Tiet ennen 1900-lukua

Keskiajalla tiet jaettiin yhteisesti ylläpidettäviin yleisiin teihin ja käyttäjiensä ylläpitämiin paikallisiin teihin. Tämä jako perustui 1300-luvun ruotsalaisiin maanlakeihin, sen mukaan jokaiseen kirkonkylään tuli johtaa yksi yleinen tie.
Talonpojilla oli velvollisuus osallistua yleisten teiden kunnossapitoon sekä työllä, että veroilla. Heidän tuli pitää tiet kunnossa ja lisäksi maksaa veroa, jolla ylläpidettiin esimerkiksi siltoja. Teitä tarkastettiin keväisin ja syksyisin ja laiminlyönneistä määrättiin sakkoja.

Tourula ja Keihäskoski jäivät keskiajalla suurten teiden väliin. Turusta pohjoiseen kulkenut Huovintie kulki Pöytyän ja Oripään kautta ja jatkui sieltä Kokemäen suuntaan. Huovinteiksi kutsuttiin keskiajalla teitä, jotka yhdistivät hallinnollisia keskuksia ja joita huovit sekä virkamiehet käyttivät liikkuessaan maakunnassa.

Tärkeimpien yleisten teiden kunnossapito jaettiin käräjäkunnassa talonpoikien yhteiseksi velvollisuudeksi, mikä johti usein erimielisyyksiin laajan alueen vuoksi. Meidän seudullamme koko Pöytyän käräjäkunnan tiet olivat yhteisvastuullisesti hoidettavia ja niistä tehtyjä valituksia käsiteltiin käräjillä usein.

Tärkeitä teitä olivat kirkkojen väliset tiet, kuten Yläneen kappelista Pöytyän kirkolle kulkenut tie. Se kulki Uudenkartanon ja Ordenojan kautta ja lienee edelleen lähes samalla paikalla.

Tie Keihäskoskelta ja Tourulasta Yläneen kirkonkylään mainitaan käräjäpöytäkirjoissa jo vuonna 1690. Se tulee esiin samassa yhteydessä, kun todetaan, ettei Tourulan ja Keihäskosken talonpoikien tarvinnut osallistua Uudenkartanon Himolan sillan korjaamiseen. Tämä oli vastine siitä, että kyliemme väki velvoitettiin rakentamaan tie Yläneen kirkonkylään ilman muiden pitäjäläisten apua.

Tie kirkolle rakennettiin samoihin aikoihin, kun Yläne sai ensimmäisen vakinaisen kappalaisen, joka asettui paikkakunnalle pysyvästi. Kirkonmenojen säännöllistyminen lisäsi kulkemisen tarvetta, mikä osaltaan vauhditti tien rakentamista. Tie ei kuitenkaan ollut nykyisen kaltainen, vaan pikemminkin polku. Reitin varrella oli soita ja kallioita, joten tien tekeminen oli työlästä.

Tien kunnosta ja hoidosta kiisteltiin käräjillä vielä seuraavina vuosisatoina useaan otteeseen. Oikopolku eli kirkkopolku säilyi käytössä pitkään, sillä suurin osa matkoista tehtiin jalkaisin.
Alla kartta vuodelta 1803.

Tie Oripäästä Yläneelle lienee ollut tähän aikaan enemmänkin polku, mutta karttaan se oli merkitty jo v.1803.
Maatilahallitus kartat v. 1803/ Charta öfver Masku härader, Pöytis socken och Yläne kapellgåld.

Tourulan tiet v.1783 isojakokartassa

Keihäskosken tiet v.1783 isojakokartassa. Sillat olivat jo nykyisessä paikassa.

Tieasiat olivat usein riitaisia

Seuraavassa muutama esimerkki käräjäpöytäkirjoista vapaasti suomennettuina.

Käräjillä v.1734:
Vuonna 1734 Maskun ja Mynämäen tuomiokunnassa käsiteltiin Metsäjoen (Mättzajoki) kylän talollisten tekemää valitusta, joka koski maantien kunnossapitovelvollisuutta Yläneen kirkolle johtavalla tieosuudella. Tie erkani Oripäässä “isosta tiestä” eli Huovintiestä ja johti Yläneen kirkolle.
Valituksen tekivät Latvaalta kolme taloa, Makkarkoskelta kaksi taloa, Keihäskoskelta neljä taloa sekä Pramilan ja Tourulan talot. Valitus koski tienpidon hankaluutta, sillä matkalla oli soita ja vetisiä alueita.
Valitus hylättiin, ja oikeus totesi, että tie oli aiemmin jaettu määrättyjen talojen kesken ja että kukin oli velvollinen pitämään oman osuutensa kunnossa.
– Metsäjoen alueeksi kutsuttiin Yläneenjoen yläjuoksun alueita.
(Maskun ja Mynämäen tuomiokunnan tuomiokirjat. KO a Varsinaisten asioiden pöytäkirjat. KO a:41 Varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1734. Tiedosto 386).

