Rajala oli Knuutilan, Keihäskosken yhden kantatilan vanhin torppa. Knuutilan isännällä Yrjö Yrjönpoika nuoremmalla (s. 1735) ja hänen vaimollaan Anna Jaakontyttärellä (s. 1748) oli 10 lasta. Vanhin tytär Valpuri (s. 1766) ja hänen aviomiehensä Matti Juhanpoika (s. 1767) asuivat Knuutilassa, missä heille syntyi kaksi tytärtä, Justiina Matintytär (s. 1794) ja Liisa Matintytär (s. 1798). Matti Juhonpoika kuoli vuonna 1799 vain 32-vuotiaana. Kun Valpuri meni v. 1800 naimisiin makkarkoskelaisen Antti Gabrielinpojan (s. 1754) kanssa, he saivat asuttavakseen Knuutilan Rajalan torpan. Antti kuoli vuonna 1814 ja Valpuri löysi kolmanneksi miehekseen nuoren Samuli Henrikinpojan (s. 1790 Pöytyällä). He asuivat Rajalan torpassa ja Samuli alkoi käyttää sukunimeä Rajala. Torpassa asui myös Valpurin tyttären Liisan mies Heikki Juhanpoika (s. 1798). Hänestä tuli torpan isäntä Valpurin kuoleman jälkeen v. 1837. Samuli Rajala ja hänen toinen vaimonsa Leena (s. 1823) muuttivat vieressä olevaan Haanojan torppaan, jossa he elivät vielä pitkään.
Vuonna 1861 Knuutilaan tuli uusi omistaja, talonpoika Kalle Kustaa Jaakonpoika (s.1820). Pian sen jälkeen Rajalan torppakin sai uuden torpparin, renki Kalle Mikonpojan (Karl Robert Michelsson Lindström s. 1838) ja vaimonsa Hedda Karolina Åkermanin (s. 1836). Rajalan torpasta tehtiin Knuutilan ja Kalle Mikonpojan välillä kirjallinen torpparisopimus vuonna 1863. Sopimuksen mukaan Kallen oli maksettava torpassa vielä asuvalle entiselle torpparille Samuli Haanojalle (ent. Rajala) yksi tynnyri rukiita. Lisäksi viljelymaahan määrättiin rajoitus siihen asti, kun Samuli kuolee. Kalle Mikonpojan tuli myös maksaa ”sisällepääsy rahha kolmekymmentä rupla hopeassa siittä syystä, että hän sai vastaanotta vanhan reeratun torpan”. Torpparille osoitettiin myös niittyalueita ja metsää hän sai ”nauttia huushollin tarpeeksi ja rakennusaineeksi”. Sopimuksessa luetellaan torpparin työvelvollisuuksia: ”Yksi miehenpäivä joka viikko, myös sonnan vetoon talvella mies ja hevonen talon ruualla sekä maantien ylläpito. Kun Samuli Haanoja kuolee, työvelvollisuus lisääntyy kahteen miespäivään viikossa”.
Trenki Kalle Mikkonpojan ja Knuutilan isännän Kalle Kustaa Jaakonpojan välinen torpparisopimus v. 1863, sen ensimmäisen sivun alkua.
Rajala Yläneen kunnan omistuksessa
Yläneen kunta osti vuonna 1906 Knuutilan koko tilan, johon sisältyi myös Rajalan torppa. Kunta teki tuolloin Rajalan torppari Kalle Mikonpojan kanssa uuden sopimuksen. Sen mukaan vero muuttui maksettavaksi rahassa, joka oli 150 markkaa vuodessa. Yläneen kunta palstoitti Knuutilan pellot ja niityt sekä osan metsää tarkoituksena myydä syntyneet tilat maattomille henkilöille. Yksi muodostetuista palstoista oli Rajala Rno 2:12. Palstaan tuli 6,2 ha peltoa, 0,7 ha niittyä, 3,5 ha viljelykelpoista maata ja 2,1 ha varsinaista metsämaata, yhteensä 12,6 ha. Rajalan torpassa asui kuitenkin vielä torppari Kalle Rajalan leski Hedda Karoliina Rajala. Hän luopui torpan vuokraoikeudesta 1.1.1916 alkaen ja kunta maksoi siitä hänelle vuotuisen eläkkeen.
Rajala itsellisenä maatilana
Edvard Maurits Kajander oli syntynyt v.1879 Rintalan torpassa Kustaa Adolf Kaarlenpoika Kajanderin ja Sofia Vilhelmiina Kajanderin poikana. Hän osti yhdessä vaimonsa Hildan (os. Mäkelä, s. 1889) kanssa Rajalan palstan Yläneen kunnalta 19.11.1915. Noin 13 hehtaarin tilan hinnaksi kunta oli määrännyt 3400 mk (noin 11600 e vuoden 2018 rahassa). Tilan asuinrakennus, joka on vielä olemassa, valmistui vuonna 1919. Navetta- ja tallirakennus tehtiin 1930-luvulla. Pellolla sijaitsevat sauna ja makasiini saattoivat olla peräisin torpan ajoilta ja vanha aitta lienee peräisin 1800-luvulta. Tila oli tyypillinen sen aikainen karjatila, jossa oli viljelyksessä noin 6 hehtaaria peltoa. Perheessä oli kahdeksan lasta. Perhe muutti sukunimensä Rajalaksi vuonna 1936.
