Polttoaineiden säännöstely alkoi heti sodan alkaessa syksyllä 1939. Kaikki ulkomailta saatava polttoöljy meni armeijalle. Maaseudulla oli maatalouskoneita vielä melko vähän, mutta mm. traktoreita oli jo isommilla tiloilla. Pääosa töistä tehtiin vielä hevosilla, joita jouduttiin myös luovuttamaan armeijalle sotaan. Autoja oli sota-aikana vain ammattikäytössä.

Häkäpöntöt

Suomessa oli onneksi kehitetty jo ennen sotaa häkäpönttöjä eli hiili- ja puukaasuttimia, jotka soveltuivat käytettäväksi kulkuvälineisiin ja muihin koneisiin. Häkäpönttöjä oli käytössä mm. linja- ja henkilöautoissa ja traktoreissa vuosina 1940-46.

Maaseudun taitavat kyläsepät pystyivät itse valmistamaan maatalouskoneisiin kuten traktoreihin soveltuvia häkäpönttöjä. Aluksi häkäpöntöt olivat melko tehottomia, mistä syystä moottoritkin olivat varsin heikkotehoisia. Joskus loppui linja-autoillakin voima isommissa ylämäissä ja silloin jouduttiin turvautumaan matkustajien työntövoimaan. Käytäntö opetti ja häkäpöntöt kehittyivät vuosien aikana paljon. On esitetty, että jos kehittely olisi jatkunut, ne voisivat olla käytössä vielä tänäkin päivänä.

Puukaasuttimet olivat suuria ja painavia. Niiden käyttö oli työlästä ja vaativaa, sillä kuskin piti säätää kaasun ja ilman suhdetta jatkuvasti. Puukaasuttimet koostuivat pääasiassa kaasuttimesta, joka oli suuri sylinterimäinen laite, joka kiinnitettiin auton sivulle tai traktorin perävaunuun. Kaasutin sisälsi polttokammion, jossa puu tai hiili paloi rajoitetussa ilmavirrassa.

Häkäpönttö traktorissa, jota ohjaa Mikko Heikka. Kuva Veräjänkorvan museo, Aura.
Oikealla häkäpöntöllä varustettu linja-auto. Kuljettaja joutui lisäämään matkan aikana pilkkeitä, mikä oli nokista puuhaa. Kuva Suomen Metsämuseo Lusto

Häkäpöntöissä tarvittiin valtavia määriä pilkkeitä, joita tehtiin kotirintaman maatiloilla ja jopa pienimuotoisissa tehtaissa. Hyville pilkkeille oli kovat vaatimukset. Niiden piti olla tietynlaista puuta, noin 5 cm pituisia ja puun kosteuden myös sopivaa, jotta niistä muodostui mahdollisimman paljon hyvin palavaa kaasua.
Usko Uotilan mukaan Pramilan tila oli sota-aikana osakkaana Tourulan tappuriosuuskunnassa, jonka tappuria pyöritti häkäpöntöllä varustettu traktori. Pilkkeitä tarvittiin paljon ja jokaisella talolla piti olla sitä varten etukäteen valmistettuna omat pilkkeet.

Pyöräpula kotirintamalla

Kulkuvälineet olivat sota-aikana vähissä ja polkupyörät olivat erittäin tärkeitä kulkupelejä. Niistäkin osa oli rintamalla armeijan käytössä. Kotirintamalla sai hankkia polkupyörän vain ammattikäyttöön poliisin luvalla. Pyörän käyttö oli kovaa, kuormat raskaita ja tiestö huonokuntoista, joten pyörien kunto oli koetuksella. Varaosista ja renkaista oli kova pula. Renkaiden korjauksiin sovellettiin kaikkia mahdollisia saatavilla olleita tarvikkeita kuten naruja tai köyttä. Yleensä kylistä löytyi joku paikallinen käsistään näppärä mies, joka niitä yritti korjata mahdollisuuksien mukaan. Keihäskoskella Lauri Kajanderin muistetaan vielä sotien jälkeenkin ostaneen rikkinäisiä pyöriä, joista hän kokosi toimivia pelejä.

Valaistuksen ongelmia

Sotien aikana myös kotien valaistus oli ongelma monissa taloissa. Öljylamput olivat maaseudulla vielä yleisessä käytössä ja sota-aikana lamppuöljyn saatavuus oli heikentynyt. Siihen aikaan ei sähköä ollut vielä kaikkialla saatavilla ja häiriöt sähkön saatavuudessa olivat yleisiä. Kynttilöillä oli vielä tärkeä rooli kotien ja muidenkin tilojen valaistuksessa, mutta sodan jatkuessa nekin joutuivat säännöstelyyn. Aikaisemmin erityisesti ajoneuvoissa käytössä olleita karbiidilyhtyjä otettiin uudelleen käyttöön myös kotitalouksissa, jos niihin vain saatiin polttoainetta. Karbiidilamppu tuottaa kirkkaan ja tasaisen valon asetyleenikaasun palamisesta. Ne olivat kuitenkin vaarallisia, koska ne voivat räjähtää ja lisäksi ne tuottivat voimakkaan hajun. Valojen käyttö oli siihen aikaan vielä nykyistä vähäisempää ja sotien aikana jouduttiin myös pimentämään ikkunoita pommitusvaaran takia.

Teksti: Seppo Mattila