LAPSUUDEN JOULUJA SATA VUOTTA SITTEN KEIHÄSKOSKEN KAJALASSA ON MUISTELLUT LIISA NUUTINEN.
Fanni-äiti käynnisti jo hyvissä ajoin jouluvalmistelut. Kajalan väki sai nauttia herkullisista jouluruuista, joiden valmistukseen emäntä pani parastaan. Tampereen talouskoulun opit otettiin jouluna käyttöön. Lipeäkalan liotuksesta ja makkaran teosta se alkoi. Keitettiin suuri padallinen ohrapuuroa. Siihen lisättiin lihamyllyssä hienonnetut teuraseläimen sisälmykset ja maustepippuria. Sian suolet puhdistettiin huolellisesti ja täyte valutettiin suoleen onttoa sarvea apuna käyttäen. Makkarat paistettiin isossa leivinuunissa ruskeakuorisiksi joulunpyhäherkuiksi. Aattoiltana komeili pöydässä kinkku, jonka äiti ensin keitti padassa, vuorasi sitten taikinalla ja vielä uunissa kypsensi ja ruskisti. Monenlaiset laatikot ja kuohkea sallatti eli rosolli kuuluivat Kajalan joulupöytään. Irtoryyninen riisipuuro, jonka kiiltävät ryynihelmet erottuivat väskynäsopan altakin, kertoivat äidin varmasta ruuanlaittotaidosta, joka pääsi oikeuksiinsa erityisesti juhlina, jouluna. Hänen rapeat piparkakkunsa, mausteinen joululimppunsa…ei niiden vertaista!
Kajalan vanha kynttilänjalka kuvattuna Kajalan salissa. Vieressä on yläneläisen T. Aurasen valmistama Tuomaan risti 1990-luvulta.
Aattoillallinen katettiin juhlavasti salin pöydälle. Aterialle tultiin saunan punertamin poskin, pyhävaatteissa, oma väki, sukulaiset ja Kajalassa asuvat palkolliset. Kynttilät paloivat ja parhaat astiat hohtivat valkoisina. Syötiin kauan ja hartaasti. Lapsi ei malttanut kunnolla syödä, kun joulupukin odotus pompotti sydäntä. Jännitys tiheni, kun siirryttiin kamariin, missä joulukuusi seisoi puujalustalla kynttilöin ja pumpulihahtuvin koristettuna kuin lasten kanssa odottamassa, milloin pukki saapuisi.
Joko kopisi ulko-oven takana? Joko kilisi aisakello keittiön oven takana? Jo raottui kamarin ovi ja pääsi vanhuuttaan tutiseva pukin jalka kynnyksen yli! Sietämättömän kauan kestäneen odotuksen jälkeen tuo satavuotias vanhus avasi säkkinsä suun ja kaatoi paketit lattialle. Solmut auki, paperit irti! Sieltä ne sitten paljastuivat toinen toistaan ”tarpeellisemmat” tavarat. Jokaiselle jotakin, siitä isä, äiti ja tädit olivat pitäneet huolen. Sukkia ja lapasia, mutta myös makeisia ja joku leikkikalukin. Palvelusväki ja perheen naiset saivat usein puku- tai puserokankaan ja miehet vaatekappaleita tai muuta tarpeellista.
Äiti aloitti ”Enkeli taivaan” ja kaikki yhtyivät jouluvirteen, kuka enemmän, kuka vähemmän sävelen vierestä! Tädit lauloivat kauniisti ja äidillä oli puhdas, kirkas laulunääni. Muitakin, iloisempia joululauluja laulettiin. Ilta joutui ja runsas ateria alkoi nukuttaa. Palvelusväki lähti lahjoista kiitelleen pirttiin ja lapsia hätisteltiin nukkumaan. Äiti lauloi vielä ”Riemuitse mielen, kiittäös kielen, joulu jo tullut on”.
Neljän maissa jouluaamuna äiti jo meitä herätteli. Reki seisoi tallin edessä pulleana heinistä ja loimista. Reen perään oli asetettu korea rekiryijy matkaa juhlistamaan. Pirtistä kannettiin lämpimät vällyt, joihin isä meidät huolellisesti kääri. Kalle valjasti rivakasti ”Tuiman” – ”Aatto” olisi ollut liian kovasuinen tähän matkaan. Ja niin liittyi Kajalan väki kulkusten tahdittamaan hevosjonoon, tähtitielle, metsän syliin, mäkien ja kallioiden mutkiin. Minä pelkäsin vallan tavattomasti, kun takaa tulevan hevosen pää ylettyi hetkittäin rekemme päälle huohottaen korvan vieressä, huh! Tuon vaaran väistyttyä oli ihana katsella, kuinka kuusenlatvat piirtyivät tähtitaivasta vasten. Aisakello pompotti, lumi natisi jalasten alla. Ylämäessä mentiin hitaasti ja alamäessä piti ajajien jarrutella rivakkaa menoa. Kirkonkylä läheni – sen huomasi tienvieren asumuksista. Jo näkyi kynttiläkirkko. Sitä riemun hulmahdusta lapsen sydämessä. Oli joulu!
