Talvisodan evakuointeja Yläneelle

Lokakuussa 1939, ylimääräisten kertausharjoitusten aikaan valtioneuvosto antoi jo ensimmäiset määräykset Karjalan rajakuntien sekä suurimpien kaupunkien pakkoevakuoinneista. Sodan alkaessa 30.11.1939 evakuointia laajennettiin Kannaksella. Joulukuun ensimmäisten viikkojen aikana Karjalan kansa joutui pakenemaan kotikylistään, jotka paloivat tulimerenä omien miesten sytyttäminä. Talvisodan päätyttyä Moskovan rauhan ehdoissa menetetyiltä alueilta tuli vielä lisää evakkoja. On laskettu, että kaikkiaan lähes puoli miljoonaa suomalaista oli sotaa ja pommituksia paossa. Luku sisältää myös Etelä-Suomen suurimmista kaupungeista maaseudulle pommituksia paenneet henkilöt. Kaikille oli pikaisesti järjestettävä majoitusta.

Maaliskuussa 1940 saapui Yläneelle pakolaisia Lappeenrannan naapuripitäjästä Lappeen kunnasta. Yhteensä 70 naista, lasta ja vanhusta haettiin Auran asemalta kovassa pakkasessa sekä heidän mukanaan tulleet toistasataa lehmää. Sodan päätyttyä Lappeen asukkaat pääsivät kuitenkin palaamaan koteihinsa, sillä Lappee jäi Moskovan rauhassa Suomen puolelle. Toukokuussa 1940 Yläneelle saapui 441 pakolaista pääasiassa Vahvialan kunnasta, joka sijaitsee Viipurista länteen uuden rajan pinnassa. Osa heistä sijoitettiin ensin tilapäisesti kunnalliskotiin ja kouluille. Useimmille löytyi kuitenkin paikka yläneläisissä taloissa eri kylissä. Yläneen kansanhuoltolautakunta järjesti johtajansa Juho A. Ojalan johdolla evakuoitujen majoituksia sekä vastasi heidän huollostaan.

Siirtokarjalaisten maatalousväestön asuttamiseksi laadittiin hyvin nopeasti talvisodan päätyttyä ns. pika-asutuslaki, joka hyväksyttiin jo kesällä 1940. Valtiovallan toimesta tehtiin suunnitelma eri pitäjistä tulevan karjalaisen maatalousväestön lopullisesta sijoittamisesta ja asuttamisesta. Sen mukaan esimerkiksi Kurkijokelaiset tultaisiin asuttamaan Loimaan seudulle. Talvisodan evakuoinneissa heidät oli kuitenkin määrätty sijoitettavaksi väliaikaisesti Keski-Suomeen Jyväskylän seudulle. Syksystä 1940 alkaen Yläneelle tulivat ensimmäiset 30 maanviljelijäperhettä, jotka olivat kotoisin Kurkijoen Räihävaaran kylästä. Näistä neljä sai pika-asutuslain mukaisen viljelytilan Keihäskosken Rekolasta ja Kaksi Pramilan Kuljusta sekä muutama perhe myös Tourulasta. Perheille järjestettiin väliaikainen majoitus ennen uuden kodin valmistumista.
Kesäkuuhun 1941 mennessä oli koko maassa tehty 8000 tilalle viljelysopimukset ja otettu uudet asukkaat. Näistä vain alle tuhat jäi uudelle tilalle muiden palatessa jatkosodassa takaisin valloitettuun Karjalaan.

Jatkosodan evakkotaipaleet

Jatkosota alkoi heinäkuussa 1941 ja Suomen armeija saavutti vanhan rajan jo kesähyökkäyksen aikana 1941. Takaisin valloitetun Karjalan pellot haluttiin saada mahdollisimman nopeasti viljelyyn, sillä Suomi oli ajautumassa vakavaan ruokapulaan. Kaikkiaan 280 000 Karjalan evakkoa palasi kotikyliinsä jälleenrakentamaan Karjalaa. Esimerkiksi Yläneelle saapuneista vahvialalaisista palasi kotiin 26 perhekuntaa. Samoin Karjalaan palasivat myös monet niistä kurkijokelaisista, jotka olivat jo saaneet viljelytilan Yläneellä. Uusia asutustiloja ei enää perustettu, sillä pika-asutuslaki oli rauennut kesällä -41 jatkosodan alkaessa. Yleisesti uskottiin, että sota päättyisi hyvin ja Karjala saataisiin takaisin.

