Lehtilän torppa oli Rekolan vanhin torppa, joka mainitaan Yläneen rippikirjassa jo 1700-luvun lopulla. Se oli myös suurin torppa, jossa Ossi Rekolan mukaan oli laajat pellot ja hyvät rakennukset, jopa oma tuulimylly aikaisemmin kuin Rekolassa. Lehtilän torppa sijaitsi Kukolan talon kohdalta lähtevän tien varrella sen oikealla puolella nykyisen Koivumäen (aikaisemmin Aarne Valon) talon takana.
Lehtilän torppaa viljeli koko sen historian ajan sama suku. Lehtilän ensimmäinen torppari oli Tuomo Tuomonpoika, joka eli vuosina 1759-1826. Hänellä oli vaimonsa Anna Sigfridin tyttären kanssa tytär ja kaksi poikaa, joista vanhin oli v. 1797 syntynyt Tuomo. Isän kuoleman jälkeen Tuomo jatkoi torpparina. Hänen vaimonsa oli Loimijoella v. 1791 syntynyt Maria Matintytär. Heillä oli kolme lasta: Josef, s. 1824, Maija Liisa, s. 1826 ja Joel, s. 1835. Nuorimmasta pojasta Joelista tuli seuraava torppari. Hän viljeli torppaa aina 1900-luvun puolelle asti yhdessä vaimonsa, Oripäässä v. 1825 syntyneen Maija Stiinan, o.s. Palmin kanssa. Lapsia heillä oli Eeva Stiina, s. 1861, Maria Miina, s. 1864 ja Serafia (Fia), s. 1867. Maria Miinalle syntyi v. 1901 poika Juho Eemeli.
Koska Lehtilässä oli vain tyttäriä, seuraavaksi torppariksi tuli vanhimman tyttären Eeva Stiinan aviomies Karl Nestor Mäkelä Pöytyältä. Eeva Stiina kuoli kuitenkin lapsettomana jo v. 1905 ja Karl Nestor muutti toisen vaimonsa kanssa pois Lehtilästä. Vuoden 1915 henkikirjassa Lehtilässä mainitaan muonatalonpoikana jo yli 80-vuotias entinen torppari Joel Lehtilä sekä tyttäret Serafia ja Maria poikansa Juho Eemelin kanssa, joka oli silloin vasta 14-vuotias. Täten Lehtilässä ei ollut enää torpparin taksvärkin tekijää. Joel Lehtilän oli luovuttava torpasta eli kuten Ossi Rekolan kertoman mukaan lehtiläläiset sanoivat: ”Taata anno töllin talloon”. Torpparien vapautuslain tullessa voimaan v. 1920, Lehtilän suvulla ei ollut oikeutta torpan lunastamiseen.
Lehtilän asuinrakennuksen lähelle, tietä eteenpäin metsään nykyisen Koivumäen ulkorakennuksen kohdalle oli rakennettu pieni mökki, jossa asuivat Lehtilän tytär Maria ja hänen poikansa Eemeli. Paikkaa kutsuttiin Marttilanmäeksi. Äiti Maria asui mökissä kuolemaansa vuoteen 1942 asti ja sen jälkeen vielä hänen sisarensa Fia.
Elina ja Eemeli Lehtilä
Aikuiseksi tultuaan Eemeli Lehtilä mainitaan 1930-luvun alussa työmiehenä ja Rekolan muonatalonpoikana. Eemeli Lehtilä löysi Rekolasta vaimokseen v. 1903 syntyneen Elina Kallion, joka oli kotoisin Pöytyältä ja tullut nuorena Rekolaan keittiöapulaiseksi eli ”köksäksi”. Naimisiin mentyään he asuivat Rekolan Marttilanmäen torpassa ja myös Oripäässä, jossa Eemeli Lehtilä oli silloin sahalla töissä. Siellä heille syntyi vuonna 1930 tytär Leena.
Palvelusväkeä Rekolan päärakennuksen edustalla pääsiäisenä 1927. Nuoret Elina ja Eemeli Lehtilä takana, heidän edessään Aina Mäkinen ja istumassa Lauri Kylänpää.
