Opettaja Alli Kivikari, boheemi kulttuuripersoona

Alli Kivikari työskenteli Keihäskosken koulun opettajana vuosina 1949-64. Hän oli ollut aikaisemmin opettajana Tyrnävällä, jossa hänen miehensä oli maanmittausinsinöörinä. Miehensä kuoltua Alli Kivikari hakeutui Yläneelle, missä hänellä oli sukulaisia. Hänen äitinsä Amalia Torvelainen oli Kustaa Rekolan sisar. Alli Kivikari valittiin alakoulun opettajaksi, mutta kun pätevistä yläkoulun opettajista oli jatkuva pula ja alakouluun voitiin palkata myös epäpäteviä opettajia, hän siirtyi aina tarpeen tullen opettamaan yläkoululuokkia.

Ossi Rekola kuvaa Alli Kivikaria opettajana kirjassaan Tuohikuun aika: Alli Kivikari oli todellinen kulttuuripersoona. Hän oli luonteeltaan boheemi, joka ei suhtautunut koulutyöhönkään kovin järjestelmällisesti. Hänellä oli luontaista auktoriteettia eikä hän mitenkään niuhottanut tunneilla. Lapset saivat touhuta melko vapaasti, kunhan vaan touhusivat koulutehtävien parissa. Joskus hän saattoi kesken koulupäivän sanoa oppilailleen: ”Piirtäkää, piirtäkää seuraavat pari tuntia. Minulla on asiaa Kirkonkylälle”. Kurittomia ei hänen tunneillaan koskaan oltu. Taitavasti hän osasi temmata oppilaat mukaansa läksyn valmisteluissa ja historian tunneilla hän oli suorastaan yliveto!
Alli Kivikaria muistellessa, useimpien hänen oppilainaan olleiden mieleen on jäänyt hänen silmälasinsa. Toinen sanka oli irronnut ja hän oli sitonut sen tilalle villalankaa, jonka hän kiersi korvansa ympärille. Toisin kuin Mandi Sjöblom, Alli Kivikari ei ollut uskonnollinen, mutta toimi siten, kuin hän uskontotunneilla opetti: Ihmisen elämän tarkoitus on etsiä totuutta, muisteli Ossi Rekola.

Keväällä 1950 Alli Kivikari päätti viedä kaikki yläkoululaiset luokkaretkelle Helsinkiin. Kun kaikilla ei ollut siihen varaa, pidettiin Kalliopohjalla retken hyväksi iltamat, jotka olivat päättyä katastrofiin. Tapahtumasta on Ossi Rekola kertonut kirjassaan: Kaikki sujui hyvin aina ohjelman loppumetreille asti. Keittiön savupiipusta lennähtänyt kipinä sytytti huhtikuisen, rutikuivan pärekaton palamaan! Sali tyhjeni hetkessä ja arvatkaapas kuka oli ensimmäisenä paloa sammuttamassa? Vesiämpäri kädessä Alli Kivikari alkoi kiivetä puolilahoja tikapuita katolle, mutta muuan nuori mies esti sen ja meni itse. Tulipalo saatiin sammumaan ja iltamien tuotto kattoi reilusti kaikkien junalippujen hinnan. Retkellä matkattiin ensin kuorma-auton lavalla Loimaalle ja sieltä junalla Helsinkiin. Retki oli elämys maalaislapsille: Kansallismuseo, Korkeasaari, Linnanmäen huvipuisto, Olympiastadionilla Suomi-Saksa maaottelu jne.

Alli Kivikari rakensi itselleen Keihäskoskelle talon, jossa hän vietti eläkkeelle päästyäänkin vielä kesät ja palasi syksyllä Turkuun ”kun kuivurit hiljenivät”. Päivi Erävesi tutustui häneen 60-luvulla ja oppi tuntemaan hänet kulttuuripersoonana ja huumorintajuisena, suuren tyylin ihmisenä. Kivikari osallistui moniin rientoihin Yläneellä. Hän oli mm. Yläneen kotiseutuyhdistyksen perustajajäsen. Hän oli yli 10 vuoden ajan Turun Kalevalaiset Naiset yhdistyksen puheenjohtajana 60-luvulla ja perusti Kalevalaiset Naiset ry:n myös Yläneelle. Yhdistyksellä oli monipuolista kulttuuritoimintaa ja se järjesti Kivikarin johdolla teatteri- ja muita kulttuurimatkoja. Alli Kivikarin sanotaan olleen Kalevalaisissa naisissa uljas näky Kaukolan puku yllään. Eläkepäivillään hän matkusti Euroopan kulttuurikaupunkeihin, Lontooseen, Pariisiin, Roomaan jne. käyden konserteissa, teatterissa ja museoissa. Hänen laajasta kirjastostaan löytyy tiedettä, taidetta ja historiaa käsitteleviä teoksia sekä tunnettuja klassikoita, kertovat Kivikarin talon nykyiset omistajat Anu ja Rami Järvinen.

Oppilaiden ja kollegojen muisteluja Alli Kivikarin ajasta koululla

Oili Leppänen ja Usko Uotila muistelevat opettaja Kivikarin järjestämiä juhlia: Kivikari oli hyvin isänmaallinen ja hän järjesti koulussa perinteisiä juhlia. Joulujuhlissa lapset lauloivat ja leikkivät piirileikkiä sekä esittivät näytelmiä. Väkeä oli paljon ja ahdasta oli. Alkukuvaelma oli aina samanlainen, seimi ja pahnat vietiin vinttiin ja otettiin taas vuoden päästä esille. Paimeniksi valittiin huono-oppisimmat isot pojat, jotka kurillisina tahtovat vetää sauvan koukulla toisiaan nurin. Kivikari ohjasi joulunäytelmän, jota isommat oppilaat kävivät esittämässä myös Tourulassa Kalliopohjalla. Lapsille jaettiin juhlassa Joululehti. Ne olivat kauniita, mm. Rudolf Koivun tai Martta Wendelin kuvittamia. Joululehdessä oli näytelmä, joka usein näyteltiin seuraavana vuonna.

