Torppari Pekka Koponen lunasti tilan itsenäiseksi

Ensimmäinen Vainionmäkeä viljelevä torppari oli Kiukaisista v. 1907 muuttanut Pekka Koponen (s. 1879) ja vaimonsa Lydia (s. 1880). Heillä oli kaksi tytärtä. Koposet lunastivat torpat Vainionmäki ja Vimmala omakseen v. 1915 Tourulan kartanon Pellon tilasta. Heidän jälkeensä tilan ostivat Emil ja Emma Marttila v. 1917. He viipyivät vain muutaman vuoden, sillä jo v. 1920 omistajaksi mainitaan Osmo (s. 1883) ja Hulda (s. 1875) Taiminen.

Emil ja Aina Vähätalo sekä Viljo ja Ines Vähätalo

Seuraavat omistajat olivat Emil ja Aino Vähätalo, he tulivat Köyliöstä. He viljelivät tilaa vuosina 1925 – 1949 ja heidän jälkeensä tila siirtyi heidän pojalleen Viljolle. Viljo (s.1919) ja Ines (s.1923, o.s. Salonen) Vähätalon aikana tilan kokonaispinta-ala oli 37 ha, josta salaojitettua peltoa oli n. 16 ha. Hirsinen päärakennus on rakennettu noin v. 1906. Vanhin osa karjarakennusta on samalta ajalta ja karjarakennusta laajennettiin Vähätalojen toimesta. Tilalla oli 5 lehmää ja nuorkarjaa, sikoja sekä kanoja. Tilalla oli hevonen ja myöhemmin myös traktori. Viljo toimi Makkarkosken meijerin maitokuskina monta vuotta. Heillä oli yksi poika, Hannu (s.1946). He muuttivat v. 1982 Yläneen Otsolaan, Ineksen lapsuuden kotiin. Tilan viljelyä jatkettiin vuokraamalla pellot. Talo oli pitkään asumaton.

Outi Broux

”Jotta talo löytää seuraavan omistajansa, se vaatii joskus kärsivällisyyttä ja ripauksen johdatusta sekä onnea”.

Talo oli ollut tyhjillään jo yli kaksikymmentä vuotta ja oikeaa ostajaa ei vain tahtonut löytyä. Aika oli myös ehtinyt tehdä tehtävänsä ja rapistuminen vaivasi jo kaikkia rakennuksia. Talossa ei ollut enää toimivaa viemäriä tai edes juoksevaa vettä. Kaivo oli ehtynyt, putket ruostuneet, sähköjohdot hiirien syömät, jopa ulkohuussi oli käyttökelvottomassa kunnossa. Mutta pihan ikiaikainen honkapariskunta Ukko ja Akka, sekä ikivanhat omenapuut muodostivat hiljaisen vartion pihan sydämessä ja tilan rauha ja syrjäisyys rauhoittivat levottoman mielen välittömästi. Illalla kirkkaana loihtiva tähtitaivas sekä täydellinen hiljaisuus ja valosaasteen poissaolo sinetöivät päätöksen ottaa lähes hulluudelta tuntuva projektin vastaan.

Se oli siis rakkautta. Ja kuten rakastuminen aina, se sumentaa järjen ja antaa uskomattomat voimat, joita todella tarvittiin, kun urakkaan ryhtyi 40-vuotias yksinäinen nainen vailla alan käytännön kokemusta. Mutta paljon oli luettua tietoa takataskussa. Esteeksi meinasi kuitenkin tulla epärealistinen hintapyyntö ja niinhän siinä myös kävi, että jätettyäni mielestäni oikeanlaisen ja kohtuullisen tarjouksen kirjallisena, se hylättiin. Olin todella pahoillani asiasta, mutta en ollut valmis maksamaan enempää, joten talo jäi mielestä, kun etsin sitä oikeaa.

Syyskuun 11 pv, vuonna 2001 seisoin Moskovan punaisella torilla kuvauksissa ja samaan aikaan kun New Yorkissa kaksoistornit sortuivat, sain puhelun, jota en ollut enää osannut odottaa. Talo oli tullut pakkohuutokaupattavaksi ja koska olin ainoa, joka oli jättänyt siitä tarjouksen, sain etuosto-oikeuden, jos siirrän pankin tilille heti 10 000 markkaa ja maksan tarjoamani summan. Päätös piti tehdä siinä samalla hetkellä. Se oli kuin kosinta ja silmää räpäyttämättä vastasin KYLLÄ. Sitä päätöstä en ole vielä tähän päivään mennessä katunut.

Siitä se sitten alkoi, yhteiselo ja pitkä projekti vanhan talon kanssa.

Yhteistä taivalta talon hoivaajana on nyt kestänyt kaksikymmentä vuotta. Minulle tila on todella rakas ja usein mietinkin minkälaisen hoivaajan talo saa, kun minun on aika päästää siitä irti.

Teksti ja kuvat: Outi Broux v. 2021     
Varhaisemmat vuodet teksti: Tuija Olenius