Käräjillä v.1801:
Asia koskee vanhaa ja yleisessä käytössä ollutta tietä, jota on muinaisista ajoista saakka käytetty Yläneen kappeliin kulkemiseen. Mainittu tie on ollut yleinen kulkuväylä ja sen käyttö on tapahtunut yhteiseksi hyödyksi ja ilman estettä. On kuitenkin ilmennyt, että mainittu tie on luvatta suljettu, vastoin annettuja kuulutuksia, viranomaisten määräyksiä sekä voimassa olevaa lakia. Kulku on estetty aidalla ja veräjällä, minkä seurauksena yleinen kulku on huomattavasti vaikeutunut.Tämän takia asia on saatettu kihlakunnanoikeuden tutkittavaksi ja ratkaistavaksi ja syytteessä vaaditaan, että mainittu tie määrätään avattavaksi ja palautettavaksi entiseen lailliseen kuntoonsa. Kaikki luvattomat esteet ja sulkemiset viipymättä poistetaan ja että asiaan osalliset tilat ja henkilöt velvoitetaan noudattamaan voimassa olevia säädöksiä ja annettuja määräyksiä.

Käräjillä v.1814:
Käsiteltiin samoja asioita uudelleen, sillä haluttiin saada toimiva tieyhteys Yläneen ja Loimaan (Loimijoen) välille.
(Maskun tuomiokunnan tuomiokirjat. KO a Varsinaisten asioiden pöytäkirjat. II KO a:8 Varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1801, Tiedosto 15 ja Maskun tuomiokunnan pöytäkirjat, Varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1814 II KO a:22).

Valitus kuninkaalle v. 1803
Maaherran mukaan tie Yläneen ja Oripään välillä ei ollut kunnossa. Tutkittuaan asian käräjillä hän määräsi 30. kesäkuuta 1796 annetulla päätöksellä, että Yläneen kartanon omistaja sekä Tourulan, Pramilan, Keihäskosken, Makkarkosken ja Latvan kylien talonpojat velvoitetaan raivaamaan tie ilman apua tai korvausta niiden metsien ja soiden läpi, jotka sijaitsivat Yläneen kartanon ja Keihäskosken kylän välillä.
Vuonna 1796 päätettiin korjata maantie Yläneen kartanolta Keihäskosken kautta Oripäähän, missä se liittyi Loimijoen varren maantiehen. Tien rakentamisesta ja kunnossapidosta syntyi kuitenkin kiista, koska koko Pöytyän käräjäkunnan asukkaat velvoitettiin osallistumaan työhön. Erityisesti muualla Pöytyällä asuvat vastustivat osallistumista tien rakentamiseen.

Lopulta asiasta tehtiin valitus Ruotsin kuninkaalle, Kustaa IV Aadolfille. Kuninkaallinen päätös annettiin Hagan linnassa 23.7.1803. Päätöksessä aiemmat ratkaisut pääosin vahvistettiin, eikä valitus siis mennyt läpi.

Käräjillä v.1820:
Kruununvouti toi käräjille valituksen teiden ja siltojen huonosta kunnosta. Erityisesti kylätiet ja pitäjän kirkolle johtava yleinen tie olivat paikoin niin huonoja, että kulkeminen oli vaikeaa ja vaarallista, mikä haittasi myös virkamiesten virkamatkoja. Teillä oli lahonneita siltoja ja kulkukelvottomia kohtia. Oikeus määräsi vastuulliset talolliset ja torpparit korjaamaan tieosuudet ja sillat saman vuoden loppuun mennessä. Laiminlyönnistä määrättiin sakkoja ja 5 hopeataalarin uhkasakko.
Pöytäkirjaan liitettiin kylittäin luettelo vastuullisista talollisista ja torppareista.
(Maskun tuomiokunnan tuomiokirjat. Varsinaisten asioiden pöytäkirjat. II KO a:29, 1820).

Käräjillä v. 1834
Kruununvouti esitti, että yleiseltä maantieltä Keihäskosken kylän kautta, Tourulan lasitehtaalle johtava kylätie oli katselmuksessa todettu huonokuntoiseksi ja lähes kulkukelvottomaksi. Hän oli jo edellisen vuoden lokakuussa Yläneen kappelikirkossa kuulutetulla kuulutuksella ilmoittanut Keihäskosken ja Tourulan kyläläisille, jotka olivat velvollisia yhteisesti ylläpitämään tietä, että heidän tuli saattaa se kuntoon. Koska määräystä ei kuitenkaan ollut pantu täytäntöön, apulaiskruununvouti pyysi eräiden kyseisten kylien talollisten anomuksesta, että oikeus määräisi heille kullekin erikseen velvollisuuteensa.

