Nuoruusvuodet Keihäskoskella
Synnyin Keihäskoskella Rajalan mäen laidalla olleen yksihuoneisen mökin saunassa 2.10.1945. Varhaislapsuuden yksihuoneinen koti oli ahdas. Meitä sopi siihen asumaan neljä ihmistä, isäni Vihtor Eemil Penttilä, tunnettiin yleensä nimellä Eemeli, (s.1904, k. 1959), äitini Lempi Emilia (s. 1905, k. 1984) ja sisareni Leena-Liisa (s. 1939, k. 1971) sekä tämän kirjoittaja. Tarpeen tullen pari vierastakin mahtui sisään.
Lähimmät naapurit olivat Ruohonen soraisen maantien toisella puolella ja Erfors samalla puolella tietä kuin lapsuudenkotini. Muistan katselleeni joskus kotimökin ikkunasta tien toiselle puolelle kesäiseen aikaan, kun Ruohosen pihalla istuskeli ja makaili nuoria miehiä. Alina Ruohonen piti yllä pienimuotoista kaupankäyntiä: pilsneriä, virvoitusjuomia, tupakkaa ja makeisia. Kesäiltoina nuoria miehiä kertyi Ruohosen pihalle juomaan pilsneriä ja jotkut heistä taisivat jopa näytellä humalaista, mutta huonolla menestyksellä.
Muistan liikkuneeni lähiympäristössä muutaman vuoden minua vanhempien lasten seurassa. Kesällä tutkimme joen rantaa ja taisimme joskus saada kalan tai pari. Joessa oli paikka, missä pystyi uimaan muutaman metrin. Minä en uinut, mutta kahlailin kyllä joessa, mistä äiti ei onneksi tiennyt, olisin saanut kuritusta.
Koulunkäynnin aloitin syksyllä 1952 Keihäskosken ja Tourulan kylien yhteisessä koulussa mikä sijaitsi Paimenenmäessä. Parhaiten taisin onnistua koulussa lukemisessa, kirjoittamisessa, laskennossa ja maantieteessä.
Muutimme keväällä 1953 Otto ja Olga Rantasen aikoinaan omistamaan kahden asuinhuoneen kokoiseen mökkiin, joka oli huomattavasti alkuperäistä kotipaikkaani tilavampi. Tilaa näytti olevan suorastaan ruhtinaallisesti, ei ollut enää ahtaus kiusana. Sähköä ei ollut, joten piti tyytyä öljylampun, myrskylyhdyn ja kynttilöiden valoon. Asuinrakennuksessa oli pärekatto, kaikissa muissa rakennuksissa oli olkikatto. Päreitä saatiin hankituksi sen verran, että kahden rakennuksen katto uusittiin, puuvaja ja kellari jäivät edelleen olkikattoisiksi. Vanhempani hankkivat lampaan, mille tehtiin siirrettävä aitaus. Lampaasta luopumisen jälkeen kasvatettiin sikaa ja sian jälkeen kuvioihin tuli kanojen pitäminen. Pian loppui kanojenkin pitäminen, jäljelle jäi vain kissa pitämään hiiriä kurissa.
.
Rantasen mökki. Oikealla naapurissa asunut Josefiina Jokinen, äitini ja sisko Leena.
Koulua korjattiin joskus 1950-luvun puolivälin seudulla. Isäni, joka ajoittain ansaitsi toimeentulomme rakennustöissä, oli mukana koulun korjaamisessa, ja minä olin usein isän mukana koululla. Minua kiinnosti koulun korjaaminen. Isä oli sekatyömies, jolta sujuivat sekä maatalous- että metsätyöt. Isän työuraoli alkanut jo 12 vuoden ikäisenä maatalon pikkurenkinä.
