN TUNTEMATON TORPPA Muistitiedon mukaan Ylikylässä Riihimäen kallion lähellä oli harmaa mökki, johon kuljettiin Kukolan ulkorakennuksen takaa, entisen Aarne Valon talosta vasemmalle. Sotien jälkeen tässä torpassa asui Mari Torkki ja sisarensa Hilja sekä lapset Tauno ja Hilkka. He olivat Antti ja Johannes Pölläsen sukua, Keihäskoskelle muuttaneita Karjalan siirtolaisia. Mari ompeli villatakkeja kutomakoneen avulla sekä teki muita käsitöitä. He muuttivat 1950-luvun lopulla Euraan. Heidän jälkeensä talossa asui mm. Aarne Valon veli Harri, joka valmisti ja myi harjoja.
Edellä kuvattu torppa voisi olla Marttilanmäen torppa, jonka Ossi Rekola mainitsee kirjassaan Tuohikuun aikaan. Torppaa ei sen nimisenä tunneta rippikirjoissa. Kartan mukaan ko. torppa voisi olla myös Lehtilän siihen aikaan jo entinen torppa. Myös Jaakolan torppa olisi myös mahdollinen, mutta sen sijainti ei sovi kuvaukseen. Odotamme tähän lisävalaistusta tai ehdotuksia kyläläisiltä.
KNUUTILAN JA KAJALAN TORPPIA JA MÄKITUPIA
KUUSELA ELI JOKISEN PALSTATILA Johannes Heikinpoika Jokinen, s. 1978 ja hänen vaimonsa Josefina Kustaantytär, s. 1876, olivat ensin itsellisinä Rekolan talossa ja lunastivat noin v. 1920 Kuuselan palstan Kajalan Rantalasta läheltä Peltolan tilaa. Heillä oli kasvattitytär Aina Inkeri, s. 1906. Kuuselan palstassa oli noin 1 hehtaarin peltosarka. Asuinrakennuksessa oli tupa, kamari ja kylmä eteinen. Johannes kävi töissä taloissa. Hän teki mm. rakennustöitä ja hänet muistetaan vakituisena syöttäjänä tappuroinneissa. Fiia oli mestari tekemään kaljaa. Pihapiirissä oli vesikuoppa, johon heitettiin ruissäkki likoamaan, kunnes ruis alkoi itää. Sitten se vedettiin narulla maalle, tyhjennettiin ja levitettiin saunan parvelle. Vilja kuivattiin ns. mallassaunassa ja vietiin sitten myllyyn. Fiia teki myös talkkunajauhoja ja palvasi lihaa. Johannes Jokinen kuoli vuonna 1951. Josefina eli Kuuselassa leskenä ja kuoli varsin iäkkäänä. Kuuselan talon osti Sirkka Peltola itselleen kesämökiksi.
KETOLAN MÄKITUPA Knuutilan mäkitupa Ketola sijaitsi Ylikylässä nykyisen Niittykulmantien varrella Mattilan taloa vastapäätä. Ketolan ensimmäinen mäkitupalainen oli 1840-luvulla Oripäässä v. 1805 syntynyt Heikki Matinpoika vaimonsa Anna Matintyttären kanssa, s. 1793. Heikki kuoli kuitenkin jo vuonna 1854 ja sen jälkeen leski Anna eli yksin mökissä vielä 1860-luvulla. Tourulan Marjalaakson renki Frans Sjöholm, s. 1859, tuli 1870-luvun lopulla Keihäskoskelle ensin rengiksi Kajalaan ja mainitaan myöhemmin itsellisenä Knuutilassa. Frans ja vaimonsa Miina Iisakintytär, s. 1861, saivat perheelleen Knuutilasta asuttavakseen Ketolan mäkituvan. Heille oli ennen mäkitupalaiseksi tuloaan syntynyt neljä lasta: Nestori (1882), Frans Anselmi (1886), Hilda (1892) ja Lyydia (1895). Ketolassa syntyvät vielä Aina (1898), Erkki (1901) ja Suoma (1905). Yläneen kunta osti koko Knuutilan tilan vuonna 1906 ja palstoitti Knuutilan maita myyntiä varten. Tällöin Ketolan mäkitupa tuli osaksi Ylitalon tilan palstaa, jonka Kustaa Kajander osti vuonna 1910.