Eemeli rakensi perheelleen oman kodin, nykyisen Lehtilän, Mattilasta Paukkiolta ostetulle tontille nykyisen Niittykulmantien varteen. Kaupan ajankohdasta ei ole tarkkaa tietoa, mutta lainhuuto tontista oli tehty v. 1940. Mikko Mäkelän kertoman mukaan ”Eemeli purki kototalonsa Lehtilässä ja rakensi niistä perheelle talon”. Ensin valmistui asuinrakennus, sitten sauna ja ulkorakennukset, kanala, pieni sikala sekä lehmälle ja vasikoille navetta.
Lehtilän talo ja puutarha vuonna 1954. Kuvassa Leena ja Martti Erkkilän tytär Marja vaunuissa 1-vuotiaana ja häntä hoitamassa tätinsä Maire Erkkilä. Oikealla Lehtilän talo 1960-luvulla.
Eemeli Lehtilä oli taitava rakennusmies, joka oli mukana porukoissa paikkakunnan monissa rakennushankkeissa yhdessä mm. Jaakko Tuomisen kanssa etenkin sodan jälkeisinä vilkkaan rakentamisen vuosina. Eemeli oli hirsirakentamisen taitaja, jonka taitoa tarvittiin erityisesti nurkkasalvosten teossa. Mm. Urho Oksasen komean asuinrakennuksen hirsityössä Eemeli oli mestarina. Muita erityisiä tekniikoita edusti mm. Rauha Kajanderille tehty klapivaja, joka oli tehty kelteistä. Keihäskosken pienviljelijöillä oli yhteinen tappuriosuuskunta, jonka tappurista Eemeli Lehtilä vastasi. Tappuria säilytettiin tappurikopissa nykyistä Kajanderin tienhaaraa vastapäätä. Eemelin kulki myös talosta taloon tappurin mukana ja hän syötti tavallisesti tappuria.
Eemeli työtovereineen rakentamassa Urho Oksasen hirsitaloa v. 1948. Kuvassa miehet oikealta Urho Oksasen veli Turusta, Eemeli Lehtilä ja Erkki Mäkelä, muut tuntemattomia.
Rekolan heinäväkeä 1930-luvun lopulla. Vas. Urho Oksanen, Juho Roos, Jalmari Kronström, Lauri Kylänpää, Erkki Mäkelä, Elina ja tytär Leena Lehtilä sekä Saini Heikkilä. Oikealla olevassa kuvassa Elina Lehtilä, Tuovi Valo ja Kerttu Kairinen leipomassa Rekolan leivintuvassa.
Elina Lehtilä oli korvaamattomana työntekijänä ja taitajana Rekolassa. Vuodesta 1944 alkaen Elina Lehtilä toimi Keihäskosken koululla keittäjänä. Ossi Rekola kirjoittaa kirjassaan Tuohikuun aika Elina Lehtilästä. ”Häntä tarvittiin leipomaan leipää, kääntämään suolia ja tekemään makkaraa, pesemään pyykkiä ja mankeloimaan, siivoamaan, valmistelemaan pitoja ynnä muihin erikoistöihin. Kukaan ei osannut tehdä niin hyvää kaljaa kuin Elina. Hän oli taitava, ahkera ja riuska ja hän pisti vielä toisetkin samalla työmaalla olevat tekemään. Hän saattoi komentaa: ”Piretään vaan kiirutta, että päästään täältä joskus kottiinki!” Nuorempana Elina oli myös paljon mukana maataloustöissä ja heinien seipäällepanossa hän oli todellinen haka. Parhaiden miestenkään oli turha yrittää siinä työssä pysyä Elinan rinnalla. Elina sai elää pitkän elämän ja vielä iäkkäänäkin hänen kätensä olivat ahkerassa työssä: Hän kutoi kangasta, mattoja, sukkia ja vanttuita. Elina Lehtilä kuuluu niiden ihmisten eturiviin, jotka ovat vaatimattomalla elämällään ja ahkeralla työnteollaan olleet nostamassa Suomea hyvinvointimaiden joukkoon.” Elina Lehtilän pitkä elämä päättyi yli 90-vuotiaana vuonna 1999. Eemeli Lehtilä kuoli vuonna 1961.