Kansakoulusta siirryin Yläneen keskikouluun missä opiskelu ei sujunut toivotulla tavalla ja siitä johtuen tuli lähtö kansalaiskouluun. Sen jälkeen oli vielä rippikoulun käyminen. Olin innokas lukija, mutta lukeminen suuntautui suurelta osalta väärään suuntaan, koulukirjojen ohi. Isäni kuoli vuonna 1959, ja minun hoidettavakseni tuli polttopuiden hakkaaminen sekä puutarhan hoitaminen. Kumpikaan puuha ei minua erikoisemmin innostanut. Voimat eivät tuntuneet riittävän, olin silloin vielä työhön liian heikkovoimainen.
Tulevaisuus ei näyttänyt kovin hyvältä, sillä Keihäskoskella ei ollut tarjolla muuta työtä kuin ajoittain vähän maataloustyötä. Onneksi sain käydä muutaman vuoden aikana töissä Mauno Maanpään maatilalla ja kunnostauduin ennen kaikkea sokerijuurikkaan harventamisessa. Talvisin jouduin olemaan työttömänä muutamasta viikosta muutamaan kuukauteen. Maataloustyö oli kuitenkin ihan liian raskasta minulle, esimerkiksi ojan kaivaminen lapiolla syksyisissä olosuhteissa jalat nilkkoja myöten jäisessä vedessä tuntui lähes ihmisrääkkäykseltä. Pakostakin mieleen tuli, että rahaa voisi ansaita mukavammalla työllä miellyttävämmässä ilmastossa. Mutta jotain piti tehdä, jotta sai rahaa. Kun aloin ansaita rahaa, ensimmäinen hankinta oli polkupyörä, jotta minulla oli oma kulkuväline. Seuraava mieleni mukainen hankinta oli käytetty kirjoituskone, jotta ei tarvinnut kirjoittaa kynällä. Harrastin kirjoittamista eikä käsialani ollut niitä kaikkein selvimpiä. Kirjoituskoneella tuli helppolukuista tekstiä paperille.
Siirtolaiseksi Australiaan
Jo 1960-luvun alkuvaiheissa minua alkoi kiinnostaa siirtolaisuus. Ihannoin ihmisiä, jotka uskalsivat muuttaa Suomesta johonkin muuhun maahan etsimään parempaa elämää ja parempaa toimeentuloa. Olin kovasti kiinnostunut Yhdysvalloista, varsinkin Kaliforniasta ja Floridasta, joskin minua epäilytti Yhdysvaltojen rikollisuus. Lehtitietojen mukaan se vaikutti paljon pahemmalta kuin Suomessa.
Suunnilleen 1960-luvun puolivälissä päätin, että Keihäskoskelta pitää lähteä pois paremman elämän ja paremman toimeentulon toivossa, mieluummin kauas, toisenlaisiin olosuhteisiin ja toisenlaiseen elämäntyyliin. Onneksi huomasin sattumalta, että saatavilla oli ilmainen Australiaa kuvaava kirja. Kirjan luettuani päätin, että Australia tulee olemaan uusi kotimaani.
Siirtolaiseksi lähtöön liittyvät asiat yritin hoitaa niin salaisesti kuin suinkin mahdollista. En halunnut kylän asukkaiden tietävän asiasta. Halusin yllättää, enkä halunnut, että minulta olisi tultu kyselemään olenko mahdollisesti tullut hulluksi, kun suunnittelen maapallon toiselle puolelle muuttamista. En kertonut asiasta edes äidille ennen kuin viime hetkessä ennen lähtöäni, sillä tiesin, että äiti olisi tehnyt kaiken voitavansa estääkseen lähtöni. Olin kuitenkin jo täysi-ikäinen ja vapaa tekemään niin kuin halusin.
Minusta tuli Australian kansalainen jo kauan sitten. Keihäskoskea en ole kuitenkaan unohtanut enkä taida koskaan unohtaakaan, vaikka en olekaan nähnyt Keihäskosken maisemia heinäkuun 1967 jälkeen.
Teksti ja kuvat: Matti Penttilä
28.4.2021, Maylands, Länsi-Australia