Teuvo ja Lempi Uotilan isännöidessä Pramilan tilaa, ensimmäiseksi päätettiin rakentaa uusi navetta 1930-luvulla. 1700-luvun asuinrakennus sai kelvata. Sen muutamissa kammareissa voi vielä asua, ja olihan se kauniilla paikalla aivan jokivarressa. Navetan tekoon Teuvo valmistautui huolellisesti. Olen löytänyt muutamia piirustuksia ja monenlaisia laskelmia mitoista mutta myös markoista. Ilmeisesti jonkunlaisia konsultteja jo siihen aikaan oli olemassa isäntiä neuvomassa. Tourulassa toimi pienviljelijäin yhdistyskin aktiivisesti ja Pellervo-lehti jakoi valistusta. Toki talojen navetat siihen aikaan olivat varsin kirjavia. Kartanoissa ja ökytaloissa saattoi olla vanhoja suuria kivinavetoita ja torpissa parin lehmän puisia karjasuojia. Vasta hiljattain oli ymmärretty, että karjanpidon tärkein tuote ei ollutkaan lanta vaan maito. Niittyjen ja rantojen luonnonheinän tilalle opittiin myös vähitellen viljelemään peltoheinää apilaa ja timoteitä. Kirnut ja separaattorit saivat jäädä ja uusia meijereitä rakennettiin osuustoimintaperiaatteella.

Meillä päädyttiin tiilinavettaan, jossa kymmenen lehmän lisäksi olisi erilliset sikala, kanala, talli ja maidon käsittelytilat. Rakentaminen oli etupäässä miesvoimin tapahtuvaa aika rankkaakin työtä. Onneksi työvoimaa, kokenuttakin sellaista, oli hyvin saatavissa ja palkkataso varsin maltillinen. En tarkkaan tiedä ketkä kaikki navettatyömaalla ahersivat, mutta siihen aikaan oli tapana pyytää töihin väkeä sieltä, missä sitä sattui olemaan. Omia vakituisia renkejäkään en tiedä talossa olleen tai ne vaihtelivat eri vuosina. Rakentamiseen oli valmistauduttu ajamalla Moijosista santaa hevosilla ainakin parina talvena. Puita oli myös ajettu ja veistetty parruja, eri mittaisia eri tarkoituksiin. En tiedä missä varsinainen lautatavara oli sahattu, mutta sirkkeleitä oli kyllä eri puolilla, mm. Tourulassa. Varmaan monenlaista joutui ostamaankin, ikkunat, paneelilaudat, naulat, ovet jne. Varsinaisen muurausurakan teki äidin sukulaismies Koskihuhdan Jussi Nestori-poikansa kanssa. Jussi oli tunnettu Jehovan todistajana ja joku väitti hänen osaavan Raamatun ulkoa.

Salme-siskoni, joka silloin oli alle kymmenvuotias, muistaa tiililetkoja olleen kuivumassa rivissä maantielle asti. Aikamoinen myllerrys tontilla kuulemma sinä kesänä vallitsi. Salaojia tarvitsi kaivaa rakennuksen paikalle ja Männistön Oiva kertoi myöhemmin, että jotkut olivat kaivaneet ojat niin ettei vesi mennytkään jokeen, niin kuin kuuluisi, vaan pyrki tielle päin maaston mukaan. No, Oiva oli saanut työkseen toisten tekemän ojan syventämisen. Rakennuksen alle oli suunniteltu suuri pyöreä virtsakaivo. Kun sitä kaivettiin, sinne ilmestyi yllättäen vesisuoni, josta tuli kirkasta vettä niin että olisi kaivon saanut. Yllätykset ovat aina kuuluneet rakentamiseen.