Rajalan vanhin poika Reino Aleksander Rajala (s. 1916) jatkoi tilalla isäntänä vuodesta 1949 alkaen. Hänen vaimonsa oli Milja Kaarina (os. Uusitalo, s. 1919). Reino Rajala oli paikkakunnalla tunnettu puuseppä. Rajalan tilalla tällä hetkellä olevat kuusi rakennusta saivat nykyisen muotonsa asuinrakennuksen ympärille 1950-luvulla. Sauna siirrettiin peltojen keskeltä lähelle asuinrakennusta. Pihapiirissä on navetta, puuverstas ja makasiini, jonka paikalta purettiin vanha navetta- ja tallirakennus 50-luvulla. Uudessa navetassa toimi muutaman vuoden ajan Niilo Elorannan tiilitehdas 50-luvun alussa. Tiilitehtaan lopetettua eläimet siirrettiin nykyiseen navettaan. Tilalle hankittiin ensimmäinen traktori 70-luvun alussa ja pellot salaojitettiin vuonna 1974. Viljeltyä maata oli salaojituksen jälkeen noin 7 ha ja metsää noin 5 ha. Tilalla viljeltiin lähinnä kauraa, ohraa ja heinää ruuaksi kotieläimille. Kotieläiminä oli lehmiä ja kanoja.
Viljelyn lisäksi Reino Rajala toimi puuseppänä. Verstaassa oli monipuolinen puutyökone, jolla tehtiin mm. ovia ja ikkunoita useihin lähiseudun rakennuksiin sekä työstettiin puutavaraa moniin eri tarkoituksiin. Reino toimi myös 60 -luvun vaihteessa muutaman vuoden puutyön (veiston) opettajana Keihäskosken kansakoulussa. Vuonna 1964 Reinon sairastumisen seurauksena puusepän työt jäivät tilalla taka-alalle ja puuverstaasta tehtiin kanala noin 200 kanalle. Lehmät laitettiin pois 1980 luvun alussa ja kanojen pitoa jatkettiin 1980-luvun loppupuolelle asti. Pellot vuokrattiin kanoista luopumisen jälkeen naapuritilalle Peltolaan 1980-luvun lopulla.
Reino ja Kaarina Rajalalle syntyi 3 lasta, Tuula Anneli Rajala (s. 1945), Salme Mirjami Rajala (s.1950) ja Pentti Tapani Rajala (s. 1959). Lapset muuttivat tilalta pois Turkuun opiskelemaan, Tuula Turun kauppakorkeakouluun vuonna 1964, Salme Turun yliopistoon vuonna 1971 ja Pentti armeijan kautta vuonna 1978 Turun yliopistoon. Reino Rajala kuoli vuonna 1982 ja Kaarina 1996. Tila oli Rajalan perikunnan hallussa vuokrattuna naapuritilalle, Peltolalle vuoteen 2017 asti, jolloin se myytiin kokonaisuudessaan Peltolalle.
Lähteet: Yläneen rippikirjat. Torpparisopimus Yläneen kunnan yhdistysarkisto, Rekolan tilan asiakirjat Teksti: Pentti Rajala ja Hanna-Leena Kaihola
Kurkijoen Räihävaaran kylästä lähtöisin olevat veljekset Akseli ja Tauno Salminen perheineen, ostivat Tourulan kartanon Pellon tilasta muodostetun Haapaniemen tilan v. 1945. Tilan kokonaispinta-ala oli lähes 80 ha, josta peltoa oli kolmasosa. Se jaettiin veljesten kesken niin, että Taunon tilan nimeksi jäi Haapaniemi ja Akselin tilan nimeksi tuli Uusipelto.
Tourulaan muutettaessa tiloilla ei ollut asuinrakennuksia. Veljekset perheineen asuivat alkuun kartanon sillanpielessä olevassa vanhassa pyykkitupa- ja meijerirakennuksessa. Joki virtasi ihan vieressä ja pikkuveli oli kerran hukkuakin siihen. Myöhemmin he asuivat vanhassa palvelusväen asuinrakennuksessa ylempänä mäellä, jossa oli vielä kartanon palaneen navetan rauniot. Uusien kotien rakentaminen alkoi tyhjästä.
HAAPANIEMI
Tauno ja Aune Salminen
Tauno Salminen, synt. 1911 ja Aune (o.s. Lankinen), synt. 1915, rakensivat talon ja navetan mäelle, Pajakuljun yläpuolelle. Heillä oli kaksi lasta Raija, synt. 1939 ja Pertti, synt. 1944, jotka olivat syntyneet Kurkijoella.
Haapaniemen tilan kokonaispinta-ala oli 40 ha, josta viljeltyä 12,6 ha. Tilalla oli hevonen, lehmiä n. 7 ja lisäksi nuorkarjaa. Oli myös sikoja, joiden porsaista osa myytiin ja osa kasvatettiin lihasioiksi itse. Lisäksi oli lampaita ja kanoja. Ajan tavan mukaan lehmät lypsettiin kesällä laitumella, lypsytarhassa. Lehmiä laidunnettiin mm. Susiniemessä asti, sieltä olikin kova työ tuoda maitotonkat tienvarteen. Tilan ensimmäinen traktori oli Zetor-merkkinen.
Vanhemmilla oli kova urakka, kun he kaikkien muiden töiden ohessa puhdistivat iltakaudet navetan palosta jääneitä tiiliä laastista. Osaa tiilistä pystyttiin käyttämään talon ja navetan rakentamiseen. Vaikka äiti Aune oli pieni ihminen, niin hän vaan jaksoi kantaa raskaita tiilikasoja muurareille. Kotitalon rakentajat olivat sen ajan mestareita, hyvin on talo kestänyt aikaa. Talon paikka on Raijan mielestä onnistunut, kauniit avarat näkymät maantien varren koivukujalle, joelle ja pelloille. Alkuvuosina joessa vielä uitettiin tukkejakin
Aune ja Tauno Salminen 1960-luvun alussa.
