HEVOSTEN LUOVUTUS SOTIIN

Hevosvetoinen armeija
Viimeisenä rauhan vuonna maassamme oli noin 380 000 hevosta. Hevosten tarve maassa oli siis suuri ja Suomen puolustamiseen tarvittiin huomattavan suuri määrä hevosia. Talvisodassa määrävahvuuden mukaan jokaisessa kenttätykistörykmentissä oli 1 300 hevosta. Järeää kenttätykkiä tarvittiin vetämään kuusi, jopa kahdeksan hevosta. Jalkaväkirykmentissä oli 500 hevosta ja jalkaväkipataljoonassa sata hevosta. Kun esimerkiksi kenttätykistörykmentissä oli 2300 miestä ja mainitut 1300 hevosta, se merkitsi, että suurimman osan tykkimiehistä tuli olla ainakin jonkinlaisia hevosmiehiä.

Hevoset armeijan tehtävissä
Jalkaväen taistellessa sen hevoset eivät useinkaan olleet välittömästi vihollisen tulen alla. Sen sijaan tykistön hevoset olivat hyvin alttiita tappioille. Viholliskoneiden pommit ja konekiväärisuihkut saattoivat tappaa suurenkin joukon tykin vetäjiä hetkessä. Hevosia tarvittiin lisäksi huollon vetovoimana kaikissa aselajeissa. Ne kuljettivat ammukset sekä vetivät haavoittuneet ja kaatuneet taakse. Talvisodan suomalaiset hevostappiot olivat kuolleina, lopetettuina tai kadonneina yhteensä 7 000 hevosta.
Omia hevosia puolustusvoimilla oli syksyllä 1939 vain noin 4000. Oli siis turvauduttava pakko-ottoihin. Otettuja hevosia oli talvisodan päättyessä noin 72 000. Valtioneuvoston päätöksen mukaan kotirintama tarvitsi yhden hevosen kutakin kymmentä peltohehtaaria kohti ja tilan ainoaa hevosta ei otettu. Armeijalla oli paikallisten suojeluskuntien kautta hevoskasvattajiin hyvät yhteydet ja siten se tunsi maan hevoskannan hyvin.

Hevosten luovutukset Yläneellä
Syksyllä 1939 julkaistiin hevosottokuulutuksia. ”Erottamisluetteloihin” merkityt hevoset oli tuotava määrättyihin kokoamispaikkoihin, Yläneeltä hevoset koottiin Loimaalle. Yläneeltä määrätiin otettavaksi talvisotaan yhteensä noin 100 hevosta. Jokaisen hevosen piti olla hyvässä kengässä, ja sen mukana tuli olla päitset ja marhaminta (riimunaru), loimi ja loimivyö, juottosanko sekä puhdistusvälineet. Lisäksi määrättiin mukaan vähintään 50 kiloa kauraa ja sata kiloa heinää. Hevosten lisäksi otettiin myös kesä- ja talviajoneuvoja, jotka piti varustaa sellaisilla koreilla tai resloilla, että niillä voidaan kuljettaa 500 kg kuormia.

Jatkosodan alkaessa kesällä 1941 Suomen sotavoima oli paljon paremmassa varustuksessa kuin kaksi vuotta aikaisemmin ja moottorointikin oli edistynyt. Hevosia oli sodassa enimmillään 45 000 ja hevosia menetettiin noin 15 000. Jatkosodan aikana hevosia otettiin noin 50 000.
Yläneen kunta sai vuosittain määräykset hevosottovarauksista puolustuslaitoksen käyttöön. Nämä hevoset oli tuotava säännöllisesti hevosottolautakunnan suorittamiin tarkastuksiin, jotka suoritti valittu hevosottomies. Vuoden 1942 alussa Suojeluskuntapiiri määräsi varattavaksi Yläneeltä 95 hevosta. Vielä vuoden 1944 tammikuussa täydennettiin varausmäärää 97 hevoseen, joista 29 oli uusia hevosia. Keihäskosken kylästä kahdeksan tilaa luovutti kukin yhden hevosen. Rekolasta otettiin sotaan neljä hevosta ja Tourulan kartano luovutti myös useita työhevosia.

