TOURULA AATELISTEN OMISTUKSESSA

Tourulan alue kuului aikoinaan Yläneenkartanolle. Yläneenkartanon alue oli laaja, siihen kuului koko nykyinen Yläneen alue ja osa Satakunnasta. Rajat olivat siihen aikaan häilyviä ja jokainen omistaja tulkitsi niitä omaksi edukseen. Ruotsin kuningas antoi käskyn laajentaa viljelyksiä myös täällä Suomen puolella.
Perustettuja uudistiloja viljelivät vuokraviljelijät, lampuodit.
Varhaisin merkintä Tourulan nimellä löytyy vuoden 1540 maakirjasta (aiempia asiakirjoja on hyvin vähän saatavilla).
Maakirjan mukaan Tourula muodosti yhden tilan, joka jakautui Tourulan ja Peltojan taloihin, joita lampuodit hoitivat. Tourulan talojen yhteinen peltoala oli tuolloin 12 tankoa, eli n. 8 hehtaaria.  
Tourulan alueen raivautti 1400-luvun lopulla Klaus Steninpoika Finne (s. 1470).
Klaus Steninpojan vanhemmat olivat Sten Henrikinpoika Finne ja Anna Jaakopintytär Kurki.
He käyttivät myös nimeä Renhuvud ja heidän sukuvaakunassaan oli kuvattuna poron pää.

Uusien tietojen mukaan Yläneenkartano oli annettu läänityksenä Klaus Steninpojalle, hänen eliniäkseen.
(Läänitys on hallitsijan antama lahjoitus jostain palveluksesta).
Klaus Steninpoika Finne käytti valtaansa omistajien tapaan. Hän raivautti ja otti omakseen, keinoja kaihtamatta, myös muiden jo omistamia alueita.

Klaus Steninpojan kuoltua Tourula palautui Yläneenkartanoa hallinneen Djekn-suvun perillisille. Perinnönjaoissa pyrittiin pitämään emätila ehjänä ja kaukaisemmat sukulaiset perivät ns. ulkotiloja kauempaa emätilasta.
Perintöjen kautta, 1500-luvun puolivälissä Tourulan tilojen omistajaksi tuli Savonlinnan käskynhaltija
Gödik Gustavinpoika Fincke.
Hänen aikanaan Tourulassa oli jo kolme lampuotitaloa, Tourula, Peltoja ja Keskitalo ja näihin aikoihin Tourula on nimetty rälssitilaksi.
(Rälssitila oli hallitsijalle suoritetun ratsupalvelun palkkioksi ikuisiksi ajoiksi maaverosta vapautettu aatelisen maatila).

Avioliitto Gödik Fincken sisarentyttären Hebla Ållogrenin ja Yläneenkartanon perineen Hieronymus von Birckholtz nuoremman välillä, palautti Tourulan takaisin Yläneenkartanon omistukseen. Seuraavat vuosikymmenet Tourula oli Birckholtz-suvulla ja monet heistä asuivatkin Tourulassa ainakin 1600-luvun alkupuolella. Birckoltzit lienevät viimeiset aateliset, jotka varsinaisesti asuivat Tourulassa. Vielä vuoden 1675 henkikirjassa Tourulan kolme tilaa omistivat Kustaa von Birckholtzin perilliset.

Tourula ja Pelto siirtyivät 1600-luvun lopulla, osana Yläneenkartanoa maaherra Lorentz Creutzille, hänen solmiessa avioliiton Yläneenkartanon perijän Ebba Maria Flemingin kanssa.
Yläneenkartanon maihin kuuluneeseen Kauttuan koskeen Lorentz Creutz perusti mm. Kauttuan Ruukin.

Isovihan aikaan 1700-luvun alussa Yläneenkartano joutui rappiolle ja useat sen tiloista olivat asumattomia. Tourula luultavasti säästyi pahimmalta hävitykseltä, syrjäisen sijaintinsa vuoksi.

Lorenz Creutzin lapsista Ebba Eleonora peri Yläneenkartanon ja avioitui v. 1720 kenraalimajuri Georg Henrik Lybecker nuoremman kanssa. Näin alkoi Lybecker-suvun aika Yläneenkartanon ja samalla Tourulan tilojen omistajana.

Lybeckerien aikaan Yläneenkartanossa elettiin varsinaista seurapiirielämää ja kartanossa kävi arvovaltaisia vieraita. Tämä heijastui myös kaukaisempiin tiloihin, kuten Tourulaan. Tiloilta kerättiin mm. paljon viljaa ja karjataloustuotteita ylellisen elämän ylläpitoon. Lybecker osallistui myös paikalliseen elämään, toisin kuin aiemmat omistajat. Carl Lybecker kuoli Yläneellä v. 1781 ja hänen leskensä Helena Hising jatkoi kartanon omistajana aina kuolemaansa v. 1804 asti. Perinnönjaossa Yläneenkartano siirtyi tyttärelle Eleonora Lybeckerille ja hänen puolisolleen, sotaneuvos Reinhold Jägerhornille.

Yläneenkartano oli kuitenkin velkaantunut pahoin ja v. 1807 lähes puolet siitä myytiin majuri
Isac Sahlbergille. Kartano jakautui silloin Vanhaan- ja Uuteenkartanoon.
Tourulan tilat Pelto ja Liisala siirtyivät samalla Uudenkartanon omistajan Isac Sahlbergin omistukseen.

Tourulan kolmas talo, Keskitalo oli ollut velan panttina 1600-luvun viimeisinä vuosina ja sen seurauksena sen omistus siirtyi kapteeniluutnantti Caspar von Qvantenille. Sen jälkeen Keskitalolla oli paljon omistajia, joiden selvittäminen on hankalaa. Tila oli jaettuna kolmeen osaan, Keskitalo, Rantala ja Peltola. Omistajista lainhuudatusten perusteella löytyy 1700-luvulta mm. Anders Mandelin, Laurentz Ekenberg, Bernhard Starck, Jaakko Heikinpoika ja Jaakko Jaakonpoika. 1800-luvun alussa Heikki Jaakonpoika Keskitalo, Jonas Lindberg, Didrik Ekerodde, Albert Hjort, Emanuel Heikinpoika Rantala ja Simon Brusila.
Armfeltin perikunta osti 2/3 Keskitalosta v. 1853 takaisin Tourulan kartanon yhteyteen ja kreivi Gustaf Armfelt osti lopun 1/3 Keskitalosta, eli Rantalan v. 1881.

JOHAN SUNDVALL

Majuri Isac Sahlberg myi Tourulan tilat, Pellon ja Liisalan monien muiden Yläneen tilojen kanssa v. 1811 Pöytyän kirkkoherra Johan Sundvallille (s. 1780-k. 1825), joka oli Isac Sahlbergin vaimon veli. Johan Sundvall perusti Tourulaan lasitehtaan. Hänen kuoltuaan Tourulan peri hänen poikansa hovioikeuden notaari Carl Sundvall. Carl Sundvallin aikana lasitehdas alkoi varsinaisesti toimimaan. Hän ei kuitenkaan selvinnyt perimistään veloista ja myi kartanon jo vuonna 1829 turkulaiselle kauppiaalle Matts Serénille, joka myi sen vielä samana vuonna vävylleen kauppaneuvos Abraham Kingelinille.

ABRAHAM KINGELIN

Abraham Kingelin (s.1788-k.1849), oli keuruulaisen kappalaisen poika, joka kohosi merkittäväksi liikemieheksi ja laivanvarustajaksi Turun seudulla. Kingelinin tärkeimmät, osittain tai kokonaan omistamat yritykset Littoisten verkatehdas, Turun vanha laivatelakka, vanha purjekangastehdas sekä Tourulan lasitehdas työllistivät v. 1847 yhteensä yli 200 henkeä. Rahoitusalalla Kingelin oli tärkeä luotonantaja. Hän oli opetuksen uranuurtaja, sillä hänen aloitteestaan Turkuun perustettiin maan ensimmäinen kauppakoulu. Myös Mustialan, maan ensimmäisen maatalousoppilaitoksen perustamisessa hän oli mukana.