Tourulan kylän asukkaat esittivät, että tie tulisi jakaa Tourulan, Pramilan ja Keihäskosken kylien tilallisten kesken manttaalilukujen mukaan. Keihäskosken kyläläiset eivät tähän suostuneet, koska heidän mukaansa tiestä ei ollut heille hyötyä.

Asia siirtyi seuraaville käräjille, joissa se ratkaistiin seuraavasti:
Käsittelyn aikana osapuolet pääsivät keskinäiseen sopimukseen, jossa tie jaettiin kunnossapitovastuisiin manttaalilukujen perusteella. Tourulan kylän tilalliset velvoitettiin rakentamaan ja ylläpitämään tieosuus kylän alueella, Pramilan tilan omistaja vastasi omien maidensa halki kulkevasta osuudesta ja Keihäskosken kylän tilalliset huolehtivat tien loppuosasta aina yleiselle maantielle saakka (Yläne–Oripää-tie). Lisäksi sovittiin ojien kaivamisesta, siltojen korjaamisesta sekä tien kuoppien täyttämisestä.
(Maskun tuomiokunnan tuomiokirjat, varsinaiset asiat.v.1834 II Ko a:44)

Käräjillä v. 1859
Vuonna 1840 julkaistussa Suomen kartassa oli merkitty tie Säkylän Löytäneen kylästä Tourulaan ja edelleen Yläneen kirkonkylään. Kuvernööri kiinnitti kirjeessään erityistä huomiota asiaan, että viranomaisten täytyy kulkea Säkylän suunnasta Yläneelle pitkää kiertotietä Loimijoen pitäjän Wirtsanojan ja Oripään kautta.
Käytännössä Löytäneen ja Tourulan välinen osuus oli vain polku, eikä se soveltunut hevosvaunuille. Tien korjaamista pidettiin välttämättömänä.
Asia otettiin esille käräjillä, ja viranomaiset ryhtyivät toimiin tieyhteyden järjestämiseksi. Asiaa käsiteltiin vielä myöhemminkin käräjillä. Tämä oli ainoa kulkuyhteys Säkylästä Yläneelle tuohon aikaan.(Ala-Satakunnan tuomiokirjat, varsinaiset asiat.v.1859 Ko a73).

Maanmittaushallituksen historiallinen kartta-arkisto. Suomen suuriruhtinaanmaan kartta v.1884.

TIEKUNTIA PERUSTETAAN

Keihäskoski, vasemmalla Erforsin talo v. 1925
Kuvaaja Y. Rantanen

Teiden hoito kuului alun perin talonpojille. Liikenteen lisääntyessä vastuu tienpidosta laajeni kuitenkin koskemaan myös muita tienvarren asukkaita, ei pelkästään maanomistajia. Autoja alkoi vähitellen ilmestyä liikenteeseen, vaikka aluksi niillä ajettiin vain kesäisin. Rekisteritietojen mukaan näillä kylillä ei vielä vuonna 1915 ollut yhtään moottoriajoneuvoa rekisterissä.
Metsä- ja maatalouden kuljetustarpeet kasvoivat vähitellen. Makkarkoskelle oli perustettu meijeri ja ensimmäiset linja-autot alkoivat liikennöidä.
Tienhoito muuttui järjestelmällisemmäksi vuonna 1920 annetun yksityistielain myötä. Tiekunnille annettiin oikeus määrätä tieyksiköt tiemaksuja varten, kerätä varoja tienpitoon sekä päättää tien hoidosta.
Isoimpia yksityisteitä alueella olivat ainakin Ylikylä–Satola-tie, Keihäskoski–Tourula–Nummioja-tie ja Tourula–Juvankoski-tie sekä tie Uuteenkartanoon Sydänojalta.

Samaan aikaan valtio otti hoitaakseen tärkeimpiä teitä, mm. Yläneen ja Oripään välisen tien.

Ylikylä-Satola tiekunta

Pöytäkirjoja v.1927–1955

Kartta v.1924 Ylikylä-Satola tiestä. Maaherra vahvisti tiekunnan v.1927.

Tienhoito perustui urakkahuutokauppoihin.