Oili Leppänen oli alakoulunopettajana vuosina 1950-51, jolloin opettaja Kivikari rakensi omakotitaloa eikä ehtinyt olla aina koululla. Lapset saattoivat olla pihalla yksinään ja Oili joutui vastaamaan koko koulusta. Koulun pitäminen ei muutenkaan ollut helppoa. Kivikari ei pitänyt kiinni aikatauluista. Kerrotaan, että päiväkirjatkin hän kirjoitti vasta lukukauden lopulla. Myös Merja Rouvali muistaa, miten alakouluaikana lapset piirtelivät pulpeteissaan, kun opettaja jutteli pitkiä aikoja keittiössä keittäjän kanssa.

Timo Hämäläinen oli tehnyt koulussa jotain, josta opettaja Alli Kivikari katsoi hänen ansaitsevan jälki-istunnon. Timo istui luokassa yksin ja Kivikari meni omalle puolelle kotiinsa ilmeisesti kahville ja unohti oppilaan luokkaan. Kun aikaa kului ja opettajaa ei kuulunut, Timo tuumasi, ettei hän täällä koko yötä ole ja lähti kotiin. Mielessä oli tulla niin aikaisin aamulla takaisin, että opettaja luulisi hänen olleen siellä koko yön. Aamulla Timo tuli kuitenkin normaalisti kouluun sen oloisena, että mahtaako karkaamisesta tulla nuhteita. Opettaja ei kuitenkaan ottanut koskaan asiaa puheeksi.

Vaihtuvia opettajia ja kurinpitovaikeuksia sotien jälkeen

Hilkka Kuukkala oli opettajana sotien jälkeen aikana, jolloin oppilaina oli varsin kirjavaa joukkoa. Oli ”isoja pojankoltiaisia”, inkeriläisiä, evakkoja Karjalasta ja omien kylien poikia. Yläkoulun luokka oli suuri ja kurin pitäminen vaikeaa. Yhtenä päivänä Kuukkala oli mennyt käymään vinttiin ja pojat väänsivät lukon kiinni ja lähtivät kotiinsa. Kuukkala valitti kurinpitovaikeuksista koulun johtokunnan puheenjohtaja Frans Sillanpäälle pyytäen häntä kouluun katsomaan, miten koulussa käyttäydytään. Sillanpää poikkesikin koululle myllyreissullansa vaatteet yltä päältä jauhoissa. Komea mies istahti kuvalaatikon kannelle – ja luokassa oli hiljaista. Vanha meno luultavasti jatkui kuitenkin hänen lähdettyään.

Linnea haukka, joka oli opettajana lyhyen aikaa 1940-luvulla, oli nuoresta iästään huolimatta ankara opettaja. Kun Virtasen Antti halusi hiukan härnätä ja pani kielellään ”klil, klak, klik,klak”, opettaja suuttui: Tules tänne ja laita 50 kertaa ”Klik, klak”. Näin tapahtui opettajan laskiessa, muisteli Pertti Peltola.

Usko Uotilan kertomaa: Pojat keksivät, että kiväärin panoksia voi ampua, kun panoksen laittaa puuvajan seinään tehtyyn reikään. Siihen laitettiin pieni ripa ja siihen terävä naula. Kun siihen lyö vasaralla, panos räjähtää joka suuntaan. Vasara vaihdettiin kuitenkin pitkän rivan päähän ja pojat kiipesivät yläkerran parrujen päälle. Sitten ripaa heilautettiin niin, että vasara osui piikkiin …ja sitten paukahti. Uskon isä, joka asui siinä lähellä, kuuli paukahdukset ja tuli katsomaan. Leikki loppui siihen.

Oili Leppänen oli ensimmäinen alakoulun opettaja uudessa koulun osassa. Hän opetti alakoulun luokkia vuosina 1950-51. Kerran Hiiri juoksi luokassa ja kaikki mukulat ryntäsivät potkimaan sitä kuoliaaksi. Opettajana Oili asui koulun uuden osan yläkerrassa. Keittäjä oli tuonut sinne silppukopallisen puita ja sen mukana tuli varmaan huoneeseen hiiri. Sen jälkeen Oili katsoi aina aamulla ensimmäisenä tossuihin, ennen kuin pisti ne jalkaan. Illalla kuului alakerrasta rapinaa kuukkarin takaa. Oili viritti hiiren satimen ja ennen kuin hän ehti yläkertaan, räpsähti. Hän laittoi uuden satimen, ja kohta taas… Sinä päivänä hän sai 8 hiirtä. Aamulla keittäjä ihmetteli, kun ämpärissä oli 8 hiiren raatoa. Mikäs teurastus täällä on ollut?

Alakoulussa oli oppilaita 50-luvulla noin 20. Opeteltiin aakkosia ja käsitöissä opeteltiin virkkausta. Opettaja ei itse ollut kovin erinomainen käsitöissä. Yksi pieni poika, nimeltä Martti oli vasuri ja yhdessä yritettiin vääntää virkkuukoukkua poika vasemmalla opettaja oikealla, se oli vaikeaa. Kun opettaja ohjasi toisia, sillä aikaa oli Martilta syntynyt pitkä rivi silmukoita. Martti oli vikkelä poika muutenkin, saattoi olla ykskaks saunan katolla.

