Usko Uotilan tarina vanhasta aitasta

Pramilan aitta Keihäskoskella, yksi alueen vanhimmista, sai kesällä 2013 uuden ehostuksen, tiilikaton ja sään suojaksi harmaan laudoituksen. 250-vuotiasta rakennusta ei sovi jättää oman onnensa nojaan, vaikkei sillä enää mitään varsinaista käyttöä ole, sanoo isäntä Antti Uotila ja uskoo, että arvokas rakennus säilyy taas ainakin yhden miespolven ajan.

Aitat ovatkin pisimpään säilyneitä puurakennuksia Varsinais-Suomessa. Toki ne on aikanaan tehty huolella valikoidusta puusta. Kun niissä lisäksi säilytettiin elämisen kannalta arvokkainta tuotetta, viljaa, on selvää, että katot pidettiin kunnossa. Hirsirakennusten pahimpana uhkana on polttava aurinko, joka pikkuhiljaa haperruttaa etelänpuoleisten seinien pintaa. Kovimmalla olivat ulkonevat nurkkahirsien päät. Pramilan aitan nurkkahirret ovat ns. sulkamallisia. Myöhemmin aittojen nurkkahirret muuttuivat suoriksi niin sanotuiksi ”kloppinurkiksi”, ja vielä myöhemmin opittiin salvomaan nurkat suoriksi.

Valtava määrä puutavaraa on käytetty Pramilankin aitan tekoon 1700-luvulla. Sekä lattia että katon ja välikaton rakenne on vieri viereen ladottua halkaistua hirren puolikasta. Kirves on ollut tärkein työkalu eikä sirkkelin jälkeä näy missään. Aitan paikaksi valikoitiin kuiva kumpare, ja jättimäiset alushirret pitivät rakennuksen alta auki ja ilmanvaihdon kunnossa. 

Kovin käyttäjäystävällinen aittavanhus ei ollut. Säkki selässä oli kivuttava ensin yksipuiset portaat aitan lappeelle ja sitten keinoteltava itsensä sisään nelikulmaisesta korkeakynnyksellisestä ovesta. Jos vilja vietiin yläkertaan, oli vastassa vielä yläkerran portaat, joiden askelväli edellytti painonnostajan kuntoa. Viljakuskiksi valikoitiinkin puintipäivänä porukan kovakuntoisin mies. Ilmeisesti tämän aitan käyttövuosina riihestä tuodun viljan kanssa ei kiirettä tarvinnut pitää. Uutta tekniikkaa purkupuolella edustivat viljavarkaat, jotka ryömivät aitan alle, porasivat ohueen hirsien rajakohtaan reiän ja juoksuttivat siitä viljaa esim. pontikankeittotarpeiksi. Reikiin lyödyt tapit takasivat tempun onnistumisen toisenakin vuonna.

Aitan raudoitettu ovi on varmistettu kahdella lukolla, toinen itse ovessa ja toinen esilukkona rautaisen poikkipuomin päällä. Kun aitta oli toisella puolen jokea kuin talon muut rakennukset, kevättulva esti sen käytön väliaikaisesti. Kerran aitan avain tipahti hevosen rattailta sillalta jokeen ja aiheutti melkoisen haravointioperaation. Aikanaan samalla puolen jokea on sijainnut toinenkin pienempi aitta. Kun historian kirjat kertovat Pramilassa olleen myös vesimyllyn, lienee selvää, että jonkinlainen siltapato paikalla on myös sijainnut. Tulvat vaan tahtoivat viedä sen ajan myllyt mennessään.

Pramilan aitta on melko kookas ollakseen vain yhden tilan viljavarasto. Elinaikanaan se varmasti on nähnyt myös katovuosia, ellei peräti nälänhätää. Omalla tavallaan se on turvannut asujaimistonsa toimeentulon jo aikana, jolloin esimerkiksi pitäjien viljamakasiineja ei vielä ollut rakennettu. Olisi mielenkiintoista tietää, mikä tuon ajan riihikuivan rukiin arvoindeksi olisi EU:n aikakauden mittarissa. Minkäkokoisen viljakuorman saisi yhdellä hehdolla 1700-luvun ruista.