Oi joulukirkko, sen kymmenet kynttilät! Kirkkoherra Haavio saarnasi ”Ja tapahtui niinä päivinä…” Ohi korviesi menivät papin saarnat, mielenkiintoisempaa oli katsella, keitä oli saapunut Rekolasta tai Peltolasta, Laineelta tai Heikkilästä… Tuli hulmusi kirkon lämmityskaminoissa. Ihmisten hengitys huurusi koleassa Herran huoneessa, joulukirkossa, jonka enkelit olivat eläviä, tunnelma taivaallinen.
Takaisin tultiin jo valjenneessa aamussa kilpajuoksua toisten talojen hevosrekien kanssa. Kotona odottivat pullakahvit piparkakkuineen. Joulupäivänä oltiin kotona, mutta toisena joulupäivänä ja varsinkin tapanina kyläiltiin naapureissa tai saatettiin saada kotiin vieraita.
Yläneen kirkko kuvattuna v. 2009
Nuoruusvuosinamme 1930-luvulla järjestettiin joulun pyhinä iltamia sekä Yläneellä että lähikylissä. Suojeluskunnan iltamat olivat Yläneellä Kuntolassa usein jo toisena joulupäivänä. Sinne riensivät Kajalan nuoret toisia yläneläisnuoria tapaamaan, olihan koko syksy oltu Turussa koulussa. Oli näytelmiä, puheita, runonlausuntaa ja lauluesityksiä. Tapaninpäivän iltana oli urheiluseuralla tapana pitää iltamat Tourulan Kalliopohjassa. Sinne lähtivät niin talon pojat ja tyttäret kuin palvelusväkeen kuuluvat. Joku rengeistä tuli mukaan hevoskuskiksi ja kyyditsi juhlijat kotiin, kun kello jo näytti aamuyön tunteja. Harras joulutunnelma oli vaihtunut nuorten riehakkaaseen riemuun, muutamat pyhäpäivät kääntyivät kohta taas arjeksi ja aherrukseksi.
Teksti: Liisa Nuutinen, o.s. Kairinen (1913-2005) Kuvat: Hanna-Leena Kaihola
Synnyin Keihäskoskella Rajalan mäen laidalla olleen yksihuoneisen mökin saunassa 2.10.1945. Varhaislapsuuden yksihuoneinen koti oli ahdas. Meitä sopi siihen asumaan neljä ihmistä, isäni Vihtor Eemil Penttilä, tunnettiin yleensä nimellä Eemeli, (s.1904, k. 1959), äitini Lempi Emilia (s. 1905, k. 1984) ja sisareni Leena-Liisa (s. 1939, k. 1971) sekä tämän kirjoittaja. Tarpeen tullen pari vierastakin mahtui sisään.
Penttilän perhe vuonna 1955. Vasemmalta Matti, isä, Leena ja äiti.
Lähimmät naapurit olivat Ruohonen soraisen maantien toisella puolella ja Erfors samalla puolella tietä kuin lapsuudenkotini. Muistan katselleeni joskus kotimökin ikkunasta tien toiselle puolelle kesäiseen aikaan, kun Ruohosen pihalla istuskeli ja makaili nuoria miehiä. Alina Ruohonen piti yllä pienimuotoista kaupankäyntiä: pilsneriä, virvoitusjuomia, tupakkaa ja makeisia. Kesäiltoina nuoria miehiä kertyi Ruohosen pihalle juomaan pilsneriä ja jotkut heistä taisivat jopa näytellä humalaista, mutta huonolla menestyksellä.
Muistan liikkuneeni lähiympäristössä muutaman vuoden minua vanhempien lasten seurassa. Kesällä tutkimme joen rantaa ja taisimme joskus saada kalan tai pari. Joessa oli paikka, missä pystyi uimaan muutaman metrin. Minä en uinut, mutta kahlailin kyllä joessa, mistä äiti ei onneksi tiennyt, olisin saanut kuritusta.
Koulunkäynnin aloitin syksyllä 1952 Keihäskosken ja Tourulan kylien yhteisessä koulussa mikä sijaitsi Paimenenmäessä. Parhaiten taisin onnistua koulussa lukemisessa, kirjoittamisessa, laskennossa ja maantieteessä. Muutimme keväällä 1953 Otto ja Olga Rantasen aikoinaan omistamaan kahden asuinhuoneen kokoiseen mökkiin, joka oli huomattavasti alkuperäistä kotipaikkaani tilavampi. Tilaa näytti olevan suorastaan ruhtinaallisesti, ei ollut enää ahtaus kiusana. Sähköä ei ollut, joten piti tyytyä öljylampun, myrskylyhdyn ja kynttilöiden valoon. Asuinrakennuksessa oli pärekatto, kaikissa muissa rakennuksissa oli olkikatto. Päreitä saatiin hankituksi sen verran, että kahden rakennuksen katto uusittiin, puuvaja ja kellari jäivät edelleen olkikattoisiksi. Vanhempani hankkivat lampaan, mille tehtiin siirrettävä aitaus. Lampaasta luopumisen jälkeen kasvatettiin sikaa ja sian jälkeen kuvioihin tuli kanojen pitäminen. Pian loppui kanojenkin pitäminen, jäljelle jäi vain kissa pitämään hiiriä kurissa.
. Rantasen mökki. Oikealla naapurissa asunut Josefiina Jokinen, äitini ja sisko Leena.