Teiden hoito perustui pääosin urakkahuutokaupoilla tehtyihin sopimuksiin, joissa erilaisia töitä sai huutaa tehtäväkseen ja niistä maksettiin tekijälle rahapalkkaa. Tie oli jaettu urakkaa varten sopiviin osuuksiin, ne mitattiin ja merkittiin tienvarsiin.
Ylikylä-Satola tien vanhin löytynyt pöytäkirja kertoo että, heinäkuussa v. 1927 pidettiin urakkahuutokauppa ojien ja siltojen kunnostamiseksi. Tällöin oli kyse isommasta perusparannuksesta koko tien mitalla.
Tässä huutokaupassa oli jaossa tieojien kaivamista ja siltojen uusimista. Siltoja olikin runsaasti, koska tierumpuja ei vielä käytetty ja pienemmätkin ojat vaativat sillan.

Ote pöytäkirjasta, (liite 1).

Sannanajo aina talvella

Santaa ajettiin pitkien matkojen takaa, muun muassa Moijoisten montulta ja Virttaalta. Alkuvuosina mainitaan myös Kajanderin santamonttu, mutta siitä riitti ajettavaa vain muutamaksi talveksi.
Sannanajo tehtiin aina talvella, jolloin rekikeli mahdollisti suurempien kuormien kuljettamisen hevosella kuin kesäisin.
Tie jaettiin noin 100 metrin osuuksiin, jotka merkittiin kepeillä tien varteen. Kullekin osuudelle määriteltiin tarvittava sannan määrä.
Esimerkiksi kevättalvella v.1928 sannan määrät olivat 5–35 m³/ 100 m. Santa ajettiin tien varteen kasoihin, joista se levitettiin kesäaikaan lapiolla tielle.

Sannan ajosta maksettiin matkan pituuden mukaan, 12–22 markkaa kuutiometriltä. Levityksestä maksettiin erikseen miehelle ja hevoselle.

Samassa kokouksessa laskettiin tarvittava rahamäärä koko vuoden tarpeisiin ja päädyttiin yht. 13000 markkaan. Päätettiin ottaa tiekunnalle lainaa 1000 mk ja loput kerätä tieosakkailta.

Tieyksikköluettelo laadittiin samassa kokouksessa ja se oli osakkaiden nähtävänä Peltolassa joulukuun ajan.
Seuraavassa kokouksessa 8.1.1928 olikin jo paljon osakkaita paikalla, sillä käsiteltiin tieyksikköjen määriä ja tehtiin niistä muutamia valituksia.

Yksikkölaskelma v.1928, (liite 2).

Tiekunnan toiminta jatkui samalla tavalla seuraavina vuosina, oli kaksi kokousta vuodessa ja tienhoito huutokaupattiin. Tielle ajetun sannan määrä vaihteli vuosittain ja oli n.20–70 kuutiota vuodessa, kuten myös ojien ja siltojen korjaus tehtiin vain tarpeen mukaan. Sannanajoon osallistui ajoittain muitakin kuin pelkkiä tieosakkaita. Santamontuilla oli aina joku osakkaista pitämässä kirjanpitoa.

Merkittävimpiä muutoksia sannanajossa tehtiin vuonna 1937. Tuolloin päätettiin ajaa soraa kahdesta eri suunnasta, Moijoisten montulta tien alkupäähän, sekä Virttaalta Markulan montulta Satolan päähän tietä, aina Ruoholaan asti.

Tien kautta kuljetettiin myös muiden kuin osakkaiden puukuormia. Piispanristin Saha haastettiin käräjille maksamattomista tiemaksuista. Samoja ongelmia oli Säkylän Sahan kanssa. Turun kaupungin polttoaineosasto ja valtion polttoainetoimisto ja Huhtamäki Oy sen sijaan maksoivat laskunsa.

Lumenaurauksesta ei löydy paljonkaan tietoa tiekunnan alkuvuosilta, tilikirjassa mainitaan maksetun aurauksesta v.1929 yhteensä 100 markkaa.

Hevosvetoinen lumiaura ja lumiaitoja käytettiin estämään lumen kinostumista tielle

Kaikkina talvina ei maksettu aurauksesta lainkaan. Summat olivat pieniä, joten mitään jatkuvaa auraus ei ollut. Kuljettiin hevosilla pääasiassa ja silloin ei tien auraus ollut niin välttämätöntä. Hevosten vetämä lumiaura oli myös aika tehoton, jos lunta tuli kerralla paljon, silloin tarvittiin lapiomiehiä avuksi ja tietä avattiin talkoilla.
Vasta v.1957 alkaen lumen auraus on tilikirjassa isompi summa,
auraajina mainitaan Vilho Kuosa ja Kallas Tuominen, silloin auraus hoidettiin jo traktorilla.

Menoarvio v.1958, (liite 3).