Leivän lisäksi aitta säilytti myös särpimen. Sinne vietiin kesäksi säilymään savusaunassa palvatut siankinkut ja suureen lihatiinuun suolaveteen käyttöä odottamaan sianlihakimpaleet. Eivätkä ne olleetkaan mitä tahansa laihoja rypsiporsaita, vaan satakiloisten sikojen läskin kimpaleita, oikeita kolesterolipommeja.

Nyt aitta kumisee tyhjyyttään. Joskus vien sinne lastenlapsia katsomaan ja kerron aittatontusta, joka vielä joskus kapuaa aitan parsille katsomaan, olisiko papusaavin pohjalle jäänyt jotain mutusteltavaa.

SÄHKÖN TULO PRAMILAAN

Keihäskosken kylä liitettiin Yläneellä ensimmäisenä Lounais-Suomen Sähkö Oy:n verkkoon syksyllä 1920. Keihäskoskella aktiivisimmat sähkön puolesta toimineet olivat Kustaa Laine, Jalmari Kairinen ja Kustaa Rekola. Myös Ahlström-yhtiön taloudellisella panostuksella oli suuri merkitys. Tourulassa oli ollut oma sähkölaitos siitä alkaen, kun myllyyn oli saatu uusi turbiini 1910-luvulla, mutta sen sähköntuotto osoittautui riittämättömäksi. Kesti kuitenkin kauan, ennen kuin sähkön ihme valaisi jokaista taloa. Usko Uotila muistaa ajan, jolloin sähkö saatiin Pramilaan.

Siihen aikaan, kun isä ja äiti navettansa rakennuttivat, sähkö oli ehtinyt vasta Keihäskosken kylälle. Pramilassa elettiin kynttilöiden, myrskylyhtyjen ja petromaksien aikaa. Viimemainitussa oli kyllä komea valo, mutta kaasukäyttöisenä sitä pidettiin vaarallisena ja muistan äitinikin sitä joskus aika vauhtia kyydittäneen lumihankeen räjähtämistä peläten. Myrskylyhty sen sijaan oli kelpo palvelija, joka pienellä paloöljy tilkalla antoi tuntikausiksi pientä punertavaa valoa niin lypsäjälle kuin vinttiin heiniä pudottamaan menevälle pikkupojalle. Sillä matkalla saattoi kaiken lisäksi nähdä navettatontun vilahtavan heinäkasan taakse. Kun sitten 1940-luvun loppupuolella oli tullut aika sähkön ottamiseen, se piti itse omilla tolpilla ja omalla johdolla vetää Kajalan pellolta asti. Näin silti vaikka korkeajännityslinja meni pihasta läpi ja talon pellot olivat pullollaan erilaisia tolppia Tourulaan menevistä sähköistä ja puhelinlinjoista. Into valon perään oli kuitenkin kova. Pylväät pystytettiin ja isä osti Kyröstä johdoiksi jotain tosi paksua ja kankeaa rautajohtoa, joka ennen levitystä piti nuotiolla lämmittää. Sähkö tuli kuin tulikin. Yksi lamppu keskelle pirtin kattoa ja yksi pistorasia korkealle keskelle seinää.