Muisteluja sodasta palautetuista hevosista
Sodasta tuli takaisin useita enemmän tai vähemmän huonokuntoisia hevosia. Rekolasta tuli tiettävästi takaisin kaksi, joista toinen riuhtoi itsensä irti heti päästyään Auran asemalle ja juoksi kotiin.
Sodan jälkeen oli maassa kova hevospula. Rekolaan saatiin ostettua kolme hevosta, joista Ossi Rekola kertoo kirjassaan Tuohikuun aikaan. Raiku-niminen hevonen oli ollut nuoresta asti armeijan palveluksessa ratsuna, mutta oli sodan jälkeen vanha rauhallinen sotaveteraani, joka veti heinäkuormaa ”hitaasti, pää riipuksissa ja alahuuli maata viistäen”. Hitautensa vuoksi sitä kutsuttiin Raikun-Krahnuksi. ”Vaan annapas olla, jos lähettyvillä paukahti tai kuului lentokoneen jylinää. Silloin löytyi hevoseen sotaratsun ripeyttä. Pää kohosi, korvat kääntyivät äänen suuntaan ja siinä samassa hevonen oli pitkänään, liikkumatta maassa. Jos lähettyvillä oli oja, se syöksyi sinne.”
Sodasta palanneita paukkuarkoja hevosia oli sotien jälkeen monessa talossa. Markku Kankare kertoo Ismo Lehtosen hevosesta. Hän ja Lehtonen olivat kahden hevosen kanssa lähteneet töihin. ”Toinen hevosista oli palannut sodasta. Se oli niin hätäinen, että evästauon ajaksi piti aina varoiksi irrottaa aisat. Tämä kuitenkin unohtui tällä kertaa. Nousi raju ukonilma ja silloin hevosta vietiin kärryineen kotiin saakka.”

Kansakunnan kiitos
Suomenhevosen kansantaloudellisen tehtävän päättyminen ei himmentänyt sen historiallista arvoa. Sotiemme veteraanit ehdottivat ensimmäisinä patsaan pystyttämistä sotahevosemme, oman asekumppaninsa kiitokseksi. Patsaan rahoitus hoidettiin kansalaiskeräyksen avulla. Herman ]outsenen luoma Suomenhevosen – sotahevosen kiitospatsas paljastettiin Seinäjoen Törnävän puistossa 3. elokuuta 1997.

TEURASLIHAN LUOVUTUKSIA ARMEIJALLE

Puolustuslaitoksen elintarvikevarikko antoi sotien aikana määräykset teuraslihan luovutuksista puolustusvoimien käyttöön. Sotilaiden päivittäinen liha-annos oli noin 100 g päivässä, joka otettiin pääosin maatiloilta pakko-ottoina. Yläneellä kunnallislautakunnan tehtävänä oli laatia luettelot nautojen luovuttajista ja päättää luovutuksista. Käytännössä hankintaliikkeenä oli L-S Osuusteurastamo.
Talvisodan ajasta ei ole tietoja teuraskarjan luovutuksista Yläneen maanviljelijöiltä. Jatkosodan vuosina luovutusmääräyksiä annettiin yksi tai kaksi vuodessa. Luovutus määriteltiin aluksi nautayksikköinä, myöhemmin lihakiloina. Yläneeltä määrä oli Vuoden 1941 kesällä 58 yksikköä ja syksyllä 7800 kiloa, vuonna 1942 määrä oli yhteensä 10800 kiloa. Vaikka kunnallislautakunta lähetti tästä määrästä valituksen, seuraavan vuoden 1943 kaksi määräystä olivat yhteensä 16 600 kiloa teuraslihaa. Vielä tammikuussa 1944 tuli Yläneelle luovutusmääräys 38:lle karjanomistajalle.

Nautojen luovutukset kohdistuivat sekä suuriin tiloihin, että myös ns. keskisuurille tiloille. Tourulan kartano ja Rekola luovuttivat useita nautoja vuodessa, muut tavallisesti yhden kerrallaan, mutta luovutuskertoja voi sodan aikana olla useampiakin. Rekolan lisäksi Keihäskoskelta luovuttivat vähintään 2-3 kertaa sodan aikana Kairinen (Kajala), Peltola, Prusila, Satola, Väinölä, Rintala, Kaukoranta ja Sillanpää sekä Uotilan tila. Tourulasta kartanon lisäksi luovuttajia olivat mm. Huhtamaa, Vastamäki, Koskihuhta, Puola, J. Tuominen, Y Mattila, A. Orrela, Hilma Ojala, S. Kuusela, Emil Vähätalo ja K. J. Virtanen.

REHUJEN JA HEINIEN LUOVUTUKSET

Talvisodan ajalta ei ole säilynyt tietoja Yläneeltä puolustusvoimille luovutetuista rehuista ja heinistä. Välirauhan aikana varauduttiin uuteen sotaan ja suoritettiin rehujen ja heinän pakko-ottoja armeijan tarpeisiin. Yläneellä päätettiin tehdä tarkka arviointi kunnan alueella rehusta, kaurasta ja perunoista sekä karjamääristä. Keihäskosken koulupiiriin valittiin selvitystä tekemään J. Haavisto, Y. Mattila, K. Laine ja Risto Peltola. Hevosia oli Yläneellä yhteensä 541 ja nautoja 2182. Yläneläisillä tiloilla oli perunoita ja muita juureksia 840 000 kg, kauraa 450 000 kg, heinää 530 000 kg ja A.I.V.-rehua 250 000 kg. Kunnallislautakunta päätti selvityksen perusteella anoa vapautusta rehujen ja kauran luovutuksesta. Maaliskuussa 1941 tulleessa luovutusmääräyksessä heinää määrättiin otettavaksi 8000 kg, joka määrä päätettiin ottaa Tourulan kartanosta sekä Keihäskosken Rekolasta ja Uotilasta.