Koulua korjattiin joskus 1950-luvun puolivälin seudulla. Isäni, joka ajoittain ansaitsi toimeentulomme rakennustöissä, oli mukana koulun korjaamisessa, ja minä olin usein isän mukana koululla. Minua kiinnosti koulun korjaaminen. Isä oli sekatyömies, jolta sujuivat sekä maatalous- että metsätyöt. Isän työuraoli alkanut jo 12 vuoden ikäisenä maatalon pikkurenkinä.
Kansakoulusta siirryin Yläneen keskikouluun missä opiskelu ei sujunut toivotulla tavalla ja siitä johtuen tuli lähtö kansalaiskouluun. Sen jälkeen oli vielä rippikoulun käyminen. Olin innokas lukija, mutta lukeminen suuntautui suurelta osalta väärään suuntaan, koulukirjojen ohi. Isäni kuoli vuonna 1959, ja minun hoidettavakseni tuli polttopuiden hakkaaminen sekä puutarhan hoitaminen. Kumpikaan puuha ei minua erikoisemmin innostanut. Voimat eivät tuntuneet riittävän, olin silloin vielä työhön liian heikkovoimainen.
Tulevaisuus ei näyttänyt kovin hyvältä, sillä Keihäskoskella ei ollut tarjolla muuta työtä kuin ajoittain vähän maataloustyötä. Onneksi sain käydä muutaman vuoden aikana töissä Mauno Maanpään maatilalla ja kunnostauduin ennen kaikkea sokerijuurikkaan harventamisessa. Talvisin jouduin olemaan työttömänä muutamasta viikosta muutamaan kuukauteen. Maataloustyö oli kuitenkin ihan liian raskasta minulle, esimerkiksi ojan kaivaminen lapiolla syksyisissä olosuhteissa jalat nilkkoja myöten jäisessä vedessä tuntui lähes ihmisrääkkäykseltä. Pakostakin mieleen tuli, että rahaa voisi ansaita mukavammalla työllä miellyttävämmässä ilmastossa. Mutta jotain piti tehdä, jotta sai rahaa. Kun aloin ansaita rahaa, ensimmäinen hankinta oli polkupyörä, jotta minulla oli oma kulkuväline. Seuraava mieleni mukainen hankinta oli käytetty kirjoituskone, jotta ei tarvinnut kirjoittaa kynällä. Harrastin kirjoittamista eikä käsialani ollut niitä kaikkein selvimpiä. Kirjoituskoneella tuli helppolukuista tekstiä paperille.
Siirtolaiseksi Australiaan
Jo 1960-luvun alkuvaiheissa minua alkoi kiinnostaa siirtolaisuus. Ihannoin ihmisiä, jotka uskalsivat muuttaa Suomesta johonkin muuhun maahan etsimään parempaa elämää ja parempaa toimeentuloa. Olin kovasti kiinnostunut Yhdysvalloista, varsinkin Kaliforniasta ja Floridasta, joskin minua epäilytti Yhdysvaltojen rikollisuus. Lehtitietojen mukaan se vaikutti paljon pahemmalta kuin Suomessa. Suunnilleen 1960-luvun puolivälissä päätin, että Keihäskoskelta pitää lähteä pois paremman elämän ja paremman toimeentulon toivossa, mieluummin kauas, toisenlaisiin olosuhteisiin ja toisenlaiseen elämäntyyliin. Onneksi huomasin sattumalta, että saatavilla oli ilmainen Australiaa kuvaava kirja. Kirjan luettuani päätin, että Australia tulee olemaan uusi kotimaani.
Siirtolaiseksi lähtöön liittyvät asiat yritin hoitaa niin salaisesti kuin suinkin mahdollista. En halunnut kylän asukkaiden tietävän asiasta. Halusin yllättää, enkä halunnut, että minulta olisi tultu kyselemään olenko mahdollisesti tullut hulluksi, kun suunnittelen maapallon toiselle puolelle muuttamista. En kertonut asiasta edes äidille ennen kuin viime hetkessä ennen lähtöäni, sillä tiesin, että äiti olisi tehnyt kaiken voitavansa estääkseen lähtöni. Olin kuitenkin jo täysi-ikäinen ja vapaa tekemään niin kuin halusin. Minusta tuli Australian kansalainen jo kauan sitten. Keihäskoskea en ole kuitenkaan unohtanut enkä taida koskaan unohtaakaan, vaikka en olekaan nähnyt Keihäskosken maisemia heinäkuun 1967 jälkeen.
Matti Penttilä Australiassa, Bonegillassa maahan saapumisen jälkeen vuonna 1967.
Teksti ja kuvat: Matti Penttilä 28.4.2021, Maylands, Länsi-Australia
Alli Kivikari työskenteli Keihäskosken koulun opettajana vuosina 1949-64. Hän oli ollut aikaisemmin opettajana Tyrnävällä, jossa hänen miehensä oli maanmittausinsinöörinä. Miehensä kuoltua Alli Kivikari hakeutui Yläneelle, missä hänellä oli sukulaisia. Hänen äitinsä Amalia Torvelainen oli Kustaa Rekolan sisar. Alli Kivikari valittiin alakoulun opettajaksi, mutta kun pätevistä yläkoulun opettajista oli jatkuva pula ja alakouluun voitiin palkata myös epäpäteviä opettajia, hän siirtyi aina tarpeen tullen opettamaan yläkoululuokkia.