Navetan sähkö tavoitti vasta muutaman vuoden päästä. Urakoitsijana oli kirkolta Pikku-Yrjö eli Yrjö Uusitalo, jolle sähkön salat olivat avautuneet ja joka hommat osasi. Ilmeisesti sähkö on aina vaatinut kaksi tietä – tulon ja poistumisen, koskapa siihen aikaan kulki rinnakkain kaksi punosta paimenpojan nuppeihin kiinnitetyt, punaisen tervapahvin suojelemat kuparilangat. Posliiniset pienet katkaisijat napsahtivat somasti ja valo tuli kuin tulikin katossa olevaan hehkulamppuun. Sen kirkkauteen taas vaikutti, oliko hehkulamppu 15-, 25-, 40-, 60- tai peräti satawattinen. Seinän läpi nämä ns. Hackental-johdot vedettiin posliinisten piippujen avulla. Myös pihatolpissa oli aina posliinieristimet ja kaksi johtoa, voimavirran ottaneilla neljä. Ulkona tolpat oli kaivettu maahan ja tuettu kivillä. Aivan samanlaiset valaistussysteemit näin vuosituhannen vaihteessa Kiinan matkallani pekingiläisen pankinjohtajan pihassa ja talossa, paitsi että avojohdot olivat niin alhaalla, että pelkäsin lyöväni pääni niihin. Mieleeni tuli, että olivatko nekin Pikku-Yrjön asentamia.

No Hackental-aikakausi oli ja meni. Seuraava vaihe oli paksut mustat kudosjohdot, joiden sisässä jo oli kaksisuuntainen liikenne. Niitä asensi toinen legendaarinen sähkömies Voitto Aaltonen, Yläneen kirkolta hänkin. Aaltosesta on jäänyt mieleeni, kun hän likinäköisenä, ruohikossa kontaten etsi sieltä pientä pudottamaansa ruuvia, ehkä tärkeääkin laitteen osaa. Voitto jopa myi ja asensi meille navettaan lypsykoneen. Kolmannet ja toistaiseksi viimeiset asennukset navettarakennukseen on tehnyt oma poika Antti, ja nyt siellä sähköllä tapahtuu vaikka mitä.

PRAMILAN VILJANKUIVAUKSET

Viljan käsittelyssä on vuosien myötä tapahtunut monia muutoksia. Aluksi viljan osuus peltoviljelyssä oli vähäinen eikä rehuviljaa juuri kasvatettu. Vain ihmisiltä ylijäänyt voitiin antaa rehuksi. Rukiin niitolla elokuun alussa alkoi viljan korjuu. Ruis niitettiin, sidottiin lyhteiksi, kuivatettiin kuhilaissa ja riihitettiin riihen kiukaan kuumuudessa. Kuiva puhdas ruis oli arvotavaraa, melkein kuin rahaa. Sen säilytys oli kaikella tapaa tärkeää, myös tulevan siemenen takia. Lapsuudessani kylän riihiä ei juuri enää lämmitetty. Viljavarastoina ne toki palvelivat. Häipyivät sitten vahvojen hirsiseiniensä ansiosta uusiin rakennuksiin tai peräti hiilenpolttajien materiaaliksi. Rekolan ison riihen muistan vielä 1940-luvulta. Pramilan riihi oli sijainnut rinteessä nykyisen kalustovajan kohdalla, ja musta maa pienine kiuaskivineen kertoo siitä vieläkin.

Riihityksen tilalle tulivat vähitellen puimakoneet eli tappurit, jotka edellyttivät seiväskuivatusta. Vain kuivimpina syksyinä vilja säilyi ilman kuivaamista. Pieniä leipäviljaeriä kuivattiin isojen saunojen parvella. Näin kuivattiin esim. maltaat, pavut ja talkkunat sekä erikseen pellavat ennen loukutusta. Savusaunojen aromit takasivat säilymisen. Kun ensimmäiset puimurit tulivat käyttöön ja sadot kasvoivat, tuli viljan kuivatus entistä tärkeämmäksi. Viljaa levitettiin esimerkiksi puimalatojen lattioille ja sekoitettiin haravalla päivittäin. Joku keksi puhaltaa ilmaa viljakerrosten läpi, syntyivät koneelliset kuivurit. Aluksi kuivurit olivat kymmenhehtoisia säiliöitä. Puhuttiin kuivurikaapeista. Yksi sellainen oli Pramilan suuressa olkikattoisessa suulissa käyttämättömänä ja ainaisena tilarosvona. Sen osti lopulta käyttöönsä Arvo Puola.