Kesällä 1941 jatkosodan alettua Yläneen kunnallislautakunta päätti hankkia kaksi paalikonetta ja varastotilat sekä valita miehiä paalauksen tekijöiksi. Syyskuun lopulla 1941 lääninhallitus määräsi Yläneeltä luovutettavaksi 116 000 kg heiniä ja 90 000 kg kevätviljan olkia. Rehujen luovutuksen jatkuivat koko sodan ajan. Tammikuussa 1942 määrättiin puolustuslaitokselle perunaa pakko-ottona Yläneeltä luovutettavaksi 50 000 kg.

PIIKKILANKOJEN KERÄYS

Ennen talvisodan alkamista puolustusvoimat keräsi puolustusesteeksi rintamalle suuria määriä piikkilankaa. Jos ei ollut käyttämätöntä, määrättiin purkamaan piikkilanka-aitoja, joita kertyi Yläneeltä 2,7 tn. Piikkilangan luovutuksesta maksettiin korvaus Yläneen Säästöpankista.

Teksti: Hanna-Leena Kaihola
Kuvat: SA-kuva
Lähteet: Ilmari Ojala teoksessa Suomi 85 Itsenäisyyden puolustajat Kotirintamalla.
Yläneen kunnanarkisto, kunnallislautakunnan pöytäkirjat 1939-1944
Kunnallinen Viikkolehti 18.10. 40
Pia Mattila-Lonka, Kartanoita ja korven kansaa, 2001
Markku Wuoti, Sodan tuskaa, 2015
Ossi Rekola, Tuohikuun aikaan, 2004
Kyläläisten haastatteluja

Keräyksiä kotirintamalta puolustusvoimille
Suomen armeija lähti talvisotaan varsin huonoin varustein. Monet maaseudun asukkaat joutuivat varustamaan armeijaa pakko-ottojen kautta luovuttamalla hevosia varusteineen, ajoneuvoja, elintarvikkeita ja paljon muuta. Kotirintamalla ryhdyttiin heti keräämään myös vapaaehtoisesti puuttuvaa vaatetta ja muuta tavaraa puolustusvoimien tarpeisiin. Suojeluskuntien ja Lotta Svärd järjestön keräystoimistot ottivat vastaan ja toimittivat lahjoitukset armeijalle. Lehdissä julkaistiin luetteloita puuttuvista varusteista. Kunnallinen viikkolehti julkaisi tammikuussa 1940 puolustusvoimien laajan yksityiskohtaisen luettelon rintamalla tarvittavista varusteista. Jokaisella paikkakunnalla, myös Yläneellä kerättiin sotilaille lämpimiä vaatteita ja jalkineita, sairaaloihin lakanoita ja makuuhuopia, hevosloimiksi sopivia mattoja jne. Puutelista sisälsi myös aseita ja työkaluja, kuten kirveitä, sahoja, kiviporia, rautakankia, lumilapioita ja jäätuuria, 3 ja 10 tuuman rautanauloja, petrolikaminoita jne. Suureen tarpeeseen alkoi koko maassa syntyä vapaaehtoisten keräysorganisaatioita, joiden monipuolinen toiminta jatkui eri muodoissaan sotien ajan.

Kotirintama rintamamiesten tukena
Kotirintamalla toimittiin järjestelmällisesti armeijan hyväksi kaikkien sotavuosien ajan. Esimerkiksi lottajärjestö pikkulottineen, Martat ja myös muut maaseudun naisyhdistykset sekä yksittäiset henkilöt leipoivat kylissä säännöllisesti valtavia määriä ns. kenttäarmeijaleipää lähetettäväksi rintamalle. Missä vain oli suuri uuni käytettävissä, siellä tehtiin rintamalle leipää niin, että alussa kaikki armeijan leipä tuli kotirintamalta. Vähitellen leipomot saivat toimintansa järjestymään niin että, niiden osuus oli noin puolet rintamalle toimitetusta leivästä. Leivät leivottiin muotin mukaan neliön muotoisiksi ja ripustettiin kuivuman keskelle tehdystä reiästä. Lopuksi ne pakattiin vakiomuotoisiin laatikoihin.

Armeijalle lähetettävät sotaleivät leivottiin muotin avulla neliön muotoon ja pakattiin kuivattuina niitä varten suunniteltuihin laatikoihin Oikealla emäntä paistamassa tuvassaan leipiä parikymmentä leipää kerralla paistavassa uunissa. Kuvat Finlandia-Kuva ja SA-kuva.