Elina ja Eemeli Lehtilän tytär Leena toimi nuorena Keihäskosken puhelinkeskuksen keskusneitinä Ninni Kronströmin vastatessa keskuksesta. Leena oli sittemmin töissä Makkarkosken meijerissä. Siellä hän tutustui tulevaan mieheensä Martti Erkkilään, joka oli meijerin koneenhoitajana. Työ vei heidät meijerialan töihin toisille paikkakunnille, mm. Karkkilaan.
Elina Lehtilä asui Keihäskoskella Lehtilässä 96-vuotiaaksi, lähes kuolemaansa asti. Leena ja Martti Erkkilä kävivät häntä auttamassa Karkkilasta käsin, mutta muuttivat Loimaalle lähemmäs iäkästä äitiä jäätyään eläkkeelle. Martti kunnosti taloa ja pihapiiri puutarhoineen pidettiin kauniissa kunnossa. Vielä 80-vuotiaana, useita vuosia miehensä kuoleman jälkeen, Leena hoiti Loimaalta käsin yksin taloa ja puutarhaa. Nykyisin Lehtilän talon omistaa Minna Kajander-Aalto ja Juho Aalto.
Haastattelu: Leena Erkkilä Muistelut: Ossi Rekolan kirjasta Tuohikuun aika, 2004 Kuvat: Leena Erkkilä ja Rekolan kuvakokoelma Teksti: Hanna-Leena Kaihola
V. 1944 Keihäskosken yläkoulu, opettaja tuntematon
Alakoulua Kalinin koulussa ja Tourulan Pruukinmäessä
Opettaja Veera Kalin aloitti kiertokoulun opettajana Tourulassa ja Keihäskoskella ja hänet valittiin kansakoulun alakoulunopettajaksi 1920-luvulla. Hän jäi eläkkeelle vuonna 1949. Kunta oli hankkinut alakoulua varten Salon entisen kaupan kiinteistön, jota kutsuttiin Kalinin kouluksi. Salme Uotila kävi 1930-luvulla alakoulua yhden vuoden Kalinin koulussa ja toisen vuoden Tourulan koulussa, jossa Veera Kalin opetti vuorovuosin. Salme muistaa, miten hän meni vuonna 1935 Vuorion Hiljan kanssa Tourulan Pruukinmäkeen kouluun. Talvella päästiin oikaisemaan joen yli jäätä pitkin. Usko Uotila kävi alakoulua sota-aikana Kalinin koulussa. Salmen mukaan hänen alakouluaikanaan ei Kalinin koulussa ollut vielä pulpetteja, mutta 40-luvun alussa oppilaat istuivat jo pulpeteissa. Luokan seinällä oli iso liitutaulu, johon opettaja kirjoitti. Taulu pyyhittiin jäniksenkäpälällä, joita opettaja pyysi tuomaan metsästysajan tullessa, jos jonkun isä oli metsämies. Jokaisella lapsella oli pieni kivimateriaalista tehty rihvelitaulu, jossa oli punaisilla viivoilla ruudukko kirjoittamisen helpottamiseksi. Siihen harjoiteltiin liidulla kaikki, mikä vaati kirjoittamista, kyniä ja paperia ei käytetty.
Veera Kalin opetti alakoululaisia vuorovuosin Keihäskoskella ja Tourulassa. Kuva Pruukinmäeltä 1920-luvulta.
Kalinin koulun luokan nurkassa oli iso vesisaavi ja sen reunalla galvanoitu vesikuppi. Siitä saivat oppilaat käydä sammuttamassa janonsa samasta kauhasta juoden. Kouluruokailua ei Salmen mukaan vielä alakoulussa ollut, mutta ainakin sota-aikana ruokaa tuotiin yläkoululta myös alakouluun. Ossi Rekola on kirjoittanut kirjassaan Tuohikuun aikaan vauhdikkaan tarinan ruuan kuljettamisesta alakoululle kevättalvella 1945. Ruoka-astia kellahti kumoon pyörän päältä, ja pojat kauhoivat puuron vielä osittain jäässä olleelta maantieltä takaisin ruoka-astiaan. Pertti Peltola on vahvistanut tarinan todenperäisyyden.