Kauppaneuvos Abraham Kingelinin aika oli Tourulan kartanolle merkittävää kehityksen aikaa ja hänen rakennuttamiaan rakennuksia löytyy Tourulasta vieläkin, lähes 200-vuotta myöhemmin. Abraham Kingelinin aika Tourulan omistajana jäi lyhyeksi hänen kuoltuaan v. 1849 ja hänen leskensä Charlotta Serén myi Tourulan kartanon Armfelt-suvulle.

Ylhäällä: Abraham Kingelin.
Kingelinin aikana 1830-luvulla rakennettuja rakennuksia ovat mm. Fryykelin moniväriset talot ja komea viljamakasiini. Viljamakasiini paloi 1970-luvun alussa.

ARMFELT

Tourulan kartano palasi Armfeltien myötä taas aatelisten omistukseen. Kreivi Magnus Reinhold Armfeltin lapset, August Magnus Gustaf, Gustaf Johan Filip, Karl Magnus Mauritz ja Hedvig Johanna Wilhelmiina Gustaava ostivat yhdessä kartanon v. 1849. Sisarukset tekivät v. 1857 keskenään perinnönjaon, jossa Tourulan omistus siirtyi kreivi August Magnus Gustaf Armfeltille (s. 1826-k. 1894) ja vaimolle Sigrid Creutzille. Armfeltit asuivat Halikon Wiurilan kartanossa, ja aikaisempien omistajien tapaan Tourulaa isännöi pehtori.

Tourulassa Kontulaisen tilalla, on entisöitynä vanha kartanon kellotorni ja tuuliviiri, joka on mukaelma Armfeltien sukuvaakunasta. Siinä on käsivarsi ja nuija, jotka löytyvät vaakunasta keskeltä. Kellossa on vuosiluku 1829.

ANTTI AHLSTRÖM

Kartanon viimeinen omistaja oli kauppaneuvos Antti Ahlström (s .1827-k. 1896). Hän osti Tourulan tilat kauppakirjalla, joka on päivätty 31.12.1888.
Kauppahinta oli tuon ajan rahassa 170000 mk.

Ahlström-yhtiöt osti lisää maata Yläneeltä vielä 1900-luvulla ja omistaa metsää vieläkin Yläneellä tuhansia hehtaareja.
Antti Ahlströmin ura oli erikoinen, vaatimattomista lähtökohdista hän eteni puutavarakauppiaaksi ja laivanvarustajaksi. Hän oli täysin itseoppinut lukuunottamatta muutamaa vuotta alkeiskoulussa. Koulussa hän oppi laskemaan ja ruotsin kieltä, mutta muut aineet eivät sujuneet ja haave papiksi valmistumisesta kaatui siihen.
Jo varhain lapsena hän osoitti liikemiestaitoja ja lopulta Antti Ahlström omisti useita ruukkeja, kuten Kauttuan, Noormarkun, Leineperin ja Strömforsin ruukit sekä viitisentoista sahaa. Vähitellen hänen toimintansa keskittyi enemmän sahaukseen ja puutavarakauppaan.

Ahlström laajensi omistustaan ostamalla lisää tiloja ja v. 1905 Ahlströmin omistuksessa olivat Tourulassa tilat Pelto 1066 ha, Liisala 948 ha ja Keskitalo 1212 ha sekä lisäksi Vainionperän alueella 1551 ha. Lisäksi Ahlströmin omistuksessa oli yksittäisiä tiloja eri puolilla pitäjää ja lopulta Ahlström Oy omisti 1940-luvulla Yläneellä yhteensä 7000 ha maata.

Antti Ahlströmin aikana Tourulaan perustettiin v. 1895 koulu alustalaisten lapsille. Torppareita houkuteltiin laittamaan lapsiaan kouluun antamalla veron (vuokran) alennusta 20 mk vuodessa.

Kirjallisuuslähteiden mukaan Antti Ahlström luonteeltaan vaatimattomana ei koskaan ottanut vastaan  vuorineuvoksen arvonimeä, vaan tyytyi kauppaneuvoksen titteliin. Ahlströmille tultiin myös lähetystön kera tarjoamaan aatelisarvoa, vapaaherran titteliä. Hän ei suostunut ottamaan sitä vastaan vaan sanoi: ”Päivääkään en ole vapaana ollut ja herranakin vain hetken”.

Antti Ahlströmin kuoltua hänen yrityksensä siirtyi hänen leskelleen Eva Ahlströmille ja heidän seitsemälle lapselleen. Perheyrityksestä muodostettiin v. 1908 Ahlström Oy.

Ahlström Oy:n aikana 1900-luvun alussa tapahtunut torpparivapautus aiheutti suuren muutoksen kartanon toiminnassa. Silloin vuokralaiset saivat mahdollisuuden ostaa torpat ja mäkituvat itselleen. Tourulaan syntyi kymmeniä uusia tiloja 1900-luvun alkuvuosikymmeninä, joskin yhteys kartanoon säilyi mm. työssäkäynnin kautta.

Tourulan kartanon aika  päättyi sotien jälkeen, kun v. 1945 säädetyn maanhankintalain mukaan Ahlström Oy luovutti koko Tourulan tilan asutustoimintaan. Luovuttamalla koko Tourulan, Ahlström säilytti Noormarkun tilan kokonaisena.
Tourulan kantatilan ja useita muita tiloja, sekä asuntotontteja Ahlström Oy myi suoraan ostajille. Osa kartanon vanhoista työntekjiöistä osti itselleen talon tässä yhteydessä, kuten pehtori Seppäläkin.
Osa alueesta meni valtion kautta lisämaiksi ja siirtolaistiloiksi.
Metsää Ahlström Oy säilytti edelleen omistuksessaan Yläneellä.

Lampuodit hoitivat tilojen viljelyn 1500–1700-luvuilla

Tourulan kartanon omistajat eivät 1500-1700-luvuilla osallistuneet tilojen käytännön hoitoon, vaan vuokrasivat tilat lampuodeille. Lampuotien tehtävänä oli myös raivata lisää peltoa. Tourulan tilat Pelto, Liisala ja Keskitalo olivat niin suuria sen ajan viljelymenetelmillä hoidettavaksi, että ne oli jaettu useammalle lampuodille. Omistajat kokosivat tiloilta veroina (vuokrana) erilaisia työsuorituksia, maataloustuotteita ja osittain rahaakin. Verotus oli siihenkin aikaan raskas ja se saattoi milloin vaan kiristyä. Veroja keräsivät myös niin kruunu, kuin kirkkokin. Vuokrasopimus lampuotien kanssa tehtiin useimmiten suullisena.
Lampuoti sitoutui pitämään tilan hyvässä kunnossa ja joillakin tiloilla oli lisäksi isännän ns. inventaariokarjaa hoidettavana. Inventaariokarjaa piti hoitaa hyvin, eikä se saanut ainakaan vähentyä. Määrätty osa karjan tuotteista piti luovuttaa isännälle. Tourulassa erään lampuotitilan veroihin (vuokraan) sisältyi vuodessa mm. tynnyri tervaa,
22 päivää töitä, kyydityksiä ja erikseen kaupunkimatka. Lisäksi tuli luovuttaa ruista, ohraa, kauraa ja voita. Vuokraksi luovutettavat tuotteet ja niiden määrät vaihtelivat päätilan ja omistajan tarpeen mukaan. Eri tiloilla saattoi olla velvollisuus luovuttaa pellavalankoja, lihaa, nahkoja, villaa, kerppuja, halkoja ja lautaa ym. Lampuotien asema oli hiukan parempi kuin torppareiden, itsenäisyyttä oli enemmän ja tuloista suuremman osan sai pitää itsellä. Lampuotitilojen isännyys siirtyi usein isältä pojalle. 

