Mäkelän torppa mainitaan Keihäskosken Rekolan torppana 1820-luvulta alkaen. Se sijaitsi myöhemmin rakennetun Keihäskosken koulun urheilukentän laidassa toisen Rekolan torpan, Heikkilän (nykyisin Mäkiheikkilä) kanssa samalla mäellä. Torppariksi tuli Pramilan renki Matti Mikonpoika, s. 1797 ja vaimonsa Hedda Abrahamintytär, s. 1792 Pöytyän Kiimanojalta. Heillä oli 10 lasta. Mäkelän torppa oli pieni torppa, lähinnä mäkitupa, jossa oli vain vähän viljelysmaata. Myös asuinrakennus oli vaatimaton. Pienessä torpassa asuneilla torppareilla oli kuitenkin jokaisella suuri perhe. Talon vanhin tytär Justiina, s. 1821 meni naimisiin torpan rengin Joel Mikonpojan kanssa, s.1820. Hän oli räätäli Mikko Matinpojan poika Keihäskoskelta, Mattilan torpasta. Joel ja Justiina olivat torpan seuraava torpparipari. Heillä oli myös suuri perhe. Heidän tyttärensä Miina Joelintytär, s 1859 ja vävy Juho Fredrik Kustaanpoika, joka tunnettiin myöhemmin nimellä Juho Mäkelä, s. 1853, asuivat torpassa 1870-luvulla leski Justiina Matintyttären kanssa. Miinalle ja Juholle syntyi 10 lasta, joiden jälkeläisiä tunnetaan useita Keihäskoskella ja Tourulassa: Elvira Emilia 1878, Selma Vilhelmiina 1881, Juho Petter 1884, Nikolai 1886, Hilda Maria 1889, Hilma Eufemia 1891, Elvira 1893, Kustaa Verner 1895, Elsa Josefiina 1897, Emilia 1898, Frans Vihtori 1900 ja Yrjö Aleksander 1903. Juho ja Miina Mäkelä lähtivät kuitenkin jostakin syystä Mäkelän torpasta ja heidät mainitaan useiden vuosien ajan itsellisinä tai muonatalonpoikana Rekolassa.
1880-luvulla Mäkelän torpparina mainitaan Matti Antinpoika, s. 1855, joka oli Kukolan torppari Antti Kukolan poika ja hänen vaimonsa Edla Emilia Efraimintytär s. 1857. He muuttivat perheineen vuoteen 1915 mennessä Rekolan Linnanmäen torppaan, jonka ostivat vuoden 1917 tienoilla omaksi. Tila sijaitsi Korkeakoskella ja sitä kutsuttiin myöhemmin Pihlajamäeksi.
Mäkelän sisaruksia aikuisina, vas. Nikolai, Hilda, Kustaa, Elsa ja Yrjö.
Juho ja Miina Mäkelä palasivat myöhemmin Mäkelän torppaan ja lunastivat sen omaksi vuonna 1922. Juho Mäkelä kuoli kuitenkin jo v. 1924. Miina eli Mäkelän mamma eli leskenä torpassa sen jälkeen vielä yli 20 vuotta aina vuoteen 1947 asti. Vuonna 1932 hän vieläpä lunasti torpan itselleen lapsiltaan. Torpassa oli vain vähän viljelysmaata. Mäkelän mammalla oli ainakin lehmä, ehkä muitakin eläimiä, joille talviset heinät oli kerättävä niityiltä ja tienvarsilta.
1940-luvun lopulla torpan ostivat Eeva ja Aino Alhonkoski Miina Mäkelän perillisiltä. He asuivat torpassa ainakin vielä 60-luvun alussa. Torppa on ollut pitkään asumattomana ja nykyään erittäin huonossa kunnossa.