Saman katon alle sijoitettiin kaikki toiminta karjan kanssa. Varmaan se olikin järkevää ja työtä ja askelia säästävää. Rakennuksesta vain tuli tällä tavoin suuri ja ikkunoita ja ovia tuli paljon eri seinämille. Ulkoseinissä oli kaksinkertainen muuraus ja ilmaväli lämpöeristeenä. Lähinnä asuinrakennusta olevassa nurkassa olivat rinnakkain maitohuone ja karjakeittiö. Niissä ja niiden takana olevassa sikalassa oli myös betoninen välikatto. Muussa rakennuksessa se oli puinen. Maitohuoneessa oli suuri vesisäiliö ja kaksi pienempää maidon jäähdytysallasta. Karjakeittiö oli koko navetan sydän. Sieltä johti ovi navettaan, sikalaan sekä parvelle, jonne piti mennä pitkiä portaita myöten. Siinä oli myös savupiipun kylkeen muurattu suuri vesipata, jonka alla tilava tulipesä. Sen peltistä suuluukkua ei kauan siedetty, koska isossa pesässä oli hyvä polttaa pitkiä halkoja jopa lampaiden kaluamia kerppoja. Karjakeittiössä sijaitsi vielä maitohuoneesta tulevan veden jakeluallas, jossa uimuri eli säätäjä huolehti edelleen navettaan ja talliin menevän veden korkeudesta. Putket sinne oli upotettu lattian betonin sisään.

Isossa navettaosastossa oli sitten kymmenen lehmän pöytä keskellä poikittain ja reunoilla karsinoita vasikoille. Isoimmasta karsinasta tehtiin myöhemmin paikka kahdelle lehmälle. Kahden ison pihalle aukeavan oven lisäksi oli kaksi kapeampaa sontaovea lantaruumaan, joka oli kolona Tourulan puoleisella seinällä. Sinne heitettiin lantakourusta tavarat pari kertaa päivässä. Virtsan oli tarkoitus valua omaa kapeaa putkeaan pitkin kusikaivoon, jonne se menikin, jos muisti kerran viikossa pitkällä oksalla puhdistaa putkea. Ihmeellisen sileäksi ja kestäväksi oli betonin pinta saatu, vaikka sitä päivittäin rasittivat väkevät aineet. Navetan pöytä oli niin suunniteltu, että pystyjen pälkkivipujen ollessa auki lehmät ulottuivat syömään ja kun ne suljettiin ei pöydältä päässyt mitään popsimaan. Jokaisen lehmän kohdalla pöydässä oli sileäpohjainen kaukalo, jonne voi kaataa nestemäistä tavaraa. Siitä juotiin tarkasti halutuin eines, jauhoinen juoma, jonka koostumus salli persoonallisen koostumuksen eri yksilöille. Pöydän yläpuolelle aukeni vintin luukku, josta karkearehu, heinät ja pahnat tiputettiin lehmien eteen.

Navetan ja tallin välissä oli kolmen komeron rivi, kahdesta aukeni ovi navettaan ja yhdestä sekä talliin että navettaan. Siitä pääsi siten myös kulkemaan läpi, ellei ollut kovasti alustepahnoja pudotettu tielle. Komeroihin oli luukut vintiltä ja niissä pidettiin tarpeen mukaan mm. jauhoja, juureksia tms. Yhteen tällaiseen pimeään komeroon minut uhattiin panna rangaistuksena pahoista töistä, ja taisin joskus siellä hetken viivähtääkin. Olen kuullut, että systeemi oli käytössä monessakin huushollissa. Mutta nyt talliin. Siellä oli kahden hevosen rinnakkaiset pilttuut ja yksi iso talli varsovalle tammalle tai sairastapauksia varten. Hevosilla oli lautalattia ja sonta paiskattiin omasta ovesta lantalaan. Hevoset piti juottaa ämpäreistä ja sitä varten tallissa oli iso allas, jonne putki toi vettä. Tämän säiliön kannella oli hyvä istuskella ja katsella isoja kilttejä elukoita, jotka jauhoivat leuoissaan purtavaa. Tallin ja sen eteisen lattiaan oli valettaessa painettu ruutumalliset pikku syvennykset. Tämä siksi, etteivät ne olisi olleet liian liukkaita. Talli oli rakennuksen pohjoisnurkalla ja siellä oli aina vähän kylmempää kuin navetassa, jota suuret lehmät lämmittivät. Joskus hevosten apekupit talvella jäätyivät. Talvella hevosille tehtiin niihin silpusta, vedestä ja jauhoista apetta. Se säästi heiniä ja oli hevosista haluttua.