Ampumatarvikkeita ostettiin Maapohjasta, joilla isompia kiviä ja kantoja rikottiin. Tienvarren pensaita raivattiin ja tietä tasoitettiin osakkaiden omilla koneilla.

Sementtirumpuja alettiin käyttää siltojen korvaajina ensimmäisen kerran vuonna 1939, jolloin kolme siltaa korvattiin rummuilla. Keväällä 1944 päätettiin ostaa kerralla useampia sementtirumpuja ja
korvata niillä suurin osa silloista, ”kunhan kuljetus autolla saataisiin järjestettyä”, kuten pöytäkirjaan kirjattiin. Tähän tarkoitukseen tiekunta otti lainaa.

Tilikirjan mukaan lainaa otettiin ennen sotia yleensä tieosakkailta, eikä pankkilainaa haettu ennen vuotta 1944, jolloin lainaa saatiin Oripään Säästöpankista. Myöhemminkin näyttää olleen tapana, että rahaa lainattiin osakkailta.

Sodan alkaminen syksyllä 1939 vaikutti tiekunnan toimintaan: osa aktiivisesti mukana olleista miehistä joutui rintamalle ja yleinen epävarmuus heijastui myös tienpitoon. Kesällä 1940 ei tehty mitään tienhoitoa eikä myöskään kerätty tiemaksuja.

Sotien jälkeen tienhoitokalusto kehittyi ja 1950-luvulla tietä hoidettiin vuokraamalla muun muassa tielanaa ja piennarleikkuria. Sannan ajo ja levitys muuttuivat vuonna 1953, kun kuljetukseen otettiin kuorma-auto ja santa levitettiin suoraan autosta tielle. Samalla käytetyn sannan määrä kasvoi merkittävästi, jopa 125 kuutiometriin vuodessa.

Keväällä 1951 Yläneellä järjestettiin kunnan kokous, jossa käsiteltiin mahdollisuutta, että kunta ottaisi tien hoitaakseen. Tiekunta ei kuitenkaan ollut kiinnostunut tästä vaihtoehdosta.

Tien jatkamista suunniteltiin 40-luvun lopulla. Vaihtoehtoja oli kolme: tien jatkaminen pitäjän rajalle asti, jatkaminen Kuusiston mäkeen asti tai jatkaminen maitokuskin reittiä ympäri. Lopullisessa äänestyksessä päätettiin kuitenkin, ettei tietä toistaiseksi jatketa.

Kartassa v.1952, tietä on jo jatkettu.
Näiltä vuosilta ei pöytäkirjoja ole löytynyt.

Ylikylä-Virttaa tie hyväksyttiin valtion tieksi 29.10.1964

Tien siirtyminen valtion hoitoon vaati tien korjaamista valtion ehdot täyttäväksi. Tältä tieltä ei löydy pöytäkirjoja siltä ajalta, mutta ehdot olivat kaikille samanlaisia ja niistä kerrotaan tarkemmin Keihäskoski-Tourula-Nummioja tiekunnan jutussa.

Keihäskoski-Tourula-Nummioja tiekunta

Pöytäkirjat vuosilta 1921–1939 ja 1960–1976

Kartta v.1924

Keihäskoski-Tourula-Nummioja tiekunnalla oli pitkä tie hoidettavanaan, yhteensä n. 11 km. Tieosakkaita oli paljon ja kokouksissa oli joskus liki sata osanottajaa. Kokoukset pidettiin alkuun Tourulan kartanossa ja myöhemmin myös Kalliopohjalla.

Kuulutus ensimmäiseen perustavaan tiekunnan kokoukseen julkaistiin lehdessä.

Tiekunta perustettiin v.1921

Tienhoito tapahtui aluksi samaan tapaan kuin edellisellä vuosisadalla, eli se perustui osakkaiden omaan työpanokseen tien kunnossapidossa.
Kartano antoi ilmaiseksi soraa omalta montultaan.
Tie oli jaettu osiin, joista kunkin maanomistajan tuli huolehtia. Osuudet merkittiin tien varrelle, ja osakkaan piti huolehtia myös merkinnästä itse.
Vähitellen alettiin kerätä pientä maksua tierahastoon talojen jyvitysarvon mukaan.

Kokouksen osallistujaluettelo v. 1924, siitä näkyy miten vaihtelevasti ja sujuvasti käytettiin oikeita sukunimiä ja toisaalta talon nimiä ”sukuniminä”.

Uusi tapa hoitaa tieasioita v.1929

Kaikki osakkaat eivät kuitenkaan hoitaneet tieosuuttaan riittävän hyvin. Tämän vuoksi tienhoitoon oli tehtävä muutoksia. Päätettiin siirtyä keräämään varoja tiekunnalle, joka vastaisi tien hoidosta päätöstensä mukaisesti. Hoitotyöt toteutettiin pääosin urakoita huutokauppaamalla.