Ossi Rekola kuvaa Alli Kivikaria opettajana kirjassaan Tuohikuun aika: Alli Kivikari oli todellinen kulttuuripersoona. Hän oli luonteeltaan boheemi, joka ei suhtautunut koulutyöhönkään kovin järjestelmällisesti. Hänellä oli luontaista auktoriteettia eikä hän mitenkään niuhottanut tunneilla. Lapset saivat touhuta melko vapaasti, kunhan vaan touhusivat koulutehtävien parissa. Joskus hän saattoi kesken koulupäivän sanoa oppilailleen: ”Piirtäkää, piirtäkää seuraavat pari tuntia. Minulla on asiaa Kirkonkylälle”. Kurittomia ei hänen tunneillaan koskaan oltu. Taitavasti hän osasi temmata oppilaat mukaansa läksyn valmisteluissa ja historian tunneilla hän oli suorastaan yliveto! Alli Kivikaria muistellessa, useimpien hänen oppilainaan olleiden mieleen on jäänyt hänen silmälasinsa. Toinen sanka oli irronnut ja hän oli sitonut sen tilalle villalankaa, jonka hän kiersi korvansa ympärille. Toisin kuin Mandi Sjöblom, Alli Kivikari ei ollut uskonnollinen, mutta toimi siten, kuin hän uskontotunneilla opetti: Ihmisen elämän tarkoitus on etsiä totuutta, muisteli Ossi Rekola.
Keväällä 1950 Alli Kivikari päätti viedä kaikki yläkoululaiset luokkaretkelle Helsinkiin. Kun kaikilla ei ollut siihen varaa, pidettiin Kalliopohjalla retken hyväksi iltamat, jotka olivat päättyä katastrofiin. Tapahtumasta on Ossi Rekola kertonut kirjassaan: Kaikki sujui hyvin aina ohjelman loppumetreille asti. Keittiön savupiipusta lennähtänyt kipinä sytytti huhtikuisen, rutikuivan pärekaton palamaan! Sali tyhjeni hetkessä ja arvatkaapas kuka oli ensimmäisenä paloa sammuttamassa? Vesiämpäri kädessä Alli Kivikari alkoi kiivetä puolilahoja tikapuita katolle, mutta muuan nuori mies esti sen ja meni itse. Tulipalo saatiin sammumaan ja iltamien tuotto kattoi reilusti kaikkien junalippujen hinnan. Retkellä matkattiin ensin kuorma-auton lavalla Loimaalle ja sieltä junalla Helsinkiin. Retki oli elämys maalaislapsille: Kansallismuseo, Korkeasaari, Linnanmäen huvipuisto, Olympiastadionilla Suomi-Saksa maaottelu jne.
Alli Kivikari rakensi itselleen Keihäskoskelle talon, jossa hän vietti eläkkeelle päästyäänkin vielä kesät ja palasi syksyllä Turkuun ”kun kuivurit hiljenivät”. Päivi Erävesi tutustui häneen 60-luvulla ja oppi tuntemaan hänet kulttuuripersoonana ja huumorintajuisena, suuren tyylin ihmisenä. Kivikari osallistui moniin rientoihin Yläneellä. Hän oli mm. Yläneen kotiseutuyhdistyksen perustajajäsen. Hän oli yli 10 vuoden ajan Turun Kalevalaiset Naiset yhdistyksen puheenjohtajana 60-luvulla ja perusti Kalevalaiset Naiset ry:n myös Yläneelle. Yhdistyksellä oli monipuolista kulttuuritoimintaa ja se järjesti Kivikarin johdolla teatteri- ja muita kulttuurimatkoja. Alli Kivikarin sanotaan olleen Kalevalaisissa naisissa uljas näky Kaukolan puku yllään. Eläkepäivillään hän matkusti Euroopan kulttuurikaupunkeihin, Lontooseen, Pariisiin, Roomaan jne. käyden konserteissa, teatterissa ja museoissa. Hänen laajasta kirjastostaan löytyy tiedettä, taidetta ja historiaa käsitteleviä teoksia sekä tunnettuja klassikoita, kertovat Kivikarin talon nykyiset omistajat Anu ja Rami Järvinen.
Alli Kivikari alakoulaisten kanssa v. 1958
Oppilaiden ja kollegojen muisteluja Alli Kivikarin ajasta koululla
Oili Leppänen ja Usko Uotila muistelevat opettaja Kivikarin järjestämiä juhlia: Kivikari oli hyvin isänmaallinen ja hän järjesti koulussa perinteisiä juhlia. Joulujuhlissa lapset lauloivat ja leikkivät piirileikkiä sekä esittivät näytelmiä. Väkeä oli paljon ja ahdasta oli. Alkukuvaelma oli aina samanlainen, seimi ja pahnat vietiin vinttiin ja otettiin taas vuoden päästä esille. Paimeniksi valittiin huono-oppisimmat isot pojat, jotka kurillisina tahtovat vetää sauvan koukulla toisiaan nurin. Kivikari ohjasi joulunäytelmän, jota isommat oppilaat kävivät esittämässä myös Tourulassa Kalliopohjalla. Lapsille jaettiin juhlassa Joululehti. Ne olivat kauniita, mm. Rudolf Koivun tai Martta Wendelin kuvittamia. Joululehdessä oli näytelmä, joka usein näyteltiin seuraavana vuonna.