Tallin edessä pihan puolella oli tallin vaja ja tallikamari. Tallin eteiseen johti isompi pariovi. Siitä hevosilla oli hyvä tila kopistella sisään valjaineen päivineen. Siitä voi myös tarvittaessa lykätä vaikka leveät rattaat sisälle. Jonain syksynä koko vaja oli täynnä lanttuja, milloin mitäkin tavaraa oli tallinvajassa säilössä. Hukkunutta kapinetta kannatti ensiksi etsiä juuri sieltä. Tallin vajasta meni ovi myös tallikamariin. Piirustuksissa se oli merkitty nimellä valjashuone. Siellä oli myös tulisija, pyöreä peltiuuni. Siellä oli myös asuinrakennusta myöhemmin tehtäessä keitetty ruokaa ja asuttukin väliaikaisesti. Tämä pieni kamari pysyi siistinä, kun sinne eivät elukat päässeet. Myöhemmin se oli mm. vuohiajan maitohuoneena ja Ylämaan karjan lihojen pakkasvarastona. Tallin eteisestä johtivat vielä portaat ullakolle, sinne oli hevosten heiniä pudottamaan mennessä kiivettävä luukusta, joka talvisin pidettiin muutoin kiinni. Kun navetta oli aika lähellä asuinriviä ja tie kulki ihan sen edestä, täytyi koko etupihaa hoitaa vähän karjan ehdoilla. Se tarkoitti tielle tipahtaneiden lantakasojen hoitamista pois näkösältä.

Navetta oli aikanaan tosi valoisa. Isoja ikkuna-aukkoja oli 20. Kussakin oli kolme pystysuuntaista puitetta ja jokaisessa puitteessa kolme ruutua. Tästä tulee yhteensä 180 pikkuruutua, ja kun joka ikkunassa oli samat ruudut tuplana, löytyy siis kaikkiaan 360 pikku ruutua, n. 40 kertaa 30 cm. Jokaisen pikkuruudun joku oli leikannut, pannut paikoilleen ja levittänyt kittiä sen neljälle sivulle. Jouduin vuosien myötä joitakin paikkaamaan. Sikalan kosteudessa ne pyrkivät mätänemään. Joskus lensi lintu päin. Joskus saattoi muksujen kivi tai pallokin eksyä väärälle lentoradalle. Ei niitä silti koskaan päreillä paikattu. Joskus isännyyteni hyvinä vuosina otin ja uusin varsinaisen navettasalin ikkunat kokonaan. Honkilahden puuseppä sanoi, ettei näin komeita ikkunoita ole kaikilla pirteissäänkään.

Tuon ajan navetoissa ja sikaloissa puiset välikatot tahtoivat ammoniakkihöyryissä aika pian pehmetä ja lahota uusimiskuntoon. Isännät kyselivät toisiltaan: Jokos teillä on navetan välikatto uusittu? Tämä oli tietysti paljon puuta ja työtä vaativa hanke. Meillä sikalan katto oli betonia, mutta navetan iso katto uusittiin yhden kerran. Kattoparruja kannattamassa oli tosi pitkä ja vahva hirsi. Rintalan Eino oli meillä silloin renkinä ja yhdessä me valikoimme metsästä siihen sopivan männyn, ja minusta se oli talon metsien komein puu. Oripääläinen sirkkelimies sen sahasi kuten työmaan pienemmätkin niskat. Merkillinen oli tämäkin mies, ei montaa sormeakaan jäljellä ja silti vain valmista kaunista tavaraa tuli tukkikasasta kuin turkin hihasta. Hirsien päälle tuli parituumaiset lankut, väliin tervapaperi ja sitten tuumainen lautakerros. Rasitus oli melkoinen, kun vintille ajettiin hevosella ja talvisinkin jäähokit kavioissa vaan narskuivat.