Tiekunta laati yksikkölaskelman kesällä 1929 ja se esiteltiin osakkaille saman vuoden marraskuussa. Laskelma herätti runsaasti keskustelua, siitä tehtiin lähes 30 valitusta ja oikaisuvaatimusta, jotka käsiteltiin yksitellen. Osa asioista vietiin lopulta maaherran ratkaistavaksi. Erityisesti Keihäskosken suunnalla vastustettiin tienhoidon ulottamista Pyhäjärven rantaan koska tietä ei koettu heille tarpeelliseksi.

Tieyksiköt Tourula v.1930, (liite 4) ja Tourulan kartanon valituskirje maaherralle v.1930 (liite 5).

Alla: ote pöytäkirjasta, jossa kartanon pehtori valittaa tieyksiköistä, sekä lehdessä julkaistuja päätöksiä maaherralle tehtyihin valituksiin.

Tiemaksut koottiin kahdesti vuodessa ja ne vietiin rahastonhoitajalle, myöhemmin ne maksettiin pankkiin.
Uusi tieyksikkölaskelma saatiin valmiiksi v.1930 ja sekin aiheutti vielä monia huomautuksia.

Artikkeli hylätystä tiekokouksesta v.1929 ja lehti-imoitus maksujen toimittamisesta rahastonhoitajalle

Samana vuonna laadittiin menoarvio (kuva alla), jossa suunniteltiin korjattavaksi Iso-Harmaan aukean isonojan silta sekä kymmenkunta pientä siltaa. Lähivuosina ojarumpuja alettiin käyttää myös pienempien siltojen tilalla.

Fryygelin silta päätettiin korjata v.1931. Sillan rakentamista betonista harkittiin ja siitä pyydettiin kustannusarvio, mutta hanke osoittautui liian kalliiksi. Niinpä silta päätettiin toteuttaa edelleen puusta. Urakan otti hoitaakseen kartanon pehtori Seppälä.

Nimismies kävi tarkastamassa tiet joka vuosi, keväisin ja syksyisin, koska tie sai kunnan- ja valtionapua. Tarkastuksesta ilmoitettiin etukäteen lehdessä. Sillan kuva v,1935, Museovirasto.

Kelirikko oli joka keväinen ja syksyinen ongelma näillä teillä. Lehti-ilmoitus kelirikon aikaisista rajoituksisita keväällä v.1949

Uusi tieyksikkölaskelma laadittiin jälleen v.1938 ja se oli osakkaiden nähtävänä Tourulan Kuuselassa kuukauden ajan. Uudet yksiköt aiheuttivat paljon puheenvuoroja ja osanottajia olikin runsaasti seuraavassa kokouksessa v.1939.

Fryygelin siltaa korjattiin v.1955. Siihen saatiin valtion avustusta ja se tehtiin määrättyjen piirustusten mukaan. Kustannusarvio oli miljoona markkaa, silloista rahaa,
(liite 6).

Tien kunnostaminen ja uuden tieosuuden käyttöönotto

Keväällä 1962 kokouksessa päätettiin selvittää kustannukset, jotka aiheutuisivat tien saattamisesta sellaiseen kuntoon, että se saataisiin valtion hoitoon. Selvitysmieheksi lupautui Antti Raittinen. Lainaa kunnostukseen päätettiin hakea 15000 mk.

Lisäksi tehtiin vielä uusi tieyksikkölaskelma, sillä oli tullut paljon uusia maksajia tien alueelle.
Yksikkölaskelman valmistumisen jälkeen seuraavassa kokouksessa 5.5.1963 Kalliopohjalla, käytettiin 75 puheenvuoroa, jotka koskivat muutospyyntöjä yksiköiden määrästä.

Tie oli siirretty 1.1.1963 kulkemaan uutta reittiä Siltalan ja Kuuselan ohi Nummiojalle. Nykyinen Ruukintie jäi tässä yhteydessä yksityistieksi. Tästä huolimatta myös tätä tieosuutta hoidettiin vielä päätetyn päivämäärän jälkeenkin entiseen tapaan, mikä herätti keskustelua syyskokouksessa. Katsottiin kuitenkin, että koska maksuja oli vielä kerätty myös kyseisen tien varrella asuvilta, tien hoito oli toistaiseksi oikein. Uudet laskelmat yksiköistä asianosaisille tehtiin ennen tien hoidon lopettamista.