Frans Sjöholm lunasti Ketolan tonttialueen vuonna 1920. Sitä kutsuttiin myös nimellä Töykkä. Sjöholmin poika Frans Anselmi meni naimisiin 1920-luvulla Hilda Sillanpään kanssa ja hänestä tuli Sillanpään talon isäntä. Isä Frans Sjöholm toimi suutarina, Töykän pappana Ketolan talossa vielä yli 70-vuotiaana. Töykässä, kuten muissakin entisissä torpissa ja mäkituvissa asuttiin vielä 1900-luvulla vähintäänkin tilapäisesti. Mm. Kosti ja Lempi Heikkilä asuivat nuorena parina Töykässä vuokralla, kunnes saivat rakennettua itselleen Heinilän talon Heikkilän maalle. Kustaa Kajanderin poika Eero Eino Kajander asui Töykässä, mutta hän kaatui talvisodassa. Hänen sisarensa Rauha Kajander osti Ketolan talon 1940-luvun alussa.
Rauha Kajander mökkinsä pihalla.
MÄKINEN Kajalan talon läheisyydessä oli mäkitupia 1880-luvulta lähtien. Wilhelmiina Justiina Mäkilä (s. 1848) asui silloin Kajalan pihapiirin kallioisella mäellä. Hänellä oli kaksi poikaa, vuonna 1874 syntynyt Juha Tapani ja vuonna 1886 syntynyt Kalle Verneri, jotka molemmat käyttivät sukunimeä Mäkinen. Kalle Mäkinen hankki vaimonsa Eevi Aleksandra Ruohosen kanssa talon Tourulasta. Juha Mäkinen jäi Kajalan mäkeen mäkitupalaiseksi vaimonsa Ida Matildan sekä lastensa Anna Vilhelmiinan (s. 1897) ja Aina Marian (s. 1901) kanssa. Anna Vilhelmiina meni naimisiin Kynnenojalle. Aina Maria Mäkinen asui Yläneelle menevän tien vieressä olevassa mökissä naimattomana vanhuuteensa asti. Aluksi harmaa, myöhemmin punaiseksi maalattu mökki muistetaan kauniiden kukkien ympäröimänä. Aina oli tunnettu taitavana pitokokkina, joka työskenteli mm. Rekolassa ja muiden talojen kokkina. Mäkisen mäkitupa samoin kuin naapurissa oleva Vuorio lunastettiin itsenäisiksi ns. torpparilain tultua voimaan v. 1920. Aina Mäkisen kuoltua 1970-luvulla Lauri ja Pirjo Tuominen rakensivat tontille ja ostamalleen lisämaalle omakotitalon. 1980-luvulla talon osti Pirjo Tolkki, joka asui siinä avomiehensä Erkki Ahtin kanssa kuolemaansa, vuoteen 2021 saakka.
Aina Mäkinen ja oikealla Ainan mökki.
VUORIO JA TUOMINEN Samalla puolen tietä Mäkisen naapurina oli Vuorion mäkitupa, jossa Aleksander August Vuorio, s. 1866, oli mäkitupalaisena 1900-luvun alusta vaimonsa Amanda Matilda Kaarlentyttären kanssa, s. 1871. He lunastivat Vuorion talon Kajalasta, Jalmari ja Fanny Kairiselta vuonna 1920 ns. Lex Kallion tultua voimaan. Torppa sijaitsi aluksi metsässä, mutta siirrettiin myöhemmin lähemmäs tietä nykyiselle paikalleen. Vuorion lapsia olivat Hilja (s. 1894), Juho (s. 1895), Anna (s. 1898), Eino (s. 1901), Aina (s. 1904), Kaarlo (s. 1911) ja Väinö (s. 1915). Sekä isä August, että lapset kävivät vartuttuaan töissä Keihäskosken taloissa, mm. Kajalassa ja Pramilassa ja lähtivät aikuisiällä kukin vuorollaan muualle. Tytöistä Anna jäi kolmen lapsensa kanssa pitämään kotitaloa. Leskeksi jäänyt August muutti nuorimman poikansa kanssa Oripäähän, missä kuoli vuonna 1944.