Kesäkuun alussa 1944 Neuvostoliiton armeija aloitti suurhyökkäyksen ja 18.6. mennessä lähes koko Kannaksen väestö oli saanut jälleen evakuointimääräyksen ja joutui taas maantielle. Evakuointi puna-armeijan hyökkäyksen alta onnistui kuitenkin kohtalaisen hyvin, sillä oli kesä ja viljelijäperheillä oli alkumatkaa helpottamassa oma hevonen kulkuneuvona.

Rauhansopimus allekirjoitettiin 19.9.1944. Kaikkiaan noin 420 000 Karjalan asukkaasta tuli pysyvää siirtoväkeä supistuneeseen Suomeen. Yläneellä Kansanhuoltolautakuntaa kehotettiin varautumaan jopa parin tuhannen ihmisen majoittamiseen. Evakoita ei kuitenkaan tullut Yläneelle tässä vaiheessa niin suurta joukkoa, vaan lähipitäjiinkin verrattuna yllättävän vähän. Yläneelle oli lisäksi syksystä 1943 alkaen ohjattu lähes sata inkeriläistä. Valtaosa kurkijokelaisista määrättiin vuoden 1944 evakuoinneissa siirtymään ensin turvallisempaa junareittiä pitkin Etelä-Pohjanmaalle, mihin he jäivät odottamaan lopullista asuttamista Loimaan seudulle. Ne karjalaiset, jotka olivat talvisodan jälkeen jo saaneet Yläneeltä päätöksen pika-asutuksesta, palasivat sodan päättyessä takaisin Yläneelle. Kuntien kansanhuollon tehtävänä oli löytää majoitus, ruokaa ja muuta huoltoa kaikille evakoille ja myös niille, jotka jo rakensivat uutta kotia. Pika-asutuslain tilalle hyväksyttiin vuonna 1945 uusi maanlunastuslaki, joka koski aikaisempaa laajempia väestönosia. Karjalan siirtolaisten sijoituspaikakuntien osalta noudatettiin kuitenkin pääosin aikaisempaa asutussuunnitelmaa.

Evakkona eläminen Yläneellä

Siirtolaisten huolto oli kansanhuoltoministeriön ja paikallisesti kuntien kansanhuoltolautakuntien vastuulla. Hallitus oli tehnyt päätöksen evakuoitujen majoituksen ja muonituksen korvaamisesta niille, jotka eivät tulleet toimeen omin varoin. Tarkoitus oli, että iso osa evakoista elättäisi itsensä omalla työllään, jota maaseudulta tulleille evakoille oli tarjolla mm. paikkakunnan maatiloilla ja metsähakkuissa.

Yhteiskunta pyrki monin tavoin huolehtimaan siirtolaisista. Lääninhallitukset nimittivät kuntiin virkavastuulla toimivan huoltojohtajan, Yläneellä maanviljelijä Juho A. Ojalan. Hänen tehtäviinsä kuului yhdessä kansanhuoltolautakunnan kanssa huolehtia siirtoväen majoittumisesta, toimeentulosta ja omaisuudesta sekä jakaa valtion huoltoavustusta siirtolaisille. Paikallinen Vapaan Huollon keskus avusti siirtolaisia käytännön ongelmissa.  Sen johtajana toimi Yläneellä Artturi Kaijunpää (myöhemmin Sulho Tuominen).