1800-luvun alussa Tourulan kolmella tilalla, jotka kaikki oli jaettu useampaan osaan, sekä kahdessa torpassa asui aikuisia n. 40 ja lapsia oli yli 70. Perheissä oli paljon lapsia ja vanhukset hoidettiin kotona. Tiloilla oli myös piikoja ja renkejä.

Kylien elämästä löytyy lisää tietoa Tourulan ja Keihäskosken historiakirjoitusten osiosta: Kylien historiaa ja elämää kylissä.

Tourulan lampuodit isojaon aikaan v. 1783.

Tourulan tilat oli jaettu isojaossa tehdyn selvityksen mukaan seuraavasti v. 1783
Omistaja kenttävääpeli Laurentz Ekenberg
 Keskitalo, 1/3 tilasta.  Lampuoti Anders Gabrielsson
 Keskitalo, 1/3 tilasta.    ”                Jöran Thomasson

Omistaja kersantti Daniel Strack
 Keskitalo, 1/3 tilasta.   Lampuoti Jacob Jakobsson

Omistaja Yläneenkartano, Lybecker
 Liisala, ½ tilasta.  Lampuoti Jöran Jöransson
 Liisala, ½ tilasta.    ”               Michel Simonsson

Omistaja Yläneenkartano, Lybecker 
 Pelto, ½ tilasta.  Lampuoti Matts Johansson
 Pelto, ½ tilasta.   ”               Michel Johansson

Kartanon viljelytapa muuttui vähitellen niin, että kirkkoherra Johan Sundvallin ostaessa Pellon ja Liisalan tilat, siirryttiin viljelemään kaikkia tiloja yhdessä pehtorin johdolla. Pehtorilla oli paljon valtaa ja vastuuta. Torppien lukumäärää lisättiin, jolloin työvoiman saanti oli turvattua. Keskitalo, joka oli eri omistajilla, säilytti lampuotijärjestelmän kauemmin.

Torpat lisääntyivät 1800-luvulla

Tourulaan oli 1700-luvulla perustettu 3 torppaa: Wahala, Eliasson ja Tiensuu. Torppien perustaminen jatkui voimakkaana Kingelinin ja Armfeltien hallitessa Tourulan tiloja. He ostivat myös uusia alueita kartanolle, mm. Vainionperästä, jolloin torppia tuli lisää. Vuonna 1850 torppia oli lähes 50. Niistä pieni osa oli ns. jyvätorppareita eli muonatorppareita, jotka asuivat omissa mökeissään, mutta tekivät töitä maanomistajalle, joskus vain osa-aikaisesti. Tällöin osan heidän palkastaan muodosti talon antama ruoka, mistä nimitys muonamies.

Kiviniemen ja Tiensuun torpat 1900-luvun alussa.

Torpparit olivat isoille taloille edullista työvoimaa. He tekivät sopimuksen isännän kanssa useimmiten suullisesti. Torpparisopimuksen sisältö vaihteli ja saattoi olla hyvin yksityiskohtainen. Jos vuokrattavalla alueella ei ollut rakennuksia, sai torppari tehdä ne talon metsien puista. Hänen piti myös raivata lisää peltoa sopimuksen ja tarpeen mukaan. Joskus torpassa oli jo valmiit rakennukset. Metsiä sai käyttää omiin tarpeisiin, mutta niistä ei saanut ottaa myytävää. Usein sopimuksessa (kontrahti) määrättiin vuokra maksettavaksi sekä rahalla että erilaisina töinä ja tuotteina. Sopimuksessa lueteltiin, paljonko torpasta piti toimittaa teuraskarjaa, voita, viljoja, villoja, kananmunia, halkoja, lautoja, marjoja, pellavia ym. omistajalle. Oli määrättyjä kyytimatkoja hevosella. Taitavat käsityöläiset maksoivat vuokrasta osan töillään. Oli miestyöpäiviä, hevosen kanssa tai ilman ja naistyöpäiviä, joita saattoi korvata alle 16-vuotias nuorikin. Yli 16-vuotias laskettiin siihen aikaan jo aikuisen työn tekijäksi.
Eräs torpparisopimus v. 1869 sisälsi vuotta kohden 156 miestyöpäivää, 60 kananmunaa, neljä kyytimatkaa ja viisi naulaa pellavan kehräystä. Tärkein vuokranmaksu isännän kannalta oli torpparin tekemät työpäivät.

Varsinkin Ahlströmin aikaan metsää arvostettiin suuresti ja siihen aikaan olikin erimielisyyksiä torpparien kanssa, jotka olivat salaa myyneet metsää omaan lukuunsa.

Lehtikirjoitukset v. 1891 torpparien häädöstä, joka johtui torpparien omavaltaisesta metsän myynnistä ja samana kesänä olleista tahallaan sytytetyistä metsäpaloista. Nämä asiat yhdistettiin toisiinsa, mutta ketään ei tuomittu.  

Kuitit maksuista, jossa Mojoisten ja Puolan torpparit maksavat vuokraa v. 1842 Kingelinille.
Torpparit ja todistajat allekirjoittavat puumerkillä.  
Oikealla kauppalappu joka on annettu torppari Moijoselle mukaan matkalle Turkuun. Siinä luetellaan kaupunkiin vietävät tuotteet kartanosta, mm. vihanneksia ja juustoja, sekä palatessa kaupasta tuotavat tavarat, mm. mannakryynejä ja kanelia.                                 
                                                                                        
Torppien nimet v. 1850 (henki- ja rippikirjojen mukaan)

Tourulan Pelto ja Liisala:
Bergman, Gustafson, Helin, Helmisaari, Huhtamaa, Hump x 2,
Jakobson, Johannes, Johannesberg, Kandola, Kiviniemi, Koskihuhta,
Kula, Kulju, Kynnenoja, Louko-Wahala, Mariedal, Melander,
Moijois, Mäkilä, Nummenpää, Nummenoja, Nummikankari, Ojala,
Pelander, Puola, Puolimatka, Rantala, Siltala, Sudenoja x 2, Sungren,
Svensk, Sydänoja, Taimelin, Tamlader, Thulen, Tiensuu, Toivinoja,
Torko, Vastamäki, Veräjänkorva ja Vuorenpää.

Tourulan Keskitalo:
Eskola, Wahala ja Mattila

Torppien nimien kirjoitusasu vaihteli vuosien kuluessa.
Joidenkin torppien nimet muuttuivat vuosien mittaan ja jotkut torpat hävisivät kokonaan.
Ennen torppien itsenäistymistä kartanolla oli 1900-luvun alussa vielä 39 torppaa.

Mäkituvat

Mäkituvista on saatavilla hyvin vähän tietoa. Niitä ei ole merkitty vanhoihin karttoihin, eikä niiden sijaintia pysty varmasti selvittämään kuin muistitiedon perusteella. Mäkitupia on ollut paljon kylän keskustan ympärillä ja kauimmaisten torppienkin mailla. Mäkitupia oli erityisen paljon Torkkoonmäessä, sekä nykyisen Juvankoskentien ja Kiviniementien varressa, mutta niitä oli muuallakin kylässä.
Rippikirjoihin merkityt perheelliset palkolliset, itselliset ja muonatorpparit asuivat niissä. Mäkituvat oli rakennettu mäkisille ja viljelyyn kelpaamattomille alueille kallioille ja metsän reunamille. Tuvat olivat alkuun yhden huoneen ja eteisen sisältäviä vaatimattomia rakennuksia. Ympärillä oli ehkä juuri sen verran maata, että perunamaan saattoi perustaa. Vuokra mökistä maksettiin työllä.
Mäkituvat tulivat lainsäädännön piiriin 1700-luvun puolivälissä, jolloin laki velvoitti talonisännät rakentamaan naimisissa oleville palkollisilleen mäkitupia asunnoiksi. Lain pyrkimys oli saada maataloustyöväestön asuinolot paremmiksi ja siten lisätä syntyvyyttä ja samalla taata työvoiman saanti tiloille.
Alkujaan itselliset mäkitupalaiset elättivät itsensä tilapäistöillä. He kävivät kartanossa metsä-, karja- ja peltotöissä, mutta eivät kuitenkaan olleet vakinaisesti palkattuja. Osa elätti itsensä käsitöillä tai muulla erikoisosaamisella. Myöhemmin 1900-lukua lähestyttäessä nimitykset muuttuivat. Luovuttiin piika ja renki nimityksistä ja varsinkin perheelliset palvelijat kirjattiin rippikirjoihin itsellisinä tai mäkitupalaisina.