Raija Tuominen muistelee jäiden sahausta Pajakuljusta talvisin, hevosreellä jääkuutioita vietiin Makkarkosken meijeriin ja taloihin. Salmisellakin oli kuusikon suojassa iso sahanpurukasa, jonka kätköistä lohkottiin kesällä jäänpalasia vesialtaaseen maitotonkkien jäähdytykseen. Maito vietiin päivittäin Makkarkosken meijeriin ja maitokuski toi paluukuormassa voita, juustoa, kirnupiimää ja pluttanaa, nykyajan rasvatonta maitoa. Sitä juotettiin siihen aikaan ainoastaan eläimille, varsinkin vasikoille.
Raija Tuominen harmittelee, ettei aikanaan haastatellut vanhempiaan ja muita sukulaisia evakkomatkasta. Se oli kuitenkin kipeä aihe ja oli katsottava elämää eteenpäin. Vanhemmat saattoivat keskenään muistella niitä asioita, olihan naapurustossa paljon saman kohtalon kokeneita siirtolaisia. Jotain kuitenkin kerrottiin. Evakkomatkalle lähdettiin ensimmäisen kerran talvisodan alla v. 1939. Raija oli silloin sylivauva, eikä siitä matkasta muistoja jäänyt. Matka vei silloin Suolahteen. Takaisin Karjalan kotikonnuille päästiin toivorikkain mielin v. 1941. Siellä päästiin taas hyvään elämisen alkuun, kunnes v. 1944 sota räjähti täyteen voimaansa ja jälleen kesäkuussa oli lähdettävä evakkotielle. Tällä matkalla pikkuveli Pertti oli vuorostaan parikuinen sylivauva. Matkaa tehtiin härkävaunulla kohti Pohjanmaata, Ylistaroa. Siellä majoituttiin pappilaan. Mukana olivat mm. isän äiti Alma Teresia ja äidin äiti Lyydia Lankinen, isän isä Ukko-Matti ei joutunut toiselle evakkoreissulle, sillä hän kuoli välirauhan aikana ja haudattiin Kurkijoelle. Hänen hautajaisiaan muistelimme toisen tourulalaisen, Heinosen Jennyn kanssa. Jenny oli tavannut Tauno Heinosen ensimmäisellä evakkomatkalla ja lähtenyt välirauhan aikana Kurkijoelle, muiden Heinoslaisten mukana.
Naapureiden kanssa tultiin hyvin toimeen. Mieleen muistuu Kartanon pehtoori Kustaa Seppälä ja vaimonsa Lyydia, he olivat muuttaneet kartanon päärakennuksesta persoonalliseen musta-valko-keltaiseen taloon. Pehtoori oli kunnioitusta herättävä, arvokkaan oloinen herra, joka keppi kädessä, olkihattu päässä selkä suorana asteli hyvin hoidetulla pihamaalla ja Lystkoppiin vievällä hiekkakäytävällä. Siltaa, joka johtaa Lystkoppiin kutsuimme Lemmensillaksi. Seppälän Lyydia, eli Seppälän mamma oli iloinen, hersyvänauruinen ihminen. Hänen kanssaan meillä oli mukavia juttutuokioita. Mamman jäätyä leskeksi auttelin häntä toisinaan koulun jälkeen pienissä askareissa ja puuklapien hakemisessa. Mamma palkitsi sitten voita tirisevillä letuilla ja kakkolämpimäisillä.
Raija Tuominen on iloinen, että raskaan evakkomatkan päätepiste oli juuri Tourula, vireä varsinaisuomalainen kylä. Oli vehreät viljapelot, hieno jokimaisema Lystkoppeineen, myllyineen, patoineen ja pajoineen. Vieläpä upea Pyhäjärvi pyörämatkan päässä. Ja ennen kaikkea kylän väki, joka otti heidät, evakkomatkan murjomat ihmiset mukavasti ja ennakkoluulottomasti vastaan.
Isäni kuoli joulukuussa v. 1972, vain vähän alle 62-vuotiaana. Koska meistä kummastakaan lapsesta ei ollut tilan jatkajaksi, myytiin pellot ja rakennukset viljelijäpariskunnalle Marjatta ja Veikko Salolle. Veljeni Pertti asui perheineen jo Turussa, jonne äitimmekin muutti tilan myynnin jälkeen. Minun perheeni oli asettunut pääkaupunkiseudulle, Espooseen. Turkuun muuton jälkeen, Salmiset rakensivat Susiniemeen kylän ensimmäisen kesämökin ja siitä sai alkunsa nykyinen Susiniemen kesämökkialue. Nykyisin Susiniemi on uusilla omistajilla.
UUSIPELTO
Akseli ja Aino Salminen
Akseli, synt. 1906 ja Aino Salminen (o.s. Lötjönen), synt. 1910, rakensivat talon ja navetan Haapaniementien päähän. Heillä oli poika, Pentti, synt. 1934 Kurkijoella.
Tilan kokonaispinta-ala oli 37 ha, josta viljeltyä 11,6 ha. Tilalla oli hevonen, joka myöhemmin vaihtui traktoriin. Lehmiä oli 5 – 6, sekä nuorkarjaa. Lisäksi oli sikoja ja kanoja. Emakot laidunsivat kesällä jokirannassa, jossa nauttivat mutakylvyistä. Joskus ne tulivat joen yli naapuriinkin, kuten Tuija muistelee.