Majoitus sujui Yläneellä pääsääntöisesti varsin hyvin, vapaita huoneita ja asuntoja saatiin käyttöön vapaaehtoisesti ja tasapuolisesti kylien kesken. Huoltojohtajalla oli kuitenkin oikeus ottaa pakkomääräyksellä rakennuksia ja huoneita käytettäväksi kiireellisissä tapauksissa, ja näitäkin päätöksiä Juho A. Ojala joutui myös tekemään. Jokainen tila, jolla oli vähintään 10 peltohehtaaria, oli lain mukaan velvoitettu luovuttamaan siirtoväelle maata perunan, juurikkaiden ym. kasvien viljelyä varten. Tilojen tuli myös järjestää siirtoväen karjalle tilaa navetassa sekä laidun ja luovuttaa tarpeen tullen rehua sekä heinää.

Siirtoväen ja paikallisen väestön kesken ilmeni joillakin paikkakunnilla alusta alkaen kitkaa. Majoittuminen ahtaasti toisten nurkissa, toimeentulo yhteisen lieden äärellä ja erilainen kansanluonne sekä tavat aiheuttivat luonnollisesti törmäyksiä.

Muistitietoa evakkojen asumisesta maatiloilla

Tarkkoja tietoja evakoiden määristä Tourulassa ja Keihäskoskella on saatavissa vuoden 1941 henkikirjasta. Henkikirja luettelee nimeltä valtaosan talvisodan evakoista (ennen karjalaisten paluuta takaisin valloitettuun Karjalaan vuoden 1942 keväästä alkaen). He olivat pääasiassa kotoisin Vahvialasta tai Viipurin maalaiskunnasta. Kyliin sijoitetuista inkeriläisistä kerrotaan muualla.

Miten evakkoperheiden majoittuminen kyliin onnistui? Ossi Rekola muistelee sotavuosia Keihäskosken Rekolassa kirjassaan Tuohikuun aika: ”Talo oli väkeäpullollaan. Oman väen lisäksi oli kaksi perhettä inkeriläisiä ja kolme karjalaisperhettä sekä lisäksi pommituksia pakoon tulleita sukulaisia Turusta ja Helsingistä. Ulkorakennukset oli tuupittu täyteen Karjalan pakolaisten lehmiä ja hevosia.” Rekolaan olivat majoitettuina talollinen Edvard Sahala (s. 1886) vaimonsa Marian ja viiden lapsensa kanssa sekä talollisen poika Edvard Sahala vaimonsa Elinin kanssa. Keihäskosken isoihin taloihin oli majoitettu useita monilapsisia perheitä.
Prusilaan olivat sijoitetut Heikki (s. 1886) ja Valpuri Jäppinen sekä heidän viisi lastaan.
Sillanpäässä asuivat Väinö (s. 1905) ja vaimonsa Vilhelmiina Korhonen ja heidän kolme lastaan.
Peltolassa olivat evakkoina maanviljelijä Uuno Koskelainen (s. 1905), hänen vaimonsa Helmi sekä tytär ja 18 -vuotias poika.
Rintalaan majoittuivat Otto Kuuluvainen (s. 1905), vaimo Johanna sekä kuusi 11-2-vuotiasta lasta.
Ketolan torpassa majoittuivat 64-vuotias kauppias Fredrik Emil Mikkola ja vaimo Emilia Anni.

Kajalassa pirttirakennukseen majoitettiin karjalaisperhe ja päärakennuksen kylmänä ollut sali otettiin käyttöön. Siellä asui ensin karjalainen sotaleski Saimi Mikkola, joka kävi töissä kirkonkylässä ja hänen poikansa. Heidän muutettua Pöytyälle huone jaettiin pahviseinällä kahtia ja sinne muurattiin pönttöuunin viereen pieni liesi, jolla voitiin keittää. Saliin tuli asumaan 70-vuotias Ida Tirkkonen ja 38-vuotias Ester Tirkkonen sekä inkeriläisperhe.