Kylissä ja kaupungeissa naiset kokoontuivat valmistamaan sotilaille lumipukuja, jotka tehtiin kokonaan vapaehtoistyöllä, sekä lämpimiä varusteita, villapaitoja, sukkia, tallukoita, lapasia jne. Oman paikkakunnan rintamamiehille ja myös tuntemattomille sotilaille koottiin ja lähetettiin tuhansia paketteja sekä kirjeitä ja kortteja. Jouluksi Yläneen Lotat velvoittivat jokaisen jäsenensä lähettämään joulupaketin ainakin yhdelle tuntemattomalle sotilaalle. Lotat, Martat, Maatalousnaiset sekä muut paikalliset naisjärjestöt kokoontuivat säännöllisesti ompeluseuroihin. Kirkonkylässä Taimisen kahvilassa kokoonnuttiin valmistamaan sotilaille vaatteita ja kutomaan sukkia. Yläneellä pikkulotilla oli säännölliset työkokouksensa, samoin seurakuntanuorilla.

Siirtolaisten, sotaleskien ja muiden sodasta kärsimään joutuneiden auttaminen
Vapaaehtoisella talkootyöllä, keräyksillä ja varojen hankkimisella oli suuri merkitys myös kansalaisille pula aikana, jolloin monet joutuivat kärsimään sodan takia. Suomen kansalaisten huollosta vastasi sotien aikana Kansanhuoltoministeriö ja sen alaisuudessa kussakin pitäjässä paikallinen kansanhuoltolautakunta, jonka puheenjohtajana oli Yläneellä maanviljelijä Juho A. Ojala. Hän toimi virkavastuulla eli oli valtionhallinnon edustaja Yläneellä. Hänen työstään valtaosa oli evakkojen ja siirtokarjalaisten asioiden hoitamista ja avustamista.

Kansanhuoltolautakunnan rinnalla käytännön avustustyöstä huolehti paikallisesti Yläneen Vapaan Huollon keskus, jonka johtajaksi nimettiin Artturi Kaijunpää. Keskus toimi valtakunnallisen Suomen Huollon alaisuudessa. Yläneen Vapaa Huollon keskus huolehti avuntarpeessa olevista yläneläisistä reserviläisperheistä ja antoi ensiavun siirtoväelle ja huoltajansa menettäneille perheille. Keskuksen toiminnan tueksi lupautui 16 Yläneellä toimivaa yhdistystä, joiden jäsenet sitoutuivat vapaaehtoiseen auttamistyöhön. Järjestöjen kautta suuri osa yläneläisistä oli siten mukana vapaaehtoisessa avustustyössä. Kyliin valittiin ”piirivalvojat”, joiden tehtävänä oli välittää viestit kyläläisten avun tarpeesta. Tourulan ja Keihäskosken piirin valvojiksi valittiin talvisodan aikana opettaja Liisa Harteela ja rva Tuovi Valo, jotka olivat Lottajärjestön jäseniä. Vapaa Huolto järjesti vapaaehtoisia auttajia tulleiden avunpyyntöjen mukaan. Paikallista avustustyötä tehtiin myös yhdistysten tai järjestöjen harrastuneisuuden mukaan. Esim. Martat auttoivat avun tarpeessa olleita perheitä taloustöissä ja järjestivät talouskursseja. MLL:n jäsenet antoivat apua lastenhoidossa, monet yhdistykset järjestivät maataloudessa tarvittavaa talkooapua ja puutteessa olevien hyväksi järjestettiin keräyksiä.

Vapaaehtoisen auttamistyön monet muodot

Vapaaehtoinen talkootyö
Kun syksyllä 1939 alkoivat ylimääräiset sotaharjoitukset (YH), maaseudulla kyläläiset ryhtyivät perinteisen talkoohengen mukaisesti tekemään kesken jääneitä syystöitä taloissa, joista miehet oli kutsuttu palvelukseen. Vanha tapa auttaa naapuria sai sotien aikana aikaisempaa suuremman merkityksen.
Suomen aseveliliitto perusti vuonna 1939 Suomen talkoot ry:n organisoimaan vapaaehtoista talkootyötä valtakunnallisesti sodasta kärsivien auttamiseksi. Kuntiin nimettiin talkoopäällikkö huolehtimaan talkootyöstä käytännössä. Talkooapua tarvitsivat sotalesket, sotainvalidien perheet ja myös tilat, joissa miehet olivat rintamalla. Talkoilla tehtiin mm. maataloustyötä, perunanistutusta, heinätöitä, polttopuutalkoita jne.

Jatkosodan aikana talkoiden kohteeksi tulivat myös monenlaiset keräykset. Muodostettiin valtakunnallinen Suurtalkoot Oy, johon kuului 58 valtakunnallista järjestöä jäsenineen. Valtakunnallisesti organisoidut talkoot tai keräykset saivat laajaa näkyvyyttä. Niitä mainostettiin lehdistössä, mm. Kunnallisessa Viikkolehdessä.