Kartanon työväki

Pehtorit

Pehtorien palkkaaminen kartanon johtoon alkoi jo 1820-luvulla, kun kirkkoherra Johan Sundvall osti Pellon ja Liisalan tilat. Vähitellen luovuttiin lampuodeista ja siirryttiin hoitamaan kaikkia tiloja pehtorin johdolla, palkkatyövoiman ja torpparien avulla. Keskitalo oli eri omistajilla ja sen alueella lampuotijärjestelmä säilyi pidempään.

Pehtori edusti isäntää suurin valtuuksin. Pehtori kuului pitäjän herrasväkeen ja moni heistä osallistui kirkon ja myöhemmin kunnankin hallintoon. Kukaan kartanon omistajista ei enää 1820-luvun jälkeen asunut Tourulassa, joten käytännössä pehtori oli se, jonka käskyjä piti totella. Torpparien, mäkitupalaisten ja työväen elämä oli sidoksissa siihen, miten tultiin toimeen pehtorin kanssa. Pehtoreja oli monenlaisia ja aina oli sopeuduttava.
Ensimmäinen pehtori v. 1825 oli turkulainen Nils Bäckner. Seuraava pehtori Gustaf Manser tuli
v. 1829 ja muutti Säkylään jo seuraavana vuonna. Uudenkartanon verkatehtaan johtaja, Ruotsissa
syntynyt Pehr Regnell viihtyi Tourulassa pehtorina kuusi vuotta. Lohjalainen Petter Thulén vain vuoden. Turkulainen Reinhold Lindström, joka oli hyvin nuori tullessaan Tourulaan pehtoriksi v. 1836, oli kartanossa vuoteen 1845 asti. Hän oli ensimmäinen perheetön pehtori.
Seuraavat pehtorit viipyivät vain vuoden, siuntiolainen Carl Engholm, espoolainen Adolf Boberg ja Dragsfjärdistä tullut Gustaf Ekman.

ABRAHAM FAGERSTRÖM

Ensimmäinen pitkäaikainen Tourulan kartanon pehtori oli Abraham Fagerstöm (s. 1811, Dragsfjärdissä). Hänen vaimonsa oli Sofia (o.s. Corell, s. 1815 Halikossa). He tulivat Tourulaan v. 1949, kun Armfeltien suku osti kartanon.  
Abraham Fagerström oli syntynyt torpan pojaksi Dragsfjärdissä. Ennen Tourulaan tuloaan Fagerström oli Armfeltien omistaman Wiurilan kartanon kirjanpitäjä ja pehtori.
Abraham ja Sofia Fagerström eivät saaneet omia lapsia ja he ottivat kasvattityttäreksi Dragsfjärdistä Wilhelmiina Kronströmin, joka oli myöhemmin Siltalan torppari ja lasitehtaan vuokraaja.
Fagerström piti tarkkaa lukua torpparien työvelvollisuudesta ja vaati kovaa työtahtia, mistä johtuen tarinoiden mukaan häntä pelättiin ja jopa vihattiinkin.
Armfeltit velvoittivat Fagerström ottamaan myös Tourulan lasitehtaan johdon 1860-luvulla, kun lasitehtaalle ei löytynyt vuokraajaa. Hän saikin lasitehtaan tuotannon nousemaan ja hänen aikanaan ikkunalasia tehtiin enemmän kuin koko tehtaan historiassa.
 
Abraham Fagerström toimi lähes kymmenen vuotta Yläneen kunnallislautakunnan ensimmäisenä puheenjohtajana.
Fagerström toimi sekä kartanon että lasitehtaan johdossa kuolemaansa v. 1883 asti.

Kerrotaan hautajaisten olleet komeat ja Armfeltitkin osallistuivat niihin, olipa käytössä Armfeltien Halikosta tuomat ruumiskärrytkin hevosvaljakkoineen.

Ajan tavan mukaan pidettiin Adraham Fagerströmin hautajaisten jälkeen omaisuuden huutokauppa.
Fagerströmin hautaristi löytyy Yläneen kirkon seinän vierestä, pohjoispuolelta.

Leski Sofia muutti asumaan Siltalan torppaan kasvattityttärensä Wilhelmiina Kronström kanssa, joka ryhtyi Siltalan torppariksi. Kauppakirjassa, jossa Armfelt myy kartanon Ahlströmille, mainitaan erikseen Fagerströmin leskellä Sofialla olevan oikeus ilmaiseen asumiseen Siltalan torpassa ja muutamassa lasitehtaan asuinrakennuksen huoneessa elämänsä loppuun asti.

Lisää torpparien elämästä ja Fagerströmin hautajaisista löytyy Tourulan ja Keihäskosken historiakirjoitusten osiosta: Muistelut,  Kalle Rantalan radiohaastatteluja ja muistelu elämästä Tourulan kartanon torpassa 1800-luvulla.

ALEKSANDER WREDE

Fagerströmin kuoleman jälkeen v. 1883 Tourulan pehtoriksi tuli 24-vuotias paroni ja vapaaherra Aleksander Wrede
(s. 1859, Kaarina). Hänen vanhempansa olivat paroni Wilhelm Wrede af Elimä ja Hedvig Wrede, o.s. Armfelt. 
Tourulan kartano oli Armfeltien omistama, joten on luultavaa, että sukulaisuudellakin oli osuutta pehtorin valintaan. Aleksander Wrede oli käynyt Mustialan maatalousopiston.
Paroni Karl Wreden hallinta-aika muistetaan Tourulan kartanossa ”paronin aikana”, joka poikkesi täysin edellisen pehtorin ajasta. Hän oli nuori ja huumorintajuinen. Wreden aikana ei yhtään torpparia häädetty ja hän tuli toimeen ihmisten kanssa. Aleksander Wreden kerrotaan olleen vahva mies, joka mielellään näytti voimiaan miesten kanssa painimalla.             
Tarina myös kertoo hänen uineen Huvituksesta järven yli ja pitkän matkaa vielä jokea pitkin kirkolle päin. Joen rannalla kasvoi vielä sata vuotta myöhemmin ”paronin mänty” paikassa, jossa hän nousi rannalle.
Kirkon järjestämillä lukusilla käytiin paroni Wreden aikana mielellään, koska kartano tarjosi väelle voileipää ja miehille ryypyn.
Toisaalta hän oli tarkka siitä, miten häntä puhuteltiin, sillä hän halusi itseään kutsuttavan paroniksi, ei pehtoriksi.
Wrede toi mukanaan uusinta tietoa viljelymenetelmistä, olihan hän käynyt Mustialan maatalouskoulun ja hänen aikanaan aloitettiinkin heinien kuivaaminen seipäillä. Aiemmin heiniä oli kuivattu pellolla kääntelemällä ja haravoimalla niitä ympäri kuivumisen edistämiseksi.
Aleksander Wrede lähti kartanosta seuraavana syksynä sen jälkeen, kun Armfeltit myivät kartanon A. Ahlströmille vuoden 1888 lopussa ja hän siirtyi Kemiöön Armfelt-suvun omistaman Gesterbyn kartanon ”förvalttariksi” eli pehtoriksi.