Keihäskosken Satolaan majoitettiin talvisodan evakuointien aikaan Kurkijoelta Yläneelle tulleet Johanssonin neljä sisarusta, Anna, Katri, Arvo ja Pauli Johansson. He saivat ensimmäisten joukossa v. 1940 asutuspäätöksen pika-asutustilaan (Lehmisuo) Rekolan mailta. Johanssonit alkoivat rakentaa heti uutta kotia, mutta lähtivät jatkosodan alettua takaisin Kurkijoelle. Saatuaan siellä rakennetuksi uudelleen hävitetyn kotinsa he joutuivat taas kesällä 1944 evakkoon jatkamaan rakentamista Keihäskoskella.

Pramilan Anna-tädillä ja hänen siskoillaan oli heidän seppä-isänsä rakentama Päivölä-niminen mökki Tourulassa. Mökissä ei ollut sota-aikana asukkaita ja se määrättiin evakoille. Vahvialalaiset Roosa ja Pekko Myyrä sekä heidän poikansa Pentti ja Jussi tulivat talvisodan ajaksi Päivölään asumaan, mutta palasivat jatkosodan vuosiksi kotiin Vahvialaan. Pentistä tuli aikanaan hiihtäjä ja hän voitti vuonna 1954 Salpausselällä pikamatkan. Myöhemmin Päivölässä asui muitakin evakkoja, joiden nimet ei ole tiedossa.
Pramilasta vuokrattiin pari hehtaaria peltoa Sikiön karjalaisperheelle. Matti Sikiö, joka oli jo vanha mies, asui ehkä Tourulassa vaimonsa ja poikansa kanssa. He saivat myöhemmin asutustilan Otsolasta, missä suku asuu vieläkin. He muuttivat myöhemmin sukunimen Symiläksi.

Tourulan Mattilassa oli emännän apuna Liisa-niminen inkeriläisnainen, joka oli emännän korvaamattomana apuna talon sisä- ja ulkotöissä. Tourulan kartanosta ei ole säilynyt muistitietoja, mutta isossa talossa oli paljon rakennuksia, joten voidaan olettaa siellä olleen tilaa useille evakkoperheille. Evakkoja sijoitettiin kaikkialle, missä vain oli vapaita huoneita. Raija Tuominen (o.s. Salminen) muistelee: Tourulaan muutettaessa Haapaniemen asutustilalla ei ollut asuinrakennuksia. Salmisen veljekset perheineen asuivat alkuun kartanon sillanpielessä olevassa vanhassa pyykkitupa- ja meijerirakennuksessa. Myöhemmin he asuivat vanhassa palvelusväen asuinrakennuksessa ylempänä mäellä, jossa oli vielä kartanon palaneen navetan rauniot.

Makkarkosken meijerin yläkerran huoneisiin oli majoitettuna kurkijokelainen Martikaisen perhe, vanhaemäntä ja isäntä, kolme miniää ja heidän kahdeksan lastaan. Martikaiset tulivat Yläneelle Pohjanmaalta kuten useat muutkin kurkijokelaiset.

Mäkitalossa Makkarkoskella majoittui ja työskenteli sotien aikana kolme karjalaisperhettä, Anttolaiset, Hamuset ja Myllyset sekä kesän ajan Horpun perhe. Isossa talossa tarjottiin työtä useammalle evakolle. Anttolainen osallistui talon töihin ja toimi sodan jälkeen vielä myllärinä Oripään Osuusliikkeen myllyssä. Perheen tytär Rauha otti osaa tilan karjanhoitoon. Kurkijoelta tullut Hamusen perhe asui ns. pappanpuoleisessa salissa. Myös pojat Antti ja Ilmari osallistuivat talon töihin. Myllysen perheen isä teki metsätöitä ja perheelle syntyi tytär Mäkitalossa. Horpun perhe Lappeenrannasta asui saunakarissa. Poika Kalevi Horppu kunnostautui myöhemmin kuulan (tai kiekon) heitossa Suomen mestariksi. Inkeriläinen Helena Tukia oli evakkona Mäkitalossa 5-6 vuotiaan poikansa kanssa. Hän työskenteli pääasiassa karjanhoidossa.