Usko Uotilan mukaan poikien ensimmäisiä käsitöitä oli verkon puikkarin vuoleminen, vaikkei sellaista kukaan tarvinnut. Muita töitä olivat saapasrenki ja varsin vaativa kirvesvarren tekeminen. Se aloitettiin koivuhalon sisältä. Jakkaroita ja penkkejä tehtiin myös. Koululla oli myös poljettava sorvi, johon ei pieniä poikia päästetty, sillä siihen tarvittiin monta poikaa polkemaan. Kun ei ollut miesopettajaa, puutöitä opetti Väinö Mäkelä, joka oli taitava käsistään. Hän oli pieni ja hiljainen mies. Hän ei pitänyt siitä, että pojat valmistivat pyssyjä. Kun hän huomasi jollakin pyssyn, hän rikkoi sen kirveellä pieniksi paloiksi. Uskon muistissa on, että kun hän meni aina välillä näyttämään työtään, Mäkelä jatkoi sitä eteenpäin ja niin vähitellen työ valmistui. Kaikesta oli sodan jälkeen pula, jokaisen piti viedä työtä varten lautaakin kouluun.

Opettajan pellosta urheilukentäksi

Koulun pellossa kasvatettiin opettaja Mandi Sjöblomin aikana perunoita, porkkanoita ja punajuuria opettajan tarpeisiin. Sjöblom oli kova maanviljelijä ja hän piti myös hevosta. Opettaja Harteelan aikana 30-luvulla Salme Uotilan luokka joutui keväisin kasvimaalle talkootöihin perkaamaa ja kitkemään opettajan peltoa. Koulun pelto oli kylän kaikkein kehnoin pelto, joka nyt on Pramilan. Pellosta on osa nyt koulun kenttänä, osa edelleen peltona.

Salme Uotilan kouluaikana 30-luvulla oli jonkinlainen kenttä koulun alapuolella, jossa urheiltiin. Aina sinne kasvoi uusia tuomia ja pojat joutuivat hakkaamaan niitä vesurilla pois. Opettaja Harteelan aikana suoritettiin urheilumerkkejä, joihin kuului erilaisia suorituksia urheilusta. Oli pronssisia ja hopeisia merkkejä. Salmekin muistaa saaneensa merkin. Ne olivat tärkeitä ja kilpailu oli kova. Merkin suorittaminen kuului koulun ohjelmaan.

Usko Uotila totesi, että pelto oli aikaisemmin tärkeämpää kuin urheilu. Ylhäällä Pramilan metsän reunassa koulun ulkorakennuksen takana oli vanha pelto, jossa pystyi vähän urheilemaan. Siellä pelattiin kuningaspalloa, johon Itse tehtiin pallo ja mailat. 1950-luvun alussa opettaja Kivikarin aikana ei enää ollut opettajan peltoa eikä maanviljelystä. Osa pellosta saatiin vähitellen urheilukentäksi. Yläneen kaikille kouluille tehtiin 1950-luvun puolivälissä kyläurheilukentät, joiden kuntoa valvoi kunnan urheilulautakunta.

Kunnan liikunnanohjaajat alkoivat järjestää kouluilla urheilukerhoja. Tapani Pajula piti 1950-luvulla urheilukerhoa torstaisin Keihäskosken koululla. Hypättiin pituutta ja korkeutta, heitettiin keihästä ja kuulaa. Hän myös näytti monena vuonna suurella koneella neuvostoliittolaisia elokuvia, joissa esitettiin suurten työmaiden rakentamista, kolhoosien elämää suurine peltoineen ja koneineen yms. Tuohon aikaan oli hienoa päästä elokuviin.

Timo Hämäläinen muisteli urheiluharrastuksia koululla 50-luvun puolivälissä: Talvella hiihdettiin, muina aikoina pelattiin koulun kentällä jalka- ja lentopalloa. Kun kouluun tuli urheilua harrastava opettaja Teemu Kukkonen (1955-59), kunnostettiin jalkapallokettä ja siihen tehtiin maalit. Sunnuntaiaamuisin kokoonnuttiin pelaamaan koulun kentälle lentopalloa.

Anna-Liisa Pitkänen, äitihahmo ja koko kylän aktivoija

Anna-Liisa Pitkänen oli Keihäskoskella 24 vuotta alakoulunopettajana, vuodet 1964-88. Hän harrasti musiikkia ja johti koulun ulkopuolella kuoroa. Hän ohjasi näytelmiä ja aikuisten tanhuesityksiä mm. Kalliopohjalla. Hän ohjasi koululla myös naisten kansalaisopiston jumppaa. Anna-Liisa Pitkänen oli täysin omistautunut työlleen. Monet muistavat hänet äidillisenä opettajana, joka ohjasi alakoululaisia kärsivällisesti. Hän kävi vielä Keihäskoskella Terttu Peltolan syntymäpäiväjuhlilla muutamia vuosia sitten. Sitä tapaamista moni muisteli ilolla.

Pojat muistavat patalappujen virkkaamisen Anna-Liisa Pitkäsen ohjauksessa. Rauno Kajanderin mukaan opettaja joutui korjaamaan ja purkamaan onnettomia väkerryksiä. Hän kertoo, että kun kanalassa kuljettimenhihna menee poikki, se on korjattava ikään kuin ommellen ja joka kerta hänelle tulee siitä työstä opettaja Anna-Liisa mieleen.