Maataloustyötä tehtiin talkoilla oman kylän naapureiden auttamiseksi tai lähdettiin kauemmas isommilla joukoilla. Vasemmalla perunanistutustalkoot, oikealla korjataan viljaa talkoilla. Kuvat Museovirasto-vapaa käyttö

Keräykset
Teollisuuden raaka-aineiden saanti ulkomailta tyrehtyi sota-aikana lähes kokonaan. Ne pyrittiin korvaamaan keräyksillä kotimaasta. Talkoilla kerättiin esimerkiksi lumppuja, villaa, romukumia, lasipulloja, jätepaperia (paperikankaiden valmistukseen), luita (liima-aineeksi), pihkaa (hartsia varten), pajunkuorta (parkkiaineeksi nahkureille) ja monia muita teollisuuden tarvitsemia materiaaleja. Teollisuuslaitokset maksoivat kerätystä materiaalista, ja palkkiot lahjoitettiin tavallisesti hyväntekeväisyyteen.
Suurtalkoot ry:n rinnalle perustettiin Nuorten Talkoot ry, jonka kautta tavoitettiin 12-15-vuotiata koululaisia. Parhaimmillaan oli keräystalkoissa mukana 800 000 nuorta. Maaseudulla lapset ja nuoret tekivät ensisijaisesti työtä kotitiloillaan ja joutuivat kantamaan suurta vastuuta tilan töistä perheissä, joissa isä oli rintamalla. Nuorille tarjottiin myös Nuorten Talkoot ry:n vapaaehtoista työtä. Muistitiedon mukaan Yläneellä koululaiset keräsivät opettajien johdolla jäteromua, lasia, sormuksia, käpyjä, tuohta, voikukanjuuria ja lumppua. Varttuneemmat tekivät mm. pilkkeitä ja hakkasivat polttopuita. Talkoonuorella oli työlista, johon merkittiin töistä ansaitut pisteet. Palkinnoksi annettiin talkoomerkkejä.
Yläneläinen Opettaja Aune Kairinen esitti Yläneen koulujen opettajille ja koululaisille Kunnallisessa viikkolehdessä tammikuussa 1942 vetoomuksen vaate- ja kenkälahjoituksista Aunukselaisen koulun karjalaisille oppilailleen. Yläneläisten opettajien johdolla järjestettiin kouluilla suuri tuottoisa vaatekeräys Aunukseen.

Talkoita ja keräyksiä Yläneellä
Kun siirtoväki alkoi rakentaa ensimmäisiä asutustiloja vuonna 1941, Yläneellä ryhdyttiin järjestämään heille käytännön talkooapua. Mm. soilta nostettiin suuria määriä turvepehkua ja talkoilla ajettiin metsästä rakennuspuita.
Yläneen Aseveljet ry järjesti syksyllä 1943 viljanluovutuksen yläneläisten puutteenalaisten hyväksi. Jokaista maatilaa kehotettiin lahjoittamaan, kuka muutaman kilon viljaa, kuka enemmän sen mukaan kuin kukin voi lahjoittaa.
Marraskuussa 1943 järjestettiin Yläneellä vaatteiden suurkeräys siirtoväelle. Keräystä johti Yläneellä Kaisa Haavio, Keihäskoskella keräyksestä vastasivat Tuovi Valo ja Martta Peltola, Tourulassa Taimi Haavisto ja Toini Huhtamaa.

Sodan päätyttyä kesällä 1944 karjalaiset evakuoitiin kiireellä kodeistaan. Vain tarpeellisimmat tavarat voitiin ottaa mukaan ja monilta jäivät mm. talvivarusteet pois kuormasta. Lokakuussa 1944 Suomen Huolto ja paikallisesti Yläneellä Vapaa Huollon keskus järjesti yhdessä paikallisten yhdistysten kanssa suuren valtakunnallisen vaatekeräyksen siirtolaisten hyväksi. Vaatteiden ja jalkineiden lisäksi toivottiin myös vuodevaatteita. Tavarat luovutettiin omalle paikkakunnalle ja kunnostettiin siirtoväen naisten ja yläneläisten naisjärjestöjen avulla. Hyvin onnistuneessa keräyksessä koko maassa luovutettiin yhteensä 300 tonnia vaatetavaraa.

Koko kansan Mottitalkoot
Sotien-aikana koettiin ennätyksellisen kovia talvia. Kaupungeissakin talot lämpenivät vielä suureksi osaksi puulla. Polttopuiden kulutus kasvoi ja työvoimapulan takia puuta ei saatu hakattua tarpeeksi. Kesällä 1940 laadittiin halkoolaki, joka määräsi mm. polttopuiden luovutusvelvollisuuden metsänomistajille ja hintatakuun. Keskusmetsäseura laati polttopuun hakkuuohjelman ja laki maastoutettiin metsänhoitajien avulla tilakohtaiseksi.
Vapaaehtoiset koko kansan mottitalkoot alkoivat helmikuussa 1942. Tavoite oli saada miljoona mottia halkoja iskulauseella ”Motti mieheen”. Syntyi suuri talkooinnostus. Sekä miehet että naiset, myös kaupungeista, hakkasivat vapaaehtoisina vähentääkseen polttopuupulaa ja saadakseen rintaansa mottikirvesmerkin. Rautamerkin sai yhdestä motista, hopean neljästä jne. Aloitusvuonna osallistujia oli 718 000 ja halkoja kertyi 1,2 milj. p-m3. Talkoot jatkuivat koko sodan ajan.

