USKO UOTILA MUISTELEE LAPSUUSAJAN JOULUA KEIHÄSKOSKEN PRAMILASSA
Joulu on sarja elämyksiä talvipäivän seisahduksen aikoihin. Osa niistä elää perinteenä joulusta toiseen. Osa katoaa ja uusiakin syntyy. Joulu, jota tänään muistelen, on maatalon pikkupojan joulu sotavuosien aikaan.
JOULUAATON ASKAREITA
Aattoaamuna ei monia herätyksiä tarvittu. Pikemminkin harmitti, mitä oli jo ehtinyt tapahtua lämpöisessä pirtissä tai pihapiirissä. Pitkä päivä oli alkamassa. Äkkiä sarkapusakat ja housut päälle, kulunut karvalakki päähän ja kopertuneet nahkasaappaat jalkaan. Hätäisen korvikkeen ryystämisen jälkeen pimeälle pihalle, jossa miehet jo valjastivat Pruunia heinähäkkireen eteen. Ohjakset sallittiin pikkumiehen käteen korvauksena ladossa toimitettavasta heinien polkemisesta.
Naisväki oli sillä välin jatkanut jo monta päivää kestäneitä ruoanvalmistuspuuhiaan ja leipomisiaan. Herkullisten tuoksujen maailma olisi sekin kovasti houkutellut, mutta oli elettävä sukupuoliroolien mukaan. Tuoksuvat heinät, sileä hangonvarsi, totinen ponnistelu ja hevosen lämmin turpa sitä suupielistä ladossa käännettäessä oli nyt erilaista. Kaikkea sävytti juhlan odotus, tunne pian koittavasta jännittävästä juhlan täyttymyksestä, jota jo lukemattomat arkiviikot oli ehditty odottaa.
Ennen puolista ehdittiin vielä pilkkoa jouluhongasta tervainen klappikasa ja etsiä savusaunan lämmitystä varten punertavia leppähalkoja. Iso kiuas vaati paljon puita ja pitkän lämmitysajan, mutta aatonaattona oli jo otettu yksi pesällinen ennakkoa, jotta hirsiseinät olivat alkaneet lämmetä. Hiljaa alkoi sininen savukiehkura nousta nokisten kivien välistä kohti päädyn räppänää ja sieltä valkenevaan aamupäiväiseen autereeseen. Illaksi olisi kaikki valmista, ja saunatonttu valvoi parven hämärästä lämmitystä.
Päivällinen nyt oli varsin vaatimaton, vähän jotakin arkista, jolla iltaan selvittäisiin, sillä vielä oli monenlaista tekemistä. Väkisin piti välillä kurkistaa komeroon, että siellä todella oli paketteja, mutta äkkiä käsi esti tarkemmat tutkimusretket. Kuusen hakuun piti ehdottomasti päästä mukaan, vaikka se tiesi kenties pitkääkin prohjaamista lumisessa metsässä. Sitä vaan aina puhuttiin, että valikoidaan kuusi hyvissä ajoin ennen joulua. Aaton keskipäivällä kumminkin aina haettiin, joskus pyryssä, joskus pakkasessa, joskus leppoisan auringonkin hetken näyttäytyessä. Ja aina sen piti olla kaunis, ei mikään toispuolinen harvaoksa.
Vielä oli edessä kuusen sulattelu karjakeittiössä ja jalkaan paneminen. Vasta sitten kun iltapäivän hämärä jo taas kolkutteli, se kannettiin sisään ja koristelu voi alkaa. Minä olisin halunnut kuusesta kirjavan kuin pakanamaan kartan, mutta jostain syystä aikuisten hillitty hopeapaperilinja aina voitti. Aidot oikeat, pienet valkeat kynttilät piti ripustaa metallijalkoihin tarkasti, etteivät ne vain sytyttäisi oksistoa. Myös pöydälle ilmestyi punainen kolmihaara ja siihen vähän isommat kynttilät. Ne riittäisivät sopivan kontrollin alla poltettuina koko joulun juhlahetkiksi.
JOULUSAUNA
Vieläkään ei päästy saunaan. Se siintyi nyt yksikseen ja sinne kannettiin saaveilla tai tonkilla reilusti pesuvettä. Vielä piti jotain ajankulua keksiä. Pikku poika sai juosta aikuisten asioilla, lakaista ennestäänkin puhdasta pihapolkua tai tuoda puusylyksen karjakeittiöön, jossa joulunakin oli askareet tehtävä. Mutta kun aika koitti, ei saunomisessa pidetty kiirettä. Nokisten ortten alla viipyivät kaikki vuoden tuoksut, pellava ja mallassaunojen, talkkunainkuivatusten ja lihan palvaamisen. Visusti piti varoa lyömästä päätään kattolautoihin. Aikuisia odoteltiin sitten suureen pyyheliinaan kääriytyneenä pitkän penkin viljasäkkiin nojaten.