Keihäskoski-Tourula-Nummioja tie hyväksyttiin valtion tieksi 1.10.1964

Ennen kuin valtio otti tien hoitoonsa, sitä piti korjata monin tavoin määräysten mukaiseksi.
Kahden vuoden valmistelun jälkeen keväällä v.1964, tie tarkastettiin yhdessä tiemestarin ja maanomistajien kanssa, jolloin sovittiin vielä lopuista korjauksista.

Tie tarkastettiin seuraavien asioiden osalta:

1: Ajorata, joka todettiin hyväkuntoiseksi.
2: Pientareet, ei tarvinnut olla.
3: Ojat olivat hyvät.
4: Vieri- ja suoja-alueet (lähellä olevat rakennukset saivat jäädä).
5: Näkymäalueet, oli riittävästi raivattu.
6: Kaiteet ja varoitusmerkit, (liikennemerkit oli hankittu tiemestarin ohjeen mukaan).
7: Yksityisteiden liittymät olivat hyvät.
8: Ojarummut olivat hyvät, eli vähintään halkaisijaltaan 35 cm.
9: Tienvarren esteet, (puhelin- ja sähköpylväät olivat liian lähellä tietä ja ne oli siirrettävä, samoin rajapyykit oli siirrettävä. Haaviston kaivo sai jäädä, vaikka oli ihan tien varressa).
10: Fryygelin silta, joka oli uusittu v.1955 ja tehty teräsbetonista todettiin hyväkuntoiseksi.

Tourulan keskustasta eli ”kaupalta päin” ns. myllytienhaaraan asti oli koivukuja. Koivut olivat liian lähellä tietä ja ne piti kaataa. Kuva otettu kaatamista edeltävänä päivänä, kesällä 1964.

Tiekunnan kokoukset eivät päättyneet tähän, sillä selvitettäviä asioita oli vielä kesken. Tiekunnan lumiaura oli säilytyksessä V. Uusitalon pihalla, ja ns. työntöpuskuri oli kiinnitettynä Uudentalon kuorma-autoon. Lisäksi oli pienempi, traktoriin liitettävä lumiaura sekä käytettyjä rumpurenkaita. Nämä myytiin kesällä 1965 huutokaupassa.

Tiemaksuista oli vielä saatavia yhdeltä tourulalaiselta ja ne päätettiin kokouksessa vuonna 1965 siirtää ulosottoon. Perintä kesti vuosikausia valituskierroksineen, mutta lopulta suurin osa maksuista saatiin perittyä.

Vuonna 1969 pidettiin kokous, jossa päätettiin palauttaa kaikille tiemaksunsa maksaneille 24 penniä yksikköä kohti. Maksun sai lunastaa Osuuspankista kolmen kuukauden kuluessa, ja lunastamatta jääneet varat päätettiin antaa Tourulan Pienviljelijäyhdistykselle.

Tourula (Kuljunkulma) – Juvankoski tiekunta

Tiekunta lienee perustettu samoihin aikoihin muiden alueen tiekuntien kanssa, sillä
Turun Sanomissa 20.3.1924 oli maaherran ilmoitus paikallistieksi julistamisesta.
Avustusta tielle saatiin mm. v.1929. Tästä tiestä ei ole pöytäkirjoja.

Arkistosta löytyneen merkinnän mukaan myös tämä tie on hyväksytty valtion hoitoon v.1964.

Sydänoja – Kuusisto tiekunta

Tie Sydänojalta Uuteenkartanoon siirtyi myös samana vuonna 1964 valtion tieksi.

Yläneen ja Oripään välinen tie

Kartta v.1855. Kartasta selviää, että tie Latvaalta Oripäähän oli jo paremmassa kunnossa ja merkitty isompana tienä, kuin Latvaalta Yläneelle oleva tieosuus. Tämän tien tekeminen ja ylläpito oli monien kiistojen aihe, kuten aiemmista käräjäpöytäkirjoista voi lukea. Sillat Keihäskoskella ja Sydänojalla olivat hankalia rakentaa vanhoilla menetelmillä ja ne olivatkin paljon alempana, joten
tulvat veivät ne usein. (kartta: Maanmittaushallituksen kartta-arkisto, Kalmbergin kartasto).

Keihäskosken silta, kirkonkylän suunnasta. Taustalla oikealla kauppa ja vasemmalla Prusilan talo.
Kuva n.1930-luvulta.

Sydänojan vanha silta 1950-luvulla.

Lehtijuttu uudesta sillasta, joka rakennettiin v.1960-61.