Tuija Oleniuksen koulumuistot ovat 60-luvulta. Tuijalla on tallella alakoulussa tehty virkattu patalappu, joka oli vino joka suuntaan ja yritetty sitten silitysraudalla prässäämällä saada edes jotenkin muistuttamaan neliötä. Jokainen oppilas teki vohvelikankaasta ruokaliinan. Siihen kirjailtiin erivärisillä langoilla kuviot reunoihin. Oppilaat ruokailivat omissa pulpeteissaan ja ruokaliinaa käytettiin lautasen alla. Tuija muistaa, että koulussa oli poljettava ompelukone, mutta sitä ei saanut käyttää, koska se oli niin vaarallinen. Tuijaa se ompelijan tyttärenä harmitti, kun oli kotona käyttänyt äidin sähkökonettakin. Vahva muisto on myös siitä, kun opettaja tuli kotiin sovittamaan äidin ompelemaa vaatetta. Siinä ei tiennyt, miten pitäisi käyttäytyä, kun kunnioitettu opettaja istui äidin kanssa kahvipöydässä. Siihen aikaan opettaja oli vielä ehdoton auktoriteetti kylällä.

Merja Rouvali kävi alakoulua 60-luvun alussa Alli Kivikarin aikaan ja yläkoulun opettajina olivat Seppo Lehtimäki ja Hannu Haikonen. Kouluruokailusta Merja muisteli ”kissankuppia”, mistä alakoulussa syötiin keitto. Yläkoulussa syötiin lautasesta. Joskus ruokana oli perunaryynivelliä, mitä oppilaat kutsuivat ”sammakonkutuvelliksi”. Oppilailla oli kotoa tuodut eväät laukussaan. Kerran Merjalla oli erikoisen herkulliset eväät eikä hän voittanut kiusausta, vaan nosti hiljaa pulpetin kantta haukaten salaa herkkuleivästään. Samassa Sirkka-Liisa Peltola, sijaisopettaja sanoi: ”No niin Merja, sinä voit jatkaa lukemista tästä!”

Merjan koulumatka oli pari kilometriä. Sen hän kulki joko kävellen, pyörällä tai hiihtäen. Joskus myös potkukelkalla, jolloin vaarana oli pieni hiekanmuru jalaksen alla. Silloin mentiin nurin. Polkupyöränä hänellä oli aluksi aikuisten pyörä, mihin isä oli asettanut laudan istuimeksi, koska pyörän satula oli hänelle liian ylhäällä. keväällä Merja sai uuden, sinisen pyörän, oman kokoisensa. Eräänä koulupäivänä pojat olivat laittaneet Merjan pyörän lukkoon. Kotiin lähtiessä lukko ei auennut, ei ollut avainta, joten Merja käveli kotiin. Isän kanssa palattiin yhdessä takaisin koululle. Pyörän avain löytyi satulan alta. Kotiin palattiin Niemisen kautta – syylliset pojat saivat hieman kyytiä!

Opettaja Hannu Haikonen innosti urheilemaan (1965-76)

Hannu Haikonen muistetaan opettajana, joka innosti oppilaita urheilun pariin. Toisia se voi ahdistaa, mutta varsinkin pojat saivat siitä kipinän pitkäaikaiseen harrastukseen, Merja Rouvali muistaa Hannu Haikosen nuorena ja pätevänä opettajana. Arvostus sekä kunnioitus olivat molemminpuolista. Lapset pitivät opettajastaan. Haikosen aikana lapset olivat usein esiintymässä eri tilaisuuksissa. Eräs itsenäisyyspäivä oli jäänyt Merjan mieleen. Heitä oli viisi oppilasta, jotka esiintyivät Kirkonkylän koulun juhlasalissa lausuen vuorotellen juhlarunon säkeistöjä. Mieluisa muisto oli myös oman koulun juhlasta, missä Merja Rouvali, Arja Oksanen ja Marjukka Väinölä soittivat melodikalla kolmiäänisesti. Melodika oli 1950-luvulla markkinoille tullut koskettimistollinen puhallinsoitin, jonka ääniala oli tyypillisesti kaksi tai kolme oktaavia. Merja ihastui tuohon soittimeen ja toivoi saavansa hankittua sellaisen itselleen. Niinpä Sandra-mummo lupasi rahoittaa soittimen hankinnan ja toive toteutui.

Merja muisteli myös erästä hiihtokilpailua alakoulussa. Hän oli vapaaehtoisesti käynyt harjoittelemassa määrättyä lyhyempää lenkkiä, joka oli kilpailupäivän lenkki alakoululaisille. Hiihtokilpailun toimitsija Eino Kankare lähetti Merjan kuitenkin toiselle, huomattavasti pidemmälle lenkille. Merja lähti reippaasti vieraalle ladulle. Latu olikin vaikeampi ja mäkinen. Hän kaatui ja matka takaisin koululle kesti kauan. Saapuessaan takaisin koulun pihalle, olivat kaikki ihmiset jo poistuneet sisätiloihin. Ei ihme, että tuo hiihtopäivä on jäänyt mieleen.

Tuija Oleniuksen mukaan opettaja Haikosen aikana urheiltiin paljon. ”Urheiluhullulla” opettajalla oli aina kilpailu mielessä ja kello kädessä, kun mentiin esimerkiksi hiihtämään. Isot mäet koululta lähdettäessä ja Riihikalliolla pelottivat. Niin kovaa oli pelko, että hän katkaisi suksetkin kerran tahallaan, ettei tarvitsisi koulussa hiihtää. Tuija oli hyvä oppilas, mutta tuntui siltä, että opettajan arvostus perustui pääasiassa urheilusuorituksiin. Ikuinen pelko puolapuita kohtaan myös jäi noilta ajoilta. Polttopallo oli varsin ikävä palloilulaji, isot pojat jaksoivat lyödä pallolla tosi kovaa, niin että kohdetta sattui. Mukavia muistoja on sen sijaan syksyisiltä ruskaretkiltä, jolloin käytiin jossain lähimetsissä kävelemässä ja makkaraa paistamassa, silloin ei kilpailtu.