Tilan pidosta luovuttiin 1970-luvun alkuvuosina ja Salmiset muuttivat Turkuun. Talo jäi heille kesämökiksi, kunnes se myytiin 1980-luvulla.
Teksti: Raija Tuomisen muisteluista koonnut Tuija Olenius.v.2021 Kuvat: Raija Tuominen
Alli Kivikari työskenteli Keihäskosken koulun opettajana vuosina 1949-64. Hän oli ollut aikaisemmin opettajana Tyrnävällä, jossa hänen miehensä oli maanmittausinsinöörinä. Miehensä kuoltua Alli Kivikari hakeutui Yläneelle, missä hänellä oli sukulaisia. Hänen äitinsä Amalia Torvelainen oli Kustaa Rekolan sisar. Alli Kivikari valittiin alakoulun opettajaksi, mutta kun pätevistä yläkoulun opettajista oli jatkuva pula ja alakouluun voitiin palkata myös epäpäteviä opettajia, hän siirtyi aina tarpeen tullen opettamaan yläkoululuokkia.
Ossi Rekola kuvaa Alli Kivikaria opettajana kirjassaan Tuohikuun aika: Alli Kivikari oli todellinen kulttuuripersoona. Hän oli luonteeltaan boheemi, joka ei suhtautunut koulutyöhönkään kovin järjestelmällisesti. Hänellä oli luontaista auktoriteettia eikä hän mitenkään niuhottanut tunneilla. Lapset saivat touhuta melko vapaasti, kunhan vaan touhusivat koulutehtävien parissa. Joskus hän saattoi kesken koulupäivän sanoa oppilailleen: ”Piirtäkää, piirtäkää seuraavat pari tuntia. Minulla on asiaa Kirkonkylälle”. Kurittomia ei hänen tunneillaan koskaan oltu. Taitavasti hän osasi temmata oppilaat mukaansa läksyn valmisteluissa ja historian tunneilla hän oli suorastaan yliveto! Alli Kivikaria muistellessa, useimpien hänen oppilainaan olleiden mieleen on jäänyt hänen silmälasinsa. Toinen sanka oli irronnut ja hän oli sitonut sen tilalle villalankaa, jonka hän kiersi korvansa ympärille. Toisin kuin Mandi Sjöblom, Alli Kivikari ei ollut uskonnollinen, mutta toimi siten, kuin hän uskontotunneilla opetti: Ihmisen elämän tarkoitus on etsiä totuutta, muisteli Ossi Rekola.
Keväällä 1950 Alli Kivikari päätti viedä kaikki yläkoululaiset luokkaretkelle Helsinkiin. Kun kaikilla ei ollut siihen varaa, pidettiin Kalliopohjalla retken hyväksi iltamat, jotka olivat päättyä katastrofiin. Tapahtumasta on Ossi Rekola kertonut kirjassaan: Kaikki sujui hyvin aina ohjelman loppumetreille asti. Keittiön savupiipusta lennähtänyt kipinä sytytti huhtikuisen, rutikuivan pärekaton palamaan! Sali tyhjeni hetkessä ja arvatkaapas kuka oli ensimmäisenä paloa sammuttamassa? Vesiämpäri kädessä Alli Kivikari alkoi kiivetä puolilahoja tikapuita katolle, mutta muuan nuori mies esti sen ja meni itse. Tulipalo saatiin sammumaan ja iltamien tuotto kattoi reilusti kaikkien junalippujen hinnan. Retkellä matkattiin ensin kuorma-auton lavalla Loimaalle ja sieltä junalla Helsinkiin. Retki oli elämys maalaislapsille: Kansallismuseo, Korkeasaari, Linnanmäen huvipuisto, Olympiastadionilla Suomi-Saksa maaottelu jne.
Alli Kivikari rakensi itselleen Keihäskoskelle talon, jossa hän vietti eläkkeelle päästyäänkin vielä kesät ja palasi syksyllä Turkuun ”kun kuivurit hiljenivät”. Päivi Erävesi tutustui häneen 60-luvulla ja oppi tuntemaan hänet kulttuuripersoonana ja huumorintajuisena, suuren tyylin ihmisenä. Kivikari osallistui moniin rientoihin Yläneellä. Hän oli mm. Yläneen kotiseutuyhdistyksen perustajajäsen. Hän oli yli 10 vuoden ajan Turun Kalevalaiset Naiset yhdistyksen puheenjohtajana 60-luvulla ja perusti Kalevalaiset Naiset ry:n myös Yläneelle. Yhdistyksellä oli monipuolista kulttuuritoimintaa ja se järjesti Kivikarin johdolla teatteri- ja muita kulttuurimatkoja. Alli Kivikarin sanotaan olleen Kalevalaisissa naisissa uljas näky Kaukolan puku yllään. Eläkepäivillään hän matkusti Euroopan kulttuurikaupunkeihin, Lontooseen, Pariisiin, Roomaan jne. käyden konserteissa, teatterissa ja museoissa. Hänen laajasta kirjastostaan löytyy tiedettä, taidetta ja historiaa käsitteleviä teoksia sekä tunnettuja klassikoita, kertovat Kivikarin talon nykyiset omistajat Anu ja Rami Järvinen.
