KYLIEN KARJAN PAIMENTAMINEN 1700-LUVULLA JA 1800-LUVUN ALUSSA
Ennen isojakoa, kun kylän peltoja viljeltiin yhteisesti ja metsät olivat yhteisessä käytössä, kylän karjaa paimennettiin yhteisissä metsissä. Karjaa ei saanut päästää tallomaan vainioita ja viljelyksiä. Karjaa paimentamaan kylän talot palkkasivat yhteisen kyläpaimenen, jota kutsuttiin nimellä wallare, tai virallisesti ruotsin kielellä wallherd. Paimennus kesti ”Erkistä Mikkeliin” 18.5.-29.9. tai ”Valpurista Marttiin” 1.5.-10.11. Talviajan karja pidettiin sisätiloissa, jolloin ruokinta tapahtui osaksi luonnonniityiltä kesällä kootuilla heinillä, mutta karjalle syötettiin myös olkia ja muuta hyvin huonoa ravintoa.
Kyläpaimen erikoisine tuohitorvineen. Kuva Museoviraston kuvakokoelma. Kuvaaja A. Väisänen, v. 1914.
Kyläpaimeneksi palkattiin tavallisesti aikuinen mies, eikä tehtävää annettu lapsille, kuten yleisesti luullaan. Kylän karjan paimentaminen oli raskas ja joskus vaarallinenkin tehtävä. Metsässä saattoi olla susia ja karhuja. Karja piti pitää myös poissa kalliojyrkänteiltä ja louhikoilta. Paimenen tehtävänä oli myös valmistaa metsästä saatavista tarveaineista taloille luutia, vispilöitä ja vitsoja ja jos taitoa riitti, kauhoja ja puulusikoita. Jotkut tekivät virsuja ja tuohikontteja tai puukontuppia, jotka myytiin tai käytettiin omassa taloudessa.
Kunkin talon ”johtajalehmällä” oli kello kaulassa. Karja totteli kellon ääntä ja paimen tiesi sen perusteella karjan sijainnin. Paimenen varusteina olivat paimensauva ja tuohesta tai sarvesta tehty torvi, selässä hänellä oli eväskontti. Torvea soittamalla hän kokosi kylän karjan aamuisin tiettyyn paikkaan, usein talojen lähelle olevalle mäelle ja toi illalla takaisin. Lehmät viettivät yönsä navetan lähelle tehdyssä aidatussa hakotarhassa, jossa ne lypsettiin.
Lehmät lypsettiin aikaisin aamulla ja paimenesta tultua yhdeksän aikaan illalla navetan lähellä tarhassa. Kuva Museoviraston kuvakokoelma, kuvaaja tuntematon.
Karjan aiheuttamista vahingoista viljelyksille käytiin usein käräjiä ja käräjät velvoittivatkin kaikkien talojen antavan karjansa paimenen hoitoon ja osallistumaan hänen palkkaukseensa karjan pääluvun mukaan. Joissakin kylissä palkka maksettiin ruokana, pääosin viljana paimenessa olon kuukausilta. Talviaikaan paimenet tekivät taloihin rengin töitä. Varsinkin perheellisille paimenille pyrittiin antamaan torppa asuttavaksi ja vähän niittyä ja peltoa viljeltäväksi. Keihäskoskella tiedetään olleen ainakin kaksi torppaa ja Tourulasta tunnetaan yksi torppa, jotka perustettiin alun perin paimenten torpiksi 1700-luvulla. Myöhemmin torpat muuttuivat tavanomaisiksi torpiksi, joiden torpparit tekivät taksvärkkiä taloon. Keihäskosken paimenten torpista tunnetaan nimiltä Jaakolan torppa ja Mattilan torppa. Tourulan paimenten torpan nimestä ja sijainnista ei ole varmaa tietoa. Se saattoi olla lähellä Tiensuun torppaa, joka oli perustettu sotilaiden torpaksi.
On myös pohdittava sitä, mistä Keihäskosken Paimenenmäki on saanut nimensä. Paimenenmäen takana on vieläkin näkyvissä entinen pieni pelto, joka voisi viitata siihen, että Paimenenmäellä on voinut olla myös paimenen torppa, joka on myöhemmin hajotettu tai mahdollisesti siirretty muualle. Paimenenmäki oli myös kylän talojen lähellä oleva sopiva paikka, johon kyläpaimen on koonnut aamuisin talojen karjan lähteäkseen paimentamaan sitä mäeltä alkaviin metsiin pohjoisen ja idän suuntaan. Joen toisella puolella olevat metsät olivat saavuttamattomissa ja kylän eteläpuolelle levittäytyivät kylän pellot.
KEIHÄSKOSKEN KYLÄPAIMENIA
Keihäskosken kylän paimenia tunnetaan 1760-luvulta lähtien, mutta heitä on luultavasti ollut jo aikaisemmin. Keihäskoskella oli 1770-luvulla kolme nuorta paimenta, joiden pesti ei kuitenkaan jäänyt pitkäaikaiseksi. Rekolassa asui kylän yhteinen paimen ”Keihäskoski wallare” Heikki Yrjönpoika, s. 1749 ja Knuutilassa 22-vuotias Tuomo Mikonpoika, s. 1761. Erkki Juhonpoika oli myös lyhyen aikaa 1780-luvulla paimenena Keihäskoskella.