Tuijan kotoa Tourulasta tultiin kouluun pyörällä, linja-autolla, kävellen, hiihtäen metsien läpi tai potkukelkalla. Pakkasilla myös taksilla. Taksiin otettiin lapsia niin paljon kuin mahtui, 6-7 lasta istui vierekkäin ja sylikkäin etu- ja takapenkillä Viitasaaren Pösössä. Kun kuljettiin hiihtäen, jouduttiin joskus ylittämään joki Pramilan siltaa pitkin, jos joessa ei ollut kunnon jäätä. Oliko siihen lupa, sitä ei ole tiedossa, mutta mahdollisimman nopeasti mentiin ja kaukaa piha kiertäen. Metsässä, maantien varrella oli laitumella Pramilan vanha hevonen, jota pelättiin. Sillä oli tapana nostaa toinen jalka matalan aidan yli, aivan kuin leikillään, odottaen miten kovaa lapset lähtivät karkuun juoksemaan. Heikkilän Martin karhukoiraa pelättiin myös, koska sillä oli tapana kulkea lasten perässä ja murista. Koulussa oli muuten mukavaa ja koulukiusaamista ei juuri ollut, koska kaikki tunsivat toisensa ja vanhemmatkin olivat tuttuja keskenään.

Talvella 1965 Keihäskosken ekaluokkalaiset menivät kirkonkylään hammaslääkärille. Veikko Niittymaa jäi jostain syystä kyydistä lääkärin jälkeen ja lähti kävellen Keihäskosken suuntaan kysyttyään ensin kelloa Karppisen kaupasta. Hän uskoi ehtivänsä Keihäskoskelle ennen pimeän tuloa ja siitä hän ajatteli osaavansa pimeässäkin kotiin Niittykulmalle. Opettajan poikaystävä tuli kuitenkin autolla häntä vastaan metsämatkalla, tunnisti hänet, otti kyytiin ja vei kotiin. Kotona Niittymaassa oli jo huolestuttu, haettu auto sukulaisilta ja lähdetty vastaan.
Opettajat asuivat koululla, Pitkänen metsän puoleisessa päässä, toisessa kerroksessa, johon johtivat jyrkät portaat alakoulun eteisestä. Haikonen asui koulun toisessa päässä, johon johtivat portaat ulkoa. Keittäjä/vahtimestari asui perheineen keskimmäisessä asunnossa, jonne portaat menivät yläluokan eteisestä. Vessat olivat vielä 60-luvulla ulkohuusseja ja kuten tapaan kuului, pojat olivat kaivertaneet tyttöjen ja poikien vessojen väliseinään kurkistusaukkoja. Luokkien eteisessä oli käsienpesuallas, johon muistaakseni tuli vain kylmää vettä. Käsienpesusta ei silloin vielä paljon piitattu. Juoma-automaatista sai hanasta kääntämällä vettä nousemaan ylöspäin teräspallosta, josta voi suoraan juoda. Monen huuli halkesi tai etuhampaat kolhiintuivat, kun joku tönäisi juuri sillä hetkellä, kun siitä joi.

Kuvia koulumuisteluihin saatiin: Yläneen kunnan yhdistysarkistosta, Väinölän suvun kokoelmasta, Ossi Rekolan kokoelmasta, Pertti Peltolan kokoelmasta, Liisa Koivistolta, Tuija Oleniukselta, Merja Rouvalilta ja Tapio Peltolalta
Muistelut: Salme ja Usko Uotila, Ossi Rekola, Pertti Peltola, Päivi Erävesi, Oili Leppänen, Raija Tuo,inen, Merja Rouvali, Timo Hämäläinen, Markku Hämäläinen, Rauno Kajander, Markku Kankare, Tuija Olenius, Tapio ja Tero Peltola sekä Veikko Niittymaa.
Muistelut kokosi: Hanna-Leena Kaihola

Alakoulua Kalinin koulussa ja Tourulan Pruukinmäessä

Opettaja Veera Kalin aloitti kiertokoulun opettajana Tourulassa ja Keihäskoskella ja hänet valittiin kansakoulun alakoulunopettajaksi 1920-luvulla. Hän jäi eläkkeelle vuonna 1949. Kunta oli hankkinut alakoulua varten Salon entisen kaupan kiinteistön, jota kutsuttiin Kalinin kouluksi. Salme Uotila kävi 1930-luvulla alakoulua yhden vuoden Kalinin koulussa ja toisen vuoden Tourulan koulussa, jossa Veera Kalin opetti vuorovuosin. Salme muistaa, miten hän meni vuonna 1935 Vuorion Hiljan kanssa Tourulan Pruukinmäkeen kouluun. Talvella päästiin oikaisemaan joen yli jäätä pitkin. Usko Uotila kävi alakoulua sota-aikana Kalinin koulussa. Salmen mukaan hänen alakouluaikanaan ei Kalinin koulussa ollut vielä pulpetteja, mutta 40-luvun alussa oppilaat istuivat jo pulpeteissa. Luokan seinällä oli iso liitutaulu, johon opettaja kirjoitti. Taulu pyyhittiin jäniksenkäpälällä, joita opettaja pyysi tuomaan metsästysajan tullessa, jos jonkun isä oli metsämies. Jokaisella lapsella oli pieni kivimateriaalista tehty rihvelitaulu, jossa oli punaisilla viivoilla ruudukko kirjoittamisen helpottamiseksi. Siihen harjoiteltiin liidulla kaikki, mikä vaati kirjoittamista, kyniä ja paperia ei käytetty.