Teksti: 
Hanna-Leena Kaihola, Tuija Olenius
Lähteet:
Silvo Hietanen teoksessa Suomi 85, Itsenäisyyden puolustajat Kotirintamalla, 2002
Pia Mattila-Lonka, Kartanoita ja korven kansaa, Yläneen historia nälkävuosilta 2000-luvulle, 2001
Siirtokarjalaisten tie I, Karjalan Liitto ry, Nyky-Karjala Oy, Turku 1970
Kurkijokelainen 18.8.51, Loimaa
Kunnallisen Viikkolehden numeroita sotien ajalta
Kyläläisten haastatteluja

Inkerinmaan ja inkeriläisten historiaa

Inkerinmaasta ovat sen strategisesti merkittävän sijaintinsa vuoksi taistelleet Novgorodin keskiaikainen valtio jo 1100-luvulla sekä myöhemmin Ruotsi, Venäjän keisarikunta ja Neuvostoliitto.
Inkerinmaan alkuperäisiä asukkaita olivat Itämeren suomalaiset kansat vatjalaiset ja inkerikot. Kun Ruotsi valloitti Inkerin 1600-luvun alussa, suuri osa sen ortodoksisesta väestöstä pakeni Venäjälle. Tällöin Ruotsi alkoi siirtää sinne luterilaisilta alueilta uudisasukkaina karjalaisia Karjalan kannakselta ja savolaisia talonpoikia. Heidän jälkeläisiään kutsutaan inkerinsuomalaisiksi.

Venäjä valloitti Inkerinmaan Suuren Pohjan sodan päättyessä vuonna 1703. Siitä lähtien inkeriläisille talonpojille alkoi pitkä maaorjuuden aika, joka päättyi vasta vuonna 1861. Silloin Inkerissä perustettiin suomenkielisiä kouluja ja inkerinkielisiä sanomalehtiä alkoi ilmestyä.

Ensimmäisessä maailmansodassa ja Venäjän vallankumouksen aikaan 1920-luvulla alkoivat sortotoimet eli ns. kulakkivainot, jotka koskivat myös inkeriläisiä talonpoikia. Inkeriläiset olivat myös Stalinin vainojen kohteena 1930-luvulla. Kymmeniätuhansia ns. poliittisesti epäluotettavia kansalaisia karkotettiin kodeistaan maan raja-alueilta Siperiaan. On arvioitu, että 1920-luvulla Neuvostoliitossa asui noin 120000 inkerinsuomalaista. Heistä yhteensä noin puolet karkotettiin ja vangittiin. Vähemmistökielten asemaa rajoitettiin ja suomenkieliset kulttuurilaitoksen lakkautettiin.

Toinen maailmansota Inkerissä

Saksa hyökkäsi kesäkuussa 1941 Neuvostoliittoon ja miehitti Inkerinmaan, jonka alueella asui noin 67000 inkerinsuomalaista. Leningradin piirityksen sisälle jäi 30000 inkeriläistä. Vuosina 1941-42 Inkerissä vallitsi nälänhätä ja 6000 inkeriläistä kuoli nälkään. Venäläisten perääntyessä taistelujen jäljiltä kodit oli poltettu, kotieläimiä ja elintarvikkeet viety. Lähellä rintamaa ei voinut asua, osa väestä pakeni metsiin. Tilanne oli pahin rintamalinjan lähistöllä. Pakolaisia varten perustettiin pakolaisleirejä, joiden parakit olivat kylmiä ja pimeitä ja ruuasta oli pulaa. Saksa evakuoi työhön Viroon tuhansia inkeriläisiä ja osa siirtyi omaehtoisesti Inkerin länsiosiin maatöihin.