Uusimaan jouduttiin myös vesikatto. Alun perin se oli tehty päreistä ja päreet tietenkin höylättyinä oman metsän männyistä. En nyt käy kuvailemaan tekotapaa, mutta lukija lienee nähnyt kuvia pärekaton naulaustalkoista. Vain mukana ollut tietää, mitä niissä tarkoittaa huuto “Riia nousee “. Vain parhailla aineilla ja kenties punamaalilla siveltynä pärekatto saatiin kestämään parikymmentä vuotta. Silloinkin se oli jo kuivunut tikkuiseksi ja reikäiseksi. Joku yritti pärekattoakin paikata, mutta tuloksena yleensä oli enempi reikiä. Vanha kuiva pärekatto oli erittäin valkeanvaarallinen ja pahimmilla tuulilla ei oikein uskallettu pesissä tulta pitää. No tiilet tulivat ja pelastivat tuohon aikaan pärekattojen uusimisen. Meillekin jäi tallin vintille iso kasa päreitä käyttämättä. Nyt ne ovat mainioita sytykkeitä. Päreistä jäi myös elämään sanonta. Jollakulla on päreitä kainalossa, mitä se sitten tarkoittaakin. Kattotiiliä tehtiin maakunnassa kahdenlaisia, isompia Oripään Saarikolla ja pienempiä Tourulan Lindgrenillä. Asuinrakennuksiin valittiin punaiset, mutta navetoissa ja ladoissa sai kelvata harmaa. Tiilikatto ei kipunoita pelännyt mutta sen harmina oli suuri paino. Heikosti tehdyt rakennukset painuivat tiilten ja lumen yhteispainosta vinoon. Sopii mennä katsomaan vaikkapa Tourulan kartanon vanhaa suurta suulia ns. Tappitorin mutkassa. Tiilet kestivät toki vuosikymmeniä, mutta rumiksi ja sammaleisiksi ne vähitellen muuttuivat. Muistan laskeneeni monenko traktorin verran painoa Pramilankin navetan katolla oli. Helpotus oli suuri, kun sitten taas kerran katto uusittiin teräspelliksi. Nyt katto oli keveä, ja sen teko sujui nopeasti. Halvin pelti oli galvanoitua ja kalleimmat moneen kertaan maalattuja. Lumi tulee niitten pinnalta lähes humahtaen alas, samoin kuin tietysti mies, joka uskaltautuu sinne kiipeämään.

Teksti: Usko K. Uotila
Kuva: Uotilan suvun kuvakokoelma

Usko Uotilan tarina vanhasta aitasta

Pramilan aitta Keihäskoskella, yksi alueen vanhimmista, sai kesällä 2013 uuden ehostuksen, tiilikaton ja sään suojaksi harmaan laudoituksen. 250-vuotiasta rakennusta ei sovi jättää oman onnensa nojaan, vaikkei sillä enää mitään varsinaista käyttöä ole, sanoo isäntä Antti Uotila ja uskoo, että arvokas rakennus säilyy taas ainakin yhden miespolven ajan.

Aitat ovatkin pisimpään säilyneitä puurakennuksia Varsinais-Suomessa. Toki ne on aikanaan tehty huolella valikoidusta puusta. Kun niissä lisäksi säilytettiin elämisen kannalta arvokkainta tuotetta, viljaa, on selvää, että katot pidettiin kunnossa. Hirsirakennusten pahimpana uhkana on polttava aurinko, joka pikkuhiljaa haperruttaa etelänpuoleisten seinien pintaa. Kovimmalla olivat ulkonevat nurkkahirsien päät. Pramilan aitan nurkkahirret ovat ns. sulkamallisia. Myöhemmin aittojen nurkkahirret muuttuivat suoriksi niin sanotuiksi ”kloppinurkiksi”, ja vielä myöhemmin opittiin salvomaan nurkat suoriksi.

Valtava määrä puutavaraa on käytetty Pramilankin aitan tekoon 1700-luvulla. Sekä lattia että katon ja välikaton rakenne on vieri viereen ladottua halkaistua hirren puolikasta. Kirves on ollut tärkein työkalu eikä sirkkelin jälkeä näy missään. Aitan paikaksi valikoitiin kuiva kumpare, ja jättimäiset alushirret pitivät rakennuksen alta auki ja ilmanvaihdon kunnossa. 

Kovin käyttäjäystävällinen aittavanhus ei ollut. Säkki selässä oli kivuttava ensin yksipuiset portaat aitan lappeelle ja sitten keinoteltava itsensä sisään nelikulmaisesta korkeakynnyksellisestä ovesta. Jos vilja vietiin yläkertaan, oli vastassa vielä yläkerran portaat, joiden askelväli edellytti painonnostajan kuntoa. Viljakuskiksi valikoitiinkin puintipäivänä porukan kovakuntoisin mies. Ilmeisesti tämän aitan käyttövuosina riihestä tuodun viljan kanssa ei kiirettä tarvinnut pitää. Uutta tekniikkaa purkupuolella edustivat viljavarkaat, jotka ryömivät aitan alle, porasivat ohueen hirsien rajakohtaan reiän ja juoksuttivat siitä viljaa esim. pontikankeittotarpeiksi. Reikiin lyödyt tapit takasivat tempun onnistumisen toisenakin vuonna.