Alli Kivikari alakoulaisten kanssa v. 1958
Oppilaiden ja kollegojen muisteluja Alli Kivikarin ajasta koululla
Oili Leppänen ja Usko Uotila muistelevat opettaja Kivikarin järjestämiä juhlia: Kivikari oli hyvin isänmaallinen ja hän järjesti koulussa perinteisiä juhlia. Joulujuhlissa lapset lauloivat ja leikkivät piirileikkiä sekä esittivät näytelmiä. Väkeä oli paljon ja ahdasta oli. Alkukuvaelma oli aina samanlainen, seimi ja pahnat vietiin vinttiin ja otettiin taas vuoden päästä esille. Paimeniksi valittiin huono-oppisimmat isot pojat, jotka kurillisina tahtovat vetää sauvan koukulla toisiaan nurin. Kivikari ohjasi joulunäytelmän, jota isommat oppilaat kävivät esittämässä myös Tourulassa Kalliopohjalla. Lapsille jaettiin juhlassa Joululehti. Ne olivat kauniita, mm. Rudolf Koivun tai Martta Wendelin kuvittamia. Joululehdessä oli näytelmä, joka usein näyteltiin seuraavana vuonna.
Oili Leppänen oli alakoulunopettajana vuosina 1950-51, jolloin opettaja Kivikari rakensi omakotitaloa eikä ehtinyt olla aina koululla. Lapset saattoivat olla pihalla yksinään ja Oili joutui vastaamaan koko koulusta. Koulun pitäminen ei muutenkaan ollut helppoa. Kivikari ei pitänyt kiinni aikatauluista. Kerrotaan, että päiväkirjatkin hän kirjoitti vasta lukukauden lopulla. Myös Merja Rouvali muistaa, miten alakouluaikana lapset piirtelivät pulpeteissaan, kun opettaja jutteli pitkiä aikoja keittiössä keittäjän kanssa.
Timo Hämäläinen oli tehnyt koulussa jotain, josta opettaja Alli Kivikari katsoi hänen ansaitsevan jälki-istunnon. Timo istui luokassa yksin ja Kivikari meni omalle puolelle kotiinsa ilmeisesti kahville ja unohti oppilaan luokkaan. Kun aikaa kului ja opettajaa ei kuulunut, Timo tuumasi, ettei hän täällä koko yötä ole ja lähti kotiin. Mielessä oli tulla niin aikaisin aamulla takaisin, että opettaja luulisi hänen olleen siellä koko yön. Aamulla Timo tuli kuitenkin normaalisti kouluun sen oloisena, että mahtaako karkaamisesta tulla nuhteita. Opettaja ei kuitenkaan ottanut koskaan asiaa puheeksi.
Vaihtuvia opettajia ja kurinpitovaikeuksia sotien jälkeen
Hilkka Kuukkala oli opettajana sotien jälkeen aikana, jolloin oppilaina oli varsin kirjavaa joukkoa. Oli ”isoja pojankoltiaisia”, inkeriläisiä, evakkoja Karjalasta ja omien kylien poikia. Yläkoulun luokka oli suuri ja kurin pitäminen vaikeaa. Yhtenä päivänä Kuukkala oli mennyt käymään vinttiin ja pojat väänsivät lukon kiinni ja lähtivät kotiinsa. Kuukkala valitti kurinpitovaikeuksista koulun johtokunnan puheenjohtaja Frans Sillanpäälle pyytäen häntä kouluun katsomaan, miten koulussa käyttäydytään. Sillanpää poikkesikin koululle myllyreissullansa vaatteet yltä päältä jauhoissa. Komea mies istahti kuvalaatikon kannelle – ja luokassa oli hiljaista. Vanha meno luultavasti jatkui kuitenkin hänen lähdettyään.
Linnea haukka, joka oli opettajana lyhyen aikaa 1940-luvulla, oli nuoresta iästään huolimatta ankara opettaja. Kun Virtasen Antti halusi hiukan härnätä ja pani kielellään ”klil, klak, klik,klak”, opettaja suuttui: Tules tänne ja laita 50 kertaa ”Klik, klak”. Näin tapahtui opettajan laskiessa, muisteli Pertti Peltola.
Usko Uotilan kertomaa: Pojat keksivät, että kiväärin panoksia voi ampua, kun panoksen laittaa puuvajan seinään tehtyyn reikään. Siihen laitettiin pieni ripa ja siihen terävä naula. Kun siihen lyö vasaralla, panos räjähtää joka suuntaan. Vasara vaihdettiin kuitenkin pitkän rivan päähän ja pojat kiipesivät yläkerran parrujen päälle. Sitten ripaa heilautettiin niin, että vasara osui piikkiin …ja sitten paukahti. Uskon isä, joka asui siinä lähellä, kuuli paukahdukset ja tuli katsomaan. Leikki loppui siihen.
Oili Leppänen oli ensimmäinen alakoulun opettaja uudessa koulun osassa. Hän opetti alakoulun luokkia vuosina 1950-51. Kerran Hiiri juoksi luokassa ja kaikki mukulat ryntäsivät potkimaan sitä kuoliaaksi. Opettajana Oili asui koulun uuden osan yläkerrassa. Keittäjä oli tuonut sinne silppukopallisen puita ja sen mukana tuli varmaan huoneeseen hiiri. Sen jälkeen Oili katsoi aina aamulla ensimmäisenä tossuihin, ennen kuin pisti ne jalkaan. Illalla kuului alakerrasta rapinaa kuukkarin takaa. Oili viritti hiiren satimen ja ennen kuin hän ehti yläkertaan, räpsähti. Hän laittoi uuden satimen, ja kohta taas… Sinä päivänä hän sai 8 hiirtä. Aamulla keittäjä ihmetteli, kun ämpärissä oli 8 hiiren raatoa. Mikäs teurastus täällä on ollut?