Inkeriläisten muutot Suomeen

Saksa oli jo aikaisemmin ehdottanut näiden Inkerinmaan suomalaisten siirtoa Suomeen, mutta Suomi ei siihen suostunut. Huhtikuussa 1943 Saksa ja Suomi tekivät sopimuksen yhteensä 12000 inkeriläisen tai vatjalaisen siirrosta Suomeen, joista 8000 olisi työkykyisiä miehiä ja naisia. Osa siirrettävistä tulisi Inkeristä, osa Virosta. Siirtymisen Suomeen tulisi tapahtua perhekunnittain ja perustua vapaaehtoisuuteen. Maaliskuun lopulta syyskuun alkuun vuonna 1943 Suomeen siirtyi 11489 inkeriläistä tai vatjalaista.

Inkerin kansa joutui uusiin sodan aiheuttamiin kärsimyksiin, kun venäläiset valmistautuivat Leningradin saartorenkaan lopulliseen murtamiseen syyskesällä 1943 ja saksalaisten karkottamiseen Inkeristä. Peräytymisvaiheessa Saksan tavoitteena oli tällöin tyhjentää Inkerinmaa kaikista siviileistä. Inkerinsuomalaiset oli tarkoitus siirtää Suomeen heidän niin halutessaan, kuten juuri päättyneessä siirrossa sillä erotuksella, että operaatio oli sotilaallinen ja heidän oli joka tapauksessa jätettävä kotimaansa. Toisena vaihtoehtona oli Liettua ja sieltä tuntemattomaan etelään. Saksalaiset vastasivat kuljetuksista junilla Paldiskin satamaan ja Suomi vastasi laivamatkoista. Vaikka matkan varrella kokoomaleireillä oli mukana suomalaisia huoltajia, pakomatka oli kovan kiireen ja huonojen olosuhteiden takia täyttä kärsimystä varsinkin lapsille. Suomi hyväksyi syyskuussa 1943 suunnitelman 40000 inkeriläisen siirrosta Suomeen. Siirrot olivat pääasiassa työvoimapoliittisia, mutta myös sukulaiskansan auttamisen halua oli mukana. Suomeen siirtojen tuli edelleen perustua Inkeriläisten omaan haluun.

Inkeriläiset Suomessa

Suomeen muutti vuosina 1943-44 Inkerinmaalta Viron kautta yhtensä 61613 henkilöä. Junareitti kulki Hatsinasta Viron Kloogan kokoomaleirille lähelle Tallinnaa, mistä Suomi siirsi evakuoidut inkeriläiset laivoilla Paldiskin satamasta Suomeen. Suomessa laivat saapuivat pääasiassa Hankoon, mutta varsinkin toisen siirron aikana lisäsatamina käytettiin Turun, Rauman ja Pohjan satamia. Niistä inkeriläiset ohjattiin karanteeni- ja väestönsiirtoleireille, joista tulijat pyrittiin siirtämään 2-3 viikon kuluttua eri puolille Suomea pääasiassa töihin maatalouteen. Lapset kävivät kansakoulua tai olivat ammattiopinnoissa, mutta osa heistä joutui työhön. Yhdessä saapuneet perheet saivat asua useamman sukupolven kesken samoissa talouksissa. Niille, jotka eivät kyenneet tekemään työtä tai saaneet työtä, valtio jakoi avustuksia. Evakuointi ei ollut kaikille mieleinen, sillä inkeriläiset olivat Suomessa Neuvostoliiton kansalaisina ulkomaalaisia ja heillä ei ollut esim. vapaata liikkumista ilman lupaa.

Neuvostoliiton ja Suomen välillä 19.9.1944 solmitussa rauhansopimuksessa Suomi sitoutui palauttamaan Suomessa internoidut neuvostokansalaiset. Suomi tulkitsi niin, että Inkeristä siirretyt saivat palata Neuvostoliittoon, jos itse tahtoivat, mutta saivat halutessaan jäädä Suomeen. Jo lokakuussa 1944 yli 33000 inkeriläistä oli ilmoittanut halukkuutensa palata Neuvostoliittoon. Marraskuussa 1944 Liittoutuneitten valvontakomissio alkoi aktiivisemmin kerätä ilmoittautumisia ja pitää puhutteluja. Inkeriläisille luvattiin pääsy takaisin omaan kotiin. Liikkeellä oli huhu, että ne, jotka eivät lähde vapaaehtoisesti, viedään väkisin. Suomeen siirretyistä 63000 kaikkiaan 55000 palasi tai palautettiin tammikuuhun 1945 mennessä. Noin 5000 pakeni Ruotsiin ja 3000 jäi Suomeen.