Oili Leppänen oli alakoulunopettajana vuosina 1950-51, jolloin opettaja Kivikari rakensi omakotitaloa eikä ehtinyt olla aina koululla. Lapset saattoivat olla pihalla yksinään ja Oili joutui vastaamaan koko koulusta. Koulun pitäminen ei muutenkaan ollut helppoa. Kivikari ei pitänyt kiinni aikatauluista. Kerrotaan, että päiväkirjatkin hän kirjoitti vasta lukukauden lopulla. Myös Merja Rouvali muistaa, miten alakouluaikana lapset piirtelivät pulpeteissaan, kun opettaja jutteli pitkiä aikoja keittiössä keittäjän kanssa.
Timo Hämäläinen oli tehnyt koulussa jotain, josta opettaja Alli Kivikari katsoi hänen ansaitsevan jälki-istunnon. Timo istui luokassa yksin ja Kivikari meni omalle puolelle kotiinsa ilmeisesti kahville ja unohti oppilaan luokkaan. Kun aikaa kului ja opettajaa ei kuulunut, Timo tuumasi, ettei hän täällä koko yötä ole ja lähti kotiin. Mielessä oli tulla niin aikaisin aamulla takaisin, että opettaja luulisi hänen olleen siellä koko yön. Aamulla Timo tuli kuitenkin normaalisti kouluun sen oloisena, että mahtaako karkaamisesta tulla nuhteita. Opettaja ei kuitenkaan ottanut koskaan asiaa puheeksi.
Vaihtuvia opettajia ja kurinpitovaikeuksia sotien jälkeen
Hilkka Kuukkala oli opettajana sotien jälkeen aikana, jolloin oppilaina oli varsin kirjavaa joukkoa. Oli ”isoja pojankoltiaisia”, inkeriläisiä, evakkoja Karjalasta ja omien kylien poikia. Yläkoulun luokka oli suuri ja kurin pitäminen vaikeaa. Yhtenä päivänä Kuukkala oli mennyt käymään vinttiin ja pojat väänsivät lukon kiinni ja lähtivät kotiinsa. Kuukkala valitti kurinpitovaikeuksista koulun johtokunnan puheenjohtaja Frans Sillanpäälle pyytäen häntä kouluun katsomaan, miten koulussa käyttäydytään. Sillanpää poikkesikin koululle myllyreissullansa vaatteet yltä päältä jauhoissa. Komea mies istahti kuvalaatikon kannelle – ja luokassa oli hiljaista. Vanha meno luultavasti jatkui kuitenkin hänen lähdettyään.
Linnea haukka, joka oli opettajana lyhyen aikaa 1940-luvulla, oli nuoresta iästään huolimatta ankara opettaja. Kun Virtasen Antti halusi hiukan härnätä ja pani kielellään ”klil, klak, klik,klak”, opettaja suuttui: Tules tänne ja laita 50 kertaa ”Klik, klak”. Näin tapahtui opettajan laskiessa, muisteli Pertti Peltola.
Usko Uotilan kertomaa: Pojat keksivät, että kiväärin panoksia voi ampua, kun panoksen laittaa puuvajan seinään tehtyyn reikään. Siihen laitettiin pieni ripa ja siihen terävä naula. Kun siihen lyö vasaralla, panos räjähtää joka suuntaan. Vasara vaihdettiin kuitenkin pitkän rivan päähän ja pojat kiipesivät yläkerran parrujen päälle. Sitten ripaa heilautettiin niin, että vasara osui piikkiin …ja sitten paukahti. Uskon isä, joka asui siinä lähellä, kuuli paukahdukset ja tuli katsomaan. Leikki loppui siihen.
Oili Leppänen oli ensimmäinen alakoulun opettaja uudessa koulun osassa. Hän opetti alakoulun luokkia vuosina 1950-51. Kerran Hiiri juoksi luokassa ja kaikki mukulat ryntäsivät potkimaan sitä kuoliaaksi. Opettajana Oili asui koulun uuden osan yläkerrassa. Keittäjä oli tuonut sinne silppukopallisen puita ja sen mukana tuli varmaan huoneeseen hiiri. Sen jälkeen Oili katsoi aina aamulla ensimmäisenä tossuihin, ennen kuin pisti ne jalkaan. Illalla kuului alakerrasta rapinaa kuukkarin takaa. Oili viritti hiiren satimen ja ennen kuin hän ehti yläkertaan, räpsähti. Hän laittoi uuden satimen, ja kohta taas… Sinä päivänä hän sai 8 hiirtä. Aamulla keittäjä ihmetteli, kun ämpärissä oli 8 hiiren raatoa. Mikäs teurastus täällä on ollut?
Alakoulussa oli oppilaita 50-luvulla noin 20. Opeteltiin aakkosia ja käsitöissä opeteltiin virkkausta. Opettaja ei itse ollut kovin erinomainen käsitöissä. Yksi pieni poika, nimeltä Martti oli vasuri ja yhdessä yritettiin vääntää virkkuukoukkua poika vasemmalla opettaja oikealla, se oli vaikeaa. Kun opettaja ohjasi toisia, sillä aikaa oli Martilta syntynyt pitkä rivi silmukoita. Martti oli vikkelä poika muutenkin, saattoi olla ykskaks saunan katolla.