Alakoulussa oli oppilaita 50-luvulla noin 20. Opeteltiin aakkosia ja käsitöissä opeteltiin virkkausta. Opettaja ei itse ollut kovin erinomainen käsitöissä. Yksi pieni poika, nimeltä Martti oli vasuri ja yhdessä yritettiin vääntää virkkuukoukkua poika vasemmalla opettaja oikealla, se oli vaikeaa. Kun opettaja ohjasi toisia, sillä aikaa oli Martilta syntynyt pitkä rivi silmukoita. Martti oli vikkelä poika muutenkin, saattoi olla ykskaks saunan katolla.
Usko Uotilan mukaan poikien ensimmäisiä käsitöitä oli verkon puikkarin vuoleminen, vaikkei sellaista kukaan tarvinnut. Muita töitä olivat saapasrenki ja varsin vaativa kirvesvarren tekeminen. Se aloitettiin koivuhalon sisältä. Jakkaroita ja penkkejä tehtiin myös. Koululla oli myös poljettava sorvi, johon ei pieniä poikia päästetty, sillä siihen tarvittiin monta poikaa polkemaan. Kun ei ollut miesopettajaa, puutöitä opetti Väinö Mäkelä, joka oli taitava käsistään. Hän oli pieni ja hiljainen mies. Hän ei pitänyt siitä, että pojat valmistivat pyssyjä. Kun hän huomasi jollakin pyssyn, hän rikkoi sen kirveellä pieniksi paloiksi. Uskon muistissa on, että kun hän meni aina välillä näyttämään työtään, Mäkelä jatkoi sitä eteenpäin ja niin vähitellen työ valmistui. Kaikesta oli sodan jälkeen pula, jokaisen piti viedä työtä varten lautaakin kouluun.
Opettajan pellosta urheilukentäksi
Koulun pellossa kasvatettiin opettaja Mandi Sjöblomin aikana perunoita, porkkanoita ja punajuuria opettajan tarpeisiin. Sjöblom oli kova maanviljelijä ja hän piti myös hevosta. Opettaja Harteelan aikana 30-luvulla Salme Uotilan luokka joutui keväisin kasvimaalle talkootöihin perkaamaa ja kitkemään opettajan peltoa. Koulun pelto oli kylän kaikkein kehnoin pelto, joka nyt on Pramilan. Pellosta on osa nyt koulun kenttänä, osa edelleen peltona.
Salme Uotilan kouluaikana 30-luvulla oli jonkinlainen kenttä koulun alapuolella, jossa urheiltiin. Aina sinne kasvoi uusia tuomia ja pojat joutuivat hakkaamaan niitä vesurilla pois. Opettaja Harteelan aikana suoritettiin urheilumerkkejä, joihin kuului erilaisia suorituksia urheilusta. Oli pronssisia ja hopeisia merkkejä. Salmekin muistaa saaneensa merkin. Ne olivat tärkeitä ja kilpailu oli kova. Merkin suorittaminen kuului koulun ohjelmaan.
Usko Uotila totesi, että pelto oli aikaisemmin tärkeämpää kuin urheilu. Ylhäällä Pramilan metsän reunassa koulun ulkorakennuksen takana oli vanha pelto, jossa pystyi vähän urheilemaan. Siellä pelattiin kuningaspalloa, johon Itse tehtiin pallo ja mailat. 1950-luvun alussa opettaja Kivikarin aikana ei enää ollut opettajan peltoa eikä maanviljelystä. Osa pellosta saatiin vähitellen urheilukentäksi. Yläneen kaikille kouluille tehtiin 1950-luvun puolivälissä kyläurheilukentät, joiden kuntoa valvoi kunnan urheilulautakunta.
Kunnan liikunnanohjaajat alkoivat järjestää kouluilla urheilukerhoja. Tapani Pajula piti 1950-luvulla urheilukerhoa torstaisin Keihäskosken koululla. Hypättiin pituutta ja korkeutta, heitettiin keihästä ja kuulaa. Hän myös näytti monena vuonna suurella koneella neuvostoliittolaisia elokuvia, joissa esitettiin suurten työmaiden rakentamista, kolhoosien elämää suurine peltoineen ja koneineen yms. Tuohon aikaan oli hienoa päästä elokuviin.
Timo Hämäläinen muisteli urheiluharrastuksia koululla 50-luvun puolivälissä: Talvella hiihdettiin, muina aikoina pelattiin koulun kentällä jalka- ja lentopalloa. Kun kouluun tuli urheilua harrastava opettaja Teemu Kukkonen (1955-59), kunnostettiin jalkapallokettä ja siihen tehtiin maalit. Sunnuntaiaamuisin kokoonnuttiin pelaamaan koulun kentälle lentopalloa.
Anna-Liisa Pitkänen, äitihahmo ja koko kylän aktivoija
Anna-Liisa Pitkänen oli Keihäskoskella 24 vuotta alakoulunopettajana, vuodet 1964-88. Hän harrasti musiikkia ja johti koulun ulkopuolella kuoroa. Hän ohjasi näytelmiä ja aikuisten tanhuesityksiä mm. Kalliopohjalla. Hän ohjasi koululla myös naisten kansalaisopiston jumppaa. Anna-Liisa Pitkänen oli täysin omistautunut työlleen. Monet muistavat hänet äidillisenä opettajana, joka ohjasi alakoululaisia kärsivällisesti. Hän kävi vielä Keihäskoskella Terttu Peltolan syntymäpäiväjuhlilla muutamia vuosia sitten. Sitä tapaamista moni muisteli ilolla.