Lähteet: Yläneen rippikirjat ja henkikirjat, Lasse Mäkelän antamat tiedot. Haastattelu: Usko Uotila Kokosi: Hanna-Leena Kaihola
Alkuperäinen Heikkilän torppa, josta Heikkilän tilan nykyisten omistajien suku on Keihäskoskella lähtöisin, tunnetaan nykyisin Mäkiheikkilän tilan nimellä. Torppa mainitaan Lallin (myöhemmin Rekolan) torppana jo 1810-luvulta alkaen. Silloisen torpparin nimi oli Heikki Samuelinpoika, s. 1772, jonka mukaan torppa lienee saanut nimensä. Heikki Samuelinpojan ja vaimonsa Justiina Matintyttären (s. 1789) poika Efraim Heikinpoika, s. 1830, jatkoi Heikkilän torpparina vaimonsa Vilhelmiina Jaakontyttären (s. 1829) kanssa. Torppareilla oli Rekolaan sovittuja ja vuodenajasta riippuvia työvelvollisuuksia talossa ja kyydityksiä kauemmaksikin. Kirjassa Kartanoita ja korven kansaa on Ossi Rekolan muistelus torpparien työmääristä: Vuoden 1881 kirjanpidossa todettiin mm. torppari Efraim Heikkilältä jääneen ”yksi juhtapäivä, etten ollut kyytissä halvoja viemässä Turussa”. Seuraavana vuonna Heikkilä kuitenkin oli tehnyt hevospäiviään vetämällä sontaa helmikuussa ja kyyditsemässä Rekolan myyntitavaroita Raumalle yhdellä hevosella. Efraim ja Justiina Heikkilän viidestä pojasta toiseksi nuorin Robert, s. 1867, jäi asumaan torppaan ja vihittiin v. 1896 Rekolan palvelustyttö Amanda Matilda Bergmanin kanssa, s. 1873. Robert ja Mandi jatkoivat Heikkilässä torpparina, missä vuosisadan vaihteessa asuivat vielä myös Robertin vanhemmat.
Heikkilän torpan rakennuksia 1810-luvulta. Torpassa syntyivät Robertin ja Mandin kymmenestä lapsesta Hilma 1897, Anna 1898, Kosti 1900, Kustaa 1902, Elli 1905, Väinö 1908 ja Aarne 1910..
Knuutilan palstan osto
Yläneen kunta oli ostanut Keihäskosken Knuutilan tilan vuonna 1906 ja palstoitti sen pellot ja osan metsistä myytäväksi tilattomille henkilöille. Robert Heikkilä oli ensimmäisten joukossa tekemässä tarjouksen Knuutilan ns. kotopalstasta. Kotopalstasta suunniteltiin erotettavaksi kaksi tilaa, kumpaankin 4,6 ha peltoa, hiukan ketoa ja noin 5 ha metsämaata. Robert Heikkilä teki vuonna 1909 tarjouksen molemmista kotopalstoista. Kauppakirja tehtiin 12.2.1909, kunnanvaltuusto käsitteli asiaa 16.1.1911 ja kiinnitykset tilaan saatiin syksyllä 1913. Syntynyt tila sai nimen Heikkilä. Siinä oli peltoa noin 9 ha, niittyä 0,7 ha, viljelykelpoista maata (metsää) noin 5,6 ha ja saman verran varsinaista metsämaata eli yhteensä noin 22 ha. Robert Heikkilä rakensi isolle perheelleen tilavan asuinrakennuksen ja tarvittavat talousrakennukset Oripäälle menevän tien varteen. Tila oli ajan tavan mukaan karjatila. 1900-luvun alussa kyläkunnat alkoivat perustaa osuuskuntia, mikä teki mahdolliseksi koneiden käytön pienemmilläkin tiloilla. Keihäskoskelle hankittiin osuuskunnan yhteinen hevosvetoinen niittokone sekä haravakone ja seuraavana vuonna perustettiin kylvökoneosuuskunta, jonka jäsenenä valveutunut Robert Heikkilä myös lienee ollut. Robert Heikkilä oli useiden vuosien ajan Keihäskosken koulun johtokunnan jäsen ja toimi pitkään koulun taloudenhoitajana.