• 

• 

Aitan raudoitettu ovi on varmistettu kahdella lukolla, toinen itse ovessa ja toinen esilukkona rautaisen poikkipuomin päällä. Kun aitta oli toisella puolen jokea kuin talon muut rakennukset, kevättulva esti sen käytön väliaikaisesti. Kerran aitan avain tipahti hevosen rattailta sillalta jokeen ja aiheutti melkoisen haravointioperaation. Aikanaan samalla puolen jokea on sijainnut toinenkin pienempi aitta. Kun historian kirjat kertovat Pramilassa olleen myös vesimyllyn, lienee selvää, että jonkinlainen siltapato paikalla on myös sijainnut. Tulvat vaan tahtoivat viedä sen ajan myllyt mennessään.

Pramilan aitta on melko kookas ollakseen vain yhden tilan viljavarasto. Elinaikanaan se varmasti on nähnyt myös katovuosia, ellei peräti nälänhätää. Omalla tavallaan se on turvannut asujaimistonsa toimeentulon jo aikana, jolloin esimerkiksi pitäjien viljamakasiineja ei vielä ollut rakennettu. Olisi mielenkiintoista tietää, mikä tuon ajan riihikuivan rukiin arvoindeksi olisi EU:n aikakauden mittarissa. Minkäkokoisen viljakuorman saisi yhdellä hehdolla 1700-luvun ruista.

Leivän lisäksi aitta säilytti myös särpimen. Sinne vietiin kesäksi säilymään savusaunassa palvatut siankinkut ja suureen lihatiinuun suolaveteen käyttöä odottamaan sianlihakimpaleet. Eivätkä ne olleetkaan mitä tahansa laihoja rypsiporsaita, vaan satakiloisten sikojen läskin kimpaleita, oikeita kolesterolipommeja.

Nyt aitta kumisee tyhjyyttään. Joskus vien sinne lastenlapsia katsomaan ja kerron aittatontusta, joka vielä joskus kapuaa aitan parsille katsomaan, olisiko papusaavin pohjalle jäänyt jotain mutusteltavaa.

SÄHKÖN TULO PRAMILAAN

Keihäskosken kylä liitettiin Yläneellä ensimmäisenä Lounais-Suomen Sähkö Oy:n verkkoon syksyllä 1920. Keihäskoskella aktiivisimmat sähkön puolesta toimineet olivat Kustaa Laine, Jalmari Kairinen ja Kustaa Rekola. Myös Ahlström-yhtiön taloudellisella panostuksella oli suuri merkitys. Tourulassa oli ollut oma sähkölaitos siitä alkaen, kun myllyyn oli saatu uusi turbiini 1910-luvulla, mutta sen sähköntuotto osoittautui riittämättömäksi. Kesti kuitenkin kauan, ennen kuin sähkön ihme valaisi jokaista taloa. Usko Uotila muistaa ajan, jolloin sähkö saatiin Pramilaan.

Siihen aikaan, kun isä ja äiti navettansa rakennuttivat, sähkö oli ehtinyt vasta Keihäskosken kylälle. Pramilassa elettiin kynttilöiden, myrskylyhtyjen ja petromaksien aikaa. Viimemainitussa oli kyllä komea valo, mutta kaasukäyttöisenä sitä pidettiin vaarallisena ja muistan äitinikin sitä joskus aika vauhtia kyydittäneen lumihankeen räjähtämistä peläten. Myrskylyhty sen sijaan oli kelpo palvelija, joka pienellä paloöljy tilkalla antoi tuntikausiksi pientä punertavaa valoa niin lypsäjälle kuin vinttiin heiniä pudottamaan menevälle pikkupojalle. Sillä matkalla saattoi kaiken lisäksi nähdä navettatontun vilahtavan heinäkasan taakse. Kun sitten 1940-luvun loppupuolella oli tullut aika sähkön ottamiseen, se piti itse omilla tolpilla ja omalla johdolla vetää Kajalan pellolta asti. Näin silti vaikka korkeajännityslinja meni pihasta läpi ja talon pellot olivat pullollaan erilaisia tolppia Tourulaan menevistä sähköistä ja puhelinlinjoista. Into valon perään oli kuitenkin kova. Pylväät pystytettiin ja isä osti Kyröstä johdoiksi jotain tosi paksua ja kankeaa rautajohtoa, joka ennen levitystä piti nuotiolla lämmittää. Sähkö tuli kuin tulikin. Yksi lamppu keskelle pirtin kattoa ja yksi pistorasia korkealle keskelle seinää.