Keihäskosken kaksi 1700-luvulla perustettua torppaa, Mattila ja Jaakola ovat aluksi olleet kyläpaimenen torppia. Molemmat sijaitsivat Ylikylässä nykyisen Niittykulmantien alussa, Mattilan torpan ensimmäinen tunnettu asukas oli Matti Simonpoika, s. 1722. Hän oli ensin Makkarkosken Ylitalossa paimenena ja renkinä mentyään naimisiin talon tyttären Kristiina Simontyttären kanssa, s. 1716, ja palkattiin noin 40-vuotiaana Keihäskosken kyläpaimeneksi. Perheelle annettiin asuttavaksi torppa, joka sai hänen mukaansa nimen Mattila. Hän paimensi kylän karjaa 1760-luvun alusta lähes 20 vuoden ajan. 1780-luvun alussa Mattilan torppariksi tuli vävy, kylän räätäliksi palkattu Matti Juhonpoika, s. 1747. Mattilasta tuli tuolloin Keihäskosken räätälin torppa, joka on samannimisenä tilana vieläkin olemassa.
Vuodesta 1786 alkaen Keihäskoskella mainitaan kyläpaimenen torppana ”Rekolan torppa”, jota alettiin kutsua Jaakolan torpaksi ensimmäisen asukkaansa ”wallare” Jaakko Juhonpojan mukaan, s. 1752. Hänellä ja vaimollaan Valpuri Juhantyttärellä, s. 1757, oli kaksi poikaa, Jaakko ja Matti. Jaakko Juhonpoika hoiti kylän karjaa lähes kuolemaansa, vuoteen 1810 asti, ja hänen poikansa Matti, seuraava Jaakolan torppari jatkoi vielä paimenena.
Seuraava Keihäskosken kyläpaimen Mikko Kaaponpoika, s. 1791, oli ollut renkinä Pramilassa. Mikolla ja hänen vaimollaan Riitta Matintyttärellä, s. 1792, oli viisi lasta. Mikko paimensi kylän karjaa vuodesta 1821 vuoteen 1832, jolloin hän kuoli 40-vuotiaana. Hänen kerrotaan asuneen perheineen ”Keihäskosken torpassa”, jonka sijainti tai nimi eivät ole tarkemmin tiedossa. Entiset sotilaat jatkoivat usein kyläpaimenina. Entinen värvätty sotilas Henric Ringbom, s. 1775, paimensi karjaa Keihäskoskella kuolemaansa, vuoteen 1829 saakka. Hän asui luultavasti isänsä, sotilas Talanderin rakentamassa torpassa lähellä nykyistä Paimenenmäkeä.
Viimeinen tunnettu Keihäskosken kylän paimen oli nainen, Maija Antintytär, s. 1784. Hän tuli Kajalan talosta vuonna 1840 ja paimensi kylän karjaa 55-vuotiaasta lähes 70-vuotiaaksi saakka. Hänellä ei ollut perhettä ja hän asui aluksi Mikko Kaaponpojan perheen kanssa samassa torpassa ja myöhemmin jossakin Rekolan mäkituvassa.
TOURULAN KYLÄPAIMENIA
Tourulassa tiedetään olleen kaksi pitkäaikaista kyläpaimenta, jotka olivat Liisalan ja Pellon talojen yhteisiä paimenia. Keskitalosta ei tunneta nimeltä paimenta, mutta rippikirjassa mainitaan Keskitalon paimenen torppa 1760-luvulta. Myös muutamia paimentyttöjä tunnetaan. Pellon talon piika Brita (Riitta) Matintytär, s. 1743, oli paimenena 16-18-vuotiaana vuosina 1758-61. Hän on varhaisin tuntemamme paimen kylässä. Lisäksi Tourulan keskitalosta mainitaan 1810-luvulla ”wallherde flickan”, paimentyttö Eeva Juhontytär.
Liisalan ja Pellon paimeneksi tuli 1770-luvun alussa Köyliöstä Matti Eerikinpoika, s.1738. Matilla ja vaimollaan Liisa Juhantyttärellä, s. 1744, oli kahdeksan lasta, joista kaksi kuoli pienenä. Matti paimensi Liisalan ja Pellon karjaa lähes 30 vuotta ja kuoli noin v. 1804. ”Wallare” Matti Eerikinpoika asui perheineen Liisalan ja Pellon talojen paimenen torpassa, joka sijaitsi luultavasti Tiensuun torpan lähellä. Paimenen torppaa saatettiin kutsua vain nimellä Wallaren torppa.
Matti Eerikinpojan jälkeen Tourulan paimeneksi tuli Heikki Matinpoika, s. 1762. Hän oli Yläneen kirkonkylän Nissilän talon poika, suuren perheen nuorimmainen. Hänellä ja vaimo Kristiina Antintyttärellä, s. 1758, oli neljä lasta. Oltuaan renkinä Kirkonkylässä Joen talossa perhe muutti vuonna 1804 Tourulaan. Henrik oli rippikirjan mukaan Pellon talon renki, mutta myös Pellon ja Liisalan yhteinen paimen. On mahdollista, että Heikki Matinpojan perhe sai asuttavakseen entisen paimenen torpan tämän kuoltua v. 1804. Hän oli Tourulassa paimenena lähes 60-vuotiaaksi asti. Vaimonsa kuoleman jälkeen v. 1810 hän meni naimisiin lähes 30-vuotta nuoremman Riitta Matintyttären kanssa. Tourulan ilmeisesti viimeinen kyläpaimen kuoli 70-vuotiaana vuonna 1833.
Kuvat: Museovirasto
Teksti: Hanna-Leena Kaihola