Heikkilän päärakennus v. 1914. Vas. poika Kosti, vanhaisäntä Efraim, lapset Einar, Anna, Väinö ja Aarne,isä Robert, tyttäret Elli ja Kaisa sekä emäntä Matilda.
Tilanpitoa neljässä polvessa
Lempi, Kosti ja Esko Heikkilä v. 1935.
Heikkilän vanhin poika Kosti (s. 1900) jatkoi isäntänä vuodesta 1940 yhdessä vaimonsa Lempin, os. Satola (aikaisemmin Santala , s. 1899) kanssa. Heikkilässä oli noin kuusi lehmää sekä nuorta karjaa, pari lihotussikaa ja noin 100 kanaa sekä lampaita. Työjuhtana oli hevonen. Kosti oli pätevä kirvesmies, joka työskenteli kylän tilojen rakennuksilla ja oli mm. rakentamassa Yläneen seurakuntataloa. Kosti rakensi Heikkilän maille siitä myöhemmin erotetun Heinilä-nimisen talon, johon hänen nuori perheensä muutti asuttuaan sitä ennen vuokralla Keihäskoskella Töykän talossa. Kun Kosti siirtyi isännäksi Heikkilään, Robert-pappa muutti nuorimpien tyttäriensä kanssa asumaan Heinilään Heikkilään rakennettiin uusi asuinrakennus vuona 1955 kylän keskeiselle paikalle lähelle Osuusliikkeen myymälää ja Rekolan taloa. Rakennusta jatkettiin v. 1970, jolloin talon alkujaan punainen väri sai kokonaan nykyisen valkoisen värityksen.
Heikkilän uudet rakennukset rakentamisvaiheessa v. 1955. Niiden oikealla puolella näkyy Heinilän talo. Oikealla taloa rakentamassa vas. Kosti Heikkilä, Jaakko ja poikansa Heikki Tuominen sekä Eemeli Lehtilä.
Kosti ja Lempi Heikkilän poika Esko (s. 1935) meni hyvin nuorena vuonna 1956 naimisin Anni Mustikkaniemen (s. 1936) kanssa. Anni on kotoisin Pohjanmaalta, Reisjärveltä kahdeksanlapsisesta maanviljelijäperheestä. Anni oli työskennellyt sitä ennen useilla eri paikkakunnilla karjanhoitajana ja muissakin tehtävissä sekä viimeiset vajaat neljä vuotta Keihäskoskella Rekolan talossa karjakkona. Esko ja Anni alkoivat viljellä Heikkilän tilaa vuonna 1958. Tilan koko oli 60-luvulla yhteensä 28,5 ha, josta metsää 11 ha ja peltoa 16 ha. 1950-luvun lopulla oli Prusilasta ostettu Perttulan palsta, kun Antti Majanen myi kaikki Prusilan maat lisämaiksi Keihäskosken tiloille. Tilalla kasvatettiin vehnää, mallasohraa ja sokerijuurikasta sekä lisäksi oli rehuviljelyä karjaa varten. Vuonna 1976 tilaa laajennettiin edelleen Satolan perinnönjaon yhteydessä, Vilho Satolan perikunnalta ostettiin Välimäen tila, n. 14 ha.
Tila oli aluksi edelleen karjatila, jossa oli 12 lehmää AY ja SK karjaa sekä paljon nuorta karjaa. Osa vasikoista ostettiin kasvatettaviksi mullikoiksi. Siankasvatusta laajennettiin niin, että kahdeksaa emakkoa porsitettiin ja kasvatettiin yli 100 porsasta. Lisäksi tilalla oli noin 100 kanaa. Hevosesta luovuttiin 1950-luvulla ja ostettiin käytetty traktori Rekolasta. Karjatalous loppui Heikkilässä ja siat hävitettiin vuonna 1974, kun Anni aloitti työt Oripään munapakkaamossa, jossa hän toimi 19 vuoden ajan. Aluksi Anni halusi pitää kahta lehmää ja paria emakkoa, mutta muutaman vuoden jälkeen niistäkin luovuttiin.