Neuvostoliitossa inkerinsuomalaiset eivät päässeet kotiseudulleen, vaan heidät kuljetettiin Keski-Venäjälle sekä Novgorodin ja Pihkovan seuduille. Inkeriläisiä pidettiin ”kansanvihollisina” eikä heidän haluttu asuvan rajaseudulla. Moni hakeutui myöhemmin Neuvosto-Karjalaan. Inkerinmaalle he pääsivät muuttamaan vasta kolme vuotta Stalinin kuoleman jälkeen v. 1956.

Inkeriläisiä Tourulassa
Tourulaan sijoitetut inkeriläiset majoitettiin eri puolille kylää. Työvoimapula oli jatkuva miesten ollessa rintamalla ja inkeriläisten apu työvoimana oli tervetullut moneenkin taloon. Heidän aiempina ammatteinaan mainitaan taloudenhoitaja, siivooja, lämmittäjä, maatyöläinen ja koneenkäyttäjä.

Huhtamaassa asui Volmari Sofia, kolmen lapsensa kanssa.
Mattilassa Porkkanen Eeva ja Vainionmäessä Rikkinen Sofia. Lisäksi Mattilassa muistetaan asuneen ja olleen suureksi avuksi perheelle Liisa nimisen inkeriläisen.
Peressä asui Kirppu Aleksander ja Anna, parivuotiaan poikansa kanssa. Perheen mukana oli myös 65-vuotias isoäiti Anna. Lisäksi siellä asui myös Toivas Helmi.
Tourulan kartanossa asui Katri Sintonen kahden aikuisen poikansa kanssa.
Tourulan kartanon Keskitalon tilalla oli paljon rakennuksia, joten sen alueelle oli majoitettuna monta perhettä.
Siellä asuivat Laitinen Antti ja Olga kahden lapsensa kanssa. Laitinen Eeva aikuisen tyttärensä Ainon kanssa. Savolainen Tahvana ja Aldra kahden poikansa kanssa. Lisäksi samaa sukua lienee ollut Savolainen Anna. Sintonen Aadam ja Maria kolmen lapsen kanssa, sekä Sintonen Katri.

Inkeriläisiä Keihäskoskella
Keihäskosken tiloille sijoitetut neljä inkeriläisperhettä tulivat itäisestä Inkeristä Tosnan ja Pietarin lounaispuolella olevan Krasnoje-Selon sekä Vsevolosnin piireistä. Paria vanhusta lukuun ottamatta aikuiset olivat työikäisiä. Kaksi miehistä oli talollisia ja kaksi ammatiltaan työmiehiä, lapset kävivät todennäköisesti Keihäskosken koulua.

Prusilaan tuli asumaan 67-vuotias Helena Kajava Inkerin.
Väinölässä asui Matti Tukia ja vaimo Helena sekä 17- ja 14-vuotiaat tytär ja poika. Mukana oli myös vaimon iäkäs äiti.
Kajalassa asui Paavo Lotta vaimonsa Katrin ja 10-vuotiaan poikansa kanssa.
Rekolassa asui Juhana Lotta vaimonsa Ainon ja 8-vuotiaan pojan kanssa sekä myös iäkäs äiti Anna Lotta.

Lähteet:
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Tietävä, Inkeriläiset, 1000 vuotta Inkerin historiaa
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura/finlit.fi/arkisto
Erkki Tuuli, Inkeriläisten vaellus, Inkeriläisen väestön siirto 1941-45
Kansallisarkisto Turku, Maskun kihlakunnan henkikirjoittajan arkisto, Bk:1 Siirtoväen ja inkeriläisten luettelot (1944-1945)
Teksti:
Hanna-Leena Kaihola ja Tuija Olenius