Kalinin koulun luokan nurkassa oli iso vesisaavi ja sen reunalla galvanoitu vesikuppi. Siitä saivat oppilaat käydä sammuttamassa janonsa samasta kauhasta juoden. Kouluruokailua ei Salmen mukaan vielä alakoulussa ollut, mutta ainakin sota-aikana ruokaa tuotiin yläkoululta myös alakouluun. Ossi Rekola on kirjoittanut kirjassaan Tuohikuun aikaan vauhdikkaan tarinan ruuan kuljettamisesta alakoululle kevättalvella 1945. Ruoka-astia kellahti kumoon pyörän päältä, ja pojat kauhoivat puuron vielä osittain jäässä olleelta maantieltä takaisin ruoka-astiaan. Pertti Peltola on vahvistanut tarinan todenperäisyyden.

Opettaja Veera Kalinin invalidiveli Oskari oli tullut Amerikasta ja asui myös Kalinin koululla. Hänellä oli keinutuoli luokan nurkassa, jossa hänellä oli joskus tapana istuskella koulutuntien aikana. Rekolan työnjohtaja Juho Roos kävi joskus Veeran ja hänen invalidiveljensä Oskarin luona kylässä ja pojankoltiaiset tekivät siitä laulunpätkän: ”Molotoffi ja Stalini, Rekolan Jussi ja Kalini!”.

Usko Uotila muistelee, että hänellä oli pieni vihreä reppu, jossa kulkivat kirjojen lisäksi voileivät ja litteä ruskea maitopullo. Kerran korkki aukesi ja kastunutta Aapista kuivatettiin pitkään. Muistissa ei ole, että eväitä olisi joskus vertailtu, vaikka joillakin oli jo leivällä makkaraa ja toisilla ei ehkä voitakaan. Kun oli kaunis ilma, mentiin ulos syömään. Välitunneilla juostiin usein metsään ja aina ei muistettu, milloin välitunti loppuu. Metsässä oli vanha kolikoppi eli hiilikoppi, jonka ympäristössä liikkui mäyriä. Poikien harrastuksena oli ajaa niitä piilostaan esille. Joskus pojat ehdottivat opettajalle, että pidetään urheilutunti. Lajina oli korkeushyppy. Pihalle vietiin penkki, jonka yli hypättiin korkeutta. Kaikki hyppäsivät penkin yli. Sitä piti sitten korottaa ja sen päälle haettiin toinen penkki. Kukaan ei päässyt kahden penkin yli.

Opettaja Kalin oli hyvin uskonnollinen ja opetuksessa puhuttiin paljon uskonnosta ja laulettiin virsiä. Alakoulussa oli myös puolikkaita tunteja. Aamulla oli ensin aamurukous ja sitten voitiin opettaa puoli tuntia uskontoa ja toinen puoli jotain muuta. Kun kylässä oli lukuset, Veera Kalin vei koko luokkansa sinne ja lasten lukutaito tutkittiin. Arvostelu lukutodistukseen oli 1 – 4 välillä. Yleensä annettiin 4.

Sota-aika ei vaikuttanut paljoa koulun käyntiin. Kerran tuli kuitenkin uutinen, että lähiseudulla olisi desantteja. Usko muistaa, että yhdessä Tourulan poikien kanssa pohdittiin, mitä tehdä, jos desantteihin törmää koulutiellä. Kylän kaupan edessä oli A-tolppa ja siihen oli tuotu vellikello. Rekolan Jussin oli määrä soittaa sitä, jos hän havaitsee vihollisen lentokoneita olevan tulossa ja ihmiset tietävät mennä suojaan kellareihin. Myös Tourulan kartanossa oli vellikello. Vellikellojen soitolla oli tuskin suurta merkitystä, mutta kirkonkylässä oli korkea torni, josta ilmavalvontalotat päivystivät. He ilmoittivat puhelimella havaintoja koneiden määrästä, suunnasta ja korkeudesta ilmatorjunnalle.

Amanda Sjöblom, opettaja ja kansanvalistaja

Amanda Aleksandra Sjöblom oli syntynyt vuonna 1858 Rymättylässä ja kävi Jyväskylän opettajaseminaarin. Hän toimi Yläneellä opettajana vuosina 1899-1927 ensin A. Ahlströmin perustamassa Tourulan koulussa ja vuodesta 1908 lähtien Keihäskosken koulussa. Amanda Sjöblomista kirjoitettiin Suomen Eläinsuojeluyhdistyksen julkaisemassa Eläinten Ystävä lehdessä v 1918, että hänen työnsä oli ollut ”kasvatuksen vainiolla monipuolista, laajakantoista ja korkealle tähtäävää. Paitsi koulupenkillä istuvat koululaiset, samoin varttuneempi nuoriso oli ryhmittynyt hänen ympärilleen ilta- ja lepohetkinään innostumaan ja oppimaan milloin jatko-, kurssi-, kotiopinto-, pyhäkoulu, raittius-, eläinsuojelu-, ompeluseura-, laulukuoro ym. yhteistyössä. Laajakantoisinta ja vaikuttavinta oli hänen esitelmätyönsä. Hän piti tuhansia esitelmiä, jotka käsittelivät uskontoa, raittiutta, eläinsuojelua, kasvatusta, siveellisyyttä jne.”