Heikkilän perhe v. 1969. Vas. Anni, Heikki, Hannu, Elisa, Harri, Erika ja Esko.
Viisilapsisen perheen äidin, maatilan emännän ja kodin ulkopuolisen työn lisäksi Anni ehti harrastaa monipuolisesti. Kesäteatteri oli rakas harrastus, jossa Anni esitti ammattiohjaajan ohjauksessa monia rooleja. Hän esiintyi lisäksi laulajana sekä paikkakunnan tanhuryhmässä. Anni kuului Keihäskosken Marttoihin ja maatalousnaisiin. Hän ja harrasti lauloi kirkkokuorossa vuosikymmenien ajan ja harrasti posliinimaalausta. Esko teki maanviljelyn ohella metsätöitä mm. Rekolassa Into Niemisen kanssa ja työskenteli rakennuksilla lähiseudulla ja Turussa yhdessä Toivo Pölläsen ja Antti Virtasen kanssa. Hänellä oli useita luottamustehtäviä, puheenjohtajuuksia ja jäsenyksiä kunnanvaltuustossa, monissa lautakunnissa ja keskikoulun johtokunnassa. Hän kuului Keihäskosken maamiesseuraan, Yläneen urheiluseuraan ja Lions Clubiin. Esko kirjoitti runoja ja näytelmiä, joita palkittiin kirjoituskilpailuissa. Esko Heikkilä kuoli vuonna 1992.
Heikkilän pihapiiriä vuonna 1993.
Heikkilän tila 2000-luvulla
Eskon pojista Heikki osti tilan vuonna 1994. Heikki avioitui pöytyäläisen Hanna Heikkilän (o.s. Toivonen) kanssa vuonna 1996. Heille syntyivät lapset Leevi (s. 2001), Viivi (s. 2003) ja Veeti (s. 2004). Tila siirtyi luomuviljelyyn vuosina 1996-1998 ollen edelleen luomutuotannossa. Pelloilla viljellään kauraa, ohraa, hernettä ja härkäpapua. Karjaa ei ole. Heikki on koulutukseltaan kone- ja metallitekniikan insinööri työskennellen tuotantopäällikkönä paikallisessa Mepu Oy kuivuritehtaassa. Hanna on koulutukseltaan kosmetologi ja terveydenhoitaja ja käy myös tilan ulkopuolella töissä.
Heikkilä lokakuussa 2021.
Tiedot: Anni Heikkilä perheineen, Hanna ja Heikki Heikkilä Kuvat: Heikkilän suvun kokoelmista Tekstin kokosi: Hanna-Leena Kaihola
Ensimmäinen Vainionmäkeä viljelevä torppari oli Kiukaisista v. 1907 muuttanut Pekka Koponen (s. 1879) ja vaimonsa Lydia (s. 1880). Heillä oli kaksi tytärtä. Koposet lunastivat torpat Vainionmäki ja Vimmala omakseen v. 1915 Tourulan kartanon Pellon tilasta. Heidän jälkeensä tilan ostivat Emil ja Emma Marttila v. 1917. He viipyivät vain muutaman vuoden, sillä jo v. 1920 omistajaksi mainitaan Osmo (s. 1883) ja Hulda (s. 1875) Taiminen.