Salme Uotila on kertonut hauskan tapahtuman talvisodan ajalta: Pramilasta oli määrätty hevonen vietäväksi talvisotaan. Teuvo-isäntä pyysi Vuorion Eino-poikaa hoitamaan asian. Einon piti viedä hevonen määrättyyn aikaan Loimaan asemalle. Hän ei saanutkaan hallittua hevosta ja se pääsi karkuun. Hevonen tuli takaisin kotiin ja odotteli yksinään pihassa, kun talonväki tuli toimistaan. Myöhemmin annettiin hevosen viemiseen Loimaalle uusi päivämäärä. Sieltä alkoi hevosen talvisota, mistä sille ei paluuta ollut.
Jaakko Aatos Tuominen, s. 1909 Huittisissa, ja vaimonsa Laina Aleksandra, o.s. Rajala Keihäskosken Paavolan talosta, s. 1911, ostivat vuonna 1945 Vuorion talon. Heille syntyivät v. 1937 tytär Irja Irene (Viljanen), joka opiskeli lastenhoitajaksi ja v. 1945 poika Heikki Aatos. Molemmat muuttivat Turkuun, mutta Heikki lunasti Laina-äidin kuoltua talon sisareltaan ja asui siellä vaimonsa Eijan kanssa kesäkaudet kuolemaansa, vuoteen 2017 asti. Eija menehtyi keväällä 2021. Talossa on pari aaria viljelysmaata ja saman verran tonttimaata. Kirvesmiehenä toiminut Jaakko Tuominen uudisti vuonna 1910 rakennetun asuinrakennuksen v. 1962 ja rakensi uuden karjarakennuksen. Tilalla oli kaksi lehmää ja noin 60 kanaa. Laina Tuominen eli leskeksi jäätyään yksin talossa erittäin hyväkuntoisena. Hän osallistui Marttojen toimintaan ja eläkeläisten retkiin vielä lähes 90-vuotiaana. Viimeiset vuotensa hän vietti Yläneen kirkonkylän Vanhusten ryhmäkodissa ja kuoli keväällä 2008 muutamaa päivää vaille 97-vuotiaana. Vuorion omistaa nykyisin Daniel Lindvall, joka on pienestä saakka viettänyt kesiä ”Laina-mummulassa”.
Laina Tuominen 1980-luvulla ja oikealla Tuomisen talo.
PRUSILAN MÄKITUPIA
FRANS JA ANNA ERFORSIN MÖKIT Erforsin sisarukset Frans ja Anna olivat kotoisin Erforsin torpasta Sillanpään läheltä. Frans Erfors, s. 1905, toimi Turussa Wärtsilän autonapumiehenä. Hänellä oli Turussa asunto ja Keihäskoskella pieni mökki Niittykulmantien varrella nykyisen Lehtilän naapurissa metsän reunassa. Naapurit muistavat, että hän oli intohimoinen kaikenlaisen tavaran kerääjä. Pula-ajat kokeneena hän osti suuret määrät säilyviä ruokatarvikkeita niin, että tavaraa oli ”lattiasta kattoon”. Naapuruston lapsille Fransin mökki oli mieluisa vierailukohde, sillä Fransin varastoista riitti heille mukaan makeisia. Fransin mökin ostivat hänen kuolemansa jälkeen Risto ja Marjatta Laakso kesäpaikakseen. He korjasivat talon perusteellisesti ja loivat sen ympärille laajan kukoistavan puutarhan. Anna Erfors, s. 1889, asui pienessä mökissä Niittykulmantie vieressä Lehtilän naapurissa. Hän kävi työssä kylän taloissa.
Anna Erfors ja hänen mökkinsä Lehtilän naapurissa kuvattuna 1930-luvulla.
Valokuvat: Oleniuksen, Kajanderin, Rekolan, Kylänpään, Terttu ja Markku Peltolan, Kairisen, Anja Mahosenahon ja Satolan kuvakokoelmista. Teksti: Hanna-Leena Kaihola