Opettaja Veera Kalinin invalidiveli Oskari oli tullut Amerikasta ja asui myös Kalinin koululla. Hänellä oli keinutuoli luokan nurkassa, jossa hänellä oli joskus tapana istuskella koulutuntien aikana. Rekolan työnjohtaja Juho Roos kävi joskus Veeran ja hänen invalidiveljensä Oskarin luona kylässä ja pojankoltiaiset tekivät siitä laulunpätkän: ”Molotoffi ja Stalini, Rekolan Jussi ja Kalini!”.
Usko Uotila muistelee, että hänellä oli pieni vihreä reppu, jossa kulkivat kirjojen lisäksi voileivät ja litteä ruskea maitopullo. Kerran korkki aukesi ja kastunutta Aapista kuivatettiin pitkään. Muistissa ei ole, että eväitä olisi joskus vertailtu, vaikka joillakin oli jo leivällä makkaraa ja toisilla ei ehkä voitakaan. Kun oli kaunis ilma, mentiin ulos syömään. Välitunneilla juostiin usein metsään ja aina ei muistettu, milloin välitunti loppuu. Metsässä oli vanha kolikoppi eli hiilikoppi, jonka ympäristössä liikkui mäyriä. Poikien harrastuksena oli ajaa niitä piilostaan esille. Joskus pojat ehdottivat opettajalle, että pidetään urheilutunti. Lajina oli korkeushyppy. Pihalle vietiin penkki, jonka yli hypättiin korkeutta. Kaikki hyppäsivät penkin yli. Sitä piti sitten korottaa ja sen päälle haettiin toinen penkki. Kukaan ei päässyt kahden penkin yli.
Opettaja Kalin oli hyvin uskonnollinen ja opetuksessa puhuttiin paljon uskonnosta ja laulettiin virsiä. Alakoulussa oli myös puolikkaita tunteja. Aamulla oli ensin aamurukous ja sitten voitiin opettaa puoli tuntia uskontoa ja toinen puoli jotain muuta. Kun kylässä oli lukuset, Veera Kalin vei koko luokkansa sinne ja lasten lukutaito tutkittiin. Arvostelu lukutodistukseen oli 1 – 4 välillä. Yleensä annettiin 4.
Sota-aika ei vaikuttanut paljoa koulun käyntiin. Kerran tuli kuitenkin uutinen, että lähiseudulla olisi desantteja. Usko muistaa, että yhdessä Tourulan poikien kanssa pohdittiin, mitä tehdä, jos desantteihin törmää koulutiellä. Kylän kaupan edessä oli A-tolppa ja siihen oli tuotu vellikello. Rekolan Jussin oli määrä soittaa sitä, jos hän havaitsee vihollisen lentokoneita olevan tulossa ja ihmiset tietävät mennä suojaan kellareihin. Myös Tourulan kartanossa oli vellikello. Vellikellojen soitolla oli tuskin suurta merkitystä, mutta kirkonkylässä oli korkea torni, josta ilmavalvontalotat päivystivät. He ilmoittivat puhelimella havaintoja koneiden määrästä, suunnasta ja korkeudesta ilmatorjunnalle.