Mottitalkoot Yläneellä 1942. Siiri ja Paavo Kairinen Keihäskoskelta ja oikealla 12-vuotiaat pojat ahkeroivat saadakseen kirvesmerkin rintaansa. Kuvat Kairisen kuva-albumista ja M.E.Palomäki, Museoviraston kokoelma.

Yläneellä lähetettiin keväällä 1942 jokaiselle henkilökohtainen kutsu. Korkeakosken, Tourulan ja Keihäskosken talkoolaiset määrättiin kokoontumaan Lukkarinkorpeen, jossa hakkuut tapahtuivat valtion metsissä. Vuoden loppuun mennessä oli 486 yläneläistä miestä ja 370 naista suorittanut osuutensa ja 63 heistä saanut hopeamerkin, tavoitteesta oli saavutettu 71%. Metsänhoitopiirin pitäjien välisessä kilpailussa saavutettiin toinen sija.

Juhlat ja muut hyväntekeväisyystapahtumat Yläneellä
Sotien aikana oli tärkeää huolehtia myös kansalaisten henkisestä hyvinvoinnista. Yläneellä seurakunta kantoi siitä suurimman vastuun. Lisäksi Yläneen eri järjestöt järjestivät juhlia, jotka olivat samalla hyväntekeväisyystapahtumia monipuolisine ohjelmineen. Järjestäjinä olivat seurakunta, suojeluskunta, Lotat, Martat, Yläneen Työväen Näyttämö, Yläneen Aseveliyhdistys, Yläneen kunta jne. Iltamia pidettiin Työväentalolla ja Kalliopohjalla. Keihäskosken Martat pitivät Tourulassa iltamat ja itsenäisyyspäiväjuhlan. Suojeluskuntatalolla pidettiin mm. maanpuolustusjuhla, rintamamiesjuhlia ja asevelijuhlia. Jatkosodan päätyttyä Yläneen kunta ja seurakunta järjestivät yhdessä itsenäisyyspäivänä 1944 juhlallisen rintamamiesten kotiuttamisjuhlan.

Teksti:
Hanna-Leena Kaihola
Lähteet:
Pia Mattila-Lonka, Kartanoita ja korven kansaa, Ylänen historia nälkävuosilta 2000-luvulle, 2001
Heikki Lindroos teoksessa Suomi 85, Itsenäisyyden puolustajat, Kotirintamalla, 2002
Aake Jermu, Kun kansa eli kortilla, 1974
Untamo Utrio, Kotirintama kestää, 1941-1944
Meri ja Untamo Utrio, Pois pula, pois puute – Kun kansa selviytyi, 1994
Kunnallinen Viikkolehti, vuodet 1939-1944
Kyläläisten haastatteluja

Työvelvolisuus

Maaseudulla työvoimapula oli suuri, koska pahimmillaan maaseudun miestyövoimasta oli 75 prosenttia rintamalla. Työt jäivät naisten, vanhusten ja nuorten tehtäviksi. Maaseudun työt, ruoan tuottaminen ja metsätyöt olivat Suomen elintarvike- ja polttoainehuollolle elintärkeitä. Varsinkin talvi 1941–42 oli vaikea elintarvikkeiden riittävyyden kannalta.
Kotirintaman väestö pyrittiin saamaan tärkeisiin tehtäviin ensisijaisesti vapaaehtoisen työhönsijoittumisen kautta. Nuorille naisille järjestettiin myös vapaaehtoisia työpalveluleirejä eri puolilla Suomea. Moni maatilan emäntä selvisi tilan töistä evakoiden avulla, heidän tultuaan asumaan tilalle.
Työpalvelukeskuksia perustettiin ympäri Suomea vuodesta 1941 lähtien ja yhteensä niitä oli vuoteen 1945 perustettu 25 kappaletta. Ideana oli, että nämä niin kutsutut työtytöt asuivat koko kautensa ajan työpalvelukeskuksissa ja heidät lähetettiin avuksi varattomien perheiden luokse, erityisesti maatilojen emäntien avuksi, joilla oli paljon lapsia sekä tila hoidettavanaan.
Työvelvollisuusmääräykset
Osallistumalla talkootyöhön ja muuhun vapaaehtoiseen toimintaan erityisesti maa- ja metsätalouden hyväksi oli mahdollista väliaikaisesti välttää työvelvollisuusmääräyksiä. Vapaaehtoisia ei aina riittänyt, vaikka ensisijaisesti pyrittiinkin saamaan työntekijöitä vapaaehtoisuuteen perustuen. Kaikkien oli osallistuttava yhteisiin ponnisteluihin, eikä vapaamatkustajia sallittu.

