Inkerinmaan ja inkeriläisten historiaa

Inkerinmaasta ovat sen strategisesti merkittävän sijaintinsa vuoksi taistelleet Novgorodin keskiaikainen valtio jo 1100-luvulla sekä myöhemmin Ruotsi, Venäjän keisarikunta ja Neuvostoliitto.
Inkerinmaan alkuperäisiä asukkaita olivat Itämeren suomalaiset kansat vatjalaiset ja inkerikot. Kun Ruotsi valloitti Inkerin 1600-luvun alussa, suuri osa sen ortodoksisesta väestöstä pakeni Venäjälle. Tällöin Ruotsi alkoi siirtää sinne luterilaisilta alueilta uudisasukkaina karjalaisia Karjalan kannakselta ja savolaisia talonpoikia. Heidän jälkeläisiään kutsutaan inkerinsuomalaisiksi.

Venäjä valloitti Inkerinmaan Suuren Pohjan sodan päättyessä vuonna 1703. Siitä lähtien inkeriläisille talonpojille alkoi pitkä maaorjuuden aika, joka päättyi vasta vuonna 1861. Silloin Inkerissä perustettiin suomenkielisiä kouluja ja inkerinkielisiä sanomalehtiä alkoi ilmestyä.

Ensimmäisessä maailmansodassa ja Venäjän vallankumouksen aikaan 1920-luvulla alkoivat sortotoimet eli ns. kulakkivainot, jotka koskivat myös inkeriläisiä talonpoikia. Inkeriläiset olivat myös Stalinin vainojen kohteena 1930-luvulla. Kymmeniätuhansia ns. poliittisesti epäluotettavia kansalaisia karkotettiin kodeistaan maan raja-alueilta Siperiaan. On arvioitu, että 1920-luvulla Neuvostoliitossa asui noin 120000 inkerinsuomalaista. Heistä yhteensä noin puolet karkotettiin ja vangittiin. Vähemmistökielten asemaa rajoitettiin ja suomenkieliset kulttuurilaitoksen lakkautettiin.

Toinen maailmansota Inkerissä

Saksa hyökkäsi kesäkuussa 1941 Neuvostoliittoon ja miehitti Inkerinmaan, jonka alueella asui noin 67000 inkerinsuomalaista. Leningradin piirityksen sisälle jäi 30000 inkeriläistä. Vuosina 1941-42 Inkerissä vallitsi nälänhätä ja 6000 inkeriläistä kuoli nälkään. Venäläisten perääntyessä taistelujen jäljiltä kodit oli poltettu, kotieläimiä ja elintarvikkeet viety. Lähellä rintamaa ei voinut asua, osa väestä pakeni metsiin. Tilanne oli pahin rintamalinjan lähistöllä. Pakolaisia varten perustettiin pakolaisleirejä, joiden parakit olivat kylmiä ja pimeitä ja ruuasta oli pulaa. Saksa evakuoi työhön Viroon tuhansia inkeriläisiä ja osa siirtyi omaehtoisesti Inkerin länsiosiin maatöihin.

Inkeriläisten muutot Suomeen

Saksa oli jo aikaisemmin ehdottanut näiden Inkerinmaan suomalaisten siirtoa Suomeen, mutta Suomi ei siihen suostunut. Huhtikuussa 1943 Saksa ja Suomi tekivät sopimuksen yhteensä 12000 inkeriläisen tai vatjalaisen siirrosta Suomeen, joista 8000 olisi työkykyisiä miehiä ja naisia. Osa siirrettävistä tulisi Inkeristä, osa Virosta. Siirtymisen Suomeen tulisi tapahtua perhekunnittain ja perustua vapaaehtoisuuteen. Maaliskuun lopulta syyskuun alkuun vuonna 1943 Suomeen siirtyi 11489 inkeriläistä tai vatjalaista.

Inkerin kansa joutui uusiin sodan aiheuttamiin kärsimyksiin, kun venäläiset valmistautuivat Leningradin saartorenkaan lopulliseen murtamiseen syyskesällä 1943 ja saksalaisten karkottamiseen Inkeristä. Peräytymisvaiheessa Saksan tavoitteena oli tällöin tyhjentää Inkerinmaa kaikista siviileistä. Inkerinsuomalaiset oli tarkoitus siirtää Suomeen heidän niin halutessaan, kuten juuri päättyneessä siirrossa sillä erotuksella, että operaatio oli sotilaallinen ja heidän oli joka tapauksessa jätettävä kotimaansa. Toisena vaihtoehtona oli Liettua ja sieltä tuntemattomaan etelään. Saksalaiset vastasivat kuljetuksista junilla Paldiskin satamaan ja Suomi vastasi laivamatkoista. Vaikka matkan varrella kokoomaleireillä oli mukana suomalaisia huoltajia, pakomatka oli kovan kiireen ja huonojen olosuhteiden takia täyttä kärsimystä varsinkin lapsille. Suomi hyväksyi syyskuussa 1943 suunnitelman 40000 inkeriläisen siirrosta Suomeen. Siirrot olivat pääasiassa työvoimapoliittisia, mutta myös sukulaiskansan auttamisen halua oli mukana. Suomeen siirtojen tuli edelleen perustua Inkeriläisten omaan haluun.