Amanda Sjöblom, opettaja ja kansanvalistaja
Amanda Aleksandra Sjöblom oli syntynyt vuonna 1858 Rymättylässä ja kävi Jyväskylän opettajaseminaarin. Hän toimi Yläneellä opettajana vuosina 1899-1927 ensin A. Ahlströmin perustamassa Tourulan koulussa ja vuodesta 1908 lähtien Keihäskosken koulussa. Amanda Sjöblomista kirjoitettiin Suomen Eläinsuojeluyhdistyksen julkaisemassa Eläinten Ystävä lehdessä v 1918, että hänen työnsä oli ollut ”kasvatuksen vainiolla monipuolista, laajakantoista ja korkealle tähtäävää. Paitsi koulupenkillä istuvat koululaiset, samoin varttuneempi nuoriso oli ryhmittynyt hänen ympärilleen ilta- ja lepohetkinään innostumaan ja oppimaan milloin jatko-, kurssi-, kotiopinto-, pyhäkoulu, raittius-, eläinsuojelu-, ompeluseura-, laulukuoro ym. yhteistyössä. Laajakantoisinta ja vaikuttavinta oli hänen esitelmätyönsä. Hän piti tuhansia esitelmiä, jotka käsittelivät uskontoa, raittiutta, eläinsuojelua, kasvatusta, siveellisyyttä jne.”
Amanda Sjöblom oli Yläneen historian ensimmäinen naisasianainen, ns. suffragetti. Hän oli tarmokas, innostava ja päättäväinen nainen, joka täysin sieluin omistautui kasvatustyölle, kansan sivistämiselle ja naisten asialle. Hänen olemuksessaan oli aimo annos miesmäisyyttä, jota hän korosti lyhyeksi leikatuilla hiuksillaan ja pukeutumisellaan.
Mandi Sjöblom rakasti eläimiä ja niistä ”sankarillisimpia” olivat hänen kaksi hevostaan, jotka kiidättivät emäntäänsä hänen esiintymismatkoillaan. Hän kuului Z. Topeliuksen perustamaan Helsingin Eläinsuojeluyhdistykseen ja alkoi ohjata lapsia omissa kouluissaan Topeliuksen perustaman lasten ”Kevätyhtiön” mallin mukaan. Koululaiset rakensivat linnuille pönttöjä ja syöttölautoja eikä hän sietänyt pienimpienkään eläinten, esimerkiksi oravien tappamista. Ajatuksena oli, että eläinsuojelu on opittava lapsesta lähtien. Mandi Sjoblomin tarmokkuudesta eläinsuojelutyössä kertoo, että hän kiersi yhden joululomaviikon aikana puhujamatkalla Tourulasta Säkylän ja Euran kautta Raumalle ja Poriin pitäen yhteensä 10 esitelmätilaisuutta ja tavoitti viikon aikana yli 2000 kuulijaa. Matkalla hän sai perustettua 7 eläinsuojeluyhdistystä eri paikkakunnille. Yksi yhdistys perustettiin Tourulaan, jossa rouva Ahlströmin tuki hänen työtään lahjoittamalla eläintensuojelukirjallisuutta jaettavaksi puhetilaisuuksissa.
Keihäskosken koulun kevätnäyttely 1920-luvun alussa. Opettaja Mandi Sjöblom oppilaiden keskellä.
Koulussa Mandi Sjöblom oli innostava opettaja, joka puhelahjoillaan saattoi lumota lapset kuuntelemaan esityksiään parinkin tunnin ajaksi. Iäkkäämmät henkilöt Yläneellä muistavat vielä vanhempiensa kertomuksia erikoisesta, mutta hyvästä opettajasta. Mandi Sjöblom järjesti koululla monia juhlia ja koulun laajat kevätnäyttelyt monipuolisine käsitöineen ovat tallentuneet valokuviin. Iltaisin hän keräsi koululle kylän nuorisoa ja vanhempaakin väkeä kerhoihin ja jatko-opintoihin sekä henkisiin harrastuksiin. Hän johti myös kylän kuoroa. Lukemattomissa valokuvissa hän esiintyy koulussa nuorisojoukon ympäröimänä. Nuorison henkisten harrastusten edistäjänä hänellä on täytynyt olla paikkakunnalla 1900-luvun alussa valtava merkitys. Hänellä oli ilmeisesti eläinsuojelutyön puitteissa paljon nuoria ystäviä myös pitkin maata Helsinkiä myöten. Yläneellä Mandi Sjöblom osallistui Mannerheimin lastensuojeluliiton toimintaan ja oli Hilda Rekolan perustaman Yläneen Marttayhdistyksen sihteeri ja vakituinen kristillisten puheiden pitäjä sen kokouksissa.