Opettaja Anna-Liisa Pitkäsellä oli opetettavanaan yli 20 alakoululaista, kun hän aloitti Keihäskoskella v. 1964. Kaksikymmentä vuotta myöhemmin otetussa kuvassa lapsia on seitsemän ja viimeisinä vuosina kolme tai neljä.
Pojat muistavat patalappujen virkkaamisen Anna-Liisa Pitkäsen ohjauksessa. Rauno Kajanderin mukaan opettaja joutui korjaamaan ja purkamaan onnettomia väkerryksiä. Hän kertoo, että kun kanalassa kuljettimenhihna menee poikki, se on korjattava ikään kuin ommellen ja joka kerta hänelle tulee siitä työstä opettaja Anna-Liisa mieleen.
Tuija Oleniuksen koulumuistot ovat 60-luvulta. Tuijalla on tallella alakoulussa tehty virkattu patalappu, joka oli vino joka suuntaan ja yritetty sitten silitysraudalla prässäämällä saada edes jotenkin muistuttamaan neliötä. Jokainen oppilas teki vohvelikankaasta ruokaliinan. Siihen kirjailtiin erivärisillä langoilla kuviot reunoihin. Oppilaat ruokailivat omissa pulpeteissaan ja ruokaliinaa käytettiin lautasen alla. Tuija muistaa, että koulussa oli poljettava ompelukone, mutta sitä ei saanut käyttää, koska se oli niin vaarallinen. Tuijaa se ompelijan tyttärenä harmitti, kun oli kotona käyttänyt äidin sähkökonettakin. Vahva muisto on myös siitä, kun opettaja tuli kotiin sovittamaan äidin ompelemaa vaatetta. Siinä ei tiennyt, miten pitäisi käyttäytyä, kun kunnioitettu opettaja istui äidin kanssa kahvipöydässä. Siihen aikaan opettaja oli vielä ehdoton auktoriteetti kylällä.
Merja Rouvali kävi alakoulua 60-luvun alussa Alli Kivikarin aikaan ja yläkoulun opettajina olivat Seppo Lehtimäki ja Hannu Haikonen. Kouluruokailusta Merja muisteli ”kissankuppia”, mistä alakoulussa syötiin keitto. Yläkoulussa syötiin lautasesta. Joskus ruokana oli perunaryynivelliä, mitä oppilaat kutsuivat ”sammakonkutuvelliksi”. Oppilailla oli kotoa tuodut eväät laukussaan. Kerran Merjalla oli erikoisen herkulliset eväät eikä hän voittanut kiusausta, vaan nosti hiljaa pulpetin kantta haukaten salaa herkkuleivästään. Samassa Sirkka-Liisa Peltola, sijaisopettaja sanoi: ”No niin Merja, sinä voit jatkaa lukemista tästä!”
Merjan koulumatka oli pari kilometriä. Sen hän kulki joko kävellen, pyörällä tai hiihtäen. Joskus myös potkukelkalla, jolloin vaarana oli pieni hiekanmuru jalaksen alla. Silloin mentiin nurin. Polkupyöränä hänellä oli aluksi aikuisten pyörä, mihin isä oli asettanut laudan istuimeksi, koska pyörän satula oli hänelle liian ylhäällä. keväällä Merja sai uuden, sinisen pyörän, oman kokoisensa. Eräänä koulupäivänä pojat olivat laittaneet Merjan pyörän lukkoon. Kotiin lähtiessä lukko ei auennut, ei ollut avainta, joten Merja käveli kotiin. Isän kanssa palattiin yhdessä takaisin koululle. Pyörän avain löytyi satulan alta. Kotiin palattiin Niemisen kautta – syylliset pojat saivat hieman kyytiä!
Opettaja Hannu Haikonen innosti urheilemaan (1965-76)
Hannu Haikonen muistetaan opettajana, joka innosti oppilaita urheilun pariin. Toisia se voi ahdistaa, mutta varsinkin pojat saivat siitä kipinän pitkäaikaiseen harrastukseen, Merja Rouvali muistaa Hannu Haikosen nuorena ja pätevänä opettajana. Arvostus sekä kunnioitus olivat molemminpuolista. Lapset pitivät opettajastaan. Haikosen aikana lapset olivat usein esiintymässä eri tilaisuuksissa. Eräs itsenäisyyspäivä oli jäänyt Merjan mieleen. Heitä oli viisi oppilasta, jotka esiintyivät Kirkonkylän koulun juhlasalissa lausuen vuorotellen juhlarunon säkeistöjä. Mieluisa muisto oli myös oman koulun juhlasta, missä Merja Rouvali, Arja Oksanen ja Marjukka Väinölä soittivat melodikalla kolmiäänisesti. Melodika oli 1950-luvulla markkinoille tullut koskettimistollinen puhallinsoitin, jonka ääniala oli tyypillisesti kaksi tai kolme oktaavia. Merja ihastui tuohon soittimeen ja toivoi saavansa hankittua sellaisen itselleen. Niinpä Sandra-mummo lupasi rahoittaa soittimen hankinnan ja toive toteutui.
Merja muisteli myös erästä hiihtokilpailua alakoulussa. Hän oli vapaaehtoisesti käynyt harjoittelemassa määrättyä lyhyempää lenkkiä, joka oli kilpailupäivän lenkki alakoululaisille. Hiihtokilpailun toimitsija Eino Kankare lähetti Merjan kuitenkin toiselle, huomattavasti pidemmälle lenkille. Merja lähti reippaasti vieraalle ladulle. Latu olikin vaikeampi ja mäkinen. Hän kaatui ja matka takaisin koululle kesti kauan. Saapuessaan takaisin koulun pihalle, olivat kaikki ihmiset jo poistuneet sisätiloihin. Ei ihme, että tuo hiihtopäivä on jäänyt mieleen.