Navetan sähkö tavoitti vasta muutaman vuoden päästä. Urakoitsijana oli kirkolta Pikku-Yrjö eli Yrjö Uusitalo, jolle sähkön salat olivat avautuneet ja joka hommat osasi. Ilmeisesti sähkö on aina vaatinut kaksi tietä – tulon ja poistumisen, koskapa siihen aikaan kulki rinnakkain kaksi punosta paimenpojan nuppeihin kiinnitetyt, punaisen tervapahvin suojelemat kuparilangat. Posliiniset pienet katkaisijat napsahtivat somasti ja valo tuli kuin tulikin katossa olevaan hehkulamppuun. Sen kirkkauteen taas vaikutti, oliko hehkulamppu 15-, 25-, 40-, 60- tai peräti satawattinen. Seinän läpi nämä ns. Hackental-johdot vedettiin posliinisten piippujen avulla. Myös pihatolpissa oli aina posliinieristimet ja kaksi johtoa, voimavirran ottaneilla neljä. Ulkona tolpat oli kaivettu maahan ja tuettu kivillä. Aivan samanlaiset valaistussysteemit näin vuosituhannen vaihteessa Kiinan matkallani pekingiläisen pankinjohtajan pihassa ja talossa, paitsi että avojohdot olivat niin alhaalla, että pelkäsin lyöväni pääni niihin. Mieleeni tuli, että olivatko nekin Pikku-Yrjön asentamia.

No Hackental-aikakausi oli ja meni. Seuraava vaihe oli paksut mustat kudosjohdot, joiden sisässä jo oli kaksisuuntainen liikenne. Niitä asensi toinen legendaarinen sähkömies Voitto Aaltonen, Yläneen kirkolta hänkin. Aaltosesta on jäänyt mieleeni, kun hän likinäköisenä, ruohikossa kontaten etsi sieltä pientä pudottamaansa ruuvia, ehkä tärkeääkin laitteen osaa. Voitto jopa myi ja asensi meille navettaan lypsykoneen. Kolmannet ja toistaiseksi viimeiset asennukset navettarakennukseen on tehnyt oma poika Antti, ja nyt siellä sähköllä tapahtuu vaikka mitä.

PRAMILAN VILJANKUIVAUKSET

Viljan käsittelyssä on vuosien myötä tapahtunut monia muutoksia. Aluksi viljan osuus peltoviljelyssä oli vähäinen eikä rehuviljaa juuri kasvatettu. Vain ihmisiltä ylijäänyt voitiin antaa rehuksi. Rukiin niitolla elokuun alussa alkoi viljan korjuu. Ruis niitettiin, sidottiin lyhteiksi, kuivatettiin kuhilaissa ja riihitettiin riihen kiukaan kuumuudessa. Kuiva puhdas ruis oli arvotavaraa, melkein kuin rahaa. Sen säilytys oli kaikella tapaa tärkeää, myös tulevan siemenen takia. Lapsuudessani kylän riihiä ei juuri enää lämmitetty. Viljavarastoina ne toki palvelivat. Häipyivät sitten vahvojen hirsiseiniensä ansiosta uusiin rakennuksiin tai peräti hiilenpolttajien materiaaliksi. Rekolan ison riihen muistan vielä 1940-luvulta. Pramilan riihi oli sijainnut rinteessä nykyisen kalustovajan kohdalla, ja musta maa pienine kiuaskivineen kertoo siitä vieläkin.

Riihityksen tilalle tulivat vähitellen puimakoneet eli tappurit, jotka edellyttivät seiväskuivatusta. Vain kuivimpina syksyinä vilja säilyi ilman kuivaamista. Pieniä leipäviljaeriä kuivattiin isojen saunojen parvella. Näin kuivattiin esim. maltaat, pavut ja talkkunat sekä erikseen pellavat ennen loukutusta. Savusaunojen aromit takasivat säilymisen. Kun ensimmäiset puimurit tulivat käyttöön ja sadot kasvoivat, tuli viljan kuivatus entistä tärkeämmäksi. Viljaa levitettiin esimerkiksi puimalatojen lattioille ja sekoitettiin haravalla päivittäin. Joku keksi puhaltaa ilmaa viljakerrosten läpi, syntyivät koneelliset kuivurit. Aluksi kuivurit olivat kymmenhehtoisia säiliöitä. Puhuttiin kuivurikaapeista. Yksi sellainen oli Pramilan suuressa olkikattoisessa suulissa käyttämättömänä ja ainaisena tilarosvona. Sen osti lopulta käyttöönsä Arvo Puola.