Amanda Sjöblom oli Yläneen historian ensimmäinen naisasianainen, ns. suffragetti. Hän oli tarmokas, innostava ja päättäväinen nainen, joka täysin sieluin omistautui kasvatustyölle, kansan sivistämiselle ja naisten asialle. Hänen olemuksessaan oli aimo annos miesmäisyyttä, jota hän korosti lyhyeksi leikatuilla hiuksillaan ja pukeutumisellaan.

Mandi Sjöblom rakasti eläimiä ja niistä ”sankarillisimpia” olivat hänen kaksi hevostaan, jotka kiidättivät emäntäänsä hänen esiintymismatkoillaan. Hän kuului Z. Topeliuksen perustamaan Helsingin Eläinsuojeluyhdistykseen ja alkoi ohjata lapsia omissa kouluissaan Topeliuksen perustaman lasten ”Kevätyhtiön” mallin mukaan. Koululaiset rakensivat linnuille pönttöjä ja syöttölautoja eikä hän sietänyt pienimpienkään eläinten, esimerkiksi oravien tappamista. Ajatuksena oli, että eläinsuojelu on opittava lapsesta lähtien. Mandi Sjoblomin tarmokkuudesta eläinsuojelutyössä kertoo, että hän kiersi yhden joululomaviikon aikana puhujamatkalla Tourulasta Säkylän ja Euran kautta Raumalle ja Poriin pitäen yhteensä 10 esitelmätilaisuutta ja tavoitti viikon aikana yli 2000 kuulijaa. Matkalla hän sai perustettua 7 eläinsuojeluyhdistystä eri paikkakunnille. Yksi yhdistys perustettiin Tourulaan, jossa rouva Ahlströmin tuki hänen työtään lahjoittamalla eläintensuojelukirjallisuutta jaettavaksi puhetilaisuuksissa.

Koulussa Mandi Sjöblom oli innostava opettaja, joka puhelahjoillaan saattoi lumota lapset kuuntelemaan esityksiään parinkin tunnin ajaksi. Iäkkäämmät henkilöt Yläneellä muistavat vielä vanhempiensa kertomuksia erikoisesta, mutta hyvästä opettajasta. Mandi Sjöblom järjesti koululla monia juhlia ja koulun laajat kevätnäyttelyt monipuolisine käsitöineen ovat tallentuneet valokuviin. Iltaisin hän keräsi koululle kylän nuorisoa ja vanhempaakin väkeä kerhoihin ja jatko-opintoihin sekä henkisiin harrastuksiin. Hän johti myös kylän kuoroa. Lukemattomissa valokuvissa hän esiintyy koulussa nuorisojoukon ympäröimänä. Nuorison henkisten harrastusten edistäjänä hänellä on täytynyt olla paikkakunnalla 1900-luvun alussa valtava merkitys. Hänellä oli ilmeisesti eläinsuojelutyön puitteissa paljon nuoria ystäviä myös pitkin maata Helsinkiä myöten. Yläneellä Mandi Sjöblom osallistui Mannerheimin lastensuojeluliiton toimintaan ja oli Hilda Rekolan perustaman Yläneen Marttayhdistyksen sihteeri ja vakituinen kristillisten puheiden pitäjä sen kokouksissa.

Salme Uotila: Opettaja Amanda Sjöbom piti paljon ylimääräistä opetusta. Hänen johdollaan kokoontui iltapäivisin seura tai kerho, johon kuului nuoria aikuisia. Hän koetti kovasti valistaa kyläläisiä. Raittiusaate oli Sjöblomilla ykkönen, hän kiersi hevosella puhumassa Pöytyällä, Aurassa ja muuallakin. Eläinsuojelu oli Sjöblomille lähes yhtä tärkeä.
Muistissa on pilkkapuhe: Sjöblom aloitti juhlissa: ”Tourulan ja Keihäskosken nuoret miehet, Makkarkosken huligaanit ja Latvaan rosvot” – Joku oli sen keksinyt, mutta se osoitti, että hän puolusti oman kylän poikia (koska oli ne itse kasvattanut).

Opettaja Amanda Sjöblomin eroajaisjuhla oli koulusta 28.5.1927. Kuvassa kukitettu opettaja Amanda Sjöblom istuu keskellä ympärillään arvovaltaisia vieraita koulupiirin kylistä ja Yläneeltä sekä Sjöblomin ystäviä Helsingistä asti. Vasemmalla olevassa lehtileikkeessä kerrotaan, että seuraavana päivänä olivat koulupiiriläiset ja Martta-yhdistys sekä ystävät järjestäneet opettaja Sjöblomin kunniaksi illanvieton Prusilan talossa.

Liisa Harteela, tiukka ja pätevä opettaja

Opettaja Liisa Harteela muistetaan tiukkana opettajana, joka piti kovan kurin ja antoi tottelemattomuudesta kovia rangaistuksia. Kerrotaan, että jälki-istuntoon jätetyt pojat joutuivat joskus pudistelemaan opettajan matot. Sen aikaisessa koulussa oli kaikissa huoneissa muurit ja poikien tehtävänä oli kantaa luokkaan päivittäiset lämmitysklapit. Jotkut muistavat Harteelan siitä, että hän jakoi laulutaidon suhteen oppilaat kahteen ryhmään ja harjoitutti lauluja vain hyvien laulajien kanssa muiden jäädessä istumaan pulpetteihinsa. Harteela oli kuitenkin erinomainen opettaja. Hän järjesti koululla vuosittain itsenäisyyspäiväjuhlan ja kuusijuhlan, joihin kutsuttiin kaikkia kyläläisiä. Keväisin koululla pidettiin jo Mandi Sjöblomin ajasta alkaen laajat käsitöiden näyttelyt. Harteelan aikana kaikki tytöt oppivat hyvin ompelemaan käsin, kutomaan (neulomaan) ja virkkaamaan. Tytöt virkkasivat ensin patalappuja ja opettelivat kutomaan sukkia ja lapasia. Pöytäliinoja kirjailtiin koruompelein. Myös esiliinoja ommeltiin ja isommat tytöt saattoivat tehdä itselleen paidan. Koululla oli yksi ompelukone, jonka käyttöä vuorollaan opeteltiin.