OSKAR HANNUS

Seuraava pehtori oli Mouhijärveltä tullut tilallisen poika Oskar Alfred Hannus (s.1861). Hän oli käynyt maatalouskoulua ja harjoitellut mm. Mustialan maatalousoppilaitoksessa.
Oskar Hannus meni avioliittoon v. 1895 taivassalolaisen urkurin tyttären Naémi Lindellin (s. 1870) kanssa ja heille syntyi yksi tytär (Naimi) Inkeri.             

Ylh: Oskar Hannus ja Tourulan koulu Pruukinmäessä.
Alh: Lehti-ilmoitukset syntyneestä perheenlisäyksestä ja arpajaisista.

Pehtori Hannuksen aikana v. 1895 perustettiin Tourulaan koulu, Hannus oli myös sen ensimmäinen isännöitsijä.

Oskari Hannus vaimoineen oli pehtoreista ehkä eniten kiinnostunut alustalaisten elämän parantamisesta ja pyrki heitä monin tavoin sivistämään.  
Pehtorin vaimo Naémi Hannus osallistui kylän elämään mm. perustamalla naisille ompeluseuran ja kehittämällä kartanon kirjastoa. Hänen aloitteestaan pidettiin v. 1900 suuret arpajaiset varojen hankintaan kirjojen ostoon. Rouva Hannus toimi kirjaston ensimmäisenä hoitajana. Tourulan kirjastossa kerrottiin olleen n. 100 kirjaa, uskonnollisia teoksia ja myös kaunokirjallisuutta. Tourulan kartanolla oli jo 1800-luvun puolivälistä asti ollut vaatimatonta kirjastotoimintaa. Kirjasto loppui, kun kirjat siirrettiin Keihäskoskelle perustetulle kansakoululle.
Kartanolle tilattiin erilaisia sanomalehtiä, joita alustalaiset ja työväki saivat käydä lukemassa väentuvassa.
Kartanon koulun opettaja Amanda Sjöblom toi eläinsuojeluaatteen paikkakunnalle, uuteen v. 1902 perustettuun Tourulan eläinsuojeluyhdistykseen liittyivät myös Hannukset. Kartanon omistaja Ahlström lahjoitti yhdistykselle kirjallisuutta.

Oskar ja Naémi Hannus muuttivat pois Tourulasta v. 1903 ostettuaan Louhisaaren kartanon Askaisista.

KUSTAA SEPPÄLÄ

Kartanon viimeinen pehtori oli Janakkalassa syntynyt Kustaa Adolf Seppälä (s.1878-k.1953) ja vaimo Emma Lydia, o.s. Yrjänen (s.1878-k.1962).

Kustaa ja Emma Seppälä lapsineen kartanon edessä.

Kustaa Seppälä oli käynyt Orismalan maatalouskoulun ja ennen Tourulaan tuloaan hän oli toiminut Ahlströmin eri tiloilla työnjohtajana. Hän oli Ahlströmin luottomies.

Seppälän perhe kartanon kuistin edessä.               Kartanossa oli Seppälän juhlat v. 1925. Vieraina oli pitäjän herrasväkeä ja Ahlström Oy:n herroja

Seppälöillä oli iso perhe, lapsia syntyi kaksitoista. Murheellinen tapaus oli v. 1923, jolloin kolme pikkupoikaa hukkui Pajakuljuun. Yksi pojista oli Seppälän Viljo ja kaksi poikaa Aallon perheestä.

Hevoset olivat pehtori Seppälälle tärkeitä. Vielä 1940-luvulla kartanossa oli viisitoista hevosta, joukossa muutama ravuri ja siitosori. Tarinan mukaan Seppälä vaati hevosille parempaa kohtelua kuin työmiehille. Kun Seppälä valitsi kartanoon uutta mylläriseppää, oli valinnan kriteerinä sepän taito kengittää hevosia. Traktoreita hän ei olisi halunnut lainkaan ottaa käyttöön ja sellainen tulikin kartanoon vasta 1940-luvulla Ahlström Oy:n painostuksesta.

Hevosten jalostus oli pehtori Seppälälle tärkeää ja kartanossa oli monta jalostusoria astutukseen. Siellä myös järjestettiin hevostapahtumia raveista näyttelyihin. Kerrotaan Seppälän konttorihuoneen seinillä olleen paljon kunniakirjoja palkituista hevosista.

Kustaa Seppälä oli mukana kunnan hallinnossa ja perustamassa Yläneen Säästöpankkia, hän toimi myös pitkään Makkarkosken Osuusmeijerin isännöitsijänä. Seppälä edusti Ahlström Oy:tä lähes kaikissa yhtiön tilakaupoissa Yläneellä.

Kyläläiset muistelivat Kustaa Seppälän olleen vakava, hiukan totinen, toisinaan huonokuuloinenkin, mutta jämpti pehtori. Emma Seppälä taas oli iloinen ja ulospäin suuntautunut ja hän tuli toimeen kaikkien kanssa.

Kartanon loppuessa Kustaa ja Emma Seppälä ostivat itselleen Jokisaaren tilan, johon he muuttivat asumaan kartanorakennuksesta
Heidät on haudattu Yläneen hautausmaalle.

Torpparivapautus pehtori Seppälän aikana

Torppareiden vapautus alkoi Tourulassa vapaaehtoisesti jo ennen lain voimaantuloa v. 1918. Pehtori Kustaa Seppälä kirjoitti v. 1906 Ahlström Oy:lle kirjeen, jossa kertoi torpparien olevan halukkaita ostamaan tilansa ja suositteli kauppoihin ryhtymistä. Seppälä arveli työvoimaa saatavan ilman torpparien päivätyövelvollisuuttakin. Samoihin aikoihin oli jo siirrytty pääosin maksamaan torpan vuokra rahassa. Ensimmäiset torpan kaupat tehtiin v. 1906. Seuraavina vuosikymmeninä itsenäistyi lähes kolmisenkymmentä erikokoista torppaa ja palstatilaa kylän alueella. Kartano jatkoi kuitenkin muuten ennallaan ja työväki koostui vakinaisista palvelijoista, metsänhoitajista, karjakoista, sepistä ym. sekä tilapäisistä palkkatyöläisistä.  

Muu palkattu työväki

Kartanon työmiehiä ehkä 1940-luvulla. Oikealla miehet maalaavat kartanon puuliiteriä, joka oli nykyisen Ahontien tienhaarassa.

Kartanossa oli palkattuina piikoja ja renkejä. Lisäksi melkein jokaisessa torpassa oli piika ja renki.
Itse kartanossa renkejä oli 1800-luvulla vuosittain viidestä viiteentoista ja piikoja kuudesta kymmeneen. Heidän lukumääränsä arvioiminen on hankalaa, koska he vaihtoivat usein työpaikkaa lähes vuosittain. Tultaessa lähemmäs 1900-lukua heidät kirjattiin rippikirjoihin enimmäkseen itsellisinä ja ammattinimike rippikirjoissa vaihtui palvelijaksi.
Osa piioista työskenteli navetalla ja osa oli sisätöissä. Useimmat kuitenkin osallistuivat myös sadonkorjuuseen ja puutarhatöihin. Rengit tekivät talvella myös metsätöitä, kunnostivat rakennuksia ja hoitivat kuljetuksia.

Kartanolla oli yhteislaitumia ja yhteinen kellari. Mökeissä tarvittiin polttopuita ja karjan rehua ym., joista kaikista maksettiin erilaisilla töillä.
Kylän nuoret ja lapsetkin saivat kesätöitä kartanosta. Armas Olenius muisteli olleensa nuorena juurikasmaalla levittämässä apulantaa juurikkaan taimille. Se oli ollut tarkkaa puuhaa, kallista väkilannoitetta ripoteltiin käsin vain aivan taimen juureen.
Kun kartanoon tuli vieraita, kylän naisväki osallistui siivoukseen ja ruuanlaittoon. Laajassa puutarhassa riitti hoitamista. Lauantaisin maantie kartanon kohdalta haravoitiin siistiksi.