Mandi Sjöblom johtaa Keihäskosken sekakuoroa
Salme Uotila: Opettaja Amanda Sjöbom piti paljon ylimääräistä opetusta. Hänen johdollaan kokoontui iltapäivisin seura tai kerho, johon kuului nuoria aikuisia. Hän koetti kovasti valistaa kyläläisiä. Raittiusaate oli Sjöblomilla ykkönen, hän kiersi hevosella puhumassa Pöytyällä, Aurassa ja muuallakin. Eläinsuojelu oli Sjöblomille lähes yhtä tärkeä. Muistissa on pilkkapuhe: Sjöblom aloitti juhlissa: ”Tourulan ja Keihäskosken nuoret miehet, Makkarkosken huligaanit ja Latvaan rosvot” – Joku oli sen keksinyt, mutta se osoitti, että hän puolusti oman kylän poikia (koska oli ne itse kasvattanut).
Opettaja Amanda Sjöblomin eroajaisjuhla oli koulusta 28.5.1927. Kuvassa kukitettu opettaja Amanda Sjöblom istuu keskellä ympärillään arvovaltaisia vieraita koulupiirin kylistä ja Yläneeltä sekä Sjöblomin ystäviä Helsingistä asti. Vasemmalla olevassa lehtileikkeessä kerrotaan, että seuraavana päivänä olivat koulupiiriläiset ja Martta-yhdistys sekä ystävät järjestäneet opettaja Sjöblomin kunniaksi illanvieton Prusilan talossa.
Liisa Harteela, tiukka ja pätevä opettaja
Opettaja Liisa Harteela muistetaan tiukkana opettajana, joka piti kovan kurin ja antoi tottelemattomuudesta kovia rangaistuksia. Kerrotaan, että jälki-istuntoon jätetyt pojat joutuivat joskus pudistelemaan opettajan matot. Sen aikaisessa koulussa oli kaikissa huoneissa muurit ja poikien tehtävänä oli kantaa luokkaan päivittäiset lämmitysklapit. Jotkut muistavat Harteelan siitä, että hän jakoi laulutaidon suhteen oppilaat kahteen ryhmään ja harjoitutti lauluja vain hyvien laulajien kanssa muiden jäädessä istumaan pulpetteihinsa. Harteela oli kuitenkin erinomainen opettaja. Hän järjesti koululla vuosittain itsenäisyyspäiväjuhlan ja kuusijuhlan, joihin kutsuttiin kaikkia kyläläisiä. Keväisin koululla pidettiin jo Mandi Sjöblomin ajasta alkaen laajat käsitöiden näyttelyt. Harteelan aikana kaikki tytöt oppivat hyvin ompelemaan käsin, kutomaan (neulomaan) ja virkkaamaan. Tytöt virkkasivat ensin patalappuja ja opettelivat kutomaan sukkia ja lapasia. Pöytäliinoja kirjailtiin koruompelein. Myös esiliinoja ommeltiin ja isommat tytöt saattoivat tehdä itselleen paidan. Koululla oli yksi ompelukone, jonka käyttöä vuorollaan opeteltiin.
Opettaja Harteelan aikana aloitettiin kouluruokailu. Salme Uotila kertoo ruuan valmistuksesta 1930-luvun alussa: Veistoluokassa oli nurkassa iso muuripata, siinä keitettiin maitovelliä useampana päivänä viikossa, yhtenä päivänä oli lihakeittoa ja lauantaina ruismarjapuuroa. Lapset toivat sitä varten syksyllä 3 litraa puolukoita. Taloista tuotiin ryynejä, lihaa pyydettiin ja ehkä ostettiinkin. Ruuat tuotiin isoissa emalikupeissa luokkaan.