Usko Uotilan mukaan poikien ensimmäisiä käsitöitä oli verkon puikkarin vuoleminen, vaikkei sellaista kukaan tarvinnut. Muita töitä olivat saapasrenki ja varsin vaativa kirvesvarren tekeminen. Se aloitettiin koivuhalon sisältä. Jakkaroita ja penkkejä tehtiin myös. Koululla oli myös poljettava sorvi, johon ei pieniä poikia päästetty, sillä siihen tarvittiin monta poikaa polkemaan. Kun ei ollut miesopettajaa, puutöitä opetti Väinö Mäkelä, joka oli taitava käsistään. Hän oli pieni ja hiljainen mies. Hän ei pitänyt siitä, että pojat valmistivat pyssyjä. Kun hän huomasi jollakin pyssyn, hän rikkoi sen kirveellä pieniksi paloiksi. Uskon muistissa on, että kun hän meni aina välillä näyttämään työtään, Mäkelä jatkoi sitä eteenpäin ja niin vähitellen työ valmistui. Kaikesta oli sodan jälkeen pula, jokaisen piti viedä työtä varten lautaakin kouluun.
Opettajan pellosta urheilukentäksi
Koulun pellossa kasvatettiin opettaja Mandi Sjöblomin aikana perunoita, porkkanoita ja punajuuria opettajan tarpeisiin. Sjöblom oli kova maanviljelijä ja hän piti myös hevosta. Opettaja Harteelan aikana 30-luvulla Salme Uotilan luokka joutui keväisin kasvimaalle talkootöihin perkaamaa ja kitkemään opettajan peltoa. Koulun pelto oli kylän kaikkein kehnoin pelto, joka nyt on Pramilan. Pellosta on osa nyt koulun kenttänä, osa edelleen peltona.
Salme Uotilan kouluaikana 30-luvulla oli jonkinlainen kenttä koulun alapuolella, jossa urheiltiin. Aina sinne kasvoi uusia tuomia ja pojat joutuivat hakkaamaan niitä vesurilla pois. Opettaja Harteelan aikana suoritettiin urheilumerkkejä, joihin kuului erilaisia suorituksia urheilusta. Oli pronssisia ja hopeisia merkkejä. Salmekin muistaa saaneensa merkin. Ne olivat tärkeitä ja kilpailu oli kova. Merkin suorittaminen kuului koulun ohjelmaan.
Usko Uotila totesi, että pelto oli aikaisemmin tärkeämpää kuin urheilu. Ylhäällä Pramilan metsän reunassa koulun ulkorakennuksen takana oli vanha pelto, jossa pystyi vähän urheilemaan. Siellä pelattiin kuningaspalloa, johon Itse tehtiin pallo ja mailat. 1950-luvun alussa opettaja Kivikarin aikana ei enää ollut opettajan peltoa eikä maanviljelystä. Osa pellosta saatiin vähitellen urheilukentäksi. Yläneen kaikille kouluille tehtiin 1950-luvun puolivälissä kyläurheilukentät, joiden kuntoa valvoi kunnan urheilulautakunta.
Kunnan liikunnanohjaajat alkoivat järjestää kouluilla urheilukerhoja. Tapani Pajula piti 1950-luvulla urheilukerhoa torstaisin Keihäskosken koululla. Hypättiin pituutta ja korkeutta, heitettiin keihästä ja kuulaa. Hän myös näytti monena vuonna suurella koneella neuvostoliittolaisia elokuvia, joissa esitettiin suurten työmaiden rakentamista, kolhoosien elämää suurine peltoineen ja koneineen yms. Tuohon aikaan oli hienoa päästä elokuviin.
Timo Hämäläinen muisteli urheiluharrastuksia koululla 50-luvun puolivälissä: Talvella hiihdettiin, muina aikoina pelattiin koulun kentällä jalka- ja lentopalloa. Kun kouluun tuli urheilua harrastava opettaja Teemu Kukkonen (1955-59), kunnostettiin jalkapallokettä ja siihen tehtiin maalit. Sunnuntaiaamuisin kokoonnuttiin pelaamaan koulun kentälle lentopalloa.
Anna-Liisa Pitkänen, äitihahmo ja koko kylän aktivoija
Anna-Liisa Pitkänen oli Keihäskoskella 24 vuotta alakoulunopettajana, vuodet 1964-88. Hän harrasti musiikkia ja johti koulun ulkopuolella kuoroa. Hän ohjasi näytelmiä ja aikuisten tanhuesityksiä mm. Kalliopohjalla. Hän ohjasi koululla myös naisten kansalaisopiston jumppaa. Anna-Liisa Pitkänen oli täysin omistautunut työlleen. Monet muistavat hänet äidillisenä opettajana, joka ohjasi alakoululaisia kärsivällisesti. Hän kävi vielä Keihäskoskella Terttu Peltolan syntymäpäiväjuhlilla muutamia vuosia sitten. Sitä tapaamista moni muisteli ilolla.
Opettaja Anna-Liisa Pitkäsellä oli opetettavanaan yli 20 alakoululaista, kun hän aloitti Keihäskoskella v. 1964. Kaksikymmentä vuotta myöhemmin otetussa kuvassa lapsia on seitsemän ja viimeisinä vuosina kolme tai neljä.