Ammattinimikkeitä kartanon piiristä löytyy kirkon rippikirjasta mm. pehtori, kirjanpitäjä, taloudenhoitaja, metsänhoitaja, puutarhuri, meijerikkö, suutari, räätäli, seppä, puuseppä, hevostenhoitaja, karjanhoitaja, opettaja, piikoja ja renkejä. Lasitehtaalla oli lasinpuhaltajia ja hyttirenkejä.

Muita asukkaita kartanon piirissä

Kartanon alueella asui monenlaista väkeä. Kaikille ihmisille piti merkitä joku asuinpaikka kirkonkirjoihin. Tourulassa oli kartanon vaikutuspiiriin kirjattu iso joukko irtolaisia sekä turvattomia lapsia. He asuivat jossain rakennuksien nurkissa ja saattoivat osallistua omien voimiensa mukaan työntekoon. Köyhäinhoitoa ei juurikaan ollut. Nälkävuodet ja niiden mukana tulleet tarttuvat taudit aiheuttivat monenlaista hätää. Orpoja lapsia ja työkyvyttömiä ihmisiä hoidettiin jotenkuten isojen talojen nurkissa. Kirkko yritti auttaa pahimmassa tilanteessa olevia, mutta asunto piti jostain muualta saada. Köyhien ja vaivaisten hoito huutokaupattiin ja se joka halvimmalla lupasi heidät hoitaa, otti vuodeksi heidät asumaan. Riskit ja työkykyiset lapset huudettiin ensin, sillä heistä saattoi olla hyötyä työvoimana.
Yleensä vanhukset hoidettiin kotona omaisten toimesta. Paljon oli kuitenkin niitä, joilla ei ollut ketään omaista auttamassa.

Maatalous

Karjatalous 1500–1800 luvuilla

Tourulan viljelysmaat olivat alussa vain jokirannoilla, sillä ne oli helpompi raivata pelloksi. Karjatalous oli vaatimatonta 1600-luvulla, jolloin eläimiä pidettiin vain niiden tuottaman lannan vuoksi. Lanta sekoitettiin havuista tehtyyn hakosilppuun ja levitettiin pelloille. Kovin ravinteikasta se ei ollut, sillä eläinten ruokinta oli heikkoa. Kesäisin eläimet pääsivät metsiin ja luonnonniityille, mutta pitkä talvi oli niukkaa aikaa. Lehmät lypsivät vähän, lähinnä vain kesällä. Maidosta tehtiin voita, joka oli arvokasta, sillä sitä käytettiin verojen ja vuokran maksuun. Härät olivat tärkeitä peltotöissä ja hevosia käytettiin vain kulkemiseen. Lampaita ja vuohia pidettiin villan ja nahkojen vuoksi. Sikoja oli muutama joka tilalla. Karja kulki kesällä vapaana ja viljelykset oli aidattu. Kaikki metsät ja suurin osa niityistä oli yhteisiä. Kylässä oli talojen yhteinen paimen, joka kulki lehmien mukana.

Lisää paimenista löytyy Tourulan ja Keihäskosken historiakirjoitusten osiosta: Elämää kylissä: Kyläpaimenia Keihäskoskella ja Tourulassa.

Vuoden 1600 veroluettelon mukaan Tourulan kolmella tilalla oli lampuodeilla karjaa yhteensä:

Hevosia 3, härkiä 10, lehmiä 21, nuorkarjaa 20, vuohia 19, lampaita 48 ja sikoja 9.

Nämä olivat lampuotien omia eläimiä, lisäksi saattoi olla kartanon omistamaa inventaariokarjaa, jonka lukumäärää ei tässä ilmoitettu. Inventaariokarja oli lampuotien hoidossa ja niistä saatavat maito ja liha menivät suurimmaksi osaksi suoraan kartanon omistajalle. Inventaariokarja ei saanut vähentyä ja sitä piti hoitaa hyvin.
Maitoa lehmät tuottivat parhaimmillaan n. 300 kg vuodessa, josta saatiin voita n.15 kg.  Yläneenkartanoon vietiin karjan tuotteita, kuten myös Turun linnan tarpeisiin. Syksyisin teurastettiin osa eläimistä, kaikki käytettiin tarkkaan, ja lopusta rasvasta tehtiin kynttilöitä ja saippuaa. Hevosia ei syöty. Vuohista saatiin paitsi juustoa, myös pehmeää nahkaa, josta tehtiin vaatteita. Mm. sotilaiden housut olivat vuohen säämiskää ja niitä tarvittiin paljon. Vuohien nahkoja vietiin Ruotsiin asti tähän tarkoitukseen. Lampaista saatiin villaa, nahkoja ja lihaa. Sikoja oli vähän, mutta niiden rasva korvasi voin, niiden liha oli helppo suolata ja säilyttää sekä kuljettaa kauemmaskin verojen maksuun. Myös lihan palvaamista käytettiin säilömiskeinona. Kanoja, hanhia ja ankkoja oli, mutta niitä ei tilastoissa ole huomioitu. Veroparseleissa kuitenkin mainitaan kanan- ja ankanmunat. Kotitarpeiksi kalastettiinkin, mutta sen merkitys oli pieni. Metsästys oli myös keino hankkia ruoanlisää.

Petojen, susien ja karhujen määrää koetettiin vähentää. Menetelmät olivat sudenkuopat ja erilaiset ansaraudat. Tuliaseita ei tavallisella kansalla vielä ollut, aseina olivat keihäät, jouset ja kirveet. 1600-luvulla jokaisen talon velvollisuutena oli valmistaa sudenverkko, joka oli tehty hamppuköydestä ja jota käytettiin yhteisissä, jahtivoutien johtamissa sudenmetsästyksissä.
Verkon puutteesta joutui käräjille ja sai sakkoja.                                                                    
Lintuja ja jäniksiä metsästettiin, isompaa riistaa oli metsissä vähän. Nahoista tehtiin vaatteita. Riistalintuja vietiin kartanoon ja niillä saattoi sopimuksen mukaan korvata jonkin muun vuokraan kuuluneen veroparsellin.

Viljelykset 1500–1800-luvuilla

Maakirjassa v. 1540 mainitaanTourulassa olleen tilan, jossa oli 12 tankoa peltoa ja sille alalle kylvetty 12 pannia viljaa. (Peltoa oli n. 8 ha ja sille kylvettiin n. 1000 litraa viljaa).

Kaksivuoroisessa viljelyssä oli ohraa ja ruista, toinen puoli pelloista oli kesannolla vuorovuosin. Kauraa viljeltiin vähän ja se syötettiin hevosille. Papuja ja hernettä viljeltiin pieniä määriä. Vehnä oli 1500-luvulla vasta tulossa herraskartanoiden viljelyksiin. Humala oli tärkeä kasvi, jota tarvittiin olueen valmistukseen. Olutta juotiin ruokajuomana paljon ja sitä tehtiin erilaisia vahvuuksia eri tarpeisiin. Nauris oli tärkeä ruokakasvi, kunnes 1700-luvulla peruna syrjäytti sen lähes täysin. Pellavaa ja hamppua viljeltiin vaatekankaiden ja köysien valmistukseen. Lanttu ja kaali tunnettiin, mutta viljely oli vielä vähäistä. Tupakkaa viljeltiin lähes joka mökissä.