Usko Uotila on katsellut siskojensa vihkoja ja toteaa, että kirjoittaminen oli nykyistä paljon vaativampaa. Silloin vaadittiin kauniit käsialat, pidettiin kirjoitusharjoituksia ja kirjoitettiin pitkiä aineita. Yläkoulussa kirjoitettiin mustekynällä, jonka terä kastettiin mustepulloon. Kun oli kaksoispulpetit, voi käydä niin, että juuri kun oli mustetta kynässä, kaveri vähän hetkautti pulpettia ja mustepisara putosi paperille. Jokaisella oli myös mustekynän pyyhin, joka tehtiin itse pienistä kangaspaloista ja napista, pojille sen taisi tehdä äiti. Syksyllä opettaja tilasi litran pullon mustetta ja jakoi pieniin neliskulmaisiin pulloihin jokaiselle. Pulloja varten oli pulpetissa kolo. Opettajalla oli imupaperirulla. Oppilaat saivat vihkonsa väliin oman pienen imupaperiarkin, jolla kuivattiin kirjoitus.
Äitienpäiväjuhla Keihäskosken koulussa v.1931.
Koulumuistoja 1940-luvun lopulta Keihäskosken koulusta
Kirjoittaja Raija Tuominen, o.s. Salminen
Ennen Keihäskosken koulurakennuksen laajennusta alakoulua pidettiin vielä 1940-luvullakin Keihäskoskelta Yläneelle johtavan tien varrella mäessä sijaitsevassa pienessä talossa, ns. Kalinin koulussa. Opettajanani toimi Veera Kalin. Hänellä oli tapana hokea: ”Tulee uusi kulduuri, tulee uusi kulduuri”. Kyllä sen ajan opettajalla olisikin nykymenossa ihmettelemistä.
Aarne-setäni oli Tourulassa käydessään opettanut minut lukemaan ollessani viiden vanha. Sen perusteella antoi Veera luvan hypätä yhden luokan ylitse. Pidinkin kovasti lukemisesta, kirjoituksesta, laulusta yms. Sitä vastoin laskento oli kuin tervan juomista. Lukuisina iltoina äitini takoi kärsivällisesti päähäni kertotaulua, ja siellä se on pysynyt.
Laajennettu koulu Paimenenmäessä olikin komea rakennus valmistuttuaan. Mukavaa todeta, että se on opetustyön siirryttyä kirkonkylään kyläyhdistyksen aherruksen myötä herännyt uuteen eloon.
Opettajista muistan Linnea Haukan, joka oli pieni, iloinen, sinnikäs ihminen. Muistan hänen toisinaan kyllä hermostuneenkin ja kopauttavan karttakeppiään etumaiseen pulpettiin niin, että lastut vain lentelivät.
Keihäskosken yläkoulu vuonna 1948. Opettaja Linnea Haukka oikealla ja vasemmalla ylhäällä keittäjä Lempi Ristimäki. Kirjoittaja on eturivissä kolmas vasemmalta. Kuva Pertti Peltolan kokoelmasta. Alla kuvan henkilöiden nimet Kalevi Viitasen muistiin merkitseminä.
Seuraava opettaja oli Alli Kivikari, upea persoona. Hän, jos kukaan, oli innokas musiikin taitaja. Maakuntalaulut, Oolannin sodat jne. opeteltiin juurta jaksain. Joulujuhlat sisälsivät aina laulua sekä kuvaelmia. Äitienpäivät järjestettiin joka vuosi. Harjoittelimme innokkaasti lauluja ja runoja. Kukin äiti sai tullessaan rintapieleensä Sydänojalta haetun kauniin sinivuokkokimpun.
Syksyisin oli oppilailla viikon pituinen ”perunaloma”. Sen aikana tulivat kyläläisten perunat nostetuiksi, kun koululaisia saatiin avuksi. Kyllä piti vipinää, kun nostokoneen jäljiltä piti nopeasti poimia oma osuutensa vaosta.