Lähteet:

Ylikylä – Satola tiekunta pöytäkirjoja.
Keihäskoski – Tourula – Nummioja tiekunta pöytäkirjoja.
Maanmittaushallituksen historiallinen kartta-arkisto.
Vanhatkartat.fi
Kansalliskirjaston Sanomalehtiarkisto.
Tourulan kartanon kirje maaherralle, Usko Uotila.
Tielaitos: Tiet, liikenne ja yhteiskunta 1860-1945.
Tie- ja vesirakennushallitus: Suomen teiden historia.
Pia Mattila-Lonka: Kartanoita ja korven kansaa
Aulikki Ylönen: Pöytyän, Yläneen ja Oripään historia
Kuvat: Anja Mahosenaho, Yrjö Rantanen, Tuija Olenius ja Museoviraston valokuva-arkisto, Lusto-Metsämuseo ja Erkki Voutilainen.

Teksti: Tuija Olenius

LIITTEET

Liite 1 Ote pöytäkirjasta Ylikylä-Satola tiekunnan kokous v.1927

Ylikylä-Satola tiekunnan kokouksesta v.1927, jolloin oli suuri urakkahuutokauppa.Ensimmäisen urakan huusi V. Kronström. Hän otti tehtäväkseen ojien kaivamisen tien alkupäästä 60 sylen matkalta. Kujan päässä olevan sillan korjaamisen otti puolestaan O. Komu. Sillan tuli olla viisi metriä leveä, ojan leveys oli siinä kohdassa 50 cm.

Kronströmin urakasta eteenpäin, Kukolan riiheen asti, ojankaivuun huusi J. Kairinen. Kukolan saunan kohdalla oleva silta uusittiin leveämmäksi ja työn otti tehtäväkseen R. Heikkilä.

Kukolasta Töykän sillalle asti ojankaivuu jaettiin kahteen osaan. Kajanderin puolen urakan huusi
M. Kajander ja Kukolan puolen A. Knaapi. Töykän kohdalla oleva silta korjattiin viisi metriä leveäksi ja työn teki M. Kajander.

Töykän sillalta Kajanderin veräjälle asti ojan kaivoi V. Kronström. Tästä edelleen Karjanojan sillalle saakka ojankaivuun urakoi R. Heikkilä.

Karjanojan silta oli tien silloista suurin. Sen rakentamisen otti tehtäväkseen R. Komu. Sillan leveydeksi määrättiin neljä metriä ja ojan leveys oli siinä kohdassa 80 cm. Sillan kannen tuli olla viistetty tien tasolle.

Karjanojan sillalta Kylänpään rajalle asti ojankaivuun otti hoitaakseen K. Mäkelä. Kylänpään kohdalla mainittiin myös tehtäväksi kokonaan uusi oja. Kylänpään sillan teki V. Kronström ja Mäkelän kohdalla olevan sillan M. Kajander.

Mäkelän veräjältä ahteen alle ojat, molemmin puolin tietä, urakoi K. Mäkelä. Myötämäen ahteen ojat kaivoivat N. Satola, ja Myötämäen päällä, mäntyyn asti, ojat urakoi H. Maanpää. Mäen kohdalla mainittiin myös tien oikaisu.

Männystä Kajalan veräjälle tie oikaistiin ja kaivettiin uutta ojaa. Työn teki L. Kylänpää. Ruoholan kohdalla olevan sillan korjasi V. Kronström.

Kajalan veräjältä kunnan veräjälle asti metsän puoleisen ojan kaivuun otti hoitaakseen J. Kairinen. Kunnan veräjältä aidan kulmaan metsän puolen ojat kaivoi N. Satola. Pellon kulmauksesta niittyjen veräjälle metsän puolen ojan kaivoi H. Hakanen.

Niittyjen veräjältä Kajanderin makasiinille asti Kajanderin puolen ojan otti kaivaakseen M. Kajander. Kajalan puolella ojamaat levitettiin tielle, ja tämän työn otti hoitaakseen J. Kairinen.

Kajanderin makasiinista Koiviston tienhaaraan asti ojat kaivoi F. Eloranta. Peltolan metsän kohdalla olevan notkon molemmin puolin ojat kaivoi N. Satola.

Heikkilän metsän kohdalla olevan ojan Kajalan puolella urakoi M. Välimäki ja sillan teki N. Satola. Viimeisen notkon Satolan rajalle asti, ojat kaivoi M. Liinoja. Notkossa olevan viimeisen sillan korjasi N. Satola.
Näiden urakoiden tuli olla valmiina lokakuun alkuun mennessä samana vuonna. Tiekunta tarkasti työt 28.10.1927. Kaikki urakat hyväksyttiin. Ojan kaivamisesta maksettiin ojan syvyyden ja maalajin mukaan, vaihdellen 50–85 penniä/syltä. Yksi syltä oli noin 180 cm.

Liite 2 Ylikylä-Satola tietieyksikkölaskelma v.1928