Poikkeusoloihin valmistauduttiin jo keväällä v. 1939 antamalla laki yleisestä työvelvollisuudesta sodan aikana. Tämä ensimmäinen laki koski jokaista suomalaista iältään 18–59-vuotiasta. Myöhemmin sodan kuluessa lakia muutettiin, v.1942 ikärajoja laajennettiin 15–64 vuotiaisiin, nuorimmat ja vanhimmat tosin rajoitetuin velvoittein ja heidän työkykynsä huomioiden. Samalla kiristettiin rangaistuksia, jos työvelvollinen ei noudattanut työmääräystä. Työvelvollisuudesta vapautettiin lapsen tai avuttoman henkilön hoitovastuussa olevat. Vapautettuja olivat myös virassa tai toimessa olevat, joiden haltija oli vapautettu asevelvollisuuden suorittamisesta sodan aikana, sekä asevelvollisuuttaan suorittavat.
”Työvelvollisen on tehtävä sitä työtä ja siinä työpaikassa, joka kutsussa on ilmoitettu tai muutoin määrätty.”

Työvelvollinen voitiin määrätä mihin tahansa työhön, johon hän terveytensä ja kykyjensä puolesta sopeutui. Työnantaja maksoi tavanomaista palkkaa ja työntekijä oli hänen alaisensa.
Järjestettiin maatalousleirejä, metsätyöleirejä, marjastusleirejä ym., joihin hakeuduttiin vapaaehtoisesti, mutta niihin myös määrättiin.
Kulkulaitosten- ja yleisten töiden ministeriö johti asiaa valtakunnallisesti ja kuntatasolla asiaa hoiti työvoimalautakunta. Työvoimalautakunnan puheenjohtaja Yläneellä oli Juho A. Ojala. Työvoimalautakunnan tehtävä oli toimittaa sopivaa työväkeä kohteisiin, joissa heitä tarvittiin. Samalla tehtävänä oli myös valvoa paikkakunnan työvelvollisia, jotta kaikki osallistuivat yhteiseen ponnistukseen, tavalla tai toisella. Työvoimalautakuntaan otettiin avuksi myös siirtolaisten edustajia ja paikallisuus muutenkin helpotti työvoiman sijoittamista oikeaan paikkaan. Työmääräyksiä annettiin jatkuvasti sodan aikana suuressa määrin myös Yläneellä. Yhtenä esimerkkinä mainittakoon, että Kajalan 62-vuotias vanhaisäntä sai Keihäskoskella työmääräyksen hakata 40 kuutiometriä halkoja Rekolan metsästä tammi-huhtikuun aikana 1944.
Rangaistustyöleirit
Joskus jouduttiin rankaisemaan työhaluttomia tai muuten levotonta elämää viettäviä.
Sitä varten perustettiin Suomeen erikoistyöleirejä. Leirejä oli eri tasoisia, joista tiukimpia olivat erityiset työmuodostelmat (kurikomppaniat). Jos edes erityistyöleiri ei saanut työntekijää kuriin, laitettiin hänet vankilaan. Näitä erityisleirejä oli Suomessa yli neljäkymmentä. Myös nuorille oli omia erityisleirejä.
Naisten erityistyöleireillä, joiden työnä oli enimmäkseen polttopuun hakkuu, oli tavoitteen hakata 75 kuutiota polttopuita. Vasta tämän tehtyään saattoi vapautua ja silloinkin piti siirtyä oman kunnan työvoimaviranomaisten ohjaamiin töihin työvelvollisuuslakia noudattaen.
Miehillä oli vastaavia leirejä. Työvelvollisista miehistä osa oli linnoitustöissä ja muissa puolustusvoimia avustavissa töissä, sekä metsätöissä. Tällaisia leirejä oli mm. Kauttualla Ahlström Oy:n alueella naisten metsätyöleiri. Lähialueella leirejä oli mm. myös Jokioisilla, Kokemäellä,
Loimaalla ja Tammelassa.

Teksti:  Tuija Olenius
Lähteet:
Dosentti, TT Pekka Niiranen: väitöskirja, Työleirien saaristo Työleirijärjestelmä Suomessa v. 1942–1944
Työvelvollisuuslaki sota-aikana.
Valvojana naisten erityisleirillä kirja, Saara Tuukkasen muistelmat 1941–1944 
Emilia Tuominen: Vapaaehtoisuuden paradoksi: Pakotettu työ talkootyössä jatkosodassa
Kuvat:  Museoviraston kuvakokoelmat ja SA-kuvat

Polttoaineiden säännöstely alkoi heti sodan alkaessa syksyllä 1939. Kaikki ulkomailta saatava polttoöljy meni armeijalle. Maaseudulla oli maatalouskoneita vielä melko vähän, mutta mm. traktoreita oli jo isommilla tiloilla. Pääosa töistä tehtiin vielä hevosilla, joita jouduttiin myös luovuttamaan armeijalle sotaan. Autoja oli sota-aikana vain ammattikäytössä.