Emil ja Aina Vähätalo sekä Viljo ja Ines Vähätalo
Seuraavat omistajat olivat Emil ja Aino Vähätalo, he tulivat Köyliöstä. He viljelivät tilaa vuosina 1925 – 1949 ja heidän jälkeensä tila siirtyi heidän pojalleen Viljolle. Viljo (s.1919) ja Ines (s.1923, o.s. Salonen) Vähätalon aikana tilan kokonaispinta-ala oli 37 ha, josta salaojitettua peltoa oli n. 16 ha. Hirsinen päärakennus on rakennettu noin v. 1906. Vanhin osa karjarakennusta on samalta ajalta ja karjarakennusta laajennettiin Vähätalojen toimesta. Tilalla oli 5 lehmää ja nuorkarjaa, sikoja sekä kanoja. Tilalla oli hevonen ja myöhemmin myös traktori. Viljo toimi Makkarkosken meijerin maitokuskina monta vuotta. Heillä oli yksi poika, Hannu (s.1946). He muuttivat v. 1982 Yläneen Otsolaan, Ineksen lapsuuden kotiin. Tilan viljelyä jatkettiin vuokraamalla pellot. Talo oli pitkään asumaton.
Outi Broux
”Jotta talo löytää seuraavan omistajansa, se vaatii joskus kärsivällisyyttä ja ripauksen johdatusta sekä onnea”.
Talo oli ollut tyhjillään jo yli kaksikymmentä vuotta ja oikeaa ostajaa ei vain tahtonut löytyä. Aika oli myös ehtinyt tehdä tehtävänsä ja rapistuminen vaivasi jo kaikkia rakennuksia. Talossa ei ollut enää toimivaa viemäriä tai edes juoksevaa vettä. Kaivo oli ehtynyt, putket ruostuneet, sähköjohdot hiirien syömät, jopa ulkohuussi oli käyttökelvottomassa kunnossa. Mutta pihan ikiaikainen honkapariskunta Ukko ja Akka, sekä ikivanhat omenapuut muodostivat hiljaisen vartion pihan sydämessä ja tilan rauha ja syrjäisyys rauhoittivat levottoman mielen välittömästi. Illalla kirkkaana loihtiva tähtitaivas sekä täydellinen hiljaisuus ja valosaasteen poissaolo sinetöivät päätöksen ottaa lähes hulluudelta tuntuva projektin vastaan.
Se oli siis rakkautta. Ja kuten rakastuminen aina, se sumentaa järjen ja antaa uskomattomat voimat, joita todella tarvittiin, kun urakkaan ryhtyi 40-vuotias yksinäinen nainen vailla alan käytännön kokemusta. Mutta paljon oli luettua tietoa takataskussa. Esteeksi meinasi kuitenkin tulla epärealistinen hintapyyntö ja niinhän siinä myös kävi, että jätettyäni mielestäni oikeanlaisen ja kohtuullisen tarjouksen kirjallisena, se hylättiin. Olin todella pahoillani asiasta, mutta en ollut valmis maksamaan enempää, joten talo jäi mielestä, kun etsin sitä oikeaa.
Syyskuun 11 pv, vuonna 2001 seisoin Moskovan punaisella torilla kuvauksissa ja samaan aikaan kun New Yorkissa kaksoistornit sortuivat, sain puhelun, jota en ollut enää osannut odottaa. Talo oli tullut pakkohuutokaupattavaksi ja koska olin ainoa, joka oli jättänyt siitä tarjouksen, sain etuosto-oikeuden, jos siirrän pankin tilille heti 10 000 markkaa ja maksan tarjoamani summan. Päätös piti tehdä siinä samalla hetkellä. Se oli kuin kosinta ja silmää räpäyttämättä vastasin KYLLÄ. Sitä päätöstä en ole vielä tähän päivään mennessä katunut.
Siitä se sitten alkoi, yhteiselo ja pitkä projekti vanhan talon kanssa.
Yhteistä taivalta talon hoivaajana on nyt kestänyt kaksikymmentä vuotta. Minulle tila on todella rakas ja usein mietinkin minkälaisen hoivaajan talo saa, kun minun on aika päästää siitä irti.
Teksti ja kuvat: Outi Broux v. 2021 Varhaisemmat vuodet teksti: Tuija Olenius