Naapuri ja kummisetäni Kustaa Laine sen sijaan oli tehnyt samanlaiselle kuivurille oman pikku rakennuksen ja kuivatteli siellä monen kylän pienviljelijän jyvät. Kuivuria lämmitti oma kookas uuni ja aina kun kuivurille mentiin, kuormassa oli paitsi noin 10 hl viljaa, myös aika kasa kuivia halkoja. Savupiippuna toimi pyöreä peltipiippu, jonka suojana olevaa peltiohjuria tuuli käänsi aina niin että savu poistui myötätuuleen. Viljasäkit piti kantaa portaita yläkertaan, jotta säkitystilaa olisi jäänyt kuivurin alle. Itse kuivaustilassa vilja ei liikkunut vaan lämpö meni ohuen viljakerroksen läpi ja kosteus samalla haihtui.

Pohjanmaalla keksivät pyöreän pystysuunnassa olevan verkkoseinäisen siilokuivurin. Niitä oli jopa eri merkkejä myynnissä. Aika pian näistä luovuttiin, koska niissä kipinät tahtoivat mennä viljan joukkoon sytyttäen tulipaloja. Tourulan kartanon suuri tiilinen vilja-aitta syttyi juuri tällä tavalla, palaen kokonaan. Mäkelän Heikillä tällainen siilokuivuri kuitenkin hyvin palveli ja sielläkin minä ehdin käydä monena vuonna vilja ja halkokuormani kanssa. Se oli edelleen puuta lämmönlähteenä käyttävä, mutta seuraaviin malleihin keksivät laittaa öljykattilan lämpöä antamaan ja puhaltimen puhaltamaan sitä viljakerroksen läpi.

Satotaso oli edelleen nousussa, käytettiin enemmän apulantaa, ennen kaikkea puimurit tulivat käyttöön ja paranivat vuosi vuodelta. Kuivurien oli seurattava kehitystä. Pramilaan päätettiin hankkia oma kuivuri koneineen ja rakennuksineen. Raittisen Antti piirsi. Mäkisen Aaro rakensi. Minä näytin paikan ja ilmeisesti mummu maksoi. Se oli oikein hyvin toimiva lavakuivuri, jossa lietso vei viljan 20 hl:n lavalle, jonka läpi puhallettiin öljyn lämmittämää ilmaa. Ja öljy oli halpaa kuin mikäkin. Sitä toi Rintalan Heikki 200 litran tynnyreissä, joista letku imi pannun pesään. Pienen pienestä reiästä sopi tiirailla, oliko liekin väri sopiva. Kun lava oli kuivunut, se kipattiin suppiloon ja ei kun uutta tilalle. Viljan siirtoon ostin Uudestakaupungista lietson, jonka kylkeen oli suurin kirjaimin maalattu nimi Markku. Sen oli valmistanut pieni koneliike Wuoti ja nimi oli yrittäjän pikkupojan kunniaksi. Ei se kovin hyvä lietso ollut, pöllytti niin perhanasti, mutten myöhemmin Yläneen kunnanhallituksessa viitsinyt tästä Markulle moittia. Omapa oli vikani, lietsot vaativat aina syklonin kaverikseen.

Aika ajoi lavakuivureistakin ohi. Tarvittiin lisää tehoa. Nyt oli onneksi rakennus, johon isompi jatkuvakiertoinen siilokuivuri saatiin mahtumaan. Kallas Tuominen oli sellaisen jo itselleen rakentanut ja tuli meillekin asennushommiin. Kuivurin rakentajien pitää olla huimapäisiä, ovathan ne kirkon jälkeen pitäjän korkeimpia rakennuksia. Vielä kerran korotettiin Pramilan kuivuriakin ja siiloja lisättiin. Nyt asialla olivat Eskolan veljekset Jarkko ja Ismo. Merkillistä on, että kuivurit ovat tulleet tiensä päähän. Nyt kylään riittää muutama jättiläiskuivuri ja jättimäiset rekat kärräävät viljaa edes takaisin. Amerikasta olisi vielä oppimista. Harmi vain, että meiltä puuttuu preeria. Sitä ei kallioitten keskelle ja jokien törmille millään saa.