Peltoaloista ei ennen isojakoa 1700-luvun lopulla ole saatavilla tarkkaa tietoa. Verotusta varten kerättiin tietoa vain käytetyistä siemenmääristä. Kartanossa lienee ollut tarkka kirjanpito, mutta niitä lukuja ei ole saatavilla. Peltoala oli varmasti lisääntynyt, koska Tourulassa oli 1600-luvun lopulla jo kolme tilaa, Pelto, Liisala ja Keskitalo. Peltoja raivattiin lisää ja kaskeamistakin käytettiin varsinkin niittyjen ja jokivarsien puuston poistoon. Kaskimaahan kylvettiin kerran viljaa ja sitten se jäi taas niityksi. Kaskimailla oli arvoa, sillä 1600-luvulla, kun Hieronimus von Birckholtz tarjosi Yläneenkartanoa pantiksi, mainittiin erikseen hyvät kaskimaat. Kaskeamista rajoitettiin 1600-luvun puolivälistä alkaen, koska verottaja ei saanut niistä tarkkoja tietoja, eikä siis verojakaan ja metsän hävittämistä pelättiin. Niityillä oli tärkeä merkitys heinämaina ja laitumena.

Viljely ja karjanhoito kehittyi 1800-luvulla

Suuri muutos maataloudessa oli 1780-luvun lopussa tehty isojako, jossa vanhasta sarkajaosta luovuttiin ja kullekin talolle määritettiin isommat peltolohkot kunkin manttaaliluvun mukaan. Ensin peltosarat jyvitettiin ja sen jälkeen uudet lohkot pyrittiin jakamaan tasapuolisesti eri taloille. Myöhemmin jaettiin myös metsät ja niityt. Isojako muutti kylän rakennetta myös asumisen suhteen. Ennen talot sijaitsivat kylän keskellä jalähekkäin, isojaon seurauksena monet siirsivät asuinrakennukset lähemmäs omia uusia peltolohkojaan ja asutus hajaantui.

Vasemmalla: Tourulan pellot oli jaettu sarkoihin ennen isojakoa.
Oikealla: Isojaon jälkeen pellot oli jaettu isompiin lohkoihin, kartta v. 1783.

Isojaon jälkeen voitiin aloittaa peltojen kunnostus ja ojitus. Tilat eivät enää olleet riippuvaisia siitä, miten naapuri tuli hoitamaan omaa viereistä sarkaansa.
Tourulassa Pellon ja Liisalan tilojen viljelyä johtamaan tuli pehtori. Keskitalo jatkoi lampuotien hallinnassa.

Isojaon mittauksissa 1780-luvulla Tourulan tilojen pinta-alat olivat hehtaareiksi muunnettuna:

Peltoa 150 ha, niittyä 300 ha, kaskimetsiä 200 ha, kangasmaata 1200 ha, kallioita 225 ha, teitä ja tontteja 10 ha, suota 125 ha, rahkasuota 420 ha, vettä 5 ha, yhteensä 2700 ha.
Jokaisella kolmella tilalla, Pelto, Liisala ja Keskitalo oli yhtä paljon maata ja jokaisella oli n. 50 ha varsinaista peltoa.

Isojaon jälkeen tilat kasvattivat peltoalaansa raivaamalla ja muuttamalla niittyjä pelloiksi.
1800-luvun puolivälin jälkeen paremmat aurat ja äkeet mahdollistivat siirtymisen kaksivuoroviljelystä kolmivuoroviljelyyn, jolloin kesannon osuus pieneni peltoalasta ja viljan viljelyala näin suurentui.

Kylvömääristä tehtiin tilastoja mm. v. 1860, jolloin kaikilla Tourulan tiloilla kylvettiin yhteensä:
 40 tynnyriä ruista, 7 tynnyriä ohraa, 60 tynnyriä kauraa, 30 tynnyriä perunoita
                                                                                                                 (tynnyri on n. 125 litraa)

Kotieläimiä oli samaan aikaan 24 härkää, 10 hevosta, 30 lehmää, 15 vasikkaa ja 80 lammasta.

Karjatalous alkoi kehittyä vasta 1870-luvun jälkeen, kun karjaan alettiin kiinnittää huomiota muutenkin kuin lannan tuottajina. Voin myynti tuli tärkeäksi tulolähteeksi ja sen osuus Suomen ulkomaanviennistä oli suurimmillaan viidennes koko viennin arvosta.
Myös 1860-luvun nälkävuosien kokemukset kannustivat monipuolistamaan ruuan tuotantoa. Nälkävuosina hätäleipää velvoitettiin leipomaan alueen suurissa taloissa, mm. Tourulan kartanossa. Turussa oppinsa saanut neuvoja kiersi taloissa opettamassa hätäleivän tekoa. Rukiiseen sekoitettiin jäkälää ja sammalia. Jokainen yli 10-vuotias asukas velvoitettiin tuomaan niitä leivontapaikalle. Pettua ei tiettävästi käytetty tällä alueella.

Senaatin Kamarikonttorin tilaston mukaan Tourulan kolmella tilalla oli yhteensä v. 1881:

• Peltoa 230 ha, niittyä 220 ha, hyödyllistä metsämaata 2000 ha, joutomaata 700 ha.

Kylvömäärät ja suluissa niistä saatu sato, v. 1881.

• ruis       115 tynnyriä (463)           –  vehnä     2,6     ”       (10)
• kaura    127   ”           (504)           –  herne      3       ”        –
• peruna   64   ”            (350)           –  lisäksi kylvetty pellavaa 12,5 leiviskää    (leiviskä = 8,5 kg)
• ohra        17   ”             (76)
• sekavilja 15   ”              (71)

Eläinmäärät v. 1881.          

• hevosia 40, varsoja 3
• härkiä ja sonneja 29
• lehmiä 124
• lampaita 198
• vuohia 6
• kanoja 69
• hanhia 5

                                                 Tourulan kartanon navetta, joka paloi 1940-luvulla.

Kartanossa oli oma meijeri ja hyvä karja

Ennen osuusmeijerien perustamista kartanoissa oli omia meijereitä, kuten Tourulassakin. Alkuun meijeri valmisti voita käsityönä, mutta 1880-luvulla ostettiin separaattori tehostamaan kerman erottamista maidosta, mikä nopeutti ja lisäsi voin valmistusta. Pääosa kartanon voista vietiin ulkomaille. Vuoden 1897 tilastosta selviää, että kartanossa valmistettiin voita sinä vuonna 4700 kg, josta vientiin meni suurin osa, eli 4650 kg.
Meijerissä työskenteli koulutettu meijerska.

Kartanon meijeri sijaitsi sillan pielessä navetalle menevän tien varressa, nykyisellä Haapaniementiellä, takana näkyy vaalea navetta.
Vientivoi tutkittiin Hangon satamassa ennen laivaan lastaamista, voita vietiin enimmäkseen Englantiin. Meijerillä oli myös harjoittelijoita meijerikoulusta, kuten oheinen ilmoitus meijerilehdessä kertoo.

Tourulan oman meijerin toiminta loppui, kun kartano alkoi lähettää maitoa uuteen Makkarkosken Osuusmeijeriin v. 1907. Pehtori Seppälä toimi silloin Makkarkosken meijerin isännöitsijänä.

Karjanhoidosta navetassa vastasi koulutettu karjanhoitaja apunaan navettapiikoja ja navettamies. Lehmät lypsettiin käsin, joten piikoja tarvittiin useita. Kesällä lehmät lypsettiin laitumella, jonne mentiin hevosrattailla maitotonkat rattailla kolkaten. Muistitiedon mukaan navettalaisten hevosen nimi oli Ebba.
Tourulan karja oli parhaimpien joukossa. Karjantarkkailun tulostietojen mukaan esim. v. 1932 lehmät lypsivät keskimäärin vuodessa 3544 kg, joka oli 1000 kg enemmän kuin karjat keskimäärin.

Tourulan karja oli alkujaan rodultaan länsisuomenkarjaa. Suomen Talousseura toi v. 1847 Skotlannista maahamme ayrshire-rotuisia siitoseläimiä, joista kolme tuli Tourulaan, yksi sonni ja kaksi lehmää. Näitä käytettiin siitokseen ja ayrshire-rotuisten eläinten osuus karjassa kasvoi.