Opettaja Harteelan aikana aloitettiin kouluruokailu. Salme Uotila kertoo ruuan valmistuksesta 1930-luvun alussa: Veistoluokassa oli nurkassa iso muuripata, siinä keitettiin maitovelliä useampana päivänä viikossa, yhtenä päivänä oli lihakeittoa ja lauantaina ruismarjapuuroa. Lapset toivat sitä varten syksyllä 3 litraa puolukoita. Taloista tuotiin ryynejä, lihaa pyydettiin ja ehkä ostettiinkin. Ruuat tuotiin isoissa emalikupeissa luokkaan.

Usko Uotila on katsellut siskojensa vihkoja ja toteaa, että kirjoittaminen oli nykyistä paljon vaativampaa. Silloin vaadittiin kauniit käsialat, pidettiin kirjoitusharjoituksia ja kirjoitettiin pitkiä aineita. Yläkoulussa kirjoitettiin mustekynällä, jonka terä kastettiin mustepulloon. Kun oli kaksoispulpetit, voi käydä niin, että juuri kun oli mustetta kynässä, kaveri vähän hetkautti pulpettia ja mustepisara putosi paperille. Jokaisella oli myös mustekynän pyyhin, joka tehtiin itse pienistä kangaspaloista ja napista, pojille sen taisi tehdä äiti. Syksyllä opettaja tilasi litran pullon mustetta ja jakoi pieniin neliskulmaisiin pulloihin jokaiselle. Pulloja varten oli pulpetissa kolo. Opettajalla oli imupaperirulla. Oppilaat saivat vihkonsa väliin oman pienen imupaperiarkin, jolla kuivattiin kirjoitus.

Koulumuistoja 1940-luvun lopulta Keihäskosken koulusta

Kirjoittaja Raija Tuominen, o.s. Salminen

Ennen Keihäskosken koulurakennuksen laajennusta alakoulua pidettiin vielä 1940-luvullakin Keihäskoskelta Yläneelle johtavan tien varrella mäessä sijaitsevassa pienessä talossa, ns. Kalinin koulussa. Opettajanani toimi Veera Kalin. Hänellä oli tapana hokea: ”Tulee uusi kulduuri, tulee uusi kulduuri”. Kyllä sen ajan opettajalla olisikin nykymenossa ihmettelemistä.

Aarne-setäni oli Tourulassa käydessään opettanut minut lukemaan ollessani viiden vanha. Sen perusteella antoi Veera luvan hypätä yhden luokan ylitse. Pidinkin kovasti lukemisesta, kirjoituksesta, laulusta yms. Sitä vastoin laskento oli kuin tervan juomista. Lukuisina iltoina äitini takoi kärsivällisesti päähäni kertotaulua, ja siellä se on pysynyt.

Laajennettu koulu Paimenenmäessä olikin komea rakennus valmistuttuaan. Mukavaa todeta, että se on opetustyön siirryttyä kirkonkylään kyläyhdistyksen aherruksen myötä herännyt uuteen eloon.

Opettajista muistan Linnea Haukan, joka oli pieni, iloinen, sinnikäs ihminen. Muistan hänen toisinaan kyllä hermostuneenkin ja kopauttavan karttakeppiään etumaiseen pulpettiin niin, että lastut vain lentelivät.

Seuraava opettaja oli Alli Kivikari, upea persoona. Hän, jos kukaan, oli innokas musiikin taitaja. Maakuntalaulut, Oolannin sodat jne. opeteltiin juurta jaksain. Joulujuhlat sisälsivät aina laulua sekä kuvaelmia. Äitienpäivät järjestettiin joka vuosi. Harjoittelimme innokkaasti lauluja ja runoja. Kukin äiti sai tullessaan rintapieleensä Sydänojalta haetun kauniin sinivuokkokimpun.

Syksyisin oli oppilailla viikon pituinen ”perunaloma”. Sen aikana tulivat kyläläisten perunat nostetuiksi, kun koululaisia saatiin avuksi. Kyllä piti vipinää, kun nostokoneen jäljiltä piti nopeasti poimia oma osuutensa vaosta.

Puolukoiden kypsyttyä vietiin meidät metsään poimimaan talven puuromarjat. Ne säilyivätkin hyvin survottuina ja jäätyneinä koulun ulkovarastossa suuressa puusaavissa. Puolukoista tulee mieleen mukava keittäjämme Ristimäen Lempi ja hänen makoisa ruismarjapuuronsa. Muistelen myös hänen valmistamaansa kunnon läskisoosiaan. Siihen aikaan sianlihassa oli reilusti läskiä, mutta hyvin vähän punaista lihaa. Runsaasti sipulia, vähäiset punaiset lihapalat sekä ruisjauhot Lempi ruskisti tummanpuhuviksi reilussa rasvamäärässä. Sekaan kiehuvaa vettä ja siinä se, maukasta tuli. Sianlihapalat säilytettiin ulkovarastossa tuhdissa suolavedessä painon alla. Kouluruuat syötiin muistaakseni lusikalla pyöreäpohjaisista emalikulhoista. Maitopullo ja voileivät tulivat repussa äidin laittamina.
Koulumatkat kuljettiin jalan, talvella suksilla. Polkupyörät olivat sodan jälkeen vielä ylellisyyttä.