Naapuri ja kummisetäni Kustaa Laine sen sijaan oli tehnyt samanlaiselle kuivurille oman pikku rakennuksen ja kuivatteli siellä monen kylän pienviljelijän jyvät. Kuivuria lämmitti oma kookas uuni ja aina kun kuivurille mentiin, kuormassa oli paitsi noin 10 hl viljaa, myös aika kasa kuivia halkoja. Savupiippuna toimi pyöreä peltipiippu, jonka suojana olevaa peltiohjuria tuuli käänsi aina niin että savu poistui myötätuuleen. Viljasäkit piti kantaa portaita yläkertaan, jotta säkitystilaa olisi jäänyt kuivurin alle. Itse kuivaustilassa vilja ei liikkunut vaan lämpö meni ohuen viljakerroksen läpi ja kosteus samalla haihtui.

Pohjanmaalla keksivät pyöreän pystysuunnassa olevan verkkoseinäisen siilokuivurin. Niitä oli jopa eri merkkejä myynnissä. Aika pian näistä luovuttiin, koska niissä kipinät tahtoivat mennä viljan joukkoon sytyttäen tulipaloja. Tourulan kartanon suuri tiilinen vilja-aitta syttyi juuri tällä tavalla, palaen kokonaan. Mäkelän Heikillä tällainen siilokuivuri kuitenkin hyvin palveli ja sielläkin minä ehdin käydä monena vuonna vilja ja halkokuormani kanssa. Se oli edelleen puuta lämmönlähteenä käyttävä, mutta seuraaviin malleihin keksivät laittaa öljykattilan lämpöä antamaan ja puhaltimen puhaltamaan sitä viljakerroksen läpi.

Satotaso oli edelleen nousussa, käytettiin enemmän apulantaa, ennen kaikkea puimurit tulivat käyttöön ja paranivat vuosi vuodelta. Kuivurien oli seurattava kehitystä. Pramilaan päätettiin hankkia oma kuivuri koneineen ja rakennuksineen. Raittisen Antti piirsi. Mäkisen Aaro rakensi. Minä näytin paikan ja ilmeisesti mummu maksoi. Se oli oikein hyvin toimiva lavakuivuri, jossa lietso vei viljan 20 hl:n lavalle, jonka läpi puhallettiin öljyn lämmittämää ilmaa. Ja öljy oli halpaa kuin mikäkin. Sitä toi Rintalan Heikki 200 litran tynnyreissä, joista letku imi pannun pesään. Pienen pienestä reiästä sopi tiirailla, oliko liekin väri sopiva. Kun lava oli kuivunut, se kipattiin suppiloon ja ei kun uutta tilalle. Viljan siirtoon ostin Uudestakaupungista lietson, jonka kylkeen oli suurin kirjaimin maalattu nimi Markku. Sen oli valmistanut pieni koneliike Wuoti ja nimi oli yrittäjän pikkupojan kunniaksi. Ei se kovin hyvä lietso ollut, pöllytti niin perhanasti, mutten myöhemmin Yläneen kunnanhallituksessa viitsinyt tästä Markulle moittia. Omapa oli vikani, lietsot vaativat aina syklonin kaverikseen.

Aika ajoi lavakuivureistakin ohi. Tarvittiin lisää tehoa. Nyt oli onneksi rakennus, johon isompi jatkuvakiertoinen siilokuivuri saatiin mahtumaan. Kallas Tuominen oli sellaisen jo itselleen rakentanut ja tuli meillekin asennushommiin. Kuivurin rakentajien pitää olla huimapäisiä, ovathan ne kirkon jälkeen pitäjän korkeimpia rakennuksia. Vielä kerran korotettiin Pramilan kuivuriakin ja siiloja lisättiin. Nyt asialla olivat Eskolan veljekset Jarkko ja Ismo. Merkillistä on, että kuivurit ovat tulleet tiensä päähän. Nyt kylään riittää muutama jättiläiskuivuri ja jättimäiset rekat kärräävät viljaa edes takaisin. Amerikasta olisi vielä oppimista. Harmi vain, että meiltä puuttuu preeria. Sitä ei kallioitten keskelle ja jokien törmille millään saa.