Häkäpöntöt

Suomessa oli onneksi kehitetty jo ennen sotaa häkäpönttöjä eli hiili- ja puukaasuttimia, jotka soveltuivat käytettäväksi kulkuvälineisiin ja muihin koneisiin. Häkäpönttöjä oli käytössä mm. linja- ja henkilöautoissa ja traktoreissa vuosina 1940-46.

Maaseudun taitavat kyläsepät pystyivät itse valmistamaan maatalouskoneisiin kuten traktoreihin soveltuvia häkäpönttöjä. Aluksi häkäpöntöt olivat melko tehottomia, mistä syystä moottoritkin olivat varsin heikkotehoisia. Joskus loppui linja-autoillakin voima isommissa ylämäissä ja silloin jouduttiin turvautumaan matkustajien työntövoimaan. Käytäntö opetti ja häkäpöntöt kehittyivät vuosien aikana paljon. On esitetty, että jos kehittely olisi jatkunut, ne voisivat olla käytössä vielä tänäkin päivänä.

Puukaasuttimet olivat suuria ja painavia. Niiden käyttö oli työlästä ja vaativaa, sillä kuskin piti säätää kaasun ja ilman suhdetta jatkuvasti. Puukaasuttimet koostuivat pääasiassa kaasuttimesta, joka oli suuri sylinterimäinen laite, joka kiinnitettiin auton sivulle tai traktorin perävaunuun. Kaasutin sisälsi polttokammion, jossa puu tai hiili paloi rajoitetussa ilmavirrassa.

Häkäpönttö traktorissa, jota ohjaa Mikko Heikka. Kuva Veräjänkorvan museo, Aura.
Oikealla häkäpöntöllä varustettu linja-auto. Kuljettaja joutui lisäämään matkan aikana pilkkeitä, mikä oli nokista puuhaa. Kuva Suomen Metsämuseo Lusto

Häkäpöntöissä tarvittiin valtavia määriä pilkkeitä, joita tehtiin kotirintaman maatiloilla ja jopa pienimuotoisissa tehtaissa. Hyville pilkkeille oli kovat vaatimukset. Niiden piti olla tietynlaista puuta, noin 5 cm pituisia ja puun kosteuden myös sopivaa, jotta niistä muodostui mahdollisimman paljon hyvin palavaa kaasua.
Usko Uotilan mukaan Pramilan tila oli sota-aikana osakkaana Tourulan tappuriosuuskunnassa, jonka tappuria pyöritti häkäpöntöllä varustettu traktori. Pilkkeitä tarvittiin paljon ja jokaisella talolla piti olla sitä varten etukäteen valmistettuna omat pilkkeet.

Pyöräpula kotirintamalla

Kulkuvälineet olivat sota-aikana vähissä ja polkupyörät olivat erittäin tärkeitä kulkupelejä. Niistäkin osa oli rintamalla armeijan käytössä. Kotirintamalla sai hankkia polkupyörän vain ammattikäyttöön poliisin luvalla. Pyörän käyttö oli kovaa, kuormat raskaita ja tiestö huonokuntoista, joten pyörien kunto oli koetuksella. Varaosista ja renkaista oli kova pula. Renkaiden korjauksiin sovellettiin kaikkia mahdollisia saatavilla olleita tarvikkeita kuten naruja tai köyttä. Yleensä kylistä löytyi joku paikallinen käsistään näppärä mies, joka niitä yritti korjata mahdollisuuksien mukaan. Keihäskoskella Lauri Kajanderin muistetaan vielä sotien jälkeenkin ostaneen rikkinäisiä pyöriä, joista hän kokosi toimivia pelejä.

Valaistuksen ongelmia

Sotien aikana myös kotien valaistus oli ongelma monissa taloissa. Öljylamput olivat maaseudulla vielä yleisessä käytössä ja sota-aikana lamppuöljyn saatavuus oli heikentynyt. Siihen aikaan ei sähköä ollut vielä kaikkialla saatavilla ja häiriöt sähkön saatavuudessa olivat yleisiä. Kynttilöillä oli vielä tärkeä rooli kotien ja muidenkin tilojen valaistuksessa, mutta sodan jatkuessa nekin joutuivat säännöstelyyn. Aikaisemmin erityisesti ajoneuvoissa käytössä olleita karbiidilyhtyjä otettiin uudelleen käyttöön myös kotitalouksissa, jos niihin vain saatiin polttoainetta. Karbiidilamppu tuottaa kirkkaan ja tasaisen valon asetyleenikaasun palamisesta. Ne olivat kuitenkin vaarallisia, koska ne voivat räjähtää ja lisäksi ne tuottivat voimakkaan hajun. Valojen käyttö oli siihen aikaan vielä nykyistä vähäisempää ja sotien aikana jouduttiin myös pimentämään ikkunoita pommitusvaaran takia.

Teksti: Seppo Mattila