Ruokinta oli edistyksellistä, sillä jo 1930-luvulla tehtiin säilörehua rikkihapolla säilöen.
Myös erikoisia rehukasveja kokeiltiin, kuten 1930-luvulla valkomesikkää.

Tallimies hoiti hevosia ja pehtori Seppälän aikana se olikin vaativa pesti.

Mylly ja saha

Tourulassa on ollut mylly ja saha ainakin jo 1800-luvun alussa. Siitä löytyy maininta kauppakirjasta, jossa
Johan Sundvall osti Tourulan v. 1811. Todennäköisesti mylly on ollut jo aiemminkin, silloin Tourulan talojen lampuotien yhteisenä. Vesimylly on ollut samalla paikalla, sillä siinä kohtaa joessa on luontaisesti pudotusta veden patoamiseen. Saha, mylly ja pärehöylä saivat voimansa samasta vesirattaasta. Vesiratas vaihtui tehokkaammaksi turpiiniksi 1900-luvun alussa. Pato on rakennettu useampaan kertaan, sillä tulvat rikkoivat sen pari kertaa jo 1800-luvulla. Ehkä sitä korotettiinkin ajan kuluessa. Tarinan mukaan pato olisi haluttu 1800-luvun lopulla nykyaikaistaa ja käyttää betonia rakentamiseen, mutta päädyttiin kuitenkin nostamaan louhitut luonnonkivet taas kerran paikoilleen. Lopullisesti pato hajosi v. 1966 suuren tulvan seurauksena. Padon kivet on louhittu ns. Lellankalliosta, 200 metrin päästä padon yläpuolelta metsästä.
Mylly ja saha olivat pääasiassa kartanon omiin tarpeisiin, mutta myllärillä oli oikeus jauhaa muidenkin viljoja, jos se ei häirinnyt kartanon omia jauhatuksia. Pajatoiminnan yhdistäminen myllärin toimeen alkoi luultavasti vasta 1930-luvulla, kun mylläriksi tuli Armas Olenius (vanhempi). Aiemmin paja sijaitsi eri paikassa, kuten seppä Kustaa Lindströmin paja Juvankoskentien varrella.

Tiilitehdas

Kartanolla oli oma tiilitehdas, alkuun omiin tarpeisiin, mutta myöhemmin tiiliä myytiin muillekin. Makkarkosken ja Pöytyän meijerien rakentamiseen käytettiin Tourulan tiiliä ja Yläneen seurakuntatalon rakentamiseen Ahlström Oy lahjoitti 3000 tiiltä.

Saven nostoa ja tiilimassan tekoa hevoskierrolla,1920–30-luvulla.

Tiilitehdas lienee sijainnut nykyisen Ahontien varrella, Veikkolan talon kohdalla. Metsästä löytyy lampia, jotka ovat syntyneet saven otosta. Tiilien tekoa jatkoi Veikko Vähätalo sodan jälkeen.

Metsätalous

Metsiä käytettiin ensimmäisinä vuosisatoina lähinnä omiin tarpeisiin rakentamiseen, laiduntamiseen ja polttopuiden hankintaan. Myös hiiliä ja tervaa poltettiin.
Torpparit saivat ottaa kartanon metsistä tarvepuita sopimuksen mukaan ja mökkiläiset koota polttopuita sovittua työtä vastaan.
Tämä melko vapaa metsien käyttö muuttui Tourulassa, kun A. Ahlström tuli omistajaksi 1800-luvun lopulla. A. Ahlström omisti puunjalostusteollisuutta ja oli ostanut koko kartanon sen suurten metsävarojen vuoksi. Metsien käyttöä alettiin alustalaisilta rajoittaa ja valvoa tarkasti, kuten aiemmin sivulla 9. olleista lehtijutuista ilmenee.
Vuoden 1881 laskelman mukaan Tourulan alueella oli metsää 2000 ha, ja Ahlström osti lisää metsää Yläneeltä koko kartanon omistamisen ajan.

Samaan aikaan tapahtunut torpparien vapautus lisäsi pikkutilojen määrää, jolloin lisäansiot metsätöistä olivat monille tiloille tärkeä toimeentulon lisä.

Metsästä puut ajettiin talvikeleillä hevosilla joen varren pelloille. On kerrottu tukkipinoja olleen Tourulan rantapelloilla kahdenkin hehtaarin alalla. Kevättulvien aikaan tukit vieritettiin jokeen. Tämäkin tarjosi urakkatöitä miehille. Puut kuljetettiin Kauttualle uittamalla ne ensin jokea pitkin jokisuuhun ja sitten lauttaamalla ne järven selän yli.
Joen rantojen omistaminen oli Ahlströmille iso etu, samoin kuin Kauttuan kosken hallinta.
Tämä esti todellista kilpailua metsien ostamisessa tältä alueelta. Pieniä määriä muidenkin ostajien tukkeja toki uitettiin, mutta ilmeisen kalliilla hinnalla. Tukkilaisia kulki joen rannoilla keväisin ja padon yli tukit ohjattiin tukkiruuhta pitkin. Tukkilaisten muonituksesta moni talo sai lisätuloja. Tukkien uitosta oli harmia ainakin lehtijuttujen perusteella alavirralla asuville. Joskus jopa lahnojen kevätkalastus oli vaikeutunut tai Vanhankartanon pelloille oli tullut vahinkoa, josta Ahlström Oy joutui maksamaan korvauksia.

A. Ahlströmin ja myöhemmin Ahlström Oy:n aikana Tourulan metsiä hoidettiin suunnitelmallisesti ja uusimpien oppien mukaan. Metsien hakkuut suunniteltiin ja hakkuun jälkeen metsä kylvettiin tai istutettiin uudelleen. Erikoisempiakin puita kokeiltiin, niistä oli muutama vuosi sitten jäljellä vielä mm. siperianlehtikuusi- ja pihtakuusimetsä Lellankallion alapuolella.

Metsän istutusta tai kylvöä Tourulan metsissä v. 1932, metsänvartija Nestori Lehtosen (vasemmalla) ohjauksessa.

Lasitehdas

Lasitehdas toimi v. 1825-1901. Se oli kartanon omistuksessa, mutta oli suurimman osan toiminta-ajastaan vuokrattuna ulkopuolisille yrittäjille.  

Lasitehtaasta löytyy lisää tietoa Tourulan ja Keihäskosken historiakirjoitusten osiosta: Elämää kylissä

Lähteet:
Aulikki Ylönen: Pöytyän, Yläneen ja Oripään historia vuoteen 1865
Pia Mattila-Lonka: Kartanoita ja korven kansaa, Yläneen historia nälkävuosilta 2000-luvulle
Kansallisarkisto: –  Turun- ja Porin läänintilit ja Turun ja Porin läänin henkikirjat
                              –  Loimaan tuomiokunnan tuomiokirjat 1886-1974
                              –  Maskun tuomiokunnan tuomiokirjat 1620-1870
                              –  Maanmittaushallituksen historiallinen kartta-arkisto
                              –  Maanmittaushallituksen uudistusarkisto
                              –  Suomen asutuksen yleisluettelo
Kansalliskirjasto.fi. Sanomalehtiarkisto
Kansallisbiografia.fi. Henkilöhistoria
Yläneen Seurakunnan kirkonkirjat (Suomen Sukuhistoriallinen yhdistys ry.)
Juhani Aho: Antti Ahlström, Hänen elämänsä ja elämäntyönsä
Kirsi Laine: Maatalous, isojako ja talonpoikainen päätöksenteko Lounais-Suomessa 1750-1850
Tapio Vähäkangas: Jeppe Kurjen esivanhemmat ja jälkeläiset

Valokuvat: 
Anja ja Antti Kontulainen
Lehtosen perikunta
Tarja Raittinen
Hilkka Urhonen
Tuija Olenius
Museoviraston valokuvakokoelma
Yläneen Kotiseutuyhdistys

Tekst: Tuija Olenius