Inkeriläiset Suomessa

Suomeen muutti vuosina 1943-44 Inkerinmaalta Viron kautta yhtensä 61613 henkilöä. Junareitti kulki Hatsinasta Viron Kloogan kokoomaleirille lähelle Tallinnaa, mistä Suomi siirsi evakuoidut inkeriläiset laivoilla Paldiskin satamasta Suomeen. Suomessa laivat saapuivat pääasiassa Hankoon, mutta varsinkin toisen siirron aikana lisäsatamina käytettiin Turun, Rauman ja Pohjan satamia. Niistä inkeriläiset ohjattiin karanteeni- ja väestönsiirtoleireille, joista tulijat pyrittiin siirtämään 2-3 viikon kuluttua eri puolille Suomea pääasiassa töihin maatalouteen. Lapset kävivät kansakoulua tai olivat ammattiopinnoissa, mutta osa heistä joutui työhön. Yhdessä saapuneet perheet saivat asua useamman sukupolven kesken samoissa talouksissa. Niille, jotka eivät kyenneet tekemään työtä tai saaneet työtä, valtio jakoi avustuksia. Evakuointi ei ollut kaikille mieleinen, sillä inkeriläiset olivat Suomessa Neuvostoliiton kansalaisina ulkomaalaisia ja heillä ei ollut esim. vapaata liikkumista ilman lupaa.

Neuvostoliiton ja Suomen välillä 19.9.1944 solmitussa rauhansopimuksessa Suomi sitoutui palauttamaan Suomessa internoidut neuvostokansalaiset. Suomi tulkitsi niin, että Inkeristä siirretyt saivat palata Neuvostoliittoon, jos itse tahtoivat, mutta saivat halutessaan jäädä Suomeen. Jo lokakuussa 1944 yli 33000 inkeriläistä oli ilmoittanut halukkuutensa palata Neuvostoliittoon. Marraskuussa 1944 Liittoutuneitten valvontakomissio alkoi aktiivisemmin kerätä ilmoittautumisia ja pitää puhutteluja. Inkeriläisille luvattiin pääsy takaisin omaan kotiin. Liikkeellä oli huhu, että ne, jotka eivät lähde vapaaehtoisesti, viedään väkisin. Suomeen siirretyistä 63000 kaikkiaan 55000 palasi tai palautettiin tammikuuhun 1945 mennessä. Noin 5000 pakeni Ruotsiin ja 3000 jäi Suomeen.

Neuvostoliitossa inkerinsuomalaiset eivät päässeet kotiseudulleen, vaan heidät kuljetettiin Keski-Venäjälle sekä Novgorodin ja Pihkovan seuduille. Inkeriläisiä pidettiin ”kansanvihollisina” eikä heidän haluttu asuvan rajaseudulla. Moni hakeutui myöhemmin Neuvosto-Karjalaan. Inkerinmaalle he pääsivät muuttamaan vasta kolme vuotta Stalinin kuoleman jälkeen v. 1956.

Inkeriläisiä Tourulassa
Tourulaan sijoitetut inkeriläiset majoitettiin eri puolille kylää. Työvoimapula oli jatkuva miesten ollessa rintamalla ja inkeriläisten apu työvoimana oli tervetullut moneenkin taloon. Heidän aiempina ammatteinaan mainitaan taloudenhoitaja, siivooja, lämmittäjä, maatyöläinen ja koneenkäyttäjä.

Huhtamaassa asui Volmari Sofia, kolmen lapsensa kanssa.
Mattilassa Porkkanen Eeva ja Vainionmäessä Rikkinen Sofia. Lisäksi Mattilassa muistetaan asuneen ja olleen suureksi avuksi perheelle Liisa nimisen inkeriläisen.
Peressä asui Kirppu Aleksander ja Anna, parivuotiaan poikansa kanssa. Perheen mukana oli myös 65-vuotias isoäiti Anna. Lisäksi siellä asui myös Toivas Helmi.
Tourulan kartanossa asui Katri Sintonen kahden aikuisen poikansa kanssa.
Tourulan kartanon Keskitalon tilalla oli paljon rakennuksia, joten sen alueelle oli majoitettuna monta perhettä.
Siellä asuivat Laitinen Antti ja Olga kahden lapsensa kanssa. Laitinen Eeva aikuisen tyttärensä Ainon kanssa. Savolainen Tahvana ja Aldra kahden poikansa kanssa. Lisäksi samaa sukua lienee ollut Savolainen Anna. Sintonen Aadam ja Maria kolmen lapsen kanssa, sekä Sintonen Katri.

Inkeriläisiä Keihäskoskella
Keihäskosken tiloille sijoitetut neljä inkeriläisperhettä tulivat itäisestä Inkeristä Tosnan ja Pietarin lounaispuolella olevan Krasnoje-Selon sekä Vsevolosnin piireistä. Paria vanhusta lukuun ottamatta aikuiset olivat työikäisiä. Kaksi miehistä oli talollisia ja kaksi ammatiltaan työmiehiä, lapset kävivät todennäköisesti Keihäskosken koulua.

Prusilaan tuli asumaan 67-vuotias Helena Kajava Inkerin.
Väinölässä asui Matti Tukia ja vaimo Helena sekä 17- ja 14-vuotiaat tytär ja poika. Mukana oli myös vaimon iäkäs äiti.
Kajalassa asui Paavo Lotta vaimonsa Katrin ja 10-vuotiaan poikansa kanssa.
Rekolassa asui Juhana Lotta vaimonsa Ainon ja 8-vuotiaan pojan kanssa sekä myös iäkäs äiti Anna Lotta.

Lähteet:
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Tietävä, Inkeriläiset, 1000 vuotta Inkerin historiaa
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura/finlit.fi/arkisto
Erkki Tuuli, Inkeriläisten vaellus, Inkeriläisen väestön siirto 1941-45
Kansallisarkisto Turku, Maskun kihlakunnan henkikirjoittajan arkisto, Bk:1 Siirtoväen ja inkeriläisten luettelot (1944-1945)
Teksti:
Hanna-Leena Kaihola ja Tuija Olenius