JOULUATERIASTA ALKOI JUHLAN VIETTO
Joulusaunaa seurasi jouluateria. Se ei ollut mässäilyä vaan arjesta poikkeava odotettujen ruokalajien makuelämys. Vain lipeäkala oli asia, josta piti selvitä joko kokonaan tai ainakin mahdollisimman pienellä annoksella. Riisipuuro, siihen piilotettu manteli ja sekahedelmäsoppa päättivät muutoin suolaisensävyisen aterioinnin. Ja kahvia ja joulutorttu oli odotettavissa vasta illan päätteeksi, pukinkin jo käytyä. Mitään evankeliumia meillä ei luettu, ruokarukous kylläkin.
Monina peräkkäisinä vuosina illan hartaudesta vastasi Taata Sillanpään joulupakina, jota hiljaisuuden vallitessa kuunneltiin rätisevästä ”Pikku-Matti” radiosta. Maltettiin sen toki antaa soida myös joulumusiikkia, kun arkeen yleensä kuuluivat vain uutiset ja säätiedot. Mutta radio suljettiin ja unohtui, kun tuli pukin vuoro. Se oli vain leikkipukki, kenties viimeistä kertaa, kun en minäkään kuopuksena siihen enää uskonut. Mutta olipahan isän vanhoilla susiturkeilla väärinpäin käännettyinä vielä joku palvelutehtävä.
Me olimme iloisia ja onnellisia enemmän tai vähemmän onnistuneista lahjaideoista. Pehmeät paketit olivat käytännöllinen osa juhlaa ja tarpeen myöhemmin. Mistäpä me olisimme osanneet kännyköitä ja tietokonepelejä toivoa. Sitä paitsi Kotiliedessä oli kerrottu pohjoisen köyhistä kodeista, joiden jouluakin puute sävytti. Kummikerho oli kerännyt sinne lahjoja. Tuon ajan lapset oli opetettu olemaan vähästä tyytyväisiä, eikä Osuuskaupan kylämyymälä ollut mikään tavaratalo.
Jouluillan traditio oli vielä leipäpalojen jakelu karjasuojan asukeille. Jokaisen vihoviimeistä possua myöten tuli saada pieni erikoisannos. Pisimpään viivyttiin pienimmän vasikan karsinalla. Se ressukka osasi vasta imeä peukaloa, mutta hyppeli iloisena huomiosta ja taputuksista ymmällään.
JOULUAAMUN KIRKKOMATKA
Jouluiltana oli tallinvajassa tarkastettu myrskylyhdyn valossa, että aamun valjaat, aisakello ja kirkkoreki olivat valmiina. Meillä oli vara valita kolmesta hevosesta kirkkokyytiläinen. Käytäntö saneli kumminkin, että sen piti olla rauhallinen ja hyvässä kengässä. Kilpa-ajojen aika oli silloin historiaa.
Jouluaamun kirkkomatkassa oli huikaisevinta itse kirkon valaistus kuusineen ja kynttilöineen. Vain tähtien valaisemasta pimeästä syrjäkylän aamuyöstä oli elämys tulla kirkolle, jossa sähkölamput loistivat, tumma-asuinen väki kiiruhti kirkkoon ja hevospuomeissa kymmenet hevoset hirnahtelivat ja kilisyttivät kulkusiaan värikäs loimi selässä ja heinäsäkki edessään. Saattoi aamun pääasiasta, papin sanomastakin jotain pieneen päähän jäädä, tunnelmaa enemmänkin maalaispojan elämänmatkalle.
Ei joulu vielä ohi ollut, kun valkenevaan jouluaamuun kotia kohti ajettiin, mutta se oli jo huipentunut. Pikkuhiljaa alkaisivat uudet odotukset. Maalaiselämän vuoden rytmi oli kokenut yhden kohokohtansa. Kynttilä kiitollisena niitten haudoille, joitten toimesta meidän sukupolvellamme on unohtumattomat lapsuus joulujen elämykset!
U.K.U:n pakina on julkaistu Auranmaan Viikkolehdessä joulukuussa 1998.
Kuvat Anselm Laakso ja Uotilan kuvakokoelma.