Yläkoulu lähdössä hiihtämään 1960-luvun lopulla opettaja Hannu Haikosen johdolla.
Tuija Oleniuksen mukaan opettaja Haikosen aikana urheiltiin paljon. ”Urheiluhullulla” opettajalla oli aina kilpailu mielessä ja kello kädessä, kun mentiin esimerkiksi hiihtämään. Isot mäet koululta lähdettäessä ja Riihikalliolla pelottivat. Niin kovaa oli pelko, että hän katkaisi suksetkin kerran tahallaan, ettei tarvitsisi koulussa hiihtää. Tuija oli hyvä oppilas, mutta tuntui siltä, että opettajan arvostus perustui pääasiassa urheilusuorituksiin. Ikuinen pelko puolapuita kohtaan myös jäi noilta ajoilta. Polttopallo oli varsin ikävä palloilulaji, isot pojat jaksoivat lyödä pallolla tosi kovaa, niin että kohdetta sattui. Mukavia muistoja on sen sijaan syksyisiltä ruskaretkiltä, jolloin käytiin jossain lähimetsissä kävelemässä ja makkaraa paistamassa, silloin ei kilpailtu.
Opettaja Hannu Haikkosella oli Lassie-koira, josta kerrotaan, että se saattoi purra lapsia. Jos se pääsi irti, piti kaikki koululapset komentaa heti sisälle. Koira haudattiin aikanaan koulun mäkeen.
Tuijan kotoa Tourulasta tultiin kouluun pyörällä, linja-autolla, kävellen, hiihtäen metsien läpi tai potkukelkalla. Pakkasilla myös taksilla. Taksiin otettiin lapsia niin paljon kuin mahtui, 6-7 lasta istui vierekkäin ja sylikkäin etu- ja takapenkillä Viitasaaren Pösössä. Kun kuljettiin hiihtäen, jouduttiin joskus ylittämään joki Pramilan siltaa pitkin, jos joessa ei ollut kunnon jäätä. Oliko siihen lupa, sitä ei ole tiedossa, mutta mahdollisimman nopeasti mentiin ja kaukaa piha kiertäen. Metsässä, maantien varrella oli laitumella Pramilan vanha hevonen, jota pelättiin. Sillä oli tapana nostaa toinen jalka matalan aidan yli, aivan kuin leikillään, odottaen miten kovaa lapset lähtivät karkuun juoksemaan. Heikkilän Martin karhukoiraa pelättiin myös, koska sillä oli tapana kulkea lasten perässä ja murista. Koulussa oli muuten mukavaa ja koulukiusaamista ei juuri ollut, koska kaikki tunsivat toisensa ja vanhemmatkin olivat tuttuja keskenään.
Talvella 1965 Keihäskosken ekaluokkalaiset menivät kirkonkylään hammaslääkärille. Veikko Niittymaa jäi jostain syystä kyydistä lääkärin jälkeen ja lähti kävellen Keihäskosken suuntaan kysyttyään ensin kelloa Karppisen kaupasta. Hän uskoi ehtivänsä Keihäskoskelle ennen pimeän tuloa ja siitä hän ajatteli osaavansa pimeässäkin kotiin Niittykulmalle. Opettajan poikaystävä tuli kuitenkin autolla häntä vastaan metsämatkalla, tunnisti hänet, otti kyytiin ja vei kotiin. Kotona Niittymaassa oli jo huolestuttu, haettu auto sukulaisilta ja lähdetty vastaan. Opettajat asuivat koululla, Pitkänen metsän puoleisessa päässä, toisessa kerroksessa, johon johtivat jyrkät portaat alakoulun eteisestä. Haikonen asui koulun toisessa päässä, johon johtivat portaat ulkoa. Keittäjä/vahtimestari asui perheineen keskimmäisessä asunnossa, jonne portaat menivät yläluokan eteisestä. Vessat olivat vielä 60-luvulla ulkohuusseja ja kuten tapaan kuului, pojat olivat kaivertaneet tyttöjen ja poikien vessojen väliseinään kurkistusaukkoja. Luokkien eteisessä oli käsienpesuallas, johon muistaakseni tuli vain kylmää vettä. Käsienpesusta ei silloin vielä paljon piitattu. Juoma-automaatista sai hanasta kääntämällä vettä nousemaan ylöspäin teräspallosta, josta voi suoraan juoda. Monen huuli halkesi tai etuhampaat kolhiintuivat, kun joku tönäisi juuri sillä hetkellä, kun siitä joi.
Kuvia koulumuisteluihin saatiin: Yläneen kunnan yhdistysarkistosta, Väinölän suvun kokoelmasta, Ossi Rekolan kokoelmasta, Pertti Peltolan kokoelmasta, Liisa Koivistolta, Tuija Oleniukselta, Merja Rouvalilta ja Tapio Peltolalta Muistelut: Salme ja Usko Uotila, Ossi Rekola, Pertti Peltola, Päivi Erävesi, Oili Leppänen, Raija Tuo,inen, Merja Rouvali, Timo Hämäläinen, Markku Hämäläinen, Rauno Kajander, Markku Kankare, Tuija Olenius, Tapio ja Tero Peltola sekä Veikko Niittymaa. Muistelut kokosi: Hanna-Leena Kaihola