Pojat muistavat patalappujen virkkaamisen Anna-Liisa Pitkäsen ohjauksessa. Rauno Kajanderin mukaan opettaja joutui korjaamaan ja purkamaan onnettomia väkerryksiä. Hän kertoo, että kun kanalassa kuljettimenhihna menee poikki, se on korjattava ikään kuin ommellen ja joka kerta hänelle tulee siitä työstä opettaja Anna-Liisa mieleen.
Tuija Oleniuksen koulumuistot ovat 60-luvulta. Tuijalla on tallella alakoulussa tehty virkattu patalappu, joka oli vino joka suuntaan ja yritetty sitten silitysraudalla prässäämällä saada edes jotenkin muistuttamaan neliötä. Jokainen oppilas teki vohvelikankaasta ruokaliinan. Siihen kirjailtiin erivärisillä langoilla kuviot reunoihin. Oppilaat ruokailivat omissa pulpeteissaan ja ruokaliinaa käytettiin lautasen alla. Tuija muistaa, että koulussa oli poljettava ompelukone, mutta sitä ei saanut käyttää, koska se oli niin vaarallinen. Tuijaa se ompelijan tyttärenä harmitti, kun oli kotona käyttänyt äidin sähkökonettakin. Vahva muisto on myös siitä, kun opettaja tuli kotiin sovittamaan äidin ompelemaa vaatetta. Siinä ei tiennyt, miten pitäisi käyttäytyä, kun kunnioitettu opettaja istui äidin kanssa kahvipöydässä. Siihen aikaan opettaja oli vielä ehdoton auktoriteetti kylällä.
Merja Rouvali kävi alakoulua 60-luvun alussa Alli Kivikarin aikaan ja yläkoulun opettajina olivat Seppo Lehtimäki ja Hannu Haikonen. Kouluruokailusta Merja muisteli ”kissankuppia”, mistä alakoulussa syötiin keitto. Yläkoulussa syötiin lautasesta. Joskus ruokana oli perunaryynivelliä, mitä oppilaat kutsuivat ”sammakonkutuvelliksi”. Oppilailla oli kotoa tuodut eväät laukussaan. Kerran Merjalla oli erikoisen herkulliset eväät eikä hän voittanut kiusausta, vaan nosti hiljaa pulpetin kantta haukaten salaa herkkuleivästään. Samassa Sirkka-Liisa Peltola, sijaisopettaja sanoi: ”No niin Merja, sinä voit jatkaa lukemista tästä!”
Merjan koulumatka oli pari kilometriä. Sen hän kulki joko kävellen, pyörällä tai hiihtäen. Joskus myös potkukelkalla, jolloin vaarana oli pieni hiekanmuru jalaksen alla. Silloin mentiin nurin. Polkupyöränä hänellä oli aluksi aikuisten pyörä, mihin isä oli asettanut laudan istuimeksi, koska pyörän satula oli hänelle liian ylhäällä. keväällä Merja sai uuden, sinisen pyörän, oman kokoisensa. Eräänä koulupäivänä pojat olivat laittaneet Merjan pyörän lukkoon. Kotiin lähtiessä lukko ei auennut, ei ollut avainta, joten Merja käveli kotiin. Isän kanssa palattiin yhdessä takaisin koululle. Pyörän avain löytyi satulan alta. Kotiin palattiin Niemisen kautta – syylliset pojat saivat hieman kyytiä!
Opettaja Hannu Haikonen innosti urheilemaan (1965-76)
Hannu Haikonen muistetaan opettajana, joka innosti oppilaita urheilun pariin. Toisia se voi ahdistaa, mutta varsinkin pojat saivat siitä kipinän pitkäaikaiseen harrastukseen, Merja Rouvali muistaa Hannu Haikosen nuorena ja pätevänä opettajana. Arvostus sekä kunnioitus olivat molemminpuolista. Lapset pitivät opettajastaan. Haikosen aikana lapset olivat usein esiintymässä eri tilaisuuksissa. Eräs itsenäisyyspäivä oli jäänyt Merjan mieleen. Heitä oli viisi oppilasta, jotka esiintyivät Kirkonkylän koulun juhlasalissa lausuen vuorotellen juhlarunon säkeistöjä. Mieluisa muisto oli myös oman koulun juhlasta, missä Merja Rouvali, Arja Oksanen ja Marjukka Väinölä soittivat melodikalla kolmiäänisesti. Melodika oli 1950-luvulla markkinoille tullut koskettimistollinen puhallinsoitin, jonka ääniala oli tyypillisesti kaksi tai kolme oktaavia. Merja ihastui tuohon soittimeen ja toivoi saavansa hankittua sellaisen itselleen. Niinpä Sandra-mummo lupasi rahoittaa soittimen hankinnan ja toive toteutui.
Merja muisteli myös erästä hiihtokilpailua alakoulussa. Hän oli vapaaehtoisesti käynyt harjoittelemassa määrättyä lyhyempää lenkkiä, joka oli kilpailupäivän lenkki alakoululaisille. Hiihtokilpailun toimitsija Eino Kankare lähetti Merjan kuitenkin toiselle, huomattavasti pidemmälle lenkille. Merja lähti reippaasti vieraalle ladulle. Latu olikin vaikeampi ja mäkinen. Hän kaatui ja matka takaisin koululle kesti kauan. Saapuessaan takaisin koulun pihalle, olivat kaikki ihmiset jo poistuneet sisätiloihin. Ei ihme, että tuo hiihtopäivä on jäänyt mieleen.