Puolukoiden kypsyttyä vietiin meidät metsään poimimaan talven puuromarjat. Ne säilyivätkin hyvin survottuina ja jäätyneinä koulun ulkovarastossa suuressa puusaavissa. Puolukoista tulee mieleen mukava keittäjämme Ristimäen Lempi ja hänen makoisa ruismarjapuuronsa. Muistelen myös hänen valmistamaansa kunnon läskisoosiaan. Siihen aikaan sianlihassa oli reilusti läskiä, mutta hyvin vähän punaista lihaa. Runsaasti sipulia, vähäiset punaiset lihapalat sekä ruisjauhot Lempi ruskisti tummanpuhuviksi reilussa rasvamäärässä. Sekaan kiehuvaa vettä ja siinä se, maukasta tuli. Sianlihapalat säilytettiin ulkovarastossa tuhdissa suolavedessä painon alla. Kouluruuat syötiin muistaakseni lusikalla pyöreäpohjaisista emalikulhoista. Maitopullo ja voileivät tulivat repussa äidin laittamina. Koulumatkat kuljettiin jalan, talvella suksilla. Polkupyörät olivat sodan jälkeen vielä ylellisyyttä.
Vanhempani muuttivat hävityn sodan alueluovutusten seurauksena Tourulan kylään 1940-luvun puolivälissä. Molemmat vanhempani olivat syntyneet Kurkijoella. Äitini Lilja, o.s. Häkli, syntyi vuonna 1920 ja isäni Nestor vuonna 1918.
He alkoivat harjoittaa elinkeinonaan maa-, metsä- ja karjataloutta. Tilan päärakennus ja talousrakennukset rakennettiin itse. Ne valmistuivat vuonna 1949. Tilan kokonaispinta-ala kasvoi vuosien myötä. Kokonaispinta-ala oli 59 ha, josta viljeltyä peltoa oli 22 ha.
Vanhempani saivat kaksi tytärtä, Mirjan vuonna 1947 ja Marjatan vuonna 1951.
Sodan jälkeisinä vuosina elämä Tourulassa oli kovaa työntekoa. Kesäisin pellolla ja talvisin metsätöissä.
Rauhansopimuksen ehtojen mukaisesti Suomi joutui maksamaan itänaapurille raskaina sotakorvauksina 300 miljoonaa Yhdysvaltain dollaria, ns. kultadollaria. Korvausta ei suoritettu rahalla vaan tavaratoimituksina. Se vaikutti kaikkien suomalaisten elämään. Myös Tourulassa asuvien. Elettiin sanamukaisesti ”korttiaikaa”. Elintarvikkeista oli pulaa, erityisesti kahvista ja sokerista siksi, että valtio rajoitti niiden myyntiä. Kahvi ja sokeri vapautettiin säännöstelystä vasta vuoden 1954 alkupuolella. Makea lapsuusmuisto 1940-luvun lopulta on toppasokeri. Sokeritoppa oli katkaistun kartion muotoinen sokeripaakku, josta leikattiin paloja sokeripihdeillä.
Vanhempani jäivät tilalle kaksin 1960-luvun lopulla. Me tyttäret olimme siirtyneet kouluun ja opiskelemaan muualle.
Isäni toimi vuosia Osuuskassan hallintoneuvoston jäsenenä ja Yläneen kunnan muonituslautakunnassa. Äiti osallistui Tourulan-Keihäskosken Marttojen toimintaan.
Vanhemmat luopuivat maatalouden harjoittamisesta 1980-luvulla ja muuttivat Loimaalle. Kesäksi he kuitenkin aina palasivat tilalleen Tourulaan.
Lilja ja Nestor Mielonen.
Mielosen tilan päärakennus 1960-luvun alussa.
Isäni kuoli vuonna 1987 ja äitini vuoden 1988 alussa. Tilan ylläpito osoittautui meille tyttärille työlääksi. Elämä ja työ olivat muualla. Päätimme myydä tilan pellot serkustemme perheille, Risto ja Anita Ristolaiselle ja Antti ja Anja Kontulaiselle vuoden 1988 lopulla.
Tilan rakennuksista luovuimme vuonna 1997. Uusiksi omistajiksi tulivat Tapio ja Tarja Koskinen Yläneeltä.
Metsä tammimetsineen siirtyi kaupan myötä Tourulan Yhteismetsän omistukseen vuonna 2011.