Yläkoulu lähdössä hiihtämään 1960-luvun lopulla opettaja Hannu Haikosen johdolla.
Tuija Oleniuksen mukaan opettaja Haikosen aikana urheiltiin paljon. ”Urheiluhullulla” opettajalla oli aina kilpailu mielessä ja kello kädessä, kun mentiin esimerkiksi hiihtämään. Isot mäet koululta lähdettäessä ja Riihikalliolla pelottivat. Niin kovaa oli pelko, että hän katkaisi suksetkin kerran tahallaan, ettei tarvitsisi koulussa hiihtää. Tuija oli hyvä oppilas, mutta tuntui siltä, että opettajan arvostus perustui pääasiassa urheilusuorituksiin. Ikuinen pelko puolapuita kohtaan myös jäi noilta ajoilta. Polttopallo oli varsin ikävä palloilulaji, isot pojat jaksoivat lyödä pallolla tosi kovaa, niin että kohdetta sattui. Mukavia muistoja on sen sijaan syksyisiltä ruskaretkiltä, jolloin käytiin jossain lähimetsissä kävelemässä ja makkaraa paistamassa, silloin ei kilpailtu.
Opettaja Hannu Haikkosella oli Lassie-koira, josta kerrotaan, että se saattoi purra lapsia. Jos se pääsi irti, piti kaikki koululapset komentaa heti sisälle. Koira haudattiin aikanaan koulun mäkeen.
Tuijan kotoa Tourulasta tultiin kouluun pyörällä, linja-autolla, kävellen, hiihtäen metsien läpi tai potkukelkalla. Pakkasilla myös taksilla. Taksiin otettiin lapsia niin paljon kuin mahtui, 6-7 lasta istui vierekkäin ja sylikkäin etu- ja takapenkillä Viitasaaren Pösössä. Kun kuljettiin hiihtäen, jouduttiin joskus ylittämään joki Pramilan siltaa pitkin, jos joessa ei ollut kunnon jäätä. Oliko siihen lupa, sitä ei ole tiedossa, mutta mahdollisimman nopeasti mentiin ja kaukaa piha kiertäen. Metsässä, maantien varrella oli laitumella Pramilan vanha hevonen, jota pelättiin. Sillä oli tapana nostaa toinen jalka matalan aidan yli, aivan kuin leikillään, odottaen miten kovaa lapset lähtivät karkuun juoksemaan. Heikkilän Martin karhukoiraa pelättiin myös, koska sillä oli tapana kulkea lasten perässä ja murista. Koulussa oli muuten mukavaa ja koulukiusaamista ei juuri ollut, koska kaikki tunsivat toisensa ja vanhemmatkin olivat tuttuja keskenään.
Talvella 1965 Keihäskosken ekaluokkalaiset menivät kirkonkylään hammaslääkärille. Veikko Niittymaa jäi jostain syystä kyydistä lääkärin jälkeen ja lähti kävellen Keihäskosken suuntaan kysyttyään ensin kelloa Karppisen kaupasta. Hän uskoi ehtivänsä Keihäskoskelle ennen pimeän tuloa ja siitä hän ajatteli osaavansa pimeässäkin kotiin Niittykulmalle. Opettajan poikaystävä tuli kuitenkin autolla häntä vastaan metsämatkalla, tunnisti hänet, otti kyytiin ja vei kotiin. Kotona Niittymaassa oli jo huolestuttu, haettu auto sukulaisilta ja lähdetty vastaan. Opettajat asuivat koululla, Pitkänen metsän puoleisessa päässä, toisessa kerroksessa, johon johtivat jyrkät portaat alakoulun eteisestä. Haikonen asui koulun toisessa päässä, johon johtivat portaat ulkoa. Keittäjä/vahtimestari asui perheineen keskimmäisessä asunnossa, jonne portaat menivät yläluokan eteisestä. Vessat olivat vielä 60-luvulla ulkohuusseja ja kuten tapaan kuului, pojat olivat kaivertaneet tyttöjen ja poikien vessojen väliseinään kurkistusaukkoja. Luokkien eteisessä oli käsienpesuallas, johon muistaakseni tuli vain kylmää vettä. Käsienpesusta ei silloin vielä paljon piitattu. Juoma-automaatista sai hanasta kääntämällä vettä nousemaan ylöspäin teräspallosta, josta voi suoraan juoda. Monen huuli halkesi tai etuhampaat kolhiintuivat, kun joku tönäisi juuri sillä hetkellä, kun siitä joi.
Kuvia koulumuisteluihin saatiin: Yläneen kunnan yhdistysarkistosta, Väinölän suvun kokoelmasta, Ossi Rekolan kokoelmasta, Pertti Peltolan kokoelmasta, Liisa Koivistolta, Tuija Oleniukselta, Merja Rouvalilta ja Tapio Peltolalta Muistelut: Salme ja Usko Uotila, Ossi Rekola, Pertti Peltola, Päivi Erävesi, Oili Leppänen, Raija Tuo,inen, Merja Rouvali, Timo Hämäläinen, Markku Hämäläinen, Rauno Kajander, Markku Kankare, Tuija Olenius, Tapio ja Tero Peltola sekä Veikko Niittymaa. Muistelut kokosi: Hanna